Piispan-Arnöhön oli tullut rakas ja kaivattu vieras. Vanha Jaakko
herra näki olevansa vanhojen ystäviensä ja ihailijainsa hylkäämä,
sentähden oli isä Johannes sitä tervetulleempi. Hurskaista, iäkkäistä
kasvoista loisti sellainen rauha, sellainen tyyni, tasainen mieli,
jota mitkään elämän myrskyt eivät voineet kukistaa; ne murtuivat sitä
vasten kuin kallioseinää vasten.
Oli omituista isä Johannekselle, että hän tuli yhä iloisemmaksi ja
melkeinpä voimakkaammaksikin vuosien mukana. Hänen Herransa työ
kävi hänelle rakkaammaksi päivä päivältä, ja hän oli onnellinen
saadessaan vaikuttaa sen puolesta. Hänen viettämänsä liikkuvainen,
yksinkertainen elämä, se hellyys ja ystävyys, joka säteili häntä
kohtaan kaikkien silmistä, lämmitti ja ikäänkuin toi uutta elinvoimaa
vanhaan sydämeen.
"Missä olet ollut niin kauan, karkuri!" virkkoi hänen armonsa häntä
syleillen.
"Maailma on suuri, ja minun luuni alkavat väsyä", vastasi Johannes.
"Ainoastaan _alkavat_, kun minun ovat upiuupuneet jo aikoja sitten!
Jos minulla olisi sinun voimasi, en olisi epätietoinen, mitä minun on
tehtävä."
"Ei teidän ole oltava nytkään, vaan vaikutettava niin kauan kuin
voimanne sallivat."
"Tiedätkö, mitä tarkoitan?"
"Luullakseni petollista huoneenhaltijaa."
"Nyt käytät kovia sanoja."
"Minun täytyy."
"Tapasi ei ole tuomita ankarasti."
"Minua on siis uskottava, kun sen teen."
"Palaamme toiste asiaan!"
Seuraavana päivänä sai hänen armonsa muutamia kirjeitä, ja nämä
kädessään tuli hän Johanneksen luo.
"Roskaväki loukkaa tuomiokapitulin jäseniä", sanoi hän
kiihdyksissään. "Jumalanpalvelusta ei enää pidetä pyhänä."
"Upsalassa?" kysyi Johannes.
"Minun vanhassa, kunniakkaassa hiippakunnassani!"
"Juuri herättääkseen kansan mielissä vanhan kunnioituksen tahtoo Sten
herra taivuttaa tuomiokapitulin uuteen vaaliin."
"Neuvon Sten herraa sekaantumaan hengellisiin ja kirkollisiin
vaaleihin niin vähän kuin mahdollista."
"Mutta Kustaa herrahan on itse luopunut virastaan, silloin täytyy kai
asettaa joku toinen."
"Luopuminen ei merkitse mitään ilman paavin vahvistusta, varsinkaan
kun sen ei voi katsoa tapahtuneen ilman väkivaltaa, uhkaa ja pelkoa;
sen on Linköpingin Hannu piispa valtionhoitajalle kirjoittanut."
"Jäikö Sten herra vastauksen velkaan?"
"Sitä hän ei jää koskaan. Hän vastasi, ettei pyhä isämme paavi
ja kirkon laki voi sietää sellaisia kirkon esimiehiä, jotka sen
sijaan, että olisivat maallikoille esikuvana, harjoittavat ilmeistä
kavallusta, erittäinkin omaa isänmaataan vastaan."
"Minusta se ajatus on Sten herralle kunniaksi, vaikkei se oikein
hyvin sovellu roomalaisen kirkon periaatteihin."
"Totisesti en sittenkään ota uskoakseni, Johannes, että sinäkin
olisit kiintynyt uuden ajan aatteihin."
"Sen vaikuttaa uusi arkkipiispa."
"Kuinka niin?"
"Eikö hän tule Roomasta!"
"Entä sitten?"
"Ja sen häpeälliset tavat ja käsitteet hänellä on."
"Johannes! Hän on minun ystäväni!"
"Se hän ei ole ollut koskaan."
"Todista vastakohta!"
"Todistakaa hänen ystävyytensä!"
Jaakko herra tuumi kotvan. "Minulla on siitä monia todistuksia",
sanoi hän. "Muistathan, että minulla oli syytä tyytymättömyyteen
rouva Bontiin nähden."
"Niin, kyllä muistan!"
"Hän on vapauttanut minut hänestä."
"Millä tavoin?"
"Hän teki omalla vastuullaan hänet Vårfrubergan luostarin
abbedissaksi."
"Hän on siis siellä?"
"Luultavasti vihitty jo aikoja sitten, kosken ole kuullut hänestä
mitään."
"Teidän pitäisi toki tiedustella."
"Miksi niin?"
"Hän on seurannut teitä niin kauan."
"Ja kiusannut ja kiduttanut minua."
"Luulin teillä olevan vanhaa syytä."
"Sen olen jo moneen kertaan sovittanut."
"Mutta ette unhottanut, luulen. Lähettäkää viesti Vårfrubergaan ja
toivottakaa hänelle onnea."
"Kuka tietää, miten se käsitettäisiin?"
"Voittehan lähettää muutamia pyhäinjäännöksiä luostariin."
Hänen armonsa ei ollut oikein halukas. "Tuskin tiedän, miksi taivun
mielesi mukaan", sanoi hän. "Kai siksi, että pysyisin sovussa
rippi-isäni kanssa."
Koottiin muutamia todella kallisarvoisia kirkkokoristeita ja pyhiä
esineitä, ja muuan uskottu palvelija lähetettiin viemään niitä
Vårfrubergaan. Kalleudet oli vietävä abbedissalle asetettaviksi
luostariin; hänelle itselleen lähetti hänen armonsa tervehdyksensä.
"Toivon, ettei hän vain tämän jälkeen kunnioita minua käynnillään",
sanoi hän melkein katuen.
"Sitä en luule hänen tekevän."
Palvelijan lähdettyä näytti siltä, kuin isä Johannes olisi tullut
tyynemmäksi; hän ei antanut enää mitään teräviä vastauksia, ja suurin
sopusointu näytti palaavan.
"Onko sinulla tuttavia Saksassa?" kysyi vanhus Johannekselta.
"Ei tietääkseni."
"Täällä on kotvan aikaa odottanut sinua muuan kirje."
"Kirje minulle, mistä sitten?"
"Luullakseni Baselista."
"Siellä ei minua tuntene kukaan."
Piispa otti esille suuren kirjeen, jonka jätti Johannekselle.
"Tätä en ymmärrä", sanoi hän ja poistui lukeakseen sen rauhassa.
Mutta muutamia tunteja myöhemmin palasi hän ja kysyi, tahtoiko hänen
armonsa ottaa hänet vastaan.
"Nykyään ei minua enää estä mikään!" vastasi tämä surumielisesti
hymyillen.
Mutta Johanneksen kasvot loistivat ilosta.
"Niin onnellisena en ole nähnyt sinua koskaan ennen, rakas ystävä,
mitä on tapahtunut?"
"Jumala on kuullut palvelijansa rukouksen!"
"Kirje, jonka sait?"
"Ilmoittaa minulle siitä!" Ja nyt kertoi hän karanneesta
vadstenalaisveljestä, joka kävi hänen puheillaan hänen armonsa luona,
jota hän neuvoi pakenemaan vieraille maille ja josta hän sittemmin
ei ollut kuullut vähintäkään. "Luulin, että hän oli kuollut tai
vankilassa", lisäsi Johannes.
"Mutta nyt kirjoittaa hän minulle ja kysyy, olenko löytänyt hänen
rakkaan Kaarinansa, jota hän sanoo ajattelevansa öin ja päivin."
"Pappi!"
"Niin, se näyttää oudolta!"
"Missä hän oleskelee?"
"Zürichissä, yhdessä Zwinglin kanssa. Hän kirjoittaa, että vasta
tältä mieheltä on hän oppinut ymmärryksellä lukemaan Jumalan pyhää
sanaa. Hän kertoo laajasti hänen opistaan, joka ei kuulu paljoakaan
eroavan tohtori Martti Lutherin opista. Luenko?"
"Kuulen mielelläni."
Johannes luki uskonvoimaa uhkuvan kirjeen. Se päättyi näin:
"Lopuksi täytyy minun kertoa teille, että Octenbachin
nunnat Zürichissä ovat anoneet neuvostolta vapautumista
luostarilupauksestaan. Hallitus, joka luuli, että he
kaipasivat mukavampaa elämää, hyväksyi monia vapauksia,
jotka luostarisäännöt olivat tähän asti kieltäneet. Mutta
he vastasivat, etteivät he pyytäneet mitään myönnytyksiä
ruumiilleen; heidän sieluilleen oli tultava avuksi ja
kevennettävä heidän omiatuntojaan, Jumalan laupeuden tähden oli
heitä pidettävä viattomina vankeina ja vapautettava heidät.
Olen tämän johdosta puhunut Zwinglin kanssa avioliitosta, ja hän
on sanonut, ettei missään paikassa pyhiä kirjoja ole pappeja
kielletty menemästä naimisiin, ja läsnäolollaan Kaanaan häissä on
Kristus pyhittänyt ja vahvistanut jokaisen sellaisen liiton.
En voi kirjoittaa teille, kunnianarvoisa isä, mitä silloin
tunsin. Jos Zwingli menee naimisiin, voin minäkin tehdä sen. Olen
tosin karkoitettuna isänmaastani, mutta olen varma, että Kaarina
tahtoo tulla tänne luokseni.
Kautta kaiken, mikä teille on rakasta, rukoilen, että tahdotte
antaa minulle tietoja hänestä; riutuuko hän vielä luostarissa?
Huntua ei hän kuitenkaan ole vielä ottanut, sen hän lupasi, ja
olen varma, ettei hän petä sanaansa. Sanokaa hänelle tuhannet
terveiset ja ottakaa itse vastaan nöyrät terveiseni.
Teille kiitollinen ja kuuliainen _Pentti Pentinpoika_.