Korkealla kaupungin yl‰puolella, suurella kivipaadella, seisoi
onnellisen prinssin kuvapatsas. Hienot kultalehdet peittiv‰t
ylt'yleens‰ h‰nen ruumiinsa, silmin‰ oli kaksi loistavaa safiria, ja
suuri punainen rubiini loisti h‰nen miekkansa kahvassa.
Kaikki h‰nt‰ ihailivat. "H‰n on yht‰ kaunis kuin tuuliviiri", huomautti
yksi kaupungin neuvoksista, joka oli ymm‰rt‰vin‰‰n taidetta; "mutta
yht‰ hyˆdyllinen h‰n ei ole", lis‰si h‰n, sill‰ h‰n pelk‰si ihmisten
luulevan h‰nt‰ ep‰k‰yt‰nnˆlliseksi, ja sit‰ h‰n ei todellakaan ollut.
"Miksi sin‰ et voi olla yht‰ kiltti kuin onnellinen prinssi?" kysyi
‰iti pienelt‰ pojaltaan, joka itki, kun h‰n ei ylettynyt ottamaan kuuta
taivaalta. "Onnellinen prinssi ei koskaan halua mahdottomuuksia."
"Min‰ iloitsen, ett‰ maailmassa on ainakin joku, joka on t‰ysin
onnellinen", mutisi alakuloinen mies katsellessaan ihmeellist‰
kuvapatsasta.
"H‰n on aivan kuin enkeli", sanoivat Orpokodin lapset, jotka tulivat
kirkosta loistavissa, tulipunaisissa hameissaan ja puhtaissa,
valkoisissa esiliinoissaan.
"Mist‰ te sen tied‰tte?" kysyi laskennonopettaja, "etteh‰n te ole
enkeleit‰ n‰hneet."
"Olemmepa unessa", vastasivat lapset; ja laskennonopettaja rypisti
kulmakarvojansa ja n‰ytti hyvin vakavalta, sill‰ h‰n ei hyv‰ksynyt
lasten unelmia.
Er‰‰n‰ iltana pieni p‰‰skynen lensi kaupungin yli. H‰nen yst‰v‰ns‰
olivat jo l‰hteneet Egyptiin kuusi viikkoa sitten, mutta h‰n yksin oli
j‰‰nyt heist‰ j‰lkeen, sill‰ h‰n oli rakastunut kaikkein kauneimpaan
kaislaan. P‰‰skynen oli kohdannut h‰net varhain kev‰‰ll‰ lent‰ess‰‰n
joen varrella suuren keltaisen perhosen j‰ljess‰, ja h‰n oli ihastunut
niin suuresti kaislan hoikkaan vartaloon, ett‰ h‰n j‰i juttelemaan
h‰nen kanssansa.
"Saanko rakastaa sinua?" kysyi p‰‰skynen, joka tahtoi heti puhua suunsa
puhtaaksi, ja kaisla kumarsi h‰nelle syv‰‰n. Ja p‰‰skynen kierteli
h‰nen ymp‰rill‰ns‰ ja kosketteli vett‰ siivill‰‰n, jotta veden kalvoon
kohosi hopeav‰reit‰. Sill‰ tavalla h‰n kosiskeli, ja sit‰ kesti kaiken
kes‰‰.
"Ompa tuo kummallista rakkautta", viserteliv‰t toiset p‰‰skyset; "eih‰n
kaislalla ole yht‰‰n rahaa, ja aivan liiaksi sukulaisia", ja totta
tosiaan, joki olikin aivan t‰ynn‰ kaisloja. Ja kun syksy tuli, niin
kaikki p‰‰skyset lensiv‰t pois.
Kun he olivat l‰hteneet, niin tuntui el‰m‰ p‰‰skysen mielest‰ kovin
yksin‰iselt‰ ja h‰n alkoi kyll‰sty‰ kaisla-neitoon. "Eih‰n h‰n osaa
keskustellakkaan", sanoi p‰‰skynen, "ja pelk‰‰np‰, ett‰ h‰n on kovin
koketti, sill‰ h‰n liehakoitsee aina tuulen kanssa". Ja tosiaankin,
joka kerta kun tuuli puhalsi, niin kaisla kumarsi ja niiasi hyvin
suloisesti. "T‰ytyyh‰n minun myˆnt‰‰, ett‰ h‰n viihtyy hyvin kotona",
jatkoi p‰‰skynen, "mutta min‰p‰ pid‰n matkoista, ja sen vuoksi t‰ytyy
minun vaimoni myˆs mielell‰‰n matkustella."
"Tahdotko seurata minua?" kysyi p‰‰skynen vihdoin kaislalta; mutta
kaisla pudisti p‰‰t‰ns‰, h‰n oli niin kovin kiintynyt kotiinsa.
"Sin‰ olet vain leikitellyt minun kanssani", huudahti p‰‰skynen. "Min‰
l‰hden pyramidien maahan. Hyv‰sti!" ja p‰‰skynen lensi pois.
P‰‰skynen lensi kaiken p‰iv‰‰ ja illan suussa h‰n saapui kaupunkiin.
"Miss‰h‰n min‰ voisin olla yˆt‰?" h‰n sanoi. "Toivottavasti on minulle
yˆsija valmistettu t‰‰ll‰ kaupungissa."
Silloin h‰n huomasi kuvapatsaan korkealla kivell‰.
"Tuolla min‰ voin lev‰t‰", h‰n sanoi, "se on hieno paikka ja siell‰
on kylliksi raitista ilmaa." Samassa h‰n lensi onnellisen prinssin
jalkojen juureen.
"Minullapa on kultainen makuuhuone", h‰n puheli itseksens‰
katsellessaan ymp‰rilleen, ja h‰n valmistui nukkumaan; mutta juuri kun
h‰n aikoi pist‰‰ p‰‰ns‰ siiven alle tipahti suuri vesipisara h‰nen
p‰‰llens‰. "Kas kummaa!" h‰n huudahti; "ei ainoatakaan pilve‰ koko
taivaalla, t‰hdet tuikkivat kirkkaasti ja kuitenkin sataa. Ilmanala
pohjois-Europassa on todellakin hirve‰. Kaisla piti sateesta, mutta h‰n
onkin kovin itsek‰s."
Sitten tipahti jo toinenkin pisara.
"Mit‰ hyˆty‰ kuvapatsaasta on, jollei se voi olla sateen suojana?" h‰n
sanoi. "Parasta ett‰ l‰hden etsim‰‰n hyv‰‰ uuninpiippua", ja h‰n aikoi
lent‰‰ pois.
Mutta ennenkuin h‰n ehti levitt‰‰ siipens‰ tipahti viel‰ kolmas pisara
ja h‰n katsahti ylˆs ja n‰ki -- niin, mit‰p‰ h‰n n‰ki?
Onnellisen prinssin silm‰t olivat t‰ynn‰ kyyneleit‰ ja kyyneleet
vuosivat h‰nen kultaisia poskiansa pitkin. H‰nen kasvonsa n‰yttiv‰t
niin ihmeen kauniilta kuutamossa, ett‰ pikku p‰‰skynen tunsi syv‰‰
s‰‰li‰.
"Kuka sin‰ olet?" kysyi p‰‰skynen.
"Min‰ olen onnellinen prinssi."
"Miksi sin‰ sitten itket?" kysyi p‰‰skynen; "sin‰ olet aivan kastellut
minut."
"Kun min‰ elin ja minulla oli ihmisen syd‰n", vastasi kuvapatsas,
"niin en tiennyt mit‰ kyyneleet olivat, sill‰ min‰ asuin suuressa
linnassa, jonne surulla ei ollut lupa tunkeutua. P‰ivin min‰ leikin
toverieni kanssa puutarhassa ja iltasin min‰ johdin tanssia linnan
suuressa salissa. Puutarhaa ymp‰rˆi korkea muuri, mutta ei minun
mieleeni koskaan juolahtanutkaan kysell‰, mit‰ sen takana oli, sill‰
kaikki minun ymp‰rill‰ni oli kaunista. Hoviherrani kutsuivat minua
onnelliseksi prinssiksi, ja onnellinen min‰ tosiaankin olin, jos
huvitus on onnea. Siten min‰ elin ja siten min‰ kuolin. Ja nyt kun olen
kuollut, niin he asettivat minut t‰nne niin korkealle, ett‰ voin n‰hd‰
kaiken rumuuden ja surkeuden kaupungissa, ja vaikka syd‰meni on lyijy‰,
niin en sittenk‰‰n voi muuta kuin itke‰."
"Mit‰! Eikˆ h‰n olekkaan l‰vitsens‰ kultaa?" puheli p‰‰skynen
itseksens‰. Mutta h‰n oli niin kohtelias, ettei h‰n tahtonut lausua
‰‰neen tuollaisia personallisia huomautuksia.
"Kaukana, hyvin kaukana", jatkoi kuvapatsas sointuvalla, hiljaisella
‰‰nell‰, "hyvin kaukana kapean kadun varrella, on kˆyh‰ talo. Yksi
ikkunoista on auki, ja siit‰ voin n‰hd‰ vaimon, joka istuu pˆyd‰n
‰‰ress‰. H‰nen kasvonsa ovat laihat ja kalpeat, ja h‰nen k‰tens‰
ovat karheat ja punaiset ja t‰ynn‰ neulanpistoksia, sill‰ h‰n on
ompelija. H‰n kirjailee kukkia kuningattaren suloisimman hovineitosen
silkkihameesen ensi hovitanssiaisia varten. Huoneen nurkassa vuoteessa
h‰nen pieni poikansa makaa sairaana. H‰nell‰ on kuumetta, ja h‰n
tahtoisi saada appelsiineja. Mutta kun ‰idill‰ ei ole mit‰‰n muuta
annettavaa kuin vett‰, niin poika itkee. P‰‰skynen, p‰‰skynen, pikku
p‰‰skynen, etkˆ veisi h‰nelle rubiinia minun miekkani kahvasta? Minun
jalkani ovat kasvaneet kiinni t‰h‰n patsaasen, enk‰ p‰‰se liikkumaan."
"Minua odotetaan Egyptiss‰", sanoi p‰‰skynen. "Minun yst‰v‰ni lent‰v‰t
pitkin Niilin rantoja ja puhelevat suurien lootuskukkien kanssa. Pian
he asettuvat nukkumaan suuren kuninkaan hautaan. Kuningas itsekin lep‰‰
siell‰ maalatussa arkussaan. H‰nen ruumiinsa on k‰‰ritty keltaisiin
liinoihin ja balsameerattu yrteill‰. H‰nen kaulaansa on kiedottu ketjut
ja h‰nen k‰tens‰ ovat kuin kuihtuneet lehdet."
"P‰‰skynen, p‰‰skynen, pikku p‰‰skynen", sanoi prinssi, "etkˆ j‰isi
minun luokseni vain t‰ksi yhdeksi yˆksi ja toimittaisi minun asiatani?
Poika parka on janoissaan ja ‰iti on kovin murheellinen."
"Enp‰ min‰ juuri pid‰ pojista", vastasi p‰‰skynen. "Viime kes‰n‰,
oleskellessani joen varrella, pari vallatonta myll‰rin poikaa aina
heitteli minua kivill‰. Tietysti he eiv‰t koskaan osuneet minuun; me
p‰‰skyset lentelemme niin nopeasti, ja sit‰ paitsi minun sukuni on
aina ollut kuuluisa vikkelyydest‰‰n; mutta sittenkin osoittivathan he
minulle suurta halveksumista."
Mutta onnellinen prinssi n‰ytti niin surulliselta, ett‰ pieni
p‰‰skynenkin tuli alakuloiseksi. "T‰‰ll‰ on kovin kylm‰", h‰n sanoi;
"mutta voinhan j‰‰d‰ sinun luoksesi yhdeksi yˆksi ja toimittaa sinun
asiasi."
"Kiitos, pikku p‰‰skynen", sanoi prinssi.
P‰‰skynen nokki suuren rubiinin prinssin miekasta ja lensi se nokassaan
kaupungin kattojen yli.
H‰n lensi kaupungin kirkon ohi, jossa valkoiset marmori-enkelit ovat
kiveen veistetyt. H‰n sivuutti palatsin ja kuuli tanssin s‰veleit‰.
Kaunis tyttˆ astui parvekkeelle sulhasensa kanssa. "Kuinka kauniisti
t‰hdet loistavat", sanoi nuori mies tytˆlle, "ja kuinka ihmeellinen on
rakkauden voima!"
"Toivottavasti minun pukuni valmistuu hovitanssiaisia varten", h‰n
vastasi; "olen tilannut siihen kirjaeltuja kukkia; mutta ompelijat ovat
niin laiskoja."
P‰‰skynen lensi joen yli ja n‰ki lyhtyjen riippuvan laivojen mastoista.
H‰n lensi juutalaisten kaupunginosan ohi, miss‰ vanhat juutalaiset
tekiv‰t kauppaa kesken‰ns‰ ja punnitsivat rahaa kuparivaa'oissa.
Vihdoin h‰n saapui kˆyh‰n talon edustalle ja katseli sis‰‰n. Poika
heittelehti levottomasti vuoteellaan ja ‰iti oli nukahtanut, niin
v‰synyt h‰n oli. P‰‰skynen hypp‰si sis‰‰n ja laski suuren rubiinin
pˆyd‰lle vaimon sormustimen viereen. Sitten h‰n lenteli vuoteen
ymp‰rill‰, lˆyhˆtt‰en pojan otsaa siivill‰‰n.
"Kuinka vilpoiselta minusta nyt tuntuu", sanoi poika. "Varmaan min‰ jo
paranen"; ja h‰n vaipui rauhalliseen uneen.
Sitten p‰‰skynen lensi takaisin onnellisen prinssin luo ja kertoi mit‰
h‰n oli tehnyt. "Sep‰ kumma", huomautti h‰n, "mutta minun on nyt aivan
l‰mmin, vaikka ilma onkin kylm‰."
"Se tulee siit‰, ett‰ olet tehnyt hyv‰n tyˆn", sanoi prinssi. Ja pieni
p‰‰skynen vaipui mietteihins‰ ja nukahti. Ajatteleminen aina v‰sytti
h‰nt‰.
Aamun sarastaessa h‰n lensi joen rantaan kylpem‰‰n. "Mik‰ kummallinen
ilmiˆ", sanoi luonnontieteen professori astuessaan sillalla. "P‰‰skynen
keskell‰ talvea!" Ja h‰n kirjoitti pitk‰n kirjoituksen siit‰
sanomalehteen. Jokainen puhui tuosta kirjoituksesta, sill‰ siin‰ oli
niin paljon sellaisia sanoja, joita ei kukaan ymm‰rt‰nyt.
"T‰n‰ iltana min‰ l‰hden Egyptiin", sanoi p‰‰skynen, ja h‰n iloitsi
ajatellessaan tuota matkaansa. H‰n k‰vi katsomassa kaikkia julkisia
muistopatsaita ja istui hyv‰n aikaa kirkontornin huipulla. Minne
hyv‰ns‰ h‰n meni, siell‰ varpuset piipittiv‰t ja puhelivat kesken‰ns‰.
"Mik‰ hieno vieras!" Ja se huvitti p‰‰skyst‰ suuresti.
Kuun kohotessa taivaalle p‰‰skynen lensi takaisin onnellisen prinssin
luo. "Onko sinulla mit‰‰n asiaa Egyptiin?" h‰n huudahti. "Min‰ olen
juuri l‰hdˆss‰."
"P‰‰skynen, p‰‰skynen, pikku p‰‰skynen", sanoi prinssi, "etkˆ j‰isi
luokseni viel‰ yhdeksi yˆksi?"
"Minua odotetaan Egyptiss‰", vastasi p‰‰skynen. "Huomenna yst‰v‰ni
lent‰v‰t Niilin toisen putouksen luo. Virtahepo makaa siell‰
kaislikossa, ja suurella graniittivaltaistuimella istuu Memnon jumala.
Kaiken yˆt‰ h‰n tarkastelee t‰hti‰, ja kun aamut‰hti syttyy, niin h‰n
p‰‰st‰‰ ilohuudahduksen ja vaikenee j‰lleen. Keskip‰iv‰n aikana tulevat
keltaiset jalopeurat veden partaalle juomaan. Heid‰n silm‰ns‰ ovat
kuin viheri‰isi‰ smaragdeja ja heid‰n ‰rjynt‰ns‰ on kosken pauhinaakin
voimakkaampaa."
"P‰‰skynen, p‰‰skynen, pikku p‰‰skynen", sanoi prinssi, "kaukana
kaupungin toisessa laidassa min‰ n‰en nuoren miehen vinttikamarissansa.
H‰n istuu kumartuneena pˆyt‰ns‰ yli, joka on t‰ynn‰ papereita, ja
juomalasissa on kuihtunut kimppu orvokkeja. H‰nen hiuksensa ovat
tummat ja kiharat, ja h‰nen huulensa punoittavat kuin granaattiomenat,
ja h‰nen silm‰ns‰ ovat suuret ja uneksivat. H‰n koettaa kirjoittaa
n‰ytelm‰kappaletta teatteria varten, mutta h‰nen on vaikea kylm‰ss‰
kirjoittaa. Uunissa ei ole tulta, ja h‰n on n‰l‰st‰ aivan n‰‰ntynyt."
"J‰‰n sinun luoksesi viel‰ yhdeksi yˆksi", sanoi p‰‰skynen, joka
todellakin oli hyv‰syd‰minen. "Vienkˆ h‰nelle toisen rubiinin?"
"Minulla ei ole en‰‰ rubiineja", sanoi prinssi. "Minulla ei ole muuta
j‰ljell‰ kuin silm‰ni. Ne ovat kallisarvoisia safireja ja tuodut
Indiasta tuhatta vuotta sitten. Ota toinen niist‰ ja vie se h‰nelle.
H‰n myˆ sen kultasep‰lle ja ostaa sitten ruokaa ja puita itsellens‰ ja
lopettaa n‰ytelm‰ns‰."
"Rakas prinssi", sanoi p‰‰skynen, "sit‰ min‰ en voi tehd‰;" ja
p‰‰skynen alkoi itke‰.
"P‰‰skynen, p‰‰skynen, pikku p‰‰skynen", sanoi prinssi, "tee mit‰ min‰
k‰sken."
P‰‰skynen nokki prinssin silm‰n ja lensi ylioppilaan vinttikamariin.
Sinne oli helppo p‰‰st‰ sis‰‰n, sill‰ katossa oli reik‰. Siit‰ h‰n
tunkeutui sis‰‰n huoneesen. Nuori mies oli k‰tkenyt kasvonsa k‰siins‰,
jottei h‰n kuullut linnun siipien suhinaa, ja kun h‰n katsoi taas
eteens‰, niin h‰n n‰ki kauniin safirin kuihtuneitten orvokkien joukossa.
"Ihmiset alkavat huomata minua", h‰n huudahti, "t‰m‰n on joku ihailija
l‰hett‰nyt minulle. Nyth‰n voin p‰‰tt‰‰ n‰ytelm‰nikin", ja h‰nen
kasvonsa loistivat ilosta.
Seuraavana p‰iv‰n‰ p‰‰skynen lensi satamaan. H‰n istahti suuren laivan
mastoon ja katseli kuinka merimiehet hinasivat nuorilla suuria arkkuja
ruomasta. "Hei-juu!" he huusivat joka kerta kun he saivat nostetuksi
arkun kannelle. "Min‰ l‰hden Egyptiin!" visersi p‰‰skynen, mutta
ei kukaan siit‰ v‰litt‰nyt, ja kun kuu nousi, niin h‰n lensi taas
onnellisen prinssin luo.
"Min‰ tulin sanomaan sinulle hyv‰sti", h‰n huudahti.
"P‰‰skynen, p‰‰skynen, pikku p‰‰skynen", sanoi prinssi, "etkˆ tahtoisi
j‰‰d‰ viel‰ yhdeksi yˆksi luokseni?"
"On jo talvi", vastasi p‰‰skynen, "ja pian lumikin tulee. Egyptiss‰
aurinko paahtaa vihreit‰ palmupuita, ja krokodiilit kelluvat mudassa
ja katselevat niit‰ toimettomina. Minun toverini rakentavat pes‰‰
Baalbecin temppeliss‰, ja valkeanpunertavat kyyhkyset katselevat heid‰n
tyˆt‰ns‰ ja kuhertelevat kesken‰ns‰. Rakas prinssi, minun t‰ytyy
l‰hte‰, mutta en koskaan unohda sinua, ja ensi kev‰nn‰ tuon sinulle
kaksi uutta kaunista jalokive‰. Min‰ tuon sinulle rubiinin, joka on
punaistakin ruusua punaisempi, ja safirin, joka on yht‰ sininen kuin
valtameri."
"Tuolla alhaalla torilla seisoo tulitikkutyttˆ", sanoi onnellinen
prinssi. "H‰nen tikkunsa ovat pudonneet ojaan ja menneet aivan pilalle.
H‰nen is‰ns‰ lyˆ h‰nt‰, jollei h‰n tuo rahaa kotiin, ja siksi h‰n
itkee. Ei h‰nell‰ ole sukkia eik‰ kenki‰, ja p‰‰kin on aivan paljaana.
Ota toinen silm‰ni, ja anna se h‰nelle; sitten h‰nen is‰ns‰ ei lyˆ
h‰nt‰."
"Min‰ j‰‰n sinun luoksesi viel‰ yhdeksi yˆksi", sanoi p‰‰skynen, "mutta
en voi riist‰‰ sinulta viel‰ toistakin silm‰‰si. Silloin sin‰ tulisit
aivan sokeaksi."
"P‰‰skynen, p‰‰skynen, pikku p‰‰skynen", sanoi prinssi, "tee mink‰
k‰sken."
Silloin h‰n nokki prinssin toisenkin silm‰n ja lensi alas maahan. H‰n
pyr‰hti tulitikkutytˆn ohitse ja pudotti jalokiven h‰nen kouraansa.
"Mik‰ kaunis lasipalanen", huudahti pikku tyttˆ; ja h‰n juoksi iloisena
kotiinsa.
Sitten p‰‰skynen palasi prinssin luo. "Nyt sin‰ olet sokea", h‰n sanoi,
"ja min‰ j‰‰n ainaiseksi sinun luoksesi."
"Ei, pikku p‰‰skynen", sanoi prinssi parka, "sinun t‰ytyy l‰hte‰
Egyptiin."
"Min‰ j‰‰n sinun luoksesi iki-p‰iviksi", sanoi p‰‰skynen ja k‰vi
nukkumaan prinssin jalkoihin.
Koko seuraavan p‰iv‰n h‰n istui prinssin olkap‰‰ll‰ ja kertoi h‰nelle
mit‰ h‰n vieraissa maissa oli n‰hnyt. H‰n kertoi h‰nelle punaisista
ibislinnuista, jotka seisoivat pitkiss‰ riveiss‰ Niilin rannalla ja
pyysiv‰t kultakaloja nokillansa; sfinksist‰, joka on yht‰ vanha kuin
itse maailma ja el‰‰ er‰maassa ja tiet‰‰ kaikki asiat; kauppiaista,
jotka astuvat hitaasti kameliensa rinnalla ja sormissaan hypistelev‰t
merenkultahelmi‰; kuunvuorien kuninkaasta, joka on musta kuin ebenpuu
ja palvelee suurta kristallia; ja suuresta vihre‰st‰ k‰‰rmeest‰,
joka nukkuu palmupuun sis‰ll‰, ja jota kaksikymment‰ pappia ruokkii
hunajakakuilla; ja k‰‰piˆist‰, jotka purjehtivat suuren j‰rven poikki
litte‰ll‰ lehdell‰ ja k‰yv‰t aina sotaa perhosia vastaan.
"Rakas pieni p‰‰sky", sanoi prinssi, "sin‰ kerrot minulle kummia
tarinoita, mutta ihmeellisemp‰‰ kuin mik‰‰n muu on ihmisten k‰rsimys.
Ei mik‰‰n ole niin salaper‰ist‰ kuin kurjuus. Lenn‰ kaupunkini yli,
pikku p‰‰skynen, ja kerro mit‰ siell‰ n‰et."
Niinp‰ p‰‰skynen lensi yli suuren kaupungin, ja n‰ki miten rikkaat
iloitsivat taloissansa, kerj‰l‰isten istuessa ovien edustalla. H‰n
lensi pimeihin soliin, ja n‰ki n‰lk‰isten, kalpeakasvoisten lasten
kurkistavan ‰‰neti pimeille kaduille. Sillan holvin alla kaksi pient‰
poikaa makasi sylitysten pysytell‰kseen l‰mpimin‰. "Meid‰n on niin
kovin n‰lk‰!" sanoivat he. "Te ette saa maata t‰‰ll‰", huusi poliisi,
ja pojat l‰htiv‰t sateesen kulkemaan.
Sitten p‰‰skynen lensi takaisin ja kertoi prinssille, mit‰ h‰n oli
n‰hnyt.
"Minun ruumiini on ylt'yleens‰ kullattu", sanoi prinssi, "irroita
lehdet ja vie ne kˆyhilleni; ihmiset arvelevat, ett‰ kulta voi tehd‰
heid‰t onnellisiksi."
P‰‰skynen nokki irti toisen kultalehden toisensa j‰lkeen ja vei ne
kˆyhille, ja lasten posket tulivat punaisemmiksi ja he alkoivat leikki‰
ja nauraa kaduilla. "Nyt meill‰ on leip‰‰!" huudahtivat he.
Sitten tuli lumi ja lumen mukana pakkanen. Kadut n‰yttiv‰t ik‰‰nkuin
ne olisivat olleet hopeaa, niin kirkkaasti ja hele‰sti ne loistivat;
pitki‰ j‰‰puikkoja, aivan kuin kristallitikareita, riippui talojen
r‰yst‰ist‰, kaikki k‰viv‰t turkeissa, ja pikku pojilla oli punaiset
lakit p‰‰ss‰ luistellessaan j‰‰ll‰.
Pieni p‰‰skyparka paleli yh‰ kovemmin, mutta h‰n ei tahtonut j‰tt‰‰
prinssi‰, niin rakas h‰n h‰nelle oli. H‰n nokki leiv‰nmuruja leipurin
oven edustalta, kun leipuri katsoi muualle, ja koetti pysy‰ l‰mpim‰n‰
lekuttamalla siipi‰‰n.
Mutta vihdoin h‰n tiesi, ett‰ h‰nen t‰ytyi kuolla. H‰nell‰ oli viel‰
sen verran voimaa, ett‰ h‰n saattoi viel‰ kerran lent‰‰ prinssin
olkap‰‰lle. "Hyv‰sti, rakas prinssi!" h‰n mutisi, "saanko suudella
k‰tt‰si?"
"Sep‰ hauska, ett‰ vihdoinkin l‰hdet Egyptiin, pikku p‰‰skynen", sanoi
prinssi, "olet jo liian kauan viipynyt t‰‰ll‰; mutta suutele minua
suulle, sill‰ min‰ rakastan sinua."
"En min‰ l‰hde Egyptiin", sanoi p‰‰skynen. "Min‰ l‰hden kuoleman
majaan. Kuolema on unen veli, eikˆ totta?"
Ja h‰n suuteli onnellista prinssi‰ suulle ja putosi kuolleena h‰nen
jalkojensa juureen.
Samassa kuului kummallinen paukahdus patsaan sis‰lt‰, ik‰‰nkuin jotakin
olisi haljennut. Asia oli nimitt‰in se, ett‰ lyijysyd‰n oli haljennut
kahtia. Pakkanen oli tosiaankin hirve‰n kova.
Varhain seuraavana aamuna pormestari k‰yskenteli torilla kaupungin
neuvosmiesten seurassa. Astuessaan patsaan ohitse he silm‰siv‰t sit‰.
"Hyv‰nen aika! kuinka kurjalta onnellinen prinssi n‰ytt‰‰!" h‰n sanoi.
"Miten kurjalta totta tosiaan!" huudahtivat kaupungin neuvosmiehet,
jotka aina olivat pormestarin kanssa yht‰ mielt‰; ja he astuivat ylˆs
sit‰ tarkemmin katsomaan.
"Rubiini on pudonnut pois h‰nen miekastansa, h‰nen silm‰ns‰ ovat
kadonneet, eik‰ h‰n ole en‰‰ kultainenkaan", sanoi pormestari; "totta
tosiaan, eip‰ h‰n ole juuri kerj‰l‰ist‰ kauniimpi!"
"Eip‰ juuri kerj‰l‰ist‰ kauniimpi", sanoivat kaupungin neuvosmiehet.
"Ja t‰ss‰, h‰nen jalkojensa juuressa, on kuollut lintu!" jatkoi
pormestari. "Meid‰n t‰ytyy julkaista sellainen k‰sky, ettei lintujen
ole lupa kuolla t‰‰ll‰." Ja kaupungin sihteeri merkitsi ehdoituksen
muistiin.
Ja siten onnellisen prinssin patsas kaadettiin maahan. "Koska h‰n
ei en‰‰ ole kaunis, niin ei h‰n ole en‰‰ hyˆdyllinenk‰‰n", sanoi
yliopiston taideprofessori.
Sitten he sulattivat patsaan valinuunissa, ja pormestari kutsui koko
neuvoskunnan kokoon p‰‰tt‰m‰‰n, mit‰ metallilla oli teht‰v‰. "Tietysti
me hankimme uuden patsaan", h‰n sanoi, "ja t‰ll‰ kertaa siit‰ tulee
minun oma kuvani."
"Minunpa kuvani", sanoi kukin neuvosmies, ja he alkoivat riidell‰. Kun
viimeksi kuulin heist‰, niin he yh‰ viel‰ riiteliv‰t.
"Kuinka ihmeellist‰!" sanoi valimon tyˆnjohtaja. "T‰m‰ haljennut
lyijysyd‰n ei sula uunissa. Parasta kun heit‰mme sen pois." Ja he
heittiv‰t sen tunkiolle, miss‰ kuollut p‰‰skynenkin makasi.
"Tuo minulle kaksi kalleinta aarretta alhaalta kaupungista", sanoi
Jumala yhdelle enkeleist‰ns‰; ja enkeli toi h‰nelle lyijysyd‰men ja
kuolleen linnun.
"Sin‰ olet valinnut hyvin", sanoi Jumala, "sill‰ minun
paradiisinpuutarhassani t‰m‰ pieni lintu saa aina laulaa, ja onnellinen
prinssi ylist‰‰ minua kultaisessa kaupungissani."
ITSEKƒS JƒTTILƒINEN.
Joka iltapuoli, kun lapset tulivat koulusta, oli heill‰ tapana menn‰
leikkim‰‰n j‰ttil‰isen puutarhaan.
Se oli uusi, kaunis puutarha, jossa oli pehme‰‰, vihre‰‰ ruohoa.
Siell‰-t‰‰ll‰ ruohistosta pilkistiv‰t kauniit kukkaset esiin aivan
kuin t‰hdet, ja siell‰ oli kaksitoista persikkapuuta, jotka kev‰isin
puhkesivat vaaleanpunaisiin ja helmenv‰risiin kukkiin ja syksyll‰
kantoivat runsaasti hedelmi‰. Linnut istuivat puissa ja lauloivat niin
suloisesti, ett‰ lapset usein keskeyttiv‰t leikkins‰ ja kuuntelivat
niit‰. "Kuinka onnellisia me olemme t‰‰ll‰!" huudahtivat he toisillensa.
Er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ j‰ttil‰inen palasi takaisin. H‰n oli ollut vieraisilla
yst‰v‰ns‰, Cornwallin j‰ttil‰isen, luona ja oli viipynyt siell‰
seitsem‰n vuotta. Kun seitsem‰n vuotta oli kulunut, niin h‰n oli
sanonut yst‰v‰lleen kaikki, mit‰ h‰nell‰ oli sanottavaa, sill‰ h‰nen
keskustelutaitonsa oli varsin rajoitettua, ja h‰n p‰‰tti palata omaan
linnaansa. Kun h‰n saapui kotiin, niin h‰n n‰ki lasten leikkiv‰n
puutarhassa.
"Mit‰ te t‰‰ll‰ teette?" h‰n huusi hyvin ankaralla ‰‰nell‰, ja lapset
juoksivat tiehens‰.
"Minun puutarhani on minun omani", sanoi j‰ttil‰inen; "senh‰n jokainen
ymm‰rt‰‰, enk‰ min‰ salli kenenk‰‰n muun leikitell‰ t‰‰ll‰ paitsi
itseni." Ja h‰n rakensi korkean muurin puutarhan ymp‰rille ja asetti
siihen seuraavan ilmoitustaulun: