Häpeä Vädlan tappion tähden ja harmi sen johdosta, ettei ollut
voittanut ruotsalaisia, poltti kuin tuli Kristian kuninkaan mieltä.
Sigbrit rouva oli tavallisella oveluudellaan johtanut hänen surunsa
uomaan, jossa se joutui tehokkaimmin palvelemaan hänen tuumiaan.
Sodan kauhuista löytäisi kuningas unhotuksen ja sota veisi hänet
siihen maaliin, jota hän nyt ennen muuta tavoitteli: Ruotsin
valloitukseen.
Kun hän Dyvekan kuoltua heittäytyi melkein mielettömään epätoivoon,
silloin Sigbrit unhotti oman surunsa näyttääkseen kuninkaalle
tulevaisuudenkuvan, joka alituiseen kajasti hänen omiin silmiinsä.
Ja molemmat aivan hekumoivat kuvitteluissaan, että murha ja veri,
tuli, palo ja häväistys hukuttaisi kansan, jota he rajattomasti
vihasivat sen sotaisen sankariuden ja kuolemanhalveksumisen tähden.
Kristian kuningas ei enää välittänyt salata, mikä oli ollut Tanskan
kuninkaiden tarkoituksena aina siitä päivin kuin, Oldenburgilaiset
nousivat valtaistuimelle. Heidän suurten uhraustensa päämaalina oli
ollut panna Ruotsi maakuntana Tanskan vallan alle.
Kesäkuun 16 päivänä 1518 nousi Kristian kuningas laivaan, ja hänen
laivastonsa oli hyvin miehitetty tykkiväellä ja saksalaisilla
palkkasotureilla, jotka enimmäkseen olivat irtainta roistoväkeä.
Joukko tanskalaisia ritareita ja herroja seurasi mukana.
Kotvan ennen juhannusta purjehti laivasto Tukholman saaristoon.
Laivat laskivat maihin kaupungin pohjoispuolella, mutta kun joukot
olivat ehtineet järjestyä, marssitti kuningas ne ensin Brunkevuorelle
ja sitten Södermalmiin, johon hän leiriytyi ja valmistautui
hyökkäykseen.
Sten Sture oli viime aikoina ryhtynyt suurisuuntaisiin
puolustusvarustuksiin, Tukholman linnoituksia oli lujitettu, ja
miesten mielet paloivat innosta koettaa voimiaan vihollisen kanssa;
koskaan eivät he olleet olleet varmemmat voitosta.
Valtionhoitaja johti itse pääjoukkoa. Hemming Gadd oli
vestmanlantilaisten ja taalalaisten eturinnassa, ja nuori asemies
Kustaa Erikinpoika kantoi Ruotsin lippua.
Tukholman linnassa piti Jöns Jönsinpoika kaikkea tarkoin silmällä,
ja Kristina rouva oli valmis neitsyineen ja palvelijoineen ottamaan
huostaansa sairaat ja haavoittuneet. Kaikki odottivat, kaikki olivat
valmiit uhraamaan henkensä ja verensä rakkaan isänmaan vapauden ja
itsenäisyyden puolesta.
Ollakseen varmempi menestyksestä tahtoi kuningas toimia varovaisesti,
ja niin käski hän hyökätä Eteläportin äärimäistä tornia vastaan.
Hemming Gadd johti puolustusta, eikä kalliokaan seiso lujempana kuin
ruotsalaiset tällöin seisoivat.
Tanskalaiset menettivät paljon väkeä, mutta eivät voittaneet maata
tuuman leveydeltäkään.
Hyökkäys uudistettiin seuraavana päivänä ja vielä seuraavinakin,
mutta samalla tuloksella. Kaupunki puolustautui pontevasti, eikä
valtionhoitaja kuitenkaan ollut mukana, hän oli lähtenyt Brännkyrkaan.
Siellä oli hän Örbyn tiluksille rakennuttanut nelisnurkkaisen
vallituksen, jota ympäröivät syvät kaivannot; nämä oli
peitetty kuusenhavuilla, ja sisäpuolelle olivat ruotsalaiset
talonpoikaisjoukot sijoitetut. Pienoinen osasto sai käskyn tehdä
uhkaavia liikkeitä vihollisen selän takana, mutta sen lähestyessä
vetäytyä takaisin ja siten houkutella sen jälkeensä.
Toisen pienehkön ryhmän kera lähti Sten herra Teljeen pitääkseen
rannikon selvänä.
Kun tanskalaiset havaitsivat kaikki muut hankkeensa hyödyttömiksi,
lähtivät he Brännkyrkaan suurella parvella ratsain ja jalkaisin.
On luultavaa, että kuninkaan päätökseen vaikutti sekin, että hän
pelkäsi hyökkäystä selkäänsä.
Hänen vakoilijansa olivat ilmoittaneet hänelle, mihin suuri osa
ruotsalaista sotajoukkoa oli sijoitettu, ja häntä halutti yllättää
heidät.
Sentähden lähti tanskalainen sotajoukko liikkeelle keskellä yötä ja
marssi niin hiljaa kuin voi.
Hyökkäyksen oli tapahduttava heinäkuun 22 päivänä.
Kuningas löysi väelleen hyvän aseman Brännkyrkan luota, ja kun
luultiin, että ruotsalaiset olivat valmistumattomat, puhallettiin
hyökkäykseen.
Sten Sture oli saanut varoituksen ja riensi täyttä laukkaa leiriin.
Silloin kohtasi hän ryntäävän vihollisen. Tosin oli ruotsalaisten
parvi pieni luvultaan, mutta sotahalu ja rohkeus leimusi kaikkien
sydämissä; nuori valtionhoitaja ryntäsi eteenpäin kuin sankari, ja
sankareita seurasi hänen jälestään. Vimmatusti kävi pieni parvi
tanskalaisten kimppuun lyöden ja pistäen.
Mutta Kristian kuningas oli sanonut, että tänään oli hänen niitettävä
voitto, ja kiroten uhkasi hän itse hakata pään poikki siltä, joka
käänsi viholliselle selkänsä, mutta lupasi kultaa ja kunniaa niille,
jotka löivät maahan nämä kurjat ruotsalaiset, jotka pettivät
lailliselle herralleen ja kuninkaalleen vannomansa valat.
Itse osoitti hän tavatonta urhoollisuutta, ja hänen henkensä elähytti
hänen miehiäänkin.
Talonpoikaisjoukko oli rynnännyt ulos vallituksistaan; se taisteli
sellaisella tyynellä rohkeudella, joka aikaa saatuaan käy
voitokkaana taistelusta. Kaksi kertaa kävivät ruotsalaiset kimppuun
ja kaksi kertaa lyötiin heidät takaisin. Näytti melkein siltä,
kuin tanskalaiset voittaisivat; he jo riemuitsivat voitostaan ja
se teki heidät rohkeammiksi. Silloin huomasi Sten Sture, kuinka
tanskalaisten rivit erosivat toisistaan, ja kerallaan pieni parvi
rohkeimpia miehiään hän tunkeutui heidän väliinsä. Ruotsalaisten
säilät välähtelivät kuin salamat, kuka ajatteli omaa elämäänsä,
kun oli kysymys voitosta tai kaatumisesta? Nyt näyttäytyi mikä ero
on soturilla, joka taistelee pyhimpien oikeuksien puolesta, ja
palkkalaisella, joka ainoastaan kurjaa voittoa tavoittelee. Kuninkaan
palkkasoturit eivät voineet seista ruotsalaisia vastaan, ja pian
syntyi yleinen pako. Maa melkein virtaili verta, ja harvat pääsivät
pakoon.
Ja min oli taistelu jatkunut aamusta iltaan.
Kuningas miehineen ratsasti pakoon minkä kavioista kerkesi urheasti
ryntääväin ruotsalaisten edestä, joita johti valtionhoitaja itse.
Mutta hätäisessä paossaan eivät edelliset huomanneet, että maa alkoi
antaa perään kavioiden alla, ennenkuin he olivat keskellä rämeikköä.
Monet heistä vajosivat rimpinevaan.
Takaa-ajajat välttivät vaaran. Valtionhoitaja pysähdytti väkensä ja
kokosi riveihin.
Tämä oli toinen voitto, minkä Sten Sture oli saavuttanut maalleen.
Kun hän ja hänen miehensä marssivat Tukholmaan vankeineen, silloin
oli riemu ja innostus yhtä suuri linnassa kuin matalassa majassakin;
jos moni silmä olikin sammunut, hervonnut moni käsivarsi, joka
aamulla uhkui elämää ja voimaa, niin oli uhri kannettu isänmaan
alttarille; oli oikeus itkeä ja kaivata hiljaisuudessa, mutta samalla
oli kiitettävä ja ylistettävä Jumalaa, joka oli auttanut hädän
hetkenä.
Ja kirkot täyttyivät rukoilevain joukoista, ylistyslaulut nousivat
pilviin, yksi ainoa halleluja, kiitos ja ylistys helkkyi kaikissa
rinnoissa, houkutteli kyyneleet kaikkiin silmiin. Mutta kun
jumalanpalvelus oli lopussa, silloin ystävät ja sukulaiset etsivät
toisiaan, silloin pudistivat tutut ja tuntemattomat toistensa kättä
ja puhuivat siitä, mitä oli tapahtunut.
Jos silloin sanottiin, että sen tai tämän naapurivaimon isä,
mies, veli, tai poika oli mennyt manalle, silloin pantiin toimeen
nopea keräys; moni leskenropo silloin pantiin lippaaseen, niiden,
jotka olivat menettäneet kaiken, täytyi saada osa niiltä, jotka
eivät olleet menettäneet mitään, ja niin saatiin lohdutustakin
surunmaljaan; sillä paras lievennys, kun sydän suree, on toisilta
saatu osanotto -- se vuodattaa palsamia sydämeen ja kuivaa kyyneleet.
Ja Kristina rouva kulki ympäri kuin lohdutuksen enkeli; hän teki
hyvää kaikille, ja kaikki häntä siunasivat.
Mutta jos tulevaisuus häämötti iloisin toivein valtionhoitajalle
ja hänen uskollisille ystävilleen, niin oli Kristian kuningas sitä
synkempi mieleltään. Harmi ja katkeruus kiehui hänen mielessään, kun
hän kirkkaana kesäiltana ratsasti pois sotakentältä ja etsi suojaa
linnoitetussa leirissään. Vaikkei hän voinut siellä mitään toimittaa,
jäi hän kuitenkin joksikin aikaa sinne paikoilleen, kenties toivoen,
että joku petturi avaisi hänelle tien. Niin kulutti hän turhaan
kuutisen viikkoa; Tukholman piiritys oli koitunut hänelle uudeksi
häpeäksi, ja nyt täytyi hänen siitä luopua.
Hänen väkensä nousi jälleen laivoihin, mutta se tapahtui niin
vähäisellä huolellisuudella, että leiri samalla jäi aivan
turvattomaksi.
Sten Sture käytti tilaisuutta hyväkseen, teki pikaisen hyökkäyksen
kaupungista, kaasi suuren joukon vihollisia, ajoi toiset mereen ja
sai kolmesataa vankia.
Loput kuninkaan väestä juoksivat päätäpahkaa laivoihin, mutta silloin
nousi niin kova vastatuuli, ettei hän uskaltanut lähteä merille, vaan
hänen täytyi jäädä saaristoon. Mutta elintarpeiden puute laivastossa
kävi yhä tuntuvammaksi, ja joukko miehiä lähetettiin maihin
ryöstämään.
Nämä retkeilivät aina Upsalaan saakka hävittäen ja polttaen; mutta
joukko talonpoikia lyöttäytyi yhteen tuhoten rosvoparven, ja
ne, jotka pääsivät elossa, palasivat kiireimmiten kuninkaan luo
laivastoon.
Vastatuuli yhä jatkui, mitään ruokatavaroita ei ollut odotettavissa
maista, ja viimeinen villitys näytti käyvän ensimäistä pahemmaksi.
Suuri joukko saksalaista palkkaväkeä karkasi laivastosta ja tarjoutui
Sten herran palvelukseen. Nälänhätä ahdisti yhä ankarammin.
Synkin otsin kulki kuningas laivalla edestakaisin; kukaan ei tahtonut
häntä puhutella, eikä hän puhutellut ketään muuten kuin vihaisin ja
uhkaavin sanoin.
Eräänä aamuna hän nukkui pitempään kuin tavallisesti; mutta kun hän
vihdoin nousi, oli hänen katseensa leppeämpi ja hän oli puheliaampi
kuin tavallisesti. Hän käski heti pystyttämään rauhanlipun, hän
tahtoi ryhtyä neuvotteluihin Sten herran kanssa.
Lähettiläs palasi vakuuttaen, ettei valtionhoitaja toivonut mitään
hartaammin. Kun hän oli kuullut, että laivastolla oli puute
elintarpeista, tahtoi hän lähettää niin suuren varaston kuin voi
hankkia.
Mutta Kristian ei ymmärtänyt, että hyvänsuopeudella saattoi olla
muukin syy kuin pelko, ja heti alkoi hän rehennellä ja vaati, että
hänet oli otettava Ruotsin kuninkaaksi tai maksettava vuotuinen
korvaussumma. Herra Kustaa Trollen oli saatava vapautensa ja
vahingonkorvausta.
Mutta valtionhoitaja vastasi, ettei hän sellaisilla ehdoilla voinut
ryhtyä neuvotteluihin.
Silloin kosketti Kristian kuningas toista kieltä, hän tahtoi
neuvotella ystävällisesti Sten herran kanssa ja tehdä ikuisen
rauhan valtioiden välillä; sentähden oli sovittava Uus-Varbergissa
heinäkuussa 1519 pidettävästä unionikokouksesta, mihin paavin
lähettiläs ja hansakaupunkien asiamiehet ottaisivat osaa välittäjinä.
Lisäksi oli aselevon heti alettava ja jatkuttava Varbergin kokoukseen
saakka tai, jos siitä ei tulisi mitään, edelleen vielä vuosikausi,
jollaikaa ei asetettaisi mitään esteitä Ruotsin ja hansakaupunkien
väliselle kaupalle.
Nämä olivat kaikki hyväksyttäviä ehtoja, ja Sten herra ilmoitti
olevansa halukas neuvottelemaan kuninkaan kanssa.
Taasen ei kuulunut mitään muutamiin päiviin, mutta sitten lähetti
kuningas uudestaan lähettilään Tukholmaan pyytämään, että Sten herra
tahtoisi persoonallisesti saapua tanskalaiselle laivastolle, silloin
saataisiin tilaisuus suullisesti keskustella keskenään.
Panttivankeina tahtoi kuningas lähettää muutamia ritareita ja
aatelismiehiä.
Sten herra sanoi olevansa taipuvainen siihen, mutta hänen täytyi
ensin kuulla valtaneuvoston mieltä.
Neuvokset kutsuttiin koolle linnaan, samoin pormestari ja raati,
monia ritareita ja korkeita herroja.
Valtionhoitaja ilmoitti heille kuninkaan ehdotukset, ne näyttivät
hänestä niin hyviltä, että hän arveli täytyvän osoittaa
myöntyväisyyttä hänen armonsa toivomuksiin, ja Sten herra oli
sentähden taipuvainen lähtemään laivastoon.