Tukholman linnassa oli marraskuun alussa vietetty Kalmarin
linnanpäällikön, herra Juhana Maununpojan ja jalon neitsyen Anna
Bjelken häitä. Valtionhoitaja herra Sten Sture ja hänen emäntänsä
Kristina Gyllenstjerna olivat tällöin edustaneet morsiamen
vanhempia, kun ei ketään hänen omista lähimmistä sukulaisistaan
ollut saapuvilla. Muiden huomattavain henkilöjen joukossa kohdistui
mielenkiinto erittäinkin sulhasen molempiin poikiin, jotka nyt olivat
sulhaspoikina.
Kuiskailtiin, että molemmat olivat olleet rakastuneita nuoreen
äitipuoleensa, mutta että tämä oli antanut etusijan heidän isälleen.
Heidän olennossaan havaittiin jotakin, joka antoi tukea tälle
arvailulle: vanhemman silmien hehku hänen kiinnittäessään katseensa
Annaan ja nuoremman kalpeat posket ja alasluodut silmät.
Mutta nuorta morsianta näytti elähyttävän toinen rakkaus kuin mitä
maa saattoi tarjota; avoimesti ja epäröimättä katsoi hän puolisoaan
ja poikapuoliaan silmiin; ensiksimainittu näki taivaan autuuden
hänen suloisesta katseestaan, hehkuvat silmät muuttuivat nöyriksi
ja alistuvaisiksi, kun ne kohtasivat hänen katseensa, ja kalpeille
poskille lehahti hento puna, ja alasluotu katse kohosi, kun hänen
suloinen äänensä virkkoi Åkelle: "Tule veljekseni!"
Åke vei kunnioittavasti hänen kätensä huulilleen. Tosin poltti
kyynel, joka sille putosi, mutta hän tiesi antaneensa nuorelle
ritarille lohdutusta, osoittaneensa tälle paikkansa, ja sitä hän
yksin tahtoi.
Ainoastaan muutamia päiviä häiden jälkeen matkustivat äskennaineet
Kalmariin.
"Etkö kadu?" kysyi Kristina erotessa.
"En, tunnen olevani oikealla tiellä."
"Mihin?"
"Sen tietää Jumala yksin!"
"Lupaathan kirjoittaa?"
"Kaikesta!"
Molemmat nuoret naiset sulkivat toisensa syliinsä; kummallakaan
heistä ei ollut aavistusta siitä elämänvaiheiden yhtäläisyydestä,
jonka tulevaisuus oli heille varannut, kumpikaan ei myös tuntenut
pelkoa; molemmat olivat laskeneet kätensä Jumalan käteen, ja koko
heidän elämänviisautensa sisältyi kolmeen sanaan:
"Tapahtukoon sinun tahtosi!"
* * * * *
Vähän ennen joulua oli Kristina lahjoittanut herralleen tyttären, ja
kuten tiedämme, oli Kustaa Trollea kutsuttu kummiksi. Hän kieltäytyi
tulemasta, ja Sten herra oli siten saanut uuden todisteen hänen
nurjasta mielialastaan valtionhoitajaa kohtaan.
Tohtori Hemming oli tullut Tukholmaan juhlille, viime aikoina oli
hän osoittanut Sten herraa ja valtakunnan asioita kohtaan suurempaa
mielenkiintoa kuin ennen. "Pitäkää varanne!" sanoi hän. "Kustaa
Trolle on leppymätön vihamiehenne!"
"Olen tehnyt hänelle ainoastaan palveluksia."
"Hän tahtoo sotaa ja saakoon sen, sitä parempi mitä pikemmin.
Tiedättekö, että hän linnoittaa Stäketiä?"
"Olen kuullut siitä."
"No, tarvitsetteko enemmän todistuksia!"
"Ajatelkaahan, elektus, olisiko minun, valtionhoitajan, alotettava
sisäinen kansalaissota?"
"Eikö teidän täydy, kun kerran päästitte vihollisen maahan."
"Voinko sitä estää?"
"Se ei ollut niin helppoa, vanha kettu osasi tehdä vastustuksen
hyödyttömäksi."
"Erik Trolle houkutteli minutkin antamaan ääneni."
"Ja keitä ei vallattu houkuttelemalla, ne ostettiin; sillä tavoin
tuli kutsumus yleiseksi."
"Tahdon piakkoin matkustaa Upsalaan ja vierasten miesten läsnäollessa
vaatia hänen vastaustaan ja selitystä hänen osoittamansa ynseyden
johdosta."
"Minua haluttaisi seurata."
"Tehkää se!"
"Mutta jollen voi pidättää suutani."
"Silloin teette pahan entistään pahemmaksi."
"Sitten odotan täällä Tukholmassa paluutanne."
Ja tapansa mukaan matkusti Sten herra pienen seurueen kera Upsalaan,
mutta arkkipiispa ei ollut tietävinään, että hänen vanhan tavan
mukaan oli majoitettava valtionhoitajaa, vaan tämä sijoittui erääseen
kaupungin ulkoreunalla olevaan luostariin.
Mutta heti sen jälkeen kutsui hän koolle kaupungin pormestarin ja
neuvoston ja sanoi heille, että hän tahtoi heidän läsnäollessaan
kohdata arkkipiispan ja tulisi se tapahtumaan jo samana päivänä
kirkon sakaristossa. Tästä lähetettiin sana ylipapille, joka lupasi
tulla omana määräämänään aikana.
Sten herra mukautui siihen mielellään; seurassaan ainoastaan
uskollinen Jöns Jönsinpoika ja muutamia asemiehiä ja palvelijoita,
niiden joukossa Esbjörn, lähti hän määrättyyn kokouspaikkaan. Hyvän
hetken määräaikaa myöhemmin saapui hänen armonsa arkkipiispa,
seurueenaan niin suuri joukko ritareita, asemiehiä ja hovipoikia,
että suurimman osan heistä täytyi jäädä kirkon ulkopuolelle
neuvottelun ajaksi.
Valtionhoitaja ojensi viholliselleen kätensä tervehdykseksi, mutta
tämä tuskin viitsi sitä koskettaa.
Hän sanoi iloitsevansa tästä kohtauksesta, sillä jos jotakin oli
heidän välillään, uskoi hän nyt, kun he joutuivat puheisiin, siitä
helposti sovittavan.
Mutta silloin korotti arkkipiispa äänensä ja sanoi, että niin
solvaavat puheet kuin hänestä oli puhuttu, sellaiset salajuonet,
joita oli punottu hänen tuhoamisekseen, olivat kohottaneet hänen ja
Sten herran välille muurin, jota ei mikään mahti maailmassa voinut
jaottaa maahan.
"Hämmästytätte minua suuresti", vastasi tämä, "ja pyydän hartaimmiten
teitä sanomaan, milloin tämä on tapahtunut."
Mutta sen ylipappi selitti olevan hänen arvonsa alapuolella; kuinka
vähässä arvossa hän piti nykyään vallitsevia olosuhteita, sen hän
kerran tulee osoittamaan, ja se kosto, johon hän ryhtyy vastustajiaan
kohtaan, tulee maailmalle antamaan oikean käsityksen hänen
todellisesta ajatustavastaan! Näin sanoen poistui hän sakaristosta ja
palasi koko seurueensa kera piispantaloon.
Sten Sture saattoi tuskin uskoa, että hän oli täydessä järjessään.
"Niin pitkälle voi ilkeys mennä", sanoi Hemming, kun valtionhoitaja
kotiin palattuaan kertoi tästä.
"Rakas herra, ette kai vielä jätä sovinnon toivoa?" kysyi Kristina.
"Joka ei hyödyttäisi mitään", liitti Hemming. "Se on tyynnyttävä
omiatuntojamme", sanoi Sten ja tarttui Kristinan käteen. "Voi tulla
hetkiä, jolloin on hyvä tietää, ettei ole mitään lyönyt laimin."
Vanha Hemming ei ollut oikein tyytyväinen aikailemiseen. "On helpompi
padota puroa kuin jokea", sanoi hän, "ja mahtava vihollinen on
kukistettava ennenkuin hän on! ehtinyt hankkia puoluelaisia."
Soturiveri kannusti uudestaan toimintaan, mutta kun hän käsitti,
ettei siitä vielä tullut mitään, sanoi hän tyytymätönnä jäähyväiset
ja palasi Rönöhön.
"Antakaa minulle sysäys, kun aika on", olivat hänen viimeiset sanansa.
Valppain katsein pitivät valtionhoitajan harvat, mutta uskolliset
ystävät ankarasti silmällä kaikkea mitä tapahtui. Uupumaton Esbjörn
oli sanonut herralleen, että hän tahtoi lähteä pois, mutta Jöns
Jönsinpojalle uskoi hän tarkoituksensa olevan mennä joksikin aikaa
arkkipiispan palvelukseen.
Tämä hyväksyi tuuman, ja hän lähti taipaleelle. Muutamia onnellisia
kuukausia saivat Sten ja Kristina taasen viettää yhdessä kootakseen
voimia tuleviin tapauksiin. Molemmat olivat tietoiset siitä,
ettei aina voinut olla tällaista, ja he olivat yhtä mieltä siitä,
että nykyhetken onni oli oleva heille kallisarvoisena muistona
vastoinkäymisen katkerina hetkinä.
Toukokuun lopulla, helluntain aikaan, matkusti valtionhoitaja
valtakunnan asioissa alaspäin Kalmariin ja Ölantiin.
Vähän aikaa sen jälkeen tuli Esbjörn valepuvussa Tukholmaan, hän
pyrki ja pääsi heti linnanpäällikön ja Kristinan puheille.
"Nyt on piru merrassa", sanoi hän. "Valtionhoitaja oli tuskin
poistunut Keski-Ruotsista, ennenkuin arkkipiispan luona syntyi elämää
ja liikettä."
"Tiedän, että monet rauhanystävistä ovat menneet sinne", puuttui Jöns
Jönsinpoika puheeseen.
"Herrat Sten Kristerinpoika ja Pietari Turenpoika tuskin
aikonevatkaan lähteä sieltä."
"Miksi niin?" kysyi Kristina rouva.
"He ikäänkuin vartioivat toisiaan, en tiedä mistä syystä", jatkoi
Esbjörn. "Stäketissä pidetään päivittäin kokouksia, ja minä voin
vakuuttaa, että he melkein kaikki puhuvat pahaa ja hautovat kavaloita
tuumia valtionhoitajaa vastaan."
"Eivät siis aivan kaikki?"
"Herra Pietari Turenpoika vaikenee."
"Mutta hän on mukana!"
"On kyllä!"
"Kuulostaa kuin tekin olisitte mukana, Esbjörn", virkkoi
linnanpäällikkö epäluuloisesti.
"Niin olenkin."
"Kuinka se käy päinsä?"
"Rahalla saa mitä tahansa!"
"On siis joku petturi?"
"Vanki, jonka luo kulen katon kautta."
"Miksei hän kule samaa tietä?"
"Lihavuutensa tähden", vastasi Esbjörn nauraen. "Vangin koppi on
vinnillä ja sen lattiassa olen keksinyt pienen luukun, josta voin
nähdä ja kuulla kaiken, mitä tapahtuu piispan makuukamarissa, ja
juuri siellä neuvottelut pidetään."
"Mitä sanoo arkkipiispa?"
"Että täytyy kostaa valtion päämiehelle, hän ei välitä vähintäkään
maan eduista, vaan katsoo ainoastaan omaa parastaan. Olkaa varma
siitä, hän osaa sovitella sanansa, ja herrat säestävät."
"Ja Erik herra?"
"Hän soittaa aivan samaa säveltä; molemmat ovat ottaneet tehtäväkseen
taivuttaa herrat pettämään oikean isänmaansa, kunniansa, valansa ja
kaiken rehellisyyden."
"Ne kurjat!"
"Siinä olette oikeassa, jalo rouva, he ovat päättäneet saada Kristian
kuninkaan valtakuntaan, vieläpä niin pian kuin vain käy päinsä."
"Vilpillä ja petoksella?"
"Sitä ensin koetetaan!"
"Ja tämän olet itse kuullut, Esbjörn?"
"Omin korvin olen kuullut heidän hylkäävän oman herransa ja
sitoutuvan tallaamaan hänet ja kaikki hänen kannattajansa maahan
maan tasalle! Jos minulla olisi ollut ladattu pyssy, en vastaa,
etten olisi sitä laukaissut korkeimman kavaltajan kalloon. Vaikkapa
se olisi maksanut iankaikkisen autuuteni, niin siten kenties olisin
pelastanut heraani hengen!"
Rehellinen palvelija puristi raivoissaan kätensä nyrkkiin, ja suuret
kyynelkarpalot vierivät pitkin hänen poskiaan.
Kristina rouva pani tyynnyttäen kätensä hänen olalleen. "Hyvä Jumala
voi kyllä häntä suojella", sanoi hän, "sen näemme siitäkin, kun hän
on antanut Sten herralle niin uskollisen palvelijan."
"Minä voin niin vähän!"
"Olet varoittanut!... Se on jo paljon."
"Oletko kuullut mitään siitä, miten Kristian kuningas aiotaan
toimittaa tänne maahan?" kysyi Jöns Jönsinpoika. "Se näyttää olevan
vanha suunnitelma, jonka Kaarina Eliaantytär sai selville."
"Minä puhun siitä hänen kanssansa", sanoi Kristina. "Olen kuullut,
että on ryhdytty neuvotteluihin venäläisten kanssa, niin että
odotetaan heidän hyökkäävän toiselta puolen ja tanskalaisten
toiselta."
"Yhäkö hän jatkaa Stäketin linnoitusta?"
"Niin, kaikin voimin."
"Sitä odotinkin!"
"Öisin tuodaan sinne ruokatavaroita suurin kuormin, usein tuodaan
monta kuormaa samalla kertaa."
"Hän odottaa piiritystä."
"Kauan ei kestä, ennenkuin hän jättää rauhan varjonkin", jatkoi
Esbjörn. "Hänen koko olennossaan ilmenee sellainen levottomuus aivan
kuin paholaisen vaaniessa saalistaan."
"Onko sinun aikomuksesi palata sinne?"
"Vanha lohikäärme, vanki näet, lupasi ilmoittaa minulle, mitä on
tapahtunut poissaollessani, kun vain tahdon tulla takaisin. Hän vihaa
pääpappia yhtä suuresti kuin minäkin ja on sitä paitsi niin ahne,
etten ole kuunaan nähnyt hänen veroistaan."
Mutta Kristina rouva ja linnanpäällikkö eivät tätä kuunnelleet: he
neuvottelivat mihin oli ryhdyttävä, ja varma lähetti lähetettiin
viemään Sten herralle kirjeitä, joissa kerrottiin mitä oli tapahtunut.
Esbjörn lähti seuraavana yönä Stäketiin, mutta päivän tultua
pysyttäytyi hän piilosalla.
Liittoutuneet eivät itsekään voineet pitää salassa tekemiään
päätöksiä. Niin Tukholmassa kuin maaseudullakin levisi huhu
arkkipiispan ja herrojen vehkeistä, puhuttiinpa jo, että Stäket
piiritettäisiin, ja niin vähässä määrin oli Kustaa Trolle osannut
saavuttaa suosiota, etteivät häntä kohtaan tunteneet osanottoa muut
kuin hänen omat puoluelaisensa.
Syntyi yleinen levottomuus mielissä; odotettiin uutta sotaa ja
lisäksi vielä sisäistä; kaikkien ajatukset kääntyivät nyt pelolla
siihen, mitä oli tuleva.
Heinäkuun alussa palasi valtionhoitaja Etelä-Ruotsista; hän
oli kaikkialla saanut osakseen hyväntahtoisuutta ja auliutta,
ei ainoastaan rahvaalta ja kauppakaupunkien miehiltä, vaan
aatelisiltakin. Hänen matkansa oli yhä lujemmaksi solminnut siteen
hänen, nuoren aateliston ja kansan välillä.
Toisin oli laita vanhojen, joita nyttemmin tuki Kustaa Trolle.
Matkallaan oli hän saanut kirjeitä, joissa kerrottiin kokouksista
Stäketissä, niistä puhuttiin paljon kautta maan, ja käsitettiin, että
ratkaisun täytyi tapahtua, jotta kerrankin saataisiin rauha maahan.
Mutta Sten herra tahtoi viimeiseen saakka koettaa hyviä sanoja ja
sävyisyyttä; hänen rauhallinen ja kärsivällinen mielensä ei tahtonut
panna ratkaisua keihään kärkeen niin kauan kuin saattoi toivoa
rauhallista selvitystä.
Teljeen oli kutsuttu herrainkokous, hän lähti sinne kohta palattuaan,
ja herrat, etupäässä nuoremmat, saapuivat jokseenkin miehissä. Mutta
arkkipiispa Jaakko ei saapunut, ei myöskään herra Kustaa Trolle ja
hänen isänsä. Samoin jäi pois myöskin herra Sten Kristerinpoika,
Nyköpingin linnanpäällikkö. Valtionhoitaja kirjoittikin heille
ystävällisesti ja kohteliaasti, kehottaen heitä saapumaan. Ylpeä
nuori arkkipiispa ei katsonut hyväksi edes vastata, ja toiset
vastasivat kieltävästi.
Kokouksen täytyi siis alottaa neuvottelut ilman heitä.
Oli jo edeltäpäin määrätty, että kysymys Stäketin läänistä ja
Upsalan kaupungista oli tässä kokouksessa esitettävä neuvoston
käsiteltäväksi. Tämän asian laita oli niin, että valtionhoitaja oli
kruunun puolesta vaatinut lääniä, jota kruunu hänen mielestään ei
ollut luovuttanut ikuiseksi omaisuudeksi arkkipiispanistuimelle,
vaan ainoastaan erään määrätyn arkkipiispan ajaksi, eikä kukaan
sitä paitsi voinut omistaa lääniä vannomatta valtion päämiehelle
uskollisuutta. Jos nyt valtaneuvosto tahtoisi myöntää Kustaa
Trollelle tämän edun, ei hän voisi saada läänioikeutta ennenkuin
olisi tehnyt valan. Arkkipiispa Jaakko oli muuten saanut läänityksen
Hannu kuninkaalta jo 1497.
Oli ilmeistä, että arkkipiispan jutusta tulisi kokouksen pääkysymys.
Valtionhoitaja lausui suoraan, ettei hän voinut muuten selittää
arkkipiispan poisjäämistä ja äänettömyyttä kuin halveksimisen
ilmaisuna häntä ja Ruotsin valtaneuvostoa kohtaan, mutta kun
sellaista ei voinut eikä saanut sietää, jätti hän herroille
yhteisesti ja valtaneuvostolle erityisesti ratkaistavaksi kysymyksen
mihin nyt oli ryhdyttävä.
Silloin nousi Upsalan tuomiorovasti ja luki Upsalan tuomiokapitulin
kirjelmän, jonka hän yhdessä tohtori Erik Gitingin kanssa oli jo
edellisenä vuonna esittänyt ja lukenut valtionhoitajalle, joka
silloin oleskeli Svartsjössä. Siinä ehdotettiin asia lykättäväksi
valtakunnan edun tähden, mutta oheen oli liitetty tuomiokapitulin
esitys ja toivomus, että nykyinen arkkipiispa saisi nauttia samoja
etuja kuin edellinenkin.
"Juuri tämän käyntinne ja luetun kirjelmän johdosta", vastasi Sten
herra, "kirjoitin arkkipiispalle ja kapitulille, että he pääsevät
oikeuksiinsa niin pian kuin lailliset todistukset esitetään. Mutta
kun sellaisista ei kuulunut mitään, lähetin voutini lääniin kuukautta
myöhemmin kantamaan kruunun verot, ja siitä vastaan kernaasti teidän
kaikkien edessä, jos joku tahtoo minua syyttää."
Silloin nousi Johannes Laurentius ja sanoi, että moisella
epäluottamuksella oli arkkipiispaa syvästi loukattu; sen sijaan,
että olisi auliudella koettanut saavuttaa hänen luottamustaan, oli
valtionhoitaja heti heittänyt hänelle taisteluhansikkaan vasten
kasvoja, ja sellaista loukkausta ei hän voinut eikä saanut sallia.
Yhä useammat arkkipiispan ystävät ja puoluelaiset esiintyivät
viittauksin, ettei valtionhoitaja ollut koskaan ollut herra Kustaa
Trollen ystävä, vaan koettanut häntä vastustaa kaikessa missä oli
voinut. Se kummastus, jota valtionhoitaja ei ollut voinut salata, kun
herra Kustaa Trolle sai yksimielisen kutsumuksen arkkipiispanvirkaan
ilmaisi hänen sisäisimmän mielensä ja hänen salaisen ynseytensä;
mutta vaalin odottamattoman tuloksen olisi pitänyt osoittaa hänelle,
että se vaikutusvalta, minkä hän luuli itsellään olevan, ei ollut
kyllin mahtava estämään sitä, mikä oli koko kansan hartain toivomus.
Sten herran avoin, ujostelematon katse siirtyi toisesta
esiintyvästä puhujasta toiseen; hänen ei johtunut mieleensäkään
keskeyttää heidän sanatulvaansa, tosin huomasi väliin hämmästyksen
ilmeen vilpittömillä, kauneilla kasvoilla, mutta ei vähintäkään
tyytymättömyyttä tai ynseyttä.
Kun syytökset näyttivät olevan lopussa, kysyi hän eikö kenelläkään
ollut mitään lisättävää; hän mielellään tahtoisi kuulla ne kaikki
yhdellä kertaa vastatakseen niihin samassa lausunnossa.
Mutta kun kaikki pysyivät vaiti, silloin teki hän seikkaperäisesti
selkoa menettelystään arkkipiispaan nähden, aina ensi hetkestä,
kun kysymys herätettiin Jaakko herran erosta ja Kustaa Trollen
valitsemisesta hänen seuraajakseen. "Muistan aivan hyvin", sanoi
hän, "että eräänä päivänä syksyllä 1514, kun oleskelin Upsalassa,
tuli tuomiorovasti Kristoffer luokseni tuoden arkkipiispa Jaakolta
pyynnön, että kävisin hänen luonansa aterian jälkeen. Menin sitä
ennen ja keskustelin hänen armonsa kanssa uutimien takana, kuten
hän toivoi. Hän sanoi minulle silloin, että hän vanhuutensa tähden
tahtoi erota piispanvirasta ja kysyi ketä pidin parhaimpana sijalle.
Minä vastasin heti, etten tiennyt siihen ketään parempaa kuin hänen
armonsa itsensä niin kauan kuin Jumala katsoi otolliseksi suoda
hänelle elinpäiviä.
"Muutamia viikkoja myöhemmin tuli herra Erik Trolle Tukholmaan ja
pyysi minua puoltamaan arkkipiispa Jaakolle ja tuomiokapitulille
poikaansa arkkiteininvirkaan. Suostuin heti siihen, sillä tiesin,
että Kustaa herra oli arkkipiispalle rakas ja tahdoin sitä paitsi
mielelläni täyttää Erik herran toivomuksen. Mutta muutamia kuukausia
sen jälkeen tuli tämä jalo herra uudestaan, mukanaan kirjoitus
arkkipiispa Jaakolta, joka ilmoitti kapitulin kera päättäneensä
valita herra Kustaa Trollen arkkipiispaksi.
"Tämä ei ollut tapahtunut yksissä neuvoin minun kanssani, mutta
minä taivuin herrojen toivomukseen, jäsenkirjeluonnoksen, jonka
arkkipiispa Jaakko laati pyhälle isälle, hyväksyin ja allekirjoitin
minäkin hänen armonsa pyynnöstä ja siten valmistaakseni ilon herra
Kustaa Trollelle!"
Kuului hyväksymisen surina kautta kokouksen, avoin, rehellinen
selitys oli saavuttanut kaikkien tunnustuksen, jokainen ymmärsi,
ettei tässä ollut mitään vilppiä.
Sen jälkeen teki valtionhoitaja selkoa Stäketin läänistä.
"Ennenkuin kirjoitin Roomaan", sanoi hän, "oli arkkipiispa Jaakko
luvannut minulle, ettei hän jättäisi Kustaa herran haltuun Upsalan
tuomiokirkkoa, ei arkkipiispanistuinta eikä mitään muuta, ennenkuin
tämä oli vannonut uskollisuutta Ruotsin kruunulle ja minulle. Kuinka
tämä lupaus oli pidetty, sen tietää hänen armonsa paraiten ja sen
voitte te kaikki todistaa.
"Olin tosin odottanut, että arkkipiispa Kustaa noudattaisi
kutsukirjettäni ja saapuisi tänne meille kaikille vakuuttamaan
uskollisuuttaan valtakuntaa kohtaan ja vannomaan neuvosvalansa, kuten
laissa säädetään. Keitä hänen armollaan on neuvonantajina tai mitä
hän tarkoittaa, sitä en tiedä. Mutta tämän kaiken tahdon kirjoittaa
paperille, niin ettei kukaan voi väännellä sanojani, kuten äsken
on tapahtunut teidän kaikkien kuullen. Jos joku tahtoo levittää
minusta arvottomia huhuja tai sanoa, että olen toisin esiintynyt
hänen armoonsa nähden, niin on avoin kirjeeni osoittava, että moiset
syytökset ovat vääriä."
Nämä yksinkertaiset sanat tekivät syvän vaikutuksen sen saattoi
huomata lausunnoista, joita annettiin.
"Hän ei syytä eikä tuomitse ketään!"
"Valtakunnan herrat ja miehet hän asettaa tuomariksi itsensä ja
arkkipiispan ylitse."
"He eivät voi muuta kuin ottaa hänen asiansa omakseen."
"Jos he kieltäytyvät, on koko kansa tekevä sen."
"Kuinka arvokkaasti hän puhui!"
"Jalosti ja miehekkäästi, kuten valtionhoitajan tuleekin esiintyä."
"Piispaa on rangaistava."
"Tiehensä hän!"
"Tanskaan, sinne kuuluvat Trollet."
"Siksipä hän onkin Sten herran vihamies."
"Kiitos Stureille!"
"He ovat aina seisseet kansan puolella!"
"Siksipä kansa heitä rakastaakin."
Sten herran luo tunkeutui joukko talonpoikia hartaasti puristaen
hänen kättään.
"Jumala siunatkoon!"
"Te olette meidän miehiämme!"
"Tartummeko miekkaan?"
"Kapula kiertämään!"
"Tulemme heti."
"Trollet ovat tanskalaisia!"
"Stäket on revittävä maahan!"
"Tahdomme kernaasti auttaa."
"Kiitos, rakkaat, uskolliset ystävät!" vastasi nuori valtionhoitaja.
"Tiedän kyllä, ettette petä minua ettekä isänmaata, kun tulee tosi
eteen."
Sten herran luottavainen esiintyminen oli herättänyt vastaavaa
luottamusta, sentähden ei hän kohdannutkaan mitään vastarintaa.
Arkkipiispan puoluelaiset vetäytyivät arastellen syrjään, ja kun
Teljen kokous oli päättynyt ja herrat lähtivät omilleen, oli
valtionhoitajalla useimmat heistä puolellaan.
Sten herra palasi Tukholmaan, hän kiitti Jumalaa saavuttamistaan
voitoista ja toivoi, että voittaisi siten ilman miekaniskua kaikki
vastustajansa; mitä vihollisiin tuli, tiesi hän kyllä, että sota ja
vaino oli tulossa.
* * * * *
Esbjörnin tiedonannot olivat kuin sinettinä niille huhuille, joita
yleensä oli liikkeessä; tämä uskollinen palvelija ei ollut vielä
palannut kotiin, ja oli luultavaa, että hän teki parhaallaan
tiedusteluja.
Valtaneuvoston kesken neuvoteltiin, mihin oli ryhdyttävä arkkipiispaa
vastaan, mutta tällä oli neuvosten joukossa useita ystäviä, ja he
yhtyivät siihen mielipiteeseen, että ankaroita toimenpiteitä oli
viivytettävä niin kauan kuin mahdollista, ja Sten herra taipui
toistaiseksi siihen.
Varhain eräänä aamuna herätti hänet rähjäinen olento, joka
ilmoittamatta astui sisään.
"Esbjörn!" huudahti valtionhoitaja iloisesti.
"Älkää panko pahaksenne tomuista takkiani, herra, olen tehnyt nopean
matkan."
"Mistä?"
"Nyköpingistä!"
"Silloin mahtavat olla lepakot liikkeellä!"
"Oletteko kerrotuttanut Kaarinalla noiden hänellä olleiden kirjeiden
sisällön?"
"Olen kyllä!"
"Sitten tunnette koko jutun."
"Mistä sinä sen tiedät?"
"Olen oleskellut linnassa lähemmäs kaksi viikkoa."
"Tuntematonna?"
"Tuntematonna ja näkymätönnä; se on muuttunut ammatikseni."
"Ja olet keksinyt...?"
"Sillaikaa kuin Teljessä pidettiin kokousta, oli herra Sten
Kristerinpojan luona Kristian kuninkaan kirjuri, hän laati koko
suunnitelman ja Pernilla rouva kuunteli ja pisti tuontuostakin
sanansa väliin."
"Eikö siellä ollut muita ketään."
"Kyllä, herra Pietari Turenpoika."
"Eikö hän ottanut osaa neuvotteluihin?"
"Hän vastaili ainoastaan Pernilla rouvan kysymyksiin, joko pudistaen
päätänsä tai hyväksyvällä katseella. Monta sanaa ei hän vaihtanut."
"Tiedätkö, milloin suunnitelma pannaan toimeen?"
"Heti kun kuningas ehtii tänne. Arkkipiispan asemies, Pietari Juutti,
on mennyt kirjurin mukana Kööpenhaminaan, mutta he palaavat laivaston
mukana."
Sten Sture hypähti pystyyn ja pukeutui kiireimmiten. "Ehätämme ennen
heitä!" sanoi hän.
Lähetettiin noutamaan Jöns Jönsinpoikaa; ryhdyttiin pikaisiin
toimiin; kaikki käyttökelpoinen väki asestettiin, ja jo samana
päivänä lähti valtionhoitaja taipaleelle ratsumiesparven eturinnassa.
Siitä tuli tuima ratsastus, mutta jo seuraavana päivänä olivat he
Nyköpingissä.
Valtionhoitaja sanoi miehilleen, että he taistelun jälkeen saavat
levätä; nyt oli heti rynnättävä linnaa vastaan. He vastasivat
jatkuvin riemuhuudoin.
Ja niin tapahtui ensimäinen hyökkäys; sillä oli sellainen menestys,
ettei linnanherra uskaltanut odottaa uutta rynnäkköä, vaan nostatti
hatun muurille merkiksi, että hän tahtoi ryhtyä pakkosopimuksen
hierontaan.
Sten herra käski sanoa, ettei hän ryhtynyt neuvotteluihin kavaltajan
kanssa, ja vaati, että linnanportit heti avattaisiin.
Tämä tapahtui, mutta valtionhoitajan saapuessa sisään ei näkynyt Sten
herraa eikä Pernilla rouvaa.
Hänen kysymykseensä vastasi palvelija hämillään, että Sten herra oli
salaportista paennut raatihuoneelle. Pernilla rouva oli matkoilla.
"Ja kuka jättää linnan minulle?" kysyi ritari.
"Sen olen minä ottanut tehdäkseni", vastasi Pietari Turenpoika, joka
vihdoin astui sisään.
"Tekö, Pietari herra?"
Ääni oli niin nuhteleva, että se ajoi häpeän punan ritarin poskille.
"En tiedä, että herra Sten Kristerinpoika olisi todistettu syypääksi
petturuuteen", vastasi hän.
"Aiotteko ruveta hänen asiamiehekseen?"
"Hän odottaa teidän herruuttanne raatihuoneella."
"Te, Pietari herra, matkustatte heti Tukholmaan vastaamaan
puolestanne."
Valtionhoitaja viittasi Esbjörnille: "Sinä seuraat ritaria!" käski
hän.
"Eikö sanani riitä?" puuskahti tämä.
"Petturin sana?"
"Kuka uskaltaa sanoa niin?"
"Teidän ulkomuotonne!"
Ritarin huulilta pääsi epätoivoisen sydämen tuskanhuuto, kun hän
syöksyi huoneesta, muutaman minuutin kuluttua lähteäkseen täyttä
laukkaa taipaleelle Tukholmaan. Esbjörn seurasi jälestä loitompana.
Pormestari ja raatimiehet tulivat kiireimmiten vakuuttamaan
valtionhoitajalle alamaisuuttaan ja kuuliaisuuttaan.
He sanoivat, että linnanpäällikkö kovasti hädissään odotti hänen
saapumistaan raatihuoneelle, ja pyysivät, että valtionhoitaja hänen
kivulloisuutensa tähden tahtoisi olla armelias häntä kohtaan.
"Hän käyttää sitä väärin!"
"Suurin syy on hänen emäntänsä", rohkeni muuan raatimiehistä sanoa.
"Missä hän on?"
"Poissa, kukaan ei tiedä missä."
Sten herra meni raatihuoneelle; hänen astuessaan sisään syöksähti
onneton linnanpäällikkö polvilleen ja purskahti kyyneliin ja
nyyhkytyksiin.
"Nouskaa, herra ritari", käski valtionhoitaja, "ja tehkää tili
hallituksestanne."
"Sitä minä en voi", vastasi tämä vaivoin nousten; mutta hän näytti
niin heikolta ja hoippuvalta, että Sten Sture todellisella osanotolla
kehotti häntä jälleen istumaan.
"Tahdotteko kiertelemättä vastata kysymyksiini?"
"Tahdon!"
"Miksi ette saapunut kokoukseen Teljeen?"
"Arkkipiispa kielsi minua."
"Kumpi?"
"Herra Kustaa Trolle."
"Olitte luvannut luovuttaa linnan Tanskan kuninkaalle?"
"Niin!"
"Pakotettuna?"
"Herra Erik Trolle ja viekas Niilo Boonpoika eivät antaneet minulle
mitään rauhaa; vuoroon he rukoilivat, vuoroon uhittelivat."
"Ja Pietari Turenpoika."
"Hän ei ole sanonut mitään."
"Ja kuitenkin...?"
"Kuitenkin olen pelännyt häntä enimmän kaikista."
"Miksi?"
"Säälikää minua, sallikaa sen jäädä sanomatta", pyysi ritari
tuskitellen. "Se ei koske ketään muita kuin minua."
"Milloin kuningasta odotetaan?"
"Hän ei tule!"
"Saa siis varoituksen?"
"Niin!"
"Keneltä?"
"Emännältäni!"
"Hän on matkustanut Kööpenhaminaan?"
"Ja jääkin sinne."
"Ja jättää teidät pulaan, kärsimään juonittelujensa seuraukset?"
"Olen siihen tyytyväinen, nyt saan toimia kuten hyväksi katson,
pelottomasti..." Hän purskahti uudestaan itkuun. "En pahimmallekaan
vihamiehelleni toivo, mitä olen saanut kärsiä", nyyhkytti hän.
"Eikö miehellä täydy olla tarmoa viedä tahtonsa läpi?" kysyi
valtionhoitaja melkein halveksivasti.
"Ah, herra, naiset voivat olla joko enkeleitä tai paholaisia, teidän
osaksenne on tullut edellistä lajia, minun jälkimäistä!... Kuinka te
voitte tuomita."
"Teidän on valmistuttava matkalle Tukholmaan, herra ritari."
"Siihen olen heti valmis. Tulen terveeksi heti, kun pääsen sinne.
Teidän ja valtaneuvosten läsnäollessa tahdon paljastaa ne kavalat
juonittelut, joita Stäketissä ja Ekholmassa harjoitetaan."
"Kutsukaa sitten palvelijanne ja laittautukaa kuntoon."
"Valtionhoitaja kirjoitti Jöns Jönsinpojalle, että sairasta ritaria
oli hoidettava mitä huolellisimmin, ja emäntäänsä pyysi hän väliin
käymään hänen luonaan. Hän on nähnyt paljon pahaa, mutta nyt
halajaa hän hyvää ja sentähden luulen hänelle olevan lohtua sinun
näkemisestäsi."
Nähtyään linnanpäällikön lähdön jätti hän linnanisännyyden ritari
Erik Sparrelle ja lähti heti sen jälkeen Vesteråsiin.
Pikaviestillä oli hän jo edeltäpäin kutsunut rahvaan koolle ja teki
pontevin sanoin selkoa siitä, mitä oli tapahtunut.
Taalalaiset pudistelivat päitään; heidän mielestään oli heidän rakas
Sten herransa toimittanut kaiken hyvin, ja he kysyivät mitä hän
tahtoi heidän tekevän.
"Olkaa valmiit!" vastasi hän. "Vihollinen voi olla oven edessä,
milloin vähimmän häntä odotamme."
Sen lupasivat he kättä lyöden, ja niin hän erosi heistä.
Ainoastaan muutamiksi tunneiksi jäi hän Vesteråsiin. Märta rouva oli
muuttanut sieltä poikapuoltensa luo Kööpenhaminaan, siellä ei mikään
häntä pidättänyt.
Nyt lasketettiin täyttä laukkaa Svartsjöhön, joka oli ainoastaan
peninkulman päässä Stäketistä. Ryhdyttiin heti tarpeellisiin
toimenpiteihin Stäketin saartamista varten, mutta valtionhoitaja
kirjoitti myös tuomiokapitulille Upsalaan ja kehotti sitä
taivuttamaan arkkipiispaa heti jättämään kavalat juonittelunsa.
Mutta tuomiokapituli ei suinkaan ollut halukas noudattamaan
valtionhoitajan toivomusta. Se teki verukkeita, puolustautui sillä,
ettei voinut mitään, ja koetti sillävälin haalia kannattajia
arkkipiispalle.
Mutta nyt oli kärsivällisyys lopussa. Sten Sture kirjoitti sille
ankaran ja uhkaavan kirjeen.
... "Moista en voi sietää kauemmin, ja tahdon nyt vakavasti teille
ilmoittaa, että kenen teistä tästedes havaitaan häärivän moisissa
vehkeissä, häntä rangaistaan kuten ainakin sitä, joka tahtoo pahaa
isänmaalleen."
Mutta tuomiokapituli ei kuitenkaan antanut perään, se piti edelleen
arkkipiispan puolta, eikä auttanut edes sekään, että Sten herra
lähetti sille jäljennöksen saamastaan paavinkirjeestä, missä hänen
pyhyytensä puolusti myöntyväisyyttä ja sovinnollista ratkaisua.
Arvokkaammin esiintyivät muut tuomiokapitulit. Piispa Vincentius
Skarassa, Mathias Strengnäsissä, Otto Vesteråsissa ja Arvi Kurki
Turussa, kaikki pyysivät kirjallisesti, "että hänen armonsa
arkkipiispa jättäisi sikseen sen vastakannan, johon oli ryhtynyt
valtakuntaa ja valtionhoitajaa vastaan, eikä panisi kirkkoa, itseään
ja papistoaan vaaraan Kristian kuninkaan tähden."
Mutta mikään ei vaikuttanut taipumattomaan Kustaa Trolleen, hän aivan
vimmastui siitä, että oli uskallettu moittia hänen toimintaansa, ja
päätti mielessään kostaa.
Herra Erik Trolle oleskeli tähän aikaan vanhan Jaakko herran luona
Piispan-Arnössä. Hänen innokkaista pyynnöistään kirjoitti tämä
valtionhoitajalle ja pyysi häntä liikuttavin sanoin luopumaan
piirityksestä ja suostumaan sovinnolliseen ratkaisuun. Oli ilmeistä,
että hän oli jälleen tullut siihen ajatukseen, että valtakunta
varmimmasti pääsisi rauhaan alistumalla Tanskan kuninkaan valtaan.
Erik herra puhui niistä suurista eduista, joita maalle siitä
koituisi, eikä isä Johannes enää seissut vanhan arkkipiispan rinnalla.
Mutta valtionhoitaja ei jäänyt vastauksen velkaan; hän kirjoitti
muistuttaen muinaisista ajoista, jolloin arkkipiispa Jöns Jönsinpoika
vehkeili Kaarle kuningasta vastaan ja vihdoin onnistuikin saamaan
Tanskan kuninkaan valtakuntaan. Koituiko se kansan onneksi, ja kuinka
paljon verta maksoikaan ennenkuin hänet jälleen ajettiin pois? Ei
suinkaan Jaakko herra tahtonut ojentaa kättänsä auttamaan maan
viemisessä perikatoon?
Sillävälin jatkettiin piiritystyötä, mutta tahallaan niin hitaasti,
että Kustaa herra saisi riittävästi ajatusaikaa. Hän sai vapaasti
tulla ja mennä kuten hyväksi näki, mutta ylväs pääpappi sulkeutui
linnaan aivan kuin mikäkin vanki, ivaten piirityshommia ja unhottaen
Upsalan tuomiokirkon, joka silloin joutui suureen vaaraan.
Hiippakunta jäi ilman johtajaa, kaikki joutui tuuliajolle; käskynsä
alaisten virkamiesten kanssa ei hän tahtonut neuvotella, eivätkä nämä
ilman häntä tahtoneet ryhtyä mihinkään.
Tarkoitus oli silminnähtävästi saada aikaan eripuraisuutta ja
kapinaa; rauhanystävät koettivat Sten Sturelle terottaa myöntymisen
välttämättömyyttä, mutta hän oli taipumaton. "Niin kauan kuin sekä
ylhäiset että alhaiset eivät valitse häntä valtionpäämieheksi",
sanoi hän, "on minun velvollisuuteni puolustaa sitä niin koti- kuin
ulkomaisiakin vihollisia vastaan, ja minä en katso läpi sormien
ketään kavaltajaa, vaikkapa hän olisi arkkipiispakin."
Hänen pontevuutensa ja toimeliaisuutensa hämmästytti vastapuoluetta
ja herätti sen kunnioitusta.
Svartsjöhön sijoitettiin pieni sotavoima taitavan päällikön johdolla,
sen oli pidettävä tarkoin silmällä Stäketiä ja sen ympäristöä ja
erittäinkin katsoa, ettei tanskalaisia veneitä päässyt maihin.
Tukholmassa piti Sten Kristerinpojan asian tulla esille; ja kun
Kristina rouva kirjoitti herralleen, että hänellä oli tärkeitä
asioita ilmoitettavana arkkipiispaan nähden, päätti Sten Sture palata
sinne. Jos Stäketissä tapahtuisi jotakin tärkeää, oli siitä heti
ilmoitettava hänelle.
Esbjörn, jonka tarkkaavaisuus ei koskaan laimentunut, ilmoitti
valtionhoitajalle, että herra Erik Trolle oli kaupungissa pitäen
tärkeitä neuvotteluja puoluemiestensä kanssa, mutta hän pysyttäytyi
varovasti piilossa, otti vastaan vieraita, mutta ei itse vieraillut
missään.
Herra Pietari Turenpoika eli aivan erikseen ja liikkui harvoin
ulkosalla, vaikka hänellä oli vapautensa.
Herra Niilo Boonpoika sitä vastoin oli alituiseen liikkeellä. "Hän on
kuin rotta loukussa", sanoi Esbjörn, "hän etsii aukkoa päästäkseen
livistämään, mutta tietää edeltäpäin, ettei sellaista ole."
Sellaisia olivat uskollisen palvelijan ilmoitukset, ja Sten Sture
ryhtyi sen jälkeen toimenpiteihinsä.
Kutsuttiin suuri kokous Tukholman raatihuoneelle, kutsuttiin
saapuville ei ainoastaan pormestari ja raati, vaan valtaneuvoksetkin.
Samana päivänä kuin kokous oli pidettävä, lähetettiin sana herroille
Erik Trollelle, Pietari Turenpojalle ja Niilo Boonpojalle, että he
saapuisivat viipymättä.
Ensiksi- ja viimeksi mainittua pidettiin tarkoin silmällä, etteivät
he jäisi tulematta; ainoastaan näön vuoksi saivat he pitää vapautensa.
Suuri raatihuoneen sali oli ihmisiä täytenään, kun Erik Trolle astui
sisään. Hän valitti sitä, että hänelle oli niin myöhään ilmoitettu
kokouksesta, hän olisi voinut olla poissa eikä tilaisuudessa
olemaan läsnä... Mutta tyhjien sanojen takaa saattoi havaita sen
levottomuuden, jonka vallassa hän oli.
Sillävälin oli Niilo Boonpoika käynyt muutamain neuvosherrojen
kimppuun ja kertoi kuiskaillen heille, että hän oli aina ollut
Sturein ynseyden esineenä, ja kuitenkin oli hän yhtä hyvä isänmaan
ystävä kuin hekin.
Valtionhoitajan saapuminen teki lopun kaikesta
yksityiskeskusteluista; herrat asettuivat paikoilleen, ja Sten
Kristerinpoika tuotiin sisään.
Kuului tukahutettu kauhun huuto kautta kokouksen; tämä kuiva,
kyyristynyt ukko ulkonevine poskiluineen ja syvälle vaipuneine
silmineen, saattoiko hän olla kookas, eloisa ja ylpeä aatelismies
Sten Kristerinpoika?
Hän nojasi keppiin, mutta jalat vapisivat hänen allansa ja hän voi
vain vaivoin pysyä pystyssä. Valtionhoitaja käski heti, että hänelle
tuotaisiin tuoli, mutta hän käytti sitä ainoastaan tukenaan.
"Te osoitatte minulle hyvyyttä viimeiseen saakka", sanoi hän
kohottaen katseensa Sten Stureen. "Jumala on siunaava teitä siitä,
ja ne palavat hiilet, joita olette koonnut pääni päälle, eivät minua
enää polta, sillä minä tiedän, että vilpitöntä tunnustustani seuraa
anteeksianto ja unhotus... Sentähden en pelkää kuolemaa, vaan kaipaan
sitä..." Tässä tukehtui ääni... ei äännähdystäkään kuulunut salista...
Kaikki tunsivat syvää sääliä ja odottivat melkein pelolla, mitä oli
tapahtuva.
Silloin kohotti Sten Kristerinpoika päänsä ja silmäili kokoontuneita.
Ah, hän tunsi heidät kaikki; hän oli ollut heidän mukanaan monissa
iloisissa seuroissa, juonut ja laskenut leikkiä, vehkeillyt ja
pilkannut... Nyt loivat he katseensa maahan tai katsoivat pois...
Mutta se oli tarpeetonta, hän näki tuskin heitä, niin sieluton oli
katse. Mutta se saattoi vielä saada eloa. Kas, kuinka äsken niin
raukeat silmät iskevät salamoita! Herra Erik Trolle vääntelehtää
tuskissaan, sillä häneen ne ovat tähdätyt.
"Voi teitä petollisuutenne ja kavaluutenne tähden!" sanoi hän ja
kohotti uhkaavasti nyrkkinsä.
"Mistä syytätte minua?" kysyi Erik Trolle uhmaten.
"Siitä, että olette houkutellut ja viekoitellut minut oikeasta
herrastani ja päälliköstäni... Olin palannut harhateiltäni ja
oikealla tolalla, mutta silloin sommiteltiin ja laitettiin kavala
suunnitelma."
"Oliko se minusta lähtöisin?" huudahti Erik herra varomattomasti,
siten tunnustaen osallisuutensa, ja kun kaikki katsoivat häneen,
kalpeni hän pelosta.
"Osaksi oli! Ettekö muista, kuinka viekkaasti te ja hän, viime
kertaa vieraillessani arkkipiispan luona Stäketissä, kavaloin juonin
neuvoitte minua kerrassaan luopumaan oikeasta päälliköstäni, herra
Sten Sturesta, ja liittymään teihin ja teidän kätyreihinne, toimimaan
hänen vahingokseen ja turmiokseen... Luullakseni ette voi sitä
kieltää?"
"Todistuksia!" huusi Erik Trolle.
"Tässä, omat kirjeenne!" Vapisevin käsin otti hän poveltaan esiin
muutamia kirjeitä.
Erik herra päästi huudahduksen ja tahtoi tarttua niihin, mutta se
estettiin.
"Sanon teille, jalot herrat ja ritarit", jatkoi Sten Kristerinpoika,
"moista petturia kuin herra Kustaa Trolle ei toista ole maassa, hän
hengittää ainoastaan vihaa ja kostoa, ja jollette supista hänen
valtaansa, lienevät varmaankin huonot ajat tulossa."
"Veli Sten puhuu houreissaan", vastasi herra Erik Trolle leppeällä
äänellä, "ja pienestä liekistä tekee hän suuren ja pelottavan
tulipalon."
"Seison haudan partaalla, ja silloin ei valehdella!" jatkoi toinen.
"Sanon tästä hetkestä irti sen veljeyden ja liiton, jota kerran
teille lupasin, ja jos jotakin voisin, tekisin kaikkeni teitä
vastaan!... Voi teitä, herra Erik Trolle, teidän viime hetkenänne,
silloin tulette kyllä muistamaan vehkeilynne aina Svante herran ensi
ajoista tähän päivään; mutta sen sanon teille, että sellaiset muistot
ovat teräviä okaita kuolinvuoteella."
Ääni oli heikko ja sammuva, mutta sanat tulivat esiin selvinä ja
terävinä kuin miekansäilät, ja moni poski kalpeni silloin, ja herra
Erik Trolle taivutti päänsä syvään salatakseen liikutustaan.
Sen jälkeen kysyttiin herra Sten Kristerinpojalta, oliko hän ottanut
osaa niihin kokouksiin, joita oli pidetty tohtori Rytingin talossa
Pohjoisportilla?
"Tiesin niistä ainoastaan herra Niilo Boonpojalta", vastasi hän.
"Toiselta kavaltajalta!" puuttui herra Sten Sture puheeseen.
"Minä en ole kavaltaja!" huudahti herra Niilo Boonpoika ja tunkeutui
Sten Kristerinpojan luo. "Voi olla hyvä isänmaan ystävä ja kuitenkin
yhdessä hyvien ystäväin kanssa toivoo nykyisyyden vaihtuvan johonkin
parempaan. Luulen, että monet yhtyvät minuun."
Niilo Boonpoika oli tottunut käyttämään kiemurtelevia korulauseita
ja odotti äänekkäitä suosionosoituksia; vaikka tämä olikin monille
tilinteon päivä, ei kuitenkaan kukaan tahtonut asettua syypääksi
todistetun rinnalle... Kyllä, muuan teki sen!
Kävi kohahdus kautta kokouksen, kun Pietari Turenpoika asettui Niilo
herran rinnalle.
Mutta Sten Kristerinpoika kääntyi tähän viimeksimainittuun:
"Millainen on tuleva hallituksesta, jossa monet tahdot riuhtovat
ristiin, sen olette te ja minä ja monet muut osoittaneet sillä
levottomuudella, jonka olemme saaneet maassa aikaan! Mutta vähän
saavutitte kokouksellanne Pohjoisportilla, vainaja asettui tiellenne!"
Niilo Boonpoika karahti punaiseksi ja salissa tuli hiljaista; huhu
kummallisesta tapauksesta oli saapunut kaikkien korviin.
Silloin pyysi Pietari Turenpoika sanan vuoroa. Hän tunnusti
ottaneensa osaa salaliittoon, ei katsonut herra Sten Sturea
täysikelpoiseksi suureen ja tähdelliseen tehtäväänsä, hänen
mielestään oli kuningasvalta Ruotsin ainoa pelastus, ja kun ei ollut
miehiä, joiden väliltä valita, oli unioni jälleen saatettava kuntoon
ja Kristian toinen tunnustettava Ruotsin kuninkaaksi.
Hänen miehekäs puheensa vaikutti jossakin määrin. Silloin nousi Sten
Sture ja virkkoi:
"Onko meidän kutsuttava kansa koolle vielä kerran kuullaksemme sen
mieltä, vai tiedämmekö jo sen? On vielä sellaisia, jotka muistavat
tanskalaisen hallituksen, ja he eivät toivo sitä takaisin."
"Jos kerran valtionhoitajan vaali on vahvistettu enemmistön tahdolla
ja toisten myöntymyksellä, niin häntä on pidettävä arvossa ja
toteltava, hänellä on oikeuden miekka kädessään rangaistakseen
petosta, eikä hän saa osoittaa armoa rikolliselle, vaikkapa tämä
seisoisikin yhteiskunnan ylimmillä portailla. Tämän nojalla vaadin,
että herra Erik Trolle heti vangitaan; valtaneuvosto tuomitkoon
hänelle sitten sen rangaistuksen minkä hän ansaitsee!"
Vanha ritari pani kätensä silmilleen, hän itki eikä hänellä ollut
sanaakaan puolustuksekseen.
Hieman neuvoteltuaan hyväksyi valtaneuvosto valtionhoitajan
vaatimuksen.
Herra Sten Kristerinpoika oli vietävä takaisin vankeuteensa.
"Olen totisesti siellä onnellisempi kuin muualla", huudahti syvästi
murtunut mies. "Taivaan enkeli käy väliin luonani ja suo minun luoda
katseen autuasten asunnoihin."
Valtionhoitaja otti uudestaan sananvuoron.
"Herra Pietari Turenpoika on itse tunnustanut tienneensä
salaliitosta, hän on lausunut mielipiteitä, jotka eivät suinkaan sovi
uskolliselle alamaiselle, ja velvollisuuteni mukaisesti täytyy minun
selittää hänet arvottomaksi siihen tärkeään päällikön asemaan, jossa
hän on, ja vaatia häneltä Stäkeholman avaimet. En voi muuta, kuinka
suuresti se minua surettaakin!"
Herrojen mielestä oli tämä hyvin ankaraa, ja Pietari herralta
kysyttiin, eikö hän tahtonut lausua mitään puolustuksekseen.
"En voi", sanoi hän. "Valtionhoitajan sijassa olisin menetellyt kuten
hän."
Tuomio siis vahvistettiin.
Nyt oli jälellä vain Niilo Boonpoika, mutta tämä oli valtionhoitajan
mielestä liian merkityksetön mies, ja kun hänellä ei ollut mitään
läänitystä hallussaan, ei maksanut vaivaa tuomita häntä mihinkään
rangaistukseen.
Mutta Niilo Boonpoika ei epäröinyt puhuessaan; valtionhoitaja oli
sanonut häntä petturiksi ja kavaltajaksi, ja tämä suretti häntä
katkerasti: kaikki ilo elämässä oli häneltä mennyttä, jollei niin
jalo herra tahtonut jälleen olla hänelle suosiollinen; koskaan ei hän
tekisi itseään siihen arvottomaksi.
"Tapahtunut olkoon siis unhotettu", vastasi valtionhoitaja ojentaen
hänelle kätensä.
Niin oli tämä asia ratkaistu. Herra Erik Trolle joutui lievään
vankeuteen Tukholman linnaan ja pyysi ainoana suosiona, että jos tuli
joitakin kirjeitä hänen rakkaalta emännältään, niin ne annettaisiin
hänelle. Kun Sten Sture lupasi sen, näytti hän aivan onnelliselta,
arvellen, että se tyyneys ja hiljaisuus, missä hän sai elää, olisi
kyllä hänelle hyödyllinen. Kirjeillä ja esityksillä tahtoi hän tehdä
voitavansa vaikuttaakseen arkkipiispaankin.
Herra Pietari Turenpoika oli saanut pitää vapautensa, mutta hän oli
aivan kuin kadonnut; luultavasti oli hän matkustanut, kukaan ei
tiennyt mihin.
Ainoa, joka tätä kysyi, oli Sten Kristerinpoika, vieläpä sellaisella
levottomuudella, kuin se olisi ollut hänelle aivan sydämenasia; mutta
jos joku kysyi syytä, vastasi hän vain: "Älkää kysykö sitä minulta."
Upsalasta saapui kirjeitä, jotka ilmoittivat, että tuomiokapitulin
keskuudessa oli syntynyt kiihkeitä puoluetaisteluja. Eivät
kaikki pitäneet arkkipiispan puolta, muutamat olivat luopuneet
hänestä, ja tämä vei äärimäiseen erimielisyyteen papillisista
toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä. Se oli mennyt niin pitkälle,
että jumalanpalvelukset lyötiin laimin ja messut jätettiin pitämättä
rahvaanmiesten suureksi suuttumukseksi.
Sten Sture oli epätietoinen siitä, mitä oli tehtävä. "Jos kansa ei
saanut hengellistä lohdutusta ja mielenylennystä, oli tämä omansa
yllyttämään kapinaan."
"Kirjoita Jaakko herralle!" pyysi Kristina rouva.
"Olenhan tehnyt sen moneen kertaan?"
"Mutta saamatta vastausta."
"Samoin kävisi nytkin!"
Molemmat istuivat mietteissään muutamia minuutteja.
"Minä tiedän keinon!" huudahti Kristina.
"No?"
"Puhuit kerran eräästä sormuksesta."
"Sormuksesta?"
"Jonka olit saanut hänen armoltaan."
"Niin, se on totta."
"Vielä kai se on sinulla?"
"Luullakseni on."
"Etsi se, rakkahin ystävä!"
"Mitä varten?"
"Oletko unhottanut, että hän lupasi suostua mihin pyyntöön tahansa,
kun lähettäisit sen hänelle?" kysyi Kristina nuhtelevalla äänellä.
"Mitä minun tarvitsee muistaa, kun sinä teet sen!" virkkoi Sten
lemmekkäästi.
"Nyt on se avaava tien hänelle."
"Nainen on paljon viisaampi ja kekseliäämpi kuin mies."
"Hänen muistinsa on sydämessä."
"Sentähden noudatan neuvoasi. Lähetän Esbjörnin sormuksen kera;
saadaanpas nähdä, mitä hän vastaa, kun pyydän häntä kohdata."
"Hänen täytyy suostua."
Sten herra kirjoitti kirjeen ja pani sormuksen siihen.; Esbjörn
satuloi rivakan ratsunsa, ja kiitävää vauhtia riensi hän sen jälkeen
Piispan-Arnöhön.
Sten herra odotti kärsimättömästi hänen paluutaan. Hän viipyi poissa
neljä päivää; hänen armonsa oli ollut vaikea tehdä päätöstään.
Vihdoin määräsi hän, että kohtaus tapahtuisi seuraavana päivänä
Granin pappilassa. Jaakko herra tahtoi ottaa muutamia pappismiehiä
mukaansa ja kehotti valtionhoitajaa ottamaan muutamia valtaneuvoksia
mukaansa.
"Jumala suokoon menestystä!" sanoi Kristina erotessa.
"Jollei tällä tiellä, niin muilla keinoin!" vastasi hänen herransa.
"Nyt täytyy ratkaisun tulla."
Vanha arkkipiispa otti Sten herran vastaan kaikin ystävällisyyden
osoituksin; sanoi häntä rakkaaksi pojakseen ja vakuutti ikävöineensä
häntä nähdä, ainoastaan heikko terveys oli estänyt pyytämästä aikoja
sitten häntä tulemaan.
Sormuksesta hän ei maininnut mitään, ja kun vihdoin tuli puheeksi syy
kohtaukseen, silloin oli hän kovasti hämillään ja sanoi, että häntä
suretti, kun ei voinut täyttää kaikkien toivomuksia kuten tahtoi.
Nuori valtionhoitaja pyysi häntä kohteliaasti kiinnittämään huomionsa
ainoastaan siihen, mikä kirkon ja uskonnon tähden oli äärimäisen
tärkeää.
"Tiedätte, kunnianarvoisa isä", sanoi hän, "että jumalanpalvelukset
jätetään pitämättä, kirkot pidetään suljettuina, ja ripille ja
herranehtoolliselle täytyy kansan mennä maalaiskirkkoihin. Sairaista
ja kuolevista ei pidetä lukua!... Mistä tämä kaikki johtuu", lisäsi
hän kasvavalla liikutuksella, "jollei siitä, että olette vastoin
lupaustanne jättänyt kirkon asiat miehen käsiin, jota ei sido vala,
velvollisuus eikä omatunto ja joka sentähden huolettomasti lyö laimin
ne pyhät velvollisuudet ja sen kallisarvoisen luottamuksen, minkä
olette hänelle antanut."
"Tunnette minut huonosti, jos luulette minun toimineen muuten kuin
parhaimmassa tarkoituksessa", vastasi vanhus. "On mahdollista, että
olen voinut erehtyä, mutta kuitenkin on luultavampaa, että näette
vaaroja ja juonia siellä, missä sellaisia ei ole lainkaan."
"Siitä voimme heti saada varmuuden. Tuomiorovasti Kristoffer voinee
ilmoittaa, ovatko minun tiedonantoni oikeita vai liioiteltuja."
Puhuteltu näytti joutuvan kysymyksestä hämilleen; hän änkytti,
yski ja virkkoi vihdoin, "ettei kertomuksiin ja huhuihin aina ole
luottamista".
"Tahdotteko sillä sanoa, ettei kirkkoja pidetä suljettuina?"
"Valitettava väärinkäsitys, joka on johtunut hänen armonsa
arkkipiispan poissaolosta, on syynä siihen."
"Pidetäänkö messuja ja esirukouksia?"
"Onnettomuudeksi ei!"
"Siinä kuulette, teidän armonne! Mitä tähän asti olette
vuosikymmenien kuluessa rakentanut, sitä tahdotte nyt olla mukana
repimässä maahan... Ei sentään, se on mahdotonta, ette voi tuhota
omaa elämäntyötänne."
"En voi nyt enää mitään."
"Teidän armonne voi kaiken! Herra Kustaa Trolle ei ole vielä vannonut
uskollisuutta kruunulle ja minulle, häntä ei voida siis asettaa
virkaan. Olette edelleen Ruotsin arkkipiispa, rukoilen teidän
armoanne pyhän lupauksenne tähden valvomaan ja suojelemaan Ruotsin
kirkkoa isänmaan onneksi ja menestykseksi; teidän omien kunniakkaiden
muistojenne nimessä: älkää seisko neuvotonna ja epäröivänä näin
tärkeänä hetkenä, matkustakaa Upsalaan, asettukaa jälleen paikalle,
jota teidän ei olisi pitänyt koskaan jättää, astukaa Herran
temppeliin, ja saarnatkaa hänen sanaansa! Teitä ei ole koskaan
tervehditty sellaisella riemulla kuin mikä teitä silloin odottaa."
Äänessä oli terästä, hänen puheessaan nuorekasta innostusta, ja vanha
Jaakko Ulfinpoika tuijotti häneen hämmästyneenä ja ihastuneena.
"En matkusta nyt heti", sanoi hän. "Mutta lupaan tehdä sen viime
hetkessä."
"Se ei viivy kauan. Vielä kerran lupaan kirjoittaa herra Kustaa
Trollelle ja sanoa hänelle, että jos hän heti tahtoo palata
tuomiokirkkoonsa ja muuten käyttäytyä kuten oikean arkkipiispan tulee
ja sopii, silloin tahdon hänet pitää kunnioitettavana isänäni ja
kristillisenä herranani mutta jollei niin tapahdu, ilmivihollisenani,
jota minun kirkon ja isänmaan tähden täytyy vastustaa."
Niin erosi hän arkkipiispasta, lujasti ja vilpittömäsi tahtoen
säilyttää rauhaa pyrkimällä Kustaa Trollen kanssa sovintoon.
Mutta jos rauha täytyi rikkoa, niin tiesi hän, että Ruotsin rahvas
rakkaudella ja luottamuksella seisoi hänen apunaan vaikkapa
jouduttaisiin otteluun uuden arkkipiispankin kanssa.
Vanhuksen oli vaikea käsittää, ettei tämä mies ollut ensimäinen
Sten Sture, jonka hän oli nähnyt edessään Granin pappilassa. Näin
terhakasti oli hänenkin tapansa esiintyä. Mutta että lapsesta,
pojasta, jonka hän oli nähnyt kasvavan, oli voinut tulla sellainen
mies, sitä ei hän ollut odottanut, ja jollei hän itse olisi nähnyt ja
kuullut, ei hän olisi lainkaan uskonut sitä.
Lupauksensa oli hän -- kenties ajattelematta -- antanut mutta hänen
oli se pidettävä. Isä Johanneskin oli saanut sen, ja tämä saattoi
ilmestyä minä päivänä tahansa ja kysyä kuinka hän oli pysynyt siinä
lujana... Missähän hän nyt mahtoi majailla, itsepäinen, jäyhä mies,
joka mieluummin söi köyhien kanssa laihaa leipää kuin eli hyviä
päiviä hänen armonsa arkkipiispan luona.
Väliin tapasi korkea herra itsensä mietiskelemästä etteiköhän isä
Johannes itse asiassa elänyt onnellisempaa suruttomampaa elämää kuin
hän itse. Silloin kaipasi hän häntä kaksin verroin, ikäänkuin siten
saisi tilaisuuden ottaa osaa hänen onneensa.
Tähän aikaan päätti Sten Kristerinpoika surullisen elämänsä. Kristina
rouva ilmoitti tästä kirjeessä herralleen "Hän sai lohdutusta
läsnäolostani", kirjoitti hän, "mutta oli iloinen täältä päästessään;
hartaasti oli hän pyytänyt ettei Sten herra soimaisi häntä siitä,
mitä hän oli rikkonut ja itse oli hän kaikesta sydämestään antanut
anteeksi vihamiehilleen. Olen kirjoittanut Pernilla rouvalle hänen
herransa kuolemasta", lisäsi Kristina rouva; "se voi koitua hänelle
herätykseksi, ja juuri sentähden toivon, ettei rakas herrani paheksu
menettelyäni."
Vastaukseksi viimeiseen kirjeeseensä, jonka valtionhoitaja kirjoitti
herra Kustaa Trollelle, kirjoitti tämä, että hän tahtoi määrätä
yhtymispäivän Sten herran kanssa.
Kokous määrättiin pidettäväksi Arbogassa, mihin hän sanoi tahtovansa
tulla. Jaakko Ulfinpoikakin aikoi sinne, sanottiin, jollei pakkanen
kovin yltynyt. Kokous oli pidettävä vuoden 1517 alussa, mutta monet
ihmettelivät, mitä arkkipiispa mahtoi tarkoittaa, kun tahtoi määrätä
päivän Sten herran kanssa.
Kun kokous oli koolla eikä arkkipiispoista näkynyt kumpaakaan, tuli
tämä puheeksi.
Monet kysyivät Sten Sturelta mitä hän arveli. "Minulle on salavihkaa
sanottu", vastasi hän, "että Kustaa herra aikoi tuoda tänne niin
paljon väkeä mukanaan, että jollen suostuisi ottamaan kuningasta
valtakuntaan vastoin kansan tahtoa, niin hän tarttuisi apureineen
kurkkuuni ja veisi minut Tanskaan, Halmstadin herrainkokoukseen, joka
pidetään kynttilä messun aikoihin, ja siellä Kustaa herra luovuttaisi
valtakunnan, minut ja teidät kaikki Kristian kuninkaan käsiin. Mutta
tämän, rakkaat ystävät, olen estänyt antamalla hänen tietää, että
juoni oli paljastettu, ja tahdon tulevaisuudessakin kaikkivaltiaan
Jumalan ja kaikkien valtakunnan pyhien suojeluspyhimysten avulla
suojella teitä ja koko Ruotsin rahvasta, ettei hän nyt eikä vastedes
saa tätä aiettaan toteutumaan."
"Olisitte antanut hänen tulla!".
"Olisimme antaneet hänelle kolauksen!"
"Hengissä ei hän olisi päässyt täältä."
"Ei hän eivätkä hänen puoluelaisensa!"
"Siitä olisi tullut verinen leikki."
"Joka olisi antanut Stäketin käsiimme."
"Kokouksesta olisi koitunut alku sisäiseen kansalaissotaan",
huudahti Sten herra. "Syy olisi lykätty meidän niskoillemme, ja ne,
jotka nyt ovat epävarmoja, mille puolelle kääntyisivät, olisivat
asettuneet vastaamme. Rakkaat ystävät, meidän on meneteltävä
varovaisesti ollaksemme aina varmat voitosta, ei koskaan annettava
aseita vastustajaimme käsiin, ei koskaan lyötävä itseämme! Sinä
päivänä, jona valtaneuvoston suostumuksella käymme maan vihollisia
vastaan, tulemme näyttämään, että kärsivällisyyttä voi seurata voima
käydä vihollisen kimppuun, niin että siitä koituu meille voitto,
herättämättä paheksumista."
Useimmat myönsivät Sten herran olevan oikeassa, mutta päätettiin,
että Stäketin piiritystä oli jatkettava, ja jotta koetettaisiin
viimeiseen saakka, pyydettiin valtionhoitajaa vielä kerran koettamaan
saada aikaan persoonallinen neuvottelu arkkipiispan kanssa,
luonnollisesti tarkoituksella saada hänet hyvällä luovuttamaan
Stäketin linnan; ja palaamaan Upsalaan ja kirkkoon, kuten hänen
velvollisuutensa oli.
Sten herra lupasi noudattaa kokouksen päätöstä.
Kokouksen vielä jatkuessa saapui tieto, että Kristian kuningas oli
syysmyöhällä Lyypekin satamassa anastanut muutaman ruotsalaisen
laivan, joka oli ollut tavaralastissa. Laiva oli viety Kööpenhaminaan
ja miehistö oli vangittu.
Uutinen herätti suunnatonta huomiota; nyt ei enää saattanut olla
kysymystäkään ennen päätetystä kokouksesta Halmstadissa. Kun Kristian
kuningas ei ollut pitänyt nimenomaan päätettyä aselepoa, ei saatettu
luottaa hänen muihinkaan vakuutuksiinsa, ja äänekkäästi sanottiin,
etteivät ruotsalaiset koskaan tahtoneet ottaa häntä herrakseen ja
kuninkaakseen.
Sten herran rinnalla nähtiin koko kokouksen ajan hieno-, melkein
hentopiirteinen nuorukainen. Se oli hänen emäntänsä sisarenpoika,
herra Kustaa Erikinpoika (Vaasa) Hänen nuori sydämensä sykki
lämpimästi isänmaalle, ja hän paloi halusta taistella sen vapauden
ja itsenäisyyden puolesta; nähtiin hyvin, että oli odotettavissa
taistelu Stäketin edustalla, ja hänen oli nyt veistettävä ensimäiset
oppilaslastunsa valtionhoitajan johdolla.
* * * * *
Kaikesta, mitä tapahtui kokouksessa, sai arkkipiispa tiedon
urkkijoiltaan. Hän kuohui kiukusta; häntä liikutti vähät, mitä
herra Erik Trollen täytyi kärsiä hänen tähtensä, hänet saattoi
kostonvimmaan se häväistys, joka isän vangitseminen oli hänelle,
arkkipiispalle. Viha ja mielipuolisuus ovat toisiaan hyvin lähellä,
ja on luultavaa, ettei ihminen, joka antautuu edellisen valtoihin,
ole täydessä järjessään.
Hiljaisena, arvoituksellisena sulkeutui hän Stäketiin, jossa hän
kulki kalpein kasvoin ja mustin tuumin, odottaen joka päivä saavansa
Tanskasta ja Kristian kuninkaalta varman viestin, että verinen leikki
oli alkava.
Arbogan kokous oli päättynyt, ja hän ihmetteli, mihin nyt aiottiin
ryhtyä.
Silloin ilmoitettiin, että useita ruotsalaisia herroja kokouksen
päätöksen johdosta pyysi päästä hänen puheilleen.
Hän antoi heidän odottaa jokseenkin kauan, ennenkuin alentui ottamaan
heidät vastaan.
He olivat Hemming Gadd, Niilo Eskilinpoika ja Magnus Gren muutamain
valtaneuvosten keralla.
Niilo herra sai ensin sanoiksi ja pyysi hänen armoaan ajattelemaan,
mitä rauhattomuutta hän sai maassa aikaan. Stäketin linnan
piirityksestä saisi Kristian kuningas tervetulleen aiheen alottaa
sodan ja tunkeutua maahan, samoin kuin tapahtui muinoin, kun
arkkipiispa Jöns avasi tien vanhalle Kristian kuninkaalle ja
arkkipiispa Jaakko Hannu kuninkaalle.
Ylpeä ylipappi ojentautui koko pituuteensa. "En ota mitään neuvoja
vastaan", sanoi hän, "enkä minä vastaa toimenpiteistäni kenellekään."
"Jos teidän armonne katsoo sen oikeudekseen", virkkoi Hemming
pisteliäästi, "niin lienee meilläkin oikeus menetellä teihin nähden
samoin kuin suureen edeltäjäänne, Jöns arkkipiispaan."
"Pianpahan nähdään, kenen käsivarsi ulottuu pitemmälle!" virkkoi
vihastunut piispa jälleen.
"Kieltäydytte siis mukautumasta valtaneuvoston ja herrainkokouksen
päätöksiin?"
"En luovu Stäketin linnasta niin kauan kuin sydän on ehjä rinnassani!"
Näin sanoen käänsi arkkipiispa herroille ylpeästi selkänsä ja poistui
huoneesta.
Mutta tuskin olivat nämä lähteneet linnasta, ennenkuin hän käski,
että tykit oli laukaistava heidän jälkeensä. Jos johonkin heistä
olisi sattunut, olisi hän nähnyt sen mielellään.
Ennenkuin viikko oli päättynyt päähän, kuuli hän Tukholmasta, että
hänen menettelynsä oli herättänyt paljon paheksumista. Muuan mies
arkkipiispan omista puoluelaisista oli otettu vangiksi sentähden,
että hän oli koettanut yllyttää rahvasta, ja hän oli avoimesti
tunnustanut, että se oli tapahtunut arkkipiispan käskystä.
Mutta kun sitten saapui uusia tietoja, että valtionhoitaja kokosi
väkeä Keski-Ruotsin kauppakaupungeista aikoen rynnätä Stäketiä
vastaan, silloin veti arkkipiispa korvansa luimuun ja lähetti
viestin, että tahtoi keskustella Sten herran kanssa.
Keskustelun oli tapahduttava linnan edustalla. Mutta vaikka
arkkipiispalla oli suurilukuinen parvi seurueenaan, vaati hän
panttivankia. Kuusi nuorta aatelismiestä lähti sentähden linnaan,
niiden joukossa nuori Kustaa Erikinpoika, ja arkkipiispa käski,
että jos häntä uhkasi pieninkään vaara, oli nuoret aatelismiehet
heti hirtettävä linnanmuurien edustalle rangaistukseksi rikotusta
suojelusluvasta.
Hyvällä syyllä luuli valtionhoitaja, että pääpappi oli muuttanut
mieltänsä nähtyään, että oli tosi edessä, ja hyvässä luottamuksessa
hän sentähden lähti kohtauspaikalle ja häntä seuraavain herrojen
ollessa läsnä uudisti ennen tekemänsä tarjoukset.
Lieneekö Sten Sturen yksinkertainen esiintyminen, ja se vilkas
into, jolla hän teki ehdotuksensa melkein koko maan toivomukseksi,
kiihottanut arkkipiispan vastustushalua, vai lieneekö hän pienen
piiritys joukon nähdessään ajatellut, ettei tämä voinut mitään,
kaikessa tapauksessa hän, kun Sten herra oli lakannut puhumasta,
mittaili häntä tapansa mukaan päästä jalkoihin ja virkkoi
halveksivasti:
"Olen äskettäin saanut kirjeen Kristian kuninkaalta, joka ankarasti
kieltää minua luovuttamasta linnaa teille, Sten herra, vaan käskee
sen varaamaan Tanskan kruunulle. Kuninkaallisella valallaan on hänen
majesteettinsa luvannut minulle apua vapunpäivän aikaan."
"Onko tämä teidän vastauksenne?" huudahti katkeroitunut
valtionhoitaja, hämmästyneenä moisesta rohkeudesta.
"Voin vastata toisinkin kielin", vastasi ylimielinen pappisvaltias ja
vilkaisi ylpeydellä linnantykkeihin.
"Muistakaa, että se kysyy maanmiesten verta!"
"Jos ne asettuvat minua vastaan, saavat he syyttää itseään, samoin
kuin tekin, Sten herra... Ja nyt Jumalan haltuun!"
Ja niin palasi hän takaisin linnaansa ja hieroi tyytyväisenä käsiään,
kun oli yksinkertaista valtionhoitajaa jälleen pitänyt narrinaan.
Mutta kun hän kysyi panttivankeja ja hänelle sanottiin, että nuoret
miehet oli päästetty vapaiksi samalla hetkellä kuin hän palasi
linnaan, niin hän vihastui rajattomasti.
"Olisivatpa he olleet täällä, eivät he olisi päässeet pois koskaan!"
huudahti hän.
On itsestään selvää, että Sten Sturen sydän paisui harmista. Hemming
Gadd tuumi, että jollei nyt kärsivällisyys ollut saavuttanut
äärimäisiä rajojaan, oli sitä nimitettävä peloksi. Nuori soturiparvi
paloi halusta alkamaan piiritystä, ja koolle kutsuttu sotaneuvosto
päätti, että se oli alotettava jo samana yönä.
Linnan edustalle oli rakennettu kokonainen joukko ulkovarustuksia,
joita sanottiin "kiistanokiksi"; nämä olivat oivallisena suojana
sisälläolijoille.
Arkkipiispa sai varoituksen, ja linnanväki oli paikoillaan.
Luultavasti tämä oli syynä hyökkäyksen epäonnistumiseen; talonpojat
hakattiin armotta maahan, ja kaatuneet, joita ei voitu yön aikana
kulettaa pois, ryösti aamulla linnanväki ja ne saivat maata
alastomina maassa "koirien, korppien ja sikojen raadeltavina
kuin muutkin sieluttomat elukat." Vasta seuraavan yön pimeällä
onnistui Sten Sturen väen noutaa ruumiit ja viedä ne kirkkomaahan
haudattaviksi.
Tämä julmuus nostatti jos mahdollista vielä enemmän katkeruutta
arkkipiispaa kohtaan.
Hänessä ja hänen väessään piti rohkeutta yllä kuningas Kristianilta
odotettavan apuväen toivo, eikä hänen armonsa lakannutkaan koskaan
siitä puhumasta.
"Pääsiäiseksi", sanoi hän tuontuostakin, "saamme apua ystäviltäni ja
sukulaisiltani Tanskasta, sitä älkää epäilkö, tanskalaisystävät."
Pääsiäinen tuli, mutta apua ei kuulunut; silloin odotti piispa
etelätuulta, jonka mukana saapuisi kuningas Kristian; hän oli
luvannut korvata jokaisen vahingon, mitä kärsittäisiin taistelussa
hänen puolestaan.
Sillävälin jatkettiin piiritystä, mutta ulkovarustukset olivat niin
vahvat, ettei oltu onnistuttu valtaamaan ainoatakaan niistä.
Eräänä päivänä, jolloin oli taas tehty ryntäys, ja useita
linnanväestä oli kaatunut, näki Esbjörn kaatuneiden joukossa vanhan
Edilin.
"Nyt pääsee hän tuolla ylhäällä kiusanhengestään", ajatteli hän,
"jollei kenties joudu vieläkin pahemman kanssa tekemisiin."
Mutta hän sai muuta ajattelemista; venhe lähestyi maata etelästä
päin, ja piti koettaa siepata sen tuomiset.
Mutta venemies oli sukkela liikkeiltään ja hän pääsi pakoon linnaan.
Hän toi mukanaan tärkeitä kirjeitä arkkipiispalle, ja heti senjälkeen
istui tämä sulkeutuneena salakamariinsa niitä lukien.
Lundin piispalta Gunnarinpojalta oli tullut pitkä kirjelmä. Hän
kirjoitti, että koskei Kustaa herra kai ollut saanut pitkiin aikoihin
tietoja Kööpenhaminasta, tahtoi hän kertoa mikä siihen oli syynä.
Kuningasta oli kohdannut kauhea suru, josta hänen ei luultu hengissä
suoriutuvan; koko hänen mielensäkin on muuttunut, ja mitä siitä
seurasi, sitä ei tiedetty. "Olettehan kaiketikin kuullut", kirjoitti
piispa, "kuinka hän melkeinpä mielettömästi rakasti kaunista
Dyvekaa." Norjan arkkipiispa Erik Walkendorf, joka oli tutustuttanut
hänet tähän, koetti kaikella kaunopuheisuudellaan saada kuningasta
naimisensa jälkeen luopumaan naisesta, mutta hän oli puhunut
kuuroille korville.
Kuiskailtiin, että kaunis syntinen, joka äitinsä pakotuksesta oli
ruvennut kuninkaan jalkavaimoksi, oli kääntynyt arkkipiispan puoleen
ja pyytänyt häntä vapauttamaan hänet siteestä, mikä saattoi hänet
kansan vihoihin ja mitä hän itse inhosi. Piispa oli ainoana keinona
neuvonut häntä menemään naimisiin. Mutta ei löytyisi monta miestä,
joka uskaltaisi panna itsensä alttiiksi kostolle, mikä kohtaisi sitä,
joka uskaltaisi ulottaa kätensä kuninkaan omaisuuteen; sen oli hän
myöskin peittelemättä sanonut hänelle.
Dyveka oli myöntänyt hänen olevan oikeassa, mutta lisännyt, että hän
luuli kumminkin löytyvän yhden sellaisen.
Runsaiden kyynelten vuotaessa oli hän ilmaissut, että hänen äitinsä
pitäisi jäädä tietämättömäksi aikeesta, tämä ei koskaan suostuisi
siihen. 'En edes tiedä kuka pappi rohkenisi uhmata kuninkaan vihaa
vihkimällä minut jonkun toisen kanssa', oli hän sanonut.
'Jos olin kyllin ajattelematon näyttäessäni teidät hänelle', oli
Walkendorf sanonut, 'hyvitän sen niin hyvin kuin voin täyttämällä
toivomuksenne.'
Kööpenhaminan linnanpäällikkö herra Torben Oxe, nuori, komea herra ja
kuninkaan lähin mies, oli monien muiden muassa rakastunut kauniiseen
tyttöön ja pyytänyt hänen kättään ja omaisuuttaan.
On epätietoista, oliko se täyttä totta, koskapa hän epäröi, kun tyttö
ilmaisi hänelle suunnitelmansa. Tämä pettymys koski häneen syvästi,
sillä hän oli todellakin mieltynyt nuoreen ritariin; ritari ei
kumminkaan tahtonut erota hänestä, vaan puhui sukulaisuussuhteistaan
ja menetti aikaa. Hän sanoi tälle, että niin pian kuin kuningas oli
matkustanut pois, antaisivat he vihkiä itsensä.
Pettyikö tyttö hänen lupaustensa suhteen, en tiedä, mutta on
luultavaa, että ritari on sen nojalla käyttäytynyt liian vapaasti,
mikä koski häneen kipeästi, sillä käydessään uudelleen arkkipiispan
luona oli hän sanonut, että mieltymys, mitä hän oli tuntenut Torben
Oxea kohtaan, oli muuttunut inhoksi, eikä hän tiennyt enää mitään
pelastuksen keinoa.
Kunnianarvoisa isä oli kehottanut häntä kärsivällisyyteen ja sanonut,
että kuolema irroittaa kaikki kahleet.
Muutamia päiviä senjälkeen levisi kuin kulovalkea läpi Kööpenhaminan
tieto Dyvekan kuolemasta. Hänet oli nähty ulkona edellisenä päivänä,
ei epäilystäkään, ettei hän olisi saanut myrkkyä. Piispa yksin uskoi
hänen itsensä ottaneen sitä. Hän meni äidin luo ja kertoi tälle
tyttären käynneistä hänen luonaan sekä tälle viimeiseksi sanomansa
sanat.
'Silloin olette te syypää hänen kuolemaansa', huudahti epätoivoinen
nainen, mutta kumminkin oli hän pyytänyt piispaa salaamaan
kuninkaalta, mitä oli hänelle uskonut. Piispa ei nähnyt siinä mitään
vaaraa ja suostui siis.
Kuninkaan suru oli ensi päivinä melkein mieletöntä, sitten heräsi
kostonhimo, ja hän puhui siitä Sigbritin kanssa.
Tämä viittasi hänelle Torben Oxoen.
Oli vaikeata houkutella häntä tunnustamaan, mutta kuningas teki sen
itse.
Ystävyyden naamariin kätkeytyneenä houkutteli hän Torbenin uskomaan
itselleen rakkautensa kauniiseen tyttöön, tämä ei kertonut aiotusta
avioliittosuunnitelmasta, mutta sen sijaan sanoi hän, että Dyvekan
kylmyys oli saattanut hänet epätoivoon.
Johtopäätös oli helppo tehdä, ja Torben Oxea syytettiin
valtaneuvoston edessä siitä, että hän oli tahtonut käyttää väkivaltaa
Dyvekaa vastaan. Herrat vapauttivat linnanpäällikön ainoan
kuulustelun jälkeen. Silloin raivostui kuningas.
'Olisipa minulla ollut yhtä monta ystävää neuvostossa kuin
Torbenilla', sanoi hän, 'olisi tuomio ollut toisenlainen, mutta
vaikkapa hänellä olisikin paksu kaula kuin härällä, katkeaa se
sittenkin.' Sitten muodosti hän oikeuden kahdestatoista talonpojasta,
jotka kirjallisesti selittivät, etteivät he tuominneet Torben Oxenia,
vaan että hänen omat tekonsa tuomitsivat hänet.
Ylhäiset sukulaiset polvistuivat, kuningatar kaikkine rouvineen ja
neitosineen rukoili armoa, kuningas oli ja jäi leppymättömäksi, ja
tuomio pantiin täytäntöön.
Sigbrit rouva sanoi heltiämättä, että piispa Erik Walkendorf oli
varsinainen syyllinen hänen tyttärensä kuolemaan.
Kuningas synkkeni hänet nähdessään, mutta hän ei uskaltanut ryhtyä
mihinkään toimenpiteisiin häntä vastaan.
"Sellainen on asema", kirjoitti piispa Gunnar, "kukaan ei voi tietää,
mitä tästä seuraa; melkein koko päivät viettää hänen armonsa Sigbrit
rouvan luona. Tiedämme, ettei tämä ole ruotsinmielinen, ja siksi
onkin uskottavaa, että kun ensimäinen kiihkein suru on mennyt ohitse,
kuningas suuremmalla voimalla käy sotaan käsiksi."
"Viivytys naisen tähden", jupisi herra Kustaa Trolle ja hymyili
ylenkatseellisesti.
Hän asetti mietteissään kirjeen kokoon ja kätki sen huolellisesti.
Hänen oma asemansa alkoi näyttää hänestä epävarmalta, mutta perään ei
hän tahtonut antaa; piiritystyö edistyi äärettömän hitaasti; apua voi
tulla minä päivänä tahansa, ei, perään ei hän anna.
Mutta päivä kului toisensa jälkeen eikä mitään apua tullut. Keskikesä
oli jo käsissä, piiritys kävi yhä ankarammaksi. Palavat sytykkeet
olivat jo kerran vähällä sytyttää linnan. Kustaa herra ei ollut
mikään sankari, ja nyt lähetti hän sanan leiriin ja pyysi saada
puhutella valtionhoitajaa.
Tämä oli sillä hetkellä Tukholmassa, mutta luvattiin lähettää sana
hänelle.
Samaan aikaan tuli Kööpenhaminasta kirje, jossa ilmoitettiin, että
nyt lähti tanskalainen laivasto liikkeelle Tukholmaa kohden.
Sillävälin kiiruhti Sten herra muutamien neuvosherrain seuraamana
leiriin Stäketin edustalle. Hän antoi nostaa hatun suojavallille
ja odotti arkkipiispaa linnasta. Sinä päivänä oli oikea herran
ilma tuulineen ja sateineen, mutta sittenkin seisoi Sten herra ja
toiset herrat ja odottivat kokonaista kaksi tuntia, mutta mitään
arkkipiispaa ei kuulunut. Herroilla ei ollut rihman vertaa kuivaa
ruumiillaan, kun vihdoinkin muutamia palvelijoita tuli linnasta.
Sanoma, minkä he toivat herraltaan sisälsi, "ettei linnan
luovutuksella ollut kiirettä, kuukauteen, tahi kuuteen viikkoon
ei tulisi kysymystäkään mistään pakkosopimuksesta, niin suurta
levottomuutta oli kuninkaan kirje linnassa herättänyt".
Sillä tavoin leikitteli arkkipiispa valtakunnan päämiehen kanssa, ja
kun paha aina saavuttaa jossakin määrin menestystä, niin onnistui
hän pitämään vireillä asemiestensä rohkeutta ja toiveita, vaikkakin
muuan itsessään vähäpätöinen tapaus oli vähällä saattaa heidän
luottamuksensa häpeään.
Tiedämme, että Esbjörn oli nähnyt vanhan Edilin ruumiin ja että
tämä näky vei hetkeksi hänen ajatuksensa ylhäällä tornissa olevaan
noitaan, jonka hän ensin oli vähällä säikyttää kuoliaaksi ja joka
sitten tervehti hänen käyntejään ilolla, osaksi rahojen ja herkkujen
tähden, joita hän toi muassaan, osaksi sentähden, että hän toi
hänelle tietoja asemasta alhaalla.
Aukko lattiassa, minkä Esbjörn tavallisella terävällä katseellaan oli
keksinyt, soi hänelle mieluista ajanvietettä.
Hän tunsi siksi hyvin vanhat olosuhteet, että voi vaikeudetta
tottua uusiin. Julma tuska, mitä hän kärsi, oli muuttanut hänen
mielipiteensä, ja kun hän kuuli Kustaa Trollen lausuvan halveksien
ja pilkalla mielipiteensä Jaakko herrasta, jota hänen kumminkin
oli kiittäminen nykyisestä suuruudestaan, muuttui hänen muinoinen
ihailunsa inhoksi, ja jollei hän olisi pelännyt henkensä tähden,
olisi hän kyllä sanonut sen hänelle.
Hänen ainoana nautintonaan oli nyt ravita sappeaan kuuntelemalla
häntä. Basiliski ei tarkastele uhriaan terävämmin eikä himoitse
ahneemmin kostoa.
Vanha Edil ei lyönyt koskaan laimin kantaa hänelle päivittäin parasta
ruokaa, sillä hän maksoi hyvin, ja vaikkakin hän ihmetteli, että
hänellä niin hyvin riitti rahat, piti hän ne kuitenkin hyvänään.
Vaikkapa paholainen itse olisi kantanut ne hänelle, välitti hän vähät
siitä, ne kävivät hyvin kaupaksi, ja se oli pääasia.
Mutta eräänä päivänä oli Edil poissa. "Vanha rähjä on syönyt liiaksi,
kiitos rahojeni", ajatteli hän. "Hän on sairas."
Kaikkien ahneiden tavoin oli hän kätkenyt erittäinkin viiniä, leipää
ja kakkuja.
Muutaman päivän oli hän mielellään ilman Ediliä, pianhan tämä tulisi
terveeksi jälleen.
Mutta viikot kuluivat eikä hän tullut. Silloin iski hänen mieleensä,
että tämä oli kuollut. Viini- ja leipävarat eivät olleet vielä
lopussa, mutta pitkälle ne eivät voisi riittää; hänen täytyi säästää.
Niin suuri oli hänen pelkonsa arkkipiispaa kohtaan, ettei hän
uskaltanut ilmaista tälle itseään.
Siksi jakoi hän ruokavaransa moneen osaan, mutta kun hän ajatteli,
että niiden kerran loputtua täytyisi hänen ilman pelastusta kuolla,
silloin jakoi hän taas. Hänen pitäisi syödä ainoastaan niin paljon,
että voi pysyä hengissä.
Laukaukset vihollisten leiristä kaikuivat kuin musiikki hänen
korvissaan, jonakin päivänä saapuisi vapahdus, silloin kertoisi hän,
mitä oli kärsinyt ja mitä oli saanut tietoonsa. Niin alkoi uusi
ruokajärjestys; alussa varsinkin oli se vaikeaa, mutta rouva Bonti
eli entisillä lihoillaan ja ne riittivät hänelle koko kauaksi.
Enimmät ajat makasi hän suullaan lattialla ja katseli alas siepaten
joka sanan minkä kuuli.
Jonkun ajan perästä saattoi tapahtua, että hän äkkipäätä nukahti, ja
herätessään löysi hän ihmeekseen itsensä samasta paikasta.
Mutta sitten älysi hän sen sangen mukavaksi, varsinkin kun nälkä
ei tuntunut silloin niin kaivelevan, ja oli merkillistä miten jano
sammui hänen oikein katsellessaan piispan iltajuomaa tuolla alhaalla.
Mutta eräänä päivänä meni hänen päänsä aivan sekaisin. Pikari, joka
seisoi pöydällä, kasvoi kasvamistaan. Hän tunsi sen lähenevän hänen
huuliaan, ja että hän ulottuisi siihen, kunhan vaan kurotti päätään.
Ketään ei ollut huoneessa, sen näki hän selvästi.
Samassa teki hän voimakkaan ponnistuksen... se onnistui...
pikari, missä se oli?... Niin, tuolla... Hän kallisti päätään...
Kauhea kuva irvisti häntä vastaan sieltä... Hän tahtoi huutaa,
mutta sanat tarttuivat kiinni, suulaki oli niin kuiva, ja sitten
kuuli hän askelia ja tahtoi vetäytyä takaisin... Mahdotonta!...
Yksi ainoa kauhunhuuto, ja hänen kurjuutensa oli loppunut tässä
maailmassa. Mutta sisäänastuja ei ollut arkkipiispa, vaan eräs hänen
asemiehistään. Hän oli kuullut huudon, se kiinnitti hänen huomiotaan,
ja näky, mikä häntä kohtasi, sai hänet päistikkaa syöksymään ovelle.
Ei epäilystäkään, ettei itse piru ollut arkkipiispan makuukamarissa.
Hänen armonsa oli sillä hetkellä keskustelemassa
linnanpuolustuksesta, joten asemiesjoukko tohti miehissä lähteä
makuukamariin katsomaan hirveää näkyä.
Ja hirveä se olikin, moni kääntyi pois ensi silmäyksellä, rohkeimmat
jäivät ja tarkastelivat kauhulla mustanruskeita, sisäänpainuneita
kasvoja, joiden teräviä, ulkonevia luita peitti pitkälle riippuva
nahka, nipottavina ulkonevia, loisteettomia, tuijottavia silmiä ja
takkuista harmaata tukkaa, mikä osaksi oli riipuksissa; suu oli
jäänyt selälleen ja kivettynyt kauhunhuutoon, antaen mitä kiihkeimmän
pelästyksen leiman elottomille kasvoille.
Useimmat asemiehistä olivat nähneet rouva Bontin, mutta ainoankaan
mieleen ei juolahtanut, että se olisi hän.
"Itse ilmetty paholainen!"
"Hornasta tullut!"
"Paha tunnusmerkki!"
"Nyt alkaa rangaistus!"
"Kristus auttakoon meitä!"
Siten he keskenään kuiskailivat.
Kuka ilmoittaisi piispalle?
Kukaan ei tahtonut.
"Vanhin?"
"En, en, ennemmin pois täältä!"
"Nuorin?"
"Hän lyö minut kuoliaaksi!"
"Hänen palvelijansa sanokoon sen hänelle."
Asemiehet lähtivät pois, mutta pysyttelivät lähistöllä sopiakseen sen
jälkeen, oliko heidän lähdettävä linnasta vaiko jäätävä edelleen.
Palvelija ilmoitti hänen armolleen, joka sanoi tämän kadottaneen
järkensä, mutta lähti siitä huolimatta heti makuukamariin nähdäkseen
mikä oli hätänä.
Hänenkin kovaa luontoaan näytti näky järkyttävän, varsinkin kun hän
ei voinut käsittää, miten se oli sinne tullut. "Voi sitä, joka on
tämän minulle tehnyt!" huusi hän. "Hänen päänsä naulaan tuonne, missä
tuo nyt on! Tikapuut pian tänne!"
Ne tuotiin, ja palvelija kiiruhti ylös ottaakseen alas kauhean pään.
Mutta yrittäessään tarttua siihen päästi hän kauhean huudon.
"Heittiö!"
"Teidän armonne, se on vielä aivan lämmin ja ruumis on siinä mukana."
"Hän on hullu, heti alas! Ulos ja pieksäkää häntä, niin ettei hän
liikuta jäsentäkään."
Eräs toinen palvelija kiiruhti käskemättä ylös. Hän käänsi heti kohta
kalpeat kasvot arkkipiispaan: "Ankara herra, ruumis on sen mukana."
"Mahdotonta", huudahti piispa ja polki lattiaa, "näkisinhän silloin
sen."
Nyt selitti palvelija, että onneton on voinut tulla ylhäältä alas,
siellä oli aukko.
Nyt kalpeni arkkipiispa vuorostaan, hän muisti vihdoin, että muuatta
ihmistä oli pidetty vankina tuolla ylhäällä, ja hän oli saanut kuolla
nälkään.
Hän mietti hetkisen.
"Vihollisten lähetti, joka on urkkinut minua", sanoi hän, "mutta
jonka herra on lyönyt kuoliaaksi. Siinä näette, millainen rangaistus
odottaa vastustajiani!"
Palvelijat ristivät silmänsä hämmästyksen valtaamina.
"Pian, hankkikaa minulle avain tuonne ylös, tahdon itse lähettää
urkkijan takaisin."
Ja kun hänen armonsa oli sen saanut, juoksi hän portaita ylös kurjaan
hökkeliin. Mieletönnä kiiruhti hän tarttumaan ruumiiseen, se oli
ihmeellisen kevyt, mutta häntäkin värisytti, sillä se ei ollut vielä
täysin kylmennyt. Mutta siitä huolimatta otti hän sen mukaansa; aivan
hökkelin vieressä oli pieni porras, mikä vei linnankatolle -- samaa
tietä oli Esbjörn käyttänyt. Hän tarttui ruumiiseen ja heitti sen
pois voimakkain käsivarsin. "Tuossa on sinulle pyhäksijulistus, minkä
lupasin", jupisi hän, "on oma asiasi, jos se vie sinut helvettiin."
"Mikähän suuri lintu lentää linnan katolta?" kyseltiin leirissä.
"Sanotaan, että piru voi ottaa linnun muodon, kun se ilmestyy
palvelijoilleen!" lisäsi toinen.
Mutta ruumis putosi alas tielle, erään vanhan kulkijan lähelle,
joka astui reippain askelin eteenpäin. Hänkin oli nähnyt lennon ja
pysähtyi nyt osaaottaen ja ihmetellen kummallisen ilmestyksen eteen,
mutta heti nähtyään sen olevan ihmisen, nosti hän sen käsivarsilleen
ja huolimatta siitä, että se oli kuollut, kantoi hän sen mukanaan
aivan kuin olisi se ollut elävä.
Hänen armonsa arkkipiispa oli mennyt takaisin hökkeliin. Uteliaana
tarkasteli hän jaettuja muruja, mitkä olivat jälellä hänen edessään,
ja hän laski, kuinka monta päivää oli hän laskenut voivansa vielä
pitää yllä henkeänsä... Viisiviidettä päivää!
"Niin kurja elämä, eikä sittenkään tahtonut siitä erota!" sanoi hän
ja nosti ylös viinipullon toisensa perästä. "Hän oli yksissä tuumin
Edilin, tuon lurjuksen kanssa, kaikki tyyni ovat kotoisin minun
viinikellaristani!" Kaksi pulloa oli vielä koskematta. "Ahneus,
viheliäinen, kurja ahneus!"
Lattialuukun kautta, minkä hän oli keksinyt ja mistä ei
arkkipiispalla ollut aavistustakaan, oli vanki saanut tiedon
hänen salaisista keskusteluistaan salaliittolaisten kanssa, mutta
hänen täytyi olla liitossa jonkun kanssa, sillä paljon oli tullut
tunnetuksi käsittämättömällä tavalla. Hän oli syönyt tiedon puusta,
siksi pelkäsi hän ilmaista itseänsä. Hän tiesi, että arkkipiispa
olisi ottanut hänet hengiltä, yhtä hyvin kuin arkkipiispa itsekin
tiesi, että olisi niin tehnyt, jos vanki olisi ilmaissut itsensä.
Arkkipiispa potkaisi kasaan viheliäiset ruokavarat ja heitti pullot
läjään, ja kun hän meni ulos, sulki hän oven jälkeensä, mutta avaimen
piti hän itse, kenelläkään ei ollut siellä tekemistä.
Eivät asemiehet eivätkä palvelijat uskaltaneet tehdä kysymyksiä, ja
niin painui asia vähitellen unhotuksiin.
Mutta pimeän tullen eivät palvelijat mielellään menneet piispan
makuukamariin. He vannoivat kuulleensa sipsuttelevia askelia
juoksevan edestakaisin siellä ylhäällä ja pullojen kalinaa, kun niitä
lyötiin vastakkain.
Mutta kukaan ei uskaltanut sanoa sanaakaan siitä hänen armolleen.
Oltiin jo elokuun ensi päivässä, eikä vieläkään kuulunut luvattua
apulähetystä; silloin tuskastui arkkipiispa, alkoi näyttää huonolta
koko apulähetyksen laita.
Mutta toisen päivän illalla syöksyi eräs asemiehistä hänen luoksensa
ja ilmoitti että suuri tulenloimu näkyi Tukholmasta päin; oli
ilmeistä että se paloi saaristossa, kenties oli tulessa itse
pääkaupunkikin.
Silloin kiiruhti arkkipiispa katolle nähdäkseen ikävöidyn näyn, ja
kun taivas näytti tulimereltä, loistivat hänen silmänsä ilosta. Hän
taputti asemiestä olkapäälle ja hymyili melkeinpä ystävällisesti
sanoessaan: "Nyt on piiritys pian lopussa, nyt ovat ystäväni
saapuneet Tanskasta saaristoon ja Tukholmaan. Rohkaiskaa nyt vaan
mielenne, apu on lähellä; jos olette jotain menettäneet, saatte sen
nyt nelinkertaisesti takaisin. Aika on käsissä, jolloin siunaan tätä
kansaa terävin kalvoin."
Sellaisin sanoin otti Ruotsin arkkipiispa vastaan tiedon vihollisten
tulosta, ja mitä korkeammalle liekit kohosivat sytytetyistä kylistä
ja kartanoista, sitä enempi riemuitsi hän mielessään.
Muutamia päiviä myöhemmin saapui Krister Pentinpoika muutamain
Tukholman raatimiesten ja porvarien kera Stäketiin; koetettiin vielä
kerran saada arkkipiispaa taipumaan.
Tämä otti lähetystön vastaan melkein loukkaavan halveksuvasti ja
kysyi mitä he tahtoivat.
Herra Krister Pentinpoika sanoi, "että kalvat olivat paljastettuina
molemmin puolin ja pyysi että arkkipiispa Jumalan tähden tahtoisi
katsoa omaa parastaan ja säästää kirkkoa, itseään, papistoa, omaa
isäänsä sekä kaikkia niitä, jotka hänen kerallaan olivat saattaneet
valtakunnalle tämän pahan aikaan, jota eivät kyenneet sovittamaan."
Vielä kerran uudistivat he jo tehdyn tarjouksen ehdolla, että hän
kirjoittaisi sedälleen, ettei kuninkaan väen tarvinnut toivoa
Stäketistä eikä häneltä mitään, sillä hän ei tahtonut pettää maatansa.
Mutta Kustaa herra nauroi hänelle ja sanoi, "että tanskalaiset olivat
hänestä sydämellisesti tervetulleet, hän avaa Stäketin portit seposen
selälleen ja osoittaa heille kaikkea kunniaa parhaansa mukaan."
Siten sai Krister herra palata kotiin niine hyvineen. Ratkaisu
riippui nyt keihään kärestä.
3.