— Vai sinä simpanssi se olit! huudahtaa _Ryysyrannan Jooseppi

piipunnysä suupielessä hajalla säärin keskellä lattiaa, väriverkaiset

säpikkäät julman pitkissä koivissaan. Ja kun Harmajavaaran Hannes

kaverinsa puolesta oli antanut säädyllisen selityksen, loppui tämä

selkkaus vihoviimeinkin siihen että metsäherra ystävällisesti tarttui

Jooseppia käsikynkästä ja vei kahvitiskille komentaen iltaman

yliemännän, vanhan postineidin, kaatamaan kukkuraisen kupin nisukahvia.

— Juo, Kenkku, juo tuplakupit sulhasmiehen sottaan, ja anna anteeksi

että se minun härkäni, Tatu, ei arvaa pysähtyä, vaikka edessä seisköön

itse Mokulan keisari...

Saakurin mukava mies siis oli tuo Räkhalssi ja viimeinenkin kauna

katosi Joosepin sydänalasta siinä pullakahvia hörppiessään Rämsän

pirtin seinäpenkillä. Vanha postineitikin niin muikeasti irvisti ja,

räpytellen silmiään rilliensä takaa, virkahti:

— Mistäs nyt tuulee, kun herra Kenkkunenkin on kekkereissä? Sitten se

vanhapiika ruotsiksi sinkautti metsäherra Räkhalssille että:

— Forstmästarn är bra snäll, som trakterar så'na där struntar! mutta

tätä viimeksi mainittua lausetta Ryysy-Jooseppi ei oikein ymmärtänyt,

vaikka vaistosikin että tuo kärtyinen mamselli piti häntä, köyhän

perheen isää, jotakuinkin halpana olentona. Kummaltakaan puolelta ei

vielä oltu unhoitettu postitoimistossa sattunutta kipakkaa kohtausta,

jossa Kenkkunen oli saanut vasten naamaansa aivankuin märillä

housuilla... Mutta koska Harmajavaaran Hannes puolestaan sattui olemaan

postineidin erikoinen suosikki, jolle vuorostaan postineiti pistouvasi

kahvit — niin tätä Hanneksen läsnäoloa kai huonohuutoinen Kenkkunen

saikin kiittää ettei Lottien yliemäntä miekkosta ihmisten kuullen sen

enempää letkauttanut. Mukavahan täällä oli olla, kerrassaan mukava, kun

herrat voitelivat kermakahvilla korven kyöpeleitä ja Maakunnan Huttunen

ryysyiselle ystävälleen ovirahankin oli suorittanut.

Kahvitupa tyhjentyi — yleisö siirsihen toiseen pirttiin. Lavalla seisoi

apulaisnimismies suojeluskuntaupseerin puvussaan ja luki paperista

asiallisesti ja hätäilemättä. Jooseppi höristi korviaan:

»Suojeluskunta — on — tasavallan varmin — turva. Valtakunnan rajalla

se merkitsee — suorastaan — pelastusta — isänmaan pahimmasta

painajaisesta — kommunistien myk-mykräntyöstä. Me nimitämme punaisia

veljiämme myk-mykriksi, koska ne — kaivavat maata — jalkaimme alta.

Jokaisen suojeluskuntalaisen — velvollisuus — on — pitää rajaseutu —

puh-puhtaana — myk-mykristä..

Reino Rinne tankkasi hauskasti mykrä sanaa.

Jooseppi kynsäsi korvallistaan. Olihan tuo kyllä niinkin kuin puhuja

selitti, mutta saattoi ajatella — toisinkin.

Laulusta Kenkkunen sentään piti enempi kuin puheesta. Varsinkin kun

sekakuoro antoi tulla kansanomaisempaa:

See oli yksi lauvantaki-iilta,

kun sii-nuo oo-tootin:

jaa oo-too-tin niin kauvan,

sun rei, sun rei, sun fralilalilei

että keel-lo oli kyym-mee-nen!

Jooseppi iski silmää kuorolle ja tunsi vihansa sulavan sulaksi

suvaitsevaisuudeksi postineitiäkin kohtaan, joka lasit nenällä, suu

ammollaan seurasi kanttorin tahdinlyöntiä hartaasti laulaen:

Sen silikkihuivin, jonkas mulle aan-noit seen pu-naa-rai-taisen!

Seen soat sinä ottaa poik-keen,

sun rei, sun rei, sun fralilalilei —

ja an-taa paa-rem-mill!

Kauniisti, kauniisti ne lauloivat — ei voinut moittia — tämän rinnalla

kalpeni Pupu-Jussi: arvosteli Jooseppi tarttuen Harmajavaaran Hannesta

hihasta ja kuiskaten tälle:

— On tämä suojeluskunta sentään eri poikaa.

Nyt nousi lavalle kirkkoherra ja sieltä lähti tulemaan kuin turkin

hihasta. Niinkuin rippisaarna alttarilta eikä silti oikein saarnakaan

— nuotti jäljitteli pappia, mutta asiat luistivat kuin kihlakunnan

tuomarilta. Suomen suurista nälkävuosista paasasi kirkkoherra, kertoi,

kuinka paljon tämä Suomenmaa oli saanut kokea sodan ja kadon kautta

siihen aikaan, kun ei vielä ollut rautateitäkään, niin ettei ehtinyt

saapua vilja-apua ulkomailta, ja rahvasta kaatui kinoksiin ja kuoli

kuin sopulia saloille.

»Voi Suomen kansan katkeria kärsimyksiä! voi perheenisiä, jotka turhaan

olivat työtänsä tehneet! voi köyhäin savupirttien vaimoraukkoja, joilla

kymmenes lapsi jäätyi äidin rinnalle imettäessä! voi ennenkaikkea

noita nälkäpöhöön, ruttotautiin ja pakkaseen paleltuneita Suomen

kansan ryysykerjäläislapsia — _sitä_ historiaa ei liene paperille

kokonaisuudessaan koskaan kirjoitettu...!»

Jooseppi oli lysähtämäisillään lattiaan mielenliikutuksesta, hän

pyyhkäsi riekaleisella hihallaan kyynelen silmäkulmasta sekä katsahti

avuttomana, ikäänkuin oudoksuen ympärilleen: missä hän oikein olikaan?

Kyssähti sitten istumaan kylmän jättiläismuurin juurelle ja kuunteli

siinä nöyrästi esitelmän loppuun saakka... Ja Ryysyrannan Jooseppi

muisti, kuinka itse jo pienenä penskana oli silkkaa petäjäistä

jyrsinyt ja varsinkin mitä isä-vainaja oli kertoellut nälkävuosista

Petkelkylälläkin — miten moniaana pyhäaamuna seitsemällätoista kelkalla

oli vedetty ruumiita syrjäiseen hautuusaareen ja miten vetäjistä vielä

kolme oli tuupertunut nietokseen...

Kätten räikeä Iäpytys havahdutti Joosepin jälleen todellisuuteen — kah,

suojeluskunnan illatsussapa näyttiinkin oltavan eikä siellä pimeällä

Petkeleen perukalla — jumalankiitos...

Jooseppi kapsahti ylös ja meni Hanneksen viereen seisomaan. Nytpä

seurasi ohjelmassa ihan toisenlainen numero, joka ei ollut sukuakaan

kirkkoherran esitelmälle. Lavalle näet kiepsahti sanitäärivääpeli

Veitikainen, tukkijätkäksi pyntättynä, ja hattu takaraivolla alkoi

vedellä hanuria sekä laulaa rallattaa sekaan että... voi kiesuksen

kierukka, mitä ryönää se poika ryöppyikään — ei tuota iljennyt

kuunnellakaan, vaan vaikea oli olla kuuntelemattakin, kovin, kovin se

oli mukaansa tempaavaa ja vähän niinkuin liiaksi tuttua:

Illalla mänin minä Iitan aettaan

ja oven minä panin säppiin.

Mutta Iita se sano että: out sinä tuhma,

kun et ies yhtää häppii.

Jala-jailaijaa, jala-jallaijaa,

kun et ies yhtää häppii!

Tirskahti, tirskahti siellä ja täällä Rämsän juhlapirtissä solttu ja

renkipoika, ja herrat hostmestarit nauroivat ääneensä ja huusivat

ravoo-ravoo, mutta kaikki tytöt punastelivat hiusmartoa myöten ja kylän

rouvat mykistyivät kuin suolapatsaat...

Istuhan se Iita minun polovellen

ja huastel' tätä ja sitä,

käellään se kutkutti kaolan alta

ja tekihän se jos vaekka mitä.

Jala-jallaijaa — — —

Jooseppi pani merkille että postineidin naama oli hapan kuin

seitsenkuinen piimä ja tuo siveä vanhapiika heitteli myrkyllisiä

silmäyksiä iloiseen vääpeliin sekä suhisi kuin koppelo, jolta uhataan

munat ryöstää pesästä juuri kun poikaset koputtavat nokillaan kuorta

rikki...

Minä sitä sanon että: ihana on ilima

ja ulukona lampaat miäkyy,

Mut suattaa se sattoo ropsaattoo,

koska varikset pellolla riäkyy,

Jala-jallaijaa — — —

Kirkkoherran rouva myös näytti kuin seipään nielleeltä, mutta

itse kirkkoherra, vaikka niin oli vakavan esitelmän pitänyt,

älykkäänä maailmanmiehenä, ei voinut olla nauramatta kuten kaikki

muutkin virkaherrat, mutta pappi koetti kaikin mokomin peittää

naurunpyrskäystään painamalla komean, punaposkisen päänsä syvälle

edessä hytkivän tukkipomo Rahikaisen leveän seljän suojaan:

Mut Iita sano niin että: aena sinä Jussi

juttelet kaaniista siästä,

Etkö sinä ossoo rakkaaven asijoeta

alottoo oekeesta piästä?

Jala-jallaijaa — — —

— Vaan _se_ poika se _tietää!_ tokasee Ryysyrannan Jooseppi puoliääneen

ja samalla hän jo aivankuin vanha postineitikin tekasee itselleen

kysymyksen: onkohan esitys paikallaan näin papiston lähettyvillä?...

No — osasinhan minä kyllä yhtä ja toesta,

ku opettelin uamuun asti.

Ja kyllä se Iitae ihmettel'

ku aeka mäni mukavasti!

Jala-jallaijaa — — —

Mutta Ryysyrannan Jooseppi oli itse Suomen kansan tuhatvuotinen

kasvattipoika ja sekä hänellä että kaikilla hänen hurskailla

esi-isillään oli ollut juuri samanlainen yöjalka-aikakautensa tai

tytöstely-suhteensa kuin mistä vääpeli Veitikainen virsiä viritteli

— Jooseppi ei tukkilaislaulussa löytänyt _sitä_ pahaa, mikä vanhaa

postineitiä niin sydänjuuria myöten loukkasi: olihan tuollainen

Luhti-Iita olemassa ja juuri sellaisia olivat pojatkin — peijakkaan

oikeakarvaisesti veitikka asiat suomentelikin.

— Se on kuplettia, kuiskasi Harmajavaaran Hannes tietävästi. —

Kuplettia ne toki aploteerasi Minnesootankin kahviloissa.

Hannes näet oli käynyt Amerikassa asti, mutta koti-ikävä oli työntänyt

uroon takaisin Petkelkylään.

— Joo, säesti Jooseppi hyväntuulisesti, — rulettia se poika

porahuttelee.

Samassa Ryysyrannan Jooseppi muisti omat asiansa ja alkoi toimittaa.

Hannekselle puoliääneen: se taitaa mulla tulla lehmäntalutus huomissa

päivänä... ota sinä mun pussini Maakunnasta... et kai sinä ennen päivän

valkenemista kylästä...

Kätten paukutus ja naurun tirske ynnä pieni moraalinen yhteentörmäys

kuplettitaiteilija Veitikaisen ja kakkulanenäisen postineidin välillä

katkasi petkelkyläläisten veljellisen keskustelun, ja yleisö hyökkäsi

remuten kahvipirtin puolelle. Jooseppia nykäistiin hihasta ja ohjattiin

pihalle nurkan taakse — ne olivat niitä hänen asioitaan. »Ka ei

märkääkäänl» kuului Joosepin supatus: »vaan saahaan kai sitä uutta, jos

tirauttaa». »Tirauta, tirautahan veliveikkonen!» kuului toisen ääni

pimeästä.

Jooseppi palasi sisään hiukan yrmeissään. Väkijoukossa häntä pukkasi

kylkeen kuka kulloinkin ja kaikille täytyi vastata että »ei märkejää!»

Mikä lemmon pontikkapatruuna hän tässä oli? keittäisivät kehvelit

itse... Ristiriitaiset ajatukset olivat alkaneet aaltoilla hänen

aivoissaan. Kun ei sattunut edes se Koskeliini kotisalle...

Väliaika loppui taas ja juhlapirtti tupsahti pilkkopimeäksi, kun

opettaja Pullukka oli noussut tuolille ja puhaltanut kattolampun

sammuksiin. Esirippu kohosi ja lavalla alkoi näytelmä.

— Tiiaatteri tuli! kuiskasi puolestaan Jooseppi Hannekselle. Hän näki

kauniin kesäisen maiseman, honkaisen harjun ja tyvenen järvenrannan

ja siinä puiden siimeksessä kuherteli nuorta kansaa puhellen mukavia

asioita. Vaan ei nämä sentään luhtilemmestä lirkutelleet, nämä olivat

vähän niinkuin hurskaampia. Ja sitten astua kolkkasi vanha ukon köpiläs

petäjiköstä esiin ja ilmoitti olevansa vanha sotamies. Tulipa viimein

toinenkin ukon karilas ja nytkös kohtaus kopeusi, kun selville kävi

että samassa tappelussa ryssiä vastaan oli rymytty ja toinen oli

luullut toisen kaatuneen, vaan Venäjälle olikin sota-orjaksi raahattu

— nyt kotiseudulleen palasi ja perhettään urkiskeli ukko raiska. Ja

sotkeusipa juoneen sen tuhannen rakkaudenasioita ja syntyi kiva kohtaus

papan ja pojan välillä, jotta sopiiko naida sitä ja sitä tyttöä. Vaan

antoihan lopulta perään pappa ja kauniisti siinä runoiltiin toinen

toiselleen. Semmoista koreaa kurlutusta se oli aivankuin posetiivin

soitto Puolangan lehmämarkkinoilla. »Saimaan rannaksi» sitä näytelmää

nimittelivät.

Heti kun teatteri oli loppunut, alkoivat suojeluskuntalaiset ja

sotilaat raivata pirttiä tuoleista ja penkeistä puhtaaksi, vääpeli

Veitikainen asettui nurkkaan hanuri polvilla, ja tanssin rytinä

remahti pikimustalla, rosoisella lattialla. Kirkkoherralaiset lähtivät

kiireesti pois, kyllä kai pappi omasta puolestaan tanssia suvaitsi,

mutta esimerkin vuoksi täytyi olla karttavinaan synnillistä ilonhumua.

Metsäherra Räkhalssikin näkyi lyöttäytyvän kirkkoherran jälkeen tai

oikeammin rouvan — hostmestarilla kuului olevan morsian maailmalla,

vaan naimisiin ei kiirehtinyt, tyytyi vain rouvien seuraan.

Apulaisnimismiehen rouva tanssi ensimäisen tanssin oman miehensä kanssa

imelästi tätä puristellen väkijoukon nähden, vaan sittenpä jo näkyi

lentelevän luutnantin ja niiden nuorten metsäherrain käsipuolessa

somasti keikutellen soikeata päätään, veikeästi venskaillen.

— Ymmärrätkö sinä Hannes, mitä se tuo oikein toimittaa? kysyy Jooseppi

ovensuussa arkana katsellen. Hannes sen ymmärtää, Hannes, joka on

kuunnellut kuplettejakin Amerikassa asti.

— Se on ihanne-kaloppia..., hän selittää. Lieneekö Jooseppi oikein

kuullut, mutta virnistäen hän vastaa:

— Joo, joo, ihanne-kapinan toki minäkin tietänen..., ja tirskauttaa

suustaan väkevän mällisyljen.

* * * * *

Petkelkyläläiset hyppäsivät suksilleen, ja suojeluskunnan iltama

hälinöineen häipyi heidän selkänsä taakse. Mutta Työväentalon

akkunoista hohtivat kirkkaat valot ja tanssin tytkivä jytinä kantautui

sieltäkin korviin. Oli kai jo puolen yön aika...

— Vaan pistäytäänhän, piru vie, punikkienkin praasnikoissa! ehdottaa

Jooseppi toverilleen: — sitä pitää tuon Rämsänrannan roletaarin osata

olla valtioviisas.

— En minä kehtaa, sanoo vakavasti Harmajavaaran Hannes. — Mene sinä,

jos itseltäsi ilkiät...

— Vaan minähän ilkiän! vinkuu Jooseppi ja kääntää suksensa Työväentalon

portista.

— Kah, Kenkku-Jooseppi, tulehhan lemonaatille.

Onko sulla...?

Se oli yksi niistä Työväenpuolueen johtomiehistä, pitkä lekioonalainen,

joka iloisesti iskien silmää otti Joosepin suosiollisesti vastaan.

Oppinut, yhteiskunnallinen keskustelu virisi heti herra Hermanni

Hetaleen ja Jooseppi Kenkkusen välillä.

— Teillä on täällä iloiset illatsut, sanoo Jooseppi kulauttaen

kurkkuunsa punaista lemonaatia.

— Tjah, sanoo silmiään vilkuttaen punarusettikaulainen Hermanni

Hetale. — Meitän puolueellamme on periaatteellisesti ja lojaalisesti

moraalisia ohjelmailtamia henkellisellä rokrammilla, mutta emme tahto

tukahtuttaa kansamme ihanteellisia rientoja vapauten punalipun varjossa

ja sentähten sallimme saloseutun surumielisten lasten määräperäisesti

huvitella itsiään...

— Ka niinhän niillä porvaleillakin pahuksilla on ne ihannehyppynsä,

jutteli Jooseppi.

— Sieltäkö sinä tulet, oi toveri? kysyi Hetale.

— Ilman aikojani ensi kerran elämässäni pistäysin, tunnusti Jooseppi.

Herra Hermanni Hetale katsoi pitkään ja merkitsevästi huonosti puettuun

tuttavaansa. Itse oli hän komeaan verkapukuun puettu, kiiltävät

patiinit leveissä lahkeissa, ja paksut kellonvitjat liivissä.

— Sinä, Jooseppi Kenkkunen, et kuulu siihen sakkiin, sen voi

nähtä jo sinun ulkomuotostasi. Sentähten sinun pitäisi kohtistaa

teoreettiset ihannepyytelmäsi temokraattiseen terroriin, valita

seurapiirisi työtätekevän luokan järjestyneistä roletaareista ja

kaikesta sytämestäsi välttää noita saatanan suojeluskuntalaisia ja

verenimijä-porvareita.

Jooseppi rykäsi kaikuvasti ja naukui vastaan seuraavasti:

— En, pirhana vie, minä hännystele porvaleita, mutta tietäthän

itsekkin, (Jooseppiinkin joskus kirposi kirjakielen korea basilli) että

täällä Rämsänrannalla ryysyköyhälistö on niin kurjassa asemassa että

täytyy napata rahapenni mistä ikinä vain saapi. Minun suhteeni tämän

kylän herroihin ovat tiplomaattisia suhteita.

— Jaa no, sanoi herra Hetale, — se muuttaa asian. Mutta kyllä

sinun pitäisi itsetietoisemmin kääntää huomiosi kansainväliseen

vallankumoustoimintaan...

— Siihenkö kommunismiin? kysyi Jooseppi. Herra Hermanni Hetale ryyppäsi

punalemonaatinsa pohjaan ja katsahtaen ympärilleen, ettei ollut

vaarallisia kuuntelijoita, sanoi:

— Sinua ovat tietysti porvarit peloitelleet sillä sanalla, mutta jos

itsekohtaisesti tulisit tuntemaan meitän rajaseutun sosialidemokraatein

ohjelmaa, niin alkaisit uskoa vähän muuta...

Siihen hyökkäsi samalla liuta hiestyneitä tyttöjä lemonaatiputkaan

ja yksi vaati räikeästi herra Hermanni Hetaletta tanssiin kanssansa

väittäen että kavaljeeri oli hänet äsken pettänyt. Hetale helähytti

herraskaisen naurun — hän oli jotenkin komea poika — ja sammutettuaan

tyttöjen janon, kiiruhtaen tanssisaliin, kuiskasi Joosepille:

— Minä lähetän sinun luoksesi vielä tänä yönä yhten akentin. Sepässäkö

olet yötä?

— Sepässä, vastasi Jooseppi ja meni kymmeneksi minuutiksi oven suusta

tirkistelemään työväentalon yötanssia.

»Samallaista jumalatonta humppailua kuin porvareillakin», ajatteli hän:

»kun ne riivatut oppisivat hyppelemättä ja hieromatta politikoimaan,

niin me äijätkin täällä kulkisimme kokouksissa».

Hän läksi seppään ja vaipui heti pirtin penkille.

* * * * *

Hän on kuorsannut kenties tunnin ajan, kun joku koskettaa hänen

kylkeensä ja kuiskaa: — Miekkoinen musikka, ele sie niin julen eija

kuorshamas!

Jooseppi kapsahti istualleen ja pöllisteli pörröpäin vierasta. Outo,

tanakka mies siinä oli, eheisiin, tummansinisiin vaatteisiin puettu,

urheilutakin kauluksesta pilkisti helakanpunainen villapusero. Jooseppi

älysi heti että tässä se nyt oli akentti, josta Hetale oli korvaan

kuiskannut.

— Sie olemas se Joosef Kenkku? Tavaritsh Hetale paajinut siusta — asia

jaasno...

Jooseppi vainusi että mies ei ollut rämsänrantalaista rotua, mistä

lienee ollutkin kaukaa. Jostakin syystä hän vavahti.

Agentti istahti ihan Joosepin viereen, veti povestaan leveän, litteän

taskumatin ja tarjosi. Jooseppi otti kuin unessa ja kiitteli.

Tavattoman hyvänmakuinen oli ryyppy. Mieluusti kulautti toisen ja

kolmannenkin kerran. Konjakkia olla taisi!

— Ollah julen smirno, sanoi agentti viitaten toisella puolella pirttiä

nukkuviin miehiin ja naisiin. Sitten hän vielä hiljempää supatti

Joosepin korvaan: Olemas siul djengin nuusa?

— Nuusa, nuusa! nyökytti Jooseppi, jota jälleen oudosti puistatti.

— Sie tahtomas sluusit — tienest shtoo?

— Ka ei kai se pahaa tekisi, naukui Jooseppi.

— Ottamas etappi? sanoi agentti.

— Tuota noin — epatti — mikä se oikein on?

— Ei tarvitsemas snatj! Kelbuago djengi, tavaritsh?

Agentti vilahdutti kädessään harmaata seteliä. Jooseppi tirkisti

seteliin — tuskan hiki nousi hänen rypistyneelle otsalleen: totisesti

hänelle tarjottiin tuhannen markan seteliä.

— Ja mitä minun pitää toimitella, jos niinkuin otan rahan? hän kuiskasi

kiiluvin siansilmin. (Agentin kielimurre oli sotkuinen, mutta Jooseppi

ymmärsi seuraavaa.)

— Huomenaamulla kello 6 työväentalon lemonaatiputkassa saat

menettelyohjeet, ilmoitti agentti lujasti. — Tällä hetkellä vaaditaan

sinulta vain kolme ehtoa, jatkoi vieras. — Mutta ota ryyppy ennenkuin

päätät! sanoi agentti äärettömän veljellisesti ja siveli uhriaan

käsivarrellaan.

Jooseppi kulautti hyvänmakuista, hyväntuoksuista konjakkia, pyyhkäsi

partaista suutaan likaisella, riekaleisella puseronhihallaan ja

kuiskasi kimeästi:

— Mitkä ne kolme ehtoa ovat? Annappa varsin kuulua, pyhä veli!

Agentti katsahti ryysyiseen toveriinsa murhaavasti, juhlallisesti,

käskevästi.

— Ensimäini ehto: _maltshii durak!_ Toini ehto: _maltshii durak!_

Kolmas ehto: _maltshii durak!_

— Sano perkele suomeksi! suhisi Jooseppi ryypyistä rohkaistuneena.

Agentti naurahti, puristi hellästi Jooseppia molemmista käsistä

yhtaikaa ja selitti:

— A minu sanomas pafinski. Ensimaini ehto: _Suu kiinni!_ Toini ehto:

_Suu kiinni!_ Kolmas ehto: _Suu kiinni!_ Panimaajesh?

Agentti vilautti taas seteliänsä. Jooseppi tirkisti ihmeissään ja

syvämielisesti kiusaajaansa ja virkahti:

— Eikö muuta?

— Ei! vahvisti vieras painolla.

— Minä lupaan! livahti Joosepin suusta.

— Vannomas? komensi toinen uhmaavasti.

— Ka sanelehhan valan kaava..., suostui Jooseppi.

Ja agentti saneli ja Ryysyrannan Jooseppi, hiukan humalassa, jätkytti

perässä:

— Neuvosto-Venäjän Tasavallan — pyhän kolminaisuuden — Leninin —

Trotskin ja — Sinojehvin nimessä — minä — Joosef Kenkkunen — vannon ja

lupaan — pitää suuni kiinni — nyt ja ijankaikkisesti — aamen.

— Harashoo! sanoi kommunistiagentti ja pisti tuhannen markan setelin

Joosepin kouraan— Joosepin, joka kauhistuneena jäi siihen tuijottamaan.

Vielä viimeinen tuikea silmäys ja agentti riensi tanakoin askelin

ovelle.

Mutta samalla hetkellä, kun agentti avasi oven, livahti ulkoa pimeästä

porstuasta sisään koira — Ryysyrannan pörhöinen Vekku.

20.

Koira oli nuuskinut isäntänsä jäljet käyden tarkalleen kaikki paikat,

missä Jooseppi oli kulkenut, se oli haistellut isäntänsä istumat järven

jäätanterella, poikennut Karihtaniemeen, jolkutellut kirkonkylään,

kierrellyt kaikki pihat ja nurkantaukset, missä isäntäkin oli

kiekuroinut, oikaissut ulahtaen häntä koipien välissä Isoon Pappilaan,

näyttänyt hampaitaan Pöljälle Aapolle, tutkinut kuono syvällä lumessa

Joosepin lankeemukset ja kontat ryssäntiehaarassa, tunkeutunut

Maakunnan pirttiin vieläpä puotiinkin kohottaen etukäpälänsä

tiskille, laukannut kuono kiinni maassa Rämsän kartanoon ja palannut

Työväentalolle, josta nyt vasta näin myöhään haistoi jäljet Sepän

pirtille.

Se törmäsi suoraan Joosepin polvien väliin, nuoli kiihkeästi hänen

känsäisiä käsiään ja tirkisti kysyvästi, pelokkaasti ja häpeillen

isäntäänsä silmiin, surkeasti vinkuen.

Ryysyrannan Jooseppi hätkähti: Lempoko vai itse Jumalako koiran tällä

silmänräpäyksellä jälkeen lähetti? Tässä oli kaksi vastakkaista

ilmestystä: tuhat markkanen ja tuo Vekku! Hän pisti sukkelasti setelin

piiloon kiinnittäen sen nuppineulalla paidan sisäpuolelle vasten

paljasta rintaa, myhähti lauhkean sanan uskolliselle koiralleen ja

kellahti pirtinpenkille etupuoli seinää vasten, nykäisten takkiresunsa

päänsä ylitse.

Siinä huppupäissä nyt alkoi miettiä Ryysyrannan Jooseppi. Koko mies

höyrysi hikeä ja sydän takoi kuin mikäkin kivitaltta.

»Jokohan, jukol'auta, myin sieluni itse peelsepupille? Näinköhän vain

minä Kenkkusten Kenkku olen menossa päistikkaa alimaiseen kattilaan?

Maltsii turakka — voi purppuran punanen polsevikka — suus lukkoon,

turpas tukkoon, kyllähän minä aina vaiti osaan olla kuin ahven

murrossa, mutta tämä politikka? Se se vasta tikka, joka tiksuttaa...

Mikähän lie epattikin ja minkälaiset reklementit rakutantti aamulla

määrännee? Tappavatkohan juuttaat, jos ei tottele? Mitähän, jos olisi

hiihtää hivauttaa päätäpahkaa komppanian keskukseen ja ilmiantaa

koko koirankuonolais-kopla? Kostaisivat kai konnat, lie heillä

siksi kavereita ympäri seurakuntaa, hirttäisivät petäjään tai mökin

polttaisivat — en saamarisoi uskalla. Tuhat markkaa ja kunnia pois.

Tässäpä vain ollaan... Lysti mies se muuten oli. Ja hyvissä hyntteissä!

Lieneekö ollut punapukseeri? Tavaritsi, tavaritsi — ettei vain ollut

itse Rotski? Kuka heijät tietää kaikki yliloikkarit... Vaan sitä jenkiä

niillä on kuin jäkälää — pajun köyttä mulle porvalit ovat syöttäneet

että polsevikkain maa muka on köyhä. Paha henki, jos ei joukkoa olisi,

niin Venähen Kemiin tämä musikka proitisi! Vaan nyt ei passaa rajan

taakse tallustaa... Tuhat markkaa — maltsii torakka. Saipas kerrankin

tienestin tyhjästä kuin suurikin herra... Halituli julli karassoo!»

Joosepin päätä huimasi niin pyhän pyörryttävästi. Hän kopeloi paljasta

rintaansa ja tunsi rutisevan setelin.

»Mitäs minä tällä rahalla oikein teen? Akalle paita ja hame — ämmälle

linjamentit ja kerihtimet — Aapelille aluset ja päällyset, sukset ja

pieksut — Leena Kenoveevalle koppakengät — Liisa-Valpulle kuva-aapinen

— Einolle puuhevonen ja torven töriläs — Kurlille lullutäkki — Irmeli

kiireenvilkkaa kansakoulukurssille. Siihenpä ne taitaa huveta — tpruu

takaisin — ei ne köyhän kakarat niin ranttuja ole etteivät ilmankin

pärjää — ovatpahan pärjänneet näihinkin asti. Ja oma akka kyllä

välttää rätsinättäi! En hiisku kotiväelle, vaan ostaa räpsäytän uuden

lehmän. »Pupu-Jussi on maahengen mies...» Ylijängältä, Alajussilan

Veerulta oman lypsylehmän, nupopääkyytön ostaa pirskautan — tuhannella

varmasti saan. Ja kunnan vanhan pihtikintun sarvipään käsken antaa

köyhemmille. Siellä perukoilla kun kaupat tehnen, niin en tarvitse

tätä saatanallista seteliä täällä kirkonkylällä kenellekään näytellä.

Jos Maakunnassa tiskille lyön seilin, heti Huttunen huomaa: »Mistäs

Jooseppi tuhatlappusen nappasi?» Tietysti sille sopisi vastata että:

»Ka niitä kunnan halkorahojahan nämä on», vaan sepä tietää, Heleke

Huttunen, että Rämsänrannan kunnankassa on tyhjä kuin Kiesuksen

kukkaro. Hei juu, minä en liikuttele tätä rahaa tällä kylällä. Maltsii

torakka!»

Jooseppi kääntyi vatsalleen ja nukahti siihen asentoon, oikea käsi

kiinni setelin kulmassa. Hänen rintansa korisi kovasti ja nenänsä

vihelsi hullunkurisesti, ja suusta, joka oli painettu tiiviisti

karvalakkia vasten, kuului kummallista kuplailua ja mylinää. Vekku

koira oli asettunut isäntänsä pääpuoliin, sen häntä hiveli nukkuvan

hiuksia. Uikutteli unissaan nälistynyt koirakin, toisinaan päästäen

syvän huokauksen aivankuin sielukas ihminen. Jooseppi näkee unen:

Ryssänkeisari Uljanohvi-Lenin-Rotski istuu valtaistuimellaan Venähen

Sipiriassa ja koko maaliman köyhälistö ryömii siinä hänen jalkainsa

juurella. Mitä ne roletaarit oikein ryömivät? Jooseppi tirkistää

ikäänkuin pitkällä kiikarilla jättiläiskorkean kuusen latvasta

ja huomaa että keisari viskelee vimmatusti tuhatlappusia, jotka

sinkoilevat tuulessa pitkin lumikenttää. Yhtäkkiä Jooseppi hätkähtää,

kun ryssänkeisarin ääni kajahtaa: Tavaritsh Joosef Kenkkunen, astumas

kiireenvilkkaa alas puusta! Mutta kun Jooseppi ei äkkiä kerkeä, tuntee

hän että punapukseeri tarttuu altapäin hänen jalkoihinsa ja vetää

alaspäin. Jooseppi tarrailee kuin haavoitettu orava etukäpälillään

kuusen oksiin, mutta niinkuin nuotta-ankkuri kiskoisi miestä

takakoivista. Hän soluu solumistaan yhä alemmas ja karjuu: »Elä

helekutissa kisko — housuni repiää!» Mutta punapukseeri vetää häntä

armotta metri metriltä alemmas ja toruu: »Maltshii durak — keisari

käskemäs!»

Ja Jooseppi ryöpsähtelee oksalta oksalle ja tarrailee kuusen naavaisiin

karahkoihin ja housut repiävät oksa oksalta niin että ritinä vain

kuuluu: Voi kauhistavaa alaslaskua, josta ei edes loppua tule — maa

on aina niin syvällä allapäin että päätä huimaa kuin kirkontapulissa.

Jooseppi karjuu: »Housuni jäi kiikkumaan tuonne ylös, nyt repiää

lyysikin!» »Maltshii durak!» toimittaa vain se alaskyyditsijä. Ja he

mennä rymistävät pitkin runkoa läpi karheiden oksien, jotka raapivat

kipeästi paljasta takapuolta, jonka ympärillä paita roihuaa. Ja maa

siintää yhä syvällä allapäin. Vähänpäästä huomaa Jooseppi että paitakin

jäi killumaan ylös kuusen kiekuralle — mies on ilkosen alasti, mutta

punapukseeri perkele kiskoo nilkoista: »Tulemas tavaritsh — keisari

käskemäs.» »Helevettiinkö tässä alasti?» kiljuu Jooseppi. »Maltshii

durak!» toimittaa punapukseeri: »Ei ihanneyhteiskunnassa paitaa

tarvitsemas!» Jo hohtaa maa viiden sylen syvyydessä, mutta koira

alkaa haukkua Jooseppia kuin lento-oravaa ja sekös alastonta miestä

kismittää. »Syyti Vekku! Syyti Vekku», huutaa hän, mutta samassa

hän jo kapsahtaa maahan suoraan suksiensa päälle — ja punapukseeri

hiihtää edellä ja Jooseppi kintereillä apposen alasti himphamppua,

huimaa vauhtia pitkin Sipirian lumikenttää. — Vekku perässä jolkuttaa,

häntä koipien välissä, kuono kiinni suksen tolassa. Niin mennään kuin

tuulessa ohi Petroskoit, Pietarit ja Moskovat ja saavutaan Sipiriaan

ryssänkeisarin valtaistuimen juurelle. Siellä yhä miljoonat roletaarit

konttaavat lumessa — keräillen seteleitä, joita liitelee kuin hyttysiä

ilmassa — Jooseppi havaitsee että nekin ovat ihka alastonta kansaa.

Hänkin sieppaa ohimennen miljoonan setelin kouraansa, mutta samalla

keisari huutaa korkealta valtaistuimeltaan: »Vot vot vot Joosef

Kenkkunen, sinu ei nuolemas ennenkuin tipahtamas!» Punapukseeri

asettaa Joosepin ihan keisarin eteen ja Jooseppi, polvet lonksuen ja

leuvat vilusta lotisten tokasee: »Mitä minun sitten pitää tehdä?» —

»Sinu ottamas juks etappi!» määrää keisari Uljanohvi-Leenin-Rotski:

»Sinu vannomas pyhä vala minulle ja pääperkeleelle.» »Ka johan minä

piruvie vannoin!» karjasee Jooseppi ja pyllistää, pyllistää itse

ryssän keisarille, vieläpä huutaa häikäilemättä: »pyllistän minä koko

polsuriikille — palttua annan ihanneyhteiskunnalle!»

Mutta silloinkos keisari karahti turkinpunaiseksi ja huusi julmalla

äänellä yli Siperian kenttien:

»Hirttäkää tuo lahtari lurkki korkeimman Karjalan kuusen latvaan!»

Joosepille tuli kova hätä, mutta suksilleen mies hyppäsi ja huimaa

vauhtia veivät suomalaiset sukset hänet takaisin Suomea kohti koko

puna-armeijan seuratessa pakenevaa hirveällä huudolla ja miljoonien

kuulien sinkoillessa ympäri korvia. Eipäs sattunut yksikään — eikä

Vekkuunkaan osunut, joka taakseen haukkuen jolkutti perässä kuin

pitkähäntäinen kettu. Jo pääsi Suomen rajalle Jooseppi, mutta siinä

piirittivät hänet joka suunnalta ne Suomen ja Karjalan punikit, ja

hädissänsä kiipesi Kenkkunen taas samaan pitkän-pitkään kuuseen,

josta äsken oli kiikaroinut Siperiaan. Ja latvaan asti kiipesi

alaston Jooseppi ja oksa oksalta poimi päällensä vaatteidensa

roikkuvat riekaleet — kuinka rakkailta ne nyt tuntuivatkaan. Mutta

kun oli päässyt ihan kuusen latvaan asti ja katsahti Petkelkylään

päin, niin surkea parahdus pääsi Jooseppi rukalta — siellä kaukana

lännen liepeellä leimusi punainen lieska ja nousi musta sauhuntupru —

Ryysyranta paloi! Ryysyranta paloi! Jooseppi alkoi huitoa kämmenillään

ja huusi alas punikkiparvelle: »Armahtakaa!» Mutta punikit ilkkuen

vastasivat: »Vuotahhan, keisarin pyllistäjä, alas tulet kuin kivi!»

Ja kauhukseen kuuli Jooseppi, kuinka yhdeksällä kirveellä punikit sen

pitkän kuusen tyveä hakkasivat. Kuusi jo huojui — Jooseppi raakkui kuin

korppi latvassa — nyt — nyt — oi Jumala — läksi kuusi kaatumaan ja

Jooseppi lensi kuin raketti latvaan tarrautuneena, paita hulmuten ulos

housuista kuin ryssällä, lensi ja huusi — huusi ja lensi, ja rukoili

armoa lentäessään, mutta kuusen latva vain huippasi jättiläiskaaressa

yhä alemmas, yhä alemmas — päin palavaa Ryysyrantaa — armoa — armoa —

maanpinta läheni — palava kotikurja läheni — hän erotti jo pikku Kurlin

itkun — —nyt — — voi! koko maailma musteni hänen silmissään — —

* * * * *

Jooseppi heräsi omaan hytkinäänsä vaahto suussa, ruumis likomärkänä —

karvalakki ja takki olivat luiskahtaneet lattialle, ja Vekku makasi

niiden päällä uteliaasti ja surullisesti katsoen isäntäänsä silmiin,

ihmetellen: miksi tämä yösydännä oli karjuen tarrannut häntä niskasta

ja pudottanut lattialle?

Pitkän aikaa sai Jooseppi maata ennenkuin älysi, missä oli, ja silloin

hänen sydäntänsä vasta kauheasti kouristi, kun muisti oudon miehen

häntä puhutelleen — vai oliko sekin unta? mikä oli unta? mikä oli totta?

Hän kopeloi märän paitansa sisäpuolta — oi Jumalan pyhät enkelit —

minkä setelin mies oli rintaansa kiinnittänyt —! Ei, ei, tuhatkertainen

ei — unessa oli häntä rääkätty — hän läähätti ja vapisi, ja kuva kuvan

jälkeen vilahti unesta — totisesti — se oli varoitusuni syntiselle

ihmiselle. Jooseppi nousi istualleen, aamu jo kajotti, hän siirtyi

akkunan pieleen ja huomasi taskukellon seinään kiinnitettynä — käypä

kello se oli ja osoitti neljännestä vailla 5. Jooseppi veti saappaat

jalkaansa ja läksi käymään ulkona nurkan takana — aamuilma vilvoitti

polttavaa päätä, mutta sydänalassa oli kuin lyijyä. Hän palasi pirttiin

ja jäi kuin patsas seinää vasten istumaan, hievahtamatta, tuijottaen

pirtin mustaan orteen — horroksissa — yhtaikaa unessa ja valveilla —

kuka hän oli? mitä olikaan tehnyt? Voi häpeä... Eikö sitä vielä... niin

— eikö sitä vielä...?

Muukin pirttiväki jo heräili, ja pirtin perästä, kamarista ilmestyi

emäntä kahvia keittämään — se oli sepän emäntä, seppä Herraskaisen,

joka paraikaa istui Vaasan linnassa kiinnijoutuneena sekaantumisestaan

kommunistein salaisiin etappijärjestelmiin rajaseudulla. Vuosikauden

jo oli linnassa istunut ja taisi vieläkin saada istua vuoden,

puolitoistakin — seppä Herraskainen, sellainen ihannemies!

Kello oli täsmälleen 6.

Jooseppi Kenkkunen karisti viimeisenkin epäilyksen sielustaan, rutisti

kourallaan tuhatmarkkastaan rintaansa vasten ja läksi rientävin askelin

Työväentalolle.

Ja sen sijaan että olisi pitänyt saamansa kauniin rahan ja ottanut

vastaan lähemmät määräykset menettelyohjeista, mies ripein liikkein

tempasi setelin povestaan ja työnsi sen sanaa sanomatta takaisin

sinipukuisen, punapuseroisen agentin kouraan. Hänen silmänsä vain

kiiluivat kuin karhun silmät.

— Tuli eilettäin vähän hummattua, mutisi hän, — tässä on rahasi. Eläkä

pelkää että kellenkään puhun...

— Pergeleh lahdargädyr! kirosi muukalainen raja-agentti jälkeen, mutta

Jooseppi jo astua kepsutteli Maakuntaa kohti ja hänen mielensä oli taas

kevyt ja veikeän aaltoileva niinkuin ennenkin. Vaikka roikkuivatkin

ryysyt...

21.

On siinä tutunomainen korpimaan matkue, kun miehen jässäkkä talvisena

päivänä yksikseen, sukset olalla, tallustaa kolmen järvenselän halki

taluttaen perässään vastahakoista vanhaa »kunnan lehmää» ja pörhöinen

pystykorva koira, kippurahäntä, kiilusilmä, kaikin tavoin koettaa

auttaa isäntäänsä tuossa tärkeässä kuljetuksessa.

Sen kunnan lehmänhän hän tietysti otti, Jooseppi Kenkkunen, koska se

kerran oli joutilas eikä entisellä isännällä, Kötys-Heikillä, enää

ollut yhtä lehtikerppua, mitä nakata lehmä rievun eteen — tosin ojasta

allikkoonhan siinä vaelsi kunnanlehmä, ei tainnut Ryysy-Joosepillakaan

liioin olla heinänkortta pahansiivoisen pimeän navettansa lähettyvillä,

mutta mustuneita lehtikerppuja sentään löytyi rantaladossa ja

jonkunverran jäkälän muraa kodan kupeella — olihan sitä siinäkin

ravintoa raavaseläimelle. Ei syönyt rahvaskaan kirsimarjoja korvessa,

ei ollut kuukausimääriin maidontilkkaa mökinlapsille — tarvitsiko

kotielukankaan herkutella — sopusointuinen oli suhde ihmisen ja eläimen

välillä Rämsänrannan kristillisessä seurakunnassa.

— Väljät sillä kantturalla on utareet, puhkuu Jooseppi puhellen ääneen

Vekulleen, joka aikalailla älyää hänen puhettaan. — Väljätpä hyvinkin,

vaan tyhjät kuin Häntäahon Lassin kessumassi... Ikäloppu kunnanlehmä

katsahtaa kysyväisesti uuteen isäntäänsä — mylähtää haikeasti ja

ikäänkuin ajattelee: Mikähän se tuokin tuppura lienee miehiään ja

minkämoinen hällä lie akka — onkohan kurjilla mitä yöksi antaa

märehtimistä ja kuinkahan monta neljännestä tässä taas saa soseessa

sorkkelehtia?

Hänelle »Rinsessalle» — se on näet kunnanlehmän juhlallinen nimi — on

jotenkin yhdentekevää, minne hänet taas sijoitetaan, kunhan vain sen

verran pureksimista antavat nämä ristityt, että henki pötsissä pihisee.

Tällaista turneeta se on elämä elukalle ollut jo 12 vuotta, kymmenessä

talon tapaisessa on »Prinsessa» Rämsänrannan kunnallishallitusta

edustanut ja seurakunnan köyhälistöä lypsykoneena ja vasikkamasinana

palvellut. Sitä hän vain, Prinsessa, ei ymmärrä, miksi moinen

mustalaiskierto on langennut juuri hänen osakseen! — kesälaitumilla

on hän keskustellut satojen ämmäin kanssa, joilla on elinkautinen

palveluspaikkansa samassa talossa — siitä saakka kuin kunnanesimies

pistäysi Kaunisahon torpassa, on Prinsessan kohtalo ollut hankkia

toimeentulonsa kiertueella. Ja nytpä on hän tuon kyssäniskan Kenkkusen

kyydissä!

Mitä, jos ei seuraa koko karnevaalia, panee kovan kovaa vastaan —

minkähän tekevät?

Ja kunnanlehmä, Prinsessa, pysähtyi keskelle jääulappaa ja

työnsi lyhyet, lysmäiset eturaajansa syvälle lumeen täydelliseen

jarrutusasentoon.

Jooseppi ähkäsi ja, kiepsauttaen nuoran rikkinäiselle olkapäälleen,

veti hartiovoimalla. Vaan kunnanlehmä ei kuin karrusti vastaan, pudisti

käyräsarvista päätään ja katseli tylsän kaihomielisesti sivulleen,

hiukan taakseen — tuollapa Oraviseljän takalistossa oli hän syntynyt.

_Siellä_ oli ollut niin hellä nuori emäntä, _sen_ emännän kesäyölaulut

tarhasuitsun sauhun siimeksessä hän muisti nuoresta vasikasta saakka.

_Silloin_ oli hänkin, kaunis Prinsessa, uskonut onnen unelmiin, uskonut

elämään, kotiin ja rakkauteen! Miksi oli kaikki sitten kadonnut kuin

ihana kangastus, miksi oli hänestä tullut yhteiskunnan kulkuri, miksi

ei hänen oltu annettu jäädä syntymätorpalleen, miksi oli häntä,

Prinsessaa, poljetettu kymmenillä vierailla härillä kuin mitäkin

porttoa — miksi ei hän itse ollut saanut valita puolisoa Kaunisahon

kesälaitumilta?

— Ke kehveli, mitäs siihen seisatit! ähkyi Jooseppi turhaan kiskoen

nuorasta.

Mutta Prinsessa ei hievahtanut. Jooseppi alkoi päästellä ärräpäitä.

Se oli merkinanto Vekulle, heti kun ensimäinen ärräpää pärähti

isännän kurkusta — muristen se tarrasi lehmän takakinttuun ja tämän

oikeuden se pidätti itselleen niin kauvan kun ärräpäitä sinkoili.

Ylenkatseellisesti käänsi vanha viisas lehmä kallonsa ärhentelevää

koiraa kohti ja hirmuinen vihanpuuska yllätti sen sielun — Prinsessa

tahtoi kostaa kovan kohtalonsa tuolle kyssäniskaisen taluttajan

tuntemattomalle hurtalle — ripsakka riuhtaus ja Jooseppi pyllähti

takasilleen — lehmä syöksyi koiran kimppuun uhmaten seivästää

sen sarvillaan vasten kevättalvista järvenjäätä. Mutta ei ollut

Ryysyrannan Vekkukaan ensi kertaa kenkkulehmää kyydissä, nokkelasti

se väisti puskun ja pinkasi vinkaisten lumesta nousevan isäntänsä

jalkoihin, josta se alotti voimakkaan haukunnan. Siinä haukunnassa

olikin sisältöä: »Oo kunnanlehmä, kippurasarvi, elä huoli rimpuilla

Petkelkylän partaisia peikkoja vastaan, ne tietävät kyllä mitä ne

tekevät, vievät sinut vaikka Pahankolon kuiluun, elä yhtään hulluttele

eläkä hidastuta marssia, turha, turha on sinun, oi pihtikinttuinen

Prinsessa, potkia tutkainta vastaan! Hau — hau — hau...»

Prinsessa mylvähti intohimoisesti — mikä tukahtunut tuskan tuntu tuossa

mylvinnässä — ja, tuntien olevansa irti, harppasi pois tien kallolta

uhmaten lönkytellä peninkulman päässä siintävää Kaunisahoa kohti.

Mutta hangen pinta ei kantanut raskasta rumilasta ja lumen alla hulisi

välivesi — syvälle porskahtivat lehmän koivet mustiin reikiinsä ja

siinä oli samalla Jooseppikin tarttumassa talutusnuoran silmukkaan.

— Elähän, äikkäpää, käsistä karkaa!

Ja viittatielle taas järjestyi matkue — Jooseppi etunokkaan —

Prinsessa kemputellen keskelle —ja Vekku punaista kieltään roikuttaen

peränpitäjäksi. Hyvin mentiinkin kolmisen sataa metriä, mutta

siihenpäs taas Prinsessa pysähtyi — se ei mitenkään lähtenyt sivu

Karihtaniemestä. Se ei ollut milläänkään, vaikka Vekku siveellisessä

suuttumuksessaan puri sitä kumpaankin takajalan kinttuun. Mistä

ihmeestä sillä, nälällä rääkätyllä elukalla, riitti vastustusvoimaa?

Sen suurissa silmissä välkkyi kostea kimmel — itkiköhän orjuuttaan?

— Ei nyt tullut tolokkua! äyväsi Jooseppi hikipäissään Vekun kärhämästä

kiihoittuneena ja yhä pahemmin tuskastuen, kun Karihtaniemen

vastaotettu koirakin hyökkäsi haukkuen kinttuihin. Jooseppi ei olisi

halunnut millään tavoin sekoittaa karihtaniemeläisiä taas tähän

juttuun, mutta mikäs auttoi — kunnanlehmä teki tenän. »En lemposoi

leväytä sitä sittenkään Karihtaniemen navetassa», päätteli Jooseppi. Jo

näkyi tulla humpsuavan Amanta alas avannolle — ei kuulunut Kusti olevan

kotona — lapsia kurjissa ketineissä rienteli äitinsä perään, — olihan

oikea ihme, kun vierasta lehmää kuljetettiin mökin ohi.

Jooseppi selosti tilanteen. Ei ollut tullut otetuksi Aapeli poikaa

mukaan lehmän ajajaksi — hankalaksi kävi yksin kiskoa kantturaa — eikös

Amanta mitenkään joutaisi ajajaksi vaikkapa Mullimäkeen asti? Kyllähän

palkasta sovittaisiin. Perillä olisi vähän vettäkin väkevämpää —

anteeksi ettei eilettäin ollut riittänyt akkaväelle...

Amantan silmät leimahtivat — ähäts, jopas tarvitsee taas Ryysy-Jooseppi

varkaaksi haukkumansa akan passuuta — pannaanpa hampaan koloon!

Ja Amanta liepsahti takaisin mökilleen ja himphamppua hankkiutui

lehmänajajan munteerinkiin, pitkän koivuvitsankin kujasta sieppasi

piiskakseen.

Kaksi koiraa nyt asettui airueeksi, Jooseppi kuskasi — kunnanlehmän

sorkat panivat marsmars ja Amanta ripsutteli vitsallaan Prinsessan

häntäpuolta.

— Hyväpä lehmä taitaa olla? puhelee Amanta lipevästi.

— Kyllähän se on semmoinen luuska että talja orteen joutaisi

kiikkumaan, vastaa Jooseppi, jotta ei suinkaan herättäisi Karihtaniemen

väen tunnettua kateellisuutta.

— Jos oisi vaihettu piteitä..., lirkuttaa Amanta sieltä Prinsessan

hännän takaa.

— Ei niitä saa panna vajeuksiin kunnan syöttiläitä, sanoo Jooseppi

jyrkästi.

— Annahhan tupakka! pyytää Amanta käskevästi sieltä lehmän hännän takaa.

Ja Joosepin täytyy kaivella povestaan tupakkavaransa Karihtaniemen

akalle — ei se muuten lehmän ajoon toki olisi lähtenytkään.

— Eikö sinulla ole sikaaria? tinkaa Amanta tulenpolttavin silmin.

Oli, peijakas vie, Joosepilla mainio Baharabat sikaarin puolikas

apulaisnimismiehen vierailusta, ja sen nyt tarjosi Karihtaniemen akalle

siinä keskellä järven selkää.

— Anna tulitikkua... Seiso tuulen päällä...

Ah millä intohimolla Amanta veti herrassikaarin siniset sauhut

keuhkoihinsa — nytpä kelpasi ropsia lehmää kinttuihin ja elämä tuntui

silkiltä. Hienon sikaarintuoksun veti sieraimiinsa toki Prinsessakin,

kun tuuli sattui takaapäin. Oudot tunnelmat virisivät lehmä rukankin

sielussa...

Riemumarssissa siis kuljetettiin kunnanlehmää, Prinsessaa, herraskaisen

sikaarin tuoksussa kohti Petkelperää, mutta silloin sattui arvaamaton

tapaus — ei lehmä, vaan Amanta teki lakon. Amanta näet oli kiireissään

tullut ottaneeksi väärät, rikkinäiset saapaslötöt — jos Karihtaniemessä

oikeita löytyikään — ja lehmän kintereillä kaahlatessaan tiepuolessa

oli akka hupsahtanut pohkeitaan myöten lumenalaiseen veteen — ja

nytpä hänen varpaitaan surkeasti paleli. Hän suorastaan itkeä

vollotti ja siunaili tai oikeammin kiroili pahasti että Jooseppi

niin säälimättömästi oli hänet lehmänajajakseen kiusannut — miksei

hönttähousu komentanut omaa hutsuansa tai kakaroitaan?

Silloin Jooseppi siveellisesti raivostui ja huusi Prinsessan

loppakorvien takaa:

— Mene hele...

Tosin ei Kenkkunen saanut Amanta raiskaa sinne, minne tarkoitti, sillä

Amanta keksi juosta, niin että kintut vilahteli, lähellä-olevaan

Kyyrylään — ja siihen jäi Jooseppi taas Rinsessansa ja Vekkunsa kera

kamppailemaan keskelle pitkänsoukeloa Petkellahtea. Koira kirmaili

kunnanlehmän kintuissa — ja hyvinpä jälleen mentiinkin, vaikka

kärsivällisyyttä siinä tarvittiin. Halukkaammin alkoi lehmä talua, kun

pääsi metsätielle, ei tarvinnut pyytää Varisautiostakaan apua — matka

sujui juhlallisen verkkaisessa tahdissa...

Ja siinä nyt korkean korven siimeksessä laihtunutta lainalehmäänsä

tasaisesti taluttaessaan Ryysyrannan Jooseppi kokosi sieluunsa kaikki

eilispäivän seikkailut kirkonkylän porvarien ja punikkien piirissä

ja muistellen oman mielensä ailahteluita ahdistuksessa ja jo häpeän

rajalle roiskahtanutta kiusaukseen lankeemustaan ynnä hullunkurista

kamalaa unennäköänsä kommunistisepän pirtin penkillä — hän kärsien ja

syvästi ihmetellen näki maailman kuvan henkensä silmillä:

Ihmisiä ne kaikki siellä kyllä ovat sekä herrat että työläiset,

mutta tottapuhuen hän tunsi väkevää vastenmielisyyttä molempia

sakeja kohtaan. Ylöllisyyden humpuukiin pyrkivät molemmat piirit —

tanssin jyskytys sekä suojeluskunnan että kommunistien illatsuissa

oli sama ja rahapirun palvonta ja nautinnonhimo näkyi olevan

yhtä itsekästä kummassakin luokassa. Kova kaulus ja koppakenkä.

Pitsipöksyt piikatytöillä! Yli arvojensa siellä elävät! Yli

arvojensa... Tosiasiallista eroa suuntaviivoissa ei tainnut olla

olemassakaan.— jokainen suutarintyttö siellä ihanteli yläluokan

ulkonaisia rihkamahelyjä ja jokainen työväenpalatsin mökkiläispoika

punaruseteissaan ja samettihousuissaan soitteli suutaan porvareita

vastaan vain sikäli, mikäli näki herroiksi haukkumissaan vähänkin

kalliimpaa tai hienompaa loisteliaisuutta kuin mihin itse ruumiillisen

työn ansioilla kykeni kiipeämään. Sekö se sitten oli sitä puhdasta

sosialismia tai sekö se oli kommunismia että salavihkaa herrasteltiin

ja juotiin nisukahvia ja punalemonaatia tuhatmarkkasilla, joita joku

rajantakainen yliloikkari yönpimeässä oli kanneksinut leiviskämäärin

selkärepussaan!

Olkoot — kirkonkyläläiset olkoot kuinka tärkeitä tekijöitä tahansa

— maan napoja kai siellä luullaan oltavansa — mutta syrjäkylien

kaukalaisia pikkueläjiä, Suomen kansan järjestymättömiä ja ikuisesti

järjestymättömiksi jääpiä tuhansia ja satoja tuhansia köyhiä ihmisiä

nämä tasavallan pintaporhot eivät ikipäivinä ymmärrä, eivät heistä

välitä eivätkä heidän vuosisataiseen olemassaolon taisteluunsa

tahdokkaan tutustua. Kunhan heillä vaan on ne nuorisoseuransa,

suojeluskuntansa, työväenpalatsinsa, nisukahvilansa, lemonaatiputkansa,

grammofooninsa ja hanurinsa, ompeluseuransa ja pakanalähetyksensä,

pyhäkoulunsa, rippikirkkonsa, lauluharjoituksensa ja teatterinsa,

hoosiannansa ja ennenkaikkea tuo iankaikkinen tanssitautinsa — niin

siellä sitä olla ällötetään ja remppaillaan eikä kylästä ulos piipaheta

— koko laaja seurakunta kymmenine kylineen on näille kirkonkylän

etanoille kuolleena syntynyt vasikka.

Jooseppi Kenkkunen kyllä tunnusti mielessään että kirkkoherra oli

esitelmöinyt kuin oikea mies Suomen kansan kovista korpikokemuksista ja

metkapa hänestä oli ollut kuulla vääpeli Veitikaisenkin kupletteja tai

seurata näytelmää »Saimaan rannalla». Ja yhteiskunnallisia terävyyksiä

oli hän vaistonnut toki Työväentalollakin, mutta kokonaisvaikutus

kaikesta, kaikesta yhteensä oli sittenkin sielua-kirvelevä — hän

Ryysyrannan elinkautinen kamppailija kaipasi kirkonkylän sivistyksessä

jotakin repäisevämpää otetta — ne elivät siellä vain omaa itseänsä

varten — pikkueläjille syrjäkorvessa ei pirskahtanut pisaraakaan! Ja

kuitenkin — eikö juuri syrjäkorven ääretön hajakansoitus muodostanut

pääkappaleen koko Suomen kansaa, sitä, jota eivät politiikan, ja

kuosihulluuden tuulet koskaan turmelleet!...

Tämänkaltaiset mielikuohut ja kirpeät yhteenvedot huppelehtivat köyhän,

kyssäselkäisen Joosepin sielussa, koska hän siinä jo hämärtyvässä

kevättalven illassa yksikseen talutteli kotiinsa hätäavukseen saamaansa

kunnanlehmää.

Kannattiko elää ja uskoa — hänen, mahdottomuuksien umpikujaan

kupertuneen rähjämökkiläisen? Kuuden alastoman lapsen isän?

Kymmenettään raskaana riutuvan akan ukon? Viljelyksettömän

viljelijän? Russakkapirtin isännän? Heinättömän lehmänrääkkääjän?

Kouluuttamatta jääpien sikiöiden papan? Elinkautisen armonkerjäläisen?

— Salaviinankeittäjän?

Esi-isät olivat elää rähjänneet syntymästä hautaan saakka. Täytyykö

hänenkin viimeiseen vilupäivään saakka rähjätä? Ei konsanaan ehyttä

takkia päällään! Ja akalla — ei konsanaan kunnon hametta eikä

palttinapaitaa... Aapelilla, apurilla ei oikeita saappaita... Pikku

Kurlilla ei lullutäkkiä... Leena Kenoveevalla ei kuva-aapista...

kehikossa ei kymmeniin vuosiin tulipesää... Akkunoissa ei ehyttä ruudun

sipaletta... Ritilät vain, ritilät vain...

Siinä jo olikin Ryysyranta — ja Jooseppi talutti lehmän ylös lumista

törmää... Oi Jumala — koti?

22.

Kevättä jo paistaa ja tuulee. Ilon kirkkaita pisaroita tippuvat kaikki

etelänpuoleiset räystäät. Ryysyrannan malkokatot paljastuvat lumesta,

mustuneet tuohet törröttävät tuttavallisesti. Auringon armaat säteet

ihan polttavat ja häikäisevän kuulaana kaartuu taivaan sinervä kupu

yli siintävän Petkelseljän. Mökin mukulat eivät enää pysy sisällä,

luonto vetää ulos mustasta russakkapirtistä, törmän kuivalla pälvellä

he pelmuavat — siinä on Mirkkukin, Ryysyrannan kirjava kissa. Päivää

paistattavat lapset, kalpeakasvot, pörröiset pellavapäät, mutta

punaiset ovat heidän paljaat jalkansa, joilla he hyppien ja luikaten

kirmailevat yli sulavien hankien. Toisinvuoroin he niinkuin linnut

rivissä rinnatuksin kyhjöttävät pälvellä ja tuijottavat siintävälle

seljälle — järven ulapalle, jolla ei näy ketään, silmänsiintämätön

rata vain tienviittoja. Mitä kummaa! Mikä se huiskahti tuolla alhaalla

tiellä? Lasten silmissä vilahti. Suulleen siellä pitkin pituuttaan

maiskahti kaikista pisin viitta. Kaatua keiskahti — sepäs pälvellä

istuvista lapsukaisista somalta näytti. Miksikähän viitan konkelo

kaatui? Kuka sen kumoon pukkasi? Jo tupsahti musta närekkin lähellä

avantoa — lapset nostivat riemuhuudon. Ja vielä kolmas kuikelo, männyn

haikara — kellistyi. Ihmeellistä — kukahan niitä kaateli; kuka niitä

kaateli? Koko talven olivat siinä töröttäneet — miksi eivät vieläkin

jääneet töröttämään?

Kevät! Suuri veitikka. Viittojen vaivuttaja. Mustien reikien poraaja,

uveavantojen uurtaja, rantaporeiden porskuttaja...

Jo laulaa hangen alla pääsiäispuro. Lempeästi se lirisee, suloisesti

sorisee — piilossa leikkivä auringon tytär, pohjatonta kaihoaan

kaikertava korven sinipiika. Kevätvariskin raakuu pihkaa kihoavan

petäjän latvassa, ja orava iloisesti, häntä pystyssä, istuu viereisessä

puussa ja nakertelee käpyä.

Navetan aukinaisesta ovesta kuuluu lehmänmylinä, lammaskin määkäsee.

Emäntä, Kaisa-Reeta, kuljeksii navetan ja pirtin väliä — vatsa

pystyssä. Ah, miksi on emäntä niin murheen muovaama, eikö auringon säde

hänen sieluunsa satu — eikö mökin-akalla ole pääsiäistä?...

Missä on Jooseppi? Missä Aapeli? Missä Vekku? Ei heitä pihan seutuvilla

näy. Ei aivan aidan takanakaan. Olkaa hiljaa — kevätvaris sen kyllä

tietää. Urussa, Pahankolon urussa, korven syvimmässä pimennossa

työjelee Jooseppi — musta muuripata siellä porisee — ristirahvas on

tilannut pääsiäisviinakset — ja nyt on jo aaton aatto. Mikäs auttaa

köyhän — keitä rokka rikkaammille. Kenkku keittää, Aapeli ammentaa,

Vekku vartioitsee — Ryysyrannan pyhä kolminaisuus. Täytyi siirtää

kojeet käräjäin jälkeen pois kodasta, jotta ei joka kulkijan nokkaan

haiskahtaisi. Sitä ei koskaan tiedä...

Kyllä hän halkojakin on hakannut, pitkät on pinot Petkeleen perällä,

virran vieremillä, vaan vielä on seitsemäntoista syltä tehtävä

avovesiin mennessä. Sattui tämä rahvaan pääsiäinen väliin — täytyi

taas heittää kesken kunnanurakka ja rakentaa alttari Bacchukselle.

Viinanjumalan suitseva uhrialttari Pahankolon urussa. Kaikesta

huolimatta — kaikesta huolimatta! Se päävallesmanni on mainio mies, ei

se pikkuasioihin puutu, köyhän saatanan se sydämen pohjamutia myöten

ymmärtää. Ja kansan, mies on apuvallesmannikin, erinomaiset ovat

molemmat Rämsänrannan nimismiehet — tokko tässä muuten ruohtisikaan?

Mutta Pirhonen, Pirhonen — se on kotka konstaapeliksi, iskee ihan

milloin sattuu, nuuskii kuin poliisikoira jälkeä pitkin, ottaa vastaan

ilmiannot... ettei vain parhaillaankin liene liikejalalla? Komia mies

se poliisi, Koljatti Pirhonen, konstiaapeli ja ulosottoapuri. Komiaa

hänessä kaikki! Eikö vain liene kuin kaimamiehensä Pyhässä Pipliassa,

kuutta kyynärää ja kämmenen leveyttä...? Komiasti kuin ministeri

ristimänimensäkin piirtää: keellä ja tee hoolla: Goljath — Oo —

kolijat—hi! Niinpä vain: Koljatti Pirhonen, näitä Petkelkylän poikia

hänkin — mitali rinnassa. Jooseppi on Koljatista vähän ylpeäkin —

tulipahan yhdestä Petkelkylän poijasta edes poliisi, korkea virkailija!

Vaan sepäs onkin sieltä maantien varrelta — maantie, maantie se korkeat

asiat matkaansaattaa, mutta eivätpäs laita maantietä Petkeljärven

ympärille — siksi vuoksi täällä eletään kuin pimeässä kellarissa.

Onpas tullut toinenkin valtiollinen merkkimies tästä samaisesta

Petkelkylästä — punainen jääkäri, punainen jääkäri Ronkainen, joka

nyt kommunistikokouksia kokoonhaalii ja pöllijätkiä kiihoittelee —

siksiköhän siitä punainen jääkäri lienee tullut että sen syntymämökki

mökötti niin kaukana maantiestä? Maantie, lansveeka, ukko Ruunun

valtaväylä — sepä se kansalaiset valkaisee..., arvelee iltikseen

Jooseppi Kenkkunen siinä kuusen juurella pontikkapataansa hoitaessaan.

Ei hän niin nurpalla nenin siinä kevätpaisteista päiväänsä vietä

Pahanlammen liepeillä kuin akka raiska tuolla kotikujalla! Niin kauvan

kun on toivon kipuna toimeentulosta ja hintin verran voitonhimoa, ei

kannata suurilla suruilla sydäntänsä raskauttaa, vaikka ihmisparka

käyskenteleisi kielletylläkin polulla. Keität keitoksesi, nautitset

voitoksesi, uurtelet urakkasi loppuun — elämä hiihtelee hissukseen aina

eilleen...

Jooseppi Kenkkunen kumartui ja otti yksikseen maistiaisryypyt

pyyhkäisten parran tynkäänsä. Hänen ammattiarvostelunsa alkoi taas

hupaisesti huppelehtia:

»Ka niinkuin tää viinan viljelyskin — Ukko Noakin perintö — entäs nyt

kelpo rikku rotokollassa! Kieltolaki on kieltolaki, maan isät sen

keksivät ja parlamentti vahvisti, mutta tulvillaan vain tulivettä

lainehtii tasavalta — niitä alkion huolia eli miten ne häntä viinimmin

kuhtuut, sitä spirtua kuuluu rintamailla rippovan ylitsevuotamiin asti,

ei kuulemma ennetä Helsingin poliisit maahan kaataa kaikkea, vaikka

kerkiämään kanistereita kallistavat kenttään, kuuluupa lentomasinastai

setvertnoita tippuvan Lappeenrantaan ja Karjalan Vuoksikin jo virtaavan

puoliksi sitä spirtun sekulia... Ja siihen katsoen että kun sitä

ainetta saapi hevoskuormittain valtion atteikeista eikä joka resehtiä

rikosrekisteriin merkitä, ja kun se on kulkutauvissa ja spanjassa

mahottoman terveellistä ja kylmetyksessä kuraasinantavaa, niin sen

hiivatin hirtehinenkö hänessä sitten häksännee koko järjestelmässä,

jotta ei Suomen korpikansa tippaakaan tirauttaa saisi? — yhtä hyvää

tämä on kuin vapriikin Valkonenkin ja paljon parempaakin!» intoili

Jooseppi. — »Se spirtu eli atteekin alkion-huoli ja varsinkin

virolainen kanisterimikstyyri — täytinen sen tietköön, mistä

sahajauhosta ja rupipotun kuorista hyö sitä tisleeraavat, koskapa niin

tekee pahan elämän, vaan tästä puhtaasta korpirojusta ei kohmeloa

tule! Ei se ainakaan miestä hulluksi tee niirikuin kuuluu tulleen

Savon puolessa muuan kaupparatsu», päätteli Kenkku-Jooseppi reippaasti

ja pyöräytti partaansa toisen maljan, tosin hyvin ruostuneesta

läkkimukista.

Iloisesti räiski honkainen, punalieskainen valkea muuripadan alla ja

tervaskatkuinen savu suikersi ourun pohjalta ylös pitkin jyrkkää,

näretureikkoa rinnettä — siellä ylempänä vasta tarttui siihen virkeä

tuuli ja kiidätti hajoittaen sen metsään. Ryysyrannalta päin tulija ei

hevillä olisi keksinyt salapolttimoa itätuulella kuten nyt eikä myös

länsi- tai etelätuulella, mutta annappa jos pohjoisesta puhalsi, niin

suoraan nokkaansa olisi nuuskija saanut salaisen tehtaan sauhut. Eikä

sinne Pahankorven puoleen kenelläkään petkelkyläläiselläkään asiat

vetäneet — taatussa rauhassa sai työskennellä Jooseppi Kenkkunen.

Hän lipasi partaansa kolmannen koeryypyn ja virkkoi juurevasti

pojalleen:

— Elä sinä hätäile Aapeli — iltaseitsemään asti täällä ollaan eikä nyt

mennä päivällisellekään kotiin, onhan meillä repussa siksi sapuskaa,

jotta ei nälkään kuolla.

— Vaan isä lupasi ne uudet saappaat! huomautti kolmetoistavuotias

poika, jolla oli yllään yhtä retuiset hyntteet kuin isälläänkin ja

jonka toisesta pieksunterästä paljas varvas pyrki pilkistämään.

— Huomenna, huomenna, Aapeli poikaseni, saat saappaasi, lupasi

Jooseppi, — kunhan tästä kirkonkylälle lähdetään. Pääset mukaan, niin

sieltä Maakunnasta...

Vekku törmän päällä haukahti ja sekös Jooseppia säpsäytti:

— Eihän vain...

— Ei sieltä ketään tule, naurahti Aapeli, — varikselle vain Vekku

vastaa — tuosta justiin lentää vouhotti urun päällitse ja petäjään

kahahti harmaja Jaakko.

Kraa, kraa! kuului ylhäältä.

— Katsohan, isä, miten Jaakko Vekkua härnää — ihan nokan eteen

kipsahtaa ja kun Vekku tormaa kohti, niin heti ylös petäjään kopsahtaa

ja sieltä niin ilkiästi rääkäsee.

— Tietääpä sen, sanoi isä Jooseppi sylkäisten tuleen, mutta itse

asiassa pataan, — vanhat tuttavat. Minä kuulen jo nuotista, että se on

sama variksen ryökäle, joka viime keväänä nappasi nokkaansa saippuan

kodan kynnykseltä.

— Sama rappari hunsvotti on! arveli Aapelikin seuraten huvitettuna

silmillään koiran ja variksen haastelua rinteen päällä. — Mitähän tuo

siihen nyt asettui kärkkymään?

— Ka sille lämmin mäski haisoo nokkaan, vanhalle juopolle! laski

leikkiä isä Jooseppi, jolla itsellään oli kihahtanut vähän päähän.

— Vaan annahhan kun käyn kopistamassa kirvespohjalla petäjän kylkeen,

niin lähtöö vouhottamaan raato, esitteli Aapeli.

— Elähän mene, kielsi isä poikaansa: se on haltijavaris.

— Mikä haltijavaris? kysyi Aapeli.

— Tämän Pahankolon urun haltija! vakuutti isä Jooseppi. —

Haltijavarikselle ei saa pahaa tehdä. Muuten tulee itselle paha...

Aapeli omisti mielellään isänsä uskon. Se oli pyhä ja peloittava

lintu sittenkin tuo harmaja Jaakko. Vaikka oli saippuankin nokassaan

ryöstänyt, roitsa. Antoipa siis olla vapaudessaan. Pesäpaikkaa kai se

siinä rustaili petäjän latvaan. Kai sillä akka oli lähettyvillä...

— Isä hoi, mikä se on ukko Jaakon akan nimi?

— Vappu Repekka tuo lie! naukui Jooseppi.

Aapeli nauroi sydämensä pohjasta, vaikka isovarvas kurkistikin pieksun

terästä.

Punaiset liekit nuoleskelivat muurin kylkiä ja keitos porisi padassa.

Oli vähän niinkuin mukavaakin tämä oma savotta salolla...

Salaperäistä samalla! Haikeatuntuista! Täällä urun pohjalla vallitsi

kuinen hämärä, lenseä siimes, mutta täältäpäin oli soma katsoa tuonne

ylös kalliovaaralle, kuinka kevätaurinko kultasi petäjänkylkiä — kuinka

ihmeellisessä rusossa ne paistoivat ja kuinka mustain naavakuusten

käpykruunut kimmeltäen kevättuulessa heiluivat.

Lumiturkkinsa oli jo kauttaaltaan karistanut metsä tuolla ylhäällä,

vaan täällä pohjanrinteellä yhä killuivat näreissä paksut lumikiepit

ja koivunkaari vielä virui tukastaan tartuksissa. Mutta oli juuri

se päivä, jolloin tuo tukka hangen sulaessa suhahti irti ja koivu

ponnahutti solakkaa varttaan, vaikka ei vielä pystyyn päässyt. Ja oli

juuri se päivä, jolloin pohjanrinteelläkin kuului hauskoja humahduksia,

kun sokurinvalkoiset kiepit ryöpsähtivät maahan — pääsiäistonttu siellä

kepillään pudotteli paakkuja ja pelotteli pakoon talitiaisia.

Urun pohjalla porisi puro, tosin hangen komon alla, mutta

pontikkasavotan rantaan oli auvennut sula, ja jopas oli Aapeli poika

nelisiipisen vesimyllyn puron nivaan rakentanut pyörimään — niin

mukavaa polsketta se nyt siinä piti, sitä vesihyrrän hilskettä saattoi

katsoa vaikka päivän, mutta ei isä Jooseppi joudattanut — pataa

piti vahtia Aapelin ja puita pilkkoa ja sitten auttaa tislauksessa,

jäähdytyksessä ja astiaanpanossa. Tarkkaa työtä se vain oli...

Jo herkeää kimmel vipajamasta korkeain kuusten latvoissa ja petäjäin

kyljet rusottamasta, jo on vaijennut variskin — ja synkkä siimes kuin

musta villainen verho painautuu urun pohjaan. Mikä tenhoisa hiljaisuus

kattaa ympäristön, mikä murheen hämärä kietoo lumisen laakson, mutta

sitä kirkkaammin palaa lekottelee tuli, ja honka paukahtelee muurin

alla, ja vesiväkkärä purossa polskuttaa. Ei ole pimeä, ei varsin

valoisakaan Pohjolan varhakevään ilta...

— Isä!

— No mitä?

— Mikä se niin oudosti ääntelee? kysyy Aapeli heristäen korviaan.

— En minä kuule...

— Vaan minä kuulen...

Jooseppi Kenkkunen kuuntelee ja sanoo:

— Jos lienee itse Paha. Morsiantaan itkeskelee näin kiiman aikaan.

Pelottaako sinua, Aapeli?

— Eipähän pelotakkaan, vastaa poika, — niin vain kummalta kuulostaa.

— Minäpä kerron sinulle Pahankorven tarinan.

— Ka kerro!

Ryysyrannan Jooseppi rykäsi kaikuvasti ja alkoi jutella:

— Siihen aikaan kun tässä pitäjässä ei vielä ollut ristinsielua, asui

tuolla korkealla kalliolla kulkurihiisi nimeltä Paha. Se oli tullut

tuolta Utajärven puolelta pakoon ihmissukua, jotta saisi rauhassa

pyytää kalaa ja metsänriistaa. Puolangan kautta oli vielä hiihtänyt ja

kun Rämsänrannan vaarat alkoivat siintää, niin karvapohja kalhullaan

oli potkaissut ukko ja lylyllään luiskunut oikein pitkään — tiedäthän

sinä Aapeli Lylykylän — ka siitä sekin kylä maineensa perinyt. Asua

retosteli hiisi ensin tuolla Huhmarniemessä, vaan kun jälestäpäin

liukui lappalaismatkue, niin huhmarensa siihen heitti niemen kärkeen ja

järveen petkeleen paiskasi — siitä Petkeljärven nimi. Piilopaikakseen

sitten valitsi tämän korven, missä nyt olemme, ja kauvan kuului kuvatus

tässä oleilleenkin. Kivilinnassa tuossa kallion huipulla! Ei hällä

ollut akkaa eikä perettä — eihän paha naista tarvitse — vaan ikävä

taisi ilkiälläkin tulla yksikseen motkottaessa. Moniaana keväänä

sitten oli virittänyt ison rysän nurinpäin tuonne Mullijoen nivaan,

viekkaus mielessä. Laski kaunis lappalaistyttö ruuhellaan suoraan rysän

nielusta sisään — Paha pajupensaan takaa passasi päälle ja pelasti

tytön. Lipokielin vei linnaansa aikoen akakseen naida! Rupesivat

sammalvuoteelle, niin morsian kirkumaan: karvainen kyöpeli! karvainen

kyöpeli! Ja suinpäin alas uruun syöksyi tyttö apua huutaen. Pahastui

Paha, purki vihapäissään linnansa ja paiskeli pakenevaa paatereilla

perään. Vaan siinäpä ehättivät lappalaisukot joukolla jousipyssyineen

tytön puolesta — ja Paha läksi käpälämäkeen tuonne Kurkikylän puolelle.

Siitä mokomat nimet: Pahakolo, Pahakorpi, Pahalampi, Pahakallio —

Pahapuro, vaikka kyllä näillä sen naimahomman mukaan oikeastaan on

karkeammatkin nimet — niinkuin sinä, Aapeli, sen hyvin tiedät. Sen

pituinen se!

Lopetti Jooseppi tarinansa ja maistoi kuumaa viinaa läkkituopistansa.

Mutta Aapeliin tämä yksinkertainen tarina oli syvästi tehonnut, ja

laajennein silmäterin, jotka kiiluivat kuin kissalla, hän pöllisteli

ympärilleen — koko maisema oli isän jutun varjossa muuttunut pojalle

joksikin muuksi kuin mikä se ennen oli ollut. Oma mielikuvitus vielä

lisäsi muinaisten pahojen henkien seikkailuja korvessa, ja jos ei Vekku

koira olisi hiipinyt makaamaan siihen tulen loimoon, niin olisi poika

varmaan uskonut näkevänsä pöpöjä joka näreen juuressa ja kuulevansa

lappalaistytön hätähuutoja urun hämäristä. Ihan varmasti se siis oli

ollut Paha, joka äsken äänteli tuolla pohjan puolella huuhuillen

kadonnutta morsiantansa — karvainen kyöpeli. Jollei ollut huuhkaja —

mutta saattoihan Paha parahella senkin roitsalinnun suun kautta...

Jooseppi askarteli ankarasti savottansa ääressä, mutta Aapeli vain

vahtaili erämaan ääniä, yhdessä he uskollisen koiran kanssa siinä

höristelivät korviaan — jukolauta, taas se sieltä huuhuili »hu-huu!

hu-huu!» ja vesiväkkärä siinä lähellä piti omaa pulinaansa...

— Alahhan Aapeli kerätä kapistuksia, määrää vihdoin viinankokki, —

pelkään että täytyy kanneksia pari kertaa tänä iltana ja vielä kolmas

kerta aamuyöstä...

* * * * *

Mainiolla tuulella ja repäisevä elämänusko ryysyjensä alla saapui

Jooseppi poikineen ja koirineen kotiinsa illan hämärissä, mutta äkkiä

hänen mielialansa mullistui, kun Kaisa-Reeta lieden äärestä ehätti

ilmoittamaan että:

— Pirhonen tässä pistäysi...

— Mitä sanot?

— Sanonpahan vain mitä aina sanonut olen — huonosti taitaa meijän

mökille käyvä, jos et vain...

Joosepilla kuumat väreet nousivat pitkin selkärankaa päähän, kun

akkansa tarkemmin selitti. Oli tosiaankin pistäytynyt poliisi paluussa

Ylijängän kylältä. Siinä iltapäivällä se oli ilmestynyt hiihtäen

takkala-kelillä pitkin Petkeleen selkää. Poikennut oli Ryysyrantaan

ja tievustanut Jooseppia: Akka oli pahanpäiväisesti säikähtänyt, ihan

veret seisotti... mutta kun poliisi oli kysynyt että missä Jooseppi

on, niin Kaisa-Reeta oli rauhallisesti vastannut että: ka siellä

halontekotyömaillaan kai se on Aapelin kanssa ja tulee se kotiin

yöpuoleen. Poliisi oli tingannut että missä asti se on se halkopaikka,

johon ämmä oli antanut selityksen että: eikö se Pirhonen tiedäkkään

sitä Petkeleen perukkaa, ei sinne ole kuin pari virstaa Mullimäestä

mutkaa vasempaan, sopii sinne poiketa, vaan jos ei Jooseppi enää siellä

ole, niin kai se sitten on hiihtänyt Tuomivaaralle, se oli puhunut muka

jotta pitäisi sielläkin käväistä ennen pyhiä Tuomi-Ransulta hevosta

pyytämässä. Vai niin, jassoo — oli poliisi siihen sanonut ja sitten

se oli supattanut jotakin kaverinsa korvaan ja sitten lähtivät ulos

pihalle ja kurkistelivat navettaan, kotaan ja saunaan.

— No voi tulenpalava pätsi…, pääsi Joosepilta samalla kun hän

sielussaan riemuitsi ettei »savotta» enää ollut sijainnut

kotitanhuvilla. Eikös hän vain ollut vaistonnut että nuuskii se vielä

Pirhonen...

— Mitähän nuo löysivät? naukui Jooseppi.

Kaisa-Reeta selitti:

— Irmeli meni perään kotaan... pari tyhjää potelia oli nurkassa — niitä

kuului Pirhonen haistelleen.

Jooseppi läiskäytti kämmenellään itseänsä otsaan.

— Vai haisteli! Mitä ne muuta sanoivat?

— Tulivat takaisin pirttiin, pistivät tupakaksi ja Pirhonen kysyi

jotta...

— Mitenkä se kysyi? kiljui Jooseppi jännittyneenä.

— Jotta: »eihän täällä vain kieltolakia rikota?» Niin justiin kysyikin!

selitti Joosepin akka.

— Ja mitä _sinä_ vastasit, eukko?

— Ka minä vain että: mistäpä me maan tollot teijän kieltolait arvaamma!

— Mitäs poliisi siihen? uteli Jooseppi.

— Eihän tuo enempää. Poikkeen ne lähtivät, vaan ovessa mennessään sanoi

poliisi että »kahtokaahan vain tässäkin mökissä, jotta pysyy paikat

puhtaina!»

— Vai niin sanoi! naukui Jooseppi.

— Niin se sanoi! vahvisti Kaisa-Reeta, kyynel silmänurkassa.

Jooseppi ja Aapeli hotsivat iltapuuronsa ja syötyään tuumaili

viinankokki:

— Sivu se on nyt vaara tällä kertaa. En luule Pirhosen pistäyvän enää

tänä keväänä, jos ei ilmianneta. Sitten hän kysyi:

— Kuka sillä oli se kaveri?

— Ka en minä muista että mikä se on se herra. Semmoinen sorakielinen

miehen lippari — joka kerran oli Maakunnan puojissakin.

— Heikura se on ollut, arvasi Jooseppi, — Herkko Heikura — vai se —

santarmin kätyri...

Sitten he Aapelin kanssa vielä työntäytyivät pimenevään metsään.

Kun taas sieltä palasivat, niin oli jo myöhä, mutta pirtin liedessä

paloi iloinen valkea ja kahvipannu porisi. Seinuspenkillä istui neljä

pääsiäiskirkolle menijää, jotka pyysivät yöpyä tähän Ryysyrantaan. Ei

Jooseppi vähääkään pahastunut. Mieluusti hän antoi yösijan kaukaisille

ahtaassa pirtissään.

— Iltaa, iltaa, vaikka yöhän tämä jo taitaa olla..., tervehti hän

vieraita, joista miehenpuolet istuivat äänettöminä karvalakit päässä

ja vieraalla akalla punainen kesähuivi. Ketä siinä oikein oli? Tuttuja

korpiuroita: Luuta-ahon Lassia, Takimaisen Takalan Mattia, Kolkkavaaran

Veerua sekä Takalaisen systeri eli siukku, vanhatyttö Santra Peata

Kinnunen.

— Mitä sitä kuuluu vieraille? kyselee kohteliaasti ja kimeällä

äänellään Jooseppi riisuen märän takkinsa ja ripustaen orrelle.

— Eihän sitä mitä erinomaisempaa, vastaa Kolkkavaaralainen. — Kevättä

tämä jo rupesi tekemään.

— Kevättä! Kevättä! naukuu Jooseppi. — Jopa halkometässä ihan pinoja

kallisteli.

— Halkometästäkö tulet? kysyy Takimaisen Takalan Matti.

— Halako, halako..., vastaa Jooseppi, pieni kettu silmänurkassa, vaan

kukapa sen ketun siinä puolipimeässä pirtissä keksisi — öljy on mökistä

loppunut.

Mutta Luuta-ahon Lassi on jo tullessaan vähän pääsiäistuulella, se niin

mukavasti öhkäilee, asettuu lieden tulen eteen ja supattaa Joosepin

korvaan. Jooseppi kyllä ymmärtää yskän ja tekee asiaa ulos, Lassi

painelee perässä. Ja tulee vielä Kolkkavaaran Veerukin peräiseen, jossa

Jooseppi varovaisesti nostelee pulloja ja asioipi Lassin kanssa. Se on

niin saakurin mukava mies tuo Luuta-ahon Lassi, vanha Lapin kävijä ja

Ruijan kulkuri...

Kun taas kaikki ovat koossa pirtissä, niin vieraskahvit hörpitään ja

vähän väkevämpääkin oheen viskataan, niin sanomattoman suloiselta se

tuntuu näin soserasittavalla pääsiäistaipalella. Tulee silloin puheen

porinassa ilmi muutkin kuulumiset.

Esimerkiksi että poliisi eilissä päivänä oli saanut hävitetyksi

Vellivaaran Jahven ikimuistoisen pontikkatehtaan, vaikka ei sitä

valmista tavaraa käsiinsä saanut ja että Saparossa kuuluu sauna

palaneen poroksi sekä vielä että Koiranhännän Jussi nyt kuuluu kuolleen

sinne savupirtilleen.

— Vai jo kuoli Koiranhännän Jussikin! huudahtaa Jooseppi haikeasti. —

Piruko hänet tappoi? kivahti hän yhtäkkiä jotakin muistaen.

— Pirupa tosiaan taisi tappaa Koiranhännän Jussin, laskee leikkiä

Luuta-ahon Lassi. — Se oli oikein lysti seuramies, Amerikan tuttu.

— Lysti, lysti kai se seuramies kyllä oli, tarttuu Jooseppi sanaan, —

oikea kenttelmanni misteri, niinkuin amerikaanari mainari sanoo, ja

pommilla se poika ilman tikettiä oli pörräillyt ympäri kaikki unioonit,

ja nauraa sai niin että maha hytki sen jutuille, kun se San Ransiskon

sussuista lipettiä lykkäsi — Koiranhännän Jussi — vaan se tässä minua

vähän tuppaa kismittämään että kun jätti piipun maksamatta — vainaja!

— Vai piipun, no elä virka!...

— Palajoko jäi Joosepille velekaa Koiranhännän Jussi vainaa? kysyy

kaksimielisesti vieras akka, vanhatyttö Santra Peata Kinnunen.

— Seihtemän ja puoli markkaa, ilmoittaa Kenkkunen.

— Joo, vahvistaa Takimaisen Takalan Mattikin. — Ka se kun kuolema kenen

kohalle sattuu, niin se ei kysele vanahoja piippuvelekoja...

— Ei se kysele, ei, ei...

— Surkea on lunastamattoman kuolema! ääntelee ämmäkin karsinasta.

Mutta Luutanahon Lassi on reilulla tuulella:

— Eiköhän oteta tässä sen mukavan vainajan malja? hän ehdottaa

öhkäillen ja kiiluvin silmin.

— Mikäpäs siinä, otetaan, myötittelee Jooseppi.

— Elähän sinä ukkeli taas..., varoittaa Kaisa-Reeta.

— Ja sinä heikompi astia vaikene seurakunnassa! komentaa Jooseppi

vaimoansa.

Luuta-ahon Lassi oli Joosepin mielestä tosiaankin miesten miekkonen.

Ei vielä sillä hyvä että ryyppäsivät Koiranhännän Jussin muistoksi —

oikein inkelskaksi — vaan lisäksi Lassi löi pöytään seitsemän ja puoli

markkaa ja julisti:

— Siinä sulle Koiranhännästä! Minä rakastin sitä Jussia, ja niin hyvän

vainajan ei pidä oleman velkaa köyhemmilleen. Terve!

— Sen tuhattulimaisesti terve! naukasee Jooseppikin pistäen piippurahat

taskuunsa, mutta sitten hän kuiskuttaa Lassille että:

— Pistäysi se Pirhonen meilläi, vaan eihän koljatti keksinnä...

— Terrr-veh! toimittaa Luuta-ahon Lassi, mutta pian hän uuvuksissaan

pyörähtää pirtin pahnoille ja kotvan kuluttua muutkin paneutuvat

nukkumaan siihen lattialle levitetyille ryysyille. Russakat

tunnustelevat sarvillaan sitä vierasta väkeä. Ulkona vallitsee kuulas

yö, jossa kevätpakkanen ulahtelee. Yli Petkeleen järvenseljän kantautuu

jäiltä teeriparven sorlehtiva soidin...

23.

Pitkän kelirikon pitää kevät ennenkuin kesäsulan kaukokorpeen antaa.

Siinäpä talonpojalta kärsivällisyyttä kysytään, kun ei ole talven

tapoja eikä kesän kekkeliä, ei lumen lipua eikä suven soutuvettä,

ei pääse paikaltaan päkähtämään, ristinä vain routainen rospuutta.

Pitkän talven tarpeet on tyystin loppuun nautitut, kevättä ei kurja

kuolevainen arvannut menoarvioonsa mitata — kesäkullan armoantimet

siintävät vasta valjun juhannuksen takaa...

Suomen korpikansalla on hätä ja nälkä juuri siihen aikaan, kun etelän

rintamailla kaiken hyvän toivo ihmissieluja elähdyttää. Rintamailla

ryskävät junat kiidätellen sadoille tuhansille maanviljelijöille

kesänkeinoja, traktorit jymisevät talonpojan vainioilla, kyntö- ja

kylvökoneet kuppelehtivat kuin hullut vasikat pitkillä saroilla

— niin _siellä!_ mutta mitäs _täällä?_ — täällä ei kuulu edes

maantien ratisevaista, kinttupolkuja pitkin eivät koneet kohoa

korvenviljelykseen, suurten salojärvien kuolemanmustat kevätjäät

eristävät parhaimpana luomisaikana saman seurakunnan tuhannet

turpeenpuskijat toisistaan, henkensä uhalla vaeltaa nälkään nääntyvän

perheen ryysyinen isä kelirikossa vuoroin hiihtäen, vuoroin suksiansa

kantaen kaukaiseen kirkonkylään — apua kerjäämään, kovaa onneansa

valittamaan.

Pilkatkoot vain nuo etelän eläjät pohjoisen korpikansan elinkautista

elonruikutusta, julistakoot heidät laiskoiksi, lakkipäiksi

penkinpainajiksi. Kieltäkööt maan isät, jotka joukkohuudolla pakottavat

ukko Kruunun kustantamaan miljoonien mukavuuksia maisemilla, joilla

jo sadat rautaorhit hirnuvat, kieltäkööt he yhä edelleen elämisen

perustuslait Perä-Pohjan kansalta, tuolta ryysyarmeijalta, joka

asuu kahta kolmannesta tätä europalaista tasavaltaa. Elkööt koskaan

kiiltävillä autoillansa ajelko pappilapäivällistä syömään niihin

äärimäisiin seurakuntiin, joiden syrjäkylien sydänsykähtelyä he itse

eivät ikinä jaksa kädestäpitäen tarkastaa! Eiväthän sitä kirkonkylien

herratkaan kehtaa tehdä, vaikka tosin vallesmanni ja pappi ja kenties

ulosottokonstaapelikin korpikansan elämiset ellentää — tyytykööt

virkakunnan viskelemiin tietoihin!

Mutta kuitenkin kaikitenkin: konsa koittaa se päivä, jolloin hän itse,

hän, Herra Esivalta, saapasjalassa kaahlaa kaukokorven rähjäisissä

kylissä, jotta hän kerran kuni muinainen mainio maapäällikkö voisi

kerskata: »Maa oli minuun ja minä maahan tyytyväinen.» Ah konsa?

Kulki veturittomina vuosisatoina satamiljoonaisen rahvaan itsevaltias

läheltä hipaisten Rämsänrantaa, polki pitkiä polkuja, soudatteli

itseänsä veneillä kuin paras kinkeripappi, aterioitsi puolipimeässä

tallissa, puhutteli tuhmaa talonpoikaa kuin ihmistä — varmaan hänen

majesteettinsa olisi rautatienkin raukoille rajalaisille antanut, jos

moisia ylöllisyyksiä siihen aikaan olisi ollut esivallan hyllyltä ottaa

— rauhan tiet hän sentään rakensi ja pyhät perustuslait vahvisti, ja

Suomen kansan lapset saattavat vielä tänä päivänä laulaa esi-isiensä

muistovirttä: ei ollut ylpiä _se_ keisari — kansan keskessä kulki —

omilla silmillänsä kirotun korven siunasi!

Milloin Suomen suuret samoin tekevät? Milloin on siihen aikaa? Eipäs

— eivät kulje — ei ole aikaa. Mutta Suomen kansalla siellä korvessa

on kyllä _aikaa_ kärsiä, _aikaa_ — odottaa. Vuosisata siellä pohjan

perillä on kuin yksi päivä etelässä — ihminen töllöttää kohtaloansa — —

Niinpä töllöttivät Petkelkylän asukkaatkin itsekukin isäntä mökissään

ja talon tapaisessaan ympäri mustissa jäissään murmelehtivaa

Petkeljärveä. Mainitsemme moniaita. Petkeleen talot — Lintuniemi

— Huhmarniemi — Elettävä — Harmajavaara — Rääppänä — Heporanta —

Joutsenvaara — Luuta-aho — Lutikka — Mullimäki — Ryysyranta.

Savu nähtiin naapurista kevätkalseata taivasta vasten — naapuria

itseään vain ei näkynyt. Joskus sentään rysillään. Tai venehylkyänsä

tulvan tieltä pelastamassa pajupensasten välillä. Tai rännin akka

vastapäisellä rannalla ensimäistä suvipyykkiänsä survomassa, ukkonsa

paitaa raikkaassa rantaporeessa huuhtelemassa, höyryävä pata

rantakivillä. Siinä jo lapsetkin laivasilla mustan louhikon liepeellä,

lastuja rantaporeeseen paiskelemassa. Korven kesä!

Kukin kurja kelirikon vankina eleli omaa elämäänsä. Tunkio oli vielä

tönkistyksissään, peltotilkut jäässä, hevosettoman pieneläjän ei

kannattanut routaista maata möyriä. Kyllä vain nyt korpirojua olisi

sopinut keittää joka mökin nurkassa, jos olisi ollut mitä pataan

paiskata. Ei päässyt poliisi! Vaan pannappa viimeiset jumalanviljansa

viinaan — synti suuri.

Oli sentään Ryysyrannan Joosepilla puolenkymmentä pulloa valmista

vietävää, vaan ei päässyt viemään— rahan puute oli kova — omat jauhot

lopussa — kahvia ei viikkokausiin hörpätty — tupakan pätkää ei tuvassa.

Nuusa, nuusa, kaiken nuusa! Ja sotkuinen elämä — sisältä ja ulkoa.

Akka kaikesta kärmeissään, eikähän se ihme ollut. Kymmenettä lastaan

kohdussaan kantoi — tässä penskain peherryksessä, niin huonossa

hökkelissä, pahansiivoisessa pöksässä. Ja russakoita niin että kihisi

— nyt kevääksi niitä vasta Jumala oli siunannut sikiämään — tai

kukapa sen tiesi, olivatko luojankaan luomia. Ristiksi asti niitä

vain ripisi — viimeiset jauhonrippeet joukkopiirityksellä valtasivat,

taikinasaaviin tunkeliaat tuppasivat.

— Miksi et, Jooseppi parka, pane jäniksen karvoja lavihtan jalkoihin,

jotteivät taikinaan pääse? muistuttaa Kaisa-Reeta.

— En jouvva, en — pankoot akat! kimahtaa Jooseppi.

— Vai et jouvva! penää siunatussa tilassa pullisteleva emäntä raiska, —

vaan jouvvatpahan muuhun joutavaan...

Nyt se taas Kaisa-Reeta sitä yhtä ja samaa asianhaaraa penkoo,

ajattelee Jooseppi. Se on niin kovin kärmeissään siitä että isäntä

taas on raahannut muurit ja rankit ja tislaustorvet kotiin, vaikka

selvä kai se pitäisi olla ettei poliisi Pirhonen arvaa tulla heitä

hätyyttelemään, kun ei silloin pääsiäisen tienoissa retkensä

onnistanut. Mikäpä siinä, koska ei Pirhonen pistäy, niin tislaa taas

tinktuuransa kotikodassa. Hankalaksi se kävikin sinne Pahankolon uruun

höskä hoitaa. Ja siellä lopulta niin kummitteli — se vanha kehno siellä

yökaudet pörräsi ja Aapelia pelotteli. Vaan kotona ei poikakaan pöpöjä

pelkää.

— Leivinuunikin rikki, jatkaa emäntä huomautuksiaan. — Eikö sinussa

kehnossa ole sen korjaajaa?

— Paavo, Huhmarniemen Ukko Paavo kiukaan korjoaa, jahka kerkiää,

julistaa Jooseppi, veneen hankapuuta veistellen.

— Vaan jos ennen romahtaa? väittelee vaimo.

— Ka kun romahtanee, niin minkäs sille mahtaa, sanoo Jooseppi

rauhallisesti.

— Ja noilla lehmärievuillakaan ei ole lehdenlentävää syömistä, valittaa

edelleen emäntä.

— Aja mehtään! tokasee Jooseppi.

— Aja! Kolmatta päivää jo taivasalla — mitä ne sieltä löytävät?

Petäjän kylkiä jyrsivät, sammalia tuuhkailevat turvillaan. Ja ammonnan

mölinällä tullaan kotiin aivankuin oisi mörkö kintuissa.

Kaisa-Reeta karisteli koppelon siivellä russakoita taikinasaavin

reunoilta.

— Ka kesähän tässä on kynnyksellä! naukasee Jooseppi iloisella

äänellään.

— Juu pirhana! julmistuu emäntä. — Kesä! Vasikkakin tappaa piti

oikean ravinnon puutteessa. Niin kaunis vasikka että unessa vielä

kummittelee... Tuotkos, retkale, niitä kesävaatteita, vai akkasi

arkkuun panentaako vuotat? Ja mikä ne nuo sikiötkin parantaa! Et

viihtinnä kelin aikana lääkettä ottaa atteikista. Jumalako heihin,

viattomiin raukkoihin, tauvin lykkäsi? Liisa Valppu kuin palttina

kalvetusta läsii ja Eino Jaakoppi yskässä ja yltäpäältä ruvessa. Vai

kesä! Tälle akalle se vasta kaunis kesä tulee ja pian tuleekin!...

Viimeisillään raskaana oleva Ryysyrannan emäntä hyrskähtää itkuun.

Jooseppi ei kestä tätä kotiteatteria, vaan koppaa kirveensä ja

kapistuksensa ja hölkyttää juoksujalkaa alas venerantaan. Housunsa

takamukset lautasen kokoista paljasta paistaa ja paidan hihat

riekaleina kevättuulessa lepsattaa...

Ollappa Pietarsaaren pikanellia mälliksi! »Ryyppyä en ota, en ota!»

päättelee mies: »vaikka elämän väkkärä niin taas surkiasti surraa...»

Kun tästä pääsisi liikkeelle — Jooseppi kaputtelee veneen hylkyä,

naulaa hankapuut ja tukkii rievuilla rakoja... Huono on vene — jos on

huomenna paistetta, niin tervata pitää — muuten se vuotaa eikä paljon

puutu ettei hajoa. Veneen raato! Auki päinkin jäi syksyllä. Jooseppi

katsoo ja arvelee: Taivas tärveli hyvän veneen...

— Aapeli hoi, käyhhän tervakiulu.

Poika kantaa retuutti kiulun rantaan. Jooseppi päivittelemään:

— Nyt se myrkyn lykkejää, kun on tervai lopussa. Yhteen kylkeen piisaa.

— Jos oisi polttaa? ehdotti Aapeli.

— Se ei tervanpoltto köyhällä kannata, jos ei varsin viinankaan, vinkuu

Jooseppi.

Kääntävät siinä Aapelin kanssa veneen kumolleen ja Jooseppi noituu

veneen viheliäisyyttä:

— Kato hylyky kun on kulunna. Sen se teki kun syysmatalalla koskissa

kolasi. Uusi emäpuu laittaa pitää ja kivasti!

Hän panee Aapelin aidan taakse etsimään sukeata kuusta, jonka

janhuksesta emäpuu on tehtävä. Itse jää paikkailemaan veneen

ulkopohjaa. Kiputtelee, kaputtelee...

Mustat jäät niin mukavasti murmattelivat vinhassa kevättuulessa.

Jättiläisjäälautan särmä sahasi rantautunutta lauttaa, yhtäkkiä katkesi

iso lautta ja nyt luistivat kaikki perävilkkaa eteenpäin tuiman tuulen

painamina, mutta siinä taas tuli töksäys, ensimäinen kappale karskahti

muruiksi, toinen hyökkäsi pinnan päälle, kunnes kaikki pysähtyivät

liikkumattomaksi massaksi. Mielihyvällä katsahtaa Jooseppi avovettä.

»Annahhan survoo, annahhan survoo!» Samalla hän kuulee suurten siipien

havinaa päänsä päältä, katsoo — lumivalkoista kiiltosilkkiä vilahtaa

ilmassa, pitkiä kauloja — joutsenparvi lentää Pahasta korvesta päin

Petkeleen yli. »Jokohan nuo tuonne Konkonsaaren kupeelle alaslaskevat

— peeveli kun ei ole pyssyä!» ajattelee Jooseppi kämmenselkänsä alitse

tirkistäen. Oli hänellä joskus suustaladattava ollut, oli kerran

— esikoisensa Aapelin luomisaikoina — tuollaisen komean Pohjolan

laulajan kevätsulasta ampunut... siksikö lienee elämä Ryysyrannassa

mennytkin vähän vikaan? — hokivat vanhat joutsenta pyhäksi linnuksi —

ei olisi mitenkään saanut ampua, vaan hän, Kenkkunen, oli uhmapäissään

päräyttänyt...

Jooseppi kaputtelee venettään veden hengessä ja kuulee käenkin kukkuvan

vastarannan sakeassa törmäkuusikossa — ihanat tunteet värähtävät hänen

povessaan — »se tuo käki on kevätkorven runoniekka, ihmisen ytimiin

saakka se helskyttää», ajattelee ryysyinen mökinmies, jolla hänelläkin

on ollut oma nuoruutensa ja ihanneaavistuksensa.

— Kuk-ikuu — kuk-kuu — kuk... Mutta samassa kuulee hän jotakin

muutakin: Aapelin hätähuudon aidan takaa. Jooseppi hätkähtää: Mikä

sille pojalle nyt tuli?

Läähättäen hän rynnistää metsään — siinä jo Aapeli nilkuttaen

ehättää vastaan täyttää kurkkua ulvoen ja painaen kädellään

vasenta, viileskeltyä, verenpunaista housunpolvea — kirveellä on

lyönyt polveensa poika rukka, verta tulla lirisee suuresta haavasta

korttelimäärin sammalelle, yli saapasvarresta punaista pursuu...

— Herrankiesus, miten sulle kävi!

— Liuskahti..., änkytti Aapeli vaikeana kuin palttina.

Ei ihan neuvottomaksi isä Jooseppi joutunut poikansa tapaturmassa, vaan

oman paitansa vasemman hihan puukollaan olkapäästä irtipoikki kumautti

ja sillä siteellä lujasti puristi ympäri polven, jotta verenvuoto

vähänkin tyrehtyisi. Hellävaroen nosti Aapelin yli seiväsaidasta

ja talutti kotipihaan. Mutta akkunan rikkoruudusta jo katsoo pojan

äiti että nyt sieltä tullaan verisin vaattein — se viinankeittäjä,

aviomiehen kampura, ja äidin esikoinen...

— Jeesus-Maaria, vielä tämäkin!

Ja pahasti parkaisten Kaisa-Reeta silloin pyörtyy siihen paikkaan

lysähtäen lattiaan.

* * * * *

Olipa kuin itse vanha kehno vihtahousu karvakyöpeli sieltä Pahankolon

urusta olisi puhaltanut kaikki pahat yhteen hengenvetoon Ryysyrannan

raukan päälle näinä kovanonnen päivinä! Ei siinä kyllin että emäntä

viimeisillään voihkien huohotti heikossa tilassa maaten yhdessä

nurkassa, Aapeli kirveshaavaansa tuskitellen toisessa, Liisa-Valppu

syömätönnä kolmannessa ja pieni Eino Jaakoppi kamalasti rykien, nenä

tursuen, piehtaroi itkien likaisella lattialla, yltyleensä ruvessa.

Vielä lähetti Paha pahempaakin. Seuraavana päivänä näet se toinen

lehmä, se kunnanlehmä Rinsessa nimeltään, metsään ajettuna, laskeutui

nälissään urun pohjaan ja putosi puroon — sieltä sen iltapäivällä löysi

Jooseppi kyljelleen kellistyneenä, takasorkistaan kiinni tarttuneena,

ja jääkylmä purovirta viilteli sen pään ylitse — siihen oli köntistynyt

elukka riepu.

Kauhu valtasi Joosepin.

— Nyt itse pääperhana otti! Hän olisi tahtonut huutaa, vaan kurkkua

kuristi kuin pihdillä, avutoinna hän katsahti ympärilleen, älysi

sentään kirveellään kaataa puun ja työnsi kangin lehmän ruhon alle sekä

sai kuin saikin väännetyksi raadon kuiville. Tunnusteli valtasuonet ja

rintaontelot, avasi kidan, veti ulos kielen, hieroi sarvien väliä —

poissa oli henki, ei vironnut enää Prinsessa.

Silloin Jooseppi muitta mutkitta työnsi puukkonsa lehmän kurkkuun ja

alkoi nylkeä Prinsessaa. Käki, harmaja lintu, siinä lenteli ympärillä

kuin Pahan lähettämä sekin, kukahti kerran pari ja sitten kähisi,

ilkeästi kähisi. Kukha käkhi? kukha käkhi? Ja varis, se haltijavaris

petäjän latvasta raakkui hirveällä vimmalla loppumatonta kraa, kraa,

kroaa! kutsuen kaikkia Petkeleen variksia ylimääräiseen kokoukseen.

Vielä kuuskelaisetkin tuppasivat hyppelemään ihan lehmännylkijän

silmille — ei ollut kenelläkään häpyä, koko luomakunta näin otti osaa

Prinsessan kuolemaan.

Oli jo ilta, kun Jooseppi, verinen lehmänlapa kummassakin kädessään

ja verinen nahka seljässä roikkuen saapui kotimökilleen — hän ei

mennyt suoraan pirttiin, vaan ripusti taljan kujaan, mutta lavat hän

kiidätti pieneen aitan tönöön, jonka kuulanreikäinen ovi pahasti narisi

saranoillaan.

Sitten — niin — sitten oli pakko mennä pirttiin ja ilmoittaa totuus

Kaisa-Reetalle, joka sitä jo heikolla äänellä kyseli:

— Löysitkö lehmän?

— Löysin...

— Missä oli?

Nyt se täytyi sanoa...

— Surma! sanoi Jooseppi lyhyesti ja näytti verisiä käsiään.

Kuin pyörremyrsky olisi emännän temmannut, hän ponnahti ylös ja

kirkasi, kirkasi niin surkeasti että koko pirtti kauhistui, Aapelikin

kavahti pystyyn silmät suurina ja pikku Kurli kätkyessä alkoi rääkyä

täyttä kurkkua. Emäntä hyökkäsi ulos ja alkoi kuin hullu juosta ympäri

pihaa päätänsä pidellen ja käsiään väännellen ja voivotellen: Voi Herra

Jeesus, voi Herra Jeesus! voi Herra Jeesus! Jooseppi juoksi hänen

perässään ja koetti tyynnyttää, ehätti siihen vapiseva ämmäkin ja

tarttui tyttärensä käsipuoleen soperrellen:

— Ei saa, ei saa... asetuhhan... tulehhan pirttiin... toisinaan

vielä... kunnan lehmähän tuo oli... ei se ole oma vahinko...

Saivat pirttiin taas emännän, joka vaipui lattialle karsinan puoleen

ja nytkähteli koko ruumiiltaan kaikkien lasten itkiessä ympärillä ja

Joosepin repiessä tukkaansa... Kumartui ämmä tutkimaan tytärtään ja

kuiskasi Joosepille:

— Sauna lämpiämään ja heti paikalla, tässä taitaa kummat olla tulossa!

Ja saunalle riensi Jooseppi yskän ymmärtäen, sukkelasti survasi

rohmuiset halot kiukaan pesään ja sytytti — pölähti pian tervashajuinen

sauhu oven täydeltä — Irmeli tyttö vesiä kanteli — kiirettä siinä

pidettiin.

Jos olisi saanut naapurista apua, vaan ei päässyt vesitse, ei jäitse,

ja rantarommakoita myöten oli tähän aikaan mahdottomat matkat eikä

ollut ketä pannakkaan apua hakemaan yötä vasten, kun oli Jooseppi

ainut mies talossa ja Aapeli polvihaavaa poti ja Joosepin vielä piti

joutua lehmän teurastuspaikalle viimeisiä lihoja pelastamaan, jotta jos

hyvinkin kaupaksi kelpaisivat eivätkä ehtisi perin pilaantua...

* * * * *

Ja aamuyöllä se sitten tuli tähän pahaan maailmaan Joosepin ja

Kaisa-Reetan seitsemäs lapsi, mustan riihisaunan lämmössä se ämmän

syliin syöksähti, ämmän, joka sen vastaanottaessaan surkeasti siunasi,

kun lapseen katsahti — vajanainen, vajanainen oli tämä tyttären

kymmenes lapsi.

Niin voimattomassa tilassa oli äiti ettei vielä sinä yönä kyhäytynyt

viimeistä totuutta tajuamaan, ja hyväpä olikin ettei tajunnut, muuten

kai olisi siihen tekoteloilleen tyrmistynyt eikä ämmäkään kiiruhtanut

ilmoittamaan ikävää, hoitelihan vain minkä kerkisi vapisevin käsin

ja lonksuvin leuvoin kumpaakin surkeaa olentoa — sekä äitiä että

vastasyntynyttä vajanaista...

Pisti Jooseppikin pahimoilleen pörröisen päänsä saunan matalasta ovesta

ja tiedusti, miten olivat asiat? — ämmä miehelle nyrkkiä heristi, mutta

samalla supatti korvaan ja myös viinatilkkaa pyysi synnyttäjälle ja

kätilölle — itselleen.

— Ka minähän annan ja paikalla!

Lennätti Jooseppi varpajaisryypyt riiheen, mutta itse ei pisaraakaan

maistanut, lopen oli sielultaan näännyksissä ukko rukka ja kuin

siivilleen lyöty paha mehto, Kenkkujen Kenkku, tänä kovan onnen yönä —

ei maittanut koettelemuksen korpimarttyyrille maailman makea.

Vielä viiden litran vetoisen pullonkin hätäpäissään puhki kilahutti

varpajaisryyppyä akoille noutaessaan kodasta! Viissatanen siinäkin

vilahti ilmaan kuin savu!

Ja aamulla sitten kaiken jatkoksi romahti Ryysyrannan pirtissä hajalle

koko leivinuunin muuri, niin että kissa Mirkku säikähtäen hypätä

loikkasi pölisevien kivien mukana alas lattialle ja kuin pommi poksahti

vasten ovea.

— Päästäkää, päästäkää Jumalan nimessä kissa ulos!...

24.

Ihmiset ovat sentään vain ihmisiä. Vähän vastenmielistä on köyhyyden

luomaan kurjuuden kuiluun kurkistaa. Siellä on niin tukahduttavaa.

Siellä ei oikein ole puhdasta ilmaa eikä repäisevää tuulta... Toista on

Jumalan luoma luonto — siellä löytää repäisevää raikkautta, voimakasta

liikettä, korkeita tarkoitusperiä. Siellä on ilmaa ja tuulta!

Katsokaa, miten Pohjolan pitkä talvi murtaa kahleensa! Näytti jo

siltä ettei kesää muka tulekkaan. Kelirikkoa vain kenkkuili viikosta

viikkoon, makuutti jäitä järvissä, säästeli kuivia lumia pohjan

varjoissa, ei paistattanut päivää, ei ripistellyt sulattavia sateita,

ei pyyhittänyt pontevilla tuulilla, ei kehittänyt puoleen eikä

toiseen, seisotti, seisotti vain alallaan ja kenkkuili, kenkkuili

kevään ja kesän vaiheilla. Turhaan oli kuningas Kesä keveitä airuitaan

Rämsänrantaan lähetellyt, turhaan raakunut oli haltijavaris petäjän

latvassa, turhaan joutsenet etelää kohden lentäneet, turhaan käkikin

kähykurkku, helkkyrinta, kukuskellut varhakesän valonvaljuina iltoina

— turhaan kukaties tuo kunnanlehmäkin pudonnut Pahankolon urupuroon ja

turhaan Ryysyrannan emäntä tekaissut heikon hedelmän. Kesän enteitä

muka kaikki? Mitä tyhjää! Vasta kun viiden litran pontikkapullo

poksahti rikki ja pirtin kiuvas romahti ja kissa Mirkku sai hulluuden

kohtauksen, vasta silloin näyttäytyi kuningas Ryysyrannan kynnyksellä

— hänen majesteettinsa, kuningas Kesä. Ja koko armeija hänen selkänsä

takana, kuni Persian kuninkaalla Xerxeellä Hellesponton ruoskijoita,

niin oli Suomen kuningas Kesällä selkänsä takana taivaan armeija,

jolla ei ollut mitään muuta tehtävää kuin piiskata ja pieksää

Petkeleen järven pirulliset jäät mäskiksi. Juuri tänä päivänä — kaiken

ryysyrantalaisen roskan ja romuskan kintereillä senkin tapahtuman piti.

Hirmuisena riehui myrsky! Kuin pohjoisnavan jääkarhu se hyökkäsi

Pahankorven halki karjuen ja puuskuttaen, pakottaen itsensä Pahankin

vaikenemaan, pannen jäykimmätkin petäjät heilumaan, pitkät kuuset

kuhajamaan, komohongat hohajamaan, rutimoraidat maahan romahtamaan ——.

Kauhistuneena koikutti haltijavariskin pakoon laskeutuen mykistyneenä

Pahankolon pohjaan, myrskyltä suojaan. Kraa, kraa... Pois tieltä kaikki

luomakunnan heikot!

Ja sitten Myrsky, kuin lentävä traaki, ryntäsi Ryysyrannan lahoa

aitaa vasten, rymähytti sen kumoon, kiisi kuin jalopeura hulmuvin

harjoin navetan seinää vasten, nyhtäsi irti oven, tunkeutui kujaan,

paiskasi tyhjän tervapöntön keittokodan nurkkaa vasten niin että pullot

sisäpuolella vain helskähtivät, riepotteli tunkion huippua, kiipesi

viiritangon nokkaan ja katkasi kukon, joka sätkyttäen purstoansa

lekutteli kuin eläväksi kukoksi muuttunut kauvas järvelle asti, sitten

jyskytti julmuri saunan ovea, jonka takana sairas lapsiäiti lepäsi,

mutta jätti sentään onnettomat rauhaan. Mutta yhtäkkiä sai Myrsky

lisävoimaa takaapäin — ja nytpä hyökkäsi koko tuulisoturikomennuskunta

piirittäen Ryysyrannan päärakennusta vastaan, tärskytti seiniä,

kapusi kahtapuolta räystäälle, äkkäsi tuon ikivanhan malkotuohikaton

vallan heikoksi hetaleeksi ja yhdellä nykäyksellä repäsi koko höskän

irti—pellolle lensi kuin suuri leija Joosepin korpihotellin vesikatto,

mutta välikaton eli laipion jätti tuulen herra rauhaan — siinä nyt

törrötti Ryysyrannan pahainen pirtti kuin itämainen savimaja tai

muinaisbabyloonilainen temppeli, jonka tasapintaiselle katolle pyhät

miehet nousivat jumalia rukoilemaan...

Nouse Jooseppi jumaliasi rukoilemaan laipiollesi sinäkin, nouse, jos

pää pitää!

Ja sitten?

Sitten kävi Pohjan tuuliarmeija leveällä rintamalla Petkeleen järven

kuolemanmustan jääkaartin kimppuun, torvet soivat ja sotarumpu pauhasi,

ammuttiin kaikilla aseilla, kuularuiskuja edustivat raekuurojen tiheät

päristykset, sadat tuhannet ruoskat vinkuivat ilmassa — vihollinen pani

ankarasti vastaan ja nosti murisevan sotahuudon sekin — »emme muka

peräydy, emme tuumaakaan! Antaa tulla vaan!»

Mutta Pohjan tuulikuningas, tuo lentävä napatraakki, lisäsi

lisäämistään ilmailuvoimiaan — se pudotti tuhat tuulipommia nopeasti

kiitävistä lentokoneistaan; tuulipommeja, jotka räjähtivät pudotessaan

jääarmeijan keskelle; syntyi aukkoja, syntyi hirveätä hajaannusta,

katkeili mahtavia ketjuja, kaatui vihollista kuin heinää yhteen

rykelmään, kasautui valkoisia ja mustia ruumisröykkiöitä, ruuhkautui

rintamasotilaita tulilinjoilla — pois alta! pois edestä! väylä auki!

soi sotahuuto päälleryntääjän puolelta, mutta päällehyökätyn puolelta

kantautui korviin vain vaikerrusta ja kuoleman kaameata korinaa. Kuni

muinaissparttalaiset kuolemaa halveksuen pienen, rakkaan synnyinmaan

puolesta mies mieheltä sortuivat Thermopylain vuorisolassa Persian

valtakunnan ylivoiman hyökätessä ja kaartaessa kaikilta tahoilta,

kavaluuttakin hyväkseen käyttäen, niinpä myös pienen Petkeleen

kaukaisen korpijärven talvinen jäärajavartiosto sisukkaana sortui

sijoilleen tai hyvässä järjestyksessä vastaan hutkien peräytyi

tuuma tuumalta kauhean ylivoimansa tieltä, uhraten olemassaolonsa

kotiseutunsa puolesta. »Vaeltaja, vie sana lakedaimonilaisille että me

olemme kaikki kaatuneet uskollisina isänmaan laeille.»

Niin, Pohjolan kuningas, jonka nimi ikuisesti on Myrsky, pieksätti

pieksättämistään Petkeleen keväistä jääulappaa, ampui sitä toinen

toistaan seuraavilla tiheillä raekuuroilla ja survoi tuhansilla

tuulisäkeillä — kas! jo murtui tuo itsepäinen jäinen rintama, ja

kaamea kuoleman sorina soitteli sosetta — vielä nousi tuhansia

piikkejä, välkähteli falangin keihästen kärkiä, mutta väylä aukeni,

tuuma tuumalta kuin kallioseinä poran edestä, tuumista karttui syliä,

sylistä venähti satoja metrejä, kilometrejä... Niin pyyhki hänen

majesteettinsa Suomen Kesä tieltään kaikki esteet — kas! jo nousee

valkea lippu, antaumuksen armas silkkisiipi vastapäisellä rannalla — ja

molemmat mahtavat ylipäälliköt, Talvi ja Kesä, rientävät riemumarssissa

puristamaan toinen toisensa värisevää kättä.

— Terve Perä-Pohjolan Kesä!

— Jää hyvästi, sotamarski Talvi!

Vapaana piehtaroi Petkeleen ulappa, aalto aaltoa ajeli, ikituttu,

unen utuinen, sadun suloinen vedenloiske kierteli, kieputteli ympäri

korpijärven koleita rantoja, viileä laine viilteli nienten neniä,

suuteli saaria ja salmia...

Kesä!

25.

Jopas pääsivät korpiukot liikkeelle, vetten väylät voimakkaasti

vetivät! Pieni Petkeljoki yhdistää Petkeljärven ja Ison Rämsänjärven

toisiinsa, sitä myöten kelpaa solua alas asioilleen. Paisuksissa nyt on

Petkeljoki, yli uomansa pursuaa. Repäisevän alkuvauhdin antaa jyrkkä

Repolaisväylä, jonka niskassa Petkeleen ikivanha vesimylly pyörii —

nyt ei se viikkokausiin tosin ole pyörinyt, koska ei kansalla ole

mitä jauhattaa. Ei joka ukko uskallakaan surahuttaa alas ensimäisestä

koskesta, kovin on kiivas vauhti, väylä soukka, rantakivet vihaiset

— niihin jos paukahtaa kokka, niin se onkin paukaus — saattaa siinä

räsähtää rikki heikompi vene. Solahtaa niin tuimasti pieneen lampeen

tuo ensimäinen putous, sitten alkaa Pitkäkoski, hurjasti sekin

venettä vetelee ja pitkähkö se tosiaan on, kaksi-osainen. Kauniit on

korpijoen kaltaat, kohoaapa kainot kalliotkin kyljissä. Ja sitten

purskautetaan Pitkään suvantoon, nimensä kaltainen sekin. Senjälkeen

seuraa kolmas kohisevainen, veikeästi vetäväinen Kaarikoski. Kipperästi

kihisee neljäskin laineluisku, raakkuva Variskoski. Siinä on siivo

Varislampikin, ja siunatuksi lopuksi lopsahtaa kiemura, arvoton

Akankoski. Siinäpä kaikki! Petkeljoki on vain pienoisjäljennös,

miniatyyri syvennyspainos suuresta Rämsän emäjoesta, joka vetää kolme

sataa virstaa alas merenrantaan. Vetäköön — petkelkyläläisille,

pieneläjille on pikkurikkinen Petkeljoki parahultainen passeli. Sen

kaino kapeus, sen kääpiökosket, sen lapsellinen lyhkäisyys kuvastaa

selvästi koko Petkelkylän lapsipuolielämää — juuri tuollainen

ollakkin pitää joen jorina sille Suomen kansan murto-osalle, joka

Petkeleen rähjäisissä mökkilöissä tasavallan hengellistä männynkäpyä

idättelee. On sentään vähän vaikeata mennä väittämään, miten päin

suhde oikein lienee: Petkeljokiko vienolla, villillä vilinällään

on sorvannut petkelkyläläiset juuri sen karvaisiksi kuin ovat, vai

onko se vain sokea sattuma ettei luoja luonut petkelkyläläisille

valtavampia veneväyliä? Ollappa leveämpi ja pitempi joki ja

korkeammat kosket! mukavapa olisi nähdä, Ieveneisikö, piteneisikö,

korskistuisiko myös Petkelkylän elämä? Näin jokainen isänmaan saloseutu

määräperäisyydellään lyö ikuisen leiman sen maisemilla majaileviin

ihmisiin. Luonto luomansa vormuihin valaa.

On Ryysyrannan Jooseppikin jo liikkeessä, ypöyksin Petkeljoen niskaa

kohti soutelee, pontikoita veneen pohjalla ynnä itsekuolleen lehmän

lihoja, niitä Prinsessan lihoja...

Minkäs sille taisi että löi Aapeli kirveellä polveensa, minkäs sille

että pulskahti Pahaan puroon Prinsessa, minkäs sille että oli tulla

hulluksi akka surusta ja säikäyksissään synnytti vajanaisen lapsen,

minkäs sille taisi että romahti kiuvas, minkäs sille että särkyi se

viiden litran puteli, minkäs sille että pohjanmyrskypäivänä, jolloin

suuria petäjiäkin mätkäytti torikalloineen kankaalle, repäsi rentonaan

pirtin katon ilmaan ja lennätti viirikukon järveen? Vahinko ei

tullut kello kaulassa, voimaton oli ihminen kovan kohtalon koprissa.

Kopristeli, kopristeli se miestä, metsän menninkäistä, vaan kestää piti

ne kopristukset ja uskoa elämään...

Hip-helleree! Mukavalleppa tuntui taas luikua omalla veneelläänkin

vettä myöten, vaikka vuotihan raato näin kevätkesästä, joka

kymmenen minuutin päästä sai äyskäröidä — se oli ensi vuorokautena

läpilirittänyt kuin seula, vaan jo oli asettumassa, kun oli Jooseppi

pari päivää turvottanut...

Pitiköhän peräköydessä laskea Repolaisväylä, vai uskalsiko porahuttaa

läpi huoparilla viilettäen? — annahhan kun käväsi Mullimäen Juusolta

kysymässä, tuossa se oli Mullimäki ihan kosken korvuksilla, korkealla

törmällä.

Mutta ei ollut Juuso kotona, kirkonkylään oli hänkin kiiruhtanut, akka

karsinasta tokasi:

— Ka laske vaan ales — housuthan sulla on jalassa — mieshän tuota out

olevinasi sinnäi!

Lieneekö vähin pilkannut Juuson akka, se oli nyt sen sorttinen

suustaladattu, ei aivan vähän katkera, kun ei se heidänkään elämänsä

liene ollut silkkiä ja samettia. Vaan kun kuuli kaikki naapurin

viimepäiväiset onnettomuudet, niin siitäkös hyrähti ikäänkuin hyvilleen

muija, toisen kurjan kova kohtalo näet ikäänkuin lievensi oman onnen

osaa. Ja ystävällisemmin nyt toimitti Joosepille että:

— Jos et hyvinkään perätörässä laskisi — kestäneekö veneesikään?

Johon Jooseppi uhmamielin vastasi että:

— Vaan mullahan vene kestää! ja varsinkin kun sai kuulla että

— Jo eilettäin velimiehesi, se Elettävän Konsta, komeasti ales

hurautti, niin jotta mela vilahti!

Niin siitä Ryysyrannan Jooseppikin sydäntyi samaa temppua koettamaan,

ei tahtonut olla Konstaa kehnompi.

Ja veneelleen palasi Jooseppi, viskasi veden äyskärillä ja tarttui

huopariin — ant hurottaa vaan! Olipa urhon näköä Kenkkujen Kenkussa,

kun selkä köykyssä, suu suipparassa, hatunhetula takaraivolla,

tanakasti puristaen kaksin koprin huoparia, silmä kovana työntyi

alas vesimäkeen, johon Repolainen miekkosen pontikoineen,

Prinsessan-lihoineen vihaisesti nielasi. Liehahti siinä tukka jos

ryysytkin, lepatti oikeanpuoleinen paidanhiha, vasen ei lepattanutkaan

— sehän oli tarvittu niissä kirurgiasioissa, vaan oli kyllä takkikin

matkassa sitä paljautta peittämässä, pontikoitten ympärille oli takki

kääritty kokkaan, mutta Prinsessan maalliset jäännökset kopisivat

pinossa pintturin kohdalla.

Silmä kovana, silmä kovana — jo raapasi hännän alta, vaan antoipa

raapaista, samassa se jo loppuikin loiskutus ja onnellisesti lipui

kallis lasti ensimäiseen suvantoon — vettä vain vietävästi oli

purskahtanut veneeseen, heti täytyi ajaa ennenkuin toiseen koskeen

kantautui. Rykäsi kimeän kaikuvasti Jooseppi, rinnassa outo riemastus,

konsa Pitkäkosken nieluun tempautui — karikot kahtapuolta vain

vilisivät, sukkelasti kuin sukkula sukelsi vene alas väylää ja koreasti

koski korvissa kohisi — vaikka lastenleikkiähän tämä kaimakosken

kuohina oli emäjoen paljovetiseen Pitkäkoskeen verraten. Hyvin se vain

meni, mutta vesilastissa lotisi veneen hylky, suurella suvannolla taas

täytyi tyhjäksi ammentaa ennenkuin airoihin tarttui. Kaarikoskessa

kovasti rytkäytti niin että lehmän lihoista kimpale kirposi koskeen,

vähällä ettei hulahtanut vettä täyteen koko purtilo. Visusti tutki

veneensä Jooseppi ennenkuin neljänteen koskeen ruohti — siinäpä tuo

Prinsessan reisiluu tulla tuppelehtikin jäljessä, Jooseppi nappasi

sen kiinni ennenkuin se upposi. Seisaallaan ja silmä kovana laski hän

tottuneesti alas väkevän Variskosken ja kulki huopailemalla halki

Varislammin, jonka kimmeltävissä poukamissa kesän ensimäiset vesilinnut

pyrskähtelivät pakoillen matkustavaa ihmistä. Sen viimeisen kiehimän,

kiemuraisen Akankosken viiletteli Jooseppi vihellellen, vaikka sai sitä

siinäkin tirkistää ettei hullusti laskenut — moni Petkeleen ukko oli

Akankoskessa pöksynsä kastellut, ne akkaväen väylät kun ovat aina vähän

viekkaita...

Kas niin, nyt oli hän Ison-Rämsän vesissä kiinni. Jo levisivät väylät

väljälleen tässäkin järvessä, siellä täällä vain ajelehtivia jään

järkäleitä ja etelän rannat männiköitä myöten kukkuroinaan särmikkäitä,

lasinvihreitä ahtotyrskyjä. Jooseppi asettui teljolle ja alkoi

rivakasti soutaa.

Kumpaan paikkaan hän tässä ensiksi menisi, kirkonkyläänkö vai

kasarmiin? jospa ne hyvinkin siellä rajavartiostossa ostaisivat

Prinsessan lihat, niin pääsisi heti rahoihin. Ja kyllähän ne soltut

vängällä viinaksetkin valtaisivat — on siellä sellaisia hummeripoikia,

iloisia kersantteja ja korpijallia, joille kelpaa. Ja vääpeli

Veitikainenkin, viisas vekkuli, se rulettilaulaja, kernaasti kaulaansa

kastelee. Ja luistaa toki alas luutnantinkin kulkusta — savolainen

piällysmies. Kyllä Kenkkunen kaikki tuntee ja kaikki tuntevat Kenkkusen!

Mutta vaikka Jooseppi kuinka koetti tuudittaa tunnelmansa reippaaseen

elämänuskoon, niin heti koskilta selvittyä pyrki outo painajainen

masentamaan mieltä. Kuta lähemmäksi souteli kasarmialueen rantamia,

sitä kirpeämmin kirvelivät sydänalaa vaimonsa varoitukset kotoa

lähtiessä. Se oli näet Kaisa-Reeta sieltä synnytyssaunansa ovelta

kurkottanut kalpeata päätään ja heikolla äänellä kieltänyt miestänsä

enää tekemästä pontikkakauppoja kylillä. »Paha tuloo, jos myöt... se on

mulla niin tunnossa.» Jooseppi oli vastannut että »täytyyhän ne märät

myödä, kun on kerran keitetty».

Niine hyvineen kotoa oli lähtenyt. Ämmä vielä jälkeen huuhunnut että

»kätilö kuhtua pitää vajanaista lastasi kahtomaan!» ja sen oli kyllä

Jooseppi luvannut. Vaan sitä ei ollut saattanut omalle akalleen luvata

ettei pontikoitaan rahaksi vaihtaisi. Sitä vartenhan aine oli poltettu,

jotta jälleen pääsisi elämisen makuun. Mutta Kaisa-Reeta rasituksissaan

pyrki panemaan kaikki onnettomuudet salapolton syyksi Vajanaisen

lapsenkin saannin!...

Jooseppi souteli ulommaisia rantoja niin ettei joutuisi kiusaukseen

poiketa mökkilöihin — Karihtaniemen väkeä hänellä ei haluttanut

vähääkään tavata.

Kaunis oli sää, jäistään vapautunut Rämsä väilehti kirkkaana ulappana,

jonka sysimustaa pintaa vain maininki keinutteli. Suloisesti

säteili aurinko paistaen kuumasti soutajan selkään. Neitsytsaaren

taitse souteli Jooseppi katsellen vitaan kupeelleen vastapäistä,

korkeametsäistä manteren rantaa ja sen törmällä kohoavaa huvilaa:—

siinä oli merkillinen talo, kun talvikaudet autiona seisoi ja

asukkaat elelivät Helsingissä — sitä sellaista elämänmuotoa ei

talonpoika hevillä ymmärtänyt. Mahtoiko tulla taas kotiinsa kesäksi,

»Korpipalatsin» isäntä? Mukava sen väljissä suojissa oli aina kesäisin

pistäytyä porisemassa, melko alhainen se oli herra rahvaan parissa.

Kunpahan taas kotiintuisi juhannukseksi — tohtori — niin käväseisi

hänkin huvilassa elämänhuolistaan rupattamassa.. miettii Ryysyrannan

Jooseppi ja soutelee sivu pitkin pohjanrannikkoa.

Tulvillaan on järvi, matalatkin rannat syviä. Kun oisi käydä tuossa

Haukkurannassa sen Haukku-muorin puheilla ja keinotella itselleen

niitynrepaletta kesäksi! ajattelee Jooseppi. — Vaan se on niin

pahasisuinen muorin ryökäle ettei sitä joka jussi ruohi puhutellakaan.

Rämsänrannan räikkäleukaisin mummon möhkäle, rikas kuin piru ja kitsas

ja epäluuloinen, pahansuopa! Kungastuolissa vain istua röhöttää

syöskumi piippu suussa ja haukkuu kaikki ihmiset varkaiksi ja

väärintekijöiksi. Koko Rämsänrannan maat ja mannut se omikseen väittää

ja leuhkaa ponkaansa käräjillä käyttää. Konjakkia juopi ja kiikarilla

järvelle kahtelee — ja utelias kuin harakka, hänen, ikälopun akan

muka pitäisi kaikki asiat tietoonsa temmata! Jo se on monen herrankin

kartanostaan myrkkykielellään kyydinnyt — Haukkurannan mumma! Ja vielä

lisäksi se on uskovainen ja miesvainajaansa, murhapoltosta syytettyä,

viattomaksi kehuu... Muistaa Jooseppi miten se sanoa sutkautti silloin

kun oli seurakunnassa se opettaja Arttu Narttusen roskainen tyttöjuttu:

»Kolome on putipuhdasta miestä elänyt tässä matosessa mualimassa, jotka

eivät syntiä ole tehneet: minun mies vainajani — Arttu Narttunen ja —

Jeesus Ristus!» Niinpä vain sanoikin Haukkurannan mumma.

Mokomia muisteloita haudoskelee Jooseppi Kenkkunen siinä talon

lähettyvillä soudellessaan. Kyllähän se Haukku-mumma toisakseen

hyvinkin taitaisi niitynrepaletta lainata köyhälle, jos sitoutuisi koko

kesäksi sille korpirojua völjäämään. Vaan piessako hänen pötsinsä saisi

pullollaan pysymään — haettakoon kolmen tähen koljattia Kuopiosta asti!

Sivu on Jooseppi jo lipumassa talon kohdalta, kun havaitsee että

siinähän mumma murilas parahiksi möllöttää pirttinsä portailla ja

kiikarillaan Joosepin venettä tirkistää. Ettei vain huutaisi ja

vinkkaisi luokseen?

»Kissanhäntää minä hälle keitoksiani — se vain tekisi vaihtokaupat eikä

antaisi ristuksen killinkiä, vaan mulla on rahan nuusa», päättelee

itsekseen Kenkkunen ja kiskoo kaikin voimin sivu niin että kokka

kohisee. Jo on tuntenut sivusoutajan, syöjätär, jo huitoo kämmeniään

häjy, vaan hänpä, Jooseppi, ei ole tietääkseenkään...

Niemen kärjen suojaan souteli Jooseppi, kaarteli vähin vasemmalle —

siinä oli se emäjoen niska, jossa laaja nielu veti valtavaan koskeen,

sen mokoma koski vaikutti kaameasti petkelkyläläiseen — tuonne ei

totisesti ollut asiaa. Junttalan mökki kyhjötti emäjoen niskauksen

toisella rannalla, tulva näkyi portaita nuolevan. Kenkkunen, sivu

soutaessaan tästäkin, tekasi arviolaskun siinäkin pisteessä piilevistä

ihmisistä:

»Jämerä ukko se on Juntta ja viisain mies koko Rämsänrannan

seurakunnassa — hokevat sen lukeneen kaikki kirjat — vaan piessako

hänessä peukalonsa putroon pistänee, jotta ei elämänpäivinään saanut

parempaa tönöä pystyyn kuin minäkään? Vaikka ei ole alastonta

lapsilaumaa ympärillä ja Iaskumies on mahtava, ruunun virkaniekka ja

kalakorppi mahoton — eikä edes viinoja viljele, — niin rähjääppä siinä

vain viimeiseen päivääsi asti mustan muorisi kera ja kuole tyhjän

pussisi päälle, kirosana kielellä! Ka se ukko sitten on osannut oikean

ritiikin ryöpsäyttää tästä maaliman politiikasta ja porvalivallan

puutoksista, vaikka ei päivääkään ole parlamentissa istunut, puhas

mokraati. Vaan jokohan tuo niin vain lienee ettei kirkkahin älykään

auta ihmisen lasta ylös korpikirojen rimmestä? Siihen juutut jaloistasi

kuin tämä samainen kippurasarvinen kunnanlehmä sorkistaan Pahan urun

puroon. Hyvä on ukko Juntta, hyvä — en sano pahaa...»

Sinne kasarmialueen rantamille nyt nytkytteli Jooseppi ja laski

veneensä pajupensasten suojaan. Pontikat pensasten sisään kätki, yhden

pullon vain poveensa painoi ja Prinsessa paran lihoja läksi kasarmille

kaupittelemaan — Kenkkujen Kenkku.

Silloin...

Silloin se sattui, minkä kerran tuleman piti.

Eivät kopeutuneet kotosalle ne hilpeät hummeripojat, korpijallit ja

kersantit. Ei ollut vääpeli Veitikainenkaan kasarmissa ja luutnantti

oli ratsastanut apteekkineidin kanssa kylille. Prinsessan lihat

kyllä ostettiin, mutta kun muonamestari kuuli että lehmä oli puroon

hukkunut, niin polkuhinnan vain antoi ja pahanpäiväisesti haukkui.

Parille tutulle kotipuolen nahkapojalle Jooseppi sitten pullollisen

pontikkaa möi, mutta kun soltut äkkiä keskellä päivää tulivat humalaan

ja tekivät tuhmuuksia, niin päivystäjä meni ilmiantamaan vääpeli

Veikko Vartiaiselle että ne ja ne tekivät hutikkapäissään sitä ja

sitä. Veikko Vartiainen, nousukas, oli ankara järjestyksen mies ja

läksi kahden sotamiehen seurassa heti ottamaan selkoa, mistä viinakset

keskellä kesäistä päivää kasarmiin tulivat, ja pakotti humaltuneet

pojat ilmiantamaan, kuka kulkuri pontikat toi. Ryysy-Jooseppi oli juuri

veneeseensä astumassa soutaakseen kirkonkylään, kun hänet kopattiin

niskasta kiinni.

Niskasta kiinni!

Syvän nöyryytyksen hetki se Joosepille oli.

— Sinäkö juutas pontikat möit?

— Mitkä pontikat? naukui Jooseppi. — Lehmänlihat minä möin!

— Minkä lemmon lehmän? ärjyi vääpeli tietämättä kaupasta muonamestarin

kanssa.

— Ka sen pr pr (Jooseppi koetti sanoa sivistyneesti) Rinsessan.

— Valehtelet, vintiö! karjui vääpeli.

Toinen sotilaista löi kantapäänsä yhteen vääpelin edessä ja selitti

Joosepin puolesta:

— Herra viäpel, kyllä tää mies myi lehmänlihhoo komppanian kyökkiin.

— Vai niin, sanoi vääpeli nolattuna. — Mutta möit sinä pontikkaakin

pojille. Kun et itse liene sitä keittänytkin?

— En elämänpäivinäni ole pontikkaa keittännä! änkyttää Jooseppi

hirveässä hädässä. — Kyllä ne molemmat vallesmannit minut tuntoo. Niin

saakelin mukavia herroja molemmat...

Kiihtynyt vääpeli näytti miettivän, mutta sanoi sitten:

— Hyvä on, ukko rukka, saadaan ne asiat selville, kunhan tästä

kirkonkylälle lähdetään. Minä pidän ensin alustavan tutkinnon. Ja

ilmoitan puhelimessa Pirhoselle. Pojat! huusi virkaintoinen vääpeli,

taluttakaapa tämä eppu takaisin kasarmiin...

— Käskystä, herra viäpel!

Kovakouraisesti tarttuivat soltut Kenkkuseen. Kuin pahantekijää

lähtivät taluttamaan ylös metsätietä, solttu kummassakin miehen

kynkässä.

— Seis! huutaa vääpeli perässä. — Tarkastetaanpas äijän vene.

»Nyt otti itse elävä pelsepupi!» ajattelee Jooseppi tyrmistyneenä.

— Mitäs täällä veneen keulassa sammalien sisässä on? huutaa vääpeli.

— Ei oo mun venneeni eikä tavarakaan mun ouk! valehtelee Jooseppi

kauhussaan.

Vääpeli vetää kolme pulloa pontikkaa sammalien sisästä ja nostaa vasten

kirkasta kesäaurinkoa.

Solttujen silmät pälyivät himokkaasti kirkkaisiin pulloihin, mutta

vääpeli on tilanteen herra, joka määrää.

— Todistajain läsnäollessa otan minä takavarikkoon nämä äijän viinakset.

— Ei saa ottaa! kieltää Jooseppi. — Sotaherra joutuu semmoisesta

pislaakista pirunmoiseen eesvastuuseen. Suomen laki...

— Turpas tukkoon! tiuskasee vääpeli. — Taluttakaa hänet, pojat!

Taas löivät kantapäänsä yhteen savolaiset soltut ja rääkäsivät yhtaikaa:

— Käskystä, herra viäpel!

Oli se juhlasaattue: Kenkkunen rimpuillen kahden soltun välissä,

virkaintoinen vääpeli pontikkapullo kummassakin vormutaskussaan

pullottaen sekä yksi, suurempi pullo kainalossa.

— En minä karkaa! kitisee Jooseppi. — Kunhan irtilaskette — saatan minä

ilman kainalokeppejä kävellä, ei tarvihe käsipuolesta kopristaa kuin

minkähän roistoa...

— Mitä se äijän käppyrä siellä turisee? haukkuu vääpeli perässä.

Ryysy-Jooseppi miettii itsekseen: »Kiikkiin tässä kipsahti mies, mutta

teen minä näille solttuherroille kepposet.»

Hän muistaa sanomalehdistä lukeneensa maailmansodan kaasupommeista

taistelussa ja politiikassa — mitähän jos hänkin... Äkkiä soltut

päästivät Joosepin irti.

— Helvettiäkö te häntä löysäätte? kiljahtaa vääpeli kaukaa takaapäin

kapealla, kauniilla metsätiellä.

Soltut löivät hämillään kantapäänsä yhteen niin että paukahti, veivät

kämmenselät päähineeseen, ja toinen ilmoitti juhlallisesti kummankin

puolesta:

— Herra viäpel, se haisoo ihan elävältä pa...

Nokkaansa tarttui toki itse komea vääpelikin kiiruhtaessaan Joosepin

luo. Kylläpä vain hän raivostui!

— Jeevelin sittapöksy! Elävästä lannastako pontikatkin poltit?

Johon Jooseppi Kenkkunen kaikista ilkeimmällä sisullaan vastasi että:

— Herra pääjehu on hyvä ja maistaa itse, niin tietää — sullahan putelit

on.

Älähti se koira, johon kalikka sattui. Tahtoi lyödä vääpeli, mutta

Jooseppi pinkasi metsän laitaan ja kivahti:

— Annahan olla, sotaherra, kajoamatta Suomen kansan köyhälistöön. Olee

se esikuntai...

— Taitaapa olla kommunisti, lopetti vääpeli vihaisesti ja niin mentiin

sisään kasarmin portista.

26.

Poliisi Pirhosen kuulusteltavaksi Ryysyrannan Jooseppi sitten

kuljetettiin kirkonkylälle. Pahasti he toisilleen irvistelivät kuin

vihaiset pystykorvakoirat Goljath Pirhonen ja Jooseppi Kenkkunen.

Poliisin silmät iskivät tulta — hymm, hymm, ähäts — jopas tartuit,

ristikettu, käpylautaan. Mahtavasti teki Pirhonen protokollansa, mutta

jyrkästi kielsi Kenkkunen pääasian — hänkö muka itse viinaa olisi

keittänyt — mitä sitä tyhjää — toisten vaivaisten rojuja vain oli

pelkästä ihmisystävyydestä joutunut veneessään kuljettelemaan!

Jooseppi pääsi vapaalle jalalle, varsinkin kun lupasi ettei kylästä

lähde kotiinsa ennen seuraavaa päivää — oli paljon asioita ja ääretön

kurjuus siellä kotona.

Aapeli lyönyt kirveellä polveensa! — pienemmät sikiöt ruvessa ja

yskässä! — Rinsessa puroon pulskahtanut! — akka tehnyt vajanaisen

lapsen! — kiuvas romahtanut! — katto lentänyt helvettiin! — ja kaiken

nuusa ja nälkä kuin polseviikeillä! — sitä kurjuutta ei kyennyt

sanoilla selittämään herra konstaapelille. Ja Jooseppi itki — itki

herra konstaapelin edessä niin että herra konstaapeliltakin tipahti

kirkas kyynel kauniille pöytäkirjalle. Kuulostipa, kuulostipa tosiaan

kurjalta...

— Ja mitä varten minua, justiin kuin murhamiestä tai pahantekijää

roistoa, kuletellaan käsipuolesta kopristellen solttujen välissä —

sivilihän minä oun ja sivilinä meinaan ikäni pysyä! naukui Jooseppi

lopuksi.

Pirhonen nielasi mielenliikutuksensa ja rykäsi kaikuvasti. Sitten loi

hän tutkivan katseensa protokollasta Kenkkuseen. Mitä kaikkea tuo katse

sisälsikään!

— Niin — kyllähän hänkin — Rämsänrannan poliisi, ymmärsi ihmisen

elämän saloilla, mutta — — — Sen hän kyllä uskoi että Rinsessa oli

pulskahtanut puroon ja Joosepin akka tekaissut vajanaisen lapsen eikä

hänellä myöskään ollut mitään sitä vastaan että Ryysyrannan tuohikatto

oli myrskyllä lentänyt helvettiin ja että ylipäänsä siellä oli

pahasiivo ja kurjuus kotona, mutta ——

Saattoi siellä olla vähän muutakin _kotona?_ Saattoi olla se

salapolttimo, jota hän pääsiäisenä jo oli nuuskinut. Oli erinomaisen

tärkeätä saada se nyt käsiinsä. Juuri moisen todistuskappaleen

käräjänkäyntiä varten tarvitsee korkean kruunun uskollinen palvelija.

— No, saat mennä, sanoi Pirhonen, ja Jooseppi tuli ulos maantielle

ja alkoi tallustaa keskustaa kohden. Pirhonen vielä näkyi katsovan

akkunasta perään...

Jooseppi pudisteli itseään kuin koira, joka on paiskattu veneestä

järveen ja uinut maalle. Liian hyvin hän vaistosi ja älysi että tuo

Pirhonen vielä samana iltana lähtee viivana Ryysyrannalle viinatehdasta

haltuunsa ottamaan, hävittämään ja protokolliinsa merkitsemään. Ja

viimeiseen asti tahtoi Jooseppi tietysti pelastaa maineensa, perheensä

ja vapautensa.

Jos siis oli Goljath Pirhonen ovela, niin vielä ovelampi osasi olla

Jooseppi Kenkkunen.

Sieltä Maakunnan pihalta hän supattelemalla tunkionurkan takana

palkkasi kolmella kympillä sattumalta tapaamansa kotipuolelaisen, sen

vanhan tuttavan, vähän löylynlyömän Pahka-Pekan viivana viemään viestiä

akalle Ryysyrantaan jotta:

»Kiireenvilkkaa kapistukset korpeen — Pirhonen tulossa kuin

tuuliaispää! — kyllä ne akat älyää!»

— Ka minähän toimitan tolokusti! lupasi Pahka-Pekka, työnsi Joosepin

antaman pikanellipurun poskeensa ja läksi hölkkäsemään veneelleen,

Rämsänsalmen rantaan, jossa petkelkyläläiset pitivät veneitään silloin

kun ei ollut täyden jauhosäkin ottoa kylältä. Milläpäs Pahka-Pekkakin

otti — ei ollut joka ukolla niin paljon retiittiä...

Joosepilla sydän hyppelee rinnassa, kun Maakunnan puodissa taas törmää

yhteen poliisi Pirhosen kanssa — se on selvästi jo menossa — silmäkin

niin kovana — ja sieppaa vain hienoja Saimaa-savukkeita vormunsa

taskuun. Luopi Jooseppiin vallan merkillisen katseen, Jooseppi rykii

ja kakii ja tahtoisi jotakin urahtaa, vaan sana tarttuu kurkkuun — jo

poistuu Pirhonen puodista napit kiiluen ja virkalakki päässä.

Kaupanhoitaja Helge Huttunen vilkuttaa silmää Kenkkuselle ja sanoo:

— Se on sinun kotiisi menossa vähän tarkastusmatkalle.

— Saa kai sinne mennä — minun puolestani, naukasee Jooseppi

teeskennellyn rauhallisesti. — Mitäpähän hyvää sieltä löytänee

viinasantarmi, kun en minäkään löyvä, vaikka isäntä oon...

Naurahtavat siinä asiakkaat tiskin äärellä, kun Kenkkunen näin kehasee.

Tottapahan tietää ettei sieltä kotoa mitään erinomaista löydä, koska ei

mies itsekään löydä.

Itse asiassa on Jooseppi tulisilla hiilillä että miten lopultakin

käynee ja lähtee juoksujalkaa kätilön puheille. Ja kätilön luota hän

hiki hatussa, ryysyt repattaen, hyökkää päätäpahkaa päänimismies

Carolus Koskelinin kansliaan pikkupappilaan ja huutaa jo kynnyksellä:

— No nyt on piru irti, ja Kenkkunen hirsipuussa!...

* * * * *

— Painahhan puuta! sanoi päävallesmanni ja lisäsi sitten iloisesti: —

Ja kiitos viimeisestä.

Ja kun avojalkainen rouva toi kahvia sekä miehelleen että Joosepille,

niin lääkärin »kotilääkkeeksi» määräämää apteekispiritusta pirahutti

Koskeliini kahvin sekaan ja nauravin silmin; sydämen pohjasta huoahtaen

sekä taputtaen Jooseppia olkapäälle sanoi:

— Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut. Terve Kenkkunen! Koiran virka

tämä vallesmannin virka...

Mutta kun Jooseppi oli kironnut sekä kieltolain että kiertolain

alimaiseen hornan kattilaan, niin Carolus Koskelin rykäsi ja otti

puheenvuoron:

— Kieltolakiko onnettomuus Suomen kansalle? hän huudahti. —

Päinvastoin! Kieltolaki ja kiertolaki ovat rinnastettuja käsitteitä,

vaikka pienellä eron vivahduksella. Nythän saa lain turvan jokainen,

joka tahtoo olla ehdoton raitis tahi haluaa etteivät muka muutkaan

saisi juoda. Ja nyt saa yleisen mielipiteen kannatuksen myös jokainen,

joka tahtoo juoda. Toiset juovat, toiset ovat juomatta! Siis täysi

vapaus tehdä kuten kukin tahtoo. Kieltolakiako kumota? Ei kieltolakia

kannata kumota — silloinhan raittiushullut suuttuvat. Jos taas

kiertolain hävittää, niin silloin juomahaluiset suuttuvat. Niinpä siis

sittenkin juuri on hyvä — kaikki saavat mitä tahtovat!

Hän kaasi komealle rouvalleenkin pienen puolkuppisen ja ryhtyi sitten

innokkaasti virkatoimiinsa.

— Vai sinä simpanssi se olit! huudahtaa silloin Räkhalssi seisten