Kuninkaan pojan h‰it‰ oli m‰‰r‰ viett‰‰, ja sen johdosta pantiin
toimeen suuria juhlallisuuksia. H‰n oli odottanut kokonaisen vuoden
morsiantansa, ja vihdoin t‰m‰ oli saapunut. H‰n oli ven‰l‰inen
prinsessa, ja koko matkan aina Suomesta saakka h‰n oli ajanut reess‰,
jota kuusi poroa oli vet‰m‰ss‰. Reki oli aivan kultaisen joutsenen
kaltainen, ja joutsenen siipien lomassa makasi pikku prinsessa itse.
H‰nen pitk‰, hermeliiniviittansa ulottui aina jalkoihin asti, p‰‰ss‰
h‰nell‰ oli pieni hopeakudoksinen myssy, ja h‰n oli yht‰ kalpea kuin
lumipalatsi, jossa h‰n aina asui. H‰n oli niin kalpea, ett‰ kun h‰n
ajoi kadulla, niin kaikki ihmiset katselivat h‰nt‰ ihmeiss‰ns‰. "H‰n on
kuin valkea ruusu!" he huudahtivat ja heittiv‰t ylh‰‰lt‰ parvekkeilta
kukkia h‰nen p‰‰lleen.
Linnanportilla prinssi odotti h‰nt‰. Prinssill‰ oli uneksivat,
tummansiniset silm‰t, ja h‰nen hiuksensa olivat kuin hienointa kultaa.
Kun h‰n n‰ki prinsessan, niin h‰n polvistui maahan ja suuteli h‰nen
k‰tt‰ns‰.
"Sinun kuvasi oli kaunis", mutisi prinssi, "mutta sin‰ itse olet viel‰
paljoa kauniimpi"; ja pieni prinsessa punastui.
"ƒsken h‰n oli kuin valkea ruusu", sanoi nuori paashi naapureillensa,
"mutta nyt h‰n onkin punainen ruusu"; ja koko hovi iloitsi.
Seuraavina kolmena p‰iv‰n‰ kuului kaikkialta: "Valkea ruusu, punainen
ruusu, punainen ruusu, valkea ruusu;" ja kuningas k‰ski korottaa
paashin palkan kaksinkertaiseksi. Mutta kun h‰nell‰ ei yleens‰ ollut
yht‰‰n palkkaa, niin ei t‰st‰ korotuksesta ollut h‰nelle paljon
hyˆty‰, mutta olihan se suuri kunnia sittenkin, ja siit‰ oli ilmoitus
sanomalehdess‰kin.
Kolmen p‰iv‰n kuluttua vietettiin h‰‰t. Se vasta oli erinomainen
juhla, ja morsian ja sulhanen astuivat k‰si k‰dess‰ purppurasamettisen
katoksen alla, joka oli kirjaeltu pienill‰ helmill‰. Sen j‰lkeen olivat
suuret hovip‰iv‰lliset, joita kesti viisi tuntia. Prinssi ja prinsessa
istuivat suuren salin per‰ll‰ ja joivat kirkkaasta kristallimaljasta.
Vain uskolliset rakastajat saattoivat t‰st‰ maljasta juoda, sill‰ kun
vilpilliset huulet koskettelivat sit‰, niin se muuttui harmaaksi,
himme‰ksi ja sameaksi.
"Seh‰n on p‰iv‰n selv‰‰, ett‰ he rakastavat toisiansa", sanoi pikku
paashi, "yht‰ selv‰‰ ja kirkasta kuin kristalli!" Ja kuningas
korotti viel‰kin kerran h‰nen palkkaansa. "Mik‰ erinomainen kunnia!"
huudahtivat kaikki hoviherrat.
Aterian j‰lkeen oli tanssiaiset. Morsian ja sulhanen tanssivat
ruusutanssia yhdess‰, ja kuningas soitti huilua. H‰n soitti hyvin
huonosti, mutta ei kukaan ollut uskaltanut sanoa sit‰ h‰nelle, sill‰
h‰nh‰n oli kuningas. H‰n osasikin soittaa vain kahta laulua, eik‰ h‰n
koskaan ollut oikein selvill‰ siit‰, kumpaistako h‰n soitti; mutta
eih‰n sill‰ ollut v‰li‰, sill‰ kaikkea, mit‰ h‰n teki, jokainen kehui
sanoen: "Mainiota! Mainiota!"
Ohjelman viimeisen‰ numerona oli suuri ilotulitus, jonka tuli tapahtua
juuri keskiyˆn aikana. Pikku prinsessa ei ollut el‰iss‰‰n n‰hnyt
ilotulitusta, ja sen vuoksi kuningas oli k‰skenyt hovi-ilotulittajan
n‰ytt‰m‰‰n taitoansa h‰‰p‰iv‰n‰.
"Milt‰ ilotulitus n‰ytt‰‰?" kysyi prinsessa prinssilt‰ er‰‰n‰ aamuna,
kun he k‰veliv‰t penkereell‰.
"Revontulelta", sanoi kuningas, joka aina oli valmis vastaamaan
toisille tehtyihin kysymyksiin, "ainoastaan monta vertaa
luonnollisemmalta. Min‰ pid‰n ilotulituksesta paljoa enemm‰n kuin
t‰hdist‰, sill‰ tiet‰‰ aina edelt‰p‰in, milloin sit‰ saa n‰hd‰, ja se
on yht‰ suloista kuin minun huilunsoittoni. Tietysti sinun t‰ytyy sit‰
n‰hd‰."
Niinp‰ oli kuninkaan puutarhan per‰lle pystytetty suuret telineet,
ja niin pian kuin hovi-ilotulittaja oli asettanut kaikki oikealle
paikalleen, alkoivat raketit puhua kesken‰‰n.
"Maailma on varmaan hyvin ihana", sanoi pieni s‰hik‰inen. "Katsokaahan
vain noita kauniita keltaisia tulpaaneja. Eiv‰tp‰ ne voisi olla
kauniimpia, vaikka ne olisivat oikeita raketteja. Olen hyvin
mieliss‰ni, ett‰ olen saanut matkustaa. Matkustaminen on ihmeellisen
kehitt‰v‰‰ ja poistaa kaikki ennakkoluulot."
"Ei kuninkaan puutarha ole mik‰‰n maailma, sin‰ hupsu s‰hik‰inen",
sanoi suuri roomalainen kynttil‰; "maailma on hirvitt‰v‰n suuri paikka;
ja sin‰ tarvitsisit kolme kokonaista p‰iv‰‰, ennenkuin olisit ehtinyt
n‰hd‰ sen perinpohjaisesti".
"Jokainen paikka, jota rakastaa, on kokonainen maailma", huudahti
haaveileva tulipyˆr‰, joka nuoruudessaan oli ollut ihastunut vanhaan
puurasiaan, ja kerskaili nyt murtuneella syd‰mell‰‰n; "mutta rakkaus
ei ole en‰‰ muodissa, runoilijat ovat sen tappaneet. He kirjoittivat
siit‰ niin paljon, ettei kukaan siihen en‰‰ uskonut, eik‰ se minua
ihmetyt‰kk‰‰n. Todellinen rakkaus k‰rsii ja on vaiti. Muistanpa kuinka
kerran itsekin -- Mutta mit‰p‰ siit‰ maksaa vaivaa puhua. Runollisuus
on ollutta ja mennytt‰."
"Loruja!" sanoi roomalainen kynttil‰, "runollisuus ei koskaan katoa. Se
on aivankuin kuu, joka aina el‰‰. Esimerkiksi sulhanen ja morsian, ne
rakastavat toisiaan hyvin kiihke‰sti. Minulle kertoi heist‰ t‰n‰ aamuna
ruskea patruuna, joka sattumalta oli samassa laatikossa kuin min‰kin,
ja oli kuullut viimeiset uutiset hovista."
Mutta tulipyˆr‰ pudisti p‰‰t‰ns‰.
"Runous on kuollut, runous on kuollut, runous on kuollut", h‰n mutisi.
H‰n kuului niihin ihmisiin, jotka luulevat, ett‰ kun he sanovat yht‰ ja
samaa asiaa oikein monta kertaa, niin se vihdoin myˆs muuttuu todeksi.
ƒkki‰ kuului ter‰v‰‰, kuivaa ysk‰‰, ja kaikki katsahtivat ymp‰rilleen.
ƒ‰ni l‰ksi pitk‰st‰, kopean n‰kˆisest‰ raketista, joka oli k‰‰ritty
pitk‰n kepin p‰‰h‰n. H‰n ysk‰si aina ennenkuin h‰n alkoi puhua,
ik‰‰nkuin her‰tt‰‰kseen huomiota.
"Hm! Hm!" h‰n sanoi, ja kaikki muut kuuntelivat paitsi tulipyˆr‰, joka
yh‰ pudisteli p‰‰t‰ns‰ ja mutisi: "Runous on kuollut."
"J‰rjestykseen! J‰rjestykseen!" huusi s‰hik‰inen. H‰ness‰ oli hiukan
politikoitsijan vikaa, ja h‰n oli aina ottanut innokkaasti osaa
vaaleihin, jotta h‰n tunsi tavanmukaiset eduskunnan lauseparret.
"Aivan kuollut", kuiskasi tulipyˆr‰ ja h‰n alkoi nukkua.
Niinpian kuin oli aivan hiljaista ysk‰si raketti kolmannen kerran ja
alkoi puhua. H‰n puhui hyvin syv‰ll‰, kirkkaalla ‰‰nell‰, ik‰‰nkuin h‰n
olisi sanellut muistelmiansa, ja katseli aina sen henkilˆn olan yli,
jolle h‰n puhui. Totta tosiaan, h‰nell‰ oli hyvin hieno k‰ytˆs.
"Mik‰ onni kuninkaan pojalle", h‰n huomautti, "ett‰ h‰n menee naimisiin
juuri samana p‰iv‰n‰, jolloin minut lasketaan ylˆs ilmaan. Tosiaankin,
jos t‰ten olisi varta vasten j‰rjestetty, niin eip‰ paremmin olisi
voinut sattua. Mutta prinsseill‰ on aina hyv‰ onni."
"Hyv‰nen aika!" sanoi pieni s‰hik‰inen. "Min‰ luulin aivan p‰invastoin,
ett‰ meid‰t laskettaisiin ilmaan prinssin kunniaksi."
"Ehk‰p‰ teid‰t", h‰n vastasi; "tosiaankin, en ep‰ile sit‰ yht‰‰n,
mutta minun laitani on toinen. Min‰ olen hyvin hieno raketti, ja minun
vanhempani olivat myˆs hyvin hienoja. Minun ‰itini oli aikoinaan
kaikkein enimmin ihailtu tulipyˆr‰, ja h‰n tuli kuuluisaksi sulavan
tanssinsa johdosta. Kun h‰n esiintyi julkisesti, niin h‰n kiersi
yhdeks‰ntoista kertaa ymp‰ri ennenkuin h‰n sammui, ja joka kerta
pyˆr‰ht‰ess‰ns‰ h‰n heitti ilmaan seitsem‰n ruusunpunaista t‰hte‰.
H‰n oli kolme ja puoli jalkaa l‰pimitaten ja tehty kaikkein parhaasta
ruudista. Minun is‰ni oli raketti samoinkuin min‰kin, ja ranskalaista
syntyper‰‰. H‰n lensi niin korkealle, ett‰ ihmiset pelk‰siv‰t, ettei
h‰n koskaan palaisi takaisin. H‰n palasi sittenkin, sill‰ h‰n oli
yst‰v‰llinen luonteeltansa, ja laskeutuessaan alas h‰n suitsutti
kultasadetta ymp‰rilleen. Sanomalehdet kirjoittivat h‰nen esityksest‰‰n
hyvin imartelevasti. Sanottiinpa h‰nt‰ hallituksen sanansaattajassa
kuritustaidon suurimmaksi voitoksi."
"Tulitustaidon, tulitustaidon, te tarkoitatte", sanoi bengaalituli;
"min‰ tied‰n, ett‰ se on tulitustaito, sill‰ min‰ n‰in sen
kirjoitettuna oman koteloni kyljess‰."
"Mutta min‰p‰ sanoin kuritustaito", vastasi raketti vakavalla ‰‰nell‰,
ja bengaalituli oli niin h‰peiss‰ns‰, ett‰ h‰n alkoi s‰tti‰ pient‰
s‰hik‰ist‰, n‰ytt‰‰kseen h‰nelle, ett‰ h‰n viel‰kin oli t‰rke‰ henkilˆ.
"Min‰ sanoin", jatkoi raketti, "min‰ sanoin niin, mit‰ min‰ oikeastaan
sanoin?"
"Te puhuitte itsest‰nne", vastasi roomalainen kynttil‰.
"Tietysti; min‰ puhuin juuri jostakin hyvin huvittavasta aiheesta, kun
minua niin raa'asti keskeytettiin. Min‰ vihaan raakuutta ja huonoja
tapoja, sill‰ min‰ olen hyvin arkaluontoinen. Ei kukaan koko avarassa
maailmassa ole yht‰ arkaluontoinen kuin min‰, siit‰ olen aivan varma."
"Mit‰ merkitsee arkaluontoinen ihminen?" sanoi s‰hik‰inen roomalaiselle
kynttil‰lle.
"Arkaluontoinen on se, joka aina astuu toisten ihmisten varpaille sen
vuoksi, ett‰ h‰nell‰ itsell‰‰n on liikavarpaita", vastasi roomalainen
kynttil‰ hiljaa kuiskaten; ja s‰hik‰inen oli v‰h‰ll‰ haljeta naurusta.
"Mit‰ te siell‰ nauratte?" kysyi raketti; "min‰ en naura."
"Min‰ nauran siksi, ett‰ mieleni on iloinen", vastasi s‰hik‰inen.
"Sep‰ on kovin itsek‰s syy", vastasi raketti harmistuneena. "Mit‰
oikeutta teill‰ on olla iloinen? Ajattelisitte muita. Tosiaankin,
voisitte ajatella minua. Min‰ ajattelen aina itse‰ni, ja vaadin, ett‰
kaikki muutkin sit‰ tekisiv‰t. Sit‰ sanotaan myˆt‰tuntoisuudeksi. Se
on kaunis hyve, ja minulla on sit‰ suuressa m‰‰r‰ss‰. Ajatelkaahan
esimerkiksi, jos minulle tapahtuisi jotakin t‰n‰ iltana, mik‰
onnettomuus se olisi kaikille! Prinssi ja prinsessa eiv‰t koskaan en‰‰
tulisi onnellisiksi, koko heid‰n el‰m‰ns‰ olisi pilattu; ja kuningas,
sen tied‰n, ei voisi sit‰ kest‰‰. Totta tosiaan, kun ajattelen omaa
t‰rkeytt‰ni, niin kyyneleet aivan nousevat silmiini."
"Jos tahdotte tuottaa iloa toisille", sanoi roomalainen kynttil‰, "niin
on viisainta pysy‰ kuivana."
"Tietysti", huudahti bengaalituli, joka oli jo iloisemmalla mielell‰;
"senh‰n tavallinen j‰rkikin ymm‰rt‰‰."
"Tavallinen j‰rki, tosiaankin!" sanoi raketti loukkaantuneena; "te
unohdatte, etten min‰ ole yht‰‰n tavallinen, vaan aivan erikoinen. No,
tavallista j‰rke‰ voi kell‰ hyv‰ns‰ olla edellytt‰en, ett‰ mielikuvitus
kokonaan puuttuu. Mutta minulla on mielikuvitusta, sill‰ en koskaan
n‰e asioita sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat; min‰ kuvailen ne
aina aivan erilaisiksi mieless‰ni. Mit‰ nyt minun kuivanapysymiseeni
tulee, niin ei t‰‰ll‰ ole ket‰‰n, joka k‰sitt‰isi minun tunteellista
luonnettani. Kaikeksi onneksi en pid‰ siit‰ lukuakaan. Ainoa mik‰
el‰m‰ss‰ pit‰‰ ihmisen pystyss‰ on se tieto, ett‰ kaikki muut ovat
‰‰rettˆm‰n mit‰ttˆmi‰, ja t‰m‰ asia on aina ollut minulle hyvin
selv‰. Mutta ei kell‰‰n teist‰ ole syd‰nt‰. T‰ss‰ te vain nauratte ja
ilkamoitte, ik‰‰nkuin prinssi ja prinsessa eiv‰t juuri ‰sken olisi
viett‰neet h‰it‰."
"Totta tosiaan", huudahti pieni tulipallo, "miksi emme olisi iloisia?
T‰m‰h‰n on kaikkein iloisin p‰iv‰, ja kun min‰ lenn‰n ilmaan, niin aion
kertoa siit‰ t‰hdille. Saattepa n‰hd‰ kuinka ne tuikkivat, kun kerron
heille kauniista morsiamesta."
"Oi, mik‰ typer‰ el‰m‰nkatsomus!" sanoi raketti; "mutta enp‰ min‰
muuta odottanutkaan. Teiss‰ ei ole kerrassaan mit‰‰n; te olette
onttoja ja tyhji‰. Voisihan prinssi ja prinsessa asettua sellaiseen
maahan asumaan, miss‰ olisi syv‰ virta, ja voisihan heill‰ olla pieni
poika, pieni vaaleakutrinen ja sinisilm‰inen poika, aivan sellainen
kuin prinssi itsekin on; ja voisihan h‰n kerta menn‰ ulos k‰velem‰‰n
hoitajansa kanssa; hoitaja nukahtaisi ehk‰ suuren seljapuun alle, ja
silloin pikku poika voisi pudota syv‰‰n virtaan ja hukkua. Mik‰ hirve‰
onnettomuus! Ihmisparat, jos he kadottaisivat ainoan poikansa! Se on
todellakin kauheaa! Sit‰ en koskaan voisi kest‰‰."
"Eiv‰th‰n he ole kadottaneet ainoaa poikaansa", sanoi roomalainen
kynttil‰; "ei heit‰ ole mik‰‰n onnettomuus kohdannut."
"Enh‰n min‰ sit‰ sanonutkaan", vastasi raketti; "min‰ sanoin vain, ett‰
voisi kohdata. Jos he olisivat kadottaneet ainoan poikansa, niin ei
siit‰ maksaisi en‰‰ puhua mit‰‰n. Min‰ vihaan ihmisi‰, jotka surevat
sit‰, mik‰ on tapahtunut. Mutta kun ajattelen, ett‰ he mahdollisesti
voisivat kadottaa ainoan poikansa, niin kiihdyn aivan kauheasti."
"Sit‰ te juuri teettekin!" huudahti bengaalituli. "Totta tosiaan, en
tied‰ toista niin kiihkomielist‰ ja teeskentelev‰‰ ihmist‰ kuin te."
"Te olette kaikkein h‰vyttˆminen ihminen, mit‰ koskaan olen tavannut",
sanoi raketti, "ettek‰ voi ymm‰rt‰‰ minun yst‰vyytt‰ni prinssiin."
"No, etteh‰n edes tunne h‰nt‰", murisi roomalainen kynttil‰.
"En ole v‰itt‰nytk‰‰n tuntevani h‰nt‰", vastasi raketti. "Ja uskallanpa
vakuuttaa, ett‰ jos tuntisin h‰net, niin en olisikaan h‰nen yst‰v‰ns‰.
On hyvin vaarallista tuntea yst‰vi‰‰n."
"Koettakaa mielemmin pysytell‰ kuivana", sanoi tulipallo. "Se on
t‰rkein asia."
"Hyvin t‰rke‰t‰ teille, sen kyll‰ uskon", vastasi raketti, "mutta min‰
itken, jos minua haluttaa"; ja h‰n purskahti todelliseen itkuun, ja
kyyneleet vieriv‰t pitkin h‰nen keppi‰ns‰ aivankuin sadepisarat ja
olivat v‰h‰ll‰ kastella kahta pient‰ kovakuoriaista, jotka juuri olivat
p‰‰tt‰neet perustaa yhteisen talon ja etsiv‰t itselleen somaa, kuivaa
asuntoa.
"Onpa h‰nell‰ kovin runollinen luonne", sanoi tulipyˆr‰, "sill‰ h‰n
itkee ilman v‰hint‰k‰‰n syyt‰", ja h‰n huokasi syv‰‰n ja ajatteli
puurasiaa.
Mutta roomalainen kynttil‰ ja bengaalituli n‰rk‰styiv‰t ja huusivat
kimakalla ‰‰nell‰: "Hullutusta! Hullutusta!" He olivat hyvin
k‰yt‰nnˆllisi‰, ja jos joku asia ei ollut heille mieleen, niin he
sanoivat sit‰ heti hullutukseksi.
Sitten kuu kohosi taivaalle ik‰‰nkuin ihmeellinen hopeakilpi, ja t‰hdet
alkoivat kiilua, ja linnasta kuului soiton s‰veli‰.
Prinssi ja prinsessa johtivat tanssia. He tanssivat niin kauniisti,
ett‰ korkeat, valkoiset liljat kurkistivat sis‰‰n ikkunasta ja
katselivat heit‰, ja suuret, punaiset unikot nyˆkk‰siv‰t p‰‰t‰‰n ja
lˆiv‰t tahtia.
Sitten kello lˆi kymmenen ja yksitoista ja kaksitoista, ja kun
viimeinen keskiyˆn lyˆnti oli kajahtanut, astuivat kaikki ulos
penkereelle, ja kuningas l‰hetti hakemaan kuninkaallista ilotulittajaa.
"Antakaa ilotulituksen alkaa", sanoi kuningas, ja kuninkaallinen
ilotulittaja kumarsi syv‰‰n ja astui puutarhan per‰lle. H‰nell‰ oli
kuusi apulaista, ja kullakin oli tulisoihtu pitk‰n seip‰‰n p‰‰ss‰.
Se vasta n‰ytti kauniilta.
Tss! Tss! sihisi tulipyˆr‰ pyˆriess‰‰n ymp‰ri. Bum! Bum! sanoi
roomalainen kynttil‰. Sitten s‰hik‰iset alkoivat tanssia ja
bengaalitulet punasivat kaikki punaiseksi. "Hyv‰sti", huusi tulipallo
l‰htiess‰‰n lentoon ja sirotellessaan ymp‰rilleen pieni‰ sinisi‰
kipinˆit‰. Bom! Bom! sanoivat tulilenturit, jotka olivat kovin
hyv‰ll‰ p‰‰ll‰. Kaikki muut saavuttivat erinomaisen menestyksen
paitsi ihmeellinen raketti. H‰n oli niin m‰rk‰ itkustansa, ettei
h‰n syttynyt lainkaan. Parasta h‰ness‰ oli ruuti, ja se oli niin
kastunut kyynelist‰, ettei se kelvannut mihink‰‰n. Kaikki h‰nen kˆyh‰t
sukulaisensa, joita h‰n ei koskaan puhutellut muuta kuin tiuskaten,
lensiv‰t ilmaan kuin ihmeelliset, kultaiset tulikukkaset. Koko hovi
hurrasi, ja pikku prinsessa nauroi ilosta.
"He s‰‰st‰v‰t minut varmaan jotakin suurta juhlaa varten", sanoi
raketti; "niin se varmaankin on", ja h‰n n‰ytti viel‰ entist‰‰n
kopeammalta.
Seuraavana p‰iv‰n‰ tyˆmiehet tulivat korjaamaan kaikki paikoillensa.
"Se on varmaan joku l‰hetystˆ", sanoi raketti; "min‰ otan heid‰t
kaikella arvolla vastaan;" ja h‰n nosti nen‰ns‰ ylˆs ilmaan ja rypisti
kulmakarvojaan, ik‰‰nkuin h‰n olisi ajatellut jotakin t‰rke‰t‰ asiaa.
Mutta he eiv‰t panneet h‰neen v‰hint‰k‰‰n huomiota, sill‰ he olivat
juuri poismenossa. Mutta yksi heist‰ huomasi h‰net ‰kki‰. "Halloo", h‰n
huusi, "kas tuota mokomaa rakettia!" ja h‰n heitti sen aidan yli ojaan.
"Mokoma raketti? Mokoma raketti?" h‰n sanoi pyˆriess‰‰n ilmassa;
"mahdotonta! Komea raketti, niinh‰n tuo mies sanoi. Kuuluuhan mokoma ja
komea melkein samalta, ja useinpa ne merkitsev‰tkin aivan samaa," ja
raketti kupsahti mutaan.
"T‰‰ll‰ ei ole hauska olla", h‰n huomautti, "mutta ehk‰ t‰m‰ on
hyvinkin hieno kylpypaikka, jonne minut on l‰hetetty terveytt‰ni
hoitamaan. Minun hermoni ovat hyvin huonot ja min‰ tarvitsen lepoa."
Sitten pieni sammakko, jolla oli kirkkaat timanttisilm‰t ja vihre‰,
t‰plik‰s takki, ui h‰nen luoksensa.
"Kas vaan, uusi tulokas!" sanoi sammakko. "Mutta eip‰ mik‰‰n ole mudan
veroista. Kun minulla vain on oja ja sadevett‰, niin olen onnellinen.
Luuletteko, ett‰ iltapuolella sataa? Toivoisinpa sit‰ kernaasti, mutta
taivas on aivan sininen ja pilvetˆn. Mik‰ vahinko!"
"Hm! Hm!" sanoi raketti ja alkoi yski‰.
"Kuinka kaunis ‰‰ni teill‰ on!" huudahti sammakko. "Seh‰n on aivan
kuin kurnutusta, ja kurnutushan on soinnultaan kaikkein kauneinta
maailmassa. Saatte kuulla meid‰n lauluseuraamme illalla. Me istumme
vanhassa ankkalammikossa aivan l‰hell‰ talonpoikaistaloa, ja heti kun
kuu nousee, niin me aloitamme. Se kuuluu niin kauniilta, ett‰ kaikki
valvovat vuoteissaan ja kuuntelevat. Totta tosiaan, eilen viimeksi
kuulin em‰nn‰n sanovan ‰idillens‰, ettei h‰n meid‰n t‰htemme saanut
unta silm‰‰n koko yˆn‰. Onpa se kovin mieluisaa, kun tiet‰‰ olevansa
niin suosittu."
"Hm! Hm!" sanoi raketti vihoissaan. H‰n oli kovin pahoillaan, kun h‰n
ei saanut suunvuoroa.
"Ihana ‰‰ni, totta tosiaan", jatkoi sammakko; "toivottavasti te tulette
ankkalammikolle. Minun t‰ytyy vartioida tytt‰ri‰ni. Minulla on kuusi
kaunista tyt‰rt‰, ja min‰ pelk‰‰n pahasti, ett‰ hauki voisi kohdata
heid‰t. H‰n on hirve‰ peto, eik‰ arastele yht‰‰n, vaikka h‰n sˆisi ne
aamiaisekseen. N‰kemiin asti; minusta oli tosiaankin hyvin hupaista
keskustella teid‰n kanssanne."
"Onpa sekin keskustelua!" sanoi raketti. "Itse te koko ajan olette
puhunut. Ei se ole keskustelua."
"Jonkun t‰ytyy kuunnellakin", vastasi sammakko, "ja min‰ puhun yksin
mieluimmin. Se s‰‰st‰‰ aikaa ja est‰‰ v‰ittely‰."
"Mutta min‰ pid‰n v‰ittelyst‰", sanoi raketti.
"ƒlk‰‰h‰n toki", sanoi sammakko yst‰v‰llisesti. "V‰ittely on kovin
alhaista, sill‰ hienossa seurael‰m‰ss‰ on kaikilla samat mielipiteet.
N‰kemiin asti, viel‰ kerran; minun tytt‰reni n‰kyv‰tkin olevan tuolla",
ja pikku sammakko ui pois.
"Te olette kovin hermostuttava", sanoi raketti, "ja huonosti
kasvatettu. Min‰ vihaan ihmisi‰, jotka puhuvat vain omista asioistansa,
niinkuin te teette, silloin kun tahtoisi puhua itsest‰ns‰, niinkuin
min‰. Sit‰ min‰ sanon itsekk‰isyydeksi, ja itsekk‰isyys on jotakin
kovin inhottavaa, varsinkin sellaiselle luonteelle kuin min‰ olen,
sill‰ kaikki tuntevat minun erinomaisen myˆt‰tuntoisuuteni muita
kohtaan. Totta tosiaan, teid‰n pit‰isi seurata minun esimerkki‰ni.
Parempaa esikuvaa ette voisi saada. Nyt kun teill‰ on siihen
tilaisuutta, niin pit‰isitte varanne, sill‰ min‰ l‰hden pian takaisin
hoviin. Minua suositaan suuresti hovissa; eilen prinssi ja prinsessa
viettiv‰t h‰it‰ minun kunniakseni. Mutta tietysti te ette tied‰ mit‰‰n
t‰st‰ kaikesta, sill‰ te olette maalainen."
"H‰nelle ei maksa vaivaa puhua", sanoi p‰iv‰nkorento, joka istui
suuren, ruskean osmank‰‰min latvassa; "ei maksa laisinkaan vaivaa,
sill‰ h‰n on mennyt pois."
"No, se on h‰nen vahinkonsa, eik‰ minun", vastasi raketti. "En min‰
lakkaa puhumasta h‰nelle vain sen vuoksi, ettei h‰n viitsi kuunnella.
Min‰ kuuntelen mielell‰ni omaa ‰‰nt‰ni. Se on minun suurimpia huvejani.
Min‰ keskustelen usein pitk‰lt‰ yksikseni, ja min‰ olen niin viisas,
ett‰ v‰list‰ en ymm‰rr‰ sanaakaan siit‰ mit‰ sanon."
"Silloin olisi parasta jos pit‰isitte luentoja viisaustieteest‰", sanoi
p‰iv‰nkorento; ja h‰n levitti kauniit harsomaiset siipens‰ ja lensi
ylˆs ilmaan.
"Kuinka tyhm‰ h‰n oli, kun ei j‰‰nyt t‰nne!" sanoi raketti. "Olen aivan
varma siit‰, ettei h‰nell‰ usein ole niin hyv‰ tilaisuus henke‰ns‰
kehitt‰‰. Mutta mit‰p‰ min‰ siit‰ v‰lit‰n. Sellainen nero kuin min‰ saa
kerran viel‰ tunnustusta;" ja h‰n vajosi hiukan syvemm‰lle mutaan.
Hetken kuluttua suuri valkoinen ankka ui h‰nen luoksensa. H‰nell‰ oli
keltaiset s‰‰ret ja uimajalat ja h‰nen huojuvaa k‰ynti‰ns‰ ihailtiin
suuresti.
"Kvak, kvak, kvak", h‰n sanoi. "Kuinka lystikk‰‰n n‰kˆinen te olette!
Saanko luvan kysy‰, oletteko te syntynyt tuollaisena, vai tapaturmako
teid‰t sellaiseksi on tehnyt?"
"Kyll‰ sen huomaa, ett‰ te aina olette asunut maalla", sanoi raketti,
"muuten te tiet‰isitte kuka min‰ olen. Mutta min‰ suon teille teid‰n
typeryytenne anteeksi. Olisi paha vaatia, ett‰ muut olisivat yht‰
viisaita kuin itse. Te h‰mm‰stytte varmaan suuresti, kun saatte kuulla,
ett‰ min‰ osaan lent‰‰ ilmaan ja pudota alas kultasateena."
"Ei se minusta ole mit‰‰n merkillist‰", sanoi ankka, "kun ei siit‰
kellek‰‰n ole hyˆty‰. Kas, jos te osaisitte kynt‰‰ peltoa niinkuin
h‰rk‰, tai vet‰‰ rattaita kuin hevonen, tai paimentaa lampaita kuin
paimenkoira, niin se olisi jotakin."
"Hyv‰ yst‰v‰", sanoi raketti hyvin ylpe‰ll‰ ‰‰nell‰, "min‰ huomaan,
ett‰ te kuulutte alhaisoon. Minun kaltaiseni ihminen ei tee koskaan
mit‰‰n hyˆdyllist‰. Meill‰ on erityisi‰ luonnonlahjoja, ja se on aivan
riitt‰v‰‰. Min‰ en puolestani ole huvitettu mink‰‰nlaisesta ammatista,
kaikkein v‰himmin sellaisista, joita te n‰ytte suosittelevan. Minun
mielest‰ni tosiaankin ruumiillinen tyˆ on sopivaa vain niille, jolla ei
ole mit‰‰n muuta teht‰v‰‰."
"No niin", sanoi ankka, joka rakasti rauhaa, eik‰ koskaan riidellyt
kenenk‰‰n kanssa, "kullakin on oma makunsa. Mutta min‰ toivon joka
tapauksessa, ett‰ te asetutte t‰nne asumaan."
"Ei, hyv‰nen aika", huudahti raketti. "Min‰ olen vieras t‰‰ll‰, hieno
vieras. Minusta t‰m‰ paikka on kovin ik‰v‰. Ei t‰‰ll‰ ole seuraa eik‰
rauhaa. T‰‰ll‰ tosiaankin hajahtaa esikaupungilta. Min‰ menen takaisin
hoviin, sill‰ min‰ tied‰n, ett‰ minun el‰m‰nteht‰v‰ni on her‰tt‰‰
huomiota maailmassa."
"Min‰ itse aioin kerran astua julkiseen el‰m‰‰n", huomautti ankka;
"on niin paljon, mik‰ kaipaisi parannusta. Er‰‰ss‰ kokouksessa min‰
nousinkin puhujalavalle, ja me teimme p‰‰tˆksi‰, jotka tuomitsivat
kaiken sen, mist‰ me emme pit‰neet. Mutta eiv‰tp‰ ne suuresti
vaikuttaneet. Nyt min‰ el‰n vain kotona ja hoidan perhett‰ni."
"Min‰ olen luotu julkista el‰m‰‰ varten", sanoi raketti, "samoin kaikki
minun sukulaisenikin, viel‰p‰ kaikkein halvimmatkin. Joka kerta kun
me astumme esiin, her‰t‰mme me suurta huomiota. En ole viel‰ itse
esiintynyt, mutta silloin kun sen teen, niin se vasta on kaunis n‰ky.
Mit‰ taas kotiel‰m‰‰n tulee, niin siin‰ ihminen vanhenee kovin pian, ja
ajatukset vieraantuvat korkeammista kysymyksist‰."
"Ah, el‰m‰n korkeammat kysymykset, ne ovat vasta hienoja!" sanoi ankka;
"t‰st‰ muistuukin mieleeni, kuinka n‰lk‰inen min‰ olen"; ja h‰n ui alas
virran mukana ja sanoi: "Kvak, kvak, kvak."
"Tulkaa takaisin! Tulkaa takaisin!" huusi raketti, "minulla on teille
paljon sanomista"; mutta ankka ei ollut kuulevinansa h‰nt‰. "Sep‰ hyv‰,
ett‰ h‰n meni", h‰n sanoi itseksens‰, "h‰n on hyvin v‰h‰lahjainen";
ja raketti vajosi viel‰kin syvemm‰lle mutaan ja rupesi tuumimaan
ihmisneron yksin‰isyytt‰, kun ‰kki‰ kaksi pient‰ poikaa valkoisissa
takeissaan juoksi alas rantaan, kantaen pataa ja risukimppua.
"Nyt l‰hetystˆ saapuu", sanoi raketti ja koetti n‰ytt‰‰ hyvin
arvokkaalta.
"Halloo!" huusi toinen pojista, "katsos tuota multaista keppi‰! Mitenk‰
se on t‰nne tullut", ja h‰n onki raketin ylˆs ojasta.
"Multainen keppi!" sanoi raketti, "mahdotonta! Kultainen keppi, niinh‰n
h‰n sanoi. Kultakeppi on hyvin imartelevaa. Totta tosiaan, h‰n luulee
minua hoviherraksi."
"Pannaan se palamaan!" sanoi toinen poika, "niin vesi kiehuu pikemmin."
He panivat risut yhteen kasaan, heittiv‰t raketin p‰‰llimm‰iseksi ja
sytyttiv‰t tulen.
"T‰m‰p‰ on mainiota", huusi raketti, "he p‰‰st‰v‰t minut lentoon
keskell‰ valoisaa p‰iv‰‰, niin ett‰ jokainen voi n‰hd‰ minut."
"Pannaanpas maata", sanoivat pojat, "ja kun me her‰‰mme, niin vesi on
kiehunut"; ja he heitt‰ytyiv‰t pitk‰kseen ruohoon ja sulkivat silm‰ns‰.
Raketti oli hyvin m‰rk‰, jotta kesti kauan ennenkuin se rupesi
palamaan. Mutta vihdoin tuli tarttui siihen.
"Nyt min‰ lenn‰n ilmaan!" h‰n huusi ja h‰n ojensi itsens‰ hyvin
j‰yk‰ksi ja suoraksi. "Min‰ lenn‰n t‰hti‰kin korkeammalle, paljoa
korkeammalle kuin kuu, ja aurinkoakin korkeammalle. Totta tosiaan, min‰
lenn‰n niin korkealle ett‰ --"
Ts! Ts! Ts! ja h‰n lensi suoraan ilmaan.
"Ihanaa!" h‰n huudahti. "T‰ll‰ tavalla min‰ lenn‰n ikuisesti. Mik‰
menestys minulla oli!"
Mutta ei kukaan n‰hnyt h‰nt‰.
Sitten h‰n tunsi kummallista syyhytyst‰ ylt'yleens‰.
"Nyt min‰ r‰j‰hd‰n", h‰n huusi. "Min‰ sytyt‰n koko maailman tuleen ja
her‰t‰n niin suurta huomiota, ettei kukaan muusta puhukkaan kokonaiseen
vuoteen." Ja tietysti h‰n r‰j‰htikin. Rits! Rats! paukkui ruuti. Siit‰
ei ollut ep‰ilyst‰k‰‰n.
Mutta kukaan ei kuullut, ei edes nuo pienet pojat, sill‰ he nukkuivat
sike‰sti.
H‰nest‰ ei ollut muuta j‰ljell‰ kuin keppi, ja se putosi hanhen
selk‰‰n, joka juuri k‰veli ojan reunalla.
"Hyv‰ Jumala!" huusi hanhi. "Rupeaako nyt keppej‰ satelemaan"; ja h‰n
kiiruhti veteen.
"Tiesinh‰n sen, ett‰ her‰tt‰isin suurta huomiota", l‰‰h‰tti raketti ja
sammui.