Jönköpingissä oli kaupungin koko väestö liikkeellä, se paavillisen
lähetystön osasto, jota odotettiin, oli aivan kaupungin edustalla.
Sistersiiniluostarista lähtivät munkit liikkeelle juhlallisessa
kulkueessa ristein ja liehuvin lipuin. Kaikki kirkonkellot soivat,
kansa oli innostuksesta poissa suunniltaan; nyt tulivat he saamaan
anteeksi kaikki syntinsä.
Kaupungin portilla kohdattiin paavin lähettilään Arcimboldin
komissario Johan Tezel, useita ulkomaalaisia seurasi jälestä, mutta
hänen edessään kannettiin punaista ristiä, jossa oli paavin vaakuna,
ja paavillista anebullaa samettityynyllä.
Suunnattoman kansanjoukon ympäröimänä taivalsi Tezel seurueineen
luostarikirkkoon, jossa risti asetettiin kuoriin; töllistelevälle,
tietämättömälle joukolle vakuutti hän; että sillä oli sama voima ja
teho kuin Kristuksen omalla ristillä.
Muuan hänen seuralaisistaan kuiskasi läheisimmille, että "jos he
oikein yksivakaisesti katselivat ristiä, saattoivat he nähdä siitä
Kristuksen veren hiljaa vuotavan."
Ristin punainen väri, jos sitä katsoi silmää räpäyttämättä, saattoi
herkkäuskoiset helposti tuudittaa sellaiseen harhanäköön, ja innostus
ei pian tiennyt mitään rajoja.
Messun ja rukouksen jälkeen lähti juhlakulkue kirkosta torille, ja
siellä alkoi anekauppa. Synnit sai anteeksi kuudesta ja kymmenestä
taalarista, ja myyjäin ympärillä oli tungos niin suuri, että
monet tallattiin jalkoihin. Silloin huusi Tezel heille: "Antakaa
rikkaiden ja ylhäisaatelisten tulla ensiksi, te muut saatte sitten
synninpäästön huokeammalla."
Ja kaupan käydessä huutelivat kaupustelijat ostajille:
"Kun raha kirstuun kilahtaa,
taivaaseen sielu vilahtaa."
Mutta kun anekirjeiden suuri joukko oli huvennut, silloin
vetääntyivät kaupanvälittäjät luostariin, luvaten tulla uudestaan
seuraavana päivänä, mutta luostarissa juotiin ja pidettiin iloa koko
yö aina valoisaan päivään.
Seuraavana päivänä alkoi sama näytelmä. Nytkin huusivat kaupustelijat
köyhille, jotka hekin tahtoivat tunkeilla luullulle lohdutuksen
lähteelle: "Hyvät ihmiset, älkää tunkeilko niin tuimasti, antakaa
ensin tulla niiden, joilla on rahaa; ne, joilla ei ole, saavat sitten
päästökirjan." Anekirjeet olivat rikkaille kirjoitetut pergamentille,
köyhille paperille. Kaikesta saattoi saada synninpäästön, vieläpä
tekemättömistäkin synneistä jo edeltäpäin.
Koko kaupungin väestö aaltoili kuin kuohuva meri; helposti
saatava synninpäästö antoi hyvän aiheen päästämään himot vapaasti
valloilleen; kun pelastus oli niin mukavasti saatavissa, oli
pidettävä varansa.
Isä Johannes hämmästyi näkemänsä johdosta; tosin koetti hän puhua
järkeä yhdelle ja toiselle, mutta he näyttivät hänelle anekirjojaan
ja arvelivat siten vapautuneensa synneistään. Turhaan sanoi hän, että
kristitty, joka elää Jumalalle otollista elämää saa anteeksiannon
ja sovituksen ilman kaikkia anekirjeitä. Se oli puhetta kuuroille
korville, kukaan ei häntä kuunnellut.
Tosin oli viisaita ja ajatteleviakin miehiä, mutta nämä arvelivat,
että oli parasta antaa hurmauksen mennä menoaan; kukaan ei voinut
sitä kuitenkaan hillitä.
Kun anekauppa ei enää käynyt niin vilkkaasti, silloin otettiin
pyhäinjäännökset esille, ja ne menivät heti kuin kuumille kiville.
Jokaiseen niistä liittyi todistus, että ne olivat oikeita; ne olivat,
sanottiin, käyneet läpi tulikoetuksensa ja niillä oli ihmeitä tekevä
voima. Onnellinen se, joka oli kyllin rikas voidakseen ostaa muutaman
sellaisen. Mutta kalliita ne olivat, ja monet myivät kalleimpansa
hankkiakseen niin verrattoman aarteen.
Kun kerrottiin, että enin osa pyhäinjäännöksistä oli mennyttä,
hyökättiin luostariin aivan rynnäköllä, jotta saataisiin
jälelläolevat, joista maksettiin satumaisia summia. Kahden päivän
kuluttua oli niitä jälleen saatavissa yhtä paljon kuin ennenkin,
Roomasta oli saapunut uusi lähetys ja siinäkin olivat kaikki esineet
todistetut oikeaperäisiksi.
Tähän aikaan kertoi muuan veljistä Johannekselle, että kaupungissa
oli tehty hirveä varkaus. Useissa paikoin oli kuolleet kaivettu
haudoistaan kirkkotarhassa ja viety pois.
Ei tietty, kuka tihutyön oli tehnyt, mutta ihmeellisiä huhuja oli
liikkeellä.
Sillä välin retkeili Tezel palvelijoineen kautta kaupungin. Hänen
edellään kannettiin ristiä, ja hän pani kätensä kaikkien sairaiden ja
raajarikkojen päälle, jotka kohtasi, ja he tulivat heti terveiksi.
"Kas, kas", huusi kansa ympärillä, "hän tekee ihmeitä kuten Kristus!"
Ja he kantoivat häntä käsillään.
Eräänä päivänä tuli muuan nuori talonpoikaistyttö taluttaen vanhaa,
sokeaa isäänsä; hän polvistui ihmeidentekijän eteen ja pyysi, että
hänen isänsä saisi näkönsä jälleen.
Tezel oli katsovinaan sairaan silmiin, mutta hän katsoi kuitenkin
enemmän kauniiseen neitoon.
"Isälläsi ei ole uskoa", sanoi hän.
"Tiedän vain, että hän on sokea", vastasi tyttö itkien, "eikä hän voi
enää tehdä työtä."
"Enkö tiennyt, ettei hän voi mitään!" jupisi sokea kääntyen
lähteäkseen.
"Tahdon todistaa sinulle vastakohdan hurskaan tyttäresi tähden",
vastasi Tezel. "Kautta Marian, tulkoon hän luostariin, ja minä annan
avun hänen sairaalle isälleen; ja huomenna tähän aikaan on hän itse
ilmoittava teille, kuinka ukon on käynyt."
Kuka ihmettelee, vaikka seuraavana päivänä kansanjoukko oli vieläkin
taajempi. Tezel ja hänen apurinsa saapuivat, he tekivät ihmeitään
kuten tavallisesti, mutta siihen ei kiinnitetty niin suurta huomiota.
Kaikki odottivat tyttöä.
"Tuolla hän tulee!" huusivat useat.