Elokuun kolmantena päivänä saapui ensimäinen tieto Tukholmaan, että
vihollisten laivasto purjehti läpi saariston. Sotajoukon johtajina
olivat herra Joachim Trolle, arkkipiispan setä, herra Severin Norrby
ja valtionhoitajan velipuoli herra Kaarle Alfinpoika.
Eräs laivoista laski maihin Biskopstunan luona, josta oli lähin
matka Stäketiin, aiottiin näet tuotapikaa lähteä sinne. Mutta
valtionhoitaja oli saanut aikanaan varoituksen, pieni, urhea joukko
oli vihollista vastassa ja pakotti sen peräytymään laivalle. Tämä
tapahtui elokuun seitsemäntenä päivänä.
Seuraavana päivänä lähestyivät vihollisten laivat Tukholmaa ja
alkoivat purkaa maihin koko miesvoimaansa rynnätäkseen senjälkeen
Stäketiin yhtynein voimin.
Sten Sture näki, että nyt oli hetki käsissä, hetki, jolloin maan
kohtalo ratkaistaisiin taistelun arvanheitolla. Hän puhui Kristina
rouvan kanssa, mitä silloin tehtäisiin, jos ruotsalaisten aseet
pettäisivät. Hän oli kyllä lähettänyt sanan arkkipiispalle, mutta
hänhän tiesi ennestään, ettei sieltä ollut mitään odotettavissa.
Nuori, rohkea nainen oli tosin kalpea kasvoiltaan, mutta hän sanoi
herralleen, ettei tämän pitänyt olla levoton hänen tähtensä. Hän oli
niin kauan valmistautunut tätä hetkeä varten, ettei tuntenut yhtään
pelkoa. Herransa ja maansa kohtalon jätti hän Jumalan käsiin, ja
omissa toimissaan hän lupasi noudattaa tarkoin niitä määräyksiä, mitä
oli saanut, ainoatakaan niistä unhottamatta.
Samalla kertaa alistuvasti ja luottavasti sanoivat he jäähyväiset
toisilleen, ja sitten meni kumpikin taholleen.
Sten herra kokosi väkensä ja lähti Tukholmasta vihollista vastaan,
joka oli noussut maihin Tukholman kaakkoispuolella olevalle niemelle,
minkä nimi oli Vädla, Nachan pitäjässä. Valtionhoitajan mukana
seurasi nuori Kustaa Erikinpoika. Hän ratsasti Sten herran sivulla
sotajoukon etunenässä ja oli esimerkkinä kaikille reippaudessaan
ja hartaassa luottamuksessaan Sten herran ja isänmaan oikean asian
menestykseen. Häntä katsellessaan muistui mieleen kauan sitten mennyt
aika, jolloin vanha Sten herra nuoruuspäivinään taisteli Niilo Sturen
rinnalla metsässä Harrakerin luona.
Tanskalaisilla oli taitava johtaja ja he näyttivät itsekin olevan
urhoollisia ja rohkeita miehiä; he kävivät alussa kimppuun kolmelta
taholta, mutta ruotsalaisista taisteli joka mies kodin ja isänmaan
edestä eivätkä he olisi väistyneet vihollisen tieltä, vaikka se
olisi ollut kahtavertaa väkevämpi. Linnaan kuuluva karjakartano
näytti Kaarle Alfinpojasta olevan helposti saavutettava saalis.
Miehet uhittelivat sitä polttamaan, ikäänkuin siten suurenkin kunnian
saavuttaakseen. Kaarle Alfinpoika kehotti heitä käymään urhakasti
kimppuun, hän itse tahtoi käydä etunenässä. Niin johti hän heidät
karjakartanolle.
Juuri tätä osastoa vastaan kääntyi Sten Sture. Palavain eläinten
mylvinä ja mölinä, miesten huuto ja kirkuna sekaantui aseiden
kalinaan, mutta häpeällinen ilkityö suututti ruotsalaisia enimmän,
ja he hakkasivat armotta. Juuri kun Kaarle herran piti mennä pihan
poikki, tuli Sten herra niin lähelle, että sai annetuksi hänelle
iskun, mutta ei kumminkaan onnistunut tuottamaan hänelle suurempaa
vahinkoa.
Taistelu kävi joka tapauksessa tuimaksi, Severin Norrby oli kokenut
ja urhea soturi eikä suinkaan tottunut hetimiten väistymään. Hän
antoi miestensä muodostaa linnan keskelle pihaa ja vältti siten
saamasta vihollista selkäänsä. Mutta Sten Sture ja Hemming Gadd
hyökkäsivät linnaan; he olivat molemmatkin kelpo johtajia, ja
ruotsalaiset menivät miehissä taisteluun lauluin ja riemuhuudoin,
vastarinta murrettiin pian, tanskalaisten täytyi pelastautua
pakenemalla, ja onnellinen se, joka ensinnä pääsi piiloon.
Suuri joukko tanskalaisia oli kaatunut, monta sataa hukkui
koettaessaan päästä laivoihin, ja vankeja saatiin joukoittain.
Nuori valtionhoitaja oli saavuttanut täydellisen voiton, ja
tärkeimpänä seurauksenaan oli tämä voitto tehnyt tyhjäksi Kristian
kuninkaan tuuman, että hän lähettämällä arkkipiispalle apua saattaisi
tämän pystyväksi taistelemaan valtionhoitajaa vastaan ja senjälkeen
valtaisi Ruotsin.
Vanha Hemming hieroi tyytyväisenä käsiään. Tanskalaisviha liekehti
yhtä korkealla kuin ennenkin, verileikki miellytti häntä, ja
rauhanystäväin pelästynyt ilme osoitti, että isku oli sattunut
heihin, mutta porvaristossa, kansassa ja nuoressa aatelistossa
oli menestys herättänyt ihailua onnekasta valtionhoitajaa kohtaan
ja monin verroin vahvistunein voimin päätettiin rohkeasti käydä
lähestyviä vaaroja kohden, voittaa nuoren sankarin keralla tai kuolla!
Tämä oli näkymätön, mutta ei siltä vähemmän todellinen voitto ensi
taistelusta.
Menomatkallaan tuhosi tanskalaisten laivasto Ruotsin rannikkoa.
Söderköpingiltä kiristettiin paloveroa, Westervik ja Stäkeholma
poltettiin, mutta mitään todellista hyötyä ei tästä retkestä ollut
kuningas Kristianille.
Voiton jälkeisenä päivänä lähetettiin muutamia vangittuja
tanskalaisia Stäketiin tekemään arkkipiispalle selkoa taistelun
menosta ja selittämään hänelle, kuinka turhaa oli kaikki jatkuva
vastustus.
Mutta asemiehet saivat ensiksi tiedon ja, sillävälin kun tanskalaiset
kertoivat heidän herrallensa, keskustelivat he innokkaasti siitä,
mitä oli tehtävä, jos hänen armonsa näytti edelleenkin pysyvän
vanhoissa mielipiteissään, joka saattaisi heidät kaikki turmioon.
Tanskalaisten mentyä lähtivät he miehissä ankaran herran luo; rohkein
sai sanoiksi ja selitti hänelle, kuinka turhanpäiväiseltä oli luottaa
tanskalaisten apuun.
Toinen lisäsi, ettei heidän juuri kannattanut yksin taistella Sten
Sturea ja koko Ruotsia vastaan. Jos ruotsalaiset olivat kerta
voittaneet tanskalaisten sotajoukon, oli Stäketin valloittaminen
heille silloin mitätön asia, jos he vain välittivät sen voittamisesta.
Kun piispa yhä edelleen vaikeni, alkoivat useat kiihkeästi
pyytää häntä ajoissa vaatimaan loukkaamattomuutta itselleen ja
tanskalaisille asemiehilleen ja yhtymään ystävyydessä ruotsalaisiin
herroihin.
Mutta ankaran herransa jatkuvan vaikenemisen johdosta yhä
rohkeammaksi käynyt asemiesjoukko huusi yhdestä suusta, ettei heillä
ollut aikomusta enää panna henkeään vaaranalaiseksi hänen kanssaan ja
joutua sotaan koko valtakuntaa vastaan.
Silloin kuohahti Kustaa Trollen sappi, raivo salamoi hänen synkistä
silmistään; hän oli hillinnyt itseänsä äärimmilleen saadakseen tietää
heidän sydämensä ajatukset, nyt saivat he tietää hänen.
Sattumalta oli hänen luonansa Juhana mestari, joka tuomiokapitulin
nimessä johti puolta sotajoukkoa ja muuten vihasi Ruotsia ja
ruotsalaisia vähintään yhtä suuresti kuin arkkipiispakin.
Tämän rangaistavaksi jätti hän petturit, jotka olivat uskaltaneet
olla eri mieltä hänen kanssaan.
Kaikki ne asemiehet, jotka olivat ilmaisseet aikeensa, pistettiin
torniin rautoihin, ja muutamat kidutettiin ja rääkättiin kuoliaiksi,
toisille varoitukseksi.
Mutta Juhana mestarille hän sanoi, että tanskalaisten vankien lähetys
oli vain konnankoukku valtionhoitajan puolelta. Apujoukkoa ei oltu
voitettu, ja hän voisi odottaa sitä joka päivä Stäketiin.
Hän ei kumminkaan luottanut omiin sanoihinsa. Pelko ja tuska kiusasi
häntä ja ajoi unen pois hänen makuusijoiltaan.
Oliko se kuvittelua, vai kuuliko hän todellakin naurua ylhäältä
vinnihökkelistä? Hän oli aina tuuminut itsekseen, että rotat
nakertelivat siellä leivänpaloja, mitkä hän oli jättänyt. Nyt
kuuli hän selvästi askelia... Kattoluukku, minkä hän oli sulkenut,
kiskaistiin auki ja lyötiin taas kiinni yhä uudestaan. Hänestä tuntui
vihdoin koko katto hänen päällänsä olevan täynnä pikku luukkuja, ja
minne hän katsoikin hämärässä elokuun yövalossa, luuli hän näkevänsä
tuon kauhean pään avonaisine kitoineen, ja hurja nauru kaikui
viiltävänä hänen korvissaan.
Kustaa herra nousi kiiruusti ylös, sytytti kynttilän ja pukeutui.
Hän tahtoi itse nähdä, mitä paholaisen kujeita harjoitettiin siellä
ylhäällä; aaveita ei hän uskonut eikä hän myöskään ollut pelkuri.
Avain oli hänen kirjoituspöydällään, hän otti sen toiseen ja
kynttilän toiseen käteensä "En pelkää itse paholaistakaan", jupisi
hän ja lähestyi ovea. Samassa silmänräpäyksessä koputti joku sille.
"Sisään!" huusi hän.
Mutta kun ei ketään tullut, vetäisi hän itse auki sen. Oliko tämäkin
kuvittelua!
Kuollut seisoi ilmielävänä hänen edessään ja kohotti uhkaavasti
kätensä.
Mutta kynttilä putosi lattialle ja sammui. Kustaa Trolle vaipui
tajutonna lattialle.
Herätessään värisi hän vilusta, hiipi hiljaa vuoteeseensa ja veti
peitteen päänsä yli, nukkua ei hän uskaltanut, mutta ei myöskään
uskaltanut katsoa ylös. Kun hän vihdoin nukkui rauhattomaan uneen,
pelottelivat häntä hirveät unet. Nyt oli hänestä tullut pelkuri.
Seuraavana päivänä oli hän hyvin erilainen, ja kun uusia tietoja
saapui Vädlan taistelusta, eivät ne tehneet parempaa vaikutusta.
Nyt alkoi ylpeä, jäykkä mies vihdoinkin taipua, ja hän lähetti
sanan Sten herralle, että tahtoisi luovuttaa linnan ja mennä
tuomiokirkkoonsa ja jäädä sinne.
Sten herra vastasi, "että hänen olisi pitänyt puhua sillä tavoin
ennemmin, niin olisi elänyt moni mies, joka hänen tähtensä on
kuollut". Hän lisäsi, "että koska arkkipiispa oli syypää niin monen
miehen kuolemaan ja koska hänestä oli tullut murhaaja, ei hän
kauempaa ole kelvollinen arkkipiispan virkaan."
Mutta tämä oli rohkeampaa puhetta kuin Kustaa Trolle voi sietää.
Kaikkien niiden edessä, jotka olivat tilaisuudessa läsnä, vastasi hän:
"Kaikki, mitä olen tehnyt, on tapahtunut hänen pyhyytensä paavin
suostumuksella. Hän on antanut minulle vallan käyttää niin
hengellistä kuin maallistakin miekkaa, eikä sentähden kenenkään sovi
nimittää minua murhaajaksi, joskin moni on minun tähteni menettänyt
päänsä. Tervehtikää herra Sten Sturea ja sanokaa se hänelle." Ja
voimattomassa vihassaan käänsi hän selkänsä lähetille.
Mutta nyt ei enää kukaan kuunnellut hänen puolustuksiaan, kaikkien
mielestä samoin kuin valtionhoitajankin olisi hänen pitänyt sellaiset
puheensa puhua aikoja sitten.
Välttämätöntä oli kuitenkin ratkaista asia lopullisesti. Arkkipiispan
tappio oli pannut piispain ja pappien suut suppuun. He tunsivat
tarpeelliseksi alistua sen tahdon alaiseksi, jolla oli korkein valta,
eikä siksi näin suotuisaa tilaisuutta sen vallan lujittamiseksi
saanut laiminlyödä.
Marraskuun lopussa kutsui valtionhoitaja kokouksen Tukholmaan.
Sinne tuli Linköpingin piispa Hannu Brask, Strengnäsin piispa
Mathias, Vesteråsin piispa Otto ja Turun Arvid piispa, sitä paitsi
Hemming Gadd, suuri joukko ritareita, vapaasukuisia rälssimiehiä,
kuparivuorimiehiä, taalalaisia sekä Tukholman pormestari ja raati.
Vihdoin saapui myös arkkipiispa Kustaa Trollekin valtionhoitajan
suojelusluvalla vastaamaan puolestaan, jos hän ylimalkaan voi
puolustaa asiaansa.
Mutta hänen astuessaan suureen kokoussaliin paloi hänen silmissään
villi tuli, hän heitti päänsä ylpeästi taapäin ja tarkasteli kokousta
aivankuin olisi hän tullut tuomitsemaan eikä tuomittavaksi.
Silloin nousi Sten Sture. Rauhallisin ja arvokkain sanoin puhui
hän siitä, kuinka herra Kustaa Trolle jo valtakunnan arkkipiispana
Ruotsiin saapuessaan oli osoittanut olevansa maan vihollinen, kuinka
hän oli antanut pahoinpidellä kaatuneiden ruotsalaisten ruumiita, ja
monta monituista kertaa vastoin annettuja lupauksia rikkonut rauhan,
tehdyn aselevon aikana antanut laukaista linnankanuunat mitään pahaa
aavistamatonta piiritysjoukkoa vastaan ja saanut siten aikaan suuren
mieshukan. Hän oli avoimesti tunnustanut olevansa kuningas Kristianin
mies ja siten selvästi näyttänyt toteen petollisen mielenlaatunsa ja
osoittanut arvottomuutensa ei ainoastaan olemaan ruotsalaisen kirkon
päänä, vaan myöskin yhtenä sen jäsenistä.
Paheksuva nurina kävi läpi kokouksen, kaikkien katseet kiintyivät
arkkipiispaan, useimpain uhkaavin ilmein, toisten melkein häveten;
tuomiokapituli ei uskaltanut virkkaa mitään hänen puolustuksekseen.
Mutta pappien kuunnellessa syytöksiä kovenivat hänen kasvonpiirteensä
ja olivat kuin raudasta valetut. Mitä se häneen kuului, mitä nuo
toiset ajattelivat ja tuumivat.
Petturuuden syytöksen heitti hän takaisin valtionhoitajalle, joka oli
nostanut aseensa maan oikeata herraa ja kuningasta vastaan.
Omasta puolestaan ei hänen tarvinnut seisoa tämän kokouksen edessä
tekemässä tiliä töistään; pyhää sauvaa, minkä hän oli vastaanottanut
Pietarin huoneenhaltijalta, ei mikään maallinen herra voi ottaa
häneltä, ja herjauksista ei hän välittänyt.
Tuollainen puhe voi ainoastaan lisätä katkeruutta, petturuushan
oli kyllin selvä, ja mieliala kiihottui äärimmilleen ivallisesta
esiintymisestä yhä enemmän rakastettua valtionhoitajaa kohtaan.
Asia oli siten helposti ratkaistu, ja valtiopäiväin tuomio
arkkipiispan asiassa kuului seuraavasti:
"Sen suunnattoman vahingon ja tuhon tähden, jota Stäketin linna on
tuottanut Ruotsin asujamille siitä pitäen kuin se rakennettiin, ensin
arkkipiispa Jönsin aikaan ottamalla Kristianin valtakuntaan, sitten
arkkipiispa Jaakon aikaan ottamalla Hannu kuninkaan ja nyt lopuksi
arkkipiispa Kustaan aikaan ottamalla nuoren Kristian kuninkaan, -- on
Stäketin linna revittävä ja hävitettävä maan tasalle, niin etteivät
tämän jälkeen kotimaan kavaltajat saa siellä tyyssijaansa."
Mutta arkkipiispaan nähden langetettiin seuraava tuomio:
"Koska herra Kustaa Trolle on tuottanut muukalaista sotaväkeä
synnyinmaansa niskoille ja koska hän on kantanut nurjaa kilpeä
herraansa ja päämiestänsä, Ruotsin valtakunnan valtionhoitajaa
vastaan, olemme me kaikki yksimielisesti jaa-huudoin ja kohotetuin
käsin vannoneet ja luvanneet, ettemme ikipäivinämme tahdo häntä
arkkipiispaksi tähän valtakuntaan, mutta hän saakoon nauttia sitä
suojeluslupaa, jonka hänelle meidän rakas herramme ja päämiehemme
antanut on."
Lisäksi sitoutuivat kaikki läsnäolijat, "koska he olivat kaikki
yhdessä liitossa tässä asiassa, keskinäisesti auttamaan ja tukemaan
toisiaan siinä tapauksessa, että joku sen johdosta, mitä oli
tapahtunut, saattaisi valtakunnan rappioon ja kirkonkiroukseen,
milloin ja missä tällaiseen, joko pyhän isän paavin huoneesta tai
muilta tahoilta, ryhtyä saatettaisiin."
Kun tuomio siten oli langetettu ja asianmukaisesti kirjaan merkitty,
kirjoittivat läsnäolijat nimensä alle, ja valtakunnan leima pantiin
siihen lisäksi allekirjoittajain "riippuvain sinettien" kera. Mutta
piispa Brask, joka ei ollut tuomioon tyytyväinen, mutta ei uskaltanut
kieltäytyäkään, käytti "viekasta pappisjuonta" ja kirjoitti pienelle
paperilapulle: "Tähän olin minä pakotettu." Sitten pani hän kenenkään
huomaamatta lapun vahasuojuksessa sinetin alle.
Tämä päätös tehtiin 23 marraskuuta 1517.
Siten päättyi tämä merkillinen kokous!
Erinäisiä kirjeitä tämän kokouksen tapauksista ja päätöksistä
laadittiin, ja yksi ja toinen osanottajista vei niitä mukanaan
kotiseudulleen.
Norrköpingin kaupunkia varten laati valtionhoitaja itse kirjelmän; se
alkaa selonteolla kokouksesta, mutta päättyy näin:
"Rakkaat ystävät, kiitän teitä kaikkia hyvin sydämellisesti
uskollisuudestanne ja hyväntahtoisuudestanne, jota minulle ja
isänmaallenne olette aina osoittaneet, rehellisten ja uskollisten
miesten tavoin joka suhteessa toivoen enkä ollenkaan epäillen,
ettette tahtoisi tehdä tämän mukaan. Sentähden kehotan minä
teitä kaikkia valtakunnan puolesta ja käsken ankarasti kaikkia
hankkimaan itselleen hyvät aseet. Jos emme mitenkään saa olla
rauhassa tanskalaisilta, niin tahdomme me, kun oikea aika on
tullut, käydä heidän kimppuunsa sellaisella voimalla, että he
lähinnä Jumalan apua itse mielellään rukoilevat Jumalalta rauhaa."
Päivän hengähdysajan soi Sten herra itselleen; Kristina rouva kokosi
hänen ympärilleen muutamia rakkaita ystäviä, joiden kanssa hän voisi
keskustella ilman pakkoa äsken tapahtuneista tärkeistä asioista.
Niiden joukossa oli myös Kristinan isä, herra Erikki Juhananpoika,
joka oli ollut yksi arkkipiispan tuomareista. Muiden muassa oli
myöskin Hemming Gadd ja nuori Kustaa Erikinpoika sekä linnanpäällikkö
Jöns Jönsinpoika.
"Aika on rientänyt pitkin askelin eteenpäin", huudahti tohtori
Hemming. "Siitähän ei ole kuin viisikymmentä vuotta, kun Jöns
Pentinpoika johti samanlaista taistelua kuin tämäkin valtakunnan
edusmiestä vastaan, joka silloin sattui olemaan kuningas. Silloin
pääsi voittajaksi kirkon päämies, ja maallinen majesteetti kadotti
sekä kruunun että valtakunnan. Nyt sitä vastoin on ruotsalainen
isänmaallisuusintomme saavuttanut sellaisen voiman ja merkityksen,
että kun valtionhoitaja puhuu sen puolesta, seisoo koko kansa hänen
takanaan yhtenä miehenä. Se sysää pois jokaisen, joka asettuu kansan
edistyksen tielle, huolimatta siitä, vaikka se onkin valtakunnan
arkkipiispa!"
"Luulen", puuttui herra Erikki Juhananpoika puheeseen, "että äsken
voitetun taistelun suurin ja oikein merkitys on siinä, että siitä
huokuu syvä kansallishenki, joka luopuu traditsioneistaan ja
kunnioituksestaan papillista arvoa kohtaan, kun on kysymyksessä
olemassaolon suojeleminen ja itsensä varjeleminen."
"Ketkä miehet ovat vaikuttaneet tämän nopean kehityksen", virkkoi
Jöns Jönsinpoika. "Viisikymmentä vuotta sitten, voidaan hyvin
sanoa, kantoi Ruotsin kansa vielä orjan kahleita, ja katsokaa nyt
kuinka itsetietoisena se kohottaa päätään. Valtionhoitajiaan sen on
kiittäminen vapautumisestaan tanskalaisesta ylivallasta. Mutta vielä
tärkeämpää on, että kansa on näiltä oppinut ajattelemaan omin päin,
että siitä on noussut vapaita, itsenäisiä miehiä. Tämä kallisarvoinen
lahja on kulkeva perintönä polvesta polveen, ja kun mitään Stureja ei
ole enää olemassa, tulevat heidän kylvämänsä valistuksen ja vapauden
siemenet kantamaan siunattuja hedelmiä ikuisiin aikoihin!"
"Älkäämme unhottako sitä, joka teki ensi alun!" puuttui Sten herra
puheeseen. "Jollei Engelbrekt olisi urennut oikealle tielle, kuka
tietää, olisivatko hänen seuraajansa tehneet sen. Esimerkillä on
mahtava vaikutus; kansanmies kulki edeltä, ja seuraajat jatkoivat
hänen työtään. Herra kaikkivaltias on ihmeellisesti siunannut
kaikkia Sten Sturen toimia; hänestä juontui maamme koko kehitys,
ja hänen kylvämänsä kehityksen siemenet ovat kantaneet hedelmän.
Rakas isäni ei saanut aikaa kokea muuta kuin sodan vaaroja, ja kun
katson taaksepäin, mitä on tämä aika ollut muuta kuin suurta työtä
vapauttamiseksemme turmiollisesta unionista Tanskan kanssa; se
oli kohdaltaan kiirastuli, jonka oli temmattava maa pimeydestä ja
tietämättömyydestä, babylonialainen vankeus, jonka oli pakotettava
meidät pyrkimään valoon ja vapauteen. Minusta näyttää, kuin Herran
käsi olisi koko ajan suojelevana ojentunut yllemme, ja onneaan saavat
kiittää ne, jotka ovat olleet välikappaleina toteuttamassa hänen
pyhää tahtoaan!"
Ja niin joivat he illan yhdessä.
Nuori herra Kustaa Erikinpoika kertoi Kristina rouvalle, kuinka
urhoollisesti hänen herransa oli menetellyt, kuinka kaikkien silmät
olivat luottamuksella tähdätyt häneen ja kuinka hän oli ylhäisten ja
alhaisten rakastama.
Ja nämä sanat soivat suloisina Kristinan korvissa, hän tunsi
itsensä niin äärettömän onnelliseksi, ettei suurempaa onnea voinut
tulla ihmisen osaksi. Sitten ajatteli hän, että kenties miekka
tulisi lävistämään hänenkin sielunsa, hän tiesi, että koetukset
ja kärsimykset olivat välttämättömät, että hän kerran voisi
puhdistuneena, koeteltuna sanoa sydämessään:
"Katso, Herran palvelija!"
* * * * *
Kuten päätetty oli, palasi arkkipiispa vahingoittumattomana takaisin
linnaansa.
Mutta monta päivää ei viipynyt, ennenkuin valtionhoitaja seurasi
jälestä. Nyt oli piiritystä jatkettava suurella voimalla ja
vakavuudella.
Tämä oli sitä välttämättömämpää, kun Lundin arkkipiispa, Birger
Gunnarinpoika, kehotti kirjeellisesti valtionhoitajaa lakkaamaan
piirittämästä Stäketiä, muussa tapauksessa hän paavin lähettiläänä ja
Ruotsin kirkon pääpiispana julistaisi hänet kirkonkiroukseen moisesta
väkivallanteosta.
Sten herra pani vakavan vastalauseen tätä uhkausta vastaan; Lundin
arkkipiispa, joka niin monella tavoin oli riippuvainen Kristian
kuninkaasta, ei voinut langettaa tuomiota Ruotsin ja Tanskan välillä.
"Kun ei Tanskan kuningasta ole tunnustettu Ruotsin kuninkaaksi,
ei hänen asettamansa arkkipiispakaan voine tulla meidän
arkkipiispaksemme", puuttui Hemming Gadd puheeseen. "Sitä paitsi
pannajulistus merkitsee vähän enää nykyään."
"Se vetää huomion meihin ja voi viedä siihen, että hänen pyhyytensä
paavi tahtoo sekaantua asioihimme."
"Alistuisitteko siihen?"
"En, kautta elävän Jumalan!"
Hemming hymyili tyytyväisenä. "Se vastaus oli kullan arvoinen", sanoi
hän. "Tahtoisin olla neljäkymmentä vuotta nuorempi voidakseni vielä
kappaleen matkaa seurata teitä elämän tiellä."
"Minun tieni voi päättyä ennenkuin teidän."
"Jumala siitä varjelkoon!"
* * * * *
Mielettömyydessään aikoi Kustaa Trolle tosiaankin edelleen
puolustautua Stäketin linnassa. Hän uskoi lujasti, että Tanskasta
viipymättä saapuisi uusi avunlähetys.
Mutta hänen väkensä mieliala ei enää ollut sellainen, että hän
uhkauksilla ja selityksillä olisi voinut saada heidät tottelemaan.
Tiedämme jo, kuinka Juhana mestari, ankaran herransa käskystä, oli
menetellyt asemiehiin nähden.
Saatuaan takaisin vapautensa eivät he olleet tulleet ollenkaan
nöyremmiksi, ja kun hänen armonsa sanoi heille tahtonsa olevan,
että linnaa puolustettiin viimeiseen mieheen, silloin kieltäytyivät
he siitä joka mies ja vaativat melkein uhmaillen, että linna oli
luovutettava.
Ja ylimielisyys väistyi pelon tieltä. Kustaa Trolle kuvitteli
mielessään, että asemiehet tahtoivat äkkiylläköllä käydä hänen
kimppuunsa, kenties riistää hänen henkensäkin.
Hän ei uskaltanut turvautua huolissaan kehenkään, hänellä ei ollut
ainoatakaan luotettavaa ystävää tai palvelijaa. Eräänä yönä hiipi
hän pahantekijän tavoin linnastaan, vartijan huutoon ei hän tohtinut
vastata, ja oli lähellä, ettei häntä ammuttu urkkijana. Rannalla oli
pieni vene, hän sen vapautti ja souti eräälle saarelle, joka oli
aivan lähellä. Siellä piiloutui hän yöksi vuorenluolaan.
Seuraavana aamuna, kun hänen havaittiin olevan poissa, nousi linnassa
suuri hälinä.
"Onkohan hän päättänyt päivänsä?" kyseltiin keskenään.
"Siihen on hän liian arka."
"Kurja!"
"Hän oli koko paholainen!"
"Kenties piru on hänet noutanut."
"Moinen herra!"
"Minä ainakin pyrin Sten herran palvelukseen!"
"Kunpa uskaltaisi!"
"Hänestä puhutaan pelkkää hyvää!"
"Koettakaamme!"
Kenen onni pettää, hänellä ei ole mitään ystäviä; sen sai
arkkipiispakin kokea; samat miehet, jotka olivat kumartaneet maahan
hänet nähdessään, ivasivat ja pilkkasivat nyt hänen muistoaan.
Koko asemiesparvi lähti leiriin pyytämään, että valtionhoitaja
ottaisi linnan haltuunsa. Mutta heillä oli toinenkin nöyrä anomus.
"Mikä niin?"
"Että teidän armonne tahtoisi ottaa meidät palvelukseensa."
Hän lupasi pitää huolen heidän viennistään Tanskaan. "Tanskalaisten
tulee pysyä Tanskan palveluksessa", sanoi hän, mutta kysyi lisäksi,
missä heidän herransa oli tavattavissa.
Kukaan ei voinut sitä sanoa.
Muuan köyhä kalastaja teki sen.
Hän oli kaivannut venettään ja löytänyt sen pienen saaren rannalta.
Siellä puuhaili muuan ihminenkin, joka, kun hän huomasi, että
vastakkaisella rannalla liikuskelevat ihmiset olivat hänet keksineet,
riensi nopeasti pois.
Uutinen arkkipiispan katoamisesta oli jo ehtinyt levitä, ja
luonnollinen johtopäätös oli, että mahdollisesti juuri hän oli
etsinyt tyyssijansa saarelta.
Katkeruus kansan kesken oli yleinen, kunnioitus hänen virkaansa
kohtaan oli kadonnut, heillä oli kova halu saada miekkonen käsiinsä.
Hankittiin vene ja siihen tuppautui niin useita, että se oli
vajoamaisillaan. Onneksi pääsi se perille; joka mies taittoi seipään
käteensä ja niin hajosivat he ympäri saaren etsimään.
He löysivät hänet vihdoin; aivan kuin metsänpeto istui hän
kyyristyneenä parin kiven väliin, ja mulkoili heihin silmin, jotka
paloivat kuin tuliset hiilet.
He aivan ällistyivät hänet nähdessään ja vilkuivat ihmeissään ja
epäröiden toisiinsa.
"Nyt ei hän liene vaarallinen. Menkäämme lähemmäksi." Ja he
lähestyivät muutamia askelia.
"Hän näyttää voivan vaikka purrakin!"
"Hiokaamme vähän hänen hampaitaan!"
"Tuollaiset suden silmät!"
"Pistäkäämme ne puhki!" He menivät yhä lähemmäksi.
Ja Kustaa Trollen valtasi sanomaton pelko, hän luuli viimeisen
hetkensä tulleen.
"Tuletkos esiin sieltä!" huudettiin joukosta. He olivat unhottaneet
hänen korkean säätynsä ja papillisen arvonsa ja näkivät ainoastaan
villipedon.
Sillävälin oli Sten herralle ilmoitettu, että piispan pakopaikka
oli keksitty ja että talonpojat luultavasti itse tulisivat istumaan
oikeutta. Nopeasti riensi hän paikalle muutamani miesten seuraamana
ja joutui parahiksi estämään aiottua tihutyötä.
"Mitä ajattelette, rakkaat ystävät", sanoi hän talonpojille.
"Tahdotteko ehättää lain edelle ja ruveta tuomareiksi; onko nyt
maassa tapa sellainen?"
He vetäytyivät häpeissään syrjään, mutta jupisivat keskenään, että
jolleivät he olisi niin kauan vitkastelleet, olisi nyt asia ratkaistu
aikoja sitten.
Mutta Sten herra sanoi kohteliaasti, että jos hänen armonsa tahtoi
seurata häntä ja hänen miehiään, pääsisi hän täydessä turvassa
takaisin.
Tässä ei ollut varaa valita, hänen oli vihattua valtionhoitajaa
kiittäminen hengestään. Ja sanomatta sanaakaan, luomatta katsettakaan
viholliseensa luikki hän rannalle ja istuutui veneeseen.
Mutta rahvas nimitti saarta siitä pitäen piispansaareksi.
Sten herra virkkoi taipaleella, että hänen armonsa saattoi tarvita
varmaa suojaa ja kysyi sentähden, mihin luostariin hän halusi itsensä
vietävän.
"Vesteråsiin!" oli vastaus.
Muutamia tunteja täytyi hänen kuitenkin odottaa leirissä; hän pyysi
päästä yksin, mutta ensin täytyi hänen allekirjoittaa sitoumus, jossa
hän luopui kirkostaan ja arkkipiispuudestaan, ja tämän hän vahvisti
sinetillään.
Sen jälkeen vietiin hänet varmasti vartioituna Vesteråsiin; kukaan
hänen asemiehistään ei pyytänyt päästä häntä seuraamaan, eikä hän
luottanut kenenkään, ei kysynyt ketään; kaikki hänen ajatuksensa
ja toivomuksensa kohdistuivat vihaan ja kostoon; sitä hän hautoi
katkeroituneessa mielessään päivin ja öin.
4.