— Kirotun köyhyyden takia vain. Köyhyyden, jonka liejusta jalat eivät
enää irtaudu. Köyhyyden, josta yksilövoimin ei nousua olla voi...
Sanoppa ihmisen järki että miksi se on olemassa tämä orjan ies?
Tuhannet vuodet vastaavat siihen vaijeten. Jos vastaavat apua luvaten,
niin valehtelevat. Sankka sumu peittää totuuden, sankassa sumussa
tuikkaa vain turhaan, jossakin korkealla pään päällä, ikuinen arvoitus,
luojan kirkas tähti...
Tuijota tuohon tähteen, jos se sinua lohduttaa, tylsisty, tule
mielipuoleksi ja kuole. Mitä auttaa sinunkaan kuolemasi? Köyhyys ei
kuole — eikö se ole kihelmöinyt maailman alusta asti ja eikö se kiristä
hamaan maailman loppuun saakka? Ryysyranta — iankaikkinen ilmiö.
Internatsionaale...
Näin pieksätti Jooseppi itseään läpitoivottoman aatteen ruoskalla.
Rusikoi kuin maailmaan suuttunut erakko itseään omilla nyrkeillään,
kiristellen hampaitaan. Kipeää koski, vaan ei hellittänyt.
Internatsionaale!
Ei se tapahtunut yksistään kieltolain rikkomuksen takia. Koko
korpikohtalo kouristi kärsivää sydäntä...
Lähin syy oli kyllä käräjiin haasto, jota enää ei voitu välttää.
Poliisi Pirhonen sen ehdottomasti antoi eikä kumpikaan nimismies
rohjennut pelastaa köyhää ystäväänsä joutumasta oikeudessa vastaamaan
tosiasioista sekä eräistä ilmiöistä ja ilmiannoista aiheutuneisiin
raskaisiin syytöksiin. Nyt niitä ilmiantojakin sateli! Joka kerran
keksittiin, sitä aina arveltiin. Kivitettyä pahantekijää kivitetään
aina lisää. Maailman meno se on.
Huonosti olivat siis Joosepin asiat toisena kauniina kesäpäivänä
kirkonkylässä kiemurrellessaan.
Senkin vähän rahan, minkä oli ehtinyt lehmänlihoista ja pontikoista
rapsia soltuilta, riisti mieheltä kauppaliike. Olihan Jooseppi jo ennen
kesäsulaa pyhästi luvannut maksaa velkansa elintarpeista — ei siis
ollut kiristämistä eikä kiirehtimistä, jos liike nyt vasta velkoi.
Eivät edes riittäneet rahat...
Nälkä suolia kurnien, kukkaro tyhjänä ja veneen pohjalla vain köykäinen
seitsenkiloinen jauhopussi, jonka Helge Huttunen Maakunnan puolesta
sentään oli uskonut uudeksi velaksi hätäytyneelle kruununtorpparille,
läksi Ryysyrannan Jooseppi vihdoin seuraavan päivän iltapuoleen
keskuskylästä.
Kätilö, vanha naisihminen, istua körötti viilettäen hänen veneensä
perässä ja jos se olisi ollut jauhosäkki, niin painoa olisi riittänyt
satakin kiloa. Mutta millä Ryysy-Jooseppi virvoittaisi tätä vierastaan?
Kauppias ei enää ollut antanut kahvia ja sokuria velaksi.
Elämään tympeytyneeltä näytti tuo vanha kätilökin; joskohta pulleva,
kai oli maailman ruoska muoriakin mukiloinut, kuului häneltä äskettäin
kuolleen se ukon retku ja leskellä oli huoli tyttäristään, jotka
koreiluhaluisina juoksivat solttujen perässä. Oli saatu Amerikasta
muka perintö, jota oli huhuttu miljooniksi, mutta kun se vihdoin
pankkilinjaa pitkin saapui Rämsänrannalle asti, oli paljon puhuttu
perintö supistunut satamarkkasiin. Käsityötä 16-peninkulman pitkässä
ja 8-peninkulman levyisessä seurakunnassa riitti kätilömummolle
ylenpalttisesti, mutta Rämsänrannan kunnankassa ei puolivuosi-määriin
kyennyt maksamaan ainokaisen lapsenpäästäjänsä palkkoja.
Virkatoimessaan vanha ammattipäästäjä siitä huolimatta oli kehuttu
kuuluisuus ja ennenkaikkea kansanlääkäri, jonka merkitys oli suurempi
kuin aluetohtorin, joka herra aniharvoin naapuripitäjästä asti jouti
tai viitsikään vaivautua Rämsänrannan syrjäkyliin.
Mykkänä vetelee venettään Ryysyrannan Jooseppi, mykkänä mököttää
kätilömummokin perässä, huopari liikkumattomaksi pistettynä veteen.
Ei elämä puhumalla parane. Hienotunteinenkin on tuo kansanlääkäri, ei
kysele Joosepin asioita...
Siivilleen lyötynä, tulisissa tervoissa kiehutettuna, Jooseppi siinä
veltosti airoilee pitkin aavan hohtavaa järvenselkää. Puhdas tuska yhä
kalvaa, kaivelee, repii sydämen arimpia osia.
Hän on kurkottanut kuuseen, kapsahtanut katajaan. Mitäpä siitä, jos
linnassakin käyttänevät — ovathan siellä paremmatkin käyneet — mutta
itse elämä, itse elämä, minkä arvoinen värkki tämä oikein on? Tätä
kirkonkylän ja kotitöllin väliä on mies vuovannut kuin harmaja varis
vastatuulessa 13 vuotta edestakaisin — ei — sata kolmetoistakin
vuotta sama köyhän suvun sielu tätä väliä on vuovannut — Kenkkuset
kenkutelleet — aina yhtä köyhinä, puutteenalaisina, syrjäänsysättyinä!
Ja yhä edelleen sata kolmetoista vuotta tulevat varmaankin
kenkuttelemaan, koukuttelemaan, koikkelehtimaan, kieputtelemaan.
Kesäkaudet vesiä kiskoen, hihaton paita märkänä, köykäinen pussi
veneen pohjalla, talvikaudet pyryssä, pakkasessa, soseessa ja
hyhmässä hiihdellen, rutistunut reppu niskassa. Ei milloinkaan lepoa,
kinttusuonet aina kiinteällä, hartioissa jomotus jostakin jykeästä
korpiraadannasta, elinkautinen kiire milloin työmaalle, milloin
työnantajaherrain puheille, konsa kirkonkylään, konsa kotikurjaan
— tuo loppumaton leipätaistelu — sydänalassa syvä alakuloisuus,
suussa surkeat sukkeluudet ja — naamari silmillä. Mies tässä muka
olen minäkin, vaikka itseasiassa olenkin vain vuosisatojen ikivanha,
vastatuulta vuovaava, Pahankorven harmaja varis!
Ja sillä variksella on vaivainen pesänsä, jota parempaa se ei osaa
rakentaa ja jota parempaa se ei ansaitsekkaan — koska on vain vaivainen
variksen raato — ja pesässä, männynkäkkyrässä, sillä on ne poikaset —
harmajan variksen yhtä harmajat, halvat poikaset, jotka mustanpunaista
kitaansa aukoen kirkuvat iankaikkista nälkäänsä. Anna isä ukko, anna
äiti raiska! — meitä on monta aukinaista suuta, jotka, jos syötät,
osaavat laulaa variksen lauluja! Harmajan variksen harmaita lauluja,
raakoja rääkyjä, joita ei suurmaailma kuuntele...
Niin, sellaista se on korvenkirotun maallinen vaellus täällä ajan
laksossa iankaikkisuuden rahdussa, tällä Suomenniemellä, täällä
Rämsänrannalla — täällä Petkelkylällä. Yhtämittaista jauhonjonotusta,
nutun nuherrusta, tupakan tuskaa!
Onko sitten ihme ja kumma että me, Suomen kansa, kaiken puutteessa,
eksymme repäiseviin rikkomuksiin järjestynyttä yhteiskuntaa vastaan?
Meidän isämme ei ole yhteiskunta, jota nöyrästi tottelisimme, —
yhteiskunta on meidän isäpuolemme vain — meidän isämme on korven
peikko, naavapartainen peikko, joka meidät jo lasna lumosi ja joka
meitä kuin metsän para kuljettelee, meitä kurittaa, meidän kanssamme
kujeilee ja mylttäilee. Antakaa anteeksi, hienosti sivistyneet herrat
ja narrit, ettemme me, sydänmaan tollot, arvaa kumartaa ja kunnioittaa
ankaraa isäpuoltamme — järjestettyä yhteiskuntaa! Jo äidin nisistä —
sen kirkkohameettoman akan riutuneista rinnoista — me imimme veriimme
korvenkirot, peikon perinnöt, paran panennat, Pahankorven harmajan
variksen vaakunnat ja mustan korpin raakunnat raa'assa luonnon
vapaudessa. Vapaus on meidän kehtomme keinuttaja, koskematon luonto
— meidän sylikummimme. Papin liperit näimme vilahdukselta — hänen
tekopyhän jylinänsä kuulimme kinkeripirtissä — mitä meillä lie muuta
hänen kanssaan tekemistä? — ei hän koskaan ole köyhän kansan oikea
sielunpaimen — hänellä on komea pappilansa — meillä surkea sikopahnamme
— hän meille lupasi taivaan kurjuutemme korvaukseksi — valehteli,
valehteli — vai olisiko ainakin totta toitottanut? — pappi meidän
järkemme sokaisee — sydämemme synnintunnolla tukahduttaa — pappi meidän
valkenevat luumme hautakuoppaan siunaa — siunaa tai kiroaakin...
Aution korpihuvilan sivu soutaessaan Jooseppi Kenkkunen, kuten
tulomatkallaankin, jälleen ajatteli itsekseen: jahka kotiintuu tohtori
Helsingistä, niin käväsenpä pakauttamassa...
Yhä hän mykkänä souteli ja mykkänä körötti ynnä perää piti huoparilla
vanha kätilömummokin. Vasta Petkeljoen suistamoon tultua, jossa
Akankosken kihinä lorisi vastaan, vanha, paljon kokenut kansanlääkäri
avasi suunsa ja kysäsi matalalla äänellä:
— Minkälainen se oikein on se teijän vajanainen lapsenne?
29.
Halkolautta korven kesäyössä — nariseva ankkuriköysi ja kitisevä
kelunapa — valonhohtava järvenselkä — kuikan huuto emäjoen niskassa
— mustasta syvyydestä peilipinnan yli ilmaan loiskaava, hopealle
välähtävä taimen — vaaleanvihreät, hiirenkorvalle puhjenneet
koivumetsät pitkin mustia louhikkorantoja — kesäyön häikäisevässä
kirkkaudessa kaukaa heloittavat, pitkät, valkeat hietikot...
Halkolauttaansa siinä veivaa tuuma tuumalta Ryysyrannan Jooseppi, sitä
kunnan urakkalauttaa, joka tietenkin on kuljetettava kirkonkylälle asti
ja siellä huolellisesti ladottava pitkään pinoon rannalle. Vasta sitten
on urakka selvä ja sitten vasta tehdään lopputili.
Mikä työ se on yksi halkolauttakin yksinäiselle miehelle! Talvikauden
kinoksia kaahlasi, puita kaateli, nosteli, sahasi, halkoi ja pilkkoi
kilvan pakkasen kanssa paukutellen, pinot piskuiset, hajanaiset
viime lumilla lainahevosella väylille veteli, jättiläispinon latoi,
kevättulvan tullen puomin rohmuisen rakensi, vihtarenkailla kiinni
kiersi, siihen tuhannet halot sekaan syyteli, ponttuun ja kojeet
koplasi: ankrevee! ala vääntää ja veivata! Pura taas lautta ja työnnä
jokeen — huiluvee, huiluvee — kuin tulitikkuja kihisee pieni Petkeljoki
yläältä alas saakka ja Kenkkunen perässä kenkuttelee, rantoja ravaa
ja keksi koprassa ruuhkia rusentelee — huiluvee! Kokoa taas lauttasi,
nostele veneestä vehkeesi — molskauta vähäankkuri pohjamutaan ja
istahda ratisevan rullasi ääreen, kökötä siinä kuin muikunpuhkoja
myöhäiset rupiamat liikkumatta — anna vain lautan lipua, elä ankkurin
— hissuvee, hissuvee — pikkuhiljaa luikuu lautta Isoa Rämsää — tuuma
tuumalta, tiima tiimalta. Töksis — mikä nyt? Vihuri sininen, kuuro
kurja — vastatuulen vihtahousu nosti ja lauttaan se kovasti kostantaa.
Ei kestä keluta!
Ei jaksa junnata Jumalan jymähyttämä miehen kampura, laihan särpimen
risapaitainen ritari — käräjiin käsketty korven kolho. Keskeyttää
täytyy, lautta lahden liepeelle, niemen suojaan sumata, humisevaan
petäjään kytkeä kuin paha härkä, jotta ei käsistä karkaa, kun tuulen
nosti ja aallokon keskellä kesäyötä lauttaa vastaan lähetti — kuka
lähetti? — kukapa muu kuin sama haltijahenki Herra Korpikiro, joka jo
tähän asti niin hirmuisia vastuksia Jooseppi Kenkkuselle kuritukseksi
määräsi.
Siihen, Ristoniemen kupeelle, oli hänen pakko pysähtyä, yöpyä tuiman
tuulen vuoksi — siihen mustaan juurakkoon nuotiotulensa sytytti,
punaista lieskaa ja valkoista sauhua valoisassa sydänyössä suitsutti,
kontin röttelöstä kuivan liikin leukojensa väliin sovitti ja purakasta
piimänsintua partaansa ryyppäsi — vielä halkolauttansa kytkyttä
kiristämään kapsahti — tuuliselle selälle karmean katseen sinkautti —
taas tulensa ääreen törähti tuijottamaan — mietti kaikki mietoksensa!
— vihdoin kellisti kyssänsä paljaalle kamaralle kanervikkoon — oikasi
säären-tynkänsä ja nukahti.
Siinä nukkuu Ryysyrannan Jooseppi koiranuntaan kanervaisella
kamaralla — halkolauttakin torkkuu ikäänkuin pahantapainen härkä —
se on yksinäisen miehen pykäämä lautta tosiaankin kuin paha härkä,
sierainrenkaasta talutettava, sisukas ja karkuun halukas — sitä täytyy
yötäpäivää vahtia. Tuolle torkkuvalle härälle ja nukkuvalle ukolle
laulavat öiset laineet tuutilaulua, tuhatvuotista tuutilaulua, jonka
sanoja ei koskaan ole hietikon silipintaan kirjoitettu, siinä laulussa
liplattaa kaukokorven kesäyön kaamea kaiho, Suomen kansan pohjatuska...
Antaapa Joosepin nukkua pötköttää koiranuntaan, antaapa halkolautan
mötköttää kuin märehtivän härän — joutavat kelliä kumpikin, kova oli
koskissa alaslaskun ryminä, äijän taivalta ovat puskeneet yhtenä
päivänä, väkevälle hielle lemahtaa Joosepin aluspaita, tuo yksihihainen
— kukapa häneen sen toisen olisi ommellut? — vielä on kääre Aapelin
polvessa, vaikka poika jo jalkeilla jamuaa — äiti raiskaansa auttelee,
pellontilkkuakin kuokkia kyökkäsee ja murrosta sären sinttiä onkia
koettaa.
Antaapa nukkua Joosepin! Ansainnut on miekkonen unensa: Harmajavaaran
Hanneksen ja Huhmarniemen Paavon ynnä veljensä Lintuniemen Roopen
kanssa myrskyn kiskaiseman katonkin paikoilleen nostanut ja sitten
Ukko Paavon apurina heilunut romahtanutta kiuvasta korjattaessa —
jo suikertaa savu piippupöntöstä — ja vielä on, isäntä tunkionsakin
peltosaroille perässään vetänyt, risukarhia hevosena kiskonut ämmän
jälessään kävellessä, mitäkuta siementäkin vakasta käppyröillä
kämmenillään maahan viskonut, vaikka kesken on jääneet ne maahengen
työt, kun tämän halkolautan tekoon täytyi kiiruhtaa... Niin että
antaapa nukkua Joosepin ja koiranuntaan kuorsata tuossa öisen nuotion
savun katveessa, Ristiniemen risukossa taivasalla. Se vanha kätilö oli
käynyt ja mennyt — mitäpä se sille vajanaissyntyiselle lapsirievulle
taisi? lähtiessään oli vain hiljaa virkkanut sairaalle äidille:
»parempi olisi, jos Jumala hänet korjaisi pois».
Niin että antaapa Joosepin nukkua — seitsemän alastoman lapsen isän!
Ja laineet ne liplattavat lauta kylkiä vasten ja kertovat sitä
tuhatvuotista tarinaa, jota ei yksikään ihminen rannan sileään
hietikkoon kirjoittaa taida — Suomen korpikansan tuhatvuotista
olemassaolon taistelutarinaa...
Mutta sitten ne vitkaan vaikenevat, konsa on aamuyön uho, kuin viileä
hengetär, käy yli vetten — se valkeahuntuinen, terässilmäinen aave...
Ja tikkusuoraan seestynyttä taivasta vasten suikertaa lauttavahdin
valkea nuotiosauhu, mutta Jooseppi nukkuu, nukkuu.
* * * * *
Aamukolmelta äkkiä kavahtaa pystyyn, kämmenellään varjostaen järven
selälle tirkistää — peilityynenä uinuu ulappa, aurinko kirkkaasti
pistää silmään —
— Hetki on tullut!
Taas kitisee kelun napa, natisee pitkä ankkuriköysi ja halkolautta
hissukseen lipuu, tuuma tuumalta, tiima tiimalta...
Mutta kauvoa ei Sallimuksen sielu, se korpikirojen ikuinen herra, anna
Ryysyrannan Joosepin nauttia tyventymän turvasta — kas jo sinimustat,
teräsvalkeat kareet viriävät Ison Rämsän ulapalla, musta pilvi kuin
paha henki karkaa kaikkeuden kaaoksesta suoraan auringon eteen — ja
tuuli herää, aalto aaltoa ajelee — jo saapuu laine lipattaen lauttaa
vastaan, loiskahtaa, räiskähtää yli puomin — Joosepin tukka häilähtää.
Kiroaisiko vai itkisi? — ei kumpaakaan — kärsi, koneeton korpikansa,
kärsi — kirkkaamman kruunun saat taivaassa!
»Jos olisi Uuleo-yhtiön hinaaja!» miettii Kenkkunen: »paljollakohan tuo
veisi kirkonkylän, rantaan?»
Mutta eihän se köyhän miehen kannattanut sellaista kyytiä kustantaa —
kenties kannattikin, vaan ei ollut uskallusta — ei ollut tottumusta
turvautua uuden ajan konevoimaan. Omiin känsäisiin kouriin ja
hartiolihaksiinsa oli tottunut Petkelkylän mies turvautumaan — mitä ne
hänelle kuuluivat uuleot ja raahet!
Jooseppi murti suutaan, väänti päätään, katsahti hiukan hätäytyneenä
kupeelleen — minne hän taas uittaisi jykeän lauttansa suojaan, — siitä
näyttikin nousevan pitempi tuuli?
Ankravee! Suoraan sivulle hän pyrki, mutta takaisinpäin kaarsi lautta.
Nyt se myrkyn lykkäsi — täyteen voimaan oli herännyt aamutuuli ja
kylmävetinen aalto nousi korkeaksi kupaaksi, ahdisti ankarasti raskasta
halkolauttaa. Jooseppi pälyy ympärilleen — soutaa rivakasti veneellään
vitaan ja molskauttaa ankkurin taas pohjaan. Soutaa takaisin ja istuu
rullalleen, vääntää piikeistä — takaisin kaartaa lemmon lautta ja
pinkahuttaa köyden suoraksi. Tuuli vain kiihtyy, Joosepin »härkä»
käy itsepäiseksi — takaisinkäsin huilaa pahus, vetää ankkurinkin
perässään...
»Oi Rusasen ukko vainaa ja Hulukkosen poijat!»
»Ja eikö ne pöljät älyä tuolta Tyynelästäkään tulla avuksi?» sadattelee
Jooseppi höllöttäen itsekkin myötätuuleen lautan päältä kuin orava
lastulla, häntä pystyssä purjehtien...
Rumasaaren kainaloon hän vihdoin sai halkolauttansa pysäytetyksi ja
tuulen voimalta suojatuksi. Kokonaisen kilometrin oli täytynyt antaa
perään tuolle karkuhaluiselle suomalaiselle sonnille ja itse jurrata
hännässä.
Siihen Rumasaaren kainaloon nyt kova kohtalo pidätti Kenkkusen
lauttoineen — seitsemäksi vuorokaudeksi, sillä joka kerta kun mies
yritti jatkaa kuljetusta, nousi säännöllisesti sellainen hyrskyn hyöky
että kiitti kun vahtipaikkaansa takaisin pääsi. Kolme vuorokautta
katkeamatta kesti ensimäinen suuri kesämyrsky, joka jo kerkesi repiä
lautasta puominkin auki, mutta sai Jooseppi naapurimökkiläisten avulla
puomin umpeen ja karkulaishalot kiinni. Ja niinä parina päivänä, joina
oli tyynempi, oli hänen pakko soutaa takaisin kotiinsa asti eväsasioita
järjestämään, sillä ihan ruuatta ei huonokaan mies kyhäy halkolauttaa
rinkuttamaan. Mökkilöistä piimää purakkaansa keinotellessaan Kenkkunen
jaksoi vielä kantaa elämänilonkin vanhaa naamariaan, ovesta sisään
syöksyen — kun näet kysyttiin: mikä tuli? — huutaen huikealla äänellä
vastauksen:
— Pentsiini loppui moottorista!
Hänellä — Ryysyrannan Joosepilla — oli muka oma moottori —
halkolautallaan — ja nyt oli taas »pentsiini» sattunut loppumaan. Hyvä
juttu!
Tokihan mokomalle moottorikapteenille Suomen kansa antoi kannullisen
hapanta piimää.
— No nyt taas moottori käyntiin! sanoo Jooseppi, ilon naamari
silmillään, ja lähtee juoksunhölkkää alas rantaan ja hyppää
veneeseensä. Kiire, kiire on Joosepilla ja ylen tärkeät asiat...
Ja viikon kuluttua hän, sitten vihdoin Rumaniemestä irti pääsi ja,
apumiehen ottaen ja tälle hyvän palkan luvaten — Pahka-Pekalle —
vuorokauden ankraveeta hoilaten ja kelua kitkuttaen, kesäisenä yönä
kirkonkylän rantaan maatui.
30.
Kurja kesä se Joosepille oli, jos Joosepin emännällekin. Halkourakan
lopputili kunnan kanssa ei ollut tuottanut vastaavaa hyötyä.
Siihen hyökkäsivät näet velkojat joka taholta, kolme kauppiasta,
itse kuntakin, ruunun miehet ynnä yksityiset — kaiveltiinpa
kymmenvuotisetkin velat, sellaisetkin, joita asianomainen ei muistanut.
Kaikista äkäisimmät karhut olivat ne, jotka väittivät ja todistivatkin
Jooseppi Kenkkusen silloin ja silloin ottaneen heiltä »ennakkoa» vähän
niinkuin sen karvaan ja makean aineen keitäntää vastaan, vaan joille
Kenkku ei ollut muistanut tuoda tilkkaakaan tuota hartaasti tilattua
tavaraa. Maksa pois siitä, kettu, ja heti paikalla, muuten — paha
perii. Käräj... prr... Kolmisen kymppiäkö lienee näin jäänyt Joosepin
kouraan, kun viimeiseksi oli Pahka-Pekankin tilittänyt. Kolme kymppiä
ja _sellainen_ työ? Kärsi, kallis Suomen kansa!...
Kesken lehdentaitantaakin — korpiköyhän konnunteko, jonka merkitystä
eteläläinen ei ymmärrä — täytyi Ryysy-Joosepin rientää kirkonkylään
elämisen välttämättömiä välineitä kerjäämään, lainaamaan tai luottoa
vastaan keinottelemaan.
Mutta luottoa ei enää ollut — käräjiin käsketyllä miehellä — retiitti
ronklasi niin riivatusti... Ja postineiti irvisteli. Istu ja pala ja
raavi häntääsi! Soutele tyhjin venein takaisin ja sano akalle että:
nitsevoo! ja käske lasten mennä variksenmarjan raakiloita poimimaan
Pahaltakankaalta!
Yhden hyvän Jumala sentään Joosepille ja Joosepin vaimolle tänä kesänä
teki: korjasi luokseen sen vajanaisen lapsen. Kirkastuslauvantaina se
pikku raukka kuoli. Itki äiti, suri Jooseppikin. Itse vei isä pikku
ruumiin Petkeleen kalmistosaareen, itse kuopan kaivoi ja arkun tapaisen
maan alle laski sekä mullat päälle heitteli. Huhmar-Paavo siinä vähän
veisata luritti vanhimmasta virsikirjasta — sellainen oli toimitus.
Avopäin seisoi kirkastussunnuntain kirkkaassa valossa Jooseppi isä ja
hautaan tuijotti. Kaiken katoavaisuutta syvästi ajatteli, avioliiton
mysterioita sielussaan selvitteli ja ratkaista koetti. Eiväthän ne
ratkenneet niin vain. Ihminen tiesi paljon asioita ja sentään liian
niukasti. Huhmarniemen Paavo sanoi lempeästi: Herra antoi, Herra
otti, Herran nimi olkoon kiitetty! Sitten soudettiin jälleen kotiin,
vaimoihmiset pyyhkäsivät silmiään huivin kulmalla ja puhuivat lehmistä.
Niin tuli arki taas, kuollut lapsi unohtui, ja kesä keikkui kuin
vietereillä kiireesti pitkin elämän maantietä...
Mutta sattuipa muutakin sinä kesänä.
Puutteensa puitteissa, läheneväin käräjäin tuomiotunnossa sattui
Jooseppi eräänä elokuun maanantaipäivänä soutamaan kiireenvilkkaa
kirkonkylään vielä kerran pyrkiäksensä apuvallesmannin puheille.
Niin kun astua keppasee aukeaa, kuivaa valtatietä emäpappilaan,
niin sielläkös soltut ja suojeluskuntalaiset kuin siivilleen lyödyt
kukkopojat ikäänkuin, jotakin korkeampaansa vahtaamassa, kansajoukko
pyhäpukimissa kartanonurmella ja siniristilippu pappilan pytingin
harjalla liehumassa. Iso pirtti tungokseen täynnä kansalaista, siellä
mustatakkista herraa ja valkopuseroista rouvaa — Koskeliinikin.
harakanpyrstötakissa niin ettei tuntea yritä miestä — vanha
postineitikin sinisessä silkissä kahisemassa, kakkulat nokalla ja niin
tuusan tärkeänä! — siellä moukkaakin monta mielestään tasa-arvoista
— Härkös-Sakari, kirkonkellonsoittaja-kekkulikin simusetti kaulassa,
lahkeet pieksunvarren päällä ja kahveli kourassa — ja vielä
Tikka-Heikki, helvetinsaarnaaja Vongankylästä, silmät nurin ja kaksi
rajia päällekkäin kulukussa, kiiltokalossit jalassa — oi Vongan
autuaat akat! Mutta peräpenkillä pöydän takana istuu ventovierasta
väkeä — musta, pitkä herrasmies kuin mustalaiskuohari Lonkströmi
Puolangalta ja pönäkkä rouvasihminen, vielä toinen mies, oikein
jymyherra kultasankalasit nenällä ja sikarinpötky suupielessä — sekä
vielä kolmaskin urho, vie sun sulttaani, veripunaisissa pöksyissä,
kilisevissä kannuksissa ja rimssut rinnassa aivankuin Turkin rinssillä
kuvissa — keitä hyö kaikki sitten lienevätkin? Ovisuusta vain tirkistää
Jooseppi, mutta näkee kaikki tarkkaan pienillä siansilmillään.
Pitkä pöytä kuin kinkerissä, puhtaalla liinalla katettu, pinottu
kukkuroilleen hartsuja ja sapuskoita, talterikkia ja kalakukkoa,
vieläpä koreita kukkia kasvaa pöydästä kuin pappilan pientarella!
Mitkä markkinat täällä oikein on — lieneekö posetiivia ja marakattia?
Onko hän ainoa muukalainen. Jerusalemissa, joka ei sitä tiedä,
mikä praasnikka parhaillaan on menossa Rämsänrannalla kiireimpänä
heinäntekoaikana? Jooseppi kysyy Nyyrikin Fiinulta, jolta sopii kysyä,
se kun on sosialisti ja lukee köyhälistön äänenkannattajaa — ja Fiinu,
joka paraikaa kantaa riisiryynipuuroa pöytään, naurahtaa ja tokasee,
jottako niin on tosiaan ettei Kenkkusten Kenkkunen tiedä!
Mistäpä hään — ikäänjuuri souti Petkeleestä — mistäpä hään sen arvaa,
vaikka oisi kirkkoherran kultahääkekkerit?
Silloin Helge Huttunen, hänkin kiireestä kengän kärkiin hienoksi
herraksi hiottu, hymyhuulin Joosepille kuiskaa ja suomentaa että _mikä_
juhla täällä on...
Ryysyrannan Jooseppi oikein säikähti, kun sai totuuden tietää. Vielä
Pirhonenkin, Koljatti, täydessä virkapuvussa, heitti häneen ankaran
katseen aivankuin olisi tahtonut sanoa: »painu jalkoihisi sinä —
täältä!» Eihän tuo varsin niin sanonut — näkyihän tuolla olevan
Riepuniemen Mattikin muurin nurkassa vaan hämmästys löi Joosepin niin,
että vetäytyi välikön kautta siihen mustempaan pirttiin, lysähti
rosoiselle penkille ja vaipui syvällisiin mietteisiin. Vai _sellaisia_
vieraita — Rämsänrannalla; ei historian tietämän mukaan moista ihmettä
ennen ollut tapahtunut. Nämähän olivat kuin Kaanaan häät, joissa itse
Rist..., mutta hälläpä, Jooseppi Kenkkusella, ei ollut häävaatteita.
Hän muisti vain Ryysyrantansa, sen pesän, johon kohtalo hänet oli
kahlinnut, muisti kalpean vaimonsa, risaiset lapsensa, puroon pudonneen
lehmänsä, halkourakkansa, kieltolakirikoksensa. Nyt häntä vasta oikein
_hävetti_ — nyt hän huomasi ettei niin vain kelvannut tuppautua muiden
ihmisten sekaan silmiänsä näyttämään. Kansalaisluottamus horjui ja
retiitti ronklasi — retiitti ronklasi... Äts hornatti sentään!
Jooseppi sylkäsi — kuivan sylen tirskautti hammastensa lomitse lattiaan
— ei ollut pikanelliakaan poskessa paljon tänä kesänä — kuivasi
sylkirauhasetkin suusta nuusa — — —
Juhlapirtistä avonaisten ovien kautta kantautui korviin veitsien
ja kahvelien kilinää — mahtoiko vaan Riepuniemen Mattikin pistellä
kahvelilla poskeensa? kuului kuorolaulua — ja puheita — juhlapuheita — —
Jooseppi ei hievahtanut, istui kuin kiinninaulittu mustassa pirtissä,
ei nyt saanut käsiinsä vallesmannejakaan, Kenkkunen ei keksinyt, mitä
tehdä? Häpeä, häpeä kaiveli hänen sisuksiaan, oman mitättömyyden tunto
— surkean pieni pisara hän oli yhteiskunnassa ja valtiossa, pois hän
tästä jouti haihtua — ei kukaan, ei kukaan häntä kaivannut — korven
korri, jolle naurettiin... Mutta! — Jooseppi kohotti päätään ja pidätti
hengitystä yksityisiä juhlasanoja kuullessaan — äläpäs! ihminen oli
hänkin, — ei halunnut kenellekään pahaa — ihminen oli hänkin ja hällä
oli koti korvessa — vaimo ja lapset — ei hän ihan maantien kulkuri
ollut — ei ollut ketään murhannut — viinaa vain hiukan keittänyt
köyhyydessä — mitähän jos kysäseisi...?
Joosepin, aivoissa niin jysähti juhlallisesti:
»Mitähän jos kysäseisi siltä pääherralta itseltään että, onko se synti,
jos äärimmäisessä köyhyydessä tirauttaa tilkan kieltolakia?»
Siihen mielihauteeseensa jäi Jooseppi istumaan, häpeäntunnon ja
moraalisen, totuudenjanon sekoitukseen — sydänalassa kaiveli, kirveli,
syvältä, mutta hengen huipuilla pompahteli, pompahteli! Että mikä
lopultakin oli totuus?... Kuinka kauvan hän lienee jo istunutkaan, ne
ruuan hajut kiihoittivat nälkää, kahvelien ja herrasveitsien kilinä
tuntui lakanneen ja lakanneet oli myös juhlapuheet kaikumasta siellä,
jossa hän, se yksi, istui... Vielä olisi aika ennenkuin _se_ menee
pois...
Alkoi hikoilla Jooseppi, niin oli jännityksissään... Pah! Kuinkapa
hän, tällainen risainen äijän käppyrä, ruohtisi sisään sinne? Ne
konstaapelin karskit katseet näin ennen käräjiä — kiusasivat.
Ja vallesmannit, toinen harakanpyrstötakissa häilymässä, toinen
pukseerivormussa seivässuorana — postiröökynä silkkiröyhelössä —
kirkherra itse kuin enkeli Kaprieli paratiisin portilla — kaikki niin
tuusan tärkeinä... Mitenkäpäs _hän_ sinne!...
Sattuma tuli Joosepille avuksi. Osui näet se huvilatohtori käväisemään
väen pirtissä — se sama, jonka huvila keväällä oli seisonut autiona,
kun Kenkkunen sivu souteli — jo se toki oli juhannusaattona kotiintunut
ja Jooseppi kyllä oli pistäytynyt senkin puheilla...
Huomasi nyt Joosepin hyljättynä istuvan mustan pirtin sopessa, tuli
tervehtimään ja supatti korvaan. Joosepilla veret karahti kasvoihin
— hänkö — sinne — sen yhden puheille? hänkö? ja näissä hyntteissä?
Kenkkunen katsahti kauhistuneena omiin vaatteisiinsa. Mutta se tohtori,
kansan ystävä, tarttui yhtäkkiä Jooseppia käsikynkkään — ja silloin
sitä mentiin. Juhlapirttiin talutti se Kenkkusen ja vei hymyhuulin ihan
pirtin perimäiseen soppeen, jossa hän, _se yksi_, istui. Suhaus kävi
läpi pirtin, itse Pirhonen jäykistyi ja aivankuin säikähti. Taluttaja
virkkoi raikkaalla äänellä:
— Saanko minä tässä esitellä: Suomen Tasavallan presidentti ja —
Ryysyrannan Jooseppi!
Jooseppi tarttui ojennettuun käteen ja kumarsi... Koko pirtti
mällisteli päälle ja supatti, kirkkoherra hymyili enkeli Gabrielin
hymyä, korea adjutantti höristi korviaan ja vanha postineiti
silkkileningissään kiikaroi nenäkakkulainsa läpi ja irvisti...
Ah, satua ja sentään totta!
Jooseppi olisi jäänyt seisomaan eteen, mutta herra presidentti
_viittasi istuutumaan_ vierelleen juhlapirtin seinäpenkille ja alkoi
jutella.
Alkoi jutella aivankuin tavallinen isäntämies kirkkomatkalla — ehkä
sentään niinkuin isonlaisen talon isäntä, arvioi Jooseppi hengessään.
Ilmoista, vuodentulon toiveista, seurakunnan laajuudesta, valtion
suhteesta rajaseutuihin, pikkurikkisen politiikastakin...
Ja Jooseppi naukui vastaan. Tämähän nyt vasta oli! tämähän nyt vasta
oli! — näinkö _alhainen_ on Tasavallan _ylhäisin_ herra? Näin vaan
tässä kylki kyljessä penkkiä painetaan ja tarinata vestellään — ja koko
pirtti päälle mullistelee ja suopeasti hymyilee — minkäs sille taitavat
nuo tollot että hänkin, hänkin pääsi kohtaamaan resitenttiä kasvoista
kasvoihin?— anna olla vain Ryysy-Jooseppi! anna olla vain Kenkkusten
Kenkkunen! Sama se sille — ei liene tähän pykälää. — Se on herra
resitenttikin lähtennä reissuun? sanelee Jooseppi komplimangejaan.
— Joo — pistäysin Petsamossa..., kertoo armollisesti hänen
ylhäisyytensä, jota Joosepin mielestä yhtä hyvin voisi nimittää »hänen
alhaisuudekseen», niin on alava alamaisilleen — resitentti — kuninkaan
arvoinen majesteetti!
Joosepilla kyllä leikkii kielen kärjellä se kieltolakikysymys ja
syntikuorma kutisee sydänalassa, mutta hän on siinä määrin lämmennyt
täyteen höyryyn pelkästä kunniasta puhutella valtakunnan päämiestä ja
saada istua herra presidentin vieressä — että tuo sielun polttavin
kysymys ei pulpahda hänen suustaan — ja samalla herra presidentti jo
hymyillen kääntyykin toisen talonpojan puoleen — Jooseppi jää syrjään.
Mutta ovensuusta jo Pirhonen pälyy ja postiröökynä toiselta puolelta
antaa merkin että »jo piisaa — tule pois pökkö!»
Jooseppi on hienotuntoinen mies hermoiltaan ja gentlemanni
pohjariitingiltään — hän tottelee viittauksia. Mutta se
taluttaja-tohtori toimittaa Joosepillekin jälkiruokaa ja pullakahvia
sekä kysyy kaikkien kuullen:
— Oletko nyt tyytyväinen että sait tutustua Tasavallan Presidenttiin?
— Jaa minäkö? naukuu Jooseppi. — Vaan minähän, poika, vasta ounkin
tyytyväinen! Kyllä vain resitentti minunlaiselleni kelpaa...
— Mistä te oikein keskustelitte? jatkaa tohtori juhlallisesti.
Johon Jooseppi, ilonirve naamallaan, vastaa, kahvipullaa nieleksien:
— Ka tästä Suomen kansan asemasta maaliman historiikissa, Petsamosta ja
Ranskan politiikasta...
— Jottako ihan Ranskan politiikasta? pistää väliin kunnallislautakunnan
esimies.
Koko pirttiväki nauraa suosiollisesti, suomalaisesti. Läänin
maaherrakin hymyilee, sikarinpötky suupielessä ja kultasankalasit
nenällä...
31.
— Krää — krää — krää...
Käräjiin! Käräjiin! Käräjiin!
Pahankorven harmajat variksetkin sitä jo rääkyivät petäjänlatvoista
toisilleen. Ja kaksi iloista harakkaa, jotka aivan turhaan olivat
pistäytyneet Ryysyrannan tunkiolle tutkimusretkelle että löytyisikö
sieltä mahdollisesti mitään heille sopivaa ulosheitettyä, kuulostivat
räkättävän samaa asiaa:
— Kra-kra-kra! Ha-ha-ha! Sak-sak-sak! säksättivät ne purstojaan
huiskutellen.
— Sak-sak-sak!
— _Sakkoja_ piessan linnut säksättävät! tuumii Jooseppi Petkeleen ja
Jängän kylien käräjämiehille, joitten pitkässä jokiveneessä hän juuri
on lähtemässä kihlakunnan käräjiin naapuripitäjään asti.
— Kunpa sakoillakaan selviäisi, vastaa Vellivaaran Jahve,
yiijänkäläinen pitkätukka ukko — viinankeittäjä hänkin.
Pohjaanpa kolisi pitkä tervapaltamo Petkeljoessa, mutta emäjoen väljiin
väyliin päästyä — eipä enää kolissutkaan. Juhlallisesti se hurahti alas
kymmenkunnan korskeata koskea, viehkeästi viehkuroi läpi vaarallisista
Virroistakin. Sittenpä enää ei koskia ollutkaan, voimakas joen kymi
vain läksi vetämään mutkitellen kauniitten kallasten lomitse kohti
naapuripitäjän emäjärveä. Kaksihangassa parittain soudettiin, perämies
lisäksi huopasi lujasti — viisi miestä airoissa — jokivene juoksi hyvää
vauhtia, moninpaikoin vielä veteli purje, neliskulmainen jokiveneen
suurseili, ruskeista säkinkuorista yhteenkurottu. Pohjoisen puolelta
sinimustina vihureina vinkuva tuuli puhalsi — raikas oli ilma — kesä
kulta kai jo hyvästejään heitteli ja syksyä sijaisekseen suksutteli.
Kellersivät jo koivikotkin jokirannoilla ja pihlajat tulipunaisina
loistivat. Käräjämiesten nenännipukat hieman sinervinä kuulsivat, kovin
kesäketineissään olivat ukot käräjille matkanneet. Yksitoista ukkoa ja
pari käykkäleukaista akkaa!
Oli siinä monenkarvaista käräjäsankaria. Oli korpirojun ritaria,
oli pesäero-riitelijää, oli metsänvarkaudesta tai haaskauksesta
haastettua, oli toisen perintöosuuden anastajaa, toisen akan
makaamisesta manuutettua, oli lehmän utareen leikkelijää, oli
porokorvamerkin väärentäjää ja pariskunnan kunnianloukkaajaa.
Olipa joukossa salaperäisestä syöttämisestä, tuosta ikivanhasta,
inhoittavasta taikatempusta syytetty poppamieskin, Ylijängän ja
Taivalkorven rajamailta, pikkuinen musta äijän kämpyrä, jonka
mainittiin ruumiinytimellä erottaneen kaksi rakastavaista ja tehneen
naapurin piikatytön hulluksi! Vielä joku äkäpää todistaja-ämmäkin
samassa saatanallisessa jutussa, samassa pitkässä veneessä. Olihan siis
pahantekijöitä Petkeleenkin perukoilla, kun tarkalle otti ja käräjiin
käskettiin. Synkkänä hahmoltaan veneen pohjalla, pintturin kohdalla
konttien keskellä, istui Ryysyrannan Jooseppi. Mykkänä tuijotti mies
milloin mustaan virtaan, milloin tulipunaisiin pihlajiin jokiäyräällä,
milloin loi väijyvän katseen muihin käräjämiehiin.
Nyt sitä siis hänkin on menossa sinne korkean oikeuden tuomioistuimen
eteen. Antavatkohan linnaa? Ja keitä kaikkia siellä esiintyneekään
ilmiantajina, päällekantajina ja todistajina häntä vastaan? Hänellä on
korkeita ystäviä, mutta pirullisia vihamiehiä...
Tuossa toisessa veneessäkin, joka perässä tulee kilometrin päässä
turhaan koettaen tavoittaa, taitaa niitä vihamiehiä joku olla joukossa.
Kukkuroillaan käräjäväkeä on sekin paltamo — kirkonkyläläisiä,
lie tuolla jompikumpi nimismiehistäkin, kolme metsäherraa, neljä
kappaletta kauppiasta, turkkipäällinen tukkipäällikkö, työnjohtajaa,
puupäällikköä ja savottasaksaa jos jonkinlaista. Siinä sakissa kai se
on Pirhonenkin...
Jooseppi miettii, miten suunsa sovittaisi silloin kun tuomari kysyy:
että mitä vastaajalla on sanomista puolustuksekseen?
Jos sanoisi sille puhtaalla kirjakielellä näin että;
»Herra tuumherra ja söötinki, eihän minulla itse asiassa ole
mitään puolustuksekseni ramille tuotavaa, vaan suokaa anteeksi,
jos sytämellisesti tietustan, mitä äskettäin meinasin tasavallan
resitentiltäkin kysäistä, jotta: onko suurikin synti, jos ihminen
henken hätässä vähän kiehauttaa?»
Jooseppi on kuulevinaan tuomarin vastaavan tähän seuraavasti:
»Herra Kenkkunen! Siihen nähten että tee ansiokkaalla tavalla olette
esiintuonut Suomen kansan totellisen tarpeen kieltolain rikkomisessa,
on kihlakunnan oikeus harkinnut tätä asiaa ja nähnyt hyväksi vapauttaa
teität kaikesta eesvastuusta. Menkäät herran rauhaan!»
Joosepin synkkä hahmo kirkastui hetkeksi — iloisesti mies iski silmää
tulipunaisille pihlajille...
Vellivaaran Jahve hänen vieressään säkkipurjeen alla loikoen kuiskasi
korvaan:
— Otetaanpa Jooseppi — puitto-tuota...
Jahvella näet oli pikkarainen taskumatti, jota hän salakähmää käsitteli
säkkipurjeen suojassa. Jooseppi oli suuressa surussaan tullut hänen
taskumatistaan ottaneeksi huikeanlaisen kulauksen hengen vahvistukseksi
näin käräjiin mennessä — eipä hän omia viinojaan ollutkaan viljellyt
kesäkautena — pois oli jäämässä koko kommerverkki Ryysyrannasta.
Saattoi siis hyvällä omallatunnolla yhden ryypyn ottaa, kun toinen
hyvästä sydämestään tarjosi siinä viluisessa veneessä.
Mutta toista ei Jooseppi huolinut, vaikka Velli-Jahve kuinka tyrkytti.
Alkoi taas tuijottaa synkkänä sinimustaan virtaan... Tuo hänen
mielikuvituksensa, mielikuvituksensa, kuinka se pitikään omaa peliään!
Tietysti ne hänelle antaisivat linnaa — eihän kihlakunnan tuomari ollut
mikään synninpäästäjä pappi. Täytyihän sen herran tuomita lakien ja
asetusten mukaan...
Naapuripitäjän rantaan saavuttaessa illan jo pimetessä oli Jooseppi
Kenkkunen siinämäärin raskaan mielen rasittama ja rumien aavistusten
runtelema, että muut käräjämiehet vaivoin saivat hänet maihin. Rienaaja
oli pieksänyt hänet pehmeäksi tulisilla vitsoilla, koko ruumis oli
sairas, sielu siipiä vailla...
— Nousehhan Jooseppi, mikäs tässä auttaa. Mennään sakilla helevettiin!
Lemmenahon Luukas se murtunutta miestä näin lohdutti. Sama, joka itse
oli manattu käräjiin väärän akan makaamisesta.
Jooseppi mullisteli silmiään, kopeloi eväskonttinsa, huokasi syvään ja
tarttui Luukkaan käsivarteen.
Ei hän humalassa ollut — kaukana siitä.
* * * * *
Eipä Ryysyrannan Joosepin mielikuvitus ollut aivan hulluja haaveillut!
Juuri täksi syksyksi oli virallista tietä saapunut kihlakunnan
tuomareille jostakin ylempää uusia ohjeita, miten tasavallassa
tapahtuvia kieltolakirikkomuksia oli käsiteltävä erinäisissä
tapauksissa. Tuomarin oli otettava varovaisesti huomioon sellaiset
kurjat ensikertalaiset, joiden taloudellinen tila ja perheolot
oli todistettu sellaisiksi että köyhä kunta joutuisi elättämään
kaikki ne surkeat perheet silläaikaa kun perheenisä oli tuomittu
istumaan vankeutta ensikertaisesta salapoltosta. Tuomarille saapunut
ohjesääntö sattui sopivasti Rämsänrannan oloihin, jossa kunnan kassa
vuonna-vuotuissaan osoitti nollan numeroa.
Ja vaikka Joosepin päälle kanneltiin joukko ilkeitä ilminantoja,
joista pääkohdat saatiin toteenkin näytetyiksi — Pirhonen riehui koko
voimallaan — niin Rämsänrannan kansanomaisten, kansaarakastavien ja
kansaa syvästi ymmärtävien nimismiesten antamat lausunnot, yhdessä
tuomarin oman virkavelvollisuuden kanssa koko yhteiskunnan onneksi,
vaikuttivat sen että tuomion vaakalauta alkoi vaappua rikoksellisen
pelastukseksi. Yhä hyökkäsi esiin konstaapeli Pirhonen kaikkine
apureineen, mutta vaakalaudalle heitetty sydämen kulta painoi
painamistaan pelastuksen pahkakuppia yhä alemmas ja alemmas. Silloin
Pirhonen jäi vain silmät suurina oven suuhun kuuntelemaan oikeuden
päätöstä. Se oikeuden päätös julisti että ottaen huomioon ne ja ne
näkökohdat ja huolimatta siitä että... ynnä vedoten annettuihin
herrojen nimismiesten lausuntoihin asianomaisen olemassaolon
taistelusta köyhyyttä vastaan sekä perustaen päätöksensä korkeimmasta
oikeudesta saapuneisiin kiertokirjeisiin siltä ja siltä päivältä sitä
ja sitä kuuta, on kihlakunnan oikeus harkinnut oikeaksi _vapauttaa_
kruununtorppari Jooseppi Kenkkusen enemmästä edesvastuusta tällä kertaa
ja tuominnut hänet _ehdonalaiseen vapauteen_.
Ei harakkakaan tunkiolla niin iloisesti hypellyt kuin hyppeli
Ryysyrannan Jooseppi silloin koska mies käräjiltä palasi.
Ei tiennyt oikein, mihin ilonsa purkaisi — antoi laskea itsensä maihin
sen aateystävänsä, sen Helsingin tohtorin huvilan rantaan, oli muka
vähän asiaa herrasväelle — menkööt muut — kyllä hän tästä jotenkuten
kotiinsa kopeloi ilman omaakin venettä — on se siksi mukava talo
tämä Korpipalatsi ja höyli sen isäntä. Ihan juoksun hölkässä kuin
pimeästä tallista marhamintansa katkaissut ruuna tömisti Jooseppi ylös
huvilan törmää, pökäsi paraatiovesta sekä juoksi ylös kolmattakymmentä
kiertoporrasta niin että kumisi vain honkainen pylväskäytävä, itsekkin
nauttien tuosta kuminasta. Temmaten auki kiiltomaaleilla silatun,
kullanvälkkyvällä rivalla varustetun oven hän jo kynnykseltä kiljahti
kuin tiikerikissa selin istuvalle ystävälleen että:
— Terveisiä käräjiltä! Ei mua tuomittukaan tiilenpäitä lukemaan. Vapaa
olen kuin taivaan mäkärä ja mäkätän taas kuin ennenkin.
Se köyhäin-ystävä loi Jooseppiin niin mukavan katseen silmälasiensa
ylitse, kavahti pulpeetituoliltaan, käveli suoraan kaapilleen, kaasi
kauniista karahvista kukkuraisen jalkapikarin lääkärin määräämää
kullankeltaista konjakkia ja tuppasi kohti vieraansa pärisevää partaa:
— Kenkkujen Kenkun malja!
Ilon korkea kohtaus se Ryysyrannan Joosepille oli...
Mutta kun hän hyvän tuulen hulinassa kotiinsa asti päässyt oli,
pelastuksensa perheelleen kertonut ja pikku Kurlia polvellaan
hypitellen Pupu-Jussiakin rallattanut sekä sitten maata käynyt
muijineen kylmän kehikon puolelle, jossa seisoi sängyn renkkana, niin
osasipas kohtalo, tuo korpikirojen ikimuistava herra jälleen vaimentaa
hänen elämäniloaan, kun eukko vesissä silmin, näännyksissä ja kalpeana,
kuiskasi korvaan:
— Linnan vältit itse, vaan etpäs minua vankeudesta vapauttanut. Jo
taas, rakas ryökäle, panit riihesi lämpiämään...
Kaisa-Reeta ei liene tarkoittanut Ryysyrannan riihisaunaa, vaan jotakin
aivan muuta. Oli näet raukka jälleen tullut siunattuun tilaan.
32.
Pari vuotta on vierähtänyt siitä kun Jooseppi Kenkkunen iloisena kuin
tunkioharakka hypellen ja purstoaan leiskutellen palasi käräjiltä.
Jos ottaisimme vaivan kysyä asianomaiselta itseltään, mitä kuuluu taas
Ryysyrantaan, niin saisimme kai vastauksen: — Kiitoksia kysymästä!
Köyhä elää niinkuin märkä palaa. Kaikki on ennallaan:
ukko ja akka,
mökki ja takka,
russakka, kirppu.
Vekku ja Mirkku,
ämmä ja lapset,
harmajat hapset,
pannussa sakka,
peräisessä vakka
(jotenkin tyhjänä jauhonpölystä)
rannalla rakka...
Joosepissa on runosepän vikaa, emme mahda mitään hänen
loppusointuiselle lorulleen, omasta puolestamme tahtoisimme jatkaa
runoa seuraavasti:
Joosepin otsalla syvät on vaot,
ovessa kiiluvat ilmaraot,
kattila puhki, rikki myös rukki,
huhmar seisoo kuin vaivaistukki,
kiukahan muuri taas hajoomassa,
seinäkin maahan vajoomassa,
myrskyt nuo julmat,
taivahan hulmat
käydä taas uhkaa
— malkojen ruhkaa —
kattohon kajoomassa!
Yksi huomattava parannus, aniharvinainen edistys Petkeleen kylässä,
on tapahtunut — Ryysyrannassa on ihka eheät akkunaruudut — ruusut —
niinkuin siellä sanotaan. Mistä ihmeestä sai Jooseppi kalliit ruusut?
— pikku salaisuus — lienee käynyt sellainen vieras, joka näki hiusten
heiluvan, kun tuuli puhalsi rikkoruuduista pellavaisiin päihin.
Kateutta se kyllä on herättänyt Elettävän Konstassa, kun veli Jooseppi
mokoman lahjan on saanut — tarvitseis hänkin yhtä hyvin, vaikka totta
puhuen Elettävän Kenkkunen ei kuuna päivänä saane valmiiksi sitä
kehikolle harmaantuvaa pirttiä, johon »ruusuja» kaivattaisiin.
Jatkakaamme tarkastusta, miltä Ryysyrannassa nykyään näyttää.
On tehty eräs huomattava lisäys huonekalustoon tai mööpeleihin, kuten
isäntä sen sanoo. Pahnoilla potkii näet seitsemän lasta ja kahdeksas
potkii jossakin ahtaammassa, pimeämmässä, paljon lämpöisemmässä
paikassa. Kurlia pienemmän naskalin nimi on Kullervo Hilarius
Resitentti—viimeksimainittu ristimä luonnollisesti sen ikimuistettavan
tapahtuman jälkikaikuna, kun lapsen isä oli saanut kunnian tulla
esitetyksi itselleen Tasavallan päämiehelle — arvoisa lukija kai
muistaa, miten Kenkkunen Rämsänrannan pappilan pirtissä keskusteli
hänen ylhäisyytensä kanssa Suomen asioista ja jonkunverran Ranskan
politiikasta. Sitä iltaa seuraavana lauhkeana elokuun yönä kenties tuon
seitsemännen vesan syntysanat oli lausuttu — emme ihan varmasti tiedä,
voimme vain laskea sormillamme. Kaikissa tapauksissa Kenkkusen henki
noihin aikoihin oli väkevästi kullervoinut ja veisannut Hilariuksen
kiitosvirttä korkean veljeilynsä hurmiossa.
Mikä taas oli oleva hänen nimensä, joka pimeässä putkassa potkiskeli,
sitä ei vielä ollut suunniteltu —? Jos se oli tytön typykkä, niin
saattoipa tulla kyseeseen nimisointuma sellainen kuin Rekiina
Resitenska, sillä muistihan Jooseppi siellä pappilan praasnikoissa
tuona käräjäkesänä nähneensä hänen ylhäisyytensä pönäkän puolisonkin,
josta Kaisa-Reeta, tottapuhuen, oli ollut huvitettu enempi kuin
valtionhoitajasta tai maaherrasta. »Miten hän oli puettu se
resitenska?» oli Kaisa-Reeta näet udellut Joosepilta: »Olikohan tuolla
ihan silikkiset leningit?»... Sen hiivatistako hän sen tiesi, Jooseppi:
»vaikka oisi ollunna Enklannin ulsterista!» oli tiuskaissut vaimolleen.
No niin, pikku resitenskaa ei siis vielä ollut syntynyt tasavaltaan,
mutta hyväpä että oli pikku resitenttikin — vilkas pojan vekkuli se
olikin, varhain jo oppinut omin jaloin kävelemään — mekko tuolla
toistaiseksi heiskui yllä, jonka alta vilahteli paljaat kintut —
Kullervoksi pilttiä vaatimattomasti nimitettiin.
Pirttiviljelyksestä siirtykäämme varovaisesti tarkastamaan Ryysyrannan
ulkoviljelystä. Mitkä hyvät hedelmät oli kantanut Joosepin ehdonalainen
vapaus? Ehkä meidän nyt pitäisi puhua hyvin hiljaa, ihan kuiskaamalla.
Mutta koko Rämsänranta sen sittenkin tietää että Jooseppi Kenkkunen
vieläkin tirauttaa tilkan miestäväkevämpää, »jos miestä väkevämpää
missä tarvitaan maan eistä vaikka kaatamaan». Hän ei tee sitä
omasta intohimostaan, vaan niinsanoaksemme tositarpeesta, yleisestä
painostuksesta. Jos joku on syyllinen, niin on se koko Rämsänranta,
mutta Rämsänrannan takana on — koko Suomen Tasavalta.
Ymmärtäkäämme kaikinmokomin Jooseppia! Kun hornan pimeys haihtui
ja vapauden tähti nousi Pahankorven horisonttiin, niin lakkasi
luotto juonittelemasta — retiitti ronklaamasta — ja sekä herrat että
parempiosaiset talonpojat kuiskasivat Kenkkusen korvaan ystävällisiä
sanoja. Mökissä oli kauhea puute, kaiken nuusa, lapsia sikisi lisää,
Jooseppi rukoili Jumalaa, apua ei tullut — kiusaajain kuoro oli
suuri... Kauvan, kuukausimääriä mies kamppaili ylivoimaa vastaan kuin
Sven Dufva ryssiä vastaan sillalla kuunnellen jumalallisen kenraalin
kehoitusta: »el' yli päästä perhanaa!» Kaisa-Reeta itki ja kielsi,
häpesi ja vähin uhkasikin, mutta ylivoima vyöryi päälle kuin tulivuoren
laava — Jooseppi oli tulla hulluksi. »El' yli päästä perhanaa!» Oh
— mutta sellaiset ystävät — ja nälkä kotona. »Jos et vähän tirauta,
niin...!»
Siinä sitä oltiin elämän myllyssä. Köyhä saatana seisoi sen totuuden
kynnyksellä, jonka toisella puolella rehoitti elinkautinen »nuusa» ja
»retiitti ronklasi».
Ja silloin Jooseppi raiska taas lankesi — jos se nyt sitten olikaan
oikea lankeemus.
Pistäkööt tiilenpäitä lukemaan Oulun linnaan...
Mutta — eivätpäs pistäneetkään. Eivät edes käräjiin vieneet. Ei
näet Pirhonenkaan enää ilkeä ahdistaa. Mikä sitä Joosepin-kaltaista
jahtaamaan kuin ristiselkää repoa! Kaukaa-viisas ja ketunhäntä
kainalossa. Kenkku on Kenkku. Piru hänestä! Eihän tuo ketään tapa.
Hämmentäköön pataansa tai olkoon hämmentämättä.
— En minä kehtaa enää sen Kenkkusen rankkitynnyreitä lähteä tunkiolta
nuuskimaan, sanoo poliisi ylenkatseellisesti. — Se on, häjy, niin
kaukaa-viisaskin, tuppaa väittelemään itsensä presitentinkin kanssa.
Muistetaanhan tuo...
— Nuorimman poikansakin kuuluu kekkuli tutentiksi ristittäneen!
siunailevat kirkonkylän hurskaat akat.
Jooseppi siis sai olla rauhassa ja pusertaa lääkettä jyvistä
ja ytimistä silloin kun sitä nimittäin välttämättä tarvittiin.
Ehdonalainen vapaus ei sentään noussut miehelle päähän, Jooseppi ei
tahtonut loistaa sivuammatillaan — siksi vaaranalaista tuo homma
sittenkin oli. Eikä hän itse hullautunut siihen aineeseen, jota
salavihkaa kirkonkylään kanteli. Hän teki vain tehtävänsä — eikö hän
ollutkin vain halpa välikappale väkevämpäin voimain palveluksessa?
Mutta jokaisesta tilauksesta, jokaisesta keitoksesta hän salaa kärsi,
syvästi, järkytetysti — Kaisa-Reetan kyynelet ja nääntyneet posket
kiusasivat häntä. Tuo ikuinen taistelu miehen ja vaimon välillä... Jos
hän olisi ollut todella kaukaa-viisas, niin olisi hän vaikka velaksi
hankkinut vaimolleen kirkkohameen ja uuden paidan — Kaisa-Reeta olisi
silloin hyrskähtänyt hyvästä mielestä itkuun ja antanut anteeksi
paljon —mutta tässä asiassa oli Jooseppi ryhditön. Hän vain hypisteli
hyppysissään niitä vaimoväen vaatetuksia Maakunnan tiskin takaa, mutta
lahja jäi viime kädessä aina viemättä — oli olevinaan niin paljon muuta
kotiin vietävää. Jauhoja piti olla runsaasti, paisumistaan paisuvan
pereen syöntikyky kasvoi kuukaudesta kuukauteen. Pikanellirulla olla
piti myös — ihmisen mielialat — ja kahvitta ei ajanpitkään tullut
toimeen huonossakaan hökkelissä. Kahvia annettiin, silloin kun sitä
keitettiin, tilkka kaikille tenaville — se on Suomen kansan tapa
sydänkorvessa. Kurli kurlutti kuin muuttokurki, ellei saanut mokkaa. Ja
pikku Kullervo porasi myös, jos ei ämmä omasta kupistaan kulauttanut
pisaraista hänellekin — pikku resitentille. Kerran keksi Jooseppi ostaa
»röönääkin» venäläispuodista ja uhmasi myrkyttää kaikki russakat,
mutta siitä kuusijalkaiset niin loukkaantuivat että juoksivat perässä
saunariiheenkin — yksissä lämpimissä kylpemään. Ja jonkun viikon
päästä ne palasivat koivet käkkyrässä takaisin pirttiin ja sikisivät
vielä hyöteämmästi. Siitä Jooseppi ja hänen huonekuntansa ymmärsivät
että russakoille on niiden luoja luvannut asumaoikeuden ikiajoiksi
Ryysyrannalla. Huonemiehiä ne olivat — yksissä särpimissä. Väärin oli
niitä vainota keisarivihreällä — eihän tuota ollut koko keisariakaan,
tasavaltoja vain niin pitkälle kuin silmä kantoi pohjan navan alla. Oi
Rusasen ukko ja vanha Vesteri vainaa!
Oli se semmoinenkin, kansanhokema että Rusasen ukko tuskastuneena
oman mökkinsä russakoihin oli survonut niitä muutaman tuhannen
petkeleellä ja petäjähuhmarella, kuivannut lämpimällä arinalla
ja tehnyt tupakkaa — isolla visakopalla sitten oli poltellut ja
tuumaillut: »tämä se tyrälle hyvää teköö!» Vaan vanha Vesteri vainaa
puolestaan kuului toimittaneen, kun jauhot loppui, että: »kun oisi
keittää viinaa noista ruskeasiipisistä!» Haudassa nyt makasivat nuo
molemmat leikinpuhuja-ukot, mutta russakat yhä marssivat kuolemattomana
armeijana pitkin Rämsänrantaa. Antoipa marssia. Oi Rusasen ukko ja
vanha Vesteri vainaa!...
33.
Kauhea katovuosi on kohdannut kolmatta osaa Suomenmaata. Rämsänrannan
vaivaiset viljelykset se on raiskannut perinpohjin. Petkelkylässä on
paleltunut kaikki mitä maassa kasvoi — perunoita ja mustikoita myöten.
Joka ikisestä mökistä on julma vieras vienyt viimeisetkin viljakset.
Alakuloisena nostelee torpanmies loppumattomassa vesisateessa
läpikastuen lyhteitä kärväisiin — olkia vain ja jyvättömiä, mustia
tähkäpäitä. Kun Ryysyrannan Jooseppi on ahtanut saunariihensä
täyteen märkiä kupoja sekä pari päivää niitä kuivatellut kiljuvan
kiukaan kuumuudella ja vielä kolmannen päivän vartallaan piesten
riehunut ja rypenyt naama mustana siellä riihisaunassaan, niin saapa
mies lopuksi jumalanviljat pussiinsa — saa kokonaista kaksi kappaa
imeliä ohranjyväsiä. Ja samoin käy kaikissa naapurimökeissäkin:
Huhmarniemessä, Lintuniemessä, Elettävässä, Mullimäessä ja muissa.
Hirveä hädän tunne tunkeutuu hiljaa petkelkyläläisten rintoihin — nyt
se vasta, nyt se vasta myrkyt lykkää! Mistä nyt pitkän talven leipä,
kun sitä ei ole syksysulallakaan?
Kirkonkylän kauppiailla on tosin jauhomakasiininsa, mutta mistä saa
köyhälistöarmeija rahat, millä lunastaa jokapäiväiset tarpeensa. Mistä?
Pienet on palkat pöllimetsässä ja raskas työ raa'alla ilmalla.
Paperipuu-savottaan samoaa Ryysyrannan Jooseppikin, kirves olalla,
kaarisaha kädessä, reppu selässä — elkäämme kurkistako mitä repussa
on, lopen laihalta se vain näyttää. Päiväkaudet vesisateessa hakkaa
ja sahaa Jooseppi, kuin pahassa unessa hän riehuu, elämän hirmuista
todellisuutta sielussansa hautoo. Hän on tähän asti ollut verrattain
hilpeä mies, ainakin ilon naamaria on hän kantanut, vaikka sisuksia
lieneekin poltellut. Nyt — tämän viimeisen katosyksyn tullen — ei
ilonaamarin kanto enää käy. Uurteita täysi on otsa ja miesjoukossa
kulkee Jooseppi vaiteliaana, ei luista enää leikkipuhe. Eivät tahdo
kaverit oikein enää tuntea koko miestä samaksi. Vielä jonkun tilauksen
toimittaa, mutta senkin tekee kuin pahassa unessa. Kuin siipiin ammuttu
metso mies pehertelee pensaikossa. Ja kotinsa ovesta sisääntullessa
tuntee kuvotusta, pienimpiä lapsiansa hellällä kädellä silittelee,
mutta pakoon lähtee, kun milloin vaimonsa hahmon näkee.
Aapeli poikaa vähin pöllisavotassa apurina käyttelee, jotta
pikemmin joutuisivat pinot. Täysi mitta niissä olla pitää ja vielä
»kostajumala päälle» — ankara on yhtiön tarkastus. Ei riitä kovalla
työllä ansaittu raha suurelle perheelle — eikä Jooseppi, vähäläntä
kyssäselkä, ihan joka päivä jaksakkaan propsityössä raataa. Sairastuu
mies rasituksesta ja märästä ilmasta ja läsii viikkokausia maaten
pirttinsä peräpenkillä. Ämmäkin on raihnainen, lapset kaikki romuskassa
— Kaisa-Reeta viimeisillään. Siitä kun jälleen vähän voimistuu
Jooseppi, niin ei työnnykkään sinne järven taa paperipuu-savottaan,
vaan lähtee Pahakorpeen petäjäleipäpuita katselemaan. Petäjää,
petäjää kiskoa täytyy — tänä talvena kuollaan muuten nälkään. Kaataa
yhden puun, kaataa toisen, kulkee kuukkaillen, mistä vielä kolmannen
petäjän romahuttaisi? Leipäpuun, Pohjolan taatelipalmun! Kirottu puu
— siunattu puu — kautta vuosisatojen se sentään on pelastanut Suomen
korpikansan nälkäkuolemasta. Terveelliseksikin hokevat vanhat ämmät
petäjänsekulileipää — sydänalatautia se näet lievittää. Sitkeiksi
kasvavat lapset, jotka sellaista liikkiä jyrsivät...
Vekku koira, korvat pystyssä, häntä kippurassa isäntänsä perässä
seuraa. Pahankorven kuiskutuksia kuuntelee. Joko taas, joko taas itse
Paha oudosti ääntelee? Jooseppi kuuntelee sitä puolella korvalla...
Mikä se oikein on tuo ikuinen kutsuva ääni? Morsiantaanko yhä Paha
siellä huutelee syvän urun takana? Tuossa on pontikkapata puron
rannalla hiukan ruostuneena — olkoon — Jooseppia tympäisee, ei tahdo
katsoakkaan sinne päin. Kovinpa se nyt taas ruumiiseen ottaa, kivistää
rintaa, kolottaa selkää, pakkaa vähän kuin päätä pyörryttämään, Paha
yhä kuikuttaa, uikuttaa siellä kaukana — ja joskus rääkäisee läheltä
haltijavaris. Mitä, jos olisi kaataa juuri tuo petäjä, jonka latvassa
haltijavaris istuu?...
Jooseppi iskee kirveensä petäjän kylkeen. Pihkaiset lastut lentelevät
— haltijavaris pakenee kamalasti rääkyen — Jooseppia hytkäyttää —
naurahtaakin ääneen ja usuttaa Vekun juoksemaan variksen perään.
Syvenee syvenemistään hakkuukolo — Jooseppi läähättää, vaan ei hellitä,
kiertää toiselle puolelle ja lyö kirveensä toiseen kylkeen. Nyt se
kohta romahtaa... Jooseppi toimii kuin unessa, käsi tekee ankaraa
työtä, vaan henki liitelee muissa maailmoissa. Yhtäkkiä päätä niin
oudosti pyörryttää, kirves lakkaa heilumasta, sydänalaan pistää.
Jooseppi mitään ajattelematta tarttuu molemmin käsin petäjän tyveen.
Samalla tulee tuulenpuuska pohjoisesta — petäjä rusahtaa ja romahtaa
maahan. Jooseppi ——— herrajumala — väärälle puolelle jäi Jooseppi.
Petäjän tyven syliinsä sai — sen kanssa kamppaillen maahan vaipui.
Viimeinenkin maailman hämy musteni hänen silmissään... Hirveän
rymähdyksen kuullessa kirmaisee koira kiireesti takaisin isäntänsä luo
— oivaltaa heti mitä on tapahtunut ja alkaa vimmatusti haukkua. Sitten
se suorastaan jo ulvoo kuin susi arolla. Pahakorpi humisee myöhäsyksyn
viimeistä huminaa, puro pauhaa syvällä urun pohjassa, ja Paha ääntelee
oudosti kaukana rotkon takana.
Ryysyrannan Jooseppi vain nukkuu...