Palvelija meni.
Tuli jälleen muutamien minuuttien hiljaisuus.
"Tahdotteko, herra, että rukoilemme hänen sielunsa puolesta?"
"Luulet siis, että hän on kuollut?"
"Tiedän sen!"
"Etkä ole sanonut mitään?"
"Teitä piti valmistaa."
"Kuoliko hän ilman synninpäästöä?"
"Pelkään niin."
"Sano minulle kaikki!"
"Oletteko kyllin vahva sitä kuulemaan?"
"Se on sitten jotakin kamalaa?"
"Niin, herra!"
"Ja syyllinen?"
"Herra Kustaa Trolle!"
"Oletko varma siitä?"
"Nämä vanhat silmät ovat nähneet sen."
Jaakko Ulfinpoika taisteli kovaa taistelua. "Epävarmuus surmaisi
minut", sanoi hän. "Kerro kaikki."
Ja isä Johannes kertoi, kuinka hän oli ollut taipaleella leiriin;
sattumalta oli hän tullut kohottaneeksi katseensa Stäketiin ja
huomannut katolla erään henkilön; hän oli nähnyt tämän heittävän
jotakin alas, ja tämä outo esine oli pudonnut hänen jalkoihinsa. Kun
hän kauhukseen oli nähnyt, että se oli ihminen, oli hän uudestaan
kohottanut katseensa linnankatolle ja silloin selvästi tuntenut
jälleen Kustaa herran, joka oli kurottautunut kaidepuun ylitse, mutta
heti vetäytynyt takaisin, nähtyään että häntä tarkasteltiin.
Jaakko Ulfinpoika tuijotti eteensä aivan kuin olisi nähnyt
kummituksen, hän värisi kuin kouristuksen käsissä.
"Ette kestä, herra."
"Kyllä, kyllä, tahdon tietää kaiken!"
"Kun nostin vainajan käsivarsilleni, olivat jäsenet vielä pehmeät."
"Kamalaa, kamalaa!"
"Hän oli kuollut vain hetkinen sitten."
"Tunsitteko hänet heti?"
"En, hän oli vain nahkaa ja luuta."
"Onko hän tappanut hänet nälkään?"
"Siltä näyttää!"
"Kirous hänelle!"
"En tuntenut, kuten sanottu, heti vainajaa, mutta kannoin
taakkani leiriin saadakseni sen lasketuksi vihittyyn maahan.
Pyhänhengentalolta kutsuttiin muutamia palvelijattaria pesemään
vainajaa ja panemaan hänet kirstuun. He jättivät minulle kaksi
kirjettä, jotka hänellä olivat olleet povellaan. Niissä luki: 'Rouva
Bontille!' Silloin tunsin hänet. Niin, tosiaankin se oli hän, mutta
kuinka muuttuneena! Hänet haudattiin pieneen kirkkotarhaan ja minä
toimitin pienet maahanpaniaiset."
"Johannes!" Piispa nojasi häneen, ja vanha mies itki kuin lapsi.
"Keneltä kirjeet olivat?"
"Herra Kustaa Trollelta."
"Miltä ajoilta?"
"Toinen oli kirjoitettu 1490, toinen 1501, mutta molemmissa puhuttiin
niistä suurista taivaallisista aarteista, jotka hän saisi palkakseen
niistä maallisista lahjoista, jotka lähettäisi Kustaa herralle."
"Hän varasti minulta?"
"Sentähden, että Kustaa herra oli luvannut hänelle pyhimyssäteikön;
ilmeisesti mies on käyttänyt häntä tarkoituksiinsa, ja nyt on hän
saanut palkintonsa."
"Ansion mukaan, Johannes!"
"Herra olkoon kiitetty, kun rangaistus alkoi täällä alhaalla! Kenties
on se avannut hänen silmänsä."
"Missä ovat kirjeet?"
"Minä lähetin ne herra Kustaa Trollelle!"
"Mikset antanut niitä minulle?"
"Silloin olisitte antanut kiihtyneiden tunteittenne johtaa toimianne,
ja kirjeet olisivat alinomaa antaneet niille uutta ravintoa. Nyt sitä
vastoin olette vapaa!"
Mutta Jaakko Ulfinpoika oli aivan kuin ukkosen iskemä; hän saattoi
istua kokonaisia tunteja hiljaa ja liikkumatonna samalla paikalla,
vaipuneena muistoihinsa ja ajatuksiinsa. Ja etteivät nämä juuri
olleet iloisinta laatua, sen näki kalpeista surullisista kasvoista.
Isä Johannes odotti kärsivällisesti, että hän vapautuisi tästä
tylsyyden tilasta, puhui väliin ystävällisiä, lohduttavia sanoja.
Valtionhoitajalta saapui arkkipiispalle kirje, jossa kysyttiin eikö
viimeinen hetki jo ollut käsissä.
Taistelu oli lyhyt! "Minä matkustan takaisin Upsalaan ja ryhdyn
uudestaan arkkipiispan virkaani", huudahti Jaakko Ulfinpoika suurella
ponnella. "Mikä seuraus on, en tiedä, jätän sen Jumalan haltuun."
"Silloin käy kaikki parhain päin", vastasi Johannes.
Nyt ei häntä enää mikään pidättänyt täällä. Jönköpingin lähistöllä
oli luostari, joka ankarien, vakavain tapojensa tähden suuresti
lähenteli kartusiaaneja. Johanneksella oli heidän joukossaan monia
hyviä ystäviä ja häntä oli usein pyydetty tulemaan sinne. Hänelle
oli kirjoitettu, että sistersiiniluostari, joka oli kappaleen matkan
päässä sieltä, oli luovutettu asuinpaikaksi paavin lähettiläille. Jos
hän pitäisi kiirettä, joutuisi hän näkemään ja arvostelemaan omin
silmin.
Arkkipiispa ei mielellään suostunut eroon, eikä hän sallinut,
että Johannes taivaltaisi niin pitkän matkan jalkaisin; hevoisin
ja ajoneuvoin hänen oli matkustettava, saipa hänen armonsa hänet
ottamaan palvelijankin seuralaisekseen.
Ja niin isä Johannes matkusti ja asettui asumaan luostariin.
5.