H‰n oli kovin itsek‰s j‰ttil‰inen.
Lapsi paroilla ei ollut nyt en‰‰ mit‰‰n leikkipaikkaa. He koettivat
leikki‰ tiell‰, mutta tie oli kovin tomuinen ja t‰ynn‰ kovia kivi‰,
eiv‰tk‰ he siit‰ pit‰neet. He kiersiv‰t usein korkean muurin ymp‰ri
koulutuntien loputtua ja puhuivat kauniista puutarhasta, joka oli sen
sis‰puolella. "Kuinka onnellisia me siell‰ olimme", he sanoivat toinen
toisillensa.
Sitten kev‰t tuli, ja kaikkialla pitkin maata oli pieni‰ kukkia ja
pieni‰ lintuja. Mutta itsekk‰‰n j‰ttil‰isen puutarhassa vallitsi yh‰
talvi. Linnut eiv‰t huolineet laulaa, koska siell‰ ei ollut lapsia, ja
puut eiv‰t muistaneet puhjeta kukkaan. Kerran kaunis kukka pisti p‰‰ns‰
ruohikosta esiin, mutta kun se n‰ki ilmoitustaulun, niin se tuli kovin
pahoillensa lasten vuoksi, ja hiipi takaisin maahan ja alkoi nukkua. Ei
kukaan muu ollut mieliss‰‰n kuin lumi ja pakkanen. "Kev‰t on unohtanut
t‰m‰n puutarhan", he huudahtivat, "niinp‰ me voimme asustaa t‰‰ll‰
kaiken vuotta." Lumi peitti ruohon suuren valkoisen vaippansa alle,
ja pakkanen siveli kaikki puut hopeanhohtaviksi. Sitten he kutsuivat
pohjatuulen luoksensa, ja h‰n tulikin. H‰n oli puettu turkkeihin ja h‰n
vinkui kaiken p‰iv‰‰ puutarhassa ja kaatoi uuninpiiput nurin. "T‰m‰p‰
on mainio paikka", h‰n sanoi, "l‰hett‰k‰‰mme kutsut rakeellekin."
Niinp‰ rae tuli. Joka p‰iv‰ kolme kokonaista tuntia h‰n paukutti linnan
kattoa, kunnes useimmat liuskakivet meniv‰t rikki, ja sitten h‰n
kierteli ymp‰ri puutarhaa aika kyyti‰. H‰nell‰ oli harmaa puku yll‰‰n
ja h‰nen hengityksens‰ oli kylm‰ kuin j‰‰.
"En ymm‰rr‰ miksi kev‰t on niin myˆh‰inen", sanoi itsek‰s j‰ttil‰inen
istuessaan ikkunan ‰‰ress‰ ja katsellessaan kylm‰‰, valkoista
puutarhaansa; "toivottavasti ilma pian muuttuu."
Mutta kev‰t ei tullutkaan, eik‰ kes‰ myˆsk‰‰n. Syksy jakeli kultaisia
hedelmi‰‰n joka puutarhaan, mutta j‰ttil‰isen puutarhaan ei yht‰
ainoatakaan. "H‰n on liiaksi itsek‰s", sanoi syksy. Niinp‰ siell‰ aina
asusti talvi, pohjatuuli, rae ja pakkanen, ja lumi kisaili puitten
parissa.
Er‰‰n‰ aamuna j‰ttil‰inen makasi valveillaan vuoteellaan ja kuuli
‰kki‰ suloisia s‰veli‰. Ne kuulostivat niin ihanilta h‰nen korviinsa,
ett‰ h‰n arveli kuninkaan soittokunnan kulkevan siit‰ ohitse. Mutta
sep‰ ei ollutkaan muuta kuin pieni leivonen, joka lauloi h‰nen
ikkunansa ulkopuolella, mutta h‰n ei ollut niin pitk‰‰n aikaan kuullut
linnunlaulua puutarhassaan, ett‰ se tuntui h‰nest‰ kaikkein ihanimmalta
soitolta koko maailmassa. Rae keskeytti tanssinsa h‰nen p‰‰ns‰
yl‰puolella, ja pohjatuuli lopetti vinkumisensa, ja suloinen tuoksu
tunkeutui avonaisen ikkunan kautta h‰nen luoksensa. "Luulempa, ett‰
kev‰t on vihdoinkin tullut", sanoi j‰ttil‰inen; ja h‰n hypp‰si ylˆs
vuoteeltansa ja katseli ulos.
Mit‰ h‰n n‰ki?
H‰n n‰ki ihanan n‰yn. Pienest‰ rei‰st‰ muurissa lapset olivat ryˆmineet
sis‰‰n ja he istuivat puiden oksilla. Jokaisessa puussa, jonka h‰n
saattoi n‰hd‰, oli lapsi. Ja puut olivat niin mieliss‰ns‰, kun lapset
olivat palanneet takaisin, ett‰ ne koristivat itse‰‰n kukilla ja
heiluttivat oksiaan lasten p‰itten yl‰puolella. Linnut lenteliv‰t
edestakaisin ja visersiv‰t riemuissaan, ja kukat kurkistivat viheri‰n
ruohon v‰list‰ ja nauroivat. Se oli suloinen n‰ky; yhdess‰ puutarhan
sopukassa vain yh‰ oli talvi. Se oli puutarhan kaikkein perimm‰isin
sopukka, ja siell‰ seisoi pieni poika. H‰n oli niin pieni, ettei h‰n
voinut yletty‰ puun oksiin ja h‰n kiersi puun ymp‰rill‰ katkerasti
itkien. Puu parka oli yh‰ j‰‰n ja lumen peitossa, ja pohjatuuli puhalsi
ja vinkui sen latvassa. "Kiipe‰ ylˆs! pikku poika", sanoi puu ja
taivutti oksiaan niin alas kuin suinkin; mutta poika oli liian pieni.
Ja j‰ttil‰isen syd‰n suli katsellessaan ulos. "Kuinka itsek‰s min‰
olen ollut!" h‰n sanoi; "nyt tied‰n, miksi kev‰t ei tahtonut t‰nne
tulla. Min‰p‰ nostan tuon pikku pojan ylˆs puuhun ja h‰vit‰n muurin, ja
sitten minun puutarhani saa aina olla lasten leikkipaikkana." H‰n oli
tosiaankin kovin pahoillaan siit‰, mit‰ h‰n oli tehnyt.
H‰n astui alas portaita; avasi ulko-oven hyvin hiljaa ja meni
puutarhaan. Mutta kun lapset n‰kiv‰t h‰net, niin he pel‰styiv‰t niin
kovasti, ett‰ he kaikki juoksivat pakoon, ja silloin puutarhaan tuli
talvi j‰lleen. Pieni poika vain ei juossut pois, sill‰ h‰nen silm‰ns‰
olivat niin kyyneliss‰, ettei h‰n huomannut j‰ttil‰ist‰. Ja j‰ttil‰inen
seisahtui h‰nen taakseen ja nosti h‰net hell‰varoen ylˆs ja laski h‰net
puun oksalle. Puu puhkesi heti kukkiin ja linnut tulivat ja alkoivat
laulaa, ja pikku poika ojensi k‰sivartensa ja kiersi ne j‰ttil‰isen
kaulaan ja suuteli h‰nt‰. Kun toiset lapset huomasivat, ettei
j‰ttil‰inen ollutkaan en‰‰ paha, niin he kiirehtiv‰t takaisin, ja kev‰t
palasi heid‰n mukanansa. "T‰m‰ puutarha on nyt teid‰n, pienokaiset",
sanoi j‰ttil‰inen ja otti suuren kirveen ja hakkasi muurin alas. Ja kun
ihmiset meniv‰t keskip‰iv‰n aikana torille, niin he n‰kiv‰t j‰ttil‰isen
leikkiv‰n lasten kanssa kaikkein ihanimmassa puutarhassa mit‰ he
koskaan olivat n‰hneet.
Kaiken p‰iv‰‰ he leikkiv‰t ja illalla he tulivat j‰ttil‰isen luo
sanomaan h‰nelle hyv‰sti. "Mutta miss‰ on teid‰n pieni toverinne?"
sanoi j‰ttil‰inen; "se pieni poika, jonka min‰ nostin puuhun."
J‰ttil‰inen piti h‰nest‰ kaikkein enimmin sen vuoksi, ett‰ h‰n oli
suudellut h‰nt‰.
"Emme me tied‰", vastasivat lapset, "h‰n on mennyt pois."
"Sanokaa h‰nelle, ett‰ h‰n tulee t‰nne huomenna", sanoi j‰ttil‰inen.
Mutta lapset vastasivat, etteiv‰t he tienneet miss‰ h‰n asui, ja
etteiv‰t he olleet n‰hneet h‰nt‰ ennen; mutta j‰ttil‰inen oli kovin
pahoillansa.
Joka iltap‰iv‰ koulun p‰‰tytty‰ lapset tulivat leikkim‰‰n j‰ttil‰isen
kanssa. Mutta sit‰ pient‰ poikaa, jota j‰ttil‰inen rakasti, ei n‰kynyt
koskaan. J‰ttil‰inen oli hyvin yst‰v‰llinen kaikille lapsille, mutta
sittenkin h‰n kaipasi ensim‰ist‰ yst‰v‰‰ns‰ ja puhui h‰nest‰ usein.
"Kuinka mielell‰ni tahtoisinkaan n‰hd‰ h‰nt‰!" oli h‰nell‰ tapana sanoa.
Kului useita vuosia, ja j‰ttil‰inen tuli hyvin vanhaksi ja
heikoksi. H‰n ei jaksanut en‰‰ leikki‰, ja siksi h‰n istui suuressa
nojatuolissansa ja katseli lasten leikki‰ ja ihaili puutarhaansa.
"Minulla on paljon kauniita kukkasia", h‰n sanoi; "mutta lapset ovat
kauneimmat kaikista kukkasista."
Er‰‰n‰ talvi-aamuna pukiessaan ylleen h‰n katseli ulos ikkunasta. H‰n
ei en‰‰ vihannut talvea, sill‰ h‰n tiesi, ett‰ silloin kev‰t vain
nukkui ja kukkaset lep‰siv‰t.
ƒkki‰ h‰n alkoi ihmeiss‰‰n hieroa silmi‰ns‰ ja katseli katselemistaan.
Olipa se tosiaankin ihmeellinen n‰ky. Puutarhan perimm‰ss‰ sopukassa
seisoi puu ylt'yleens‰ valkoisten kukkien peitossa. Sen oksat olivat
aivan kultaiset, ja hopeisia hedelmi‰ riippui alas oksilta. Ja puun
alla seisoi pieni poika, jota h‰n rakasti.
J‰ttil‰inen juoksi iloisena alas portaita ja riensi puutarhaan. H‰n
kiiruhti ruohokent‰n poikki ja tuli lapsen luo. Mutta kun h‰n saapui
aivan h‰nen l‰hellens‰, niin h‰nen kasvoillensa nousi vihan puna ja h‰n
sanoi: "Kuka on uskaltanut haavoittaa sinua?" Sill‰ lapsen k‰siss‰ ja
pieniss‰ jaloissa oli kahden naulan j‰ljet.
"Kuka on uskaltanut haavoittaa sinua?" huudahti j‰ttil‰inen; "sano
minulle, jotta voin ottaa suuren miekkani ja tappaa h‰net."
"Ei!" vastasi lapsi. "N‰m‰t ovat rakkauden haavoja."
"Kuka sin‰ olet?" kysyi j‰ttil‰inen, ja ihmeellinen vavistus valtasi
h‰net, ja h‰n polvistui pienen lapsen eteen.
Ja lapsi hymyili j‰ttil‰iselle ja sanoi h‰nelle: "Sin‰ annoit minun
leikitell‰ puutarhassasi kerran, t‰n‰ p‰iv‰n‰ sin‰ saat tulla mukanani
minun puutarhaani, joka on paradiisi."
Ja kun lapset t‰n‰ iltapuolena tulivat puutarhaan, niin he lˆysiv‰t
j‰ttil‰isen kuolleena puun alta, joka oli t‰ynn‰ns‰ valkoisia kukkia.