KALEVIPOEG JUMALAISTARULLISELTA JA
HISTORIALLISELTA KANNALTA KATSOTTUNA
Kirj.
O. DONNER
Sisältyy: SUOMI 1866. Uusi jakso. 5. osa.
Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallis. Seuran kirjapainossa,
1866.
Kalevipoeg jumalaistarulliselta ja historialliselta kannalta
katsottuna.
O. Donner'ilta.
Tammikuun 18 p:nä v. 1838, kolme vuotta Kalevalan ensimäisestä
ilmautumisesta Suomessa, perusti 19 miestä Wiron kirjallisuuden seuran,
"Die gelehrte Estniscbe Gesellschaft", Tartossa. Sen tarkoituksena oli,
asetusten sanain mukaan, "Wiron kansan muinais- ja nyky-ajan, kielen ja
kirjallisuuden tuntemisen edistäminen". Näissä perustajissa oli 11
pappia, 3 kouluttajaa ja 2 lääkäriä.[1] Säätynsä kautta niinmuodoin
ollen läheisessä yhteydessä rahvaan kanssa ja siten tuntien ne
muinaistarut, jotka kansassa elivät, asettivat he hartaimmaksi
pyrintöperäksensä jälellä olevain runojen ja satujen kokoilemisen ja,
jos suinkin, niiden yhdistämisen kokonaiseksi teokseksi. Jo 1830-luvun
alulla oli Toht. Fählmann tehnyt paljon keräyksiä, joista hän seuran
ensimmäisissä kokouksissa antoi muutamia näytteitä ja niiden seassa
luomissadun, Koit ja Ämarik, ynnä monta muuta, jotka herättivät
suurimman ihailuksen, yksin ulkomaillakin. Hän otti elämänsä
tarkoitukseksi näiden hajanaisten kappaleiden kokoilemisen ja yhteen
liittämisen; kun kuolema Huhtikuun 9 p:nä v. 1850 katkaisi hänen
vaikutuksensa, hävisi hänen kanssansa monta runokappaletta, jotka
olivat ainoastansa hänen tarkassa muistissansa säilytetyt Kaikki, mitä
hänen papereihinsa oli pantu muistiin Kalevipojasta, samoin kuin Wiron
seuran omatkin käsikirjoitukset, annettiin silloin Toht. Fr.
Kreutzwald'ille Werossa, joka niinkuin Fählmannkin oli lähtenyt
rahvaasta, -- kahdenteentoista vuotehensa hän ei osannut saksaa
sanaakaan -- joka hyvästi tunsi sen katsantolaadun ja tavat ja jolla
oli sama palava halu kuin ystävä vainajallansa hankkimaan päivän valoon
Wirolaisten muinaisen sivistyksen jäännökset.
Kreutzwald nyt sulatti yhteen nämä runsaat aineet ja ne suuret
keräykset jotka hän itse kouluajastansa saakka oli tehnyt, johon vielä
liittyi eri haaroilta moniahta sadun katkelma. Runsahimmat ja vieraisin
aineisin vähimmän sekoitetut ovat Wiru- ja Järvamaasta kerätyt sadut,
sitä lähinnä ne, jotka on saata Lajusten (Lais), Palamoisan
(Bartholomæi), Torman, Tarvaston ja Kodaveren (Koddafer) pitäjissä
Peiposjärven luoteisella rannalla, sekä Pihkovan seuduilta. Niiden
välisessä Tarton piirissä ei tunnettu edes Kalevipojan nimeäkään.
Etempänä länteen päin taas, esim. Willannin (Fellinin) piirissä,
Wirts-järven länsipuolella, tavataan Kalevisadun katkelmia,
sekoitetuina kristillisiin taruihin, saksalaisiin satuihin ja
pirujuttuloihin, sekä muihin myöhemmän ajan lisäyksiin, niin että
on vaikea nämä oikein eroittaa. Niissä tekee perkele useasti samat
urostyöt, mitkä muutoin aina luetaan Kalevipojan ansioksi.[2]
Toimittaja on, järjestäessänsä erinäisiä toisintoja, seurannut
vanhimman-näkoisiä, useasti jättäen pois pienempiä katkelmia, joita
ei voinut sovittaa oleviin jaksoihin. Moninaiset eriäväisyydet ja
hairaukset paikkojen suhteen ovat joko oi'aistut toden mukaan tahi,
esim. Suomenmaan suhteen, tykkänänsä jätetyt pois. Sillä lailla
syntyi Wirolainen kansanrunoisto Kalevipojasta, jonka toimittaminen
kesti vuodesta 1857 aina vuoteen 1861 asti.
Tätä runoistoa, sellaisena kuin se nyt tarjoutuu, on 20 runoa, joissa
on 19,043 värsyä pitkälyhyisessä _dimeter_-mitassa. Tässä mitallisessa
muodossa se ei kuitenkaan ole lähtenyt kansasta itsestänsä; suuren osan
on kansantaru säilyttänyt suorasanaisena kertomuksena, jonka toimittaja
on muodostanut runomitaksi. Se kiitettävä varovaisuus on kuitenkin
otettu varteen, että niiden kappalten alkuun ja loppaun, jotka
mitallisessa muodossa ovat saadut kansan suusta, on pantu tähtönen,
merkitsemään sitä seikkaa. Ja tutkijan sydäntä ilahuttaa, että nämä
kappaleet näkyvät olevan kaikista monilukuisimmat, niinkuin myös
suurimman arvoiset; erittäin kuuluvat kaikki tähän tutkimukseeni otetut
kappaleet siihen luokkaan. Mutta vaikk'en vähintäkään epäile
toimittajan sanoja: sommitelleensa monessa kohden mitalliseen
muodostamaansa kappaleita kansanlauluista ja mitä mahdollisimmasti
koettaneensa uskollisesti kertoa "ei ainoastaan erityisiä sanoja, vaan
myöskin kokonaisia lauseita noista Virolais-kertoilijan sanain mukaan
kirjoitetuista laulukatkelmoista"; vaikk'en tahdo vähintäkään kieltää
"Kalevipojan, sellaisena kuin hän tässä laitoksessa astuu etehemme,
olevan kokonaan Viron kansan ydintä, luuta, lihaa ja verta", täytyy
minun kumminkin luulla tieteellisellä tutkijalla olleen suuremman
hyödyn, jos olisi saanut jokaisen kappaleen laulusta niillä sanoilla,
joita kertoilijat itse ovat käyttäneet. Sellaisissa asioissa ylipäinsä
ei voi koskaan olla liiaksi varovainen; useasti voipi yksi ainoa sana,
yksi lause olla jumalaistarustolle (mythologialle) tahi vertailevalle
saduntutkinnolle mahdottoman suuren arvoinen, mutta silloin ei tiedetä
mikä sana juuri sillä paikalla lienee käytetty. Sivumennen tahdon
muistuttaa, että tämä perustus olisi noudatettava suomalaisiaki
satujamme toimitettaessa. Toisintoja ei pitäisi sulattaa yhdeksi
kokonaiseksi kertomukseksi; ne pitäisi julkaista aivan niin kuin ne
ovat kansan suusta lähteneet. Sillä ainoastansa tälläisestä
sanasanaisesta esityksestä voipi mahdollisimmasti selvitä suomalaisten
satujen ja urostöiden historiallinen yhteys muiden kansain satujen
kanssa. Vertailevan saduntutkimuksen täytyy aikaisemmin tahi myöhemmin
heittäytyä tällekin alalle. Mitä erittäin Kalevipoikaan tulee, on
suuurenarvoinen syy, minkä vuoksi pitäisi saaman tietää itse sanat
niissä katkelmoissa, jotka ovat kerätyt suorasanaisessa muodossa.
Niinkuin tästä tutkistelemuksesta vastedes nähdään, jakautuvat
nimittäin Kalevirunot, nykyisessä muodossansa, noin seitsemännen runon
lopulla kahteen selvästi eriävään osaan. Edellisessä vastaapi
Kalevipoeg ylimalkain suomalaiseen Kullervohon; jälkimäisessä on
nimensä sidottu monilukuisiin paikkakunnallisiin satuihin,
lapsellisiin, haveellisiin selityksiin kotiseudun luonnosta, jotka
eivät ole missään yhteydessä toisihinsa. Hyvin todennäköisiä on näiden
jälkimmäisten suureksi osaksi syntyneen Wirolaisten nykyisillä
asuntopaikoilla ja epäiltävä on, tokko niillä koskaan lienee ollut
mitallista muotoa. Ne tunteet ja se ajatustapa, joka niissä osoitaksen,
eroaa paljon siitä, joka ensimäisissä runoissa on vallalla, vielä
enemmän kuin Suomen sadut ja tarinat eroavat kertomarunosta. Ja
merkillistä on sekin, että Kalevipojan seitsemässä ensimäisessä runossa
tavataan melkein ainoastaan mitallisina kerättyjä kappaleita,
jokseenkin pitkiä ja myös runolliselta arvoltansa eteviä, mutta
jälkipuolessa tavataan vaan harvassa ne merkitseväiset tähtöset, ja
silloinkin niiden välissä on ainoastaan muutama rivi. Tuolla
täällä vaan kohtaa runoon sommiteltuja, alkuperäisiä mitallisia
välikertomuksia, niinkuin tuo kaunis kertomus sotasanomasta 9
runossa v. 769-925, kadotetusta sormuksesta 10 runossa v. 889-974,
paimenpojasta 12 runossa v. 770-981, retkestä Pohjolaan päin 16 runossa
j.n.e. 8:ssa runossa on enimmäksensä pieniä yhteen liitettyjä
kappaleita. Näitä myöhemmin syntyneitä taruja varten joihin monta
kristillistä ainetta on tunkeunut, olisi, vertailemiseksi läheisten
Saksalaisten ja Skandinavilaisten satuihin, hyvin tärkeä jos kumminkin
puolin voisi tarkata alkuperäisen sanan-kuulunnan. Kentiesi tämän
sekavan vyyhden selvittäminen vastedes onnistunee jollekulle
syntyperäiselle Wirolaiselle, jolla kummaltakin haaralta on runsaita
aineita tutkimukseensa.
Kalevipojasta on pastori K. Reinthal saksaksi kääntänyt 15 ensimmäistä
runoa, ei kuitenkaan sanasta sanaan; tohtori G. Schulz on kääntänyt 3
viimeistä; käännös seuraa alkuperäistä painosta Wiron kirjallisuuden
seuran toimituksissa, "Verhandl. der gelehrten Estnischen
Gesellschaft". Siihen asti ilmaantuneista 6 ensimmäisestä runosta piti
Toht. _S. Elmgren_ Helsingissä, Helmikuussa v. 1859, luennon, joka on
painettu saman vuotiseen Litteraturblad'iin. Akatemikko Herra _A.
Schiefner_ on v. 1860 Pietarin Tiede-Akatemian toimituksissa, "Bulletin
de l'Académie des sciences de S:t Pétersbourg", Tome II, 273, antanut
lyhyemmän esityksen: "Ueber die Estnische Sage vom Kalevipoeg", ja
professori _W. Schott_ Berlinissä toimitti v. 1863 laveamman selityksen
runoiston sisällyksestä ynnä monen valaisevan ja asiallisen
muistutuksen kanssa, nimellä: "Die Estnischen Sagen vom Kalevipoeg",
joka on otettu Berlinin tiedeakatemian toimituksiin v. 1862. Paitsi
runoistoa itseänsä ynnä alkulausetta ja käännöstä Wiron seuran
toimituksissa, IV niteessä, on ilmoitus siitä seuran silloiselta
esimieheltä _Santolta_ samassa aikakauskirjassa, III niteessä 78.
Kuopiossa painettiin v. 1862 erityinen painos virolaista tekstiä
nimellä: "Kalevipoeg. Üks ennemuistene Eesti jut".
I.
Kalevipoeg ja Kullervo.
Pikainenkin tämän virolaisen kansanrunoiston tarkastus osoittaa sen
pääuroon ylimalkain olevan sen, josta Kullervorunot Kalevalassa
puhuvat. Kumpaisenkin elämän perustuksena on kosto, kosto heidän
tekojensa vaikuttimena. Vaan ennenkuin rupean tarkemmin keskenänsä
vertaamaan tuota vähän Lemminkäisen-tapaista Kalevipoikaa ja Kullervoa,
tuota itseänsä turmelevaa tulen liekkiä, tahdon jälkimäisestä kertoa
muutamat hänen luonnettaan hyvin osoittavat sanat eräältä suomalaiselta
kirjailijalta.
"Vuoret", sanoo Fr. Cygnæus tunnetussa kirjoituksessansa: Om det
tragiska elementet i Kalevala, "jotka nostattavat toisiansa kunnes
ennättävät yli pilvien, kyllä vaikuttavat suuruudellansa laaksoissa
eksyneesen ihmetyksen. Mutta kallio, joka yksinänsä nousee yhtä
korkialle kuin kaikki muut yhteisin neuvoin, jolla ei näy olevan mitään
muuta pohjaa kuin jyrkän kupeensa masentama raivoileva valtameri, ja
joka tarjoutuu aaltojen hurjuudelle alastomana, heitettyänsä pois
kaikki, mikä olisi voinut sille antaa vähänkään suojaa ja vastustaa
ensimäisten rynnäkköin kiivautta, se kallio näyttää purjehtijasta
kumminkin ihmeteltävämmältä, voimakkaammalta, korkeammalta kuin nämä
vuoriryhmät, jotka toistensa hartioilla kiipeevät korkeuteen.
Sellaisena yksinäisenä kalliohuippuna näytäksen Kullervo, ei ainoasti
Suomen kansanhengen laulujen aalloissa, vaan myöskin koko ihmiskunnan
runouden valtameressä. Yhtä vähän kuin sellainen kallio 'uno actu' on
tehty nykyisensä muotoiseksi, yhtä vähän on Kullervorunoisto yhtä
haavaa luotu valmihiksi siihen muotohonsa, jossa nykyjään dramallinen
alkuaine näytäksen Kalevalan uudistetussa kokonaisuudessa. Tämä aine on
ollut pitkällisen kuohutuksen alaisena, jolloin se vähittäin uudellensa
muodostettiin, ei ainoastansa ulkonaisen muotonsa, vaan myös sisällisen
olentonsa alku-osienkin puolesta". "Niin suuri ja ihmeteltävä
suomalaisen kansanhengen elinliikunto ei voi olla sattuman siittämä.
Sellainen runoisto kuin tuo Kullervosta on mahtanut lähettää juurensa
syvälle semmoiseen olevaisuuteen, jossa raivoilevia voimia, valloilleen
päästettyinä, on kamppaillut". Niin edellämainittu kirjailija.
Kullervoa vertailtaessa Kalevipoikaan, nähdään miten peripohjainen tämä
kuohutus on ollut, kuinka suomalainen kansanhenki on laskeunut rikosten
syvimpään syvyyteen, epäilemättä, pelotta, sillä se tietää ei myöskään
kauhistuvansa omantunnon vaivojen helvettiä, tietää nousevansa
määrättömästi samana hetkenä, jona se synnyttää rangaistuksensa. Ja
tämä menetys on suomalainen, sillä voimassa ja ylevyydessä on Wiron
uros paljoa jälempänä. Hän ei uskalla uhoitella, vaan hänellä on kyllin
raakuutta saavuttaaksensa teeskentelemätöntä ihailusta. Molemmat kansat
ovat niinmuodoin alkuperäisin yhteisestä aineesta muodostaneet kumpikin
eri kuvansa, jonka suonissa heidän nyt erikaltaisten luonnonlaatujensa
sydänveri juoksee. Ja kumminkin ovat molemmat, tuo synkkä, kaikea
ihmisellistä ylenkatsova orja, Kullervo, ja se uhkamielinen, vähäistä
veltompi kuninkaan poika, Kalevipoeg, alkuperäisesti lapset yhdestä
äidistä, luuta samasta luusta. Mutta he ovat kasvaneet erilaisissa
keskuuksissa, jolloin se kummallinen seikka on tapahtunut, että
Kullervo vapaassa kansassa tehtiin orjaksi, ja että rautakahleisin
sidotut orjat tekivät Kalevipojan kuninkaan pojaksi. Toinen alentaa
lapsensa niin alhaalle, kuin ihmisellisen olennon voipi ajatella
alennetuksi, toinen ylentää hänet, mutta uhasta la'itonta väkivaltaa
vasten, korkeammalle noita vihattuja muukalaisia. Vielä kerran osoitan
siihen tajullisesti ja tarkasti tehtyyn Kullervon luonteen
tarkastelukseen, joka edellä jo mainittiin, sillä se valaisee myös
hänen virolaisen veljensä muodostushistorian hajalliset jäljet, jotka
sen kautta saavat enemmän yhteyttä ja selvyyttä.
Merkittävä on molempien runoistoin alussa oleva kertomus kolmesta
veljeksestä, jotka toisistansa erkenivät eri maille. Molempien
kertomusten yhdenkaltaisuus on niin silminnähtävä, että niiden heti
havaitsee olevan ainoasti kaksi toisintoa. Kummallakin paikalla on
veljesten ero yhteydessä kotkan kanssa; yhden veljistä kerrotaan
joutuneen Venäjälle, ja hänen elämänvaiheistaan ovat kertomukset
melkein sanasta sanaan yhdet. Kalevalassa sanotaan: "minkä (kokko) vei
Venäehelle, siitä kasvoi kaupanmiesi"; Kalevipojassa: "Se, kes veeres
Venemaale, kasvis kauniks kaubameheks". Mutta merkittävä on että, kun
Kullervoruno mainitsee Karjalata urhon isän, Kalervon eli Kalevan,[3]
asuntopaikaksi, antaa virolainen kertomus kotkan asettaa Kalevan Viron
rannalle, "Viru randa". Sekin seikka osoittaa tämän runoiston muinoin
olleen yhteisenä omaisuutena yhdellä, molemmat kansat sisältävällä
perisuvulla, jonka kumpikin haara sittemmin on sen sijastuttanut
uudelle olopaikallensa.
Tässä tahdon ainoastaan tarkastella Kalevipoikaa itseänsä ja vertailla
häntä Kullervon kanssa; tutkistelemukseni muinaistarullisessa osassa
tahdon koettaa selvitellä vanhempien jumalaisluuloin hämärtäväisiä
jälkiä. Mitä nyt ensin tulee molempain urosten syntyperän yhteisyyteen,
niin on se kylläksi todisteltu heidän isiensä yhtäläisten nimien
kautta. Kalervoa sanotaan monessa Suomalaisessa runossa myös Kalevaksi,
ja eräs toisinto pohjaisesta Suomesta ei ensinkään tunne nimeä
Kullervo, vaan käyttää siihen sijaan aina vaan nimitystä _Kalevan
poika_, samoite kuin Viron runo ainoastaan sanoo _Kalevipoeg_. Mutta
heti lapsuudesta saakka muodostuu Kalevipojan kohtalo toiseksi kuin
Kullervon. Runo kyllä sanoo häntä Lindan surulapseksi, joka ei ole
koskaan isäänsä nähnyt, -- tämä, näet, kuoli ennen poikansa synnyttyä
-- jota tuuli opetti käymään, rankkasade kasvamaan. Mutta jo ennen
syntymistänsä suosivat kumminkin vanhempansa hänen tulevaisuuttaan, hän
on "Kalevide kallim poega", ja Linda kasvattaa hänet sitte hänen
vanhempainsa kodissa. Kalervon pojan tavalla osoittaa hän aikaisin
suuren voimansa; yhden kuukauden ikäisenä hän katkoo kapalovyönsä, lyö
kätkyensä pirstoiksi ja konttaa kynnykselle leikkimään. Mutta orjuutta,
sitä uhkaavaa pilveä, joka lepää Kullervon kätkyen yli, ennustaen
jumalien kovia päätöksiä, sitä hän ei tunne, ja sen vuoksi hän ei
tarvitse Kullervon tapaan tahrata nuoruuttansa nukkuvaisen urosvoiman
uhkamielisellä huvituksella: murskaamalla sen lapsen pään, jonka
holhojaksi hän oli asetettu.
Vaikka lukija näin on vapautettu siitä tunteesta, joka häntä painostaa
jo suomalaisen runon alussa, ei sallimuksen ankara tuomio kuitenkaan
tässäkään kauan viivy tulematta. Vastoin kaikkia ahkeroimisia
pelastuksekseen, Kalevi kuolee ja haudataan Räävelissä, missä nyt
Tuomiovuori on. Kantaessansa kiviä hänen hautakummuksensa, uupuu Linda
surullisiin huoliin, kyynelet vuotavat hänen poskillensa ja niistä
syntyy se vielä tänäänkin Räävelin yläpuolella oleva järvi. Mahtavan
Kalevin kuoltua, tulee kosijoita paljon, ja niiden joukossa Suomen
mainio noita, Lindaa kosimaan, mutta kaikki saavat rukkaset. Se kovasti
harmittaa noitaa, joka lausuu:
külap tasun, eidekene,
teisel korral teotamise,
omal aeal põlgamise,
külap maksan naeru palga[4]
Kylläpä kostan, vaimoseni,
Kostan kerran hylkäämiset,
Hylkäämiset, polkemiset,
Pilkan palkitsen, katala!
Eräänä päivänä, kun Lindan kolme poikaa olivat metsällä, tuli "Soome
tuuslar, tuule-tarka", ja ryösti hänet pois. "Ukko, vana isa", Lindan
rukoukset kuullen, lähettää salaman, joka tainnuttaa noidan, mutta
kumma kyllä Linda itse silloin muuttuu kallioksi Iru-mäelle.
Nyt Kalevipoeg saa ensimäisen aiheensa kostoon, ja siitä hetkestä
kasvaapi hän äärettömästi veljiensä suhteen. Jo ennemmin on hän tullut
mainioksi laulutaidostaan, joka muutoin, varsin kuin Suomessakin,
pannaan Väinämöisen osalle. Kalevipojan laulua Taaran tammimetsikössä
kuultelevat ihastuksella eläväiset, aallot, taivas ja "metshalija ainus
tütar" ynnä "metsa piigad", jotka itkevät kyyneleitä palavasta
rakkaudesta häntä kohti.[5] Mutta Kalevipojan nyt etsiskellessä
äitiään, veljensä oikeastaan jäävät häntä tykkänänsä jälelle. Elävästi
muistuttaa Kullervon palautumista sodasta ja puhetta äitinsä haudalla
se kohta, kun Kalevin pojat tulevat metsästykseltään kotiin. He
kulkevat poikki niitun, kiiruhtavat pihan yli ja astuvat joutuisasti
tupaan. Mutta tuli oli jo aikoja sammunut, liesi oli jo ennättänyt
jäähtyä; siitä he arvasivat kodon uskollista hoitajaa ei pitkään aikaan
olleen siinä. He etsivät häntä turhaan kaikkialta; Kalevipoeg ei saa
vastausta silloinkaan kun hautakummulla isältänsä kysyy, mitä tietä
äitinsä katosi. "En voi nousta, en voi tulla", vastajaa isän ääni,
"kallio on rinnallani, sinikellukat peittävät silmäni, punaisia kukkia
kasvaa poskillani; tuuli sinulle tien osoittakoon, taivaan tähdet sinua
opastakoot".[6]
Nyt on Kalevipojan ainoana ajatuksena sille miehelle kostaminen, joka
on hänen äitinsä ryöstänyt, perheen pyhän vapauden suojeleminen, samoin
kuin Kullervollakin. Mutta miten eritavalla he menevät taisteluun!
Viron uros nyt vasta astuu nuoruuden viattomuudesta etsiäksensä
rakastettua äitiänsä. Muutamat jäljet rannalla vakuuttavat hänen
luulonsa, että äidin ryöstäjä on Suomenmaan kuuluisa noita, ja hän
päättää ajaa häntä jälkeen, uiden Suomen lahden poikki. Ihanasti
kansanruno on kuvannut sen hetken, kun tuo solakka nuorukainen seisoo
kuohuilevan meren kivikkorannalla, valmiina lähtemään ulos elämän
taisteluita ja vaaroja kokemaan. Rannikot hohtavat iltapäivän valossa,
lapsuuden viattomuus ja ilo kuiskaavat hänelle jäähyväisensä. Mutta
aalto toisensa perään vieree vaahtoillen rannan kalliota vasten,
antamatta mitään tietoa hänen äidistänsä, selittämättä tulevaisuuden
ongelmoita:
Laene veeres laene jälgil,
Vetevoode veeretusel,
Kiigel kalda kalju vasta,
Lõhkes vahtus kallast vasta,
Tuisatelles vete tolmu,
Märga auru kallastelle;
Aga ei too sõnumida,
Kostmist ial küsijalle.[7]
Laine loiski, toinen roiski,
Aalto aaltoa ajeli,
Roiski rannan kallioihin,
Murtui vaahdoksi vahoihin,
Tuiskui ilmahan utuna,
Kastehena kallioille;
Sanomaap' ei aallot saata,
Vedet ei tiedä vastausta.
Kalevipoika, kun ei nähnyt vilausta pakenevasta rosvosta, heittäytyy
uskaliaasti vaahtoileviin aaltoihin. Taivaalta pilkuttivat vanha
vankkuri, _vana vanker_, Ruotsin karhu, _Rootsi karu_, ja pohjantähti,
_pohja naela_, kiiluvin silmin; he yksin osoittivat uivalle tietä
Suomen kallioisille rannoille.
Puolen yön aikana hän lainehilla edessänsä havaitsee mustan kohdan, se
on saari, jolle hän nousee levätäksensä sammaltuneen kiven kyljessä.
Hänen korvihinsa kuuluu suloinen laulama, joka on kuin
Kuusessa käen kukunta.
Leivon laulu metsikössä, (kal.p. 4: 178)
Se on tyttö, joka rakkauden hellimmillä sävelillä lausua nuoruutensa
halun nähdä ikävöittyä ystävätä. Lopuksi hän sille lähettää niin monta
tervehdystä
Kui on merel laenesida,
Kui on tähti taevaasse.[8]
Kuin on aaltoja meressä,
Taivahalla tähtösiä.
Innostuneena Kalevipoeg vastaa samaan tapaan: armaitasi on lähellä,
aavan selän yli hän tuli tälle saarelle saaren immen iloksi, "Saare
piigadelle õnneks, Saare tüterite tuluks" ja lopuksi vaipuu neitonen
Kalevipojan syliin. Koko tämä tapaus saaressa, jonka ympäri sen ohessa
on ryhmettynyt monellaisia kuvauksia, on hyvin samanlaatuinen kuin
Lemminkäisen matka kaukaiselle saarelle, hänen laulunsa ja huolettomat
retkensä "Saaren impien ilossa, kassapäiden kauneussa".[9] Toiselta
puolen runo selvästi antaa aavistaa, Kalevipojan, tietämättänsä
syleilleen omaa sisartansa, siinä ollen samankohtaloinen kuin Kullervo.
Kauhistuen sukurutsausta runoilija kyllä ei selvitä sukulaisuutta,
mutta kun tytön huutoon isänsä kiiruhtaa paikalle ja huomaa
nuorukaisen, joka surutonna venyy nurmella, niin hän kalvettuu ja
ensimäinen kysymyksensä Kalevipojalle on hänen suvustansa:
Kes sind sugu sigilanud,
Ilma peale ilmutanud?
Kenp' on siittänyt sukusi,
Ilmahan sun ilmituonut?
samalla tapaa kuin Kullervolta sisarensa kysyy aamulla. Särjettynä
vaipui "Saare piiga, peenikene" maahan, kuultuansa armaansa mainitsevan
Kalev'ia isäksensä, Lindaa äidikseen; ja Kullervon sisar ja saaren
neiti molemmat päättävät elämänsä aalloissa.[10] Näyttää ikäänkuin
saaren ukko olisi Kalev itse ja tässä tavataan se sama epämukaisuus
kuin Kullervorunoissa, että uros tapaa vanhempansa, joita on pidetty
kuolleina. Impi sanoo vanhuksia isäkseen ja äidikseen; aallosta
laulaessansa, hän kutsuu itseänsä Kalevipojan sisareksi; --
jumalaistarullisia luuloja tutkisteltaessa, näkyy ihan selvään, että
vanhus saaressa, tytön isä, on Kalev itse.
Nyt on Kalevipoeg itsensä-tekemän syyn alainen, vaikka hän
ihmeteltävällä huolimattomuudella ei silmänräpäystäkään ajaltele sitä.
Ompa hän niin vilpitön että hän rupee vertaamaan saaren isäntää ja
itseänsä niinkuin ihmisiä, jotka toisen kautta ovat kadottaneet jotakin
rakasta, saaren ukko tyttärensä ja Kalevipoeg äitinsä. Se on sama
suruton olo ja elo kuin se minkä Kullervo elämänsä alussa osoittaa: se
on se ehdoton oikeus tekemään mitä tahtonsa, mitä hänen sisällinen
voimansa haluaa. Jälleen Pohjantähden opastuksella, joka yksinään piti
paikkansa, toisten laivahan lähtien laskiessa ja noustessa, tuli
Kalevipoeg sitten Suomenmaahan. Monta päivää kuljeskeltuansa hän joutuu
noidan asunnolle ja murskaa noidan itsensä, surmattuaan ne noidatut
sotijat, jotka tämä oli häntä vastaan asettanut, puhaltelemalla
höyheniä ilmaan.[11] Siinä kostonhimo vaati tyydyttämistä, samoin kuin
Kullervossa. Kalevipojan täytyi kuitenkin pian katua sitä, sillä noidan
surmaamisella hän myös teki mahdottomaksi tiedon saamisen siitä, minne
äiti oli joutunut: ja puolella korvalla ainoastaan hän oli miehen
puheita kuullut. "Tuima viha vie häviöön", sanoo runo, "sillä se
ryöstää kaiken mielen-maltin; jos vihan laskee valloilleen, niin se
jouduttaa hunnakolle." "Annad ohjad kurja kätte, lähab hobu hoopis
metsa".[12] Unessa hän kuitenkin sai tietää äitinsä ei enää olevan
elossa.
Tähän saakka Kalevipoeg on suruttomasti vaeltanut tiensä, huolimatta
mitä hän tekee tahi mitä jättää tekemättä, ja lähimmäisen
tarkoituksensa, koston noidalle, hän myöskin on täyttänyt. Tässä
uudessa kohtalonsa käänteessä, tietäen olevansa ilman sekä isättä että
äidittä, on elämä hänestä kolkko ja autio. Mutta niinkuin hän
rikostensa suuruudessa ei ole Kullervon vertainen, niin hän myöskin
luonteensa jalouden, surunsa katkeruuden suhteen on vaan lapsi tämän
kaimansa rinnalla. Mitenkä eikö hänen valituksensa siis kuulu
toisellaiselta:
*Jäi kui lagle laenetelle,
Pardi poega parve ääre,
Kotkas kõrgele kaljule,
Üksi ilma elamaie.[13]
Jäi kuin lakla lainehille,
Sorsanpoika parvestansa,
Kotka kallion nenähän,
Yksikseen elelemähän.
vertailtaessa Kullervon syvään:
Voi minua poloinen poika!
ja hänen synkkään valitukseen, lähtiessänsä tuntemattomaan maailmaan:
Jumala -- --
Loit kuin lokkien sekahan,
Karille meren kajavan!
Päivä pääskyille tulevi,
Varpusille valkenevi,
Ilo ilman lintusille,
Ei minulle milloinkana,
Tule ei päivä polvenansa,
Ei ilo sinä ikänä.
En tieä tekijätäni,
Enkä tunne tuojoani,
Lieko telkkä tielle tehnyt,
Sorsa suolle suorittanut,
Tavi rannalle takonut,
Koskelo kiven kolohon.[14]
Molemmilla on kuitenkin se yhtäläisyys, että näin toivottomasti
tarkasteltuansa kohtaloansa, he päättävät lähteä elämän taisteluihin,
Kullervo ensiksi kostamaan sukunsa hävitystä, Kalevipoeg sankariksi
kansansa etunenään.
Ennenkuin Kalevipoeg palajaa kotihinsa, tahtoo hän kuitenkin hankkia
itselleen miekan, uskollisen toverin, ja siinä tarkoituksessa päättävi
hän etsiä "Soome kuulus sepa." Enemmän kevytmielisyydellä kuin
oikeudella hän tulee tämän luokse ja yhtäläisyytensä Lemminkäisen
kanssa näytäksen selvästi. Ylehensä voipi sanoa Wiron kansanrunon
keränneen yhdelle uroollensa vähän kaikkia niitä erilaisia
luonteenosoituksia, joita Suomen runo jakaa monelle. On toinenkin
omaisuus, joka tavataan jokaisessa kansanrunossa: nimet ovat
syrjä-asiana, ne vaihtelevat varjoin tapaisina, mutta tapaukset
pysyvät, josko kohta soviteltuinakin, ja ryhmitetään niiden nimien
ympäri, jotka ovat kansan muistissa pysyneet. Sovittuansa hinnasta,
saapi Kalevipoeg sepältä sen oivallisen miekan, jonka isänsä ennen oli
tilannut, ja oikeaan suomalaiseen tapaan juodaan kaupan muistoksi
harjakaiset. Tässä osoitaksen Kalevipojan peräti oikeudeton röyhkeys.
Kehumalla hän kertoo saaren neiden luona nauttimia ilojansa, kertoo:
"Neidon lillukat ma nopin, raiskasin riemukukat, katkaisin onnen
palkosen." Silloin kuohuu sepän pojassa viha vimmaksi tästä
äärettömästä hävyttömyydestä ja hän sanoo Kalevipoikaa valehtelijaksi.
Tämä juopumuksen uhkamielisyydessä heilautti miekkansa ja kaatoi,
yhdellä lyömällä, nuorukaisen kiharatukkaisen pään isän jalkojen eteen.
Tänä hetkenä Kalevipoeg on kaikkea muuta enemmän kuin tragillinen, ja
koko suomalaisessa runoistossa ei ole yhtään paikkaa, joka olisi
verrattava tähän urostyöhön nykyaikaisesta krouvielämästä. Siihen että
Kullervo tekee surua Ilmariselle, jota tässä vastannee se kuuluisa
seppä, tappamalla hänen vaimonsa, siihen hänellä on monta katkeraa
syytä. Kalevipoika taas on vieraana otettu vastaan, suurimmalla
ystävällisyydellä ja hän on keskellä sukulaisia, kuten laulusta näkyy.
Voimatonna takomansa miekan edessä, surullinen seppä ei voi muuta kuin
kirota viattoman poikansa murhaajaa, sekä rukoilla miekkaa
varomattomana hetkenä rankaisemaan tuota hävytöntä.[15] Täydesti
Kalevipoeg ei tajua työtänsä, eikä sepän kirousta, ja jos runo antaa
sen tapahtua ikään kuin puhdistaaksensa urostansa, niin keino ei ole
hyvä, sillä lukijaan se vaikuttaa tuskallisesti. Sen mukaan Kalevipoeg
myöskin ainoastaan ulkoa saa aavistuksen siitä rikoksesta, joka häntä
painaa. Noidan veneessä purjehtiessansa takaisin Wiroon, ja
lähestyessänsä saarta meren keskellä, kuulevi hän sen onnettoman neiden
äänen aalloista. Tämä laulaa muun seassa:
*Oh sa vereahne venda,
Armul eksind poisikene!
Miks sa vagalista verda
Vihal läksid valamaie?
Mika sa kodukanakesta,
Oma taadi tuikesta
Murul pidid muljumaie,
Noore rahu raiskamaie,
Sõsarada sundimaie
Surma sängi suikumaie?
Kahekordne verevelga
Vele rahu rikomaies![16]
Veljeni verenjanoinen,
Poika lemmen pettelemä!
Miksi sa verta vihalla
Viatointa vuodattelit?
Miksi sa kotikanaista,
Kyyhkyistä oman isäsi
Nuorna nurmella pilasit,
Rauhan raiskasit poloisen,
Vaivutit emosi lapsen
Surman valjun vuotehelle?
Syysi kaksinkertahinen
Rauhaa rikkovi katalan!
Silloin vasta tuossa kevytmielisessä heräjää katumus ja, suoden, ettei
olisi sen viattoman pojan verta vuodattanut, kysyy hän missä katumuksen
koivut kasvanevat.
*Kos on leina lepikuida,
Ahastuse aavikuida,
Kurvastuse kuusikuida,
Kahetsuse kaasikuida?
Kus ma leinan, kasvab lepik,
Kus ma ahastan, seal aavik,
Kus olen kurba, kasvab kuusik,
Kahetsejat varjab kaasik.[17]
Kussa kaihon on lepikot,
Huolen haavikot apean,
Synkät kuusikot surujen,
Katumuksen koivulehdot?
Lepit kostuu kaihostani,
Haavat kasvaa huolistani,
Suruistani synkät kuuset,
Koivut katumuksestani.
Mutta ylimalkain koko tämä meren syvyydestä tuleva laulu on pidettävä
luonnon rinnasta lähtevänä inhon huokauksena, ikäänkuin ulkokohtaisena
vastimena Kullervon äärettömälle tuskalle, kun hän samallaisessa
tilaisuudessa soisi, että äitinsä olisi hänet nuoruudessa tappanut.
Kalevipojan tullessa kotirantaan, kuuluu äitinsä ääni nuhtelevana hänen
vastahansa ilmasta: olet lähtenyt ulos kuni nuori kotka totellen
lapsen-velvollisuuttasi kostamaan äitiäsi. "Puhtaana kuin pilvestä
putoova vesipisara, kuin lakealle lankeava lumi, sinä läksit matkalle",
Kui se pisar veereb pilvest,
Lumi langeb lagedalle,[18]
mutta "kaksinkertainen verivelka nyt repii sydäntäsi, kavahda
miekkaasi", sillä
*veri ihkab vere palka (Kal.p. 7: 419.)
veri uhkaa veren palkkaa.
Hänen kotiin tullessansa häntä tervehtii talonkoira, samalla tapaa kuin
Kullervo, viime kerran käydessänsä kodissaan, sai äitinsä koiran
toverikseen.
Tähän hetkeen saakka, jolloin Kalevipoeg taas astuu kotimaallensa,
voidaan kertomuksessa hänestä havaita lävitsensä juoksevaa lankaa. Se
on nimittäin tuo mahtavan hengen yhä paisuva uhkamielisyys, joka päivä
päivältä enentää syynsä. Ja kumma kyllä se tapahtuu juuri hänen
ulkomailla-olonsa ajalla. Näyttää ikään kuin hän, paetessaan kotimaansa
rannoilta, myös olisi kadottanut kaiken siveydellisenkin perustuksen.
Palattuansa hänestä taas tulee se hyvänluontoinen sankari moninaisissa
jokapäiväisissä retkissä, jotka ovat liian vähäisiä hänelle suodun
voiman suhteen, osaksi myöskin niin törkeitä, että niitä ei olisi
pitänyt runoon ottaman. Ylehensä Wiron niinkuin Suomenkin kansanrunon
on laita, että "se on puhdas kuin tuomenkukan tuoksu, jota tuuli
hajottaa", vaikka orjuus paitsi muuta kirousta Virolaisissa on myöskin
synnyttänyt suuremman ruokottomuuden. Mutta kaikessa edellä sanotussa,
siinä ivallisuudessa mikä tässä runoistossa sen jälkeen osoitakse, sekä
suomalaisten runojen puutteessa paikkakunnallis-saduista, mitkä
kuuluvat myöhempään kansantaruston muodostus-portaasen, samoin kuin
siinä vaikutuksessa, joka kristillisillä ja skandinavilaisilla saduilla
ja ajatuksilla näkyy olleen, siinä on perusteellinen syy, minkä vuoksi
runot Kalevipojasta voipi pitää päättyneinä seitsemännen runon lopussa.
Ainoastaan kuvaus hänen kuolemastansa kuuluu vielä tähän. Kaikki muut
vaihtelevaiset retket ovat melkein kaikkea merkitystä vailla
Kalevipojan luonteen suhteen; ja jos ylehensä tahtoo sanoa
kansanhengellä olleen _ajatusta_, luodessansa runoistoa Kalevipojasta,
niinkuin kieltämättä on Kullervorunojen laita, niin jälkimäiset runot
vaan ovat irtonaisia liika-oksia, ilman yhteydettä runon luonnoksen
kanssa, ilman yhteydettä toistensakin kanssa. Ne ovat epäilemättä
syntyneet kansansankarin ylistykseksi, selitykseksi johonkuhun silmiin
pistävään luonnon ilmiöön, tahi ne ovat nyt enää ymmärtämättömiä
jumalaistaruin tähteitä, jotka ovat liitetyt tunnettuun nimeen.
Sellainen jumalaistarun hajouminen tavataan jokaisessa kansassa, ja sen
luonnossa on jo että se ilmautuu katkonaisena niinkuin luonnon ilmiöt
itse, josta kaikki jumalaistarullinen näkemys alkuisin lähtee. Ainoasti
kertomus Kalevipojan matkoista Manalaan muistuttaa heikosti Wäinämöisen
matkaa sinne, sekä Lemminkäisen retkeä Pohjolaan, mutta on muutoin
sekoitettu muilla luuloilla, joista sen ohessa näkyy, että se ei
oikeastansa koske Kalevipoikaa. Mutta jo ennen mainitussa kohdassa,
että Kalevipojan koko luonne on katkaistu kahteen osaan, joista toinen
on sen aikuinen kuin olonsa Wirossa, toinen, synkempi, kolkompi, siltä
ajalta kuin hän vaeltaa vieraissa maissa, siinä on vakavin todistus
siitä että jälkimäisten runojen kertomat retket ainoastaan ovat
muinaisen uroon päälle ripustettuja irtanaisia ryysyjä. Muinaisilta
asuntopaikoiltansa idässä Wirolaiset ovat tuoneet kanssansa jalon
urholuonteen perustuspiirteet, mutta kun Suomalaiset pienemmissäkin
osissa yhtämukaisesti muodostivat sen merkilliset piirteet, tuhlasivat
Wirolaiset suuren osan sitä kallista perintöä.
Näissä vaihlelevaisissa kohtauksissa liikkuen, ajatus peräti harvoin
johtuu takaisin Kalevipojan elämän tarkoitusta eli hänen nykyistä
hengentilaa tarkastamaan. Jolloinkulloin hän kuulee äänen, joka
varoittaa häntä kavahtamaan veristä miekkaansa, tahi hänessä lymyilevä
syynsä tunto näytäksen unessa. Noita anastaa häneltä sen komean miekan,
jonka hän Suomen sepiltä osti. Maaten seitsenviikkoista loihdittua
unta, uneksii hän että Ilmarinen takoo hänelle uutta miekkaa sen
kadonneen sijaan. Mutta se kalpea nuorukainen, sepän poika, astuu
verkkaan pajaan. Verta on hänen kaulassaan ja rinnoillaan,
veripisaroita on pirskunut hänen poskilleen ja vaatteilleen, ja hän
sanoo: "älkäämme tuhlatko kallista rautaa aseeksi murhaajalle. Kalevin
poika ei huoli uskollisimmastakaan ystävästä, kun viha tulee häneen,
hän murhaa sukulaisensakin, sen olen minä kokenut." Merkillistä on
kansantunnon vaatimus, että rikoksellinen rangaistakoon samoilla
keinoilla, joilla hän on tahtonut muita vahingoittaa. Siinä on
Pietarille sanottujen merkillisten sanojen täyttämys: jotka miekkaan
tarttuvat, he miekkaan hukutetaan. Kun nimittäin noidan varastama
miekka, jota hän ei ole voinut kauan kuljettaa kanssaan, kuultaa
Kalevipoikaa vastaan Kääpä-joen aalloista, ja hän ei voi saada sitä
sieltä pois, lausuu hän kirouksen, jolla tarkoittaa varkaan
rankaisemista. "Jos se, joka sinua on kantanut, sanoi hän, laskeutuu
jokeen, niin leikkaa häneltä poikki jänteet jaloista." Se on kirous,
siinnyt kostonhimosta, joka tekee hänen sokeaksi niin että hän ei
huomaitse näiden sanojen koskevan häntä itseänsäkin. Kun hän nimittäin
monen kohtauksen ja sotaretken jälkeen tyytymättömänä vaeltelee ja
viimein joutuu Kääpä-joelle, ja laskeuupi siihen, niin miekka täyttää
hänen käskynsä. Kuoleman tuskassa hän päästää hurjat huudot, jotka
vieläkin kuuluvat "Wirolaisten poikien korviin, tyttärien sydämiin."
Kirkkaat silmänsä taivasta kohti kääntyvät, ja sielunsa pakenee vana
isa'n kartanoon. Siellä hän varttuen istuu valkean loisteessa, poski
nojattuna käteen, niinkuin Holger Danske tahi Fredrik Barbarossa, ja
kuultelee laulajain kertomuksia hänen urostöistään. Mutta vana isa on
hänen asettanut haahmojen vallan ääreen, vartioitsemaan Sarvik'ia ja
hänen kätensä on kiinnitetty kallioon. Mutta kerran on se aika tuleva,
kun kahden ajan pirstat mahtavilla liekillä sulattavat hänen kätensä
irti kalliosta. Silloin Kalevipoika palajaa, tuoden onnea kansallensa
ja uuden ajan Wirolaisille.
Mitenkä peräti toiseen tapaan tämä satu päättyy kuin Kullervon! Hänpä,
koko sydämessään muserrettuna, pitää tuon tunnetun puheen miekallensa,
tekee tuon kysymyksen, joka tutkii ja tuomitsee: tahdotko syödä lihaa
syyllistä? Wiron runo siihen tyytyy, että uroonsa kuolee, sillä on
kaikki tahra kadonnut hänen kunniastansa, kaikki syy hänen
omaltatunnoltaan; ja sen tähden hän istuu Taaran salissa taivaan
asujanten joukossa.
Voiko ken kuitenkaan epäillä, että hän periänsä on sama mies kuin tuo
suomalainen orja? Lapsi, varustettu ylenluonnollisella voimalla,
nuorukainen, joka lähtee maailmaan kostamaan perheensä häviötä, -- joka
pidoissa iskee poikki toiselta nuorukaiselta pään, yhtä sukkelaan kuin
Lemminkäinen Pohjolan isännältä -- vei kuin naatin naurihista,[19] --
joka saastuttaa oman sisarensa puhtaan nuoruuden, ja joka viimein,
rangaistuna, lankee oman miekkansa uhriksi; siinä on Kalevipojan elämän
sisällys, mutta myös likipitäin Kullervonkin. Se suuri eroitus, joka
myös selittää, kuinka kumpaisenkin historia on erilaatuisesti
muodostunut, on siinä, että suomalaisessa kansanrunoistossa on useampia
henkilöitä, jotka se on asettanut luojan auringon valoon; Kullervo sen
tähden sietää sen enemmän pimeyttä. Välttämätön kansanhengen
tarvis vaatii tätä valoa, vaatii ihmis-maailmassa heijastuksen
jumalallisesta syntyperästä, ja sen vuoksi jokaisessa kansanrunossa on
ylenluonnollisilla avuilla varustettu uros. Wirolaisten uros-taruissapa
Kalevipoeg on melkein yksinäisenä; Wanemuine on jumala, jota harvat
vaan muistavat, ja Ilmarisesta on tuskin muuta jälillä paitsi nimi. Sen
vuoksi on moni musta puoli Kalevipojassa valjennut; sen vuoksi on hänen
osakseen pantu vähin Lemminkäisen lietoutta ja suruttomuutta, vähän
Wäinämöisen viisautta. Jaa, kansanmuinaisuuden ja kansallisuuden
edustajana odotetaan häntä takaisin samoin kuin Suomalaiset odottavat
Wäinämöistä. Hän on lihaksi tullut Wiron kansanhenki ja sellaisena on
hänellä oikeudella sijansa Taaran salissa. Mutta sitä kokonaista kuvaa,
jonka Suomen kansa vuosisatojen tuskissa on luonut, joka on niinkuin
yksi ainoa harras huokaus Luojalle äärettömälle, että Hän ei panisi
kuolevaisien hartioille suurempata kuormaa, kuin he jaksavat kantaa,
peläten että se myös ääretön perkele, joka väijyy joka ihmisen
rinnassa, silloin katkoisi siteensä ja töytäisi valloilleen, sitä
_ihmistä_ pienimmissäkin osissa, sitä haetaan turhaan. Sillä harvat
ovat ne vuosisadat, harvat ne kansat, jotka voivat sellaisen luoda; sen
vuoksi olikin Uhlandilla täysi syy sanoa Kullervon olevan jaloin
runollinen luoma, joka meidän vuosisadallamme on tullut ilmi.
II.
Jumalais-tarullisia aine-osia Kalevirunoistossa.
Virolaisissa kansantaruissa ovat jumalaistarulliset ajatukset enemmän
haihtuneita kuin suomalaisissa. Yhdeltä puolen niitä tavataan
harvemmin, ja toiselta ne, tavattaessa, näyttäivät vähemmin
yhtenäisiltä. Kansan moninainen yhteys muiden kanssa joka haaralla on
tähän syynä, ja kylliksi ei voi sitä sitkeyttä ihmetellä, joka
kuitenkin on meidän aikoihimme saakka voinut säilyttää niin
runsas-aineisia muistoja menneiltä ajoilla. Kalevipojassakin tavataan
alkuperäisen jumalaistiedon jälkiä, mutta ikäänkuin sotkettuina kansan
kohtalon vaiheiden kautta jälkiin raivoovista tappeluista läheisten
kansain kanssa. Aseitten ryske helposti hämmentää jumaliset luulot,
mutta kauan jälkeen helähtää kuitenkin perityt sadut ikäänkuin kaiku,
jos kohta laulaja itsekään ei aina niitä ymmärrä.
Laulun omat sanat kertovat, että "vana isa kuulsad poead" Kalevalassa
yhdistyivät ihmisten tyttärien kanssa, ja siitä yhdistyksestä syntyi
"Kalevide kuulus sugu". Kalevipoeg oli siis jumalallista syntyperää.
Toisessa paikassa häntä sanotaan Taaralaiseksi,[20] jonka kautta
sukuperänsä on vielä tarkemmin osoitettu. Mutta vana isan pojat olivat
Wanemuine, Ilmarine, Lämmekune;[21] _Ganander_ ja _Lencqvist_ taas
mainitsevat Wäinämöisen, Ilmarisen ja Soinin paitsi muita olleen
Kalevan poikia.[22] Mutta Kalevipoeg sanotaan virolaisessa runossa
Soiniksikin, ja suomalaisessa vaihtelevat nimet Soini ja Kullervo,
jonka ohessa suomalaisissa toisinnoissa Kalervo ja Kaleva tavataan
eroituksetta käytettyinä. Tästä seuraa siis, että nimeä Kaleva on
käytetty merkitsemään vana'a isa'a itseänsä, taivahan ukkoa. Tähän
käsitykseen perustautuen, voipi helposti selittää muutamia lauseita,
jotka muutoin näyttävät puuttuvan kaikkea merkitystä. Suomen
muinaisrunoissa mainitaan välistä _Kalevan miekka_, tähtikihermä jota
myös Wäinämöisen viikatteeksi sanotaan, _Kalevan tulet, valkeat_.
Vaikealta näyttää selittäminen, mistä syystä nämä olisivat saaneet
asemansa taivahalla, ellei omistajansa olisi ollut yhteydessä taivahan
ja sikäläisten ilmiöin kanssa; mutta yhteys on selvä, kun niitä
ajatellaan Kalevan s.o. Ukon, Taaran omiksi, jota myös pidettiin
ukkosen herrana. Tuo kauniisti loistava, kiiltävän miekan näköinen
tähtikihermä on taivahan hallitsijan ase, jolla hän ryntää kaikkien
vihollistensa päälle. Ja se suuri merkillisys, joka Kalevin itsensä
teettämällä miekalla on koko Kalevipoeg-runoistossa, sen putoominen
taivahasta alas, Kullervon ja Lemminkäisen rukoillessa, vielä
vahvistavat sitä ajatusta. Myöskin lause _Kalevan kuusi_ mahtaa
tarkoittaa suurta taivaanpuuta ja niinmuodoin sisältää osoituksen
taivaan hallitsijasta. Kalevipojassa käytetään milloin _tamme_, milloin
_kuuske_ yhtä merkitsevinä taivaanpuun niminä.[23]
Jos kieliopillisesti koetamme selittää tuon epäselvän Kaleva-sanan
merkitystä, niin saamme senkin kautta vahvistuksen edellä lausutulle
ajatuksellemme. Oikein ei taida olla ottaa perustukseksi suomalaista
sanaa _kallio_, viroksi _kalju_; siitä ei voi tulla johtosanaa, jonka
juuri olisi niin tuntemattomaksi muuntunut. Kaksinkertaisen
juurikerakkeen l:n kumminkin olisi pitänyt jäämän paikalleen. Jos sitä
vastoin tahdomme pitää tämän sanan, samoin kuin useimmat va'lla ja
vä'llä päättyvät lausukkaisena laatusanana, niin saamme johdantomme
hyvin helpoksi. Suomen kielessä on näet sananjuuri _kal_, johon on
liitetty merkitys jostakin _kolisevasta_, kiiltävästä. Tästä juuresta
johdetaan paljon sekä nimi- että tekosanoja, esim. _kalisen, kolisen,
kolajan, kolaan, kali, kalja, koli, kulja, kola, kalpa, kalvan, kulea_.
Myöskin sanan _kallio_ voipi lukea näihin. Tämän johdosta _Kaleva_
merkitsee _kolisevaa, rämyävää, jylisevää_, mutta sen ohessa
_kiiltävää_, joka täydellisesti sopii sivusanaksi ukkosen jumalalle,
joka käyttää salamata miekkanaan. Tässä on minusta myös täysi todistus
virolais-suomalaisten kansantarinain alkuperäisyydestä. Satukunta, joka
on syntynyt ynnä itse kielenmuodostuksen kanssa ja joka vielä kestää,
kun tämän ajatuksen kanssa syntynyttä sanaa ei voi selittää, sellainen
satukunta liittyy yhteen kansan ensimmäisen lapsuuden kanssa ja on sen
itsensä tekemä.
Kaleva on siis jumala ja monen taivaalla näkyvän loistavan ilmiön
hallitsija. Aivan samaa tarkoittaa se kaunis kertomus Salmen ja Lindan
häistä,[24] joka ainoastansa on täydellisempi ja laveampi toisinto
runosta "Suomettaren kosijat" Kantelettaressa[25] tahi Kyllikistä.[26]
Sama on sekä järjestys, missä kosijat tulevat -- kuu, aurinko ja
pohjantähti --, että myös niiden vastausten sisällys, mitkä neito
lausuu kieltonsa syyksi; vaan myös yksityiset lauseetkin ovat tarkoin
yhtäpitäväiset. Salme, päätettyänsä seurata pohjantähteä "Põhjanaela
vanem poega", käskee viemään hänen hevostansa talliin ruokittavaksi
heinillä ja kauroilla:
*Talli vilge lähe hobune,
Heitke ette heinasida,
Kandke ette kaerasida.
Suomettaren sanat samassa paikassa ovat:
Viedähän tähän hevonen,
Tallihin talutetahan,
Hienot heinät heitetähän
Kauravakka kannetahan.
Molemmin paikoin asetettuaan olutkannun kosijalle, lausuu Salmen ja
Lindan äiti: "sööge, tähte, jooge, tähte!" Suomettaren äiti taas:
"syöpä, juopa, tähti kulta!" Kummassakin runossa tähti vastaa yksillä
lauseilla:
Kalevipojassa:
*Ei taha süa, eidekene,
Ei taha jua, eidekene;
Tooge mo omane tubaje,
Saatke Salme põrandalle.
Kantelettaressa:
En taho syöä, enkä juoa,
Kun en nähne neitoani;
Missäp' on minun omani,
Kussa Suometar sorea?
Ja kun morsian itse vastaa siihen, pitävät Lindan sanat vielä
ihmeteltävämmällä tavalla yhtä Suomettaren sanojen kanssa.
Linda lausuu:
*Anna aega ehtidessa!
Kaua ehib se isata,
Kaua ehib se emata;
Ei ole eite ehtimassa
Vanemad valmistamassa,
Küla eided ehitavad,
Vanad naised valmistavad,
Küla annab külma nõuu,
Rahvas raudessa südame.
Suometar:
Anna aikoa vähäisen,
Aikoa isottomalle,
Emottomalle enempi;
Ei mua emoni auta,
Oma vanhin valmistele,
Auttavat kyläiset eukot,
Kylän vaimot vaatehtivat,
Kylmä on kyläinen toimi,
Valju mieron vaatehtima.
Yhtäpitäväisyys on niin heti näkyvä, ettei se useasti ole niin suuri
suomalaisissa eri toisinnoissa. Muutoin ovat, paitsi loppua, molemmat
virolaiset kuvailukset aivan yhtäläiset; nimet ainoasti ovat toiset ja
tähden siassa tulee Kalev Lindan sulhoksi. Tässäkin on yksi osoitus
Kalevan olevan taivaallisia olennoita. Sillä Salme ja Linda hekään
silminnähtävästi eivät ole muuta kuin taivaallisia olentoja. En tahdo
siitä pitää lukua, että metsapiigad järjestivät heidän pukunsa, että he
pyytävät saadakseen "uus udusärki", joka yhtä hyvin voipi merkitä
pilvistä, sumuista pukua, kuin untuvaisesta vaatteesta tehtyä; ehkä
viimemainittu merkitys juuri lienee kehjennyt edellisestä. Vaan he
rukoilevat myös että heille tuotakoon tähtiset pukunsa -- too mulle
teine _tähteline_ -- ja äitinsä lausuu kummastuen heidän tullessa
koristetuina ulos:
*Kas se _kuu_ on, ehk kas _pääva_,
Ehk kas _eha-tütar_ noori?
Onkos _kuu_, vai onkos _päivä_,
Vai on _Illatar_ ihana?
Näissä sanoissa, mutta erinomattain itse naimisessa pohjantähden
kanssa, on hyvin selvä osoitus, että meillä tässä on katkelmia siitä
kauniista ajatuksesta koi- ja ilta-tähtien rakkaudesta toisiansa
kohden, joka ajatus vielä hehkuvammasti näyttäiksen kertomuksessa "Koit
ja Ämarik". Kalev, vaikkapa alkuperäisesti ukkosen ja taivaan jumala,
on tehty yhdeksi kuin tähti. Todistuksena tähän kuuluvat tähtisulhasen
sanat Salmen lähtiessä kodistaan: Salme on piillettävä _pilvi taha_,
muutettava _eha-neiuks_ ja kiiltävä _taeva alla_. Ja kun hän uudesta
kodistansa tahtoo lähettää terveisiä omaisillensa, ovat kaste ja sade,
jotka hän ilokyyneleinä on vuodattanut, sanomana hänestä. Kalev sanoo
Lindalle, hänen unhottaneen kotihinsa moniaita kaluja: _kuun_, joka on
hänen _isänsä_, _auringon_, joka on setänsä, ja hänen lähtiessänsä
katselevat nämä surullisesti hänen jälkehensä.[27]
Jos pysymme tässä käsityksessä, joten siis Kalevipoeg muinoin on
merkinnyt loistavan tähden poikaa, niin voimme myös ymmärtää seuraavan,
muutoin vähin kummallisen lauseen hänestä, hänen lähteissänsä
sotaorhillansa sotaan.
*Hobo alla kui se ahju,
Täkku alla kui se tähte,
Ise peale kui se pääva
Ebitatud ehana riides,
Kübar pääs kullakirja.
Kus ta läheb, taevas läigib,
Kus ta kõunib, taevas kõigub.[28]
Hepo alla niinkuin ahjo,
Orit alla niinkuin tähti,
Itse päällä niinkuin päivä
Ihanoissa vaattehissa,
Päässä kultainen kypäri.
Kussa lähtee, taivas läikkyy.
Kussa käypi, taivas kaikkuu.
Ja toisessa paikassa:
*Mees puhub tule meressa,
Lõetsub lõkkeid laenetesse;
Teeb toa tuule tiivule,
Kambri vikkerkaareesse,
Parred pilved paisudesse.[29]
Mies puhuu tulen merehen,
Lietsoo liekit lainehesen;
Tekee tuulehen tupansa,
Taivaankaareen kammarinsa,
Paisupilvihin parret.