"H‰n lupasi tanssia minun kanssani, jos toisin h‰nelle punaisia
ruusuja", huudahti nuori ylioppilas; "mutta minun puutarhassani ei ole
ainoatakaan punaista."
Satakieli, joka istui pes‰ss‰‰n tammen oksalla, kuuli h‰nen sanansa ja
kurkisteli ihmeiss‰‰n lehtien lomista.
"Ei ainoatakaan punaista ruusua puutarhassani!" huudahti nuorukainen,
ja h‰nen kauniit silm‰ns‰ kyyneltyiv‰t. "Oi, kuinka pienest‰ seikasta
koko onni riippuu! Olen lukenut kaikki viisaitten miesten kirjoitukset
ja ymm‰rr‰n kaikki viisaustieteen salaisuudet, ja kuitenkin koko
el‰m‰ni on mennyt hukkaan, kun en voi saada punaista ruusua."
"T‰ss‰ ainakin on todellinen rakastaja", sanoi satakieli. "Monta
monituista yˆt‰ olen laulanut h‰nest‰, vaikken h‰nt‰ tuntenutkaan:
monena monituisena yˆn‰ olen laulanut h‰nest‰ t‰hdille, ja nyt min‰
n‰en h‰net. H‰nen hiuksensa ovat yht‰ tummat kuin hyasinttikukat, ja
h‰nen huulensa yht‰ punaiset kuin se ruusu, jota h‰n halajaa; mutta
ik‰v‰st‰ h‰nen kasvonsa ovat tulleet yht‰ kalpeiksi kuin norsunluu, ja
suru on painanut sinettins‰ h‰nen otsallensa."
"Huomen-illalla ovat prinssin tanssiaiset", mutisi nuori ylioppilas,
"ja minun lemmittyni on myˆskin siell‰. Jos tuon h‰nelle punaisen
ruusun, niin h‰n tanssii minun kanssani aina aamunsarastukseen asti.
Jos tuon h‰nelle punaisen ruusun, niin saan kiert‰‰ k‰sivarteni h‰nen
vartalonsa ymp‰rille, ja h‰n nojaa p‰‰ns‰ minun olkap‰‰h‰ni ja laskee
k‰tens‰ minun k‰teeni. Mutta minun puutarhassani ei ole ainoatakaan
punaista ruusua, ja siksi min‰ j‰‰n yksin, ja h‰n kulkee minun
ohitseni. H‰n ei huomaa minua, ja minun syd‰meni pakahtuu."
"T‰ss‰ vasta on oikea rakastaja", sanoi satakieli. "Sen, mist‰ min‰
laulan, sen h‰n on kokenut; mik‰ minulle on iloa, se h‰nelle on
k‰rsimyst‰. Rakkaus on ihmeellinen kapine. Se on kallisarvoisempi kuin
smaragdi ja arvokkaampi kuin hienoin opaali. Ei sit‰ voi ostaa helmill‰
eik‰ granaateilla, eik‰ sit‰ ole torilla kaupan. Ei sit‰ voi ostaa
kauppiailta, eik‰ sit‰ voi kultavaa'alla punnita."
"Soittajat istuvat ylh‰‰ll‰ lehterill‰", sanoi nuori ylioppilas, "ja
minun lemmittyni tanssii harpun ja viulun soidessa. H‰n tanssii niin
kevyesti, etteiv‰t h‰nen jalkansa kosketa maatakaan, ja hoviherrat
kirjavissa puvuissaan tunkeilevat h‰nen ymp‰rill‰‰n. Mutta minun
kanssani h‰n ei tanssi, sill‰ min‰ en voi antaa h‰nelle punaista
ruusua"; ja h‰n heitt‰ytyi maahan ja peitti kasvonsa k‰siins‰ ja itki.
"Miksi h‰n itkee?" kysyi pieni viheri‰ sisilisko livahtaessaan h‰nen
ohitsensa h‰nt‰ pystyss‰.
"Miksik‰ tosiaankin?" sanoi perhonen, joka liehui auringons‰teen
j‰ljiss‰.
"H‰n itkee punaista ruusua", sanoi satakieli.
"Punaista ruusuako?" huudahtivat toiset; "kuinka hassua!" ja pieni
sisilisko, joka ei ollut kovin tunteellinen, nauroi t‰ytt‰ kurkkua.
Mutta satakieli ymm‰rsi ylioppilaan surun salaisuuden, ja h‰n istui
‰‰neti tammessa ja mietti rakkauden salaper‰isyytt‰.
ƒkki‰ h‰n levitti ruskeat siipens‰ lentoon ja kohosi ilmaan. H‰n lensi
kuin varjo lehtikujan l‰pi ja kuin varjo h‰n liiti yli puutarhan.
Keskell‰ ruohokentt‰‰ oli kaunis ruusupuu, ja kun h‰n huomasi sen, niin
h‰n lensi sen luo ja istahti oksalle.
"Anna minulle punainen ruusu", h‰n huudahti, "niin laulan sinulle
kaikkein kauneimman lauluni."
Mutta puu pudisti p‰‰t‰‰n.
"Minun ruusuni ovat valkeita", se vastasi; "yht‰ valkeita kuin meren
vaahto ja valkoisemmat kuin lumi ylh‰‰ll‰ vuorilla. Mutta mene veljeni
luo, joka kasvaa vanhan aurinkokellon luona, ehk‰p‰ h‰n voi antaa
sinulle sit‰, mit‰ tarvitset."
Silloin satakieli lensi ruusupuun luo, joka kasvoi vanhan aurinkokellon
luona.
"Anna minulle punainen ruusu", h‰n huudahti, "niin laulan sinulle
suloisimman lauluni."
Mutta puu pudisti p‰‰t‰ns‰.
"Minun ruusuni ovat keltaisia", se vastasi; "yht‰ keltaisia kuin
merenneidon suortuvat, joka istuu merenkultaisella valtaistuimella,
ja keltaisempia kuin keltanarsissi, joka kukkii niityll‰, ennenkuin
niitt‰j‰ sen viikatteellaan taittaa. Mutta mene veljeni luo, joka
kasvaa ylioppilaan ikkunan edustalla, ehk‰ h‰n antaa sinulle mit‰
tarvitset."
Sitten satakieli lensi ruusupuun luo, joka kasvoi ylioppilaan ikkunan
edustalla.
"Anna minulle punainen ruusu", h‰n huudahti, "niin laulan sinulle
kauneimman lauluni."
Mutta puu pudisti p‰‰t‰‰n.
"Minun ruusuni ovat punaisia", se vastasi, "yht‰ punaisia kuin
kyyhkysen jalat ja punaisempia kuin suuret koralliviuhkat, jotka
alituisesti liekkuvat valtameren onkaloissa. Mutta talvi on
j‰‰hdytt‰nyt minun verisuoneni, ja pakkanen on pannut silmukkani, ja
myrsky on murtanut oksani, enk‰ t‰n‰ vuonna saa ainoatakaan ruusua."
"En min‰ tarvitse muuta kuin yhden punaisen ruusun", huudahti
satakieli, "yhden ainoan punaisen ruusun! Eikˆ ole mit‰‰n keinoa, mill‰
voisin sen saada?"
"On yksi keino", vastasi puu; "mutta se on niin hirve‰, etten uskalla
sit‰ sinulle kertoa."
"Kerro se minulle", sanoi satakieli, "en min‰ pelk‰‰."
"Jos tahdot saada punaisen ruusun", sanoi puu, "niin sinun tulee luoda
se s‰velist‰ kuutamossa ja punata se omalla syd‰nverell‰si. Sinun pit‰‰
laulaa minulle ja painaa rintasi okaa vasten. Kaiken yˆt‰ sinun t‰ytyy
laulaa, ja okaan t‰ytyy tunkeutua sinun syd‰meesi, ja sinun syd‰nveresi
virrata minun suoniini ja tulla minun omakseni."
"Kuolema on kallis hinta punaisesta ruususta", huudahti satakieli,
"ja el‰m‰ on kaikille rakas. Hupaista on istua vihre‰ss‰ mets‰ss‰
ja katsella auringon ajoa kultaisissa kieseiss‰‰n ja kuun kulkua
helmivaunuissaan. Suloinen on orapihlajan tuoksu, ja suloiset ovat
kellokukat, jotka laaksossa piileilev‰t, ja kanerva, joka kalliolla
nuokkuu. Mutta rakkaus on korkeampi kuin el‰m‰, ja mit‰ on linnunsyd‰n
verrattuna ihmisen syd‰meen?"
Ja h‰n levitti ruskeat siipens‰ lentoon ja pyr‰hti ylˆs ilmaan. H‰n
liiti kuin varjo puutarhan yli ja kuin varjo h‰n suhahti lehtikujan
l‰pi.
Nuori ylioppilas makasi yh‰ ruohikossa, jonne h‰n oli j‰tt‰nyt h‰net,
eiv‰tk‰ kyyneleet h‰nen kauniista silmist‰ns‰ olleet viel‰ kuivuneet.
"Ole onnellinen", huudahti satakieli, "ole onnellinen; sin‰ saat
punaisen ruususi. Min‰ sen luon s‰velist‰ kuutamoiltana ja punaan
sen omalla syd‰nverell‰ni. En pyyd‰ sinulta muuta vastalahjaa, kuin
ett‰ olisit uskollinen rakastaja, sill‰ rakkaus on viisaampi kuin
viisaustiede, vaikka sekin on viisas, ja voimakkaampi kuin voima,
vaikka sekin on voimakas. Sen siivet ovat liekinkarvaiset ja sen koko
ruumis on liekkien v‰rinen. Sen huulet ovat makeat kuin hunaja ja
hengitys tuoksuaa kuin suitsutus."
Ylioppilas silm‰si ylˆs ruohikosta ja kuunteli, mutta h‰n ei voinut
ymm‰rt‰‰, mit‰ satakieli sanoi h‰nelle, sill‰ h‰n ymm‰rsi vain
kirjaviisautta.
Mutta tammi ymm‰rsi, ja h‰nen mielens‰ k‰vi alakuloiseksi, sill‰ h‰n
piti paljon satakielest‰, joka oli rakentanut pes‰ns‰ h‰nen oksiensa
lomaan.
"Laula minulle viimeinen laulusi", h‰n kuiskasi, "minun tulee niin
ik‰v‰, kun sin‰ l‰hdet."
Niinp‰ satakieli lauloi tammelle, ja h‰nen ‰‰nens‰ oli kuin veden
pulppuamista hopeisesta pullosta.
Kun h‰n oli lopettanut laulunsa, niin ylioppilas nousi ja otti esille
muistikirjansa ja lyijykyn‰n taskustansa.
"Muotoa h‰nell‰ on", sanoi h‰n itseksens‰ astuessaan lehtikujaa myˆten,
-- "sit‰ ei voi kielt‰‰; mutta onko h‰nell‰ tunnetta? Pelk‰‰np‰ pahoin,
ettei ole. Tosiaankin, h‰n on aivan kuin kaikki muut taiteilijatkin;
h‰nell‰ on yksinomaan tyyli‰, mutta mit‰‰n vakavuutta h‰ness‰ ei ole.
H‰n ei uhraisi itse‰‰n toisen vuoksi. H‰n ajattelee vain musiikkia,
ja kaikki ihmiset tiet‰v‰t, ett‰ taiteilijat ovat itsekk‰it‰. Mutta
sittenkin on myˆnnett‰v‰, ett‰ h‰nen ‰‰ness‰‰n on kauniitakin sointuja.
Kuinka s‰‰li, etteiv‰t ne merkitse mit‰‰n, ja ettei niist‰ ole mit‰‰n
k‰yt‰nnˆllist‰ hyˆty‰." Ja h‰n meni huoneesensa ja heitt‰ytyi kovalle
olkivuoteelleen ja alkoi ajatella rakkauttansa; ja hetken kuluttua h‰n
nukahti.
Ja kun kuu kohosi taivaalle, niin satakieli lensi ruusupuun luo ja
painoi rintansa okaa vasten. Kaiken yˆt‰ h‰n lauloi oka rinnassansa, ja
kylm‰ kristallikuu kumartui alas kuuntelemaan. Kaiken yˆt‰ h‰n lauloi,
ja oka tunkeutui yh‰ syvemm‰lle ja syvemm‰lle h‰nen rintaansa, ja
syd‰nveri juoksi vitkalleen kuiviin.
H‰n lauloi ensin rakkaudesta, joka syttyy pojan ja tytˆn rinnassa.
Ja ruusupuun ylimp‰‰n latvaan puhkesi ihmeellinen ruusu, toinen
ter‰lehti aukesi toisensa j‰lkeen sit‰ myˆten kuin toinen laulu seurasi
toistansa. Aluksi se oli v‰rilt‰ns‰ yht‰ kalpea kuin sumu, joka nousee
joesta -- kalpea kuin aamun ensi sarastus ja hopeinen kuin kyyhkysen
siipi. Se oli kuin ruusun varjo hopeakuvastimessa, kuin ruusun varjo
veden pinnalla, sellainen oli tuo ruusu, joka puhkesi puun ylimp‰‰n
latvaan.
Mutta puu k‰ski satakielen painautua yh‰ l‰hemm‰ksi okaa. "Painaudu
l‰hemm‰ksi, pikku satakieli", huudahti puu, "muuten p‰iv‰ valkenee
ennenkuin ruusu on valmis."
Silloin satakieli painautui viel‰ l‰hemm‰ksi okaa, ja h‰nen laulunsa
yh‰ kasvoi ja kasvoi, sill‰ h‰n lauloi nyt rakkaudesta, joka syttyy
nuoren miehen ja naisen sielussa.
Ja hieno puna tunkeutui ruusun lehtiin, aivan kuin sulhasen
poskip‰ille, kun h‰n suutelee morsiamensa huulia. Mutta oka ei ollut
tunkeutunut viel‰ h‰nen syd‰meens‰, ja niinp‰ ruusunkin syd‰n pysyi
valkoisena, sill‰ vain satakielen syd‰nveri voi punata ruusun syd‰nt‰.
Ja puu k‰ski satakielen painautumaan viel‰kin l‰hemm‰ksi okaa.
"Painaudu l‰hemm‰ksi, pikku satakieli", huudahti puu, "muuten aamu
valkenee ennenkuin ruusu on valmis."
Silloin satakieli painautui viel‰kin l‰hemm‰ksi okaa vasten, ja oka
kosketti h‰nen syd‰nt‰ns‰, ja kova tuska vihlaisi h‰nen l‰vitsens‰.
Kova, hyvin kova oli tuska, mutta yh‰ hurjemmin ja hurjemmin h‰n
lauloi, sill‰ h‰n lauloi rakkaudesta, joka p‰‰ttyy kuolemaan,
rakkaudesta, joka ei haudassakaan kuole.
Ja ihmeellinen ruusu muuttui punaiseksi, yht‰ punaiseksi kuin
aamuruskotus id‰n taivaalla. Punainen oli ter‰lehtien keh‰ ja punainen
kuin rubiini oli sen syd‰n.
Mutta satakielen ‰‰ni heikkoni, ja h‰nen pienet siipens‰ alkoivat
v‰rist‰, ja silmien eteen kohosi himme‰ harso. H‰nen laulunsa heikkeni
heikkenemist‰‰n, ja kurkku puristautui kokoon.
Vihdoin h‰nen ‰‰nens‰ katkesi kesken. Valkea kuu kuuli tuon s‰rkyneen
soinnun, ja h‰n unohti aamun sarastuksen ja jatkoi yh‰ kulkuaan taivaan
laella. Punainen ruusu kuuli sen myˆskin ja se alkoi hurmautuneena
vavista ja avasi ter‰lehtens‰ kylm‰ss‰ aamuilmassa. Kaiku kuljetti
sen vuorten purppuraluolaan ja her‰tti nukkuvat paimenet unesta. Se
liukui kaislikon l‰pi joen partaalla, ja ne saattoivat sanoman edelleen
merelle.
"Katsos, katsos!" huudahti puu, "nyt ruusu on valmis;" mutta satakieli
ei vastannut mit‰‰n, sill‰ h‰n lep‰si kuolleena korkeassa ruohikossa,
oka keskell‰ syd‰nt‰.
Keskip‰iv‰n aikana ylioppilas avasi ikkunansa ja katsahti ulos.
"Kas, mik‰ hyv‰ onni!" h‰n huudahti; "tuossahan on punainen ruusu! N‰in
kaunista ruusua en ennen el‰iss‰ni ole n‰hnyt. Se on niin kaunis, ett‰
sill‰ varmaan on pitk‰ latinalainen nimikin;" ja h‰n kumartui ulos ja
taittoi sen.
Sitten h‰n pani hatun p‰‰h‰ns‰ ja kiiruhti professorin taloon ruusu
k‰dess‰.
Professorin tyt‰r istui ovella kerien sinist‰ silkkilankaa, ja h‰nen
pieni koiransa makasi h‰nen jalkojensa juuressa.
"Te lupasitte tanssia minun kanssani, jos toisin teille punaisen
ruusun", huudahti ylioppilas. "T‰ss‰ on maailman kaikkein punaisin
ruusu. Te kiinnit‰tte sen rintaanne t‰n‰ iltana aivan syd‰nt‰nne
l‰helle, ja kun me tanssimme yhdess‰, niin se kertoo teille, kuinka
syv‰sti min‰ teit‰ rakastan."
Mutta tyttˆ rypisti kulmakarvojansa.
"En usko, ett‰ se sopii pukuuni", h‰n vastasi; "ja sit‰ paitsi
Chamberlainin veljenpoika on l‰hett‰nyt minulle oikeita jalokivi‰, ja
jokainen tiet‰‰, ett‰ jalokivet ovat paljoa kallisarvoisemmat kuin
kukkaset."
"Olettepa te kovin kiitt‰m‰tˆn", sanoi ylioppilas suutuksissaan; ja h‰n
heitti ruusun kadulle, ja se putosi raiteesen ja vaununpyˆr‰t ajoivat
sen yli.
"Ep‰kiitollinen!" sanoi tyttˆ. "Min‰p‰ sanon teille jotakin, te
olette kovin ep‰kohtelias; ja mik‰ te oikeastaan olette? Ainoastaan
ylioppilas. Tokkopa teill‰ on edes hopeasoljet kengiss‰nne niinkuin
Chamberlainin veljenpojalla;" ja tyttˆ nousi tuoliltansa ja meni sis‰‰n.
"Kuinka typer‰‰ koko rakkaus on", sanoi ylioppilas astuessaan pois.
"Se ei ole puoleksikaan niin hyˆdyllist‰ kuin logiika, sill‰ se ei
todista mit‰‰n, ja se v‰itt‰‰ aina sellaista, mik‰ ei kuitenkaan
tapahdu, ja se saa ihmiset uskomaan sellaista, mik‰ ei ole totta. Totta
tosiaan, siit‰ ei ole mit‰‰n hyˆty‰, ja koska nyky‰‰n pannaan niin
suurta arvoa kaikkeen siihen, mik‰ on hyˆdyllist‰, niin min‰p‰ palaan
viisaustieteeni luo ja alan tutkia metafysikaa."
Ja h‰n palasi huoneesensa ja avasi suuren, tomuisen kirjan ja alkoi
lukea.
USKOLLINEN YSTƒVƒ.
Er‰‰n‰ aamuna vanha vesirotta pisti p‰‰ns‰ esiin rei‰st‰ns‰. H‰nell‰
oli kirkkaat, kiilt‰v‰t silm‰t ja j‰yk‰t, harmaat viikset, ja h‰nen
h‰nt‰ns‰ oli aivankuin pitk‰, musta gummipalanen. Pienet ankat
uiskentelivat lammikossa, aivankuin joukko keltaisia kanarialintuja
ja heid‰n emonsa, jolla oli aivan valkoiset hˆyhenet ja aitopunaiset
s‰‰ret, koetti opettaa heille, miten seisotaan vedess‰ p‰‰ll‰ns‰.
"Te ette koskaan p‰‰se hienoon seuraan, jollette opi seisomaan
p‰‰ll‰nne", h‰n sanoi heille; ja v‰h‰-v‰li‰ h‰n n‰ytti heille,
miten sit‰ oli teht‰v‰. Mutta pikku ankat eiv‰t v‰litt‰neet h‰nen
neuvoistansa. He olivat niin pieni‰, etteiv‰t he ymm‰rt‰neet, mit‰ etua
ylip‰‰ns‰ hyv‰st‰ seurasta voisi olla.
"Kuinka tottelemattomia lapsia!" huudahti vanha vesirotta; "he olisivat
todellakin upotettavat veteen."
"Ei laisinkaan", vastasi ankka, "alku on aina vaikea, eiv‰tk‰ vanhemmat
voi koskaan olla kylliksi k‰rsiv‰llisi‰."
"Oi! min‰ en ymm‰rr‰ vanhempien tunteita", sanoi vesirotta. "Min‰ en
ole perheellinen mies. Totta tosiaan, en koskaan ole ollut naimisissa,
enk‰ aiokkaan menn‰ naimisiin. Rakkaus voi olla hyvinkin hyv‰ asia,
mutta yst‰vyys on paljoa parempi. En tied‰ todellakaan mit‰‰n koko
maailmassa, joka olisi jalompaa tai harvinaisempaa kuin uskollinen
yst‰vyys."
"Ja mit‰ velvollisuuksia te asetatte uskolliselle yst‰vyydelle?" kysyi
viheri‰varpunen, joka istui l‰heisess‰ pajupensaassa ja kuuli heid‰n
keskustelunsa.
"Sit‰ min‰kin juuri haluaisin tiet‰‰", sanoi ankka; ja h‰n ui lammikon
toiseen p‰‰h‰n ja asettui seisomaan p‰‰llens‰ n‰ytt‰‰kseen lapsilleen
hyv‰‰ esimerkki‰.
"Mik‰ tyhm‰ kysymys!" huudahti vesirotta. "Tietysti min‰ vaadin, ett‰
minun uskollinen yst‰v‰ni olisi minulle uskollinen."
"Ja mill‰ tavalla te palkitsisitte h‰nen uskollisuuttansa?" sanoi pikku
lintu hyp‰ht‰en hopeiselle oksalle ja r‰pytellen pieni‰ siipi‰‰n.
"Min‰ en ymm‰rr‰ teit‰", vastasi vesirotta.
"Antakaas, kun kerron teille t‰st‰ jutun", sanoi viheri‰varpunen.
"Tarkoittaako se minua?" kysyi vesirotta, "Siin‰ tapauksessa olen
halukas sit‰ kuuntelemaan, sill‰ min‰ pid‰n hyvin paljon kertomuksista."
"Sen voi sovelluttaa teihin", vastasi viheri‰varpunen; ja h‰n lensi
alas lammikon partaalle ja alkoi kertoa juttua uskollisesta yst‰v‰st‰.
"Olipa kerran", sanoi viheri‰varpunen, "pieni kelpo poika, jonka nimi
oli Hannu."
"Oliko h‰n hyvin hienoa sukua?" kysyi vesirotta.
"Ei", vastasi viheri‰varpunen, "en usko, ett‰ h‰n oli laisinkaan hienoa
sukua, mutta h‰nell‰ oli hyv‰ syd‰n ja lystikk‰‰t, pyˆre‰t kasvot. H‰n
asui pieness‰ mˆkiss‰ aivan yksin‰ns‰, ja joka p‰iv‰ h‰n tyˆskenteli
puutarhassansa. Koko sill‰ seudulla ei ollut toista yht‰ kaunista
puutarhaa. Siell‰ kasvoi neilikoita, taskuheini‰ ja leukoijia. Siell‰
oli punaisia ja keltaisia ruusuja, sinipunaisia krokuksia ja kultaisia,
purppuran punaisia ja valkoisia orvokkeja. K‰rs‰mˆt ja krassat,
meiramit ja m‰kimintut, kev‰tesikot ja kurjenmiekat, keltanarsissit ja
punaneilikat kasvoivat ja kukkivat siell‰ j‰rjest‰ns‰ sen mukaan kuin
kuukaudet kuluivat, ja toinen kukka tuli aina toisen sijalle, joten
siell‰ aina oli jotakin kaunista katsottavaa ja hyv‰lt‰ tuoksuvaa.
"Pikku Hannulla oli monta yst‰v‰‰, mutta kaikista uskollisin oli
paksu Jussi, myll‰ri. Rikas myll‰ri piti tosiaankin niin paljon pikku
Hannusta, ettei h‰n koskaan voinut kulkea h‰nen puutarhansa ohi
kumartumatta aidan yli ja poimimatta suuren kukkakimpun tai kourallisen
hyv‰nhajuisia yrttej‰, tai pist‰m‰tt‰ taskunsa t‰yteen luumuja ja
kirsikoita, jos sattui olemaan hedelm‰-aika.
"'Hyvien yst‰vien kesken kaikki on yhteist‰', oli myll‰rill‰ tapana
sanoa, ja pikku Hannu nyˆkk‰si p‰‰t‰‰n ja hymyili ja oli hyvin
mieliss‰‰n yst‰v‰st‰, joka ajatteli niin jalosti.
"Joskus naapurien mielest‰ tuntui hiukan kummalliselta, ettei rikas
myll‰ri koskaan antanut Hannulle vastalahjoja, vaikka h‰nell‰ oli
monta sataa s‰kki‰ jauhoja myllyss‰‰n, kuusi lyps‰v‰‰ lehm‰‰ ja koko
lauma pehme‰villaisia lampaita. Mutta Hannu ei koskaan vaivannut
p‰‰t‰‰n sellaisilla ajatuksilla, eik‰ mik‰‰n ollut h‰nest‰ hauskempaa
kuin kuulla myll‰rin puhuvan niin kauniisti todellisen yst‰vyyden
ep‰itsekk‰isyydest‰.
"Niinp‰ pikku Hannu tyˆskenteli puutarhassansa. H‰n oli hyvin
onnellinen kaiken kev‰tt‰ ja kes‰‰ ja syksy‰, mutta kun talvi tuli,
eik‰ h‰nell‰ ollut kukkia eik‰ hedelmi‰, joita h‰n olisi voinut myˆd‰
torilla, niin h‰n k‰rsi koko lailla vilua ja n‰lk‰‰, ja useinpa h‰n
meni levolle, vaikkei h‰nell‰ ollut illalliseksi muuta kuin kuivattuja
p‰‰rynˆit‰ ja kovia p‰hkinˆit‰. Talvella h‰n oli myˆs hyvin yksin‰ns‰,
sill‰ silloin ei myll‰ri koskaan tullut h‰nt‰ tervehtim‰‰n.
"'Ei minun maksa vaivaa k‰yd‰ pikku Hannua katsomassa niinkauan kuin
lunta on maassa', oli myll‰rill‰ tapana sanoa vaimollensa, 'sill‰ kun
ihmisill‰ on huolia, niin tulee j‰tt‰‰ heid‰t rauhaan, eik‰ vaivata
heit‰ k‰ynneill‰ns‰. Se on ainakin minun k‰sitykseni yst‰vyydest‰, ja
min‰ olen varma siit‰, ett‰ olen oikeassa. Siksip‰ odotan kev‰tt‰ ja
menen sitten vasta h‰nen luoksensa, ja silloin h‰n voi antaa minulle
suuren korillisen kev‰tesikkoja. Se tuottaa h‰nelle suurta iloa.'
"'Kuinka hienotunteinen sin‰ olet', vastasi vaimo istuessaan mukavassa
nojatuolissansa iloisen takkavalkean ‰‰ress‰; 'kovin hienotunteinen
tosiaankin. Mik‰ nautinto kuulla sinun puhuvan yst‰vyydest‰. Aivan
varmaan ei pappikaan osaisi puhua kauniimmin kuin sin‰, vaikka h‰n
asuukin kolmikerroksisessa talossa ja kantaa pikkusormessaan kultaista
sormusta'.
"'Mutta emmekˆ voisi pyyt‰‰ pikku Hannua meid‰n luoksemme?' sanoi
myll‰rin nuorin poika. 'Jos Hannu parka n‰kee n‰lk‰‰, niin annan
h‰nelle puolet lihaliemest‰ni, ja n‰yt‰n h‰nelle valkoisia kaniinejani.'
"'Mik‰ tyhm‰ poika sin‰ olet!' huudahti myll‰ri; 'en todellakaan
ymm‰rr‰, mit‰ hyˆty‰ siit‰ on, ett‰ l‰het‰n sinut kouluun. Et n‰yt‰
oppivan yht‰‰n mit‰‰n. Jos pikku Hannu tulisi t‰nne ja n‰kisi, ett‰
meill‰ tuli palaa takassa, ja ett‰ meill‰ on hyv‰‰ lihalient‰ ja suuri
astia t‰ynn‰ punaista viini‰, niin h‰n voisi tulla kateelliseksi,
ja kateus on hyvin paha asia, sill‰ se pilaa jokaisen luonteen.
Min‰ en voi sallia, ett‰ Hannun luonne pilaantuisi. Min‰ olen h‰nen
paras yst‰v‰ns‰, ja min‰ tahdon varjella h‰nt‰, jottei h‰n joutuisi
kiusaukseen. Ja sit‰ paitsi jos Hannu tulisi t‰nne, niin h‰n voisi
pyyt‰‰ minulta jauhoja velaksi, enk‰ min‰ voisi sit‰ tehd‰. Jauhot on
aivan eri asia kuin yst‰vyys, eik‰ niit‰ pid‰ sekoittaa yhteen. Ovathan
ne aivan eri sanoja ja tarkoittavat aivan eri asioita. Jokainenhan sen
voi n‰hd‰'.
"'Kuinka hyvin sin‰ puhut!' sanoi myll‰rin vaimo kaataen itselleen
lasillisen l‰mmint‰ olutta; 'min‰ olen jo niin uninenkin, aivankuin
olisin istunut kirkossa'.
"'Monet ihmiset tekev‰t hyv‰‰', vastasi myll‰ri, 'mutta hyvin harvat
puhuvat hyvin, ja se todistaa, ett‰ puhuminen on noista molemmista
asioista vaikeampaa ja myˆs paljoa hienompaa'; ja myll‰ri katsoi
ankarasti pˆyd‰n yli pieneen poikaansa, joka h‰pesi niin kovasti,
ett‰ h‰n painoi p‰‰ns‰ alas ja punastui, ja kyyneleet tippuivat h‰nen
teekuppiinsa. Mutta olihan h‰n niin pieni, ett‰ teid‰n tulee antaa
h‰nelle anteeksi."
"T‰h‰nkˆ juttu loppui?" kysyi vesirotta.
"Tietysti ei", vastasi viheri‰varpunen, "se on vasta alku."
"Sitten te olette aivan aikanne j‰ljess‰", sanoi vesirotta. "Kaikki
hyv‰t kertojat alkavat nyky‰‰n lopusta, kertovat sitten alun ja
lopettavat keskikohdalla. Se on uusi tapa. Min‰ kuulin kaiken tuon
pari p‰iv‰‰ sitten er‰‰lt‰ arvostelijalta, joka k‰veli lammikon
reunalla er‰‰n nuoren miehen seurassa. H‰n puhui hyvin pitk‰lt‰
t‰st‰ asiasta, ja h‰n oli aivan varmaan oikeassa, sill‰ h‰nell‰ oli
siniset silm‰lasit ja kalju p‰‰, ja joka kerta kun nuori mies teki
jonkun huomautuksen, niin h‰n aina vastasi 'Pyh!' Mutta olkaa hyv‰ ja
jatkakaa kertomustanne. Min‰ pid‰n hyvin paljon myll‰rist‰. Minulla
on itsell‰nikin paljon kauniita tunteita, ja sen vuoksi me niin hyvin
ymm‰rr‰mme toisiamme."
"No niin", sanoi viheri‰varpunen hyppien toiselta jalalta toiselle,
"niinpian kuin talvi oli kulunut ja kev‰tesikkojen kellert‰v‰t t‰hdet
alkoivat aueta, sanoi myll‰ri vaimollensa, ett‰ h‰n aikoi menn‰ pikku
Hannun luo.
"'Oletpa sin‰ hyv‰syd‰minen!' huudahti h‰nen vaimonsa; 'aina sin‰ vain
muita ajattelet. Mutta ‰l‰h‰n unohda ottaa suurta koria mukanasi kukkia
varten'.
"Myll‰ri kiinnitti tuulimyllyns‰ siivet kiinni vahvalla rautaketjulla
ja astui m‰ke‰ alas kori k‰sivarrella.
"'Hyv‰‰ huomenta pikku Hannu', sanoi myll‰ri.
"'Hyv‰‰ huomenta', sanoi Hannu nojautuen lapioonsa ja nauroi niin, ett‰
suu ulottui toisesta korvasta toiseen.
"'Kuinka sin‰ olet jaksanut kaiken talvea?' sanoi myll‰ri.
"'Oi', sanoi Hannu, 'kuinka yst‰v‰llinen sin‰ olet, kun kysyt. Olihan
talvi hiukan vaikea, mutta nyt on kev‰t tullut, ja min‰ olen niin
iloinen, sill‰ kaikki kukkani kasvavat hyvin!'
"'Me puhuimme sinusta usein talvella, Hannu', sanoi myll‰ri, 'ja
tuumimme mitenk‰h‰n sin‰ tulit toimeen'.
"'Sep‰ vasta oli yst‰v‰llist‰', sanoi Hannu. 'Min‰ puolittain jo
pelk‰sin, ett‰ olitte unohtaneet minut'.
"'Hannu, sin‰ ihmetyt‰t minua', sanoi myll‰ri; 'yst‰vyytt‰ ei koskaan
unohdeta. Seh‰n siin‰ juuri on niin ihmeellist‰, mutta min‰p‰ luulen,
ettet sin‰ ymm‰rr‰ el‰m‰n runollisuutta. Kuinka kauniit sinun
kev‰tesikkosi ovat, kesken kaikkea!'
"'Ne ovat ihmeen suloisia', sanoi Hannu, 'ja mik‰ onni, ett‰ niit‰ on
niin paljon. Aion vied‰ ne torille ja myˆd‰ ne pormestarin tytt‰relle,
ja sitten saan rahaa, mill‰ lunastan takaisin kottik‰rryni'.
"'Lunastat takaisin kottik‰rrysi? Eth‰n tarkoittane, ett‰ olisit myˆnyt
ne? Kuinka typer‰‰ se olisi ollut!'
"'No niin', sanoi Hannu, 'se oli aivan v‰ltt‰m‰tˆnt‰. Katsos, minun
oli kovin vaikea tulla toimeen talvella, eik‰ minulla ollut rahaa,
mill‰ olisin edes leip‰‰ ostanut. Siksip‰ mˆin ensin hopeanapit
pyh‰takistani ja sitten hopeavitjani ja suuren piippuni, ja vihdoin
mˆin kottik‰rrynikin. Mutta nyt min‰ ostan ne kaikki takaisin'.
"'Kuules, Hannu', sanoi myll‰ri, 'min‰ annan sinulle kottik‰rryt. Eiv‰t
ne ole hyv‰ss‰ kunnossa; toinen laita on haljennut ja pyˆr‰npuolat ovat
hiukan ep‰kunnossa. Mutta sittenkin min‰ lahjoitan ne sinulle. Min‰
tied‰n olevani hyvin jalomielinen, ja moni pit‰isi minua aivan hulluna,
kun luovun niist‰, mutta min‰ en olekkaan niinkuin muut ihmiset. Minun
mielest‰ni jalomielisyys on t‰rkeint‰ yst‰vyydess‰, ja sit‰paitsi on
minulla itsell‰ni uudet kottik‰rryt. Niin, ole huoleti, min‰ annan
sinulle kottik‰rryni.'
"'Tosiaankin, oletpa sin‰ jalomielinen', sanoi pikku Hannu, ja h‰nen
lystikk‰‰t, pyˆre‰t kasvonsa loistivat ilosta. 'Kyll‰ min‰ ne helposti
korjaan, sill‰ minulla on lautapalanenkin kotona'.
"'Lautapalanenko!' sanoi myll‰ri; 'sit‰h‰n min‰ juuri tarvitsisin
korjatakseni ladon kattoa. Siin‰ on suuri reik‰, ja vilja tulee aivan
kosteaksi, jollen korjaa sit‰. Kuinka hyv‰, ett‰ puhuit siit‰! Ihan
ihmeellist‰, miten hyv‰‰ tekoa seuraa aina toinenkin. Min‰ olen antanut
sinulle kottik‰rryni, ja nyt sin‰ annat minulle lautasi. Tietysti
kottik‰rryt ovat paljoa arvokkaammat kuin lauta, mutta todellinen
yst‰v‰ ei koskaan laske sill‰ tavalla. Anna se minulle heti paikalla,
ja min‰ annan viel‰ t‰n‰‰n korjata latoni'.
"'Tietysti', sanoi pikku Hannu, juoksi liiteriin ja veti laudan esiin.
"'Ei t‰m‰ laudanpala pitk‰ ole', sanoi myll‰ri katsellen sit‰, 'ja
pelk‰‰np‰, ett‰ kun min‰ olen korjannut ladon katon, niin siit‰ ei j‰‰
sinulle kottik‰rryjen korjausta varten; mutta mink‰s min‰ sille mahdan.
Ja kun min‰ nyt olen antanut sinulle kottik‰rryt, niin sin‰ varmaan
annat minulle hiukan kukkia. T‰ss‰ on kori ja muista t‰ytt‰‰ se aivan
t‰yteen.'
"'Aivan t‰yteenkˆ?' sanoi pikku Hannu hiukan alakuloisesti, sill‰ kori
oli todellakin hyvin suuri, ja jos h‰n t‰ytt‰isi sen, niin ei j‰isik‰‰n
mit‰‰n j‰ljelle myˆmist‰ varten, ja h‰n oli hyvin halukas saamaan
hopeanappinsa takaisin.
"'No', sanoi myll‰ri, 'kun min‰ annoin sinulle kottik‰rryt, niin eip‰
minusta ole liikaa, jos saan sinulta muutamia kukkia. Ehk‰p‰ olen
v‰‰r‰ss‰, mutta min‰ luulin, ett‰ yst‰vyys, todellinen yst‰vyys, olisi
vapaa kaikesta itsekk‰isyydest‰.'
"'Rakas yst‰v‰ni, paras yst‰v‰ni', huudahti pikku Hannu, 'sin‰ saat
kaikki kukkaset puutarhastani. Sinun mielipiteesi ovat minulle
paljoa rakkaammat kuin hopeanappini;' ja kiiresti h‰n poimi kaikki
kev‰tesikkonsa ja t‰ytti niill‰ myll‰rin korin.
"'Hyv‰sti, pikku Hannu', sanoi myll‰ri astuessaan m‰ke‰ ylˆs lauta
olkap‰‰ll‰‰n ja suuri kori k‰dess‰‰n.
"'Hyv‰sti', sanoi pikku Hannu ja h‰n jatkoi iloisesti ojankaivuutaan,
sill‰ h‰n oli niin mieliss‰‰n kottik‰rryist‰.
"Seuraavana p‰iv‰n‰ h‰n paraillaan kiinnitti kˆynnˆskuusamaa ovensa
edustalla, kun h‰n kuuli myll‰rin ‰‰nen tienvierest‰. H‰n hypp‰si alas
tikapuilta ja juoksi puutarhaan, katsellen aitauksen yli.
"Siin‰ myll‰ri seisoi suuri jauhos‰kki sel‰ss‰.
"'Rakas, pikku Hannu', sanoi myll‰ri, 'viitsisitkˆ sin‰ vied‰ t‰m‰n
jauhos‰kin torille?'
"'Oi, olen hyvin pahoillani', sanoi Hannu, 'mutta minulla on kovin
paljon puuhaa t‰n‰‰n. Kˆynnˆskasvit ovat kiinnitett‰v‰t ylˆs ja kaikki
kukat kasteltavat ja hein‰ niitett‰v‰.'
"'No', sanoi myll‰ri, 'oletpa sin‰ ep‰yst‰v‰llinen kun kiell‰t, vaikka
min‰ annan sinulle kottik‰rryt'.
"'Oi, ‰l‰ sano sit‰', huudahti pikku Hannu, 'en min‰ mist‰‰n hinnasta
maailmassa tahtoisi olla sinulle ep‰yst‰v‰llinen'; ja h‰n juoksi sis‰‰n
ottamaan lakkiansa ja l‰ksi matkaan suuri s‰kki sel‰ss‰‰n.
"P‰iv‰ oli kovin kuuma ja tie hirve‰n tomuinen, ja ennenkuin Hannu
oli ehtinyt kymmenennen kilometritolpan kohdalle, oli h‰n niin
v‰synyt, ett‰ h‰nen t‰ytyi istahtaa maahan ja lev‰t‰. H‰n kulki
kuitenkin rohkealla mielell‰ eteenp‰in, ja vihdoin h‰n saapui torille.
Odotettuaan siell‰ jonkun aikaa h‰n sai jauhos‰kin myˆdyksi hyv‰st‰
hinnasta, ja sitten h‰n palasi heti kotiin, sill‰ h‰n pelk‰si muuten
illan k‰yv‰n kovin myˆh‰iseksi, ja kohtaavansa ehk‰ rosvoja tiell‰.
"'T‰m‰ on ollut raskas p‰iv‰', puheli pikku Hannu itseksens‰ menness‰‰n
makuulle, 'mutta olen kuitenkin iloinen, ett‰ suostuin myll‰rin
pyyntˆˆn, sill‰ h‰n on minun paras yst‰v‰ni, ja sit‰paitsi h‰n antaa
minulle kottik‰rryt.'
"Varhain seuraavana aamuna myll‰ri tuli hakemaan rahaa, jonka Hannu oli
saanut jauhos‰kist‰, mutta poika oli niin v‰synyt, ett‰ h‰n makasi yh‰
vuoteessaan.
"''Totta tosiaan', sanoi myll‰ri, 'oletpa sin‰ kovin laiska. Pit‰isih‰n
sinun tehd‰ ahkerammin tyˆt‰, kun min‰ aion antaa sinulle kottik‰rryt.
Laiskuus on suuri synti, enk‰ tahtoisi ett‰ kukaan minun yst‰vist‰ni
olisi laiska tai kuhnustelija. ƒl‰ ole pahoillasi, vaikka puhun n‰in
suoraan sinulle. Tietysti en sit‰ tekisi, jollen olisi yst‰v‰si. Mutta
mit‰ hyˆty‰ on yst‰vyydest‰, jollei voi puhua asiat suoraan? Jokainen
voi imarrella ja mielistell‰, mutta todellinen yst‰v‰ puhuu aina ik‰vi‰
asioita, eik‰ arastele tuottaa toiselle pahaa mielt‰. Totta tosiaan,
todellinen yst‰v‰ tekee sen mielell‰‰nkin, sill‰ h‰n tiet‰‰ tekev‰ns‰
sill‰ hyv‰‰.'
"'Olen kovin pahoillani', sanoi pikku Hannu hieroen silmi‰‰n ja vet‰en
yˆmyssyn p‰‰st‰‰n, mutta min‰ olin niin v‰synyt, ett‰ aioin loikoa
hetken aikaa viel‰ vuoteessa ja kuunnella lintujen laulua. Tied‰tkˆ,
min‰ teen aina paremmin tyˆt‰, kun olen kuunnellut lintujen laulua.'
"'Sep‰ hyv‰', sanoi myll‰ri taputtaen pikku Hannua poskelle, 'sill‰
min‰ tahtoisin, ett‰ tulisit meille niin pian kuin olet pukeutunut, ja
korjaisit ladon kattoa.'
"Hannu parka olisi tahtonut tehd‰ tyˆt‰ puutarhassansa, sill‰ h‰nen
kukkansa eiv‰t olleet saaneet vett‰ kahteen p‰iv‰‰n, mutta h‰n ei
tahtonut kielt‰‰ myll‰rilt‰k‰‰n apuansa, t‰m‰ kun oli h‰nen hyv‰
yst‰v‰ns‰.
"'Olisinko sinun mielest‰si kovin ep‰yst‰v‰llinen, jos sanoisin etten
jouda?' h‰n kysyi aralla ‰‰nell‰.
"'No', vastasi myll‰ri, 'eip‰ voi sanoa minun vaativan sinulta liian
paljon, koska aikomukseni on antaa sinulle kottik‰rryt; mutta tietysti,
jos et huoli tulla, niin teen sen itse.'
"'Oi! Ei mitenk‰‰n', huudahti pikku Hannu; ja h‰n hypp‰si ylˆs
vuoteeltaan, puki vaatteet ylleen ja l‰ksi ladolle.
"H‰n teki siell‰ tyˆt‰ kaiken p‰iv‰‰ aina auringonlaskuun saakka, ja
illalla myll‰ri tuli katsomaan, miten h‰nen tyˆns‰ sujui.
"Joko olet korjannut rei‰n katossa, pikku Hannu?' huusi myll‰ri
iloisella ‰‰nell‰.
"'Nyt se on tehty', vastasi poika laskeutuen alas tikapuilta.
"'Oi!' sanoi myll‰ri, 'ei mik‰‰n tyˆ ole niin hauskaa kuin se, mink‰
toiselle tekee'.
"'Mik‰ ilo saada kuulla sinun puhuvan', vastasi pikku Hannu istahtaen
maahan ja pyyhkien otsaansa, 'suuri ilo tosiaankin. Mutta pelk‰‰np‰,
etten min‰ koskaan voi saada niin kauniita ajatuksia kuin sinulla on.'
"'Kyll‰ sin‰kin niit‰ saat', sanoi myll‰ri, 'mutta sinun t‰ytyy koettaa
parastasi. Toistaiseksi sin‰ ymm‰rr‰t vain k‰yt‰nnˆss‰ yst‰vyytt‰;
myˆhemmin opit myˆs ymm‰rt‰m‰‰n sen tietopuolen.'
"'Luuletko sit‰ todellakin?'kysyi pikku Hannu.
"'En ep‰ile sit‰ yht‰‰n', vastasi myll‰ri, 'mutta nyt kun olet
korjannut katon, niin voisit menn‰ kotiin lep‰‰m‰‰n, sill‰ huomenna
tahtoisin l‰hett‰‰ sinut viem‰‰n lampaani vuorelle.'
"Pikku Hannu parka ei uskaltanut sanoa t‰h‰n mit‰‰n, ja varhain
seuraavana aamuna myll‰ri toi lampaansa Hannun mˆkille, ja t‰m‰
l‰ksi niiden kanssa ylˆs vuorelle. Koko p‰iv‰ kului h‰nelt‰ meno- ja
tulomatkaan; ja kun h‰n palasi takaisin, niin h‰n oli niin v‰synyt,
ett‰ h‰n nukahti tuoliinsa, eik‰ her‰nnyt ennenkuin kirkkaalla p‰iv‰ll‰.
"Kuinka hauskasti minulta aika nyt kuluu puutarhassani', h‰n sanoi ja
l‰hti heti tyˆhˆn.
"Mutta eip‰ h‰nell‰ koskaan ollut aikaa hoitaa kukkiansa, sill‰
h‰nen yst‰v‰ns‰, myll‰ri, tuli alituisesti ja l‰hetti h‰net milloin
asioille, milloin pyysi h‰nt‰ tyˆhˆn taloonsa. Pikku Hannu oli joskus
hyvin alakuloisella mielell‰, sill‰ h‰n pelk‰si kukkien luulevan, ett‰
h‰n oli unohtanut heid‰t kokonaan. Mutta h‰n lohdutti itse‰‰n sill‰
ajatuksella, ett‰ myll‰ri oli h‰nen paras yst‰v‰ns‰. 'Sit‰paitsi', oli
h‰nell‰ tapana ajatella, 'antaahan h‰n minulle kottik‰rryt, ja senh‰n
h‰n tekee vain jalomielisyydest‰'.
"Siten pikku Hannu teki tyˆt‰ myll‰rille, ja myll‰ri puhui kaikenlaista
kaunista yst‰vyydest‰, jonka Hannu merkitsi muistikirjaansa ja luki
sit‰ sitten ˆisin, sill‰ h‰n oli ahkera oppimaan.
"Sattuipa nyt er‰‰n‰ iltana, kun pikku Hannu istui uunin ‰‰ress‰, ett‰
ovelta kuului kovaa kolkutusta. Yˆ oli kovin myrskyinen, tuuli puhalsi
ja vinkui mˆkin ymp‰rill‰ niin kauheasti, ett‰ Hannu luuli kolkutusta
ensin vain myrskyksi. Mutta kolkutus uudistui j‰lleen ja viel‰p‰
kolmannen kerran entist‰‰n kovemmin.
"'Varmaan joku matkustaja raukka', ajatteli pikku Hannu ja juoksi
ovelle.
"Siin‰ myll‰ri seisoi lyhty toisessa ja suuri keppi toisessa k‰dess‰.
"'Rakas pikku Hannu', huusi myll‰ri, 'olen suuressa tuskassa. Pikku
poikani putosi alas tikapuilta ja loukkasi itse‰‰n, ja min‰ olen
menossa hakemaan l‰‰k‰ri‰. Mutta h‰n asuu niin kaukana, ja ilma on
niin paha, ja siksip‰ juolahti mieleeni, ett‰ olisi paljoa parempi,
jos sin‰ menisit minun sijastani. Tied‰th‰n, ett‰ aion antaa sinulle
kottik‰rryt, ja siksi on aivan kohtuullista, ett‰ teet myˆs jotakin
minulle.'
"Tietysti', sanoi pikku Hannu, 'olen oikein iloinen, ett‰ tulit minun
luokseni, ja min‰ l‰hden heti paikalla matkaan. Mutta lainaa minulle
lyhtysi, sill‰ yˆ on niin pime‰, ett‰ helposti voisin pudota ojaan.'
"'Olen hyvin pahoillani', vastasi myll‰ri, 'mutta t‰m‰ on aivan uusi
lyhty, ja olisipa suuri vahinko, jos se vahingoittuisi'.
"'No, tulenhan min‰ toimeen ilman sit‰kin', sanoi pikku Hannu ja h‰n
otti esille turkkinsa ja l‰mpim‰n punaisen lakkinsa ja k‰‰ri liinan
kaulaansa ja l‰ksi matkaan.
"Myrsky oli hirve‰. Yˆ oli niin pime‰, ett‰ pikku Hannu vaivoin saattoi
eteens‰ n‰hd‰, ja tuuli niin kovasti, ett‰ h‰nen oli vaikea pystyss‰
pysy‰. Mutta h‰n kulki rohkealla mielell‰, ja astuttuaan kolme tuntia,
h‰n saapui tohtorin talolle ja kolkutti ovelle.
"'Kuka siell‰?' huusi tohtori pist‰en p‰‰ns‰ makuuhuoneensa ikkunasta
ulos.
"'Pikku Hannu, tohtori'.
"'Mit‰ sin‰ tahdot, pikku Hannu?'
"'Myll‰rinpoika on pudonnut alas tikapuilta ja loukannut itse‰ns‰, ja
myll‰ri pyyt‰‰ teit‰ heti saapumaan h‰nen luoksensa.'
"'Hyv‰ on!' sanoi tohtori. Ja h‰n k‰ski satuloida hevosensa ja tuoda
suuret saappaansa ja lyhdyn, ja sitten h‰n tuli alas ja ratsasti
myll‰rin taloa kohti. Mutta pikku Hannu astui hitaasti h‰nen
j‰ljiss‰ns‰.
"Mutta myrsky yh‰ yltyi ja sade tulvaili maahan, eik‰ pikku Hannu
voinut n‰hd‰ minne h‰n astui, eik‰ jaksanut myˆsk‰‰n pysy‰ hevosen
rinnalla. Vihdoin h‰n eksyi, ja joutui keskelle nummea, jossa oli
hyvin vaarallista kulkea, sill‰ se oli t‰ynn‰ syvi‰ koloja, ja
tuollaiseen koloon pikku Hannu parka hukkui. Muutamat vuohenpaimenet
lˆysiv‰t seuraavana p‰iv‰n‰ h‰nen ruumiinsa, joka uiskenteli suuressa
vesil‰t‰kˆss‰, ja toivat h‰net mˆkkiins‰.
"Kaikki ihmiset saapuivat pikku Hannun hautajaisiin, sill‰ kaikki
pitiv‰t h‰nest‰, ja myll‰ri oli ensim‰inen surusaatossa.
"'Koska min‰ olin h‰nen paras yst‰v‰ns‰', sanoi myll‰ri, 'niin on aivan
kohtuullista, ett‰ min‰ saan parhaan paikan;' h‰n astui surusaaton
etunen‰ss‰ pitk‰ss‰, mustassa takissansa, ja pyyhki v‰h‰-v‰li‰ silmi‰‰n
suurella nen‰liinallansa.
"'Me kaipaamme kaikki pikku Hannua', sanoi sepp‰, kun hautajaiset
olivat ohitse ja he istuivat kaikki mukavasti ravintolassa juoden
hˆystetty‰ viini‰ ja syˆden makeita leivoksia.
"'Min‰ varsinkin kaipaan h‰nt‰', vastasi myll‰ri; 'olinhan jo melkein
antanut h‰nelle kottik‰rryni, enk‰ tosiaankaan nyt tied‰, mit‰ niill‰
tehd‰. Ne ovat minulla kotona vain tiell‰, ja ne ovat niin huonossa
kunnossakin, etten voisi saada niist‰ yht‰‰n mit‰‰n, jos ne mˆisin.
Toisten varon, etten anna mit‰‰n muille. Jalomielisyydest‰ on vain
itsell‰ vastusta.'"
"Ent‰ sitten?" sanoi vesirotta pitk‰n vaitiolon j‰lkeen.
"Siihen se loppui", sanoi viheri‰varpunen.
"Mutta kuinka myll‰rin sitten k‰vi?" kysyi vesirotta.
"Oi! sit‰ min‰ en tosiaankaan tied‰", vastasi viheri‰varpunen; "enk‰
min‰ pid‰ sill‰ lukuakaan."
"On aivan selv‰‰, ett‰ te ette ole myˆt‰tuntoinen luonteeltanne", sanoi
vesirotta.
"Min‰p‰ luulen, ett‰ te ette ymm‰rr‰ t‰m‰n kertomuksen tarkoitusta",
huomautti viheri‰varpunen.
"Mit‰ min‰ en ymm‰rr‰?" huusi vesirotta.
"Sen tarkoitusta."
"Tahdotteko v‰itt‰‰, ett‰ kertomuksella olisi erityinen tarkoituksensa?"
"Tietysti", sanoi viheri‰varpunen.
"Vai todellakin", sanoi vesirotta suutuksissaan, "sen olisitte saanut
sanoa minulle ennenkuin aloititte kertoa. Jos sen olisitte tehnyt, niin
min‰ olisin sanonut 'Pyh', aivan kuin tuo arvostelijakin. Mutta voinhan
sen sanoa viel‰kin." Ja sitten h‰n huusi "Pyh" kimakalla ‰‰nell‰,
heilautti h‰nt‰‰ns‰ ja katosi koloonsa.
"Mit‰ te pid‰tte vesirotasta?" kysyi ankka, joka tuli soutaen hetken
kuluttua. "Onhan h‰nell‰ hyv‰t puolensa, mutta minulla on nyt kerran
‰idin tunteet, ja joka kerta kun n‰en vanhanpojan, nousee kyyneleit‰
silmiini."
"Pelk‰‰np‰, ett‰ pahoitin h‰nen mielt‰ns‰", vastasi viheri‰varpunen.
"Sill‰ min‰ kerroin h‰nelle jutun, jolla oli erityinen tarkoitus."
"Ah, se on aina hyvin vaarallista", sanoi ankka.
Ja min‰ olen yht‰ mielt‰ h‰nen kanssansa.