Olemme Roomassa. Kaksi miestä kulki hitaasti, keskusteluun
syventyneenä, ulos Porta Piasta ja suuntasivat kulkunsa Santa Agnesen
kirkkoa kohden.
Molemmat olivat pukeutuneet pappispukuun, ja toisen tarmokkaat
piirteet ja ryhti osoittivat hänen olevan pohjoismaalaisen; toisen
ulkonäöstä olisi voinut päätellä, että ainoastaan Italian auringon
alla saattoi kehkeytyä jotakin niin mallikelpoista. Kuitenkin oli
Desiderius Erasmus syntynyt Rotterdamissa; harvoin löi miehekkääseen
kauneuteen ajatusten rikkaus ja hienon tarkkaajan tyyni kirkkaus
siinä määrin leimansa; siromuotoinen nenä, sulkeutunut suu ja leveä
leuka ilmaisivat miettiväisyyttä ja toimeliaisuutta, mutta ei
ainoakaan piirre todistanut pelottomuudesta ja rohkeudesta. Hieno
iho, vaalea tukka ja siniset silmät antoivat hänen olennolleen
naisellisen vivahduksen ja muodostivat mitä jyrkimmän vastakohdan
hänen seuralaisensa ulkomuodon rinnalla.
Synkkä katse syvällä piilevistä silmistä, raudanlujat kasvonpiirteet,
joita ei lieventänyt hymyn vivahduskaan, olivat kuvaavimmat piirteet,
jotka tähän aikaan painoivat leimansa tuskin nelikymmenvuotiaaseen,
äskennimitettyyn Ruotsin arkkipiispaan Kustaa Trolleen.
Tohtori Erasmus oli paavi Leon ja melkein kaikkien kardinaalien
uskottu ja ystävä; hän oli sentähden tullut Kustaa herrankin
uskotuksi ystäväksi. Hän oli aikansa oppineimpia miehiä ja
työskenteli ahkerasti tutkiskellen kreikkalaista kirjallisuutta,
tunsi sitä paitsi tarkoin kaikki uudet liikkeet, joita oli herännyt
niin kirkon piirissä kuin sen ulkopuolellakin, ja oli sentähden mies,
johon kannatti tutustua.
Mutta Erasmus ei arastellutkaan paljastaa aikansa virheitä ja
epäkohtia; hän ruoski säälimättömästi munkkien elämää ja toimia
ja oli messu-uhrin ja anekaupan terävä ja säälimätön vihollinen.
Hän oli puhunut näistä asioista vasta yksityisille ystävilleen ja
ihailijoilleen, ja juuri tällaista lupaamaansa yksityiskeskustelua
varten hän nyt seurasi Kustaa herraa Santa Agnesiin, jossa tällä oli
pienessä luostarissa asuntonsa.
"On epäilemätöntä, että teidän kreikkalainen Uuden Testamentin
painoksenne on tekevä nimenne kuolemattomaksi!" virkkoi Kustaa herra
kohteliaasti.
Tohtori kumarsi vastaamatta mitään; hän pysähtyi ihaillen upean
mosaiikin eteen, joka koristi kirkonporttia. "Täällä Roomassa", sanoi
hän, "on jokainen käsityöläinen taiteilija, on aivan kuin kauneus ja
taiteellisuus uhkuisi ilmassa, jota roomalainen hengittää."
"Erittäinkin roomattaret!" lisäsi Kustaa herra ivallisesti ja luoden
toiseen syrjäkatseen.
"Kukaan ei voi kieltää, että he ovat kauniita", vastasi toinen
keveästi huokaisten.
Taivallusta jatkettiin luostaripihan poikki, mutta kun he tällöin
sivuuttivat keittiön, tuntui sieltä lemahdus raa'asta kalasta.
Erasmus vetäisi äkkiä vahvasti hajuvedelle lemuavan nenäliinansa ja
painoi sen nenäänsä vasten rientäessään eteenpäin.
Vasta Kustaa herran kamariin saavuttuaan otti hän sen pois virkkaen:
"En siedä minkään raa'an näköä tai hajua, en henkisessä enkä
ruumiillisessa merkityksessä."
"Sentähden kai, ettei se ole vielä saanut eikä kadottanut
kauneudenleimaa; eikös niin?"
"Oikein arvattu!"
"Ettekö tahdo huuhtoa raa'an kalan muiston pois pullollisella oikeaa
falernoa?"
"En juo koskaan muuta kuin mietoja ranskalaisia viinejä", vastasi
Erasmus torjuen ja otti esiin paperin, jota hän kantoi povellaan.
"Ah, häväistyskirjoitus on siinä?"
"Sellaisen nimityksen antaa sille ainoastaan se, johon se sattuu,
muulle maailmalle on se totuuden kuvastin, joka paljastaa
viheliäisyyden."
"Kiihotatte uteliaisuuttani."
"Tyydytän sen heti!" Tohtori avasi paperin, pyyhkäisi sitä kädellään
ilmeisellä mielihyvällä ja luki siitä:
"On _kolme_ asiaa, jotka pitävät yllä Rooman arvoasemaa:
paavinkunnioitus, pyhimysten luut ja anekauppa."
"Ja moista uskalletaan sanoa?"
"_Kolme_ asiaa, jotka ovat lukemattomat Roomassa: irstaat naiset,
papit ja kirjurit."
"Totta!"
"_Kolme_ asiaa, jotka ovat julistetut pannaan Roomassa:
yksinkertaisuus, kohtuus ja hurskaus."
"Hm!"
"_Kolme_ asiaa, joita jokainen toivoo Roomassa: lyhyet messut, paljon
rahaa ja hekumallinen elämä."
"Hävytön väite!"
"_Kolme_ asiaa, joista ei siellä mielellään kuulla puhuttavan:
yleinen kirkolliskokous, hengellisen säädyn uudistus ja se että
saksalaiset alkavat sitä ajatella."
"Kuka on kirjoittaja?"
"_Kolmella_ asialla käyvät roomalaiset kauppaa: Kristuksella,
hengellisillä läänityksillä ja naisilla."
Kustaa herra myhäili.
"_Kolmesta_ asiasta ei Roomassa saada koskaan kyllikseen:
piispanistuinten lunastusrahoista, paavillisista vuosi- ja
kuukausirahoista."
Hän nyökäytti myöntävästi päätään.
"_Kolme_ asiaa ei roomalaisten mielestä paljoa paina: hyvä omatunto,
hartaus ja valat."
"Rohkea väite!"
"_Kolme_ asiaa vievät toivioretkeläiset tavallisesti Roomasta
mukanaan: epäpuhtaan omantunnon, huonon vatsan ja tyhjän kukkaron."
"Saavat syyttää itseään."
"_Kolmesta_ asiasta eivät saksalaiset ole tähän asti päässeet
selville: ruhtinasten hitaudesta, tieteen rappiosta ja kansan
taikauskosta."
"Siitä tuntee saksalaisen."
"_Kolmea_ asiaa pelätään Roomassa: että ruhtinaat tulevat
yksimielisiksi, että kansa saa silmänsä auki ja että lukemattomat
petokset kerran tulevat päivänvaloon."
"Kuinka sellainen olisi mahdollista?"
"Sen voi myös saada aikaan _kolme_ asiaa: ruhtinasten vakavuus,
kansan kärsimättömyys ja turkkilainen sotajoukko Rooman porttien
edessä!"
"Kuka on kirjoittaja?"
"Kuulkaahan ensin edelleen: Vuosisatoihin ei Pietarin istuimella
ole istunut ketään todellista Pietarin seuraajaa, mutta kyllä Neron
ja Heliogabaluksen vertaisia ja seuraajia. Paavin hovikunta on
allikko, täynnänsä kaikkinaista saastaa... Siellä on maanpiirin suuri
jyväaitta, minkä keskellä koskaan kyllästymätön viljamato, joka
ahmii rajattomat määrät maanhedelmiä, istuu ympärillään nälkäinen
toverilauma, joka ensin on imenyt veremme, sen jälkeen kalunnut
lihan, mutta nyt on ehtinyt ytimiin ja murskannut itse luut ja kaiken
minkä voi jauhaa rikki."
"Tämä menee liian pitkälle", puuskahti Kustaa herra, "se on kaiken
olevaisen kukistusta."
Erasmus nyökäytti myöntävästi päätänsä ja jatkoi: "Eikö silloin olisi
saksalaisten tartuttava aseihin ja rynnättävä taisteluun tulella ja
miekalla? Sillä he ovat isänmaamme sortajia, jotka täyttävät vatsansa
ja tyydyttävät himojaan meidän hiellämme ja vaivallamme. Meidän
kustannuksellamme pitävät he hevosia, koiria, muuliaaseja ja (oi,
mikä häpeä) ilotyttöjä ja... tyydyttääkseen aistillisia himojaan.
Meidän rahoillamme pitävät he yllä paheitaan, viettävät hyviä
päiviä, pukeutuvat purppuraan, kirjailevat kullalla hevosensa ja
rakentavat palatseja pelkästä marmorista. Vaikka he ovat hurskauden
valvojia, eivät he ainoastaan lyö sitä laimin, vaan halveksuvat,
loukkaavat, tahraavat, vieläpä häpäisevätkin. Vaikkakin he ovat
ennen käyttäneet imartelua syöttinään ja valheilla, metkuilla ja
viekasteluilla ymmärtäneet meiltä houkutella rahoja, niin ryhtyvät
he nyt pelotteluihin, uhkauksiin ja väkivaltaan ryöstääkseen meitä
nälkäisten susien tavoin. Ja kuitenkaan emme uskalla heitä löylyttää,
emme edes lähestyäkään. Milloinkahan me kostamme alennuksemme ja
yhteiset tappiomme? Eikö hätä ole meidät vihdoin pakottava siihen?"
Erasmus oli lopettanut... Hymyillen laittoi hän paperin laskoksilleen
ja pisti povelleen. Sisällys oli niin suuressa määrin kiinnittänyt
hänen mieltään, että hän oli unhottanut, että hänellä oli kuulijakin.
Melkein sattumalta tuli hän luoneeksi katseen Kustaa herraan.
Tämä istui nojautuneena taaksepäin tuolissaan, niin kiintyneenä
ajatuksiinsa, että saattoi joutua epäilyksiin, oliko hän kuullut
luetun vai ei. Nyt kohotti hän kuitenkin päänsä ja kysyi kiihkeästi:
"Kuka on kirjoittaja?"
"Eräs nuori mies, Martti Luther nimeltään."
"Hänet poltetaan!"
"Niin, jos hän antautuu heidän kynsiinsä!"
"Onko kirjoitus painettu?"
"Ei vielä, luultavasti ei valmiskaan. Ainoastaan onnellisen sattuman
kautta olen onnistunut saamaan tämän otteen, mutta se on lupaava,
eikö totta?"
"Se on hirvittävä!"
"Sattuvien totuuksiensa tähden."
"Eivät kaikki totuudet ole hyödyllisiä tietää."
"Onko pimeys teistä parempi?"
"Kansan täytyy kulkea talutusnuorassa!"
"Ah, sitäkö mieltä olette?"
"Kuinkas muuten voisi heitä hallita?"
"Ette ole mikään valistuksen ystävä!"
"Kyllä asianomaisiin, mutta en rahvaaseen nähden."
"Ettehän kuitenkaan voi ummistaa silmiänne niiltä uusilta liikkeiltä,
jotka pyrkivät valtaan maailmassa."
"Ne täytyy tukahuttaa!"
"Mutta se ei luonnistu!"
"Sen täytyy, Ruotsissa ainakin."
"Toivoisin, että koko ihmiskunnalle suotaisiin joku määrä tietoa, se
levittäisi mielihyvää elämän vaivojen ylitse ja saisi meidät paremmin
niihin tyytymään."
"Raa'oille joukoille ei kukaan ymmärrä parempaa nautintoa kuin
luonnontarpeittensa tyydyttämisen!"
"Paha, jos niin on; en ole mikään Martti Lutherin ihailija; filosofia
on vapauttanut minut tuosta mystillisestä uskosta, joka käsittää
uskonnon oman minuutensa ja sen johdon luovuttamiseksi Jumalalle.
Minusta on siveellisyys ja kaunotiede oikea tie taivaaseen."
"Mutta varsinainen kansa tuntee sitä yhtä vähän kuin pystyy sitä
kulkemaankaan; samoinkuin luontokappaleet kurittomina ruumiillisilla
voimillaan pääsisivät herroiksemme, niin orjatkin pääsisivät
paljoutensa avulla, jollemme ymmärtäisi sitoa niitä henkisiä voimia,
jotka, vaikkakin nukkuvina, epäilemättä ovat heihin kätketyt."
"Puhutte vakaumuksen varmuudella!"
"Ja kokemuksen! Omassa maassani ovat juurtuneet juuri ne aatteet,
joita puollatte. Valtionhoitajat ovat koettaneet muodostaa
kansanvallan aatelistoa vastaan; kuinka hyvin he ovat siinä
onnistuneet, todistaa se, että Ruotsin suurmiesten pontevasta
vastarinnasta huolimatta kansa teki yhdeksäntoistavuotiaan Sten
Sturen maan päämieheksi!"
"Sehän on suurta!" sanoi Erasmus ihaillen.
"Se vie talonpoikaishallitukseen, herrasluokan sortoon."
"Ja olisi siten sivistyksen surma?"
"Niin, tietysti!"
"Se nyt ei ole niin sanomatta selvää, mutta tunnustan sentään, että
kaikki nuo henkiset sairaudet, jotka ilmenevät ruoskijaretkissä
ja tanssitaudeissa, näyttävät minusta todistavan tympäisevää
tietämättömyyttä ja sielun raakuutta."
"He tekevät vastarintaa roomalaiselle istuimelle."
"He pukeutuvat sotisopaan sen paheita vastaan."
"Eivätkö ne rehota kansankin keskuudessa?"
"Kun eivät ylhäiset tahdo muussa vajota joukkoihin, ei heidän pitäisi
tehdä sitä siinäkään, mikä asettaa ihmisen eläintä alemmaksi."
"Olette ankara!"
"Sitä vaatii yhdenvertaisuus."
"Eikö kerma ole imenyt maidon mehua ja kohoa kuitenkin sen ylle?"
"Tarkoitatte kai, että sillä sentähden on syytä synnyttää enemmän
matoja!" tokaisi Erasmus nauraen. "Kenties olette oikeassa, mutta
epäilen, myöntäisikö muuan tapaamani nuori maanmiehenne sitä. Tuskin
tiedän ennen kohdanneeni niin pontevaa kaikkien luokkaerotusten
vastustajaa."
"Missä tapasitte hänet?"
"Leipzigissä!"
"Hänen ammattinsa?"
"Pappismies!"
"Nimi?"
"Kirjoitin sen muistiin!" Erasmus avasi pienen päiväkirjan ja luki
siitä: "Veli Pentti Ruotsista; sangen nuori; jalot kasvonpiirteet,
munkkien vihaaja."
"Tiedättekö mistä osasta maata hän on tullut?"
"Hän oli varovainen lausunnoissaan; olin taipuvainen luulemaan, että
hänellä oli jotakin salattavaa."
"Hm! Kuinka tutustuitte häneen?"
"Olin matkoilla kaupungissa ja istuin vierassalissa ruokapöydän
ääressä, sangen tyytyväisenä päästyäni katon alle, sillä sade
virtaili ulkona. Silloin astui sisään aivan nuori mies ja pyysi
yösijaa. Hänen ulkonäkönsä hämmästytti minua, ja minä pyysin häntä
ottamaan osaa ateriaani."
"Hän suostui siihen?"
"Aikalailla epäröiden. Vasta aterian jälkeen hän muuttui
puheliaammaksi."
"Mainitsiko hän mitään varmaa paikkaa?"
"Sattumalta kerran Vadstenan."
"Hän se on!"
"Kuka hän?"
"Henkilö, jota olen kauan etsinyt; hän on paennut luostarista."
"Arvasin sen!"
"Tiedättekö mihin hän lähti?"
"Hän ei tiennyt sitä itsekään. Hänen kassansa laita oli huonosti, ja
punastuen, enemmän hämillään kuin lahja ansaitsi, otti hän vastaan
pienen raha-avun."
"Teidän ei olisi pitänyt antaa hänelle mitään."
"Hän otti sen ainoastaan lainana."
"Toivoisin tietäväni, mistä löytäisin hänet."
"Lutherin ja Zwinglin luota luultavasti, molemmista heistä hän puhui
nuorekkaalla innostuksella."
"Ei olisi muuta kuin oikein, jos hän saisi seurata jompaakumpaa
heistä polttoroviolle."
"Ah! Olette hänen vihollisensa?"
"Hänen olemassaolonsa on häpeäksi suvulleni?"
"Se oli toinen asia."
"Jos voitte auttaa minua löytämään hänet, olisin teille iäti
kiitollinen."
"Minä jätän hänen tuntomerkkinsä varmalle ja taitavalle
vainukoiralle."
"Jonka vaivat minä tahdon runsaasti palkita. Mies on karannut
ruotsalaisesta luostarista, jonka priori, isä Laurentius on minulle
siitä kirjoittanut. En tahdo, että hänet lähetetään takaisin,
vaan ainoastaan että hänet suletaan telkien taakse elinajakseen
ja kielletään pääsemästä yhteyteen kenenkään kanssa luostarin
ulkopuolella."
"Jätättekö tehtävän minulle?"
"Olisin sangen kiitollinen, jos tahtoisitte ottaa sen."
"Voinhan ottaa, teidän tähtenne!" vastasi Erasmus lyhyen
äänettömyyden jälkeen.
"Sitten tahdon heti kirjoittaa teille valtakirjan!"
Kustaa Trolle otti esille pergamentin ja kirjoitti sille korein
kirjaimin tohtori Desiderius Erasmukselle valtuutuksen ottaa kiinni
Vadstenan luostariveljen Pentin, joka oli luvattomasti karannut,
ja sulkea hänet soveliaaseen luostariin, ankarasti kieltäen hänet
koskaan sieltä lähtemästä.
Ilmeisellä mielihyvällä kiinnitti hän sen alle ensi kerran
arkkipiispallisen sinettinsä.
Kun hän jätti asiakirjan Erasmukselle, lisäsi hän: "Tehtäväni ei
ole tähän päättynyt; kirotulla munkilla on elossa äiti, ja se on
etsimässä häntä tästä maasta."
"Onko hän kirjoittanut äidilleen?"
"Sitä en usko."
"Ja nainen kuvittelee..."
"Niin, hänellä täytyy olla luja usko äidinvaistoonsa, mutta meidän on
pidettävä huoli siitä, että se edelleen vie hänet harhaan."
"Miten hän matkustaa?"
"Katumuksentekijänä; on jo useita kuukausia siitä, kun hän lähti
Tanskasta."
"Poikaansa etsimään?"
"Aviotonta poikaansa!"
"Äidinsydän ei tee mitään erotusta."
"Mutta loukattu puoliso?"
"Puolison olemassaolo tekee hänen itseuhrauksensa vielä ylevämmäksi,
koska se todistaa rakkauden kaikki valtaa."
"Toivon, ettei tämä näkökohta vähennä teidän intoanne asiassa!"
"Ei millään tavoin."
"Tässä on kaksisataa tukaattia; siinä on kaikki, mitä tällä hetkellä
voin luovuttaa, mutta Ruotsiin saavuttuani pyydän teitä ilmoittamaan
mitä tarvitsette, ja rahat lähetän teille kiireimmiten."
"Voi tapahtua, että vaadin vastapalveluksen."
"Vaatikaa vain mitä tahdotte!"
"Espanjalainen kardinaali Jakobus Arborensis oli yhteen aikaan
piispana ruotsalaisessa hiippakunnassa."
"Linköpingin! Hän ei käynyt siellä koskaan."
"Mutta nautti kuitenkin tulot."
"Nyt tahdotte...?"
"Että minulla on tie auki, jos tahdon sitä käydä."
"Pyhän isän suostumuksella ja minun pontevalla puolenpidollani
voitte nyt jo katsoa asian ratkaistuksi; olisi suuri kunnia köyhälle
maalleni, jos tahtoisitte ainakin kerran käydä siellä."
"Olkaa varma, että tulen!"
"Mutta teidän täytyy odottaa."
"Kuinka kauan?"
"Kunnes olen ehtinyt puhdistaa rikkaruohojen paljouden, joka nyt on
noussut ilmoille."
"Kyllä odotan!"
Tohtori uudisti vielä kerran lupauksensa etsiä pakolaisen käsiinsä,
sanoi sen jälkeen jäähyväiset ja palasi takaisin kaupunkiin.
Kustaa Trolle oli jälleen yksin... Vastoin hänen tahtoaankin
palasivat ajatukset takaisin niihin uhkaaviin liikkeihin, joita
havaittiin kaikkialla. Tosin oli Pietarin kallio luja, mutta voisiko
se kestää kaikki rajut hyökkäykset, joita tehtiin sitä vastaan?
Monet Saksan ruhtinaista tulisivat asettumaan uusien reformaattorien
puolelle, kansa asettuisi heidän taakseen.
Yhä syvempiin ryppyihin vetääntyivät synkät kulmat, mutta niiden alla
välähtelivät salamat, ja muutamia minuutteja syvästi mietittyään hän
huudahti:
"Mitä liikuttaa minua muu maailma; Ruotsiin ne eivät tule, nämä
uudistusten havittelijat... Siitä minä pidän huolen, ja voi sitä,
joka koettaa panna minun valtani kysymykseen, hän saa katkerasti
katua."
Kun tiikerikissa synnyttää poikasia, perivät nämä äitinsä
ominaisuudet; samoin on ihmisenkin laita, äidin taipumukset
periytyvät lapsiin, ja Kustaa Trollella oli samat viettymykset kuin
äidillään. Kasvatuksen ja omien ponnistusten avulla olisi niitä
voinut vastustaa, johtaa uusiin uomiin, mutta olosuhteet eivät olleet
suotuisat, ja se hirmuvalta, jolla Ingeborg rouva hallitsi miestään
ja taloaan, kehitti hänen pojassaan verisen vihan kaikkia niitä
kohtaan, jotka tavalla tai toisella olivat asettuneet hänen tielleen,
ja tätä vihaa ei voinut sammuttaa muuten kuin poltolla, murhalla ja
hävityksellä.
Hän vihasi verisesti Sture-sukua; hänen isänsä kärsimä häväistys
oli tuhatta syvemmin haavoittanut häntä ja huusi alituiseen kostoa
hänen korviinsa. Mutta hän vihasi tätä sukua senkin tähden, että
hänen äitipuolensa kuului syntyperältään Gyllenstjernoihin ja
oli siis Sturein sukulainen. Jo lapsena kantoi hän kaunaa Kirsti
Gyllenstjernaa vastaan; he olivat molemmat olleet alusta alkaen
vihamieliset toisiaan kohtaan, ja sisarpuoltensa kanssa eli Kustaa
alituisessa sodassa. Ei voinut tulla pahempaa kuin jo oli hänen
saatuaan tietoonsa Kirsti rouvan aviolliset suhteet. Hän teki kaiken
minkä voi taivuttaakseen isänsä eroon, mutta tämä oli taipumaton.
Hän väitti, että huhu petti, ja selitti lopulta hänelle tavattomalla
jyrkkyydellä, ettei hän voinut elää ilman vaimoaan ja tyttäriään.
Kustaa herran täytyi antaa myöten, mutta hän päätti kostaa. Sentähden
ei hänelle ollut ollenkaan mieliin, kun kuuli kolmen sisaruksen
avioliitosta. He olivat välttäneet hänen kostonsa.
Hänen isänsä kirjoitti ja kertoi Kirsti rouvan aiotusta
toivioretkestä. Eräs luuntaittuma oli viivyttänyt matkaa useita
kuukausia, mutta voimiinsa palattuaan oli hän, herransa rukouksista
huolimatta, lähtenyt matkalle. Erik herra ilmaisi niin kovaa ikävää
ja niin suurta ihailua moisen sankariteon johdosta, että pojan
epäilykset tai vastustus olisi rikkonut heidän välinsä.
Jo aikaisemmin oli isä Laurentius ilmoittanut tulevalle
arkkipiispalleen Pentin paosta; hän ei arastellut rikkoa valaansa
ilmaisemalla salaisuuden, joka oli uskottu hänelle ripissä, ja Kustaa
herra arvasi heti, että Kirsti rouvan katumusmatkan tarkoituksena oli
etsiä kadonnutta poikaansa.
Nyt olivat hänellä siis vihollisensa käsissään ja hän hekumoi
ajatellessaan kostoa, jonka oli suorittava.
Niiden lukuisain vierasten kesken, jotka kävivät Ekholmassa, oli hän
usein kuullut teräviä vihjauksia isäänsä vastaan, ja hänen sappensa
oli silloin kiehunut kiukusta. Unhottaa ei hän voinut, vielä vähemmän
antaa anteeksi; viha ulottui yksityisistä koko sukuun, ja kosto,
kosto oli ja pysyi hänen ainoana hartaana halunaan.
Kun viha siten polttaa ihmisen sielua, kantaa hän jo täällä maan
päällä helvettiä rinnassaan.
Syksyllä 1515 lähti Kustaa herra paluumatkalle Ruotsiin.
Hän oli sitä ennen kirjoittanut isälleen, että tämä järjestäisi
kaiken hänen tuloaan varten Almare-Stäketiin, niin pian kuin vanhus
Jaakko Ulfinpoika oli sieltä muuttanut; hän ei tahtonut tulla
ennenkuin tämä oli tapahtunut.
Jo elokuussa sai hän kirjelmän Kristian kuninkaalta, joka vakuutti
hänelle kuninkaallista suosiollisuuttaan ja sen todistukseksi lähetti
ystävänlahjana neljäsataa markkaa hopeassa.
Yhä enemmän paisutti Kustaan mieltä ylpeys ja tyydytetty
turhamaisuus; kuninkaan ystävä hän tahtoi osoittaa olevansa;
tanskalaisten ystävä ja Ruotsin vihollinen.
Niin lähti hän matkalle.
Suureksi ilokseen ja yllätyksekseen kohtasi hän Kristian kuninkaan
persoonallisesti Lyypekissä; nyt saatiin tilaisuus neuvotella
tulevista toimenpiteistä, ja kun hän oli melkoisen suuren seurueen
kera noussut ruotsalaiseen laivaan, joka oli lähetetty häntä
noutamaan, kangasteli hänen silmiensä edessä arkkipiispallinen
valtionhoitaja hänen edeltäjänsä Jöns Pentinpojan tapaan,
mutta erotukseksi tästä tahtoi hän jo alusta alkaen osoittaa
valtionhoitajalle ylpeyttä ja kopeutta, joka lähenteli halveksumista.
Matkalle lähtiessään sai Kustaa herra kirjeen isältään, jossa tämä
ilmoitti, että Tukholmassa tehtiin suuria valmistuksia arkkipiispan
vastaanottamiseksi. "Rakas poikani!" kirjoitti isä. "Sten herra tekee
kaiken voitavansa valmistaakseen teille arvokkaan vastaanoton, ja
valmistuksista päättäen tullee siitä paljon loistavampi kuin minkä
hän itse sai tänne tullessaan; olen sentähden monista syistä sitä
mieltä, ettei teidän ole sitä hylättävä."
"Ikäänkuin hän ymmärtäisi moista!" jupisi vihastunut arkkipiispa.
Tukholman saaristoon saavuttua käski hän, että oli asetettava
purjevene hänen käytettäväkseen, sillä tahtoi hän purjehtia Tunan
arkkipiispantaloon. Turhaan sanottiin hänelle, että Tukholmassa oli
kaikki järjestetty hänen juhlallista vastaanottoaan varten.
"Minulle on kerrottu", sanoi hän, "että Sten herra on ottanut
Stäketin läänin kruunulle, mutta koska hän on antanut minun pitää
linnan, tahdon hänelle näyttää millä oikeudella arkkipiispalle kuuluu
läänikin; teemme kyllä hänet taipuvaiseksi antamaan kirkon pitää
omansa hyvänään."
Tällaisin kaikkea muuta kuin lempein sanoin astui hän veneeseen,
mukanaan niin monta kuin mahtui, ja purjehti suotuisalla tuulella.
Tunasta ajoi hän maitse Upsalaan. Erik herra valmisti hänelle
juhlallisen vastaanoton, kaikki kellot soivat, ja useita piispoja ja
pappeja oli hänen vastassaan.
Mutta kaikkia kohtaan osoitti hän töykeää umpimielisyyttä, ei edes
hänen oma isänsäkään saanut osakseen ystävällistä kohtelua.
Jaakko Ulfinpoika oli juhlallisesti luvannut, ettei luovuttaisi
arkkipiispan virkaa Kustaa herralle ennenkuin tämä oli vannonut
uskollisuutta Sten herralle ja Ruotsin kruunulle; mutta nyt oli
vanhus jo muuttanut Mariefrediin, jossa hänen sanottiin makaavan
sairaana, ja Kustaa herra astui heti virkaan.
Mutta muutamia päiviä saapumisensa jälkeen kirjoitti hän Sten
herralle ja vaati rangaistusta kaikille niille, jotka tavalla tai
toisella olivat loukanneet arkkipiispa Jaakkoa, hänen omaa isoisäänsä
Arvid Trollea ja isäänsä Erik Trollea sekä kaikkia hänen esi-isiään.
Valtionhoitaja vastasi, ettei hän panisi mitään esteitä lain
säännölliselle kululle, mutta näkisi mieluimmin, että jokainen
sopimus, niin tässä kuin kaikissa muissakin asioissa, voitaisiin
saavuttaa hyvällä ja kaikessa ystävyydessä.
Mutta uusi arkkipiispa oli umpikuuro sellaisille puheille. Hän
tahtoi kostaa niille, kirjoitti hän, jotka olivat olleet vahingoksi
hänen ystävilleen, eikä hän itse ollut valtionhoitajan, vaan paavin
vallanalainen.
Kohta sen jälkeen muutti hän Stäketiin, jota hän heti alkoi
linnoittaa. Hänen rohkeutensa ja itseluottamuksensa lisääntyi samassa
määrin kuin hän huomasi Sten Sturen olevan suopean ja myöntyväisen.
Sitä paitsi esiintyi hän ulkonaisesti sellaisella loistolla ja
upeudella, joka aivan häikäisi valtionhoitajan esiintymisen,
niin palvelijain, hovipoikien ja asemiesten lukuun kuin heidän
prameileviin varustuksiinsakin nähden.
Stäketissä vietti hän ruhtinaallista elämää ja vaati samaa
kunnioitusta kuin osoitettiin kuninkaalliselle henkilölle.
Eräänä päivänä ilmoitettiin, että Vårfrubergan luostarin abbedissa
pyrki hänen puheilleen.
Kustaa herra oli huomaavinaan, että läsnäolevain asemiesten kasvoille
häivahti hymy, mutta hän oli liian ylpeä kyselläkseen, käski
ainoastaan -- synkin katsein -- että vieras oli heti tuotava sisään.
Mutta hänen hämmästyksensä oli kuvaamaton nähdessään rouva Bontin
hyvin syötetyn olennon. Vakavan nunnapuvun päälle oli hän ripustanut
muutamia kallisarvoisia koristuksia ja molemmissa käsissä oli hänellä
sormuksia. Heleä puna paloi hänen poskillaan ja itsetyytyväisyys
pilkisteli pienistä, pyöreistä silmistä.
Kun hän oli ehtinyt arkkipiispan luo, lankesi hän hänen jalkoihinsa
huudahtaen: "Armollisin herra!" Mutta tällöin ei hän katsonut ylös
armolliseen herraan kuten katuvainen syntinen, vaan kuten se, joka
odottaa pääsevänsä nauttimaan jotakin suurta etua.
Asemiehet saattoivat tuskin pidättää nauruaan.
Arkkipiispa näki sen ja vihastuneella äänellä huudahti hän: "Kuka te
olette?"
"Kukako olen?" Hän ei luullut kuulleensa oikein.
"Vastatkaa!" kajahti ääni yhä uhkaavampana.
"Vårfrubergan abbedissa!" vastasi hän koettaen nousta, mutta se ei
luonnistunut.
"Kuka on tehnyt teidät siksi?"
"Hänen armonsa arkkipiispa Jaakko!"
"Oletteko jo vihitty?"
"En, tahdoin, että sen tekisi itse siunattu Kustaa herrani!"
Nyt karahti arkkipiispa vuorostaan punaiseksi. "Armosta ja suosiosta
voitte päästä luostarin portinvartiaksi tai keittäjättäreksi, mutta
ette koskaan abbedissaksi!" huudahti hän äänellä, joka vapisi
kiukusta.
"Mitä se merkitsee?" Ja rouva Bonti teki turhia yrityksiä päästä
jaloilleen.
Ainoastaan pelko ankaran herran edessä saattoi pidättää asemiesten
äänekästä naurua.
"Olette kuullut tahtoni, mukautukaa siihen?" lisäsi hänen armonsa ja
käänsi hänelle selkänsä.
Kovalla ponnistuksella oli rouva Bonti onnistunut pääsemään pystyyn;
nopeasti kuin nuoli kimmahti hän arkkipiispan jälkeen ja tarttui
papintakkiin.
"Silläkö tavoin palkitsette hyvättyöni ja unhotatte lupauksenne ja
valanne!" sanoi hän melkein kirkuen ja kohotti uhkaavasti kätensä
piispaa kohden.
"Nainen on hullu; heittäkää hänet vankeuteen!" käski suuttunut
ylipappi.
Käsky täytettiin samassa kuin se oli annettukin. Nuori asemiesparvi
ympäröi katkeroituneen naisen, ja hänen huudoistaan ja epätoivoisesta
vastarinnastaan huolimatta vietiin hänet alas linnanvankilaan.
Asemiehet kuulivat hänen huutonsa ja kolkutuksensa vielä kauan hänet
jätettyään, mutta he eivät tunteneet sääliä, sillä hän oli ollut
iätkaiket heidän kiusanhenkensä, kompastuskivensä, ja he iloitsivat
siitä, että hän nyt sai kantaa palkan siitä pahasta, mitä oli saanut
aikaan.
Kun rouva Bonti oli herennyt huutamasta, valtasi hänet uudestaan
pimeän pelko; muisto piirsi monet kamalat kuvat, jotka saivat hänet
värisemään. Ken unhottaa syntinsä elämän valoisina päivinä, hänen on
pakko muistella niitä yön pimeydessä, mutta rouva Bonti oli tarmokas
nainen, ja hän ajoi pois synkät kuvittelut.
"Minä erehdyin", tuumi hän itsekseen. "Hän ei voinut asemiesten
tähden menetellä toisin, mutta hän tulee kyllä tänne... hiljaa...
enkö jo kuulekin askeleita!" Ja hän kuunteli, ponnisteli äärimmilleen
erottaakseen ääniä... "Ei, ei vielä, mutta ei ole mitään vaaraa, hän
tulee kyllä."
Niin odotti hän tunti tunnilta, mutta ketään ei tullut.
Vihdoin, vihdoin! Nyt tosiaankin lähestyi... Se ei voinut olla kukaan
muu kuin arkkipiispa. Maltahan, kun hän saisi miehen kahdenkesken
käsilleen, silloin hän lukisi lakia, niinkuin oli lukenut ennenkin
kirkon päämiehelle.
Nyt pantiin avain lukkoon ja väännettiin. "Se ei taida olla
helppoa, luulen!... Hän häpeää ja sen suon hänelle, moiselle
kiittämättömälle... moiselle..."
Tässä katkesi hänen sanatulvansa, ovi aukeni ja sisään astui,
ei arkkipiispa, vaan vanha vanginvartia, jonka rouva Bonti oli
niin monia kertoja yllyttänyt jumalattomaan julmuuteen, vieläpä
pahempaankin...:
Hänet nähdessään hän parkaisi.
Mies pani lyhdyn pois ja katsoi häneen hymyillen vanhaan tapaansa.
"Näin korean linnun en olisi ikinä osannut toivoa joutuvan häkkiini",
sanoi hän.
"Se on taivaaseen huutava vääryys, vanha Edil. Tulet kai viemään
minut täältä pois?"
"En, Jumala auttakoon, tuon ainoastaan vanginmuonaa."
"Vanginmuonaa! Minulle?"
"Muona on sellaista kuin itse olette määrännyt... Huonompaa vuosi
vuodelta... Mutta ette tahtonut koskaan kuulla valituksiani; sanoitte
vain: 'Se on kyllin hyvää heille'... Maistelkaa nyt itse!"
Silloin muisti rouva Bonti, kuinka hän monet kerrat, kun joku
vanki uhkasi käydä kiusalliseksi, oli antanut Edilille pienen
valkoisen pulverin, joka ei huomattavasti samentanut vettä, mutta
vaiensi valitukset ainaiseksi... Jollei Kustaa herra tahtonut häntä
puhutella, niin varmaankin aikoi hän vapautua vangistaan, ja juuri
häneltähän myrkky oli saatu ennenkin.
Nämä ajatukset säikähdyttivät vanhaa naista silmittömästi, mutta hän
ei tahtonut sitä näyttää, vaan sanoi niin tyynesti kuin voi: "Juo
itse, vanha Edil."