Tyttö lähestyi vitkaan, hänen silmänsä olivat itkusta turvonneet ja
hän katsoi alas maahan.
Tultuaan ihmeidentekijän luo, lankesi hän jälleen polvilleen ja
koetti puhua, mutta kyynelet tukehduttivat äänen.
Ihmeidentekijän kasvot värähtelivät, ja kun hänen kärsimättömyytensä
alkoi tarttua ympäröiviinkin, kumartui hän ja jupisi muutamia sanoja
pannen kätensä tytön päähän.
Tämä nousi nopeasti ja sanoi verrattain varmalla äänellä: "Isäni sai
näkönsä jälleen!"
Joukko päästi rajattoman riemuhuudon.
Tezel antoi heille merkin vaieta. "Tytöllä näyttää olevan enemmänkin
sanottavaa."
Kaikki kuuntelivat tarkkaavaisesti.
"Mutta hän kuoli kohta sen jälkeen", jatkoi tyttö. "Sillä hänellä ei
ollut uskoa."
"Onko hän kuollut?" kysyi Tezel teennäisellä hämmästyksellä.
"On, ankara herra!"
"Ja sinä olet yksin maailmassa?"
"Aivan yksin!"
"Jos tahdot minut isäksesi, niin pane kätesi käteeni!" sanoi
ihmeidentekijä lempeästi.
Tyttö teki kuten hän käski, mutta palava puna lehahti hänen
poskilleen.
"Mene, hautaa isäsi ja valmistaudu sitten seuraamaan minua milloin
käsken."
Tyttö suuteli hänen kättään ja riensi pois.
Kuka uskalsi nyt epäillä pyhän miehen voimaa. Eikö Jumala itse ollut
rangaissut epäilijää kuolemalla!
Mutta sillaikaa kuin suurin osa väestöstä antautui yhä yltyvään
jumaloimiseen, kuiskailtiin hiljaisuudessa inhottavista irstailuista
ja juomingeista luostarissa; nuori tyttökin olisi voinut niistä
kertoa yhtä ja toista, jollei vala olisi sitonut hänen kieltänsä.
Mutta suurinkin kuuluisuus saattaa aikaa voittaen muuttua
vastakohdakseen. Vähitellen näyttäytyi, ettei kaikilla niillä
luuvaloisilla, jotka Tezel oli parantanut, ollut niitä vammoja, joita
he valittivat, ja muutamat tunnustivat, että heidät oli ostettu
olemaan rujoina ja rampoina. Alussa eivät monet tahtoneet uskoa
moiseen, mutta ne kävivät yhä useammiksi.
Mutta vielä ei Tezel ollut kylliksi nylkenyt kaupunkia ja sen
ympäristöä, hän katsoi olevan enemmänkin otettavaa ja tahtoi
sentähden viipyä jonkun aikaa.
Luostari, missä hän oleskeli, oli joutunut hänen tähtensä huonoon
maineeseen, sanoivat abbotti ja munkit. Hän sanoi, ettei sillä
ollut parempaa mainetta ennestäänkään; mutta koska nyt sen arvo oli
pienempi kuin naapuriluostarin, joka oli voittanut monia ystäviä ja
kannattajia ankaralla kartusiaanisella suunnallaan, niin tahtoi hän
auttaa sistersiinejä lyömään vaaralliset naapurinsa laudalta.
Äkkiä levisi nyt kaupunkiin huhu että sistersiinikirkon Mariankuva
itki verikyyneliä; kansa virtaili sinne suurin laumoin, tämä
ihme herätti kauhua ja oli enteenä siitä raskaasta Jumalan
rangaistuksesta, joka uhkasi piammiten kaupunkia.
Samalla oli anekauppa saanut uutta vauhtia. Tezel harjoitti sitä
luostarin pihalla.
Saapui muuankin aatelismies pyytämään synninpäästöä rosvoretkestä,
jonka hän aikoi tehdä seuraavana yönä. Tezel sanoi, että se kävi
kalliiksi, mutta aatelismies oli valmis siihen ja maksoi sievoisen
summan synninpäästöstä. Silloin huudahti Tezel, että hän näki,
kuinka sielut liitelivät kiirastulesta ylös taivaaseen ja että häntä
ilahutti, kun oli voinut niin monille tuhansille näyttää tien sinne,
ennenkuin nyt pian eroaisi heistä.
Isä Johannes ei kaiken tämän hulluuden aikana ollut toimetonna,
hän oli kulkenut ympärinsä kaikkialla kaupungissa ja varoittanut
antautumasta petoksen uhriksi. Mutta hyvin saattoi hän sanoa: "Kuka
kuulee meidän saarnaamme!"
Abbotti siinä luostarissa, jossa hän oleskeli, oli varoittanut häntä
julkisesti sekaantumasta Tezelin vehkeihin. Mutta kun kerrottiin,
että madonna itki verikyyneliä, silloin ei enää mikään voinut häntä
pitää poissa sistersiinien kirkosta.
Se oli ihmisiä täytenään, muutamat makasivat polvillaan, itkivät ja
vaikeroivat, toiset jupisivat rukouksia ja tekivät ristinmerkkejä.
Muutamat harvat seisoivat epäillen ja katsoivat ylös Mariankuvaan,
jonka silmistä tippuivat harvakseen verikyyneleet. Kuvan edessä
seisoi kaksi munkkia, jotka keräilivät ne, myydäkseen niitä sitten
uskovaisille suuresta rahasta.
Kiihdyksissään, poissa suunniltaan hävyttömän petoksen tähden ja
välittämättä vanhuudestaan tunkeutui Johannes alttarin luo; ennenkuin
kukaan ajattelikaan sitä estää, hypähti hän portaita ylös, kosketti
kuvaa sormillaan ja huusi äänellä, joka kajahti kautta kirkon: "Se on
ainoastaan punaista väriä, ja kaikki tyyni on pelkkää petosta!"
Seurasi sekunniksi haudanhiljaisuus, kuten tuulenhenkäys ennenkuin
myrsky purkautuu valloilleen, sitten seurasi hurja, läpitunkeva huuto
satojen ihmisten suista, hämmästyksen ja mielipahan nostattamana.
Harvat epäilijät, jotka olivat läsnä, iloitsivat tosin
paljastuksesta, mutta heidän lukunsa oli ainoastaan mitätön murto-osa
niistä, jotka eivät halunneet mitään muuta kuin että heidät
petettäisiin.
Seurasi vimmainen metakka, ja jolleivät kaupungin viranomaiset olisi
siihen sekaantuneet, olisi Johannekselle kenties käynyt pahoin.
Kirkko tyhjennettiin, ja Tezel sai vihjauksen poistua kaupungista.
Mutta yöllä herätettiin hänet sanoen, että muuan ylhäinen herra
halusi häntä puhutella.
Hän pukeutui nopeasti ja riensi alas pihalle, jossa hänen sanottiin
odottavan.
"Minä se ostin anekirjan aiottua rosvoretkeä varten", virkkoi vieras.
"Tahdotteko vielä yhden?" kysäisi saksalainen.
"En, tahdon ainoastaan tuoda terveiset sokean miehen tyttäreltä!"
Ja nopealla otteella heitti hän Tezelin maahan ja antoi niin
perinpohjaisen selkäsaunan, ettei miekkonen pystynyt nousemaan
pönkilleen.
"Kun aion tehdä tämän uudestaan, ostan teiltä uuden anekirjeen!"
sanoi vieras ja lähti.
Syntinen voi töintuskin laahautua pois pihalta; hän vannoi
hirveästi kostavansa, mutta seuraavana päivänä nousi hän raskaihin,
kolmivaljakon vetämiin vaunuihinsa ja lähti kaupungista.
Niin hurjasti kuin hänen lähettiläänsä, ei itse Arcimboldus tosin
menetellyt, mutta Johannes kuuli kerrottavan, että anekirjeitä
kaupiteltiin yli koko maan ja että synninpäästöjä ostettiin yksin
vainajillekin. Hän ymmärsi siitä, että puijaus pyhimmillä asioilla
oli saavuttanut huippunsa.
* * * * *
Arcimboldin, paavin edusmiehen, esiintyminen herätti erittäinkin
naisten keskuudessa suurinta hälinää. Muutamia se suuressa määrin
loukkasikin.
Näiden viimeksimainittujen joukossa oli Kristina rouvakin, niin
omasta kuin neitsyttensä ja piikastensakin puolesta.
Noudattaakseen herransa toivomusta oli hän Tukholman ylhäisimpäin
rouvien kera käynyt korkeaa herraa tervehtimässä tämän saavuttua
kaupunkiin. Ja silloin oli häntä loukannut muukalaisen häikäilemätön
ihailu; mutta kun tämä sitten tuli linnaan, värisi hän
silminnähtävästi nähdessään niin paljon nuoruutta ja kauneutta.
Mutta hän unhotti kaikki muut Kaarinan tähden. Tämän kalpeat kasvot
ja suruisa katse miellytti häntä enemmän kuin ruusuiset posket ja
iloinen hymy. Hän vakuutti Kristina rouvalle, ettei etelässä ollut
koskaan kehittynyt sellaista kaunotarta.
Kristina rouva johti keskustelun muihin asioihin ja osoitti selvästi,
ettei hänellä ollut halua enempää keskustella tästä aineesta.
Silloin paavin lähettiläs jätti hänet, ja aivan oikein älyten,
ettei Kristina rouvan ympäristössä ollut ketään, joka suosi hänen
tuumiaan, oli hän olevinaan Kaarinaan nähden välinpitämätön ja
omisti ihailunsa hovin nuorille neitsyille. Hänen tummat, salamoivat
silmänsä ja miehekäs ryhtinsä yhdessä sen loiston kanssa, joka häntä
ympäröi, ei jättänytkään tekemättä vaikutustaan. Suloisointuinen
italiankieli, jota monet lukivat, sai hänen kauniista ääntämisestään
omituisen viehätyksen. Kun hän puhui aneiden eduista, ei hän
lukenut niihin ainoastaan synninpäästön, oikeuden paaston aikanakin
syödä maitoruokia ja juustoa y.m., vaan lupasi myös täydellisen
synninpäästön kaikista heikkoudensynneistä. Ja samalla lähettiläs
teki vihjauksia, jotka ajoivat veret monen neitosen poskille.
Kristinaa kauhistutti se vaikutus, minkä tämä mies saavutti
muutamissa tunneissa. Miehet ja naiset ihastuivat häneen.
Hän jakeli suuren joukon arvonimiä hovin herroille; Tukholman
pormestarista, joka sattumalta oli läsnä, teki hän paavillisen
notaarion; kaksi siviilivirkamiestä sai tohtorindiploomin, ja
kuitenkin ehti hän vielä kuiskata nuorille kaunottarille, mihin
aikaan hän toivoi heidän itsensä tulevan noutamaan anekirjeitään.
Lähettiläällä oli asiamiehiä ei ainoastaan maaseuduilla, vaan itse
pääkaupungissakin. Hän myi itse ainoastaan ylhäisimmille, ja hänen
kätyrinsä kulkivat ympärinsä kaduilla ja toreilla, pystyttivät
ristinsä, pitivät puheita ja jakoivat synninpäästöjä ja taikaesineitä
käteistä maksua vastaan.
Monet eivät enää välittäneet tunnustaa syntejään, olivathan he
saaneet ne anteeksi etukäteen. Muuan käsityöläinen, jonka vaimo äkkiä
kuoli, kieltäytyi maksamasta muutamia messuja, koska vainaja oli niin
äsken ostanut aneet, ettei vielä ollut ehtinyt syntiä tehdä.
Mutta muuan toinen, jolla ei ollut millä maksaa, sanoi, että paavit
olivat lurjuksia, sillä he saattoivat pelastaa sieluja kiirastulesta
eivätkä tehneet sitä muuten kuin hyvästä maksusta.
Mielet olivat levottomat ja kiihdyksissään, ja papisto ilmoitti asian
arkkipiispalle.
Jaakko Ulfinpoika kirjoitti lähettiläälle, että hän katsoi olevan
syytä kertoa hänen pyhyydelleen asiain tilasta; mutta Arcimboldus
vastasi, että hän oli jo aikeissa lähteä Tukholmasta ja että hän
monien ystäväinsä tähden antoi vastustajilleen anteeksi.
Kristina oli varoittanut Kaarinaa Arcimboldukseen nähden, mutta tämä
näytti hänelle veitsen, jota kantoi vyöllään, sanoen: "Minulla ei ole
mitään pelättävää."
Tähän aikaan tuli kirje isä Johannekselta; hän kirjoitti Kaarinalle,
että Pentti eli ja rakasti häntä yhtä uskollisesti kuin ennenkin.
Silloin muuttui suru iloksi. Kaarina heittäytyi rakastetun rouvansa
jalkoihin ja pyysi tätä antamaan anteeksi sen välinpitämättömyyden,
mitä hän oli ilmaissut; nyt oli epätoivo hälvennyt hänen sielustaan,
nyt hän tahtoi elää!
"Ja mieluummin välttää vaaraa kuin mennä sitä vastaan?" sanoi
Kristina kysyvästi.
"Teen kaiken, mitä tahdotte, jalo rouva."
"Vieraat henkilöt hiipivät linnassa ympäri", jatkoi Kristina.
"Esbjörn on ilmoittanut minulle siitä, mutta he sanovat aina olevansa
lähetetyt anekirjeiden kaupalle, enkä minä uskalla karkoittaa heitä
pois. Ja viimeiseen saakka tahdon varoa huolestuttamasta Sten herraa."
"Teettekö kaiken tämän minun tähteni?" kysyi Kaarina suurimmasti
kummissaan.
"Kenenkäs sitten!"
"Milläpä minä olen ansainnut sellaista hyvyyttä."
"Et tiedä, Kaarina, kuinka rakas olet minulle."
"Koetan ansaita sen!" vastasi nuori tyttö itkien ja suudellen
Kristinan kättä. "Nyt tuntuu minusta kuin elämäni olisi saanut
sellaisen arvon, mitä sillä ei ole koskaan ollut!"
Lähettilään kaikki ponnistukset olivat hyödyttömät. Hänen kätyrinsä
vaanivat nuorta tyttöä, mutta eivät saaneet häntä valtaansa.
Lähdön aika lähestyi, ainoastaan muutamia päiviä oli jälellä, eikä
hän ollut vielä saanut tyttöä puhutellakaan.
Silloin saapui Esbjörn eräänä päivänä lastenkamariin, jossa Kristina
ja Kaarina vaalivat pienokaisia.
Hän pysähtyi ovelle, kuten palvelijoille sopi, odottaen että häntä
puhuteltiin.
"Mitä nyt, Esbjörn?" kysyi Kristina.
"Kauniin Kaarinan täytyy lähteä pois, jalo rouva!"
"Onko nyt vaara ovella?" kysyi reipas tyttö mennen häntä vastaan.
"Luulen niin!"
"Tiedättekö mitä, minua haluttaisi astua julkean lähettilään silmien
eteen ja sanoa hänelle ajatukseni suoraan."
"Se auttanee vähän, hän miettii jotakin rohkeaa kepposta saadakseen
teidät valtaansa."
"En lähetä Kaarinaa täältä pois", virkkoi Kristina pontevasti, "sillä
en tiedä mikä häntä kohtaisi taipaleella. Jos rakas sisareni Cecilia
olisi kaupungissa, veisin itse hänet sinne, koska hän siellä kenties
olisi paremmassa turvassa. Nyt täytyy hänen pysyä täällä, ja kehnosti
olisi, jollen itse voisi häntä suojella."
"Jos tahdotte, jalo rouva, voin pysyttäytyä piilossa pukuhuoneessa",
tuumi Kaarina.
"Tee se, kukaan ei saa tietää siitä mitään, tahdon itse kantaa sinne
sinulle ruuankin!"
"Ette tunne noita paholaisen lähettejä!" huudahti Esbjörn. "Jos
heillä on jokin syy luulla, että hän on sittenkin täällä, eivät he
hellitä ennenkuin ovat saaneet hänet käsiinsä. Hänet viedään heti
maasta pois, ja kuka uskaltaa syyttää niin vaikutusvaltaista miestä."
"Olisipa Sten herra kaupungissa!"
"Juuri siksi, että hän on poissa, pitää lähettiläs varansa. Hän aikoo
olla tiposen tiessään, ennenkuin valtionhoitaja palaa."
"Siinä hän tekeekin viisaimmin."
"Saanko nyt sanoa teille tuumani."
"Tietysti sinulla on aina tuuma varalla, rehellinen Esbjörn."
"Huomenna tulee hän sanomaan hyvästejä. Olkaa silloin valmis, jalo
rouva!"
"Mihin?"
"Siihen, että hän pyytää Kaarinaa teiltä."
"Kuinka hän uskaltaisi?"
"Luulen kyllä uskaltavan."
"Tarkoitatko, että minun on silloin vastattava, että hän on poissa?"
"Matkustanut vanhempainsa luo Vadstenaan."
"Hän ei usko sitä."
"Huomisiltana ajetaan umpinaiset vaunut linnanpihaan. Niitä
vartioimassa on muutamia miehiä. Niihin astuu hunnutettu naishenkilö,
ja sen jälkeen kiitävät ne Eteläporttia kohden."
"Kuka on nainen?"
"Minä, jalo rouva!"
"Sinä, Esbjörn!" huudahti Kaarina.
"Niin, siinä on pelastus!" lisäsi Kristina. "Olen varma, että
lähettiläs sen jälkeen heti lähtee tiehensä."
"Siihen juuri luotankin."
"Saat puvun, jota tavallisesti käytän", sanoi Kaarina. "Annan sinulle
mustan hameen riippumaan sen alta, niin et näytä niin pitkältä.
Odota silmänräpäys, niin saat kaikki!" Ja hän riensi pois liitelevin
askelin.
"Eikö tästä koidu vaaraa sinulle?" kysyi Kristina rouva levottomasti.
"Jumala on auttanut minut monista vaaroista, ja jos hän tahtoo
käyttää minua vitsana kädessään, niin kyllä minua tällä kertaa
lyöminen miellyttää."
"Ajatteles, että olet yksin monta vastaan."
"Voimalla voin vähän, mutta viekkaudella sitä enemmän."
Kaarina palasi pieni nyytti ja vaippa käsivarrellaan.
"Pituudeltaan luulen sen kyllä menettelevän", sanoi hän, "ja kun
vaippa riippuu hartioilla, ei kukaan voi nähdä, miten puku käy."
Esbjörn tarkasti vaatekertaa. "Niitä pikku liivejä ei maksa
koetella", sanoi hän. "Tarvitsen ainoastaan hameen ja vaipan."
"Sinun täytyy opetella käymään lyhyin askelin."
"Sitä tahdon harjoitella. Tahdotteko nyt ottaa nämä kaikki takaisin
ja antaa minulle kamarinne avaimen; pukeudun siellä ja lähden sieltä
matkalle."
"Jumala palkitkoon sinulle, mitä olet tehnyt hyväkseni", sanoi
Kaarina antaen hänelle sen.
"Tiedän kyllä, kuka on tehnyt enemmän minun hyväkseni", vastasi
Esbjörn ja katsoi ylös Sten Sturen kuvaan, joka riippui seinällä.
Sovittiin siitä, että muuan vanha palvelijatar, joka oli hyvin
kiintynyt Kaarinaan, seuraisi Esbjörniä portaita alas vaunujen luo ja
hyvästellessään ilmaisisi surunsa.
"Olkaa varma, että meitä tähystelevät silmät kaikista nurkista ja
loukoista", sanoi Esbjörn. "Tunnen vanhastaan munkkien ja pirujen
juonet."
Niin jätti hän heidät, ja Kaarina riensi järjestämään majoittumistaan
pukuhuoneeseen.
"Mitä sinä aiot siellä askarrella?" kysyi Kristina rouva
osanottavasti.
"Luen Pentin rakasta kirjettä", vastasi hän.
"Aiotko vastata siihen?"
"Se ei ole minulle."
"Etkö luule, että se ilahuttaisi häntä?"
"Kyllä, mutta hän on pappi, ja minä luulen, että hänen ajatuksensa
ovat syntisiä."
Tällöin vierivät kyyneleet poskia pitkin, ja nähtyään, ettei voinut
niitä pidättää, pani hän molemmat kätensä silmilleen ja itki hiljaa.
Kristina veti hänet syliinsä ja kuiskasi: "Puhdas ja viaton rakkaus
ei voi olla Jumalalle epämieluinen, ja olen varma siitä, että jos
Pentin kirje olisi sisältänyt jotakin paheksuttavaa, ei isä Johannes
olisi lähettänyt sitä sinulle."
Kaarina katsoi Kristinan silmiin aivan kuin olisi nähnyt avoimen
taivaan.
"Tulihan sekin ajatus mieleeni", sanoi hän, "mutta olen luullut, että
se oli kiusaus."
"Olen puhunut siitä Sten herran kanssa, kaikkina aikoina ei ole ollut
kielletty pappien meno naimisiin."
"Ja nyt hän luulee..."
"Että kielto voidaan lakkauttaa; sillä Jumalan laissa ei sitä ole
säädetty."
Kaarina painoi käsiään rintaansa vasten, hän luuli sen pakahtuvan
ilosta. "Nyt tiedän, mitä kirjoitan hänelle", sanoi hän. "Jos hän
on varma siitä, ettei se ole synti, tahdon mielelläni tulla hänen
vaimokseen; jollei, tiedän, että pääsemme taivaassa yhteen, sillä
täällä maan päällä en tahdo kuulua kenellekään muulle kuin hänelle."
Ja niin otti kaunis Kaarina pukukammion haltuunsa, ja joka kerta, kun
Kristina tuli sinne sisälle, näytti hänestä kuin koko huone olisi
ollut täynnä auringon valoa, niin säteilivät Kaarinan kauniit silmät.
Mutta seuraavana päivänä ilmoitettiin paavin lähettiläs Angelus
Arcimboldus, hän tuli sanomaan jäähyväisiä ja pyysi, että hänet
otettaisiin heti vastaan.
Kristina oli valmistunut ja otti hänet vastaan juhlasalissa rouviensa
ja neitsyttensä ympäröimänä.
Tämä näytti olevan vastoin hänen laskujaan, mutta kauan ei hän ollut
ymmällä, ja tavallisella rohkeudellaan virkkoi hän kaikkien kuullen
vaikkakin kääntyneenä Kristinaan:
"Tiedättekös, jalo rouva, että tällä hetkellä luulen olevani
siirtynyt etelään!"
"En ymmärrä syytä siihen."
"Olette itse auringonkukka, ansiokas nostettavaksi keisarin povelle,
ja täällä kaikkinaisia kukkia, joita ansaitsee tavoitella ja voittaa."
"Ne viihtyvät parhaiten siinä maaperässä, joka ne on kasvattanut."
"Kuitenkin kaipaan _yhtä_, ja sanon sen suoraan, kauneinta kaikista.
Miksi ette ole hänen sallinut tulla näkyviini, ei kai pelosta?"
"Minkä pelosta?" kysyi Kristina kummissaan.
"En tahdo lausua sellaista, mikä olisi minulle aivan liian
imartelevaa."
Harmin puna lehahti Kristinan poskille, mutta hän hillitsi itsensä.
"En voikaan jättää teitä siihen uskoon. Kaarina ei ole enää täällä."
"Sitten pyydän, että lähetätte häntä noutamaan."
"Mitä varten?" kysäisi loukattu nainen ja katsoi hävytöntä terävästi
silmiin.
"Hänelle on aiottu suuri ja suunnaton armo: teillä ei ole mitään
aihetta estää häntä saamasta sitä!" huudahti kiihottunut lähettiläs.
"Hänen on silloin saatava jonkun toisen kautta, eikä minun, sillä
kuten olen jo sanonut teidän armollenne, ette voi tavata häntä
täällä."
Ääni oli niin tyyni, sanat niin päättäväiset, ettei mies voinut
toivoakaan saavansa häntä taipumaan.
Mutta himo oli valtavampi kuin hänen ymmärryksensä. "Miksi tahdotte
häntä estää!" huudahti hän. "Ettekö tiedä, että minun valtani on
rajaton, voin korottaa hänet pyhimykseksi ja voin vaivuttaa hänet
tomuun. Minulle, aneiden jakajalle, ei ole olemassa mitään syntiä;
vaikkapa olisin vietellyt itsensä pyhän neitsyt Marian, saisin sen
kyllä anteeksi!"
Kristina oli noussut ja koko hänen naisseuransa hänen mukanaan. Inho
ja syvä paheksuminen oli luettavana kaikkien heidän kasvoillaan.
"Olen jo sanonut teille, ettei hän ole täällä tavattavissa!" virkkoi
syvästi loukattu nainen. "Ja toivon teille muuten onnellista matkaa."
Kumartaen poistui hän koko hovinsa keralla.
Arcimboldus luultavasti katui äkkipikaisuudessa päästämäänsä lausetta
ja käsitti menneensä liian pitkälle, mutta siltä ei hän aikonut
luopua toiveistaan, kaunis tyttö oli tuleva hänen omakseen, maksoi
mitä maksoi; vastustus vain kiihotti häntä, ja hän oli kyllä löytävä
keinoja.
Mutta kun Kristina rouva oli yksin rouviensa ja neitsyttensä kanssa,
virkkoi hän:
"Tämäkin sanoo itseään Herran palvelijaksi!"
Millä levottomuudella odottikaan hän nuoren suojattinsa kera tulevaa
yötä.
Esbjörn oli oikeassa, kaikista nurkista ja loukoista kiilui väijyviä
silmiä. Muuan lähettilään kätyri oli kolkuttanut Kaarinan huoneen
ovelle ja käskenyt häntä avaamaan, kaikkialla linnassa oli piilossa
hänen tovereitaan. Linnanpäällikkö tiesi sen, mutta hän ei uskaltanut
ryhtyä mihinkään heitä vastaan; he olivat kerta kaikkiaan kirkon
suojeluksessa.
Tarvittiin Esbjörnin peloton rohkeus antautuakseen alttiiksi siihen
vaaraan, joka uhkasi siinä tapauksessa, että hänet keksittiin.
Mutta rohkeutta seuraa tavallisesti oma menestyksensä. Esbjörn pääsi
koskematonna vaunuihin, ja ne ajoivat sen jälkeen pois täyttä laukkaa.
Muuatta tuntia myöhemmin pyysi Jöns Jönsinpoika puhutella rouva
Kristinaa.
"Olkaa nyt huoletta, jalo rouva", sanoi hän. "Haukat ovat poissa,
linna on puhdistettu ja suljettu."
"Ovatko he lähteneet?"
"Kaikki tyyni! Näyttää siltä, kuin ne olisivat valmistelleet täksi
yöksi jotakin rohkeaa tepposta ja aikoneet sen jälkeen heti lähteä;
muuten en voi selittää sitä, että he niin pian olivat valmiit.
Rahavaunut lähtivät jo aamulla."
"Kuinka kauan Esbjörnillä oli aikaa jätättää?"
"Tuskin puolta tuntia."
"Jumala häntä suojelkoon!"
"Ja palkitkoon hylkiöt ansionsa mukaan."
"Se on hirveä toivomus."
"Mutta oikeuden mukainen!"
6.