nähneet runon syystä sanovan häntä Taaralaiseksi, taivaan jumalan
sikiöksi. Samalla tapaa nähdään kaikkialla sanoissa, jotka näyttävät
vähäarvoisilta ja ilman yhteydettä olevilta, olevan unhottuneiden
satujen tähtehiä. Tässä tarkoituksessa voipi sanoa kansantaruissa ei
olevan yhtään sanaa, jolla ei ole suurta merkitystänsä. Jokaiseen
sanaan on kokonainen maailma ajatuksia sidottu, ja tuo tärkeä sana on
ikään kuin niiden tunteiden ja katsantolaatujen edustajana, jotka tässä
suunnassa muinoin ovat eläneet. Sellainen edustaja, mutta edellä
lausutun kanssa lähimmäisessä yhteydessä oleva edustaja, on se vanha
ukko meren saaressa, tavallisesti saaren isännäksi kutsuttu.
Edellisessä olen osoittanut hänen olevan Kalev'in, vaikka runo ei enää
lausu hänen nimeänsä, kentiesi ennen mainitusta syystä, että sillä
puhdistaisi sankarinsa Kalevipojan urostöitä. Se on selvä, että saaren
isäntä ja emäntä ovat hyvin läheisessä yhteydessä jumalallisten voimain
kanssa. Kun viimemainittu merestä haravoipi kadonnutta tytärtänsä,
niinkuin Lemminkäisen äiti Tuonen joesta poikaansa, tapaa hän siellä
tammen, kuusen ja kokon munan, jotka hän viepi kanssansa kotiin, missä
puut istutetaan kartanolle.[30] Siinä ne kasvoivat:
Tamme tõusis, kuuske kerkis,
Tamme tõusis taevaasse,
Kuuske kasvis pilvetesse,
Ladvad taevast lõhkumaies,
Oksad pilveid pillutamas.[31]
Tammi nousi, kuusi kasvoi,
Tammi nousi taivahasen,
Kuusi kasvoi pilvilöihin,
Latvat taivon lohkaisevi,
Oksat pilvet puhkaisevi.
Niinkuin Kalevalan pyhä tammi ne kohoavat halki pilvien;
*Tam tahab taevast jagada,
Oksad pilveid pillutamas.[32]
Tammi taivahan jakavi,
Oksat pilvet puhkaisen,
*Tamme tungis taevaasse,
Pikad oksad pilvetesse,
Ladva päik'se ligidalle.
Tam teeb taeva tumedaksa,
Peidab valgust pimedasse,
Katab kuu ja katab pääva.
Varjab tähed valgustamas,
Matab maa mustakarva
Pimeduse peituselle.[33]
Tammi taivaasen tapaavi,
Pitkät oksat pilvilöihia
Latva päivän lappeahan.
Tammi taivahan pimenti,
Valon peitti pimeäksi,
Peittää kuun ja peittää päivän,
Varjoo tähtien valonkin,
Maankin mustaksi tekevi
Pimeällä peitteellänsä.
Saaren isäntä kulkee turhaan etsien miestä kaatamaan pilviin ylettyvää
tammea; hän palajaa ilman semmoista tapaamatta. Silloin kertoo emäntä
kotkan siiven alla löytäneensä pienen miehen; tämä lupaa työn
toimittaa, kasvaa jättiläiseksi ja kaataa tammen. Rungosta tehtiin
saareen mahtava silta, jonka toinen pää oli Viru-maalla ja toinen
ulottui Suomeen, ja se oli tuo kuulu Soomesilda; pirstoista tehtiin
kaikellaisia aluksia:
*Oksadest sai orja laevu,
Laastudesta laste laevu.[34]
Eli niinkuin Kalevalassa sanotaan:
Lastuja -- tuuli tuuitteli
Venosina veen selällä,
Laivasina lainehilla.[35]
Nämä kaikki ovat meille tuttuja taivaanpuusta, jotka meitä kohtaa
Kalevalan toisessa runossa. Wäinämöinen siinä on luojana, joka maalle
antaa kasvut, aivan niinkuin eräässä virolaisessa tarussa vana isa'n
kolme poikaa pitävät huolen luomisen täyttämisestä. Yli koko tarinan
saaren vanhuksesta lepää muutoin tuo jumalallinen hämärä, joka
ilmoittaa kaukaista muinaisuutta, vaan sen ohessa epäsuorasti todistaa
tämän järjestyksettömän välikertomuksen (puusta) olevan katkelman
jumalaistarullisista luuloista, joiden merkitys kansanrunoissa
vähitellen on vaalennut. Muutoin runo osoittaa vanhuksen olleen
Kalev'in. Saaren emäntä, kertoessaan isännälle löydetyn pikku miehen
ko'osta, sanoo hänen ei olevan Kalevin peukaloa pitemmän.[36] Varmaan
hän sillä ei tarkoittanut ketään muuta kuin miestänsä. Tätä luuloa
vakuuttaa merkillisimmällä lailla toinenkin seikka. Edellä olen sen
kaksinaisen, vaikka yhtäpitoisen kertomuksen vuoksi Salmen ja Lindan
häistä pitänyt Kalevin samana kuin pohjan tähti, tahi Taaran poikana,
ei ainoastaan Taaralaisena, Taaran jälkeisenä. Yhdessä Virolaisessa
katkelmassa taivaantammesta sanotaan, että yksi Pääva poega, yksi Taara
poega oli kaskeen istuttanut tammen, joka kasvoi ja peitti auringon ja
kuun.[37] Fählmannin kertoman luomissadun mukaan taas Vanemuine antoi
maalle kasvit,[38] niinkuin Kalevalakin kertoo. Toisin paikoin
sanotaan, että vana isa sen teki, ja siltä näyttää kuin Vanemuista
olisi pidetty yhtenä tämän kanssa.[39] Suomalaisilla Kaleva toisinaan
merkitsee milloin Ukkoa itseään, milloin yhtä hänen poikaansa, ja
Wäinämöistä enimmiten sanotaan Kalevaiseksi. Kaikki nämä epävakaiset ja
osaksi ristiriitaisetkin määritykset yhtyvät siinä yhteisessä
ajatuksessa, että se oli taivaallinen olento, erinomattain Vanemuine
eli vana isa, joka suuren tammen kasvatti. Edellä olen näyttänyt kuinka
Kalev, Kaleva toisissa sadunkatkelmissa pidetään samana kuin Ukko
ylijumala, Taara, vana isa. Tästä seuraa siis, että saaren isäntä, joka
sen suuren tammen on istuttanut, joka pitää huolen luomisesta, on
Kalev; sen tähden hän vaalistuu, nähdessään poikansa saastuttaneen
sisarensa, tuntiessaan kasvoista Kalevipojan Taaralaiseksi.
Ennen tarkastetulla paikalla selviytyi monta hämäräistä nimitystä,
selvittyä ken Kaleva on; ja se seikka ei ole vähimmin todistava.
Myöskin taivaan-korkuisen tammen suhteen on meidän nyt mahdollinen
selittää, mitä se ajatus oikeastansa sisältää, miten kansan
mielikuvitus on sen luonut. Sen perustuksen mukaan, jota uudempi
jumalaistaru-tiede seuraa, on jokaisen jumalaistarullisen näkemyksen
perimmäinen pohja haettava luonnon ilmiöissä. Yli Aasian ja Euroopan on
erisukuisimmissa kansoissa sama ajatus taivaankorkuisesta puusta
levinnyt, ja on syntynyt katselemalla päällettäin läjistyneitä pilviä,
noita suuria ryhmiä, jotka ikään kuin puun oksat haarailevat toisistaan
ja viimein peittävät koko taivaan. Jos nyt, tätä merkitystä avaimena
käyttäen, katselemme suomalais-virolaista kertomusta, niin siinä on
voimakkaasti kuvattu sama ilmiö. Me saamme sen selväksi, minkä tähden
joku taivahan jumaloista, ylijumala itse, on puun istuttanut. Ken muu
kuin taivahan hallitsija voipi olla sellaisen puun luoja, joka näkyy
ympäröivän koko maailman ja joka estää auringon ja kuun paistamasta.
Nyt vasta voimme myös oikein käsittää sen hämäläisen sadunkatkelman
Kalevipojassa, joka kertoo että tammen lastuista paitsi muuta saatiin
laulajalle tupa, johon aurinko ja kuu loistavat pihtipuolisesta:
*Kuu on uksena eessa,
Päike laela läikimaies,
Tähed toassa tantsimaies,
Vikerkaar vibuna varjuks.[40]
Kuu on uksena edessä,
Päivä paistavi laella,
Tähdet tanssivi tuvassa,
Taivonkaari kattonamme.
Eli niinkuin eräs toisinto sanoo:
*Kuu oli ukseksi eessa,
Pääv oli peala mängimassa
Tähed seessa tantsimassa
Taevas tantsis, maa mürises;
Tähed lõivad teringida,
Kuu lõi kulda rõngaaida.[41]
Kuu oli uksena edessä,
Päivä päällä leikkimässä,
Tanssi tähtöset sisässä,
Taivas tanssi, maa myrisi,
Tähtein helkkyvi helyset,
Kuun on renkahat kilisi.
Kun taivaankansi oli peitetty pilvillä, niin kansan kuvitus luuli
näkevänsä auringon ja kuun valon puun oksien välitse ja tähtien
kiertelevän tanssiansa siellä ylempänä. Yhteydessä tämän kanssa on
myöskin Ilmarisen koetus takoa uusi päivä ja kuu, jotka hän asettaa
_korkeaan puuhun_, sekä Wäinämöisen ja Ilmarisen kulku taivaankannella,
hankkiaksensa valoa,[42] ja samassa on koko tämä ajatus uusi todistus
mainittuin miesten jumaluudesta. Merkillistä suomalaisten kansain
jumalaistarujen iän suhteen on se, että Mordvalaisillakin on muisto
maailmanpuusta. Eräässä, professori Ahlqvistin julkaisemassa sadussa
sanotaan, että valkoinen koivu, joka kasvaa kunnaalla metsässä,
levittää "juurensa ympäri maan, oksansa ympäri taivaan".[43]
Mutta jos nuot monet osoitukset runossa eivät poistaisi kaikkia
epäilyksiä saaren isännän suhteen ja ken hän lienee, niin nämät
kokonansa haihtuvat seuraavain Kalevipojan suorain sanain kautta, että
_isänsä ja äitinsä_ ovat tammen istuttaneet; hän nimittäin pyytää
Olevin kaatamaan tammea, jonka
Isa enne istutanud,
Ema enne kasvatanud;
Mis seal mere kalda pealta,
Laialiste liivikulda,
Kõrget ladva kõigutelleb,
Laiu oksi lahutelleb:
Ett ei pääval paiste mahti,
Kuul ei kumamise mahti,
Tähtel siramise mahti,
Pilvetel ei piiske mahti.[44]
Isä ol' ennen istuttanut,
Emä ennen kasvattanut
Meren rantahan rapean,
Suurelle somerikolle;
Latvat kasvoi korkealle,
Oksat laajalle levisi,
Peitti päivän paistamasta,
Katti kuun kumottamasta,
Tähdet kaikki tuikkimasta,
Pilviset piroittamasta.
Näissä sanoissa lienee kylläksi todistusta edellisen esittelyn
oikeudesta, sekä myös saaren isännän ja Kalevipojan keskuudesta.
Siinä palajavat myös edellä mainitut ajatukset kaikellaisista
aluksista, jotka rakennetaan tammen pirstoista. Saaren isäntä siis on
Kaleva.
Äsken mainitsin Wäinämöisen ja Ilmarisen vaelluksen taivaan kannella ja
siihen liitettävän merkityksen. Hyvän todistuksen Ilmarisen
jumaluudesta antaa Kalevirunoiston kahdestoista runo, joka myös
tarkkaan osoittaa missä paikassa maailmata hän oleksii. Kerrottaessa
siitä uudesta miekasta, jonka Kalevipoeg unessa näkee itsellensä
taottavan, puhutaan kuinka keskellä ilmaa (keskel ilma) oli korkea
ihana mäki, joka oli _pilvien_ keskellä. Tämän mäen sisään (sala mäe
sügavusse) olivat Ilmarisen oppilaat rakentaneet pajansa, jossa he yöt
ja päivät takoivat alasimella.[45] Ilman jumala tavataan siinä oikealla
paikallansa; hänen työmiehensä takovat ukkosen jyristessä pilvissä, ja
he takovat joko taivaan kantta tahi hohtavaa miekkaa Kaleville eli
hänen pojallensa. Sentähden tulee tästä miekasta kultakahvasta, jota he
vaskivasaroilla takovat, verraton ase. Sentähden sanotaan muutamissa
suomalaisissa katkelmoissa raudan olleen "kuonana alla ahjon Ilmarisen,
seppä _Ilmosen_ pajassa",[46] s.o. ilmassa asuvaisen pajassa; ja
toisessa, että ilman immet lypsivät maidon rinnoistansa Ilmarisen
pajaan, ja siitä tehtiin rauta.
Tähän asti tarkastetut Kalevirunoistossa löytyvien jumalais-tarullisten
ajatusten jäännökset eroavat monessa suhteessa niistä ajatuksista,
jotka jälkimäisissä runoissa löytyvät. Edelliset näyttävät kaikkialla
hajanaisilta, himeiltä ja vaikeasti ymmärrettäviltä; silminnähtävästi
niissä on koko joukko sanoja, käänteitä ja kertomuksen kappaleita,
joiden merkitystä nykyinen polvi ei enää voi käsittää, vaan jotka ovat
säilyneet osittain mitallisen muotonsa kautta, osittain sen erinomaisen
kunnioituksen kautta, jonka taru vielä luulee niiden ansaitsevan.
Merkillinen on siinä suhteessa tuo, niinkuin edellä on näytetty,
melkein sanasanainen yhtäpitäväisyys sellaisissa katkelmoissa
Suomalaisten ja Virolaisten tykönä. Mutta ompa toinenkin kansantaruston
ala, satujen ja ihmeellisesti vaihtelevain retkien kirjavainen ala,
jossa suurempi vapaus näkyy vallitsevan. Nämäkin kyllä useasti lähtevät
jumalais-tarullisesta näkemyksestä, mutta ovat seoitetut niin
moninaisilla alkuaineilla nykyisestä päivästä ja eilisestä, että tuskin
yhtäkään kertojaa arveluttanee pitentäessänsä tai lyhentäessänsä tai
tehdessänsä pienempiä muutoksia niiden perussuunnitukseen. Ja samassa
kun niiden suorasanainen kieli ei vaadi erinomaista jonkun lausumatavan
säilyttämistä, niin se myös antaa tarpeellisen tilan kertovaisen
itsenäiselle mielenlaadulle, hänen enemmälle tahi vähemmälle
hyväsävyisyydelle, leikillisyydelle tahi katkeruudelle. Jokaisen uuden
ihmispolven kanssa siis lisäyntyy uusi sivistyskerros, ja uudet ja
vanhat osat, alkuperäiset ja ulkoa saadut kudotaan yhdeksi kirjavaksi
kankaaksi, jossa on yhtä vaikea seurata erityisiä loimi- ja
kudelankoja, kuin esim. tarkasti määrätä sitä kohtaa taivaankaaressa,
jossa yksi väri muuntuu toiseksi. Sadut ja tarinat siis ovat välittömin
osoitus kansan ajatusalasta sillä ajalla, jona ne ovat muistiin
pantuja.
Niin on myös laita jälkimäisten runojen Kalevipojassa, jotka
sisällyksensä ja muotonsa puolesta ovat samalla kannalla kuin
"Suomen kansan satuja ja tarinoita". Mitä ennen tarkasteltuihin
katkelmiin tulee, ne ovat kumminkin verrallisesti syntyperäinen
suomalais-virolainen jumalakunta, saduilla ja tarinoilla sitä vastaan
on perusjuontensa ja eriosiensa suhteen sadottain ja tuhansittain
vastineita yli koko asutun maailman. Ne kulkevat ikäänkuin raha yhden
kädestä toisen käteen, sillä eroituksella kuitenkin, että jokainen uusi
kansa muodostaa ne uudesti. Tieteen nykyisellä kannalla on sentähden
mahdoton lausua ylehensä jotakin päätöstä itsekunkin alkuperäisyydestä.
Joka satu olisi itseksensä seurattava tiellänsä yhdestä kansasta
toiseen, jos mahdollista näyttämällä mitkä uudet piirteet kunkin kansan
omituisen luonteen tahi historiallisten suhteiden kautta ovat
lisäytyneet. Sillä lailla ainoastansa voidaan johonkin tieteelle
hyödylliseen johtopäätökseen tulla.
Kaikista Kalevipojan kärsimistä merkillisistä kohtalon vaiheista on
merkittävin hänen kahdesti tapahtuva matkansa Tuonelaan. Väsyneenä
vaivallisesta vaelluksestaan, lautakuorma hartioilla, tulee Kalevipoeg
mäelle, jossa kolme miestä on keittämässä jotakin kattilassa, _katel_;
nämä hänelle osoittavat tien, joka vie sinne, missä on _tagurpäri
taadi, vastaoksa eide_ ja _pööraspää piigad_, se on _Sarvik'in_ ja
_vana moor'in_ asunnolle.[47] Kalevipoeg nyt kulkee pitkää maanalaista
käytävää, jonka keskellä riippuu lamppu, _lampi_; käytävän päässä oli
ovi, ja pihtipuolisilla oli kaksi sankoa, _ämbrid_; neste toisessa oli
maidon valkea, toisessa musta kuin terva. Oven takana istui neito ja
lauloi suruisesti värttinää kievoittaessansa; viimeksi hän lausui:
*Tuleks päike peiukene
Piigasida peastamaie;
Tuleks kuu kui kosilane
Neiukesi naljatama,
Leinapõlvest lunastama;
Tuleks tähte poisikene
Tuikesi tahtemaie,
Vangist väljaviidemaie.[48]
Tulisi päivyt, päivän poika,
Piikastansa päästämähän!
Tulisi kuuhut sulhasena,
Neidon kanssa naljamahan,
Huolensa huojentamahan;
Tulisi poika, pohjantähti
Kyyhkystänsä tahtomahan,
Vankia vapauttamahan!
Tässä neidessä tapaamme saman ajatuksen, joka niin useasti meitä kohtaa
useimpien kansojen saduissa, vuoreen, s.o. pilvivuoreen suljetusta
neidestä, jonka eräs mahtava uros vapauttaa. Salaman leimahtaessa
paksuista pilvistä luultiin pelastajan miekka välkkyvän, se yhteys,
johon päivä, kuu ja tähti asetetaan neiden suhteen, todistaa saman
ajatuksen olleen Virolaisillakin. Se seikka, että laulu tässä kääntyy
Kalevipoikaa kohti, se taas osoittaa hänen taikka hänen isänsä yhteyttä
tähtikosijan kanssa.
Neiden neuvosta Kalevipoeg kastaa kätensä sankoon, jossa musta neste
on, ja siitä hänen voimansa kasvaa, niin että hän käsin ruhjoo oven
patsaat. Seinällä riippui miekka, onnenvitsa, pajuvitsa, _nõiavitsa_ ja
vanha leikatuista kynsistä tehty kypäri, _kübar_; viimemainittu
kutsutaan myös _kaape, varjukaape_ = ruotsalainen sana "kåpa".
Kalevipoeg otti miekan ja kypärin, neiti kutsui siihen toiset kaksi
sisarta, vana eite salvattiin kyökkiin ja Kalevipoeg huvittelehen
neitojen kanssa.[49] Toisena päivänä neidot kuljettavat Kalevipojan ja
näyttävät hänelle huoneita raudasta, vaskesta, hopeasta, kullasta,
silkistä, sammetista ja pitseistä; yksi heistä kertoo, että
haahmulan asujamet, _varjulised_, jokaisena jouluyönä saavat lähteä
_varjuriigistä, põrgitpiinast_, käydäksensä entisillä kotopaikoillaan;
Sarvik itse käypi toisinansa lankonsa, _Tühi_, Tyhjän luona, joka asuu
_alla ilma_. Sarvikin tultua kotiin syntyi heti taistelu hänen ja
Kalevipojan välillä, jota varten he, samoin kuin Lemminkäinen ja
Pohjolan isäntä, lähtevät kartanolle. Edellinen voitetaan, mutta katoaa
ennenkuin Kalevipoeg ennättää vangita hänet rautakahleisin. Kalevipoeg
sitten ottaa monta säkillistä kultaa ja muuta tavaraa, asettaa neidot
säkkien päälle ja lähtee pois. Kun Tühi seitsemänkymmenen sotilaan
kanssa tulee heidän perähänsä, loihtii nuorin neiti noitavitsan avulla
meren kuohuilevin aaltoineen pakenevien ja takaa-ajajain välille, mutta
Kalevipojan eteen sillan, jota myöten hän pääsee eteenpäin, kantaen
tavaraansa ja neitoja. Enemmän peloitettuna Kalevipojan uhkauksista
kuin loihtimisesta kiiruhtaa Tühi takaisin ja Kalevipoeg palajaa maan
päälle ja naittaa neidot.[50]
Kalevipojan toinen retki Manalaan, _alla ilma_, on pääosissaan
ensimäisen kaltainen. Hän ja toverinsa istuvat padan ympärillä,
keittäen vuorotellen ruokaa. Pieni mies, "kolme vaksa kõrguseni, kaelas
kulda kellokene, sarvekesed kõrva taga", tulee ja ryyppäisee heiltä
padan sisällyksen, muututtuansa taivaan korkuiseksi; Kalevipoeg
houkuttelee häneltä tuon kaulahan sidotun kellon ja vaeltaa uudellensa
_põrgu piiri_, perkeleen valtaan. Kun häntä tiellä kohtaa kaikellaiset
esteet, savu, pimeys, hopeaverkko, virta y.m. helisyttää hän muutamain
eläväin neuvosta kelloa ja kaikki esteet katoavat. Sitte voittaa hän
tuhansia Sarvikin paraita sotilaita, viskaa heidät palavaan
tervavirtaan, menee terässiltaa myöten, lyö kiviportit rikki ja pääsee
sisään. Siellä istuu hänen äitinsä haahmo kehräten, osoittaa oikealla
olevaa astiata ja Kalevipoeg juopi siitä. Kalevipojan sitten vielä
tapettua paljon sotilaita, ja Sarvikin juotua säikähdyksissään
vasemmalla puolella olevasta maljasta, alkaa taistelu heidän
välillänsä. Seitsemän päivää ja seitsemän yötä siinä taistellaan,
kunnes Kalevipoeg, äitinsä viittauksesta, viskaa Sarvikin ilmaan ja
viimein saapi hänet rautakahleilla kallioon sidotuksi. Taas
varustettuna kullalla ja hopealla, palajaa Kalevipoeg, oltuansa kolme
viikkoa poikessa.[51]
Näissä kertomuksissa on monta paikkaa, jotka muistuttavat
samanlaatuisia tapauksia, jotka ovat kerrotut joko Kalevalassa tahi
Suomen saduissa. Wäinämöisen matka Tuonelaan, missä hän puhuu Tuonen
tyttären kanssa, ja missä häntä pyydetään kiinni vaskisella verkolla,
Lemminkäisen matka Pohjolaan ja häntä tiellänsä kohtaavat vaarat --
jotka toivon vastedes voivani asettaa läheisempään yhteyteen
helvetinmatkojen kanssa -- mutta esinnä kaikkia ne monet samanlaiset
sadut, esim. _Mikko Metsolaisen ja Mikko Mieheläisen_ retket toiseen
maailmaan, _Perkelettä, Pakolaista, Vetehistä_ pakeneminen saduissa:
_Härän korvista syntyneet koirat, oriiksi muutettu poika, Vetehiselle
luvatut lapset_ j.n.e. ovat täydelliset todistukset monista Suomen ja
Viron kansoilla yhteisistä ajatuksista tässäkin suhteessa. Se suuri
joukko Ruotsista lainattuja sanoja, jotka Virolaisilla tavataan juuri
näissä saduissa, antaisivat syytä luulemaan niiden ainoasti olevan
käännöksiä ruotsista, jolloin suomalaisetkin sadut olisivat pidettävät
yhdellä tahi toisella tapaa saatuina lainoina. Ilman lähempätä
tarkastusta ja vertailusta se asia ei kuitenkaan ole niin keveästi
päätettävä. Paitsi Europan germanilaisilla kansoilla on myös
Madjareilla samallaisia satuja,[52] ja, mikä on vielä paljon tärkeämpi,
myös Koibalit Jenissein rannoilla, sekä muut Tatarilaiset ja
Mongolilaiset kansat, yksinpä Samojeditkin lyhentävät pitkät talviset
yönsä samanlaatuisilla kertomuksilla, joissa ihmeitä tekevä,
elähdyttävä vesi, matkat Manalaan, jossa on seitsemän maailmaa, matkat
vuorien salatussa sisuksessa ja muut sellaiset ovat pääasiallisina
osina. Ennenkuin sentähden vielä runsas saalis satuja ja tarinoita,
erinomattain mainituissa kansoissa, on saatu korjuusen ja keräykset
ovat verratut suomalais-virolaisiin ja toiselta puolin myöskin
germanilais-slavilaisiin ja itämaisiin sadustoihin, niin tarkkaa
päätöstä ei voitane tehdä. Todenmukaista on että Virolaisilla, samoin
kuin useimmilla kansoilla, on erilaatuisimpia aineosia sulatettu yhteen
ja että muinaisaikuisia ajatuksia tavataan nykyaikaisten joukossa.
Verrattuna suomalaiseen sadustoon, ovat vieraat näkemykset vaikuttaneet
verrattomasti enemmän Viron satuihin, ja erittäin näyttää se kanssansa
yhdistäneen ruotsalaisia aineosia. Varmaan on lainana pidettävä se
ruokoton osa, jota Kalevirunoiston saksantaja on luullut saavansa
ainoastaan latinaksi kääntää.[53] Suomen siveä runotar ei koskaan
suvaitse sellaista pilaa, vaan sitä vastoin tavataan sama tapaus
uudemmassa Eddassa, kertomuksessa _Thorin_ matkasta _Geirrödsgard'iin_;
kivellä, jonka nakkaa jättiläisvaimoon _Gialp_, Thor tukkee verivirran
samalla tapaa kuin Kalevipoeg.
Muiden jumalaistarullisten ajatusten seassa mainitaan myöskin
lyhykäisesti se suuri härkä, jonka Kalevalarunot tapattavat Ilmarisen
häiksi. Kalevipojan palattua toiselta maanalaiselta matkaltaan, tappaa
Alevin poika mahdottoman suuren härän, jolloin
Kalevirunouston mukaan:
*Tuhat meest oli turjassagi,
Sada meest oli sarvessagi.
Ei old meesta meie maalta,
Kesse pähä koputanud.[54]
Kalevalassa sanotaan:
Sata miestä sarviloista,
Tuhat turvasta piteli.
Eikä ollut iskijätä.[55]
Varmaan on tämänkin ajatuksen perä haettava jossakin taivaan ilmiössä.
Suomalaisissakin kansoissa oli tavallista, että muutamissa
tähtikihermissä nähdään jonkun tuttavan elävän kuva; eräs satu kertoo
kuinka kaksi sisarusta, Paholaisen ajaessa heitä takaa, huomasivat
härän taivahalla ja pyysivät siltä apua. Härkä laskeusi maahan, otti
lapset selkähänsä ja vei heidät pois.[56] Toisessa paikassa mainitaan
taivahan vuohi,[57] ja Pohjois-Aasian kansoissa tavataan paljo sanoja,
jotka ovat päivän, kuun ja tähtien nimiä, mutta sen ohessa käytetään
muutamain lintujen nimityksinä. Mitä tulee kertomuksiin Kalevipojan
taisteluista jättiläisten kanssa, kulustansa Peiposjärven halki,
kaupunkien rakentamisesta y.m., voitaneen nämä myöhemmän ajan
lisäykset, paikkakunnallisten suhteiden synnyttämät ja ilman muuta
merkityksettä olevat, jättää sillensä. Olemme seuranneet Kalevipoikaa
syntymisestänsä hautaansa saakka, olemme nähneet runon säilyttävän
urhomme tragillisen kohtalon pääpiirteet, mutta kevennettyinä,
ikäänkuin peitettyinä sovittavalla hunnulla, joka pimeyteen salaa osan
rikoksellisen syytä. Ollen melkein yksinäisenä kansan muistissa,
annetaan hänelle monta vierasta luonteenosoitusta, jotka Suomen
kansanrunoisto on jakanut muille urhoillensa. Epätietoista on, onko
tämä tragillinen henkilö lähtenyt sadusta vain jumalaistarustosta,
mutta nyt hän kumminkin monessa suhteessa on tullut samaksi kuin
tähtisulhanen, se joka tarussa Koit'ista ainoastaan kerran vuodessa saa
suudella Ämarik'in hohtavia huulia, eli joka vapauttaa Manalassa,
päällettäin ryhmitetyissä pilvissä, vangitun neidon. Vielä
on tarkastettava mitä historiallisia johtopäätöksiä Viron
kansanrunoistosto voipi saada.
III.
Historiallisia aineosia Kalevirunoistossa.
Edellisestä tutkimuksesta havaitaan kieltämättömäksi tosiasiaksi, että
virolaisessa kansanrunostossa on joukko ajatuksia ja kokonaisia
laulunkatkelmia, jotka ovat hyvin läheisessä yhteydessä samallaisten
ajatusten kanssa Suomalaisilla; onpa koko Kalevipojan olemisen ja
kohtalon pohjaluonnos yksi kuin suomalaisen Kullervon. Jos vielä
laveammalle jatkamme tutkimustamme, niin havaitaan pian silminnähtävin
yhtäpitäväisyys myös jumaluusopin suhteen, tapojen, loihturunojen ja
lumousten suhteen. Sama käsitys luonnosta ja esineistä, sama etsiminen
ilmiöiden synnyn perään tarkoituksessa niitä sen kautta vallita,
tavataan kummallakin kansalla.[58] Ja toisenakin todistuksena molempain
kansain aikaisemmasta yhteydestä tavataan vanhemmassa kansanrunossa
jäljellä olevia pitempiä muotoja kuin mitä nykyisessä puhekielessä
käytetään, muotoja jotka ovat enemmän suomalaisen kirjoituskielen
tapaisia.