Sten herra oli ollut Upsalassa neuvotellakseen arkkipiispan
kanssa, eikä tämä ollut koskaan ennen ollut niin ystävällinen ja
myötämielinen häntä kohtaan.
"Minun silmäni olivat sokaistut", sanoi hän. "Mutta koetan Herran
avulla korjata ne vammat, jotka olen saanut aikaan."
Tukholmaan palattuaan, kun hän sai tiedon siitä, mitä oli tapahtunut,
puuskahti valtionhoitaja: "Minun täytyy kiittää Jumalaa, etten ollut
täällä, sillä paavin lähettiläälle olisi käynyt huonosti, mitä
hänestä sitten olisi seurannutkaan."
Sittemmin saapui viestejä, että lähetystö oli melkein suoraan
lähtenyt maasta. Arcimboldus oli pienen seurueen kera poikennut
Vadstenaan ja vieraillut luostarissa muutamia tunteja, kukaan ei
tiennyt kertoa enempää.
Puolisentoista viikkoa sen jälkeen palasi Esbjörn takaisin. Hän oli
houkutellut takaa-ajajansa harhapolulle metsään, näreikköjen ja
rämeiden keskelle.
"Minun oli vaikea osata sieltä pois", sanoi hän, "ja toivoin,
etteivät he koskaan olisi voineet sitä tehdä; mutta jos meidän
Herramme auttoi minua, niin auttoi heitä itse piru. Kauniin Kaarinan
kirjava hame, jonka jätin sinne, oli heidän ainoa saaliinsa, mutta se
sai myös heidät siihen uskoon, että hän oli joutunut metsänpetojen
uhriksi."
"Et ole enää palvelijani", sanoi Sten herra, "vaan asemieheni, tahdon
nimittää sinut siksi kaikkien asemiesteni ollessa läsnä."
"Palvelija voi hyödyttää herraansa enemmän kuin asemies", vastasi
Esbjörn. "Antakaa vain jäädä ennalleen. Minä en sovi muuhun."
Ja hänen tahtonsa tapahtui.
Tähän aikaan saapui Sten herralle useita kirjeitä kaikista maan
ääristä. Kaikkialla ilmeni suurta alttiutta ja uhrautuvaisuutta
uhkaavaan sotaan nähden. Kansa ei pelännyt taistelua, se päinvastoin
ikävöi koettamaan käsivoimiaan vanhaa verivihollista vastaan. Ja
Hemming Gadd retkeili alamaassa päin, hän sytytti monet untelot
miehet ja lietsoi isänmaanrakkautta, niin että liekit leimahtelivat
taivaalle.
Sten Sture oli antanut Tukholman linnan päällikölle määräyksensä
linnan puolustukseen nähden, hän oli sanonut Kristinalle, mitä tämän
oli tehtävä, ja valmistautui nyt lähtemään Vesteråsiin, jossa hän
kohtaisi sotajoukkonsa.
Muutamia päiviä ennen lähtöä ilmoitettiin Kristina rouvalle, että
muuan tiiviisti hunnutettu nainen pyysi salaista keskustelua hänen
kanssaan.
Sten herra oli läsnä, ja Kristina loi kysyvän silmäyksen häneen.
"Ota vastaan hänet, Kristina, hän kenties tarvitsee meitä", vastasi
Sten.
Kun Kristina oli tullut huoneeseen, johon vieras oli viety,
kummastutti häntä tämän ylpeä ryhti katujanpuvun alla. Puvun yllä oli
paksu, musta huntu, joka teki tuntemisen mahdottomaksi.
"Rouva Kristina Gyllenstjerna!" sanoi vieras.
"Tunnetteko minut?"
"Tunnen!" Hän tarttui kädellään tuolinselustaan ikäänkuin
pysyttäytyäkseen pystyssä.
Kristina tarttui toiseen käteen. "Tulkaa tänne istumaan", sanoi hän
vieden vieraan leposohvaan. "Jollette tahdo sanoa minulle nimeänne,
niin ilmaiskaa ainakin huolenne; olisin iloinen, jos voisin niitä
lieventää."
Vieras purskahti niin rajuun itkuun, että värisi aivan kuin
kouristuksen käsissä.
"Mitä voin tehdä hyväksenne?" kysyi Kristina osanotolla.
"Päästäkää huntu!" kuului melkein käskevä vastaus. Se oli kiinnitetty
niskaan suurella neulalla, ja Kristina täytti hänen toivomuksensa.
Huntu putosi alas. "Tunnetko vielä minut?" kysyi vieras melkein
uhmaavalla ryhdillä.
Kristina tuijotti hämmästyneenä häneen. "Rouva Kirsti Gyllenstjerna!"
huudahti hän.
"Miksi et käänny pois minusta. Sellaiseen olen nyttemmin tottunut."
"Rakkahin sukulainen... yllätys... odotin niin vähän näkeväni
teidät... uskokaa, että sydämeni vuotaa verta ajatellessani suruja,
joita olette saanut kestää. Tuletteko tapaamaan herraanne?"
"Sitäkin varten!"
"Menen heti kutsumaan Sten herraa."
"Ei vielä, tarvitsen hieman toipua."
"Sallikaa minun sitten ottaa teidät hoitooni. Levätkää muutamia
tunteja vuoteella tuolla sisällä, se on vahvistava teitä keskusteluun
valtionhoitajan kanssa. Jos tahdotte, voidaan se jättää huomiseen."
Ja hän vei hänet naisparvelle ja sai hänet levolle. Rouva rukalle
oli käynyt harvinaiseksi osanottavain käsien vaalinta; hän tunsi
sen johdosta niin suurta mielihyvää, että hän epäröimättä jättäytyi
Kristinan ja Kaarinan käsiin.
Hän oli siinä määrin tylsynyt, ettei hän enää tuntenut Kaarinaa.
Melkein tainnoksissaan nautti hän muutamia viiniin kastettuja
öylättejä ja vaipui sen jälkeen syvään uneen.
"Ja tämä on kaunis Kirsti Gyllenstjerna!" ajatteli Kristina katsellen
kalpeita, lopen laihtuneita kasvoja, joille surut olivat painaneet
vanhuuden leiman. "Oi Jumala, kuinka katoava ja arvoton on maallinen
kauneus!"
"Tuskin häntä enää tunnen!" kuiskasi Kaarina rouvalleen.
"Tahdotko ottaa hänet hoitoosi?"
"Teen sen parhaan vointini mukaan."
Ja Kristina rouva riensi rakkaan herransa luo ilmoittamaan kuka
vieras oli.
Kirsti rouva nukkui raskaasti, ja Kaarina istui vuoteen ääressä ja
muisti niin elävästi mitä oli taannoisena vuonna elänyt Ekholmassa
ja kuinka kummalliselta ja oikukkaalta ylhäinen rouva oli silloin
hänestä tuntunut.
Mutta hetken kuluttua alkoi nukkuva levottomasti liikahdella; hän
näytti uneksivan, ja huulet liikkuivat ikäänkuin hän tahtoisi puhua.
Kaarina siveli hänen otsaansa etikalla ja antoi hänen hengittää sen
tuoksua.
"Kiitos!" kuiskasivat vaaleat huulet, ja sen jälkeen nukkui hän
uudestaan.
Ja Kaarina antoi ajatustensa liidellä yli vetten ja maiden, sydämensä
rakastetun luo.
"Pentti!"
Sairas se huudahti:
"Penttini!"
"Hänen? Houriiko hän?"
"Älä lähde luotani!"
Kaarina tuijotti pelästyneenä häneen.
Mutta sitten tuli hän ajatelleeksi, että sennimisiä oli useitakin.
"Mitä saattoi olla yhteistä ylhäisen rouvan ja halvan luostariveljen
välillä?" Hän tahtoi karkoittaa pois hassut ajatukset, mutta ne
olivat vallanneet hänet niin, että hän oli näkevinään heissä
yhtäläisyyttäkin.
Hän katseli tutkivasti nukkuvaa, ja yhtäläisyys pisti yhä enemmän
silmään. Sehän oli hulluutta, hän houraili hänkin. Ja hän riensi
ikkunan luo ja katseli ulos haihduttaakseen kuvittelut, jotka
hämmensivät hänen ymmärryksensä.
Niin istui hän pitkän hetken ja koetti olla ajattelematta mitään.
"Olenko nukkunut?"
Taivaan vallat, äänikin muistutti Pentin ääntä!
"Olette, jalo rouva!"
"Kauanko?"
"Lähes nelisen tuntia."
"Olen nähnyt unta!"
"Silloin ette ole nukkunut tyynesti!"
"Kyllä, nukkuu tyynesti uneksiessaan siitä, jota rakastaa!"
Kirsti rouva oli puhunut melkein avaamatta silmiään.
"Olen hyvin janoissani!"
Kaarina vei pikarin hänen huulilleen. "Kristina rouva on valmistanut
teille tämän virvoitusjuoman", sanoi hän.
"Kiitos!"
Kaarina pani pois pikarin.
"Missä on Kristina rouva?"
"Tahdotteko, että menen häntä noutamaan?"
"Ei vielä! Täällä on niin pimeä!"
Kaarina veti syrjään raskaat uutimet, ja nyt virtaili huhtikuun
päiväpaiste huoneeseen.
Mutta silloin sattuivat Kirsti rouvan silmät Kaarinaan, ja niistä
loisti hämmästys ja kauhu.
"Mikä teitä vaivaa?" huudahti Kaarina pelästyneenä.
"Mene, mene?" Ja hän pani kädet silmilleen.
Mutta Kaarina ei ollut halukas menemään.
"Ettekö tunne minua, Kirsti rouva?" sanoi hän mennen häntä lähemmäksi.
"Kyllä tunnen sinut?"
"Koskaan en ole tehnyt teille mitään pahaa."
Ei mitään vastausta. Hän piti yhä kätensä kasvoillaan.
"On toinen kysymys, voitteko te sanoa samaa."
"Sinä olet ottanut hänet minulta. Sinun tähtesi on hän pettänyt
kaikki lupauksensa."
"Kenestä puhutte?" kysyi Kaarina tuskin kuuluvasti.
Ei vastausta.
"Pentistäkö?"
Kirsti rouva nyökäytti päätänsä hyväksymisen merkiksi.
"Mitä hän on teille? Te ette ole mitään hänelle, mutta jos olette
syypää hänen kärsimyksiinsä, silloin tahdon rukoilla pyhää neitsyttä,
että saatte niittää hedelmät siitä, te julma, sydämetön nainen."
Kirsti rouva ojentautui ikäänkuin noustakseen, mutta vaipui
parkaisten tiedotonna paikoilleen.
Kaarina katseli häntä pelästyneenä.
"Hän on kuollut", sanoi hän.
Kristina oli kuullut huudon ja riensi huoneeseen.
"Mitä nyt, Kaarina!"
Tämä ei voinut vastata, vaan viittasi ainoastaan elottomaan Kirsti
rouvaan.
"Pyhä Jumalan äiti, mistä tämä?"
"Minä olen syypää!"
"Sinä, Kaarina?"
"Hän sanoi, että olen ottanut Pentin häneltä. Paitsi minua on siis
joku toinenkin, jota hän rakastaa."
Hänen sanoissaan ja kasvoillaan kuvastui niin lohduton epätoivo, että
Kristina rouvan täytyi ensin huolehtia hänestä.
"Mieletön! Eikö sitten voi olla muita siteitä?" Ja kun hän samalla
loi katseen Kirsti rouvaan, lisäsi hän melkein tietämättään:
"Ajatteles Kaarina, jos hän on Pentin äiti!"
"Hänen äitinsä!"
"Etkö näe yhteyttä heidän välillään?"
"Ja jos nyt olen surmannut hänet?"
"Hän on ainoastaan vaipunut tainnoksiin."
"Pyhä Jumalan äiti, auta minua herättämään hänet eloon!" Ja nuori
tyttö vaali häntä mitä hellimmin; oli aivan kuin hänen oma elämänsä
riippuisi toisen elpymisestä.
Kun vihdoin elonväri palasi kalmankalpeille kasvoille, kuiskasi
Kristina.
"Älä ilmaise kenellekään, mitä sanoin, se oli ainoastaan arvelua,
mutta minä tahdon puhua hänen kanssaan."
"Antaa hänen pitää salaisuutensa, tämän jälkeen en sitä tarvitse."
Sairas avasi silmänsä.
Hänen katseensa harhaili Kristinasta Kaarinaan. Hän koetti nousta.
"Auttakaa minut pystyyn!" sanoi hän.
"Pyydän teitä, rakas sukulainen, levätkää paikoillanne!" sanoi
Kristina.
"Iäisen sielunrauhani tähden, auttakaa minut pystyyn!"
"Mihin aiotte?"
"Pystyyn, ainoastaan pystyyn!"
Kristinan ja Kaarinan avulla ja omalla lujalla tahdonvoimallaan hän
pääsi todellakin pystyyn.
"Päästäkää minut nyt!"
"Ette voi pysyä pystyssä omin voimin!"
"Kyllä, kyllä!"
Heidän täytyi taipua hänen tahtoonsa.
"Katsokaas! Herra auttaa minua!" sanoi hän. "Hän katsoo armossaan
minun syntisraukan puoleen!"
Näin sanoen vaipui hän hiljaa polvilleen Kaarinan eteen.
He tahtoivat nostaa hänet. Hän tarttui Kaarinan käteen.
"Niinkuin nyt lepään jalkojesi edessä, niin olen äsken maannut
hänen jaloissaan!" sanoi hän. "Hän on antanut anteeksi sen, että
synnytin hänet maailmaan voimatta antaa hänelle kunniallista
nimeä; hän on antanut anteeksi sen, että vilpillä ja juonittelulla
pakotin hänet papilliselle uralle, ja Jumala on kääntänyt sen
minulle rangaistukseksi, sillä oma poikani on kieltänyt minulta
synninpäästön, hän on langettanut oman pääni päälle sen kirouksen,
jonka olisi ollut kohdattava häntä, kun hän rikkoi papinvalan.
Oi, minä olen kärsinyt kamalasti! Hän on armotta pakottanut minut
tunnustamaan kaikki syntini. Enkä minä saa hänen siunaustaan
ennenkuin sinä annat anteeksi kaiken sen pahan, mitä olen tehnyt
sinulle, ei ennenkuin sanot minua äidiksi. Sillä hän sanoo, ettei
avioliitto teidän välillänne ole enää rikos, ja kaikki ne kurjat
sukuluulot, jotka ovat täyttäneet sieluni, ovat puhalletut pois, kuin
akanat tuuleen! Oi, sano, sano, että annat anteeksi!"
"Jalo rouva..."
"Sano minua äidiksi!"
"Äiti!" virkkoi Kaarina ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.
"Oi, Jumala, onko tämä unta!"
"Pentti, Pentti!" huudahti onneton. "Kuuletko, hän antaa minulle
anteeksi!"
Nyt hän vihdoin salli, että hänet vietiin takaisin vuoteeseen, mutta
hän piti Kaarinan käden lujasti sulettuna omaansa. Se näytti hänestä
olevan ikäänkuin vahvistus rakkaan poikansa anteeksiannolle.
Hän uinahti tuokion, mutta äkkiä sävähti hän valveille, ja veti
Kaarinan itseään vasten.
"Sormus!" kuiskasi hän.
"Jonka olen saanut häneltä?"
"Niin, juuri se."
Kaarina kantoi sitä nauhassa kaulassaan; nyt hän otti sen ja antoi
hänelle.
Kirsti rouva pani sen tytön vasempaan käteen. "Nyt olen kihlannut
sinut pojalleni", sanoi hän. "Rakas lapsi, sano, että tahdot pysyä
hänelle uskollisena!"
"Elämässä ja kuolemassa!" vastasi Kaarina liikutettuna.
Kristina oli lähettänyt sanan lääkärille ja ilmoittanut herralleen.
Nämä molemmat astuivat yhtaikaa sairaan luo. Edellinen tunnusteli
hänen valtimoaan, mutta kun hän ei sanonut olevan itsellään mitään
kipuja, ei lääkäri tiennyt mitä määrätä.
"Antaa hänen mennä!" sanoi Kirsti rouva.
Sen jälkeen tarttui hän Sten herran käteen ja tahtoi viedä sen
huulilleen.
Sten suuteli hänen kättänsä virkkaen osanottavasti: "Mitä haluatte
minulta, jalo rouva?"
"Olen tehnyt pahaa teillekin!"
"Sen annan sydämestäni anteeksi."
"Mutta herrani ja isäntäni?"
"Tahdotteko, että noudan hänet heti?"
"Tunnin kuluttua; minun täytyy hieman tointua."
Sten herra riensi torniin, jossa Erik herralla oli asuntonsa.
Hän oli sinne hankkinut joukon oppineita teoksia, ja se tyyneys,
missä hän eli, antoi hänelle tilaisuuden tutkia niitä sydämensä
halusta.
Sten herran nähdessään tuli hän hieman ymmälle. "Ettehän vain tulle
ottamaan minulta näitä rakkaita ystäviäni?" kysyi hän viitaten
kirjoihinsa.
"En suinkaan, ja minua ilahuttaa suuresti, että olette, löytänyt
puuhaa, joka teitä huvittaa."
"Huvittaa suurestikin, sen voin vakuuttaa teille, ja jos vain rakas
emäntäni..."
"Tulen tuomaan terveisiä häneltä."
"Ei, todellakin!" Ja hän sysäsi kirjat luotaan. "Tuleeko hän pian
kotiin?"
"Hän on tullut!"
"Ekholmaan?"
"Ei, hän on täällä!"
"Täällä?" toisti hän. "Tukholmassa?"
"Täällä linnassa, Kristina rouvan luona."
Erik herra näytti siltä, kuin tuskin uskoisi korviaan. Sangen
nöyrästi lisäsi hän: "Sallitte kai hänen käydä luonani?"
"Tahdon heti viedä teidät hänen luoksensa."
"Todellakin! Minä pukeudun heti ja siistiydyn."
"Sitä teidän ei tarvitse, Erik herra; Kirsti rouva on sairas!"
"Hänellä on tapana usein voida pahoin", vastasi Erik herra ja
nyökäytti hymyillen päätänsä. "Tiedättekös, minua melkein huvittaa,
että hän on säilyttänyt vanhat tapansa."
Ja puhellessaan suori hän tukkaansa ja laittoi kaulaliinaansa,
unhottaen että valtionhoitaja oli saapuvilla.
"Pelkään, että sairaus on vakavaa laatua", lisäsi Sten herra, joka
katsoi täytyvän valmistaa häntä.
"Ah, sitä minä en usko! Vieraasta voi vain näyttää siltä. Kaikessa
tapauksessa otan mukaani erään lääkesekoituksen, jonka olen itse
valmistanut ja josta hän pitää paljon." Hän etsi käsiin pikku
pullosen, jonka kätki takkinsa alle. "Nyt olen valmis! Jumala
auttakoon minua, tämä oli odottamaton ilo."
Sten herra vei hänet naisparvelle.
Kristina rouva tuli heitä vastaan.
"Teitä odottaa suuri suru, herra ritari", sanoi hän ojentaen
osanottavasti kätensä.
Erik herra suuteli sitä ritarillisella kohteliaisuudella. "Ei
suinkaan se liene niin vaarallista", sanoi hän hymyillen. "Hän on
usein näyttänyt kuolinsairaalta kaikista muista paitsi minusta."
"Älkää pettäkö itseänne turhilla toiveilla, tässä tuskin on sijaa
toivolle."
"Pyhä neitsyt, tehän aivan säikyttelette minua!" Ja nopein askelin
meni hän Kristinan rinnalla sairashuoneeseen.
Siellä oli kaikki ennallaan. Kirsti rouva makasi silmät puoliummessa,
ei tiennyt nukkuiko hän vai oliko valveilla. Kaarina oli polvillaan
vuoteen vieressä, ja sairas piteli yhä hänen kättään.
Erik herra pysähtyi ovelle. Oliko tämä Kirsti rouva, hänen kaunis,
säteilevä emäntänsä? Hän ei tuntenut häntä.
Melkein hätääntyneenä käänsi hän katseensa Kristina rouvaan. "Onko
tämä tosiaankin emäntäni?" kysyi hän.
Samassa avasi sairas silmänsä.
"Erik!" sanoi hän.
"Ei epäilystäkään enää!"
Hän riensi hänen luoksensa.
"Kirsti, rakastettu Kirstini!"
Mutta sairas työnsi hänet hiljaa luotansa.
"Ei ennen kuin olen saanut sinulta anteeksi", sanoi hän.
"Mitä minulla on anteeksiannettavaa? Kas tässä, rakkahin, minulla
on mukanani sinun oma mikstuuripullosi, ota siitä lusikallinen, se
vahvistaa sinua!" Pullo vapisi hänen kädessään.
"Jätä kaikki moiset, minun viime hetkeni on käsissä."
"Miksi huolestutat itseäsi ja minua sellaisilla ajatuksilla. Sinun on
tultava terveeksi jälleen ja..."
"Ei, Erik, minä kuolen, mutta ensin täytyy minun tehdä sinulle
tunnustus."
"Sinulla ei ole mitään tunnustettavaa enkä minä tahdo tietää
mitään..."
"Oi Jumalani!" huokasi sairas. Nyt vasta päästi hän Kaarinan käden ja
ojensi molemmat käsivartensa puolisoaan kohden. "Kaiken sen rakkauden
nimessä, mitä olette osoittanut minulle, herra, rukoilen teitä
kuulemaan minua!"
Erik herra katsoi huolissaan, melkein peloissaan sairaaseen
vaimoonsa; kenties tunsi hän nyt, että kaikki ne kauniit harhaluulot,
joilla hän tähän asti oli hurmannut itseään, tulisivat kerta
kaikkiaan luhistumaan. Jos hän oli pettänyt itseään, miksei toinen
antanut hänen pysyä onnellisessa uskossaan? Mutta sairas katsoi yhä
rukoillen häneen. Hän ei ollut koskaan kieltäytynyt täyttämästä tämän
toivomuksia, kuinka voisi hän nyt tehdä sen? Ja niin polvistui hän
vuoteen viereen ja sanoi väristen:
"Olen valmis!"
"Jättäkää meidät kahden!" kuiskasi Kirsti rouva.
Mitä näillä kahdella oli sanottavaa toisilleen, sen tietäköön yksin
hän, joka sydämet ja munaskuut tutkii ja näkee salatuimmatkin asiat.
Kolme tuntia he olivat häiritsemättä.
Sen jälkeen tuli Erik herra ulos ja pyysi Kaarinaa menemään Kirsti
rouvan luo.
Mutta kun Kaarina oli mennyt, heittäytyi Erik herra tuolille ja
purskahti hillittömään itkuun.
Kristina puhui lohduttavia sanoja, mutta Erik herra puristi vain
hänen kättänsä.
Kun puuska oli asettunut hieman, sanoi hän nyyhkyttäen: "Kaiken,
kaiken voin kestää, en vain menettää häntä. Uskotteko hänen kuolevan?"
"Hän itse uskoo niin?" vastasi Kristina hiljaa.
"Hän voi pettyä. Ah, Kristina rouva, kun vain saan pitää hänet, en
halua, en toivo muuta mitään. Ette voi aavistaa, kuinka suuresti
rakastan kaunista, ylpeää, ihanaa Kirstiäni!"
"Teidän sananne vakuuttavat minut siitä, jalo herra; ja tahdomme
tehdä hänen hyväkseen kaiken, mikä ihmisen voimissa on."
"Luuletteko", lisäsi hän hämillään, "että Sten herra sallii minun
jäädä tänne?"
"Kyllä, sillä se tyynnyttää sairasta. Tuomme kirjanne tänne alas."
"Vähät kirjoista, kun saan olla hänen luonaan."
Erik herra osoitti Kaarinaa kohtaan melkein isällistä
huomaavaisuutta, erittäinkin sairashuoneessa; oli ilmeistä, että
Kirsti rouva oli puhunut tytön suhteesta poikaansa, ja Erik herra
tahtoi ikäänkuin vahvistaa sen.
Yhdessä vaalivat he sairasta, ja oli liikuttavaa nähdä, millä
hellällä huolenpidolla Erik herra tarkkasi tautia. Hänen
lääkärikirjansa tuotiin pian alas, hän piti neuvotteluja lääkärin
kanssa, mutta päivä päivältä alenivat hänen toiveensa, ja
eräänä päivänä tuli hän Kristina rouvan luo ja sanoi kyynelten
tukehduttamalla äänellä.
"Nyt käsitän, että hän kuolee!"
"Hän näyttää niin tyyneltä ja onnelliselta!"
"Ja miten hyvä hän on! Mitä hyvänsä laitankin, ottaa hän
vastaväitteittä. Sitä ei hän ole tehnyt koskaan ennen."
"Hän on sangen kiitollinen teitä kohtaan."
"Mistäpä hänellä on syytä minua kiittää! Minulla sitä vastoin...
Tiedättekö, Kristina rouva, mihin tautiin hän kuolee?" lisäsi hän
melkein epätoivoissaan.
"Hänet surmaa kenties surunsa?"
"Hänen sydämensä on murtunut! Kaikki kirjani puhuvat siinä yhteen!"
Kymmenentenä päivänä vaipui hän tosiaankin kuolonuneen.
Ketään pappia ei kutsuttu.
"Olen ripittänyt itseni niille, joita vastaan olen rikkonut", sanoi
hän. "Kun he ovat antaneet anteeksi, uskallan toivoa, että Jumalakin
laupeudessaan tekee sen. Pappeja en usko!"
Painaen päänsä Erik herran olkaa vasten hän veti viimeisen
henkäyksensä. Hänen viimeiset sanansa olivat: "Anna meille meidän
syntimme anteeksi!"
Oli odotettu, että jälkeenjääneen puolison suru olisi hillitön, mutta
niin ei tapahtunut, hän itki harvoin, puhui tuskin vainajasta, mutta
saattoi istua tunnin toisensa jälkeen aivan liikahtamatta samalla
paikalla ja pitämättä väliä mistään mitä tapahtui.
Hautajaisten jälkeen, jotka vietettiin kaikella sillä loistolla,
minkä vainajan sääty vaati, sanoi Erik herra, että ruumis oli vietävä
Ekholman perhehautaan. "Sinne ovat minun -- hänen tyttärensäkin
kerran koottavat", lisäsi hän.
Silloin esitti Kristina rouva herransa määräyksen, että oli Erik
herran vapaassa vallassa seurata itse mukana ja jäädä Ekholmaan
poikansa, Kustaa herran luo.
"Kiittäkää häntä!" vastasi hän liikutettuna. "Sten herra menettelee
totisesti ritarillisemmin meitä kohtaan kuin me olemme menetelleet
häntä vastaan."
Ja niin lähti hän matkalle.
7.