* * * * *
Pahka-Pekka, mälliposki, löylynlyöjä, soutaa pikaviestiä niin
että kokka hyrskii. Jo on päässyt Vanhanpiian niemen kohdalle ja
livuttelee läpi ahtaasta Tuomarinväylästä, kun huomaa että lähti
toinen vene jälkeen Rannilan rannasta ja kivasti tuleekin. Vaikka
kaukana, niin huomaa Pahka-Pekka pienillä mykrän silmillään että se
on kirkonkyläläisten veneitä, maalilaita — punaista ja valkoista
vilkkaa ja airon lapoihin iloisesti paistaa — taitaa pirhanavie olla
itse Pirhonen? Kaksi on henkeä, toinen perässä huopaa, toinen keulassa
soutaa. Vaan hän, Pahka-Pekka, nytkyttelee yksin. Näkymättömiin jää se
toinen vene, koska on Kanasaari ja Vanhanpiian niemi välissä.
Pahka-Pekka imee ahnaasti mälliään ja soutaa lujasti. Köykänen on hällä
veneen suikura, semmoinen paremmin lampivene, mutta hyvä juoksemaan.
Jo on sivu Kalmakaarteesta Pahka-Pekka, kun se toinen vene ilmestyy
Vanhanpiian niemen kärkeen — tännepäinhän kuvatus on kulussa.
»Kappisounti tästä tulla taisi», miettii Pekka ja parantaa vauhtiaan.
Liki Neitsytsaaren rantaa, herrain huvilan editse, nytkyttelee
Pahka-Pekka viivasuoraan Petkellahtea kohti, päätä kääntämättä tähtää
sivu Karihtaniemen, Tyynelän ja Kyyrylän. Perässä vain veivaa se
toinenkin vene, annappa veivata — jätättänyt hän sitä on, vaikka on
takaa-ajajassa kaksi kulkijaa, keitä hyö sitten lienevätkin, vaan kai
se on sitä Pirhosen komplottia.
»Hyvä mies se Ryysy-Jooseppi — kolome kymppiä kopraan painoi ja
pikanellin poskeen», arvelee Pahka-Pekka.
»Mikähän niille nyt tuli — Karihtaniemeenkö mutkausivat vai
hankavihtako katkesi?» kyselee Pekka itseksensä, kun ei takaa-ajajaa
taas ota näkyäkseen perässä. Mutta jopas taas näkyy punavalkoinen piste
— Pekka jo on järvenpäässä ja hyppää maihin.
Nyt se tuli se Petkeljoki, joka ei vedä ylöspäin, vaan puskee
ankarasti vastaan. Jos varmasti tietäisi että olisi Mullimäen rannassa
siellä Petkeljärven puolella talonvene otettavissa, niin jättäisi
kosken nousun. Vaan se näkyi Mulli-Juusokin olevan kirkonkylällä
rahtihommissa, parasta kun nousee omalla veneellään ylös kosket. Vaan
jos Pirhonen harppaa maitse ja sivuuttaa, ja saa veneen toisesta
järvestä, niin sitten se myrkyt lykkejää — osaa Pahka-Pekkakin
arvostella. Vaan mistäpä poliisikaan tietää kyytinjatkoa? — jokea ylös
senkin on pakko kiskoa, muuten ei pääse Ryysyrantaan...
Ja Pahka-Pekka ponnisteli ylös kiemuraa Akankoskea, kaahlaili vähin
virrassa, mutta vedenpitävät oli äijällä saappaat, hulahti vain
kerran yli varresta, vaan mitäs se haittasi kesällä, kesähän tuo jo
oli, vaikka kylmä vesi. Variskoski korskui kuin hullu orit vastaan.
Pahka-Pekalla oli omat kompeensa, pitkä köysi, perään ja keulaan
kiinnitetty, siihen kun sivulta tarttui ja pingotti kolmikulmaan,
niin mies vain louhikkoa käveli — ja vene kirskui yksiksensä
väylällä, jaksoi sen vahva mies taluttaa kuin pahan poron, vaikka
kevättulvahan tämä vielä oli ja kosken voima väkevä. Kunpa tapahtuisi
jälessätuleville jotakin! — toivotteli Pekka ähkyessään yksin koskissa
— etteivät kiinni saisi. Eikä ne toki mitenkään kiinni saakkaan, vaan
paha on, jos heti kintereilläkin kerkiävät. Tässä taitaa olla kysymys
tiilenpäistä ja viraltapanosta — tuumailee Pahka-Pekka.
Jo on hän kerinnyt Pitkäkosken niskaan, kun etäältä kosken alta kuuluu
kova huuto — Pahka-Pekka säikähtää niin että säikäyksissään sylkäsee
mällinsäkin koskeen. Sielläköhän piru lienee perässä Pirhonen ja sen
lempsattiako hän Pekan perään huutelee? Pekka pidättää läähätystään ja
kuuntelee:
Huutavat ne kyllä, vaan ei saa selvää — kosken tyrskinä sekottaa äänet.
Huutakoot huuhkaimet — mitäpä se häneen kuuluu. Kunpa olisi, kunpa
olisi niille joku vahinko tapahtunut! toivottelee Pekka syntisesti,
housut tyrää myöten märkinä — oli sattunut semmoinen paha paikka
kevättulvassa.
»Saattaa se yhtäkaikki poliisiltai kairapallot kastella», ajattelee
viestinviejä ilkeästi soutaa nytkytellessään viimeisen suvannon halki.
Vaan nyt ei jaksanut viimeistä koskea, jyrkkää Repolaisen väylää
yksikseen nousta — täytyi lähteä hakemaan Mullimäestä apuväkeä, on kai
siellä akka kotona, jos ei muita. Housut lökätti pudotakseen asti,
kun Pahka-Pekka juoksi ylös törmää. Mutta Mulli-akka tokasi että
hään vain ei lähe ihtiään repimään — muutenni reväsin irti — ja että
sen hiivattiinko sulla on hoppu, Pekan pöljä? Silloin Pahka-Pekka
tuppivyötään korjaillen, änkytti että kiire on kuin joulukirkkoon —
piru on perässä.
— Kuka? änkäsi akka.
— Ka se Pirhonen! purisi Pekka.
Akka tuli uteliaaksi.
— Mihinkäs se on mänössä?
— Ka Ryysyrantaan! Minut Jooseppi laittoi sanaa viemään jotta...
Taas leimahti vahingon ilon ilme Mullimäen kiusatun emännän silmissä
— se tuntui niin sanomattoman hyvältä sydänalassa että muillakin
ihmisillä oli vastuksensa täällä murheen laaksossa. Vaan jos se poliisi
sitä lyytä saisi nuuskituksi hänenkin Juusonsa osalliseksi juoneen,
niin ei ollut hyvä sekään... Hoksasi silloin akka toimittaa että:
— Huhmarniemen Paavo on alaalla tuolla myllyssä, ota hänet heleppariksi!
Ja ukko Paavon kanssa nyt Pahka-Pekka veneensä veti ylös Repolaisen
väylästä — oli siinä kaksi tanua korven körilästä. Mutta niskaan
kussa ehättivät ukot, niin jopas kajahti kosken alta komea huuto —
Pirhonen kutsui Huhmarniemen Paavon kolmanneksi ylösvetäjäksi hänenkin
veneelleen. Pahka-Pekkaa vapisutti:
— Reistaahhan hiastuttaa sen kulukua!
— Niinpä hyvinkin, sanoi ukko Paavo. — Ristillinen velvollisuushan se
on, hyvää simaa se Kenkku keittää!
— Hyvää! painosti Pekkakin ja hyppäsi veneeseensä.
Ja nyt se vasta kilpasounti syntyi Petkeleen järvellä. Jo oli
Pahka-Pekka kappaleen sivu llvessaaresta, kun Pirhosenkin maalilaita
vene ilmestyi kosken niskasta — siksikin pian se vanha vainooja näkyi
suoriutuneen Repolaisen väylästä — ei ollut Huhmar-Paavo saanut
pahasti häjyn nousua hidastetuksi, vaikka tietysti oli koettanut —
ristillisestä velvollisuudesta lähimmäistään kohtaan.
Molempain veneitten kokka kohisi, — hangat natisivat ja airot
roiskui—lieneekö kuuna kullan valkeana Petkeleen kupaita mokomalla
kurinalla soudettu! Ryysy-Joosepin kunnia tai häpeä tässä oli
kysymyksessä! Pahka-Pekka oli se kunnian edustaja Suomen kansan
puolesta, Pirhonen siellä perässä uhkasi häpeän torpeedolla virkavallan
puolesta. Oikea asia kummallakin. Kumpi tässä voittaisi?...
Jo karahtaa Pahka-Pekan purtilo Ryysyrannan törmään — lieneekö Pekka
muuta kertaa elämässään niin ketterästi koipiaan liikutellut — venekkin
vetämättä jäi — riihisaunalle hän riepsahti, karstakiiluisen uksen auki
kiskasi, ja karjasi:
— Jooseppi sanan laittoi — piru hännässä — savotta sammaliin — joutukaa
akat!
Sydänhalvauksen oli saada Kaisa-Reeta — eihän hän tässä kyhäytynyt
mihinkään, vaan ämmä kyllä ja tuo Pahka-Pekka itse ja lapset...
Olisi se ollut pikakuvan arvoinen ilmestys, kun nyt ämmä ja Pahka-Pekka
kantaa retkuttivat pontikkapataa metsään, Pekalla märät housut
putoamassa ja Aapeli nilkuttamassa perässä pulloja kantaen. Siinä
tytötkin, Irmeli Kaija Riita, Leena Kenoveeva ja sairas Liisa Valpuri
hömssyämässä piiloon mitä saavat käsiinsä kahmaistuksi. Ja Einari
Jaakoppi, yskäinen rupirikko pikkumies reppasemassa perässä, nokka
räässä ja tukka pörröllään...
Olipa Jooseppi Kenkkunen ovela ammattimies alallaan, olipa oikein
kaukaa-viisas — kuopan näet oli kaivanut kuusikon sisään. Sinne kaikki
hurautettiin ja nytkös alkoi vilkas hautaaminen — sammalilla kuoppa
taitavasti peitettiin aivan niinkuin metsän mörkö karhu peittää
kaatamansa lehmän raadon, mutta tämä pantiin tasapintaan ja suuria
murtoja päälle — ei vanha kehnokaan olisi keksinyt kätköä aidan takaa.
Kiirettä siinä vain pitää piti — Aapeli poika, polvihaava, tässä
komendanttina kamppaili — isän ikikunnia oli kysymyksessä — ja rutosti
sieltä aidan takaa takaisin täytyi joutua ennenkuin poliisin vene
kerkiäisi rantaan. Jännittävä oli hetki!
Mutta jumalankiitos — molemmat hankavihtat olivat katkenneet Pirhosen
soutomieheltä — sepäs viivytti kotitarkastajaa vielä neljännestunnin
Ilvessaaren kupeella...
Juuri samalla silmänräpäyksellä kun konstaapelin vene tuli pihan
näkyviin, kerkesivät aarteen maahan panijatkin takaisin pirtille, mutta
silloin ämmä läiskäytti kämmenensä reisille ja kiljahti:
— Ai Jeesuksen enkelit — rankkitynnyri vielä koassa sojottaa! Tule
Pekka...
Mutta viemättä se jäi — tunkion siimekseen vain hätäpäissään sen saivat
konkatuksi kodasta ämmä ja Pahka-Pekka — siinä jo Pirhonen karahutti
venerantaan — törmän alta ei ihmisen päätä oikein näkynyt, Pekka
paineli pirttiin, ämmä lynkytti takaisin saunalleen— mökki asettui
normaaliin hiljaisuuteensa aivankuin talossa ei olisi liikahdettu
sijoiltaan viiteentoista vuoteen — Kurli tyttö vain kurlutti
kätkyessään kinaten pikkuveikkoansa Einari Jaakoppia vastaan.
Rikkoruudun läpi näkivät mökin lapset poliisi Pirhosen tulevan
kaverineen aitapöksän kohdalla, nostavan silmänsä ylös pirttiä kohti,
jossa ei ollut vesikattoa, naurahtaen viittaavan kädellään ensin
välikattoa vasten ja sitten, pellolle päin...
Poliisin astuessa sisään vallitsi pirtissä haudanhiljaisuus —
Pahka-Pekkakin, karvareuhka päässä, istua jörötti ovisuussa kulkurin
penkillä niin jurona ja mykkänä että ainoastaan Jumalan hyvät enkelit
saattoivat tietää, miten hän, äijän käppyrä, oli mylttäillyt veneensä
kanssa ja miten äsken juoksennellut kuin pojan hurjimus törmissä sekä
tuolla aidan takana ja viimeksi tunkiolla...
Pahasiivo, sisäänromahtanut kiuvas, russakkain kihinä ja sairaat,
mykistyneet, puolialastomat lapset näyttivät tekevän konstaapeliin ynnä
hänen kaveriinsa jonkunlaisen vaikutuksen. Löi väkistenkin tunnolle,
eikö ollut liian ankaraa tulla kotitarkastukselle moiseen kurjuuden
pesään?
Poliisi pysähtyi keskelle lattiaa, sytytti savukkeen, varoi istumasta
minnekkään ja virkahti viiksiään väännellen:
— Missäs täältä on emäntä?
Ei kukaan vastannut heti. Vihdoin Aapeli makuultaan selitti:
— Ne on äiti ja ämmä tuolla saunassa, ja Irmeli ilmoitti kimeästi:
— Ei isä ouk kotona!
Mutta rupiutunut Einari Jooseppi kehui sormi suussa yskähdellen
poliisille:
— Meijän äitipä löyti pikkulapsen saunan lauteen alta!
— Vai löyti! sanoi Pirhonen järeästi. — Saako sitä mennä kahtomaan?
— Saa sitä mennä! lupasi poikaressu.
Poliisi katsahti nyt pölkkynä pököttävään Pahka-Pekkaan ja kysyi:
— Sinäkö se eillä soutelit kirkonkylästä?
— Mitääh? tokasi Pekka ikäänkuin havahtuen unesta.
— Mitä sinä niin kiireesti soutelit meidän edellämme, jotta ei kiinni
saatu? tutki taas poliisi.
Pahka-Pekka vastasi:
— Palajo on vettä koskissa — joo.
Tahallaan heittäysi Pahka-Pekka pöljemmäksi kuin olikaan, löylyn lyömän
maineessa kun kerran kulki, ja Aapeli puolestaan, pikku diplomaati
isäinsä mallia, osasi mustata Pahka-Pekkaa vielä enemmän, tulkitsemalla
poliisille että:
— Se on semmonen vähämielinen raukka... alusvikanenkin... ei _siltä_
kannata mitään kysellä!
Poliisin kaveri kuitenkin vielä yritti:
— Mistä se tämä kulku-ukko on kotoisin?
Johon Pekka taas heittäytyen vastasi:
— Vajanaisen lapsen kuuluu tehneen tämän talon emäntä!
— Öö...
Pirhonen mylähti vähän naurun ja halveksumisen vaiheilla ja toimitti
kaverilleen:
— No lähdetäänhän vähän tarkastamaan.
Saunalle ensin suuntasivat askeleensa viinasantarmit, mutta pian totesi
poliisi että huonosti siellä olivat sisäiset asiat, ja vastenmielistä
hänelle oli puhutella kurjannäköistä emäntää ja vielä vastenmielisempää
katsoa vastasyntyneeseen. Käski kaverin sentään varmuudeksi kurkistaa
jokaiseen hämärään nurkkaan, vieläpä kopeloida seinämiä makaavan äidin
ja lapsikäärön takaa. Mitään epäilyttävää ei löytynyt.
— Lehmänlihojako se Jooseppi lähti kaupitsemaan sinne kirkonkylälle?
konstaapeli kysyi.
— Ka niitä kai se lähti, vastaili ämmä. — Ja käskin minä kuhtua kätilön
tätä lasta kahtomaan, lisäsi hän.
— Oliko sillä mitä muuta myötävää? jatkoi poliisi.
— Ei kai sillä minun tietääkseni ollunna...
—Mistähän tuo pontikat oli saanut? laukasi Pirhonen.
— Että mitenkä herra poliisi tarkoittaa, pani ämmä, imelästi irvistäen
hampaattomalla suullaan.
— Se näet Jooseppi möi siellä pontikoita — sotamiehet ottivat
kiinni..., selitti poliisi jäyhästi.
— Voi hyvä isä nähköön ja sus siunatkoon! kiljasi ämmä. — Ja me kun
ei tiietä täällä pyhäsen pölähtävää! Kennenkä tuo nyt oisi pontikoita
Jooseppi riepu hätäpäissään joutunna kulettelemaan. Ja vielä sotapoijat
ahistelleet raukkaa! Lie tuo rahan nuusassa niitä Koiranhännän Jussin
vanahoja viinoja hairahtunna tarjoilemaan! pärpätti ämmä oikein
sotkeaksensa jäljet.
— Koiranhännän Jussinko? tokasi poliisi tarttuen ansaan. — Keittääkö se
koiranhäntäläinenkin viinaa?
— Ka en minä häntä tiiä — liversi ämmä. — Ja mitenkä se enää keittää
Jussi raiska, kun on vainaja!...
— Kuollutko se on? kivahti Pirhonen vihoissaan ja nolattuna.
— Ka kuollut, kuollut — eikö se Pirhosen herra sitä ouk sattunna
kuulemaan? — Johan se Koiranhännän Jussi otti ja kuoli tässä pääsiäisen
eillusviikolla.
— Vai niin, sanoi poliisi vääntäen viiksiänsä ja ottaen uuden savukkeen
hampaisiinsa. — Me tulimme tänne vähän niinkuin kahtelemaan, kun se
Jooseppi...
— Ka saapi, saapi katella — on täällä kahtelemista, ipatti ämmä
puolittain iloisena ja ivallisena. — Oisi pitännä Pirhosen tulla
aikasemmin — silloin kun näläkäinen lainalehmä männä sumpsahti suohon,
poika lyyä lipsautti poloviluuhun, kiukaan raato hajota romahti, katon
hylyky lentää lerkutti hiiteen ja emäntä riepu tehä tipautti tämän
vajanaisen tyttölapsen. Silloin oisi ollunna _kahtelemista!_
Emäntä Kaisa-Reeta huokasi syvään eikä sanonut mitään.
Poliisilta oli ämmän pistopuhelun johdosta kotitarkastushalu jo melkein
häviämässä. Mutta kaveri, se sorakielinen Herkko Heikura, jolla oli
jonkunlainen sintynyt saketti yllään ynnä valkea kravatti kaulassa,
sanoi saunasta ulostultua että:
— Taitaa meille pajunköyttä shyöttää, ämmän rrraato. Tarrrkashtetaanhan
karrrtano!
Kotaan he nyt menivät. Poliisi nuuskahti nokkaansa:
— Haisee täällä vähän niinkuin...
Mutta ei löytynyt nyt kodan supukoista edes tyhjiä pulloja. Kolusivat
navetat, ladot ja aitan tönöt, kiipesi Heikura lakkoihinkin, nousi
pirtin avonaiselle laipiolle, kävi kehikot ja peräiset läpi — ei
mitään. Tyhjä retki!
Vielä aitovierilläkin käväsivät, vaan eivät mitään keksineet.
Pois jo ovat lähdössä, niin silloin poliisi osoittaa kädellään:
— Mikä tynnyri se tuolla tököttää tunkiolla — onkohan vain paljasta
kultaa? — käväsehän Heikura nuuskasemassa. Juoksee Herkko Heikura,
hieno mies, pyrstötakissa liehuen, valkoinen kravatti kaulassa,
tunkiolle —- ja huutaa konstaapelille soraärräänsä pärräten:
— Rrrankkitynnyrrri! Perrr...
27.
Jooseppi näiden asiain tapahtuessa Ryysyrannassa siellä kirkonkylällä
kiemurtelee kuin liera ongessa ja vuottelee ja hengessään käy ankaraa
yhteen- ja vähennyslaskua että: kerkesikö Pahka-Pekka papiaani ennen
Pirhosta perille? ja älysikö nuo akat ja sikiörukat kätkeä visusti
kaikki kapistukset ja kommervärkit, niinkuin hän oli opettanut? ja
tuliko hätäyksissä se salakuoppa taiteellisesti peitetyksi sammalilla
ja risuilla?
Anna että poliisi polttimon löysi, niin täysi rosessi siitä ropsahtaa
— siinä ei taija auttaa Koskeliinin koreat silmätkään eikä rouvansa
kauniit kintut eikä henkiystävyys seurakunnan ylhäisinten kanssa —
ja tiilenpäitä, tiilenpäitä lukemaan Oulun läänin linnaan kyijitään
Kenkkujen Kenkku — ja virka-arvo pois ja kansalaisluottamus horjuu! ja
kotikurjuus yhä paisuu — ja akka voi kuolla kupsahtaa suruun tai tulee
hulluksi — ja konnut jää tekemättä ja kunnanurakat mänöö rempsalleen —
luotto laukiaa osuuskauppain ahvääreissä — retiitti, retiitti ronklaa
— ja Pirhonen saa vettä myllyynsä — ja itse saa pappa pyllyynsä — ja
kommunistit kietoo verkkoonsa — ja postiröökynä irvistelee — ja herrat
ja narrit vieroo, virnistelee — ja sivutienestit sieroo — eikä sitä
enää ikipäivinä ilkiä tirauttaa — oi pyhä paavin parta, oi Niljus
vainaan kalakontti, oi vanha Vesteri ja Alajärven salakapakka!...
Ei maita uni Ryysyrannan Joosepille siinä Maakunnan pirtin
peräpenkillä, ylös aina kapsahtaa kuin jänis kesäyön laihosta, yön
valoisuutta akkunasta kurkistaa, ja hikoilee, ja ähkäilee kuin
kirpun purema kinkerimies — ja eikö noita vain lienekkään liinan
alla, ja ihminen tuskassa täitäkin työntää, tuska, tuska se sitä
lajia syöpäläistä siittää kuin sade sieniä pinnasta pirskauttelee
— monasti se jo on tässä maallisessa vaelluksessa koettu sekin —
internatsionaale...
Jooseppi karkaa ylös ja lyöttäytyy maantietä tömistämään — niin on
paha olla hänen — omantunnon tuska ja oman pöljyyden itsesyytös ja
samalla intohimo kieltää ja peittää kaikki ja samalla pohjaton viha
yhteiskunnan järjestelmää vastaan — mihin hän tästä pakenee? minne
loikkaa itse elämän pedon kynsistä, nahkojaan myöten kynitty mies? Ah
minne? Askeleet viedä viipottavat häntä höllästi alamäkeen, sinne päin
missä poliisin asunto sijaitsee — pulska sillä on pytinki Pirhosella
peevelillä! — Koko kylä jo nukkuu — nukkuvat rihkamaporvarit ynnä
herraskaiset työläiset — kesäyö vain hohtaa ja ihmisen sielu valvoo
— tuska, tuska ja häpeä valvoo ja kiirastuli polttaa syrjäkyläläisen
syntisen aivoja...
Edestakaisin öisellä, kuivalla maantiellä kävellä känkkäili Ryysyrannan
Jooseppi, tietämättä miten ratkaista asiansa — tunnustaisiko kaikki?
säästäisivätkö pirut? — mutta silloin täytyisi kertoa alusta loppuun
koko elämäkertansa — ja siitäkös yksi valtion maapoliisi välittäisi! —
Sellainenko ihmiselämää syvemmin ymmärtäisi? — ollappa kotosalla edes
se Korpipalatsin isäntä — se Helsingin tohtori, jonka aution huvilan
sivu hän tänä aamuna souteli, niin _sille_ saattaisi sydämensä purkaa
— se tuntee herrat ja roletaarit — no, kyllähän Koskeliinikin lupasi
lieventää, mutta Pirhonen, Pirhonen on pir...
Jooseppi hätkähti — siinähän Pirhonen juuri onkin paluussa
kotitarkastusretkeltään, jymähtää tuolta vastaan öisellä maantiellä,
mäen päällä, kookkaana, komeana astelee poliisi kiiltovarsisaappaissa,
virkalakki päässä ja napit kiiluvat mustassa takissa.
Jooseppi koettaa poliisin ryhdistä ja silmänpälystä jo etäältä arvata,
onko tuo löytänyt ja saanut käsiinsä hänen pontikkapolttimoaan — onpa,
oi Jumalat ja perkeleet, tainnut yllättää? — vaan kun lähemmäksi tulee,
niin näyttää ujoilevaita, aralta, saappaittensa kärkiin katsoo — eipäs,
oi ikuisen oikeuden vartijat välkkyvin miekoin! — eipäs ole tainnut
löytääkkään — ylistetty olkoon Sepaotti ja Pahka-Pekka!...
Ryysyrannan Jooseppi uhmasi nielaista ennenkuin tipahtaa, mutta poliisi
Pirhonen, kohdalle tultuaan, rykäsi virantärkeästi ja ottaen ankaran
ilmeen kasvoilleen, tokasi:
— Parasta kun tunnustat Kenkkunen kieroutesi, löytyihän se vapriiki...
— Valehtelet! kivahti Jooseppi vaistomaisesti. — Minun kotoani ei
löytynyt eikä löydy.
Siitä taas Pirhoselle pirskahti epäilys että jos hyvinkin hylky on
viaton. Siivokseen siis sanoi että:
— Rankkitynnyripä löytyi!
— Mistä se löytyi? kysyi Jooseppi jännittyneenä ja urkkien tapahtumia
omassa kodissaan.
— Tunkiolta! vastasi poliisi.
— Vieläkö mitä muuta nokkaasi nuuskasit, virkakoira?
Törkeästi kohtelee Kenkkunen virkamiestä, vaan yön aikahan tuo on eikä
yhtään todistajaa.
— Enpähän muuta tarvinnutkaan löytää, sanoo poliisi, — on sitä siinäkin
todistuskappaletta.
Joosepilta pääsee imelä, räkättävä nauru — niin mukavasti sydänalaa
hykäyttää — nytpä hän osaa laskea ettei poliisi pitkälle ole päässyt —
ylistetty olkoon Sepaotti ja Pahka-Pekka! Halituli julli hip — —
Ja kaikuvasti ryiskellen naukuu Ryysy-Jooseppi poliisin nokan alla että:
— Vai rankkitynnyrin tunkiolta keksit — kyllä minä päätuomarille sen
jutun käräjillä lareeraan, jos sinne kehtaat joutavasta viiä varattoman
miehen, vaan sinulle, Koljatti Pirhonen, meinaan hakea eesvastuuta
väärästä syytöksestä ja kunnianloukkauksesta...
— _Minulle!_ hätkähtää pitkästä matkasta uupunut poliisi. — Väärästä
syytöksestäkö? Ja kunnianloukkauksestako? Puhu sinä alemmillesi eläkä
minulle julkisella maantiellä. Ja jos et oisi niin kurja kyssäniska
eikä akkasi lapsivuoteessa eikä pirttisi kuin variksen pesä, niin
korvalle lähettäisin...
— Lyö, ka lyö pirhana, jos uskallat! kimahtaa Jooseppi, jolla veret on
kohonneet uurteisille kasvoille.
Eihän se poliisi tietystikään lyönyt, lieneekö ollut sitä
tarkoitustakaan, muuten vain kovisteli Jooseppia ja jo vähin
naureskelikin sekaan.
— Käyhhän puheilla huomenna, Kenkkunen, niin täydennetään protokolla,
hän sanoi juhlallisesti, nyökkäsi hiukan päätään, hyvin hiukan vain, ja
läksi marssimaan kotiinsa, heilutellen toisessa kädessään parin kilon
painoista järvilohta vihtakiikussa — uistimella kai oli napannut nyt
yöllä palatessaan Petkeleestä.
Jooseppi jäi yhteen kohti kuin patsas tuijottamaan Pirhosen perään,
syvissä mietteissä niskaansa raapien — lempo tässä lopultakaan selvän
sai, mikä oli tulossa?
28.
Mutta tuska uursihen uudelleen Jooseppi Kenkkusen latuskaiseen
rintaan ennenkuin hän kirkonkylältä selviytyi. Tuska — tuonen tumma
lintu, korppikotka, joka noukkii elävää ihmistä, pala palalta,
säije säikeeltä, iskee vasten silmiä, upottaa käyrät kyntensä
sydänalalihaksiin niin että musta veri tirskahtaa, lyö suurilla
siivillään ympäri miehen olennon, ja jonka vallassa ihmisparka on
avuton nostaakseen kättänsä kiusaajaa vastaan. Miksi et kurista Tuskaa,
tuota raateliasta roitsaa, miksi et kokota omia kynsiäsi kuristaaksesi
pedolta hengen kurkusta? mutta — sinä et siihen kyhäydy, eikä kukaan
avuksesi riennä — olet yksin, yksin, yksin tumman Tuskasi kanssa!
Oman tuhmuuden tuska, oman lapsellisen varomattomuuden vaiva, häpeän
hämy, rikoksen riena, oman rientosi raukeemus, oman riemusi romahdus,
kapinasi kauhu, vihasi voipumus, penseytesi pettymys, itseluottamuksesi
ilkeä laukeemus, koko maailman mustenemus silmissäsi, oman olemuksesi
mitättömäksi tuntemus — tuo suuri tuska ja epätoivo ja valon sammumus
kansallisessa köyhyydessäsi!
Oh, se leikkaa niin syvältä sydämeen ja lihaan! Se panee ihmisen
vapisemaan pohjaperustuksiaan myöten: mikä olen tässä minä, ihminen,
mikä on asemani yhteiskunnassa, ympäristössä ja Jumalankin edessä?
Ettenkö vain ole rikoksellinen sielu, ettenkö vain kaiken elinaikani
koeta pettää itseäni ja muita, ettenkö vain harrasta halpoja asioita,
rumia tekoja — ja siksi olenkin tähän umpikujaan joutunut? Ettenkö vain
ole niinkuin pappi ripittää: synnissä siinnyt ja syntynyt ja kaiken
ikäni syntistä elämää viettänyt?...
Mitä syvimmän alakuloisuuden vallassa vaelteli Ryysyrannan Jooseppi. Ei
ollut hänellä nyt lohdutusta, ei maistanut hänelle leikki ja pilanteko,
hän suri itseään, inhosi omaa olemustaan, tunnusti tunnossaan tulleensa
mustan kuilun reunalle, jonka pohjaan pyörryttävin päin kurkisti. Tuo
sisältäpäin kalvava kipu teki hänet ulkonaisestakin heikoksi, jalat
tuskin kantoivat, koko ruumista kolotti, henkeä salpasi — mies tunsi
ääretöntä väsymystä koko olennossaan. Mikä valta, jota hän oikein
ei ymmärtänyt, oli tuominnut hänet näin alhaiseksi — miksi oli hän
korvenkirottu?
Miksi oli hän huonompi muita, ei huonompikaan oikein, vaan
onnettomampi? Miksi ei hänelle onnistanut? Koko maailma oli täynnä
mahtavia roistoja, jotka eivät koskaan joutuneet kiinni, miksi hän,
pikku roisto, heti kiepsahti kiikkiin? Oman typeryytensä tähdenkö?
Mutta miksi piti hänen olla typerämpi toisia?
Miksi ei hänessä ollut sellaista intohimoa, joka otti miehen koppineen,
näppineen, niin ettei siihen ollut syrjäisillä sekaantumista? Miksi ei
hän ollut joko porvari taikka bolseviiki koko sielultaan? Häilyi vain
sillä välillä — ja siksi kai oli näin mitätön?
Miksi ei ollut uskaltanut pitää sitä tuhatmarkkasta, jonka kommunistien
agitaattori oli antanut? Oli ottanut eikä kuitenkaan ottanut? Ei
uskaltanut nauttia, kuten miljoonat.
Tahtoi olla rehellinen eikä kuitenkaan voinyt olia läpirehellinen.
Himoitsi rahaa ja kuitenkin halveksi ansaitsemasta sitä kaikin keinoin!
Semmoinen peli ei vedellyt. Siksi tässä nyt kärsi tomussa ja tuhvassa
katuen ja häveten, kismitellen ja murehtien muotonsa mustaksi.
Ystävät? Salaisuuksiin sidotun ihmispolon ymmärtäjät? Mihin ne
lopultakin jäivät? Ei keneenkään saanut luottaa, ei parhaimpaankaan
ystävään. Hädässä ystävä tutaan — _nyt_ oli hätä — ystävät vetäytyivät
hämillään pois pelistä. Kirotut. Kirotut olkoot he!... Vai hänkö tässä
sittenkin oli saastainen. Oli — ei ollut. Olipas.
Yhteiskunnan hylky ja seurakunnan heittiö! Mutta miksi, miksi, sanoppa
ihmisen järki syntyjä syviä myöten että miksi? —
Jooseppi loi murhaavan katseen omiin ryysyihinsä, muisti sairaan
vaimonsa elinkautisen vaatteenpuutteen, muisti kalpeat, rupiset,
retuiset, heikot lapsensa, näki ne raukat parhaillaankin
värjöttelemässä pahansiivoisessa, russakoita kihisevässä huoneessa,
kuin sikopahnassa, pirtissä, jonka kiuvas oli romahtanut niin että
savun löi sisään silmiä karvastaen, pirtissä, jonka ruudut olivat rikki
ja josta Jumalan myrsky katon oli kiskaissut... Näki takanaan kuin
nurinkäännetyssä kiikarissa koko tähän asti eletyn elämänsä, pienenä,
kaukaisena, mutta selvänä. Ikuista kitkutusta, ikuista kihnutusta,
perävetoa ja kähmimistä kädestä kärsään...