Hän kaatoi äkkiä sisällön lattialle.
"Nyt saatte olla ilman huomiseen!"
"Auta minut täältä pois, Edil!"
"Kuinkas silloin kävisi minulle?"
"Annan sinulle tämän koristuksen!"
"Teillä on useampiakin... Antakaa yksi päivässä, niin kauan voitte
olla turvassa..."
"Ettekö voi toimittaa minulle tilaisuutta päästä hänen armonsa
puheille?"
"Kyllä koetan!" vastasi mies hymyillen.
Tämänkin oli rouva Bonti hänelle opettanut. "Syötä heitä turhilla
toiveilla", oli hän sanonut... Tietysti teki mies nytkin niin, ja
rouva Bonti tunsi olevansa hänen vallassaan ja samalla hukassa.
Miehen mentyä heittäytyi hän lattialle hurjasti epätoivoissaan...
Hänen kuolemanpelkonsa oli niin suuri, että hän mieluummin tahtoi
elää ainaisessa vankeudessa kuin kuolla!... Olipa kuolema synnin
palkka tai kaiken loppu, näytti se hänestä yhtä pelottavalta, ja hän
tahtoi saada sen lykätyksi niin kauas kuin suinkin.
Mutta nälkä alkoi käydä tuntuvaksi, ja hän nakersi murusia kovasta,
mustasta vanginleivästä, jota hän itse oli leivotuttanut, ja kun hän
tunsi sen suolattomuuden, silloin hän ensi kerran sadatteli omaa
ahneuttaan.
Jano oli vielä kiduttavampi, hän koetti nukkua, mutta hän kuuli
rapinaa ja liikettä ympärillään kostean vankikopin maapermannolla, ja
pelko, kauhu piti hänet valveilla läpi yön.
Vihdoin koitti aamu ja vanginvartia saapui lyhtyineen.
"Tulkaa ja seuratkaa minua!" olivat hänen ensi sanansa.
"Arkkipiispan luo?" kysyi vanki innokkaasti.
"Ei tällä kertaa!"
Mies hymyili kuten tavallisesti, viittasi häntä seuraamaan ja meni
edeltä.
Ja hän tunsi kaikki tiet ja oli vain utelias tietämään, mitä
mentäisiin.
Vinnillä arkkipiispan makuukamarin yläpuolella oli pieni vinnikoppi,
tarkoitettu tunnustusvankeja varten; hienoista puheputkista kuului
sieltä ääni alas, ja kun tosiasiassa yksinäinen tuntee tarvetta
kuulla omaa ääntänsä ja silloin puhuu, mitä sydän on täysinnään,
niin siten arkkipiispa yksinkertaisimmalla tavalla sai tiedon hänen
salaisimmista ajatuksistaan. Rouva Bontilla ei ollut niinkään pieni
osansa keksinnössä, ja kokemus osoitti hänelle sen oivallisuuden.
Ja nyt oli hänen itsensä asuttava samassa kopissa!
Valo lankesi sisään kopista, koko huonekalustona oli ainoastaan kurja
sänky ja siinä hieman olkia, vanha pöytä ja tuoli; hän oli itse
valinnut huonointa mitä löytyi, ja nyt täytyi hänen itsensä pitää se
hyvänään! Kenellekään ei hän uskaltanut valittaa hätäänsä, sillä hän
ei tiennyt, milloin arkkipiispa saattoi sen kuulla.
Mikä kammottava elämä häntä odottikaan; kaikki se sydämettömyys, jota
hän oli osoittanut muille, kohdistui nyt häneen itseensä; hän sai
itse kokea, kuinka uskollisesti hänen toimeenpanemaansa menettelyä
noudatettiin; jokaisen määräyksen tarkoituksen hän tiesi edeltäpäin
ja pelkäsi ainoastaan niitä enteellisiä merkkejä, jotka viittasivat
siihen, että hänestä aiottiin vapautua ainaiseksi.
Edilin kautta saattoi hän koristeillaan hankkia parempaa ravintoa,
mutta kun ne jonakin päivänä loppuivat, kuinkas sitten?... Hän ei
uskaltanut sitä ajatella.
Vinnikopissa oli runsaasti rottia, ja niiden kanssa jakoi hän
ruokansa, ei säälistä, vaan vakuuttautuakseen sen vahingottomuudesta.
Niin eli hän tämän jälkeen eläimen elämää, mutta eläimet olivat
onnellisimpia kuin hän. sillä ne eivät tunteneet sitä kalvavaa
tuskaa, joka häntä kidutti.
Kustaa Trolle hymyili mielessään. Rouva Bonti oli kerran ollut hänen
suunnitelmiensa välikappaleena; silloin voiteli hän sitä hienoimmalla
öljyllä, jotta se kävisi helposti, nyt ei hän sitä enää tarvinnut,
olipa se hänen tielläänkin ja hän oli aikonut raivata sen pois.
Silloin nainen meni itse ansaan ja sai siellä istua kunnes hän
mahdollisesti tätä tarvitsi, jollei, tiesi hän kyllä keinon hänestä
päästäkseen, miten varovainen hän mahtoi ollakin.
Päinvastoin kuin Jaakko Ulfinpoika, joka ulkonaisella
esiintymisellään teki kaikkensa voittaakseen sydämiä, osoitti Kustaa
Trolle ylpeää halveksumista joukkojen suosiolle. Hän ei näyttäytynyt
koskaan muuten kuin loistavan saattueen ympäröimänä ja vaati samoja
kunnianosoituksia kuin olisi annettu hänen pyhyydelleen paaville.
Yli joulunkin asui hän yhä edelleen Stäketissä ja matkusti ainoastaan
väliin Upsalaan.
Pappeja ja piispoja kutsuttiin vieraisille eikä sen loisteliaampaa
ollut Kööpenhaminan linnassakaan, mutta arkkipiispa puhui enimmäkseen
kaikesta siitä vääryydestä mitä oli tehty häntä vastaan, ja että hän
aikoi loistavasti kostaa.
Eräänä päivänä näytti hän nauraen erästä kirjettä, jonka oli
saanut valtionhoitajalta ja missä tämä ystävällisin sanoin ilmaisi
halukkaisuutensa sovintoon. Hän nimitti arkkipiispaa isäksi ja kutsui
häntä kummiksi tyttärelleen.
"Huonosti tuntee hän minut, jos luulee minut moisella voitettavan",
huudahti hän heittäen kirjeen halveksivasti luotaan.
"Aiotteko vastata kieltävästi hänen pyyntöönsä, herra poikani",
uskalsi Erik herra kysyä. "Minusta tuntuu muuten, että se on
kirjoitettu nöyrään ja kunnioittavaan sanansävyyn."
"En aio vastata siihen ensinkään."
"Eikö se osoittaisi ylenkatsetta, joka..."
"Herra isäni, toimiani Ruotsin kirkon pääpiispana en salli kenenkään
tuomita; tahdon teille sanoa ainoastaan sen, että herra Sten
Svantenpoika tulee katkerasti katumaan sitä päivää, jona asettuu
minun tahtoani ja toimiani vastaan."
"Luulen hänen kyllä mukautuvan teidän armonne tahtoon, kun näkee,
ettei mikään muu auta", puuttui Skaran piispa puheeseen.
Strengnäsin piispa Vincentius oli saanut Sten herralta ja Kristina
rouvalta osakseen paljon hyväntahtoisuutta, ja virkkoi sentähden
täydellä vakaumuksella:
"Nuori valtionhoitaja on jo viisaudellaan osoittanut olevansa
täysikelpoinen korkeaan asemaansa; lempeällä esiintymisellään voittaa
hän kansan sydämet ja luottamuksen."
"Minua vähät liikuttaa, mitä keinoja hän käyttää", vastasi
arkkipiispa ylpeästi; "hänelle on tarpeen tavoitella kansansuosiota,
samoinkuin minun tarvitsee pelon avulla saavuttaa se kunnioitus, jota
vaadin niin hyvin Sten herralta kuin piispoilta ja papeiltakin."
Katse, joka seurasi sanoja, oli niin synkkä ja uhkaava, että
Strengnäsin piispa vaikeni, mutta kyllä hän koetti mielessään
aprikoida, millaiseksi uusi komento mahtoi muodostua. Alku ei ollut
lupaava.
Mutta hänen armonsa arkkipiispa kirjoitti vanhan Vincentiuksen nimen
muistiinsa, ja kun hänestä näytti Mathias tuntevan myötätuntoa
virkaveljeään kohtaan, sai tämäkin mennä mukana; muut äänettömät
kuulijat silmäilivät niin kunnioittavasti ja alamaisesti ylipäähänsä,
ettei ollut mitään syytä muistutuksiin heitä vastaan.
Kun hän myöhemmin jäi Erik herran kanssa kahden, kysyi hän häneltä
ankarasti, olivatko heidän tiensä eroavat vai kulkisivatko ne
edelleen rinnatusten.
"Rakas poikani, rakas poikani!" jupisi tämä melkein itkien.
"Eikö koko elämäni ole ollut ainoaa aherrusta teidän etujenne ja
toivomustenne puolesta."
"Ei kuulunut äsken juuri siltä."
"Jos tunnustamme vastustajamme ansiot, on meillä silloin suurempi
oikeus puhua hänen vioistaan."
"Sellaisen oikeuden otan kaikessa tapauksessa ja tahdon katsoa
kasvoihin sitä, joka minulta sen kieltää."
"Minä en sitä tee!"
"Siihen luotan, erittäinkin nyt, kun toiminnan aika lähestyy
lähestymistään. Kristian kuningas odottaa viestiäni tehdäkseen
hyökkäyksen."
"Nyköpingistä?"
"Niin, se on vanha suunnitelma."
"Oletteko, herra poikani, itse asettunut yhteyteen hyvän Pernilla
rouvan kanssa?"
"Olen kyllä!"
"Mitä pidätte hänestä?"
"Hän on viisas nainen ja Tanskan ystävä."
"Hänen herransa ei ole."
"Hän ei uskalla ryhtyä mihinkään ilman emäntäänsä."
"Se on totta!"
"Kuulkaas nyt suunnitelmaani. Teidän on palattava Tukholmaan ja
otettava vastaan vieraita yhtä paljon kuin tavallisesti."
"Mutta emäntäni on poissa ja..."
"Saatte selviytyä ilman häntä; rauhanystäväin täytyy kokoontua
ja heitä täytyy kehottaa pysymään valmiina. Viini tekee ihmiset
puheliaammiksi, sitä ei teidän ole säästettävä; teidän luotanne
saavat sitten vieraat tulla minun luokseni; kun heitä aluksi on
valmistettu, neuvon heille, mitä edelleen on tehtävä. Toivon, että
olette ymmärtänyt minut?"
"Olen kyllä! Ja jollei päivä olisi niin pitkälle kulunut, lähtisin
heti matkalle."
"Viipykää huomiseen, kyllä ehtii sittenkin."
Ja kuuliainen isä lähti vehkeilemään poikansa puolesta; hän tunsi
salaista toivoa, että kotiin palatessaan saisi kirjeen rakkaalta
puolisoltaan. Ja hän rakasti tätä suuresti; tämä ei pojan tavoin
halveksinut häntä vierasten ollessa läsnä, vaan ylisti hänen oppiaan
ja hänen jaloa ritarillista mieltään. Sitä pahaa, mitä hänen
emännästään puhuttiin, ei hän tahtonut uskoa; häntä loukkasi ja
suretti, että tämä oli lähtenyt matkalle halpana katumuksentekijänä,
mutta monet jalot rouvat olivat sen tehneet ennenkin, ja se antoi
hänelle pyhyyden maineen, jota ei ollut halveksuttava, ja kylläpähän
sieltä palaisi; erohetkenä oli hän sen luvannut.
Rakasta poikaansa, pelättyä Kustaa herraanhan aikoi palvella miten
parhaiten voi, mutta Kirsti rouvan palattua tahtoi hän jättää
politiikan sikseen. Kirsti rouva oli monta kertaa varoittaen sanonut,
että se vie hänet onnettomuuteen, ja nyt tunsi hän ikäänkuin
aavistusta, että ennustus toteutuu. Kuitenkaan ei hän uskaltanut olla
lähettämättä kirjeitä kaikille puoluelaisilleen ja kutsumatta heitä
Ekholmaan; kavallussuunnitelman, että valmistettaisiin tilaisuus
salakähmäisesti tunkeutua valtakuntaan, olivat Abraham Lejonhufvud
ja Didrik Slagheck ilmoittaneet Kristian kuninkaalle, molemmat
Alfinpojat paloivat kostonhimosta, ja tanskalaiselta taholta kuului
ainoastaan kehotuksia joutuisuuteen; nyt oli saatava selville,
olivatko ruotsalaiset valmiit avaamaan viholliselle tien ja itse
rupeamaan isänmaansa kavaltajiksi.
2.