— Maahanko tosiaan tahtoisit minun kaatavan? Näin hyvän sinukan?

ihmetteli Jooseppi naukuvalla äänellään.

— Vaikka tunkioon! sanoi emäntä, jota ei edes pieni ryyppy pehmittänyt.

Jooseppi meni kotaan. Mutta hän ei ehtinyt olla puoltakaan tuntia

rauhassa, kun hänet taas yllätettiin samalla tavalla. Toisen veljen,

Lintuniemen Roopen, musta pää näet työnsihen sisään.

— Lainaatko veturia, sanoo Roope, piskuinen, pippurisilmä mies, —

minulta sikiöt mäenlaskussa säpäleiksi särkivät, oisi kirkonkylällä

käynti, osuuskaupasta jauhoa tuon. Huomenaamuna saat takaisin.

— Lempoko teijät kaikki tänne kotaan lennättää? Halkometsässähän minä

olen tavattavissa? Senkö rumahisen santarmi sulle suihkasi, että täällä

olen? puhisi Jooseppi punaisena.

— Konsta tuo vain vastaan viuhotti ja pysähtymättä perään huuteli: »jos

Ryysylässä pistäyt, niin navetan puolella on Jooseppi». Ja oikeinpa tuo

sanoikin, sihisi Roope asiantuntevasti ympärilleen tirkistäen.

— Ei ole oikea paikka tapailla tätä miestä navetan puolelta, murisi

Jooseppi.

— Oikea tai väärä, vaan lainaatko veturin?

— Ka ota! tokasi Jooseppi vihaisesti ähkien kyykyllään nurkassa...

Roope on jo törmää alas menossa, kun Jooseppi huutaa hänet takaisin:

— Pirskautahhan tuosta piiskaryypyt... Ja kun toinen taas teki lähtöä,

sanoi:

— Tottahan lihalliseen veljeen luottaa saa?

— Olenko minä pahemmastakaan sinua ilmiantanut? kivahtaa lyhytsäärinen

Roope.

Osasi se karmelias pistää, tuo Lintuniemen Roope, jolla kuten

toisillakin veljillä on pahanen mökkinsä, köyhä elämä ja paljon

lapsia — niin paljon lapsia kanakopissaan että on tullut kuuluisaksi

kihlakunnan maanviljelyssihteerin käynnistä. Katseltuaan töllin

peltoasiat oli näet sihteeri pirtin kötykseen tultuaan tuumannut

Roopelle: »Teillä on erinomainen pirttiviljelys, isäntä, mutta vallan

kelvoton ulkoviljelys.» — Pirttiviljelys!

Roope läksi ja Jooseppi palasi yhä kotaansa. Vekun ja Aapelin hän

sentään komensi saunarantaan vahtimaan — kuka takasi ettei sattunut

vaarallisempaakin kulkijaa? Ja eikös sattunutkin: Kenkkuvaaran Aatami,

kolmas veli, ajoi jäkäläkuormaa, mutta rannan alitse se isäntä ajeli

— tämä mies ei poikkeillut veljensä mökissä, kuului muka niihin

parempiosaisiin petkelkyläläisiin.

Kenkkua tänä päivänä horisontissa kummittelee, arveli Jooseppi,

sivuajosta ilmoituksen saatuaan. Taas näkyi järven selällä paksu ja

lyhyt miehen tallero, Vekku sitä pari kertaa haukahti, mutta liikutti

häntäänsä kuin hyvääkin tuttua tervehtäen ja hyvä tuttuhan tuo olikin:

Huhmarniemen Ukko-Paavo!

— Onko isäsi kotosalla? Aapelilta avannolla Ukko Paavo kysäsi.

— Annahhan käyn ehtimässä — tuonne kai se aijan taa mäni, selitti poika

tolkusti. Ja heti kun Huhmarniemen Ukko oli mennyt pirttiin, hiipi

Aapeli kotaan. Jooseppi sanoi:

— Se on hyvä vieras — _sen_ saat käskeä tänne!

Hän oikein ilostui sielussaan — Huhmarniemen Paavo oli näet rauhan

mies, vanhan kansan mies, hurskas mies, mahdoton mies pahantekoon

ja lisäksi aito lipilaari pyhän hengen ja pontikan mies, joka

korkeammin kuin yksikään käsitti jumalanviljan merkityksen suuressa

ristikunnassa. Kun pontikka pullon kaulassa pani pul-pul-pul, niin

Ukko-Paavon kaulassa se lirisi Iii—lii—lii — siinä määrin hengellisesti

ja kohtuullisesti ynnä juhlallisesti ukkojuntikka sitä ainetta arvasi

ryypätä.

12.

Kodassa ukot istua myssyttävät pölkkyjen päällä ja hissuksiin

maistelevat. Nuo kaksi korven tonttua, Jooseppi pakana ja Ukko-Paavo,

uskovainen. Kuunnelkaamme kaukaa heidän keskusteluksiaan:

— Se tuo ihmisen elämä..., joluaa Jooseppi.

— Niin se on! todistaa Ukko-Paavo.

— Siinä on monta äkki-mutkaa..., toteaa Jooseppi.

— Ja hyppyriä! parantaa Paavo.

— Umpikujakin toisinaan vastaan nakkautuu..., kehittää Jooseppi.

— Ja iankaikkisen kadotuksen kaivo! lisää Paavo hartaasti, pannen

känsäiset kätensä ristiin.

— Mutta ihminen ei elä ainoastaan leivästä,, jatkaa Jooseppi.

— Ei elä, ei elä! myöntää Paavo.

— Vaan viinaakin joskus täytyy viljellä..., livahuttaa Jooseppi silmää

iskien.

— »Viina, tarpeeksi juotu, ilahuttaa ihmisen ruumiin ja sielun», sanoo

Jeesus Syyrakki.

— Entä miten Mooses määrää? kysyy Jooseppi, joka huonosti muistaa

Raamattua.

— »Ota sinun rahas käteesi ja mene siihen paikkaan, jonka Herra

Jumalasi on valinnut, ja osta sillä rahalla kaikkea, mitä sielusi

himoitsee, joko se on nauta tai lammas, viina tai väkevä juoma taikka

mitä ikinä sielusi himoitsee: syö ja juo se Herran Jumalasi edessä, ja

ole iloinen, sinä ja huoneesi!» Niin se sanoo Mooses. Ukko-Paavo sen

muisti sanasta sanaan.

— Mukava mies se Mooses...

— Oli, oli se!

— Niitä korpiukkoja niinkuin mekin tässä..., arvelee Jooseppi.

— Niin oli, niinpä vain! sanoo Paavo.

— Vaan viettelyksensä se on tässä viinassakin… visertää Jooseppi.

— Ono! myöntää Paavo. — Ihminen on synnin ala myyty.

— Onkohan tuota koko syntiä olemassakaan? epäilee Jooseppi.

— On se, on se! sihistää Paavo.

— Vaan kun minusta tuntuu, jotta saapi tehä mitä vain, jos ilkiää,

tuumaa Jooseppi.

— Se on erittäin synnin teko ja erittäin synnin tunto! opettaa hurskas

Paavo.

— Niin sitäkö sinä mustan pässin kauppaa hiihtelit hieromaan? tokasee

Jooseppi, vilkkusilmä.

— Ka sitähän minä hiihtelin, selittää Ukko Paavo.

— No otetaanpa tästä..., tarjoaa Jooseppi limonaatipullon suusta.

— Ka johan tätä..., kiittelee Ukko-Paavo punaisena ja onnellisena

paistavin kasvoin. Kähäräpäineen, lyhkäisine vantteroine vartaloineen

hän taitaa olla kokolailla suuren kaimansa Paavali Tarsolaisen näköinen.

— Tuota noin, mitä sinä naapuri oikein meinaat tästä viinankeitosta?

tiedustaa Jooseppi.

— Mikäpä hänessä, vastaa Paavo. — Se on iso assie! Ukko-Paavon kieli

niin pehmeästi sihisti ässää.

— Iso! innostuu Jooseppi. — Mahottoman iso...

— Eikä se ole kaikille sallittu —, selittää Paavo hartaana.

— Ei! jatkaa Jooseppi. — Eikä se toki kaikilla lykästäkkään...

— Ei puolillakaan! tunnustaa toinen.

— Vaan minä keitän meleko hyvää. Tämmöistä passaa! kehasee Kenkkunen. —

Eikös passaakkin?

— Joo! jorahuttaa Paavo. — Se on kaikki niinkuin Herran Seepaotin

armosta. Lunastajamme ja mestarimme turvissa...

— Niinpä vain, myötittelee Jooseppi, tuo iloinen pakana.

— Minä meinaan, jotta niinkuin tää viina-ainekkin, jatkaa Paavo

hartaasti. — Että se on syntiselle raavolle ratoksi ja rakkavuueksi

annettu ylhäältä, jos sen ihminen täällä ajan laaksossa oikein

vastaanottaa ja nautita taitaa.

— Vaan _me_ ukot osaammekin vastaanottaa ja nautita. Otetaans pieni

tärähys! tarjoaa taas Jooseppi.

— Vaan jos peähän mänöö? empii Ukko-Paavo.

— Päähän, päähän sen mennä pitääkin! vakuuttaa Jooseppi. — Vaan se on

siinä, jotta missä hengessä?

— Joo, siinä se on, auttaa Paavo: — Se salaisuus, joka tyhmiltä visusti

kätketty on....

— Ja maaliman pöljiltä! parantaa Jooseppi.

— Ja öykkäreiltä! vielä petraa Paavo. — Minä en iltikseni istuskele

siellä, kussa pilkkaajat ja koiranleuvat istuvat. Vai oletko nähnyt,

naapuri? tinkaa Ukko-Paavo hieman niinkuin jo liikutettuna.

— Enpä tosiaan muista nähneeni! kimahtaa Jooseppi. — Tässä kylässä ei

ole ketään muuta niin yksivakaista musikkaa kuin sinä, Huhmarniemen

Ukko-Paavo!

— Minä en käyskentele kommuunain kokouksissa! kehasee Paavo jo ihan

punaisena naamaltaan.

— Enkä minä! julistaa myös Jooseppi. — Se tuo politikka... on pirusta.

Pirusta se on!

— Niin se on! lämpenee kauttaaltaan Paavokin, rauhan mies. — Se on sitä

Rumahisen savottaa, sitä Anttiristuksen viimeisten päivien rienausta,

josta Sana meitä ankarasti varoittaa.

— Oikein! iloitsee Jooseppi. — Sinä oot tomakka ukko ja sinusta minä

riivatusti tykkään. Meillä sitä ei tämän rannin kanssa riitaa tule!

Ja Jooseppi lyödä räppää Ukko-Paavoa rakkaasti polviin.

— Ei kai sitä tähänasti ole riita-aihetta kopeutunut, todistaa Paavo.

— Eikä kopeu vastakaan! vakuuttaa Jooseppi.

— Se on kaikki taivaallisen Isän armossa niinkuin tämänkaltainen

naapurisopukin, puhelee Paavo lauhkeasti.

Jooseppi tahtoo lisätä höyryä henkipannuun.

— Otetaanhan, Ukko-Paavo, vielä vähän vahvistusta. Minusta on

pikkuhiljaa mukava peli, kun miehellä on niinkuin hiirenpesä täällä

nuppirustingissa ja saa siivota suuvärkkinsä puhtaaksi...

— Mukava, mukava se on... Ja hyvä tavara!

— Hyvä! Saapi sitä joskus omaansa kehaista.

— Ka saapi, saapi...

— Sanoppa nyt, rakas naapuri, että mitä sinä oikein juuria myöten

tuumaat tästä nykyaijan kieltolaista?

Jooseppi oikein naukui ja korosti sanaa »kieltolaki».

Ukko-Paavo kopisteli jämerän äkkiväärän piippunsa ihan tyhjäksi

perskoista, latasi omasta massistaan kessua, sytytteli verkkaan, imasi

sauhun sisäänsä ja sanoi huokaisten syvään:

— Se on tuota sillä lailla, kuulehhan Kenkkunen, jotta kieltolain

pykälästä ei Pyhässä Raamatussa rohveetain kautta puhuta pyhäsen

pöllähtävää!

— No se on jullilleen sanottu! huudahtaa Jooseppi haltioissaan. — Ja

minun nimeni elköön olko Kenkkunen, jos ei nyt oteta tätä viimeistä

tärskäystä pohjasakkoja myöten. Terve!

— Terveppä terveh! purisi Huhmarniemen Ukko Paavo.

— Ja sen minä sanon, jotta kun tulevana vuonna vaalit toimitetaan

Rämsänrannalla, niin etuskuntaan, etuskuntaan, me sinut, Pappa-Paavo,

täältä Petkelkylän ketunpesästä äänestämme, niin että pamahtaa!

Uskovainen Ukko-Paavo taisi tuntea saaneensa jotakin liikaa, koskapa

äkkiä joutui hämilleen ja änkytti tulipunaisena:

— Ä... ä... älähän nyt na-naapuri! Eihän sitä nyt tuohesta takkia eikä

lukkarista pa-pappia. Hehheh!

Ukkoa tuppasi naurattamaan ja naama oli autuaallisessa irvistyksessä.

Mutta Jooseppi vain jankkasi:

— Etus-, etuskuntaan...

Samassa ilmestyi Kaisa-Reeta vihaisena kodan oven auki temmaten ja

tiuskasi:

— Voi turkin tuhnu tuota miehen morikkaa kun ilkiää juottaa Jumalan

valitunkin humalaan!

— Hu-humalaan? kiljahti Jooseppi kimmahtaen ylös pölkyltä.— Siitä

mustasta pässistähän me tässä kauppaa hieromme tämän Ukko-Paavon

kanssa...

— Pässistä! Pässistä! niin se on assie…, päkättää Paavokin hätäilemättä

ja tyytyväisenä sekä nousee hänkin lähteäkseen pirttiin, jossa emäntä

toisikertaan on kahvit kiehauttanut.

13.

Hyvin ne luistivat taas arat asiat — korpiroju kelpasi — ihmiset

iloitsivat — elämän harmaus hiukan hälveni — korven horisontissa

leimahteli valopilkkuja — kuin hyvä haltija-tonttu tanssi Ryysyrannan

Jooseppi kukkaisten ja ruusujen päällä — rahaa tuli ja jauhoja myös —

pietarsaarelaista pikanellia ja suomisikaaria...

Mitäs siitä, jos miekkonen riemuissaan oli rohjennut sisän kautta

postitoimistoon virattomana hetkenä jotakin amerikankirjettä

tiedustamaan sillä seurauksella että Rämsänrannan lasisilmäpäinen

postineiti oli suvainnut ajaa Joosepin pellolle huutamalla perään:

»Fyi kuinka te haisette! Ja kuinka te kehtaatte tulla — tuommoinen

mies? Ihmiset puhuvat että te... poltatte viinaakin — fyi, fyi!»

Jooseppi oli paetessaan näyttänyt hampaitaan kuin ahma, joka uhmaa

pudottautua yksinäisen porovaatimen niskaan, mutta Kenkkuset eivät ole

tuhmaa väkeä, mies oli sipaissut reuhkan kainaloonsa, pokannut kuin

koulupoika korviaan myöten punastuneena vihasta ja kiinnijoutumisesta,

ja mitä heleimmällä kissan äänellään vastannut että: »Antakaa anteeksi,

röökynä, se tuo moukka istuu niin lujasti kiinni ryysyköyhälistön

alushousuissa, jotta ihteäänkin toisinaan hävettää — sitä ei

savottajätkällä ole niinkuin viinillä herrassyötingiilä, mistä joka

viikko muuttaa kalsongia!»

Se lasisilmäpäinen postimamselli oli tämän repliikin nieltyään tosin

saanut autuaallisen ajatuksen kiivetä ullakolta kaivelemassa pappa

vainajansa vanhoja nimettömiä, jotta ei vastakertana tarvitseisi

nokassaan sietää tuonkin tungeksijan kansallistuoksua, mutta kun

neiti oli rymistellyt alas ahtaista vinnin portaista, oli Jooseppi

jo tipotiessään, ja ne vanhat flanellipöksyt luiskahtivat väärään

kurkkuun — Hullu-Ellille, joka myös oli muuan seurakunnan kuuluisuus

lemuavaisten legioonassa.

Koko »Maakunta rajoitetulla lisämaksulla» oli Ryysyrannan Joosepille

makeasti nauranut, kun tämä vihasta puhisten oli juossut puotiin

valittamaan, miten häntä, köyhää miestä, muka oli postikonttoorissa

kohdeltu. »Kiitä kun sillä pääsit!» oli hilpeä kaupanhoitaja arvellut.

Ja joku koiranleuka oli lisännyt: »Kyllä se vanha tyttö elämänpäivinään

on kuskannut takarappusia alas kokonaisen tusinan vallesmanneja ja

hosmestareitakin. Että mitenkä sinä sanoit: luutusiko se karvalakillasi

sinun sylkilönttejäsi?» »Eikös kössi», oli Jooseppi vastannut: »muuta

suukopua se vain syötti». »Ka sitten elä ole milläsikään — se on hyvin

höyli ihminen.» »Höyli, höylihän tuo oli — minun syynihän se olikin —

piessa siihen pesään pani päänsä pistämään!»

No niin, moiset kahnaukset olivat pieniä asioita, vaikka se räikeästi

jäi korviin kaikumaan tuo postineidin syytös: »Ihmiset puhuvat että

te... poltatte viinaakin — fyi, fyi — tuommoinen mies!» Siispä täytyi

jo olla liikkeessä huhu että hän, Kenkkunen, todellakin... Kuka hulttio

mokoman puheen oli levittänyt? Oli sitten tullut poliisi Pirhonenkin

vastaan kylän kujalla ja luonut asianomaiseen karsaan katseen, vaan

kun Jooseppi kohteliaasti oli tervehtinyt, niin sivu oli astellut

pitkä ja ryhdikäs konstaapeli täydessä univormussaan ja ihmeellisissä

ratsusaappaissa, jonka veroisia ei ollut kasarmin luutnantillakaan.

Sivu oli astellut — ja Kenkku oli nauranut partaansa. Herra Pirhosen,

Joosepin tyhmän ymmärryksen mukaan, oli näet ollut pakko astella

sivu mitään tutkimatta — asiat olivat sillä mallilla. »Pupu Jussia»

oli Jooseppi vielä perään viheltänyt — ei ollut konstaapelin oikein

hyvä tulla nuuskimaan hänen edesottamisiaan, vaikka vihiäkin olisi

saanut. Esivalta oli tosin pantu miekkaa kantamaan — ja Pirhosella oli

sapelinsa — mutta... No niin, puhumatta paras.

— — —

Jooseppi tahtoo haihduttaa mahdolliset jäljen nuuskijat ja on kauheasti

touhuavinaan halkourakka-suhteitaan, kikattelee niistä kaikille, käy

kunnantuvalla ja kansakoululla ja on ajelevinaan takaa kunnanmiehiä:

— Se nyt sitten on sakramenskattua, kun ei saa kynsiinsä työnantajiaan,

sadattelee hän maantiellä vastaantulijoille. — Outtako sattunna

näkemään Lutikaista?

— Lutikaistako haet? Matikanpyynnissä hokevat olevan Pärsämöllä.

— No voi sun seihtemän ryssän santarmia! ärräilee Jooseppi

loistavimmalla tuulellaan. — Ja mulla viheliäisellä kun sattui

kymmenien tuhansien halkourkot kunnan kanssa — ei nyt tainnut tulla

tolokkua — kuoloot näläkään akka ja sikiöt — eivät anna retiittiä

porvalista, jos ei ole luottolappua Lutikaiselta. Se on tuo

mäkitupalaisen elämä...

Ja siten hän saa koko kylän uskomaan että niitä halkourakoitaan se

Jooseppi kelkka perässä hiiheksii — mies parka, joka vasiten on

viuhtonut Petkelrannoilta aavistamatta että hänen »rinsipaalinsa» osui

olemaan matikassa Pärsämön perukoilla asti!

Poliisi Pirhonen on nokassaan tuntevinaan hiukan niinkuin

maisemasamppanjan tuoksua siellä-täällä kylällä, mutta sellaisissa

paikoissa, etteipä oikein ilkeä kysellä! Jooseppi Kenkkunen

sitävastoin, sivukänkkäillessään raitilla, vilkuttaa repäisevällä

tuulella oleville kylän merkkimiehille lempeästi silmää — mutta itse

kylä ei aavista että tuolla riekaleisella kääpiöllä saattaisi olla

vähintäkään suhdetta noihin iloisiin ilmiöihin...

Sattuu taas Pirhonen Jooseppia vastaan toistamiseen, mutta tuijottaa

syvissä mielihauteissa maantien ojaan — Jooseppipa tahtookin nolata

miehen perinpohjin, liepsahtaa ihan nokan alle ja naukasee:

— Sattuuko herra konstaapeli tietämään että missä kissankinkerissä ne

kaikki kunnanherrat tänä päivänä virkailevat? Kun mulla oisi kymmenien

tuhansien halkourakat ja rahannuusa...

— Vai on sulla urkot... En minä... kävitkö jo kunnantuvalla? Ai tuusan

jeeveli: Lutikainenhan taitaakin olla matikassa Pärsämöllä ja Kinnunen

on Kajaanissa, vastaa poliisi.

— No voi Viitalan ukon vanhat kirkkohousut! kismittelee Jooseppi ja

menee tyhmän näköisenä. Hänpä vähän vikoo, mistä Pirhonen juuri oli

tulossa ja miksi se ensimältä ei ollut näkevinään Jooseppia.

Tuosta punaisesta talosta se tuli! Papittomasta pappilasta, jota asuu

se uusi, hauska nimismies Koskeliini. Kalle Koskeliini, joka kirjoittaa

nimensä Carolus — nimi taitaa olla hepreiskaa, vaan Kalle se suomeksi

kuulostaa olevan. Se on tämä Koskeliini »hovin uuskulta-antti»,

semmoinen hällä on korkonimi eli kitteli — se ei olekkaan kuten vanhat

valtesmannit Oulun kanslisteja, kimnakistuja, puotipoikia tai muita

räkänokkia — _tästä_ paisuu pormestari — — tämä istuu tuumherrana

kihlakunnan käräjiä — siitä voi aikaa-myöten maiskahtaa vaikka

ministööri, täytinen sen tietköön vaikka hovin resitentti — sillä on

korkean herran horoskoopi, vaikka on käytökseltään niin alhainen...

Näin ajattelee Ryysyrannan Jooseppi ja pujahtaa hänkin sinne —

papittomaan pappilaan.

Carolus Koskeliini on kansliansa akkunasta havainnut tulijan ja harppaa

avopäin Jooseppia vastaan kuistin portaille. Heidän katseensa kohtaavat

toisensa.

Jooseppi vilkuttaa pienillä siansilmillään, mutta vallesmanni antaa

suurten sinisten silmäinsä nauraa. Puhutaan kuiskaamalla:

— Ottaisin sinut sisään, en saata — siellä on vieraita. Vieläkö sulla

on?

— Kolme kiloa tuolla aijan takana, sihisee Jooseppi. — Riimatavaraa.

Otatko Kalle?

— Toimita tallin ylisen nurkkaan heti hämärän tullen. Paljonko perit?

— Kolome...

Nimismies otti lompakostaan kolme uudenuutukaista sadan markan seteliä.

— Nämä on oikeastaan rokotusrahoja, vaan minä lainaan kass...

Hän vilkutti lempeästi silmiään rilliensä takaa, puristi veljellisesti

Joosepin kättä ja kuiskasi:

— Tulevan viikon lopulla...

— Käytkö ihan tosiaan, Kalle, köyhän majassa? innostui Jooseppi.

— Ts... Ei halaistua, sanaa kenellekään!

— Kyllä vain minun hampaitteni takana pysyy.

— Terve!

— Terve! sanoi Jooseppikin herroiksi. Koskeliini pui nyrkkiä tampuurin

ovelta kansliaansa kohti samalla rykäisten kaikuvasti — Kenkkunen

ymmärsi yskän.

Portille mennessään hän akkunan läpi oli näkevinään seurakunnan

kirkkoherran komean pään. »Tuotakohän tuo piti vaarallisena?» ihmetteli

Jooseppi. »Minä olen kuullut että kirkkoherra... on reilua miestä,

mutta hemmetin hankalassa asemassa... Vai olikohan siellä kanslian

nurkassa joku toinenkin? Kun ei vain se kiertävä raittiuspuhuja —

palkan eistähän se sekin... Kyllähän se Koskeliini on maininnut että

hengellisen vallan kanssa heillä on tiplomaatiset välit — ja niin tässä

täytyy olla jokaisella...»

Jooseppi maksoi pari markkaa pannen toisen toimittamaan sen asian,

jonka iltahämärissä oli luvannut vallesmannille. Valtioviisautta

sekin...

Sitten hän jälleen alkoi maleksia pitkin kauppapuoteja — tuli joskus

kutsutuksi tiskin taaksekin — pistäysi myös tukkipäällikköjen luona —

ja puheli äänekkäästi halkourakoistaan.

Vasta hämärissä hän kuormitti veturinsa ja palasi taas puotiin, jossa

lamppujen välkkeessä tuntui niin kodikkaalta. Rihkamat kiiltelivät

ja killuivat lafkan laipiossa. Joosepin päässä risteili tuhansia

kysymyksiä, tuiki tärkeitä ja tarpeettomiakin...

Mutta mikä kumma siinä lienee vaikuttanut — mies ei vieläkään ostanut

paitapalttinaa eikä kirkkohametta eukolleen! Sylkeä tirskutti vain

syvissä mietteissä kuin mikäkin karvatonttu siinä tiskillä säären

kalikoitaan heilutellen. Ei edes kysäissyt, mitä ne vaimoväen

vaatevehkeet maksaisivat. Ja sentään nämä asiat alati askartelivat

hänen omallatunnollaan...

Kuhnimus, kähnimys, ryhmys, rähmys!

Kaisa-Reeta raiska siellä kotona... Pikku Kurli... ja se seitsemäs...?

14.

Nuori nimismies on virkamatkallaan pitkin Rämsänrannan pitäjää.

Hovioikeuden auskultantti Carolus Koskelin, Helsingin poikia,

uuden ajan veikeitä virkajalluja, ollut v.t. nimismiehenä yhdessä

isänmaan kolmesta »Kosken» pitäjästä. Hän suhtautuu lempeästi Suomen

yksinkertaiseen korpikansaan, haluaisi kaivautua kansansielun

pohjamutiin, ymmärtää punakapinan tai ainakin on ymmärtävinään, ei

tahdo kenellekään pahaa, on itse korkeakauluksinen, kiiltosaappainen,

sortuuttivartaloinen rilliniekka herrasmies, mutta rohkenee arvostella

muita herroja koko terävästi. Demokraatti eikä mikään byrokraatti

— hauska eppu — ottanut määräyksensä Rämsänrannan piiriin enemmän

seikkailun ja omantunnon kannalta kuin viranpuutteesta. Mitä ne

ovat nykyajan virat? Korkeimmatkin herrat pyyhkäistään äkkiä kuin

liituläiskät jäniksen käpälällä ajan suurelta mustalta taululta —

tässä ei kannata pröystäillä — viisainta heittäytyä drastukamraatiksi

halvimman matalan torpan ukkelin kanssa. Entiset nimismiehet ovat

olleet liian koppavia, kiihoittaneet kansaa itsiään vastaan — siitä on

siinnyt salainen herraviha, joka kukkii punakapinassa — koko pitäjähän

on hengeltään punertavaa, vaikka ei uskalleta ajatellakaan aseellista

väkivaltaa — tämä kansa ammuskelee vain oravia, hirttää metsälintuja

ja pistää keihäillä karhuja, mutta _ihmistä_ se ei koskaan tapa. Tämä

on Suomen parasta kansaa, sellaisen kansan suosioon kannattaa pyrkiä,

tämä on mukavaa väkeä, originelleja tyyppejä, sydämellisiä äijiä ja

herttaisia muijia — Jängän kylän tytötkin polttelevat piippuja — fiksua

kansaa se on.

Puoliturkissaan hän hiihtelee sydänmaan taipalia, joskus

ajaa hurahuttaa isäntäin, lautamiesten, herrastuomarien tai

pyhäkouluopettajain kanssa pitkässä reslassa 10-neljänneksisiä

taipaleita ja kylien väliä, saa toisinaan porokyydinkin ja lunta

suunsa, silmänsä täyteen, nauttii ja nauraa. Oh! Hän on oikeastaan

ryöstöretkellä, tuolla kirotulla ulosotolla, joka lain puolesta

täytyy toimittaa, mutta hän esiintyy niin lammasmaisen laupiaana,

nöyränä ja ystävällisenä herrana että _sellaiselle_ herralle antaa

toki viimeisensäkin jokainen, jolla lie sydän paikallaan. »Se on

höyli herra, se on alhainen valtesmanni», sanoo Suomen korpikansa ja

jokaisen sydämelle tekee hyvää saada seurustella moisen harvinaisen

virkamiehen kanssa, ihan lämpenee umpinainen mieli, avautuu arka sielu

ja kaikki kauna katoaa — tämähän on kuin sovintotuomari herravihan

ja kansanhalveksumisen välimailla — tämä Kalle Koskeliini onkin eri

poikaa kuin joku entinen Perkenheimi. Ja sitten mikä mukavinta ja

kodikkaisuuden tunnelmaa virittävää — tämä herra ei huoli vihata kansan

tapaa keittää noin vain kotilääkkeeksi, saunahauteeksi, savottakiron

lievennykseksi, ratuloiksi tai varpajaisiksi, raskaan raadantansa

murheessa, maatiaisviinaa, jota erämaan karhutkin ikimuistoisista

ajoista ovat kunnioituksella latkineet.

Tietysti hänen, koska kerran on kruunun nimismies, _täytyy_

ottaa ilmiannot vastaan ja panna syytteeseen, kun kansan itsensä

puolelta, joskohta halpamaisesta kostonhimosta eikä suinkaan

raittiusvaikuttimista, mokomaa vaaditaan, mutta missä kansa on

yksimielinen ja kotipoltto näyttää vain lisäävän kodikkaisuutta,

siihen liemeen järjestysmies ei lusikkaansa pistä, ei ole näkevinään

savua eikä tulta eikä mustaa pataa, koska kerran ei ilmene riitaa

eikä tappelua eikä minkäänlaisia onnettomuuksia, kielet vain vähän

kilkattavat ja Suomen kansan sydän niin mukavasti läklättää... Ne

siellä Helsingin punaisessa myllyssä näytelkööt aikakauden suurta

kieltolakifilmiä, _siellä_ siitä saattaa olla siunausta, mutta _täällä_

kaukokorvessa? — aivanhan tämä on kuin eri valtakuntaa, eri planeettaa

— täällä ei ole katuja eikä kapakoita, täällä on vain tuo ikuinen metsä

ja ikuinen ihminen — metsä humisee — ihminen elää — ei ole pienintäkään

huvitilaisuutta — ei kiusausta pikkuvarpaallaankaan mihinkään

ryvetykseen astua — sallittakoon siis sellaisessa sopessa edes pisara

rukiista puristettua mehua — kaiken moraalin, Aabrahamin, Iisakin ja

Jaakopin Jumalan nimessä se ei voi olla absoluuttinen rikos, ei pahe,

eikä synti.

Monopooli, monopooli Rämsänrannalle!

Tähän suuntaan hän ajatteli nuori vallesmanni, hilpeä ja

elämänhaluinen, mietteliäs Carolus Koskelin, kansalaissodan

jälkimaininkien järjestysmies, uuden ajan airut. Hän näytti ottavan

osaa huono-osaisten kärsimyksiin, lupasi odottaa veron suorituksia

vielä ulosottoyritystenkin jälkeen, kaikista pienimmät kuittasi joskus

ja maksoi hän omasta käsikassastaan: — siunausta tämä herra siis enempi

levitti kuin kirousta, sydämellisesti hän hyvästeli köyhtyneiden

talojen surunpainamia emäntiä ja karkeille isännille tarjosi tupakat ja

kyydityksistä reilusti suoritti mitä vaadittiin.

— Ruohtisikohan tuolle tarjota — kun on niin höyli ja alhainen herra?

supattelivat Suomen ukot virkaseikoista selvittyään. — Kuuluu se

ottavan... tietää toinen. Ja korpikansa tarjosi lempeälle kruunun

asiamiehelle parasta mitä sillä oli. Sitä mitä väärentämätön Suomen

kansa kaikkina aikoina oli arvovierailleen tarinnut, yhtähyvin

maanmittarille kuin kinkeripapille.

— Ettehän pane pahaksi, herra valtesmanni, jos tuota niinkuin...?

— Sydämellinen kiitos, ei kai se pahaa tee näin talvipakkasella...

Ja nimismies otti kopsut ja hänen silmänsä välkähtivät kauniisti.

— Mutta tämähän onkin _hyvää!_ livahti häneltä.

— Ei sitä toki hyvälle herralle kehtaakkaan tarjota _huonoa_.

Ottakaahan, jos vain maistaa, herra vallesmanni!

— Isäntä ottaa myös itse... Noissa talojen ja torppien peräisissä

ja pirtin peräkamareissa oli niin kodikasta vähän viivähtää —

emäntäin kahvi oli mainiota — ei sellaista Etelä-Suomessa saanut edes

hotelleissakaan, ja kievarien, matkustajakotien ja tuhansien kahvilain

kahvit pitkin suloista Suomeamme olivat silkkaa sikurinsumppua

tai muuta mustaa luirua — täälläpä vielä tunnettiin todellinen

kahvinkeittotaito, täällä korkealla, köyhässä Pohjolassa! Ja totisesti

oli Pohjolan pontikassa muinaissuomalaisen ruisriihen raikas maku —

eivätpä, enkeli nähköön, rautatien rintamailla osanneet näin repäisevää

ilolientä liruttaa — kotimainen teollisuus kukoisti siis kaukokorvessa

— vahinko vain että valtio tähän teollisuudenhaaraan nähden suhtautui

kielteisesti. Pohjoista tasavaltaa tämä oli, sitä, jonka pääkaupunki ei

ollut Helsinki...

Kruunun nimismies, hovioikeuden auskultantti Carolus Koskelin tuli

haltioihinsa, jäipä yöksikin niin mukaviin taloloihin istuskellen

myöhäisiin pikkutunteihin isäntäin, hyvien naapurien ja siivojen

nuorten miesten kanssa.

Puhuttiin puhki kaikki, mitä vilisee taivaan ja korven välillä —

oikeita puheita ne olivat, elämän ja yhteiskunnan totuus-kosketuksia.

Mutta aivan erityisesti huvitti Carolus Koskelinia se lapsen naivi

usko, mikä vielä vallitsi näillä takamailla...

— Onko herra vallesmanni käynyt sitä ministerikoulua?

Koskeliini naurahtaa:

— Hallintotutkinnoita minä vain olen suoritellut.

— Niinpä hyvinkin, mutta teistä taitaa lopussa tulla tämän läänin

maaherra?

— Mitä sitä pötyä puhuu. Pikkuherra minä vielä olen, jos ensinkään

mikään herrakaan...

— Ke, ke, kun on alhainen. Ette ilkiä sanoa meille maan tolloille —

kyllä teistä vaan maaherra tulla voi.

— No kerrassaan! kimahtaa toinenkin isäntä, jolle on noussut

hivuksille. — Ja hyvä kuvernööri tulookin tästä faltesherrasta! Sen

minä sanon — se on sen sortin mies, jotta niitä sellaisia käenpoikia ei

vain kukukkaan joka hongan oksalla...

— Ei kuku!

— Terve isännät!

— Terve Koskeliini! Kalleko se on sun ristimänimesi?

— Karolus tämä on — elä sinä Joona sotke eläkä hölöpötä.

— Kallehan minä vain oon, selittää nimismies, — koiruuksillani vain

piirtelen papereihin Carolus — se on sellainen tapa siellä etelässä.

— Onhan teillä rouvai?

— On rouvakin ja kaunis onkin, kehuu vallesmanni vaimoansa. — Käykäähän

isännät talossa, niin tutustutte. Me ollaan kansallisia...

— Kiitosta vaan — kuuluu se tuo toisten Veeru käyneenkin... Hyvin

kiitteli alhaiseksi tämän vallesmannin ruustinnaa. Supliiki oli ollut...

— Sanotteko te ihan ruustinnaksi meidän nimismiesten rouvia? ihmettelee

vallesmanni.

— Ka niin on meijän puolessa tapana. Vaan ei sitä Perkenheimin rouvaa

ruustinnaksi ruukattu. Se oli ylettömän ylypiä ihminen. Ja häjy — häjy

se raato oli. Parempi se sittenkin ihte Petteri Perkenheimi oli, vaan

akka hällä oli ilikiä!

Carolus Koskelin vilkuttaa silmää ja huoahtaa syvään. Nappaa maljan

pohjaan ja tekee lähtöä.

— Kiitos isännät, nyt täytyy jatkaa matkaa. Mitä minä olen velkaa?

— Ei puhuta velasta, herra vallesmanni! sanoo talon isäntä

juhlallisesti. — Ja minä kyllä jouvan tästä ihte kyytiinkin...

On lauvantai-iltapäivä, leuto sää, sinihaalea talvinen taivas ja koko

korpiluonnossa tuollainen leppoisa tuntu, jolloin silmänsiintämättömiin

häipyvä järvenulapan viittatiekin näyttää elävän, vaikka ei tuolla

tiellä kymmenen tunnin väliaikana usein huomaa ainoatakaan kulkijaa.

Ryysyrannassa on riihisauna parahiksi pölähtänyt lämpiämään ja sankka

tervastuoksuinen sauhu pulpahtelee ovesta, tuprahtelee ränstyneen

tuohimalkakaton räystäistä sekä seinien ylimäisistä saumoista. Silloin

näkyy tikkatien äärimäisessä päässä musta pilkku, joka lähenee

vitkaan, ja vihdoin siitä muodostuu hiihtävä mies, joka viitanväli

viitanväliltä liukuu likemmäksi, jo erottaa sompasauvojen huiskeen,

jo itse hiihtäjänkin, joka ei näytä tavalliselta — Ryysyrannan koira

päästää murinan, pian äkeän haukunnan ja syöksee keränä alas jäälle.

Kuudet Iapsenkasvot kapsahtavat pirtin akkunaan, nenät litistettyinä

päreillä ja rievuilla paikattuja lasiruutuja vasten, koettavat

tirkistää ja tutkia että kuka on tuo outo hiihtäjä? — eivät tunne... Jo

ilmestyy ylimpään ruutuun isäntä Joosepinkin naamataulu ja ikäänkuin

elinkautisesta ruutuun painamisesta lytistynyt nenä. Jooseppi huudahtaa

kimeällä äänellään.

— Jopahan tuloo uusi vallesmanni. Kalle Koskeliinipahan on, näkyy — hip

— juu!

— Siunaa ja varjele! säikähtää Kaisa-Reeta, helmat märkinä, — meillekkö

se ihan tulee? johon Jooseppi muikeasti toimittaa että:

— Meilleppä tietenkin — kuhtunuthan minä hänet olen — ja oonhan tuota

koko viikon sulle korvaan vinkunut, jotta pyrähtää se ennen pyhää — se

on rontti ja henu herra, et tarvihe vähääkään ruusailla!

— Mutta kun ei ole vaatteita..., vaikeroi itkua tuhertaen vaimo,

hätäisesti hypistellen lyhyttä, haalistunutta röijyään, jonka alta

vatsa pullottaa korkeasti koholla.

— Ei se vaatteista välitä, väittää Jooseppi vapaasti, — ihan näiltään

minäi hänet vastaanotan. Pyöräytähän heti mustakylki lielle — nyt tästä

tulookin eri lysti illatsu Ryysyrantaan. — Vierailuillatsu!

Ja Jooseppi nauraa räkättelee kuin harakka ja iskee silmää

sekä eukolleen että ämmälle, vieläpä Aapelillekin, imasee

äkkiväärän isännyytensä merkiksi suupieleensä ja syöksee avopäin,

ryysypaitahihasillaan, tukka torrollaan, ulos pihalle juhlavierasta

vastaanottamaan. Kaisa-Reetaa hävettää ihan haletakseen, vaan mihinkäs

tästä pääset...? enintä moskaa pyyhkäsee märällä rievulla pöydältä ja

lullun liepeeltä ja Kurlinkin hännältä — — se tuo Jooseppi känkkänä...

eiköhän vain naura vallesmanni?... no kaikenlaisiin sikolätteihin se

Helsingin herroja ilkiääkin maanitella, musikka!

— Syyti, Vekku, syyti!

Siinä hän jo hiihtää ponnistelee ylös törmää hovioikeudenauskultantti

Carolus Koskelin, joka on vaivalla päässyt eroon viimeisistä

saattajistaan ollakseen kahden Ryysyrannan Joosepin kanssa, jotta ei

tulisi joutavia jälkipuheita. Laupiaasti käy Jooseppi vallesmannia

vastaan, ja laupiaasti välkähtelevät vallesmanninkin suuret silmät

rillilasien takaa. Molempain kohtaajain silmissä tuikahtaa sellainen

veljeyden valopilkku, joka tässä maailmassa tavataan vain visseillä

miehisillä miehillä.

— Vai tämä se nyt on kuuluisa Ryysyranta, läähättää vallesmanni

silmillään nauraen.

— Ka tämä, tämä se on se _kuuluisa!_ korostaa Jooseppi. — Ja nyt

saatkin, vallesmanni, tutustua oikein korpiketun luolaan — meillä ei

hienostella. Onpa, saamarisoi, soma kateltava, ilkiääkö päähelsingin

turisti astua näin halvan mörskän kynnyksen yli.

(Jooseppi tavoitteli kai juristia, vaan turisti siitä tuli.)

— Ja miksei ilkeäisi..., kohteliaisteli Koskeliini, ja, sukset seinää

vasten nostettuaan, heti työntyikin pirttiin, Jooseppi naukuen perässä.

Carolus Koskelin tottapuhuen vähän hätkähti sisäänastuttuaan, vaan

salasi visusti huomionsa — näin siivottomaksi ja viheliäiseksi ei mies

sentään ollut uskonut ilohenkisen Joosepin maallista majaa. Löysi

hädintuskin istuinta peräpuolensa alle, kun ensin oli paiskannut kättä

Joosepin harmaakasvoiselle emännälle ja kunnon ämmälle. Eikä voinut

olla huomaamatta russakkain kihinää ja lasten vilinää, puhkinaista

lattiaa, rikkinäistä ovea, päreillä ja rievuilla tukittuja akkunoita...

Mutta pitäjää kiertäessään on Helsingin poika jo treenautunut, ei

tarvitse tarttua nenäänsä — nenäliinaansa vain ja sillä ensimmäiseksi

pyyhkiä huurtuneet silmälasinsa, ja sitten kiireesti hyväntuoksuinen

savuke hampaisiin...

Mutta Jooseppipa ei olisi vieraansa sallinutkaan pistää sieltä

povitaskusta, vaan omasta laatikostaan, minkä on osuuskaupasta ottanut

vasiten vallesmannia varten.

— Panehhan, vallesherra, talon tupakka!

Hän — Jooseppi — korosti sanan _talon_, jota aniharvoin taisi tapahtua

tässä mökinrähjässä.

— Kiitos, kiitos, sanoi nimismies lauhkeasti. Hän puhalteli sauhuja ja

vaivihkaa tarkasteli mökin sisustaa. »Onpa pesä!» hän ajatteli. »Noin

mukava mies ja noin älykäs mies ja henkisesti aivan kuin valveutuneista

valveutunein, mutta jokapäiväisessä elämässään saamaton nahjus —

peukalo keskellä kämmentä — ei edes asuntonsa ainoata ovea korjaa, ei

lattiaansa yhtä palkin pätkää saa, vaikka sankka metsä ihan on päälle

kaatumassa — se on Suomen kansaa se!»

— Olipa mukava että vallesmanni tuli, naukui Jooseppi, — keskiviikosta

asti olen vuottanut ja toisenkin kerran ovat lapset kirmaisseet pihalle

ja huutaneet: »Jo tuloo vieras setä.»

— En joutunut ennen, sekä Yli- että Ali-Jängän kylissä oli toimituksia.

Nimismies puhalsi sauhun nenänsä läpi ja jatkoi salaista arvailuaan.

»Kurjalta näyttää, ei sitä paikkaa, joka ei olisi rempallaan. Mutta

kenties se ei ole saamattomuutta, vaan tässä piilee köyhän kansan

henkinen salaisuus. Ne kun ajattelevat että kaikki parantaminen

olisi ylpeyttä, viittausta johonkin ylöllisyyteen, joka ei ole

sopusoinnussa heidän taloudellisen asemansa kanssa. Tai on tämä

huolimattomuus vuosisatojen kärsimysten tulos — se on jo äidin

maidossa veriinsä imetty että herrasteleminen ei vetele, että antaa

kaiken olla sellaisena kuin on — se on eräänlaista apatiaa, elämään

tympääntymystä...»

Kaisa-Reeta kaasi kahvia rikkolaitaiseen kuppiin.

— Saattaneeko herra vallesmanni ryypätä näin ruokottomista

rustingeista, puheli emäntä alakuloisesti ja läpi häpeissään. — Yksi

meillä vain on kahvikuppi — oli se toinenkin, vaan sikiöt särkivät...

— Mikäs tässä hätänä, sanoo vallesmanni istuutuen russakoita

vilahtelevan pöydän ääreen, vaikka hänen ihmetyksensä joka hetki

kasvaa. — Mistäs isäntä itse juopi?

— Isäntä juopi vaikka omasta saappaastaan! kimahtaa Jooseppi. Sekös

lapsia naurattaa — on se mukava tuo heidän isänsä... Mutta Jooseppi käy

kiukaan reunalta kopeloimassa kopriinsa läkkipurkin, pyyhkäsee siitä

pölyt sormellaan ja sanoo:

— Kun on näin korkea vieras matalassa talossa, niin isäntä juo tuusasta.

Ja »tuusasta» hän vallesmannin seuraksi joi. Vallesmanni alkoi

suhtautua mökin sisälliseen järjestykseen lievällä huumorilla. Mikä

tässä tosiaan oli vikana — kahvi oli erinomaista, siitä saattoi todella

nauttia, kun vain piti näkö- ja hajuhermonsa kurissa, välittämättä

viliseväisistä ja pakahuttavan lämpöisestä pirtistä. Hän riisui

takkinsa.

Mutta ennenkuin toiset mitalliset kahvia kaadettiin, vilkutti Jooseppi

silmää ja virkkoi:

— Köyhän miehen majaan nyt tulit, ison maaliman mies. Pistäyppä varsin

kahtomaan, minkälaiset muut lumerot tässä hotellissa on.

— Eläkä vie vierasta, hätäilee emäntä, — minä lasken kahvia.

— Pikajalkaa me takaisin tulemme, naukasee Jooseppi.

Hän vei vallesmannin kylmään, hämärään peräiseen ja kaatoi ryypyt sinne

vartavasten varattuihin maljan tapaisiin, tyhjän nelikon kannella.

Mieluusti ottikin Carolus Koskelin. Hiostuttavan hiihtotaipaleen

jälkeen maistui hyvältä raikas korpiviina. Kolme kohtalaista

tervetuliaisryyppyä ottivat kumpikin, vallesmanni puristi Joosepin

kättä toverillisesti ja kaverukset palasivat pirttiin hieman

punehtunein kasvoin.

— Semmoinen se on vanhan kansan peräpöksä, puhelee Jooseppi.

— Mikäs vikana, hymyilee vallesmanni, savuke hampaissa.

Emäntä kaataa toiset kahviannokset. Hänellä on jotakin sydämellään —

tekisi mieli puhua siitä nimismiehelle suoraan, vaan ei saa ulos.

— Tämä vallesmanni jääpikin nyt meille yöksi, toimittaa Jooseppi. —

Kylvetään ja tarinoijaan kuin ryssän vossikat. Aapeli ja Irmeli —

juoskaahan kohentamaan kiukaan pesää, jotta tulisi hyvä kylpy...

— Saatanpa jäädäkkin, sanoo vallesmanni. — Saunan lauteilla nukun —

onhan se runollista.

Jooseppi pärskähtää nauramaan.

— Runollista! Vaan se se vasta onkin _runollista_, kun herra

päävallesmanni oikasee pitkät koipensa Ryysyrannan karstasaunan

lauteella!

Kaisa-Reeta katsahtaa nuhtelevasti aviomieheensä: tuo Joosepin

tuttavallinen puhelu virkaherran kanssa jollakin tavoin kiusaa häntä.

Käviköhän nuo peräisessä naukkaamassa?

— Ei ilkiäisi pyytää vallesmannia yöksi näin kelvottomiin kötyksiin,

sanoo Kaisa-Reeta syvän harkinnan jälkeen. — Meillä on rähjä sauna ja

tässä russakkapirtissä ette ilkiä nukkua...

Sekä vallesmanni että Jooseppi ehättivät yhtaikaa vastaamaan:

— Elkäähän emäntä kulta — kansan palvelijan täytyy tottua tilanteisiin.

Jooseppi puolestaan tiuskasi:

— Elä sinä, Kaisa-Reeta lossaa! Nämä on niitä miesten meininkejä...

Emäntä tahtoi kaataa kolmannen kupin vallesmannille.

Jooseppi iski silmää ja pinkasi rahilta.

— Vaan kehikkohan se mulla äsken jäikin näyttämättä. Pistäyhhän,

vallesmanni, ennenkuin pimiä lankiaa, jotta tutustut kaikkiin pokseihin.

— Päästään vialle kai se on tullut koko mies, murisee Kaisa-Reeta

Joosepin hyppyyttäessä vierastaan taas ulos ovesta.

Mutta viiden minuutin kuluttua he taas palasivat pirttiin.

— Niin, semmoinen se on köyhän kehikko — nytkin oisi tarpeen

vieraskamari, vaan kun ei koskaan saa tulipesää, visertelee Jooseppi.

— Vaan jos näistäpuolin jotenkin saisi, lohduttaa vallesmanni

hymyilevänä ja punaisena kasvoiltaan.

Hän vähän maiskuttaa suutaan hörppiessään kolmatta kahvikuppia.

Mukavaa seurustelua jatkuu. Mökin lapset käyvät rohkeammiksi.

Einari Jaakoppi, pieni räkänokka, tulee ihan vallesmannin eteen ja

Liisa-Valpuri keimailee myös lähettyvillä.

— Niistätkö nokkasi, toruu äiti. Vaan eihän Einari Jaakoppi ole

tottunut hoitamaan nenäänsä. Vallesmanni naurahtaa ja sanoo:

— Räkänokasta se mies tulee eikä tyhjän naurajasta.

— Oikein! oikein! riemastelee Jooseppi ja lisää sitten vallesmannin

puoleen kääntyen:

— Lystit lapset minulla on. Tanssihhan Liisa-Valapu vieraalle setälle

sitä Pupu-Jussia.

— Jos isä laulaa! tuumaa tyttö. Jooseppi on sillä tuulella että raskii

laulaakkin. Ja vallesmanni katselee paperossiaan vedellen, kun mökin

pikku tyttö tanssia töpöstelee mustalla, puhkinaisella, epätasaisella

lattialla Joosepin hartaasti veisatessa kimakalla äänellään:

Pupu-Jussi se metsässä

nukkuu kuusen alla...

Liisa-Valpurin liinaharja leiskahtelee ja veitikkamaisesti hän

vilkkuu vieraaseen setään että miten tähän taidenäyte vaikuttaa. Ja

vaikuttaahan se!

Vallesmanni kaivaa liivintaskustaan nikkelisen markan rahan ja

tarjoaa tytölle. Tyttö luulee saavansa karamellin, mutta saatuaan

kolikon kouraansa jää hämmästyneenä tuijottamaan, sormi suussa. —

Rahaa — hänelle? — pikku Liisukalle — tämä tapahtuu ensi kerran hänen

elämässään...

— Annappa kättä hyvälle setälle — kiittele — niksauta! komentaa äitinsä.

Ja Liisa-Valpuri niksauttaa ja tuppaa kätösensä. Likainen se tosin on,

mutta rehellinen.

Carolus Koskelin hymyilee. Hän tahtoo näyttää että hän on ihminen eikä

mikään koppava herra. Yhtäkkiä hän saa mielijuohteen, sieppaa paljaita

pikku jalkojaan pystyyn potkivan Kurli Rustaavan ylös kätkyestä,

puristaa rintaansa vasten ja kantelee ympäri pirttiä. Pikkuinen tenava

on niin hämmästyksissään että sen silmät palavat kiinninaulattuina

vieraan herran kaulukseen ja kimmeltävään kravattineulaan eikä muista

huutaakkaan.

— Lapsia minäkin rakastan! sanoo vallesmanni ja laskee Kurlin takaisin

kätkyeeseen. Silloin vasta tyttö hoksaa että jotakin epätavallista ja

muka kauheaa on tapahtunut ja parahtaa vimmattuun parkunaan.

Kun Kurlista taas on selviydytty, käy Jooseppi itse viimeistelemässä

riihisaunan kiuvashiiloksen kohennusta, ja palattuaan järjestää

asiat niin että Kaisa-Reeta ja lapset ynnä ämmä kylpevätkin ensiksi,

sitten huuhdellaan sauna huolellisesti, lisätään hienoja leppähalkoja

kiukaaseen ja varustetaan kylpy kunniavieraalle ja Joosepille.

15.

Sillä aikaa kun muu väki viipyi saunassa, saivat vallesmanni ja

Jooseppi rauhassa syödä. Ei ollut tippaakaan maitoa, mutta sitä he

eivät kaivanneetkaan — raikkaat pontikkaryypyt korvasivat ummessa

olevat lehmät ja antoivat vauhtia mökin ruuille. Pahkakupit höyrysivät

kukkuroillaan lihapottua, tuores ohrarieska oli imelää, voitakin

oli hankittu naapurista. Carolus Koskelinista karisi viimeinenkin

ennakkoluulo ja vastenmielisyys Ryysyrannan rähjämäisyyttä kohtaan.

Korkeat asiat taisi matkaansaattaa supisuomalainen ruislikööri. Ja

vilkas oli se keskustelu, joka virinnyt oli:

— Pistelehhän Karolus, jos kelpaa.

— Vaan minähän poika pistelenkin.

— Taitaa ne ministöörit ja tiploomit siellä Helesingissä syöskennellä

eri hienosti! tokasee Jooseppi.

— Näin hyvänmakuista ei syö presidenttikään! vakuuttaa vallesmanni.

— Elä, elä. Outko syönynnä resitentin kanssa samassa pöyvässä?

— En minä nyt ihan samassa... Vaan olen tuota hänet _nähnyt_ syömässä...

— Onpa sitä siinäi! laulaa Jooseppi pullikoiden puulusikalla

pahkakupistaan.

— Pistäysin lähtiessäni tänne sisäministerin luona, kertoo vallesmanni.

— Vai pistäysit! Antoiko tuo kahvit? kysyi Jooseppi.

— Kahvitko? Ei se anna kahvia aina pääministerillekään, selittää

vallesmanni.

— Liianpa ylevämielinen kuulostaa olevan, arvelee Jooseppi.

— Ei se ylpeä ole! kokee vallesmanni väittää.

— Ylypiä, ylypiä se on, joka ei kahvikuppia alamaisilleen tarjoo,

väittää Jooseppi.

— Ei siellä joudeta kahvin kanssa huushollaamaan, vakuuttaa vallesmanni

edelleen. Siellä on miestä kuin helluntai-epistolassa — ministereillä

kiire niin ettei sylkäisemään kerkeä.

— Jottako niin on kiire? ihmettelee Jooseppi. — Ei se sitten taija se

ministöörin salakku ollakkaan mikään herrasvirka?

— Ei ole! Miehellä on aina kuin palava tuli pöksyissä, kertoo

Koskeliini.

— Tai niinkuin sontiainen hännässä! parantaa Jooseppi nauraen.

— Juuri niin!

— Vaan nyt on minusta ruokaryypyn hetki, esittää Kenkkunen.

— Kiproiskis! vastaa Koskeliini.

— Out sinä meleko mukava valtesmanni! tunnustaa Jooseppi hihallaan

suutaan pyyhkäisten.

— Tavallinen tasavallan kansalainen! räpyttää silmiään Carolus Koskelin

kultakehyksisten rilliensä takaa.

— Vaan sanoppa vallesmanni — kun tässä näin satuttiin nenäkkäin

tietävämmän kanssa — että mikä se oikein on tämä _tasavalta?_ Konsta

veli kun aina hankaa riitaa ja loruilee jotta ei se sen kummempi ole

kuin kuningaskuntakaan.

— No miten sinä Jooseppi sen puolestasi olet käsittänyt? kysyi

vallesmanni.

— Minä meinaan että tasavallassa on valta pantava _tasan_ kaikkien

kansalaisten kesken.

— No näyttääkö sinusta valta olevan tasan tässä maassa? kysyi

vallesmanni terävästi ja nauravin silmin.

— Ei se varsin vielä, vaan että se on siksi tarkoitettu ja lopuksi

tuleekin, selitti Jooseppi.

— Kyllä sinä nyt olet perinpohjaisesti erehtynyt, rakas veli, oikaisee

Koskeliini. — Ei tasavalta tarkoita _tasan_ pantavaa valtaa.

— Mitä helevettiä se sitten tarkoittaa?

— Djah! jahkasi vain vallesmanni.

Ottivat taas piskuisen paukun.

— Minkälainen pelivärkki se oikein on se kansan etuskunta siellä

Helesingissä? tinkaa taas Jooseppi nousuhumalassa.

— No niinkuin Kajaanin höyrymylly! vastaa leikillään vallesmanni.

— Ja mikä se on miehiään se Lex Kallio?

— Eihän se mikään mies ole, hymyilee nimismies. — Lakiehdotushan se

vain on.

Jooseppi joutuu taas ymmälle. Koskeliinin täytyy selittää

seikkaperäisemmin:

— _Lex_ on latinalainen — roomalainen — sana, merkitsee suomeksi

_laki_. Lex Kallio tarkoittaa = edustaja Kallion ehdottama laki.

— Piruuttaanko hyö sen niin ovat ruomiksi ristineet? arvostelee

Jooseppi lopuksi.

— Kansainvälinen tapa se on, puolustaa Carolus Koskelin. — Jos sinä

esimerkiksi olisit kansanedustaja ja...

— _Minä_ — kansanedustaja? kiljahtaa Jooseppi.

— Niin, jos _sinä_ olisit kansanedustaja ja esittäisit uuden lain —

sanokaamme kieltolain korjauslain — eduskunnan puheenjohtaja nimittäisi

sinun asiasi: _Lex Kenkkunen_.

Joosepille kirkastui latina!

— Mylly, myllypä taitaa olla, naukui hän, mutta vallesmanni tarttui

pikariin ja kilisti:

— Pohjanmaan kautta siis, »Lex Kenkkunen»!

Samassa kuului ulkoa kahinaa ja ryminää eteisestä, ja toinen toistensa

kintereillä juosta hilppoivat lapset mikä aatamin alasti, millä vain

lepattava paidan rääsy yllään — jo lennätti Irmeli sisko punaisena

läähättäen pikku Kurlinkin käärössä kätkyeeseen, sitten tulla kompuroi

lääpällään ämmä, tukka takkuisena tihkuen, ja vasta tovin ajan kuluttua

emäntä Kaisa-Reeta, aina yhtä masennuksissaan vatsanvaivoineen.

Vielä puolisen tuntia tupakoivat vallesmanni ja Jooseppi, kunnes kuului

ääni heidän selkänsä takaa:

— Ka nyt sinne näistä puoleen saisi laittautua herra vallesmanni.

Kelpaako se tämä Jooseppi rähjä vierasta kylvettämään?

— Minä, minä! naukui Jooseppi. — Me ei akkoja tarvihe. Minä löylyt

läiskin... Minä!

— — —

Ja sitten he kylpevät — viinanpolttaja ja vallesmanni. Se on tosiaankin

Koskeliinin sanaan — runollista. Nokea sauhuava tuiju tuikuttaa jäitään

sulavalla akkunalaudalla lepattaen ja hulmuten rikkonaisen ruudun läpi

tuhisevasta tuulesta ja valaisten vain puolittain lauteella istuvia

kaveruksia. Alkulöylyt on lyöty ja nyt nautitaan suloisesta lämmöstä,

joka on kohonnut sinne laipion puoleen. Jooseppi on kuin mikäkin kääpiö

kenkku tuon solakan ja pitkähkön Koskeliinin rinnalla.

— Annahhan minä ropsin vastalla!

— Elähän hätäile, ensin on hikoiltava.

— Vaan otetaanhan pienet tärskäykset ensin!

— Otetaan vain. Nyt se vasta maistuukin.

— Tämmöinen se on mulla sauna. Outko ennen kylypennä riihessä?

— Enpä totisesti.

— Vaan nyt kylyvet!

— Niinpä vain.

— Vieläkö tahot löylyä?

— Roiskauta!

Ja Jooseppi tonttu hyppäsi alas ja lyödä roiskasi haaleata vettä

kiukaalle. Kiuvas kiljahti, höyry hulmahti ja sitten kuului pitkä

sihinä, joka vähitellen hiljeni.

— Ah-ah kuinka tuntuu hyvältä syntiseen nahkaan. Ihan puree.

— Pyllähä pempullesi! komensi Jooseppi.

Ja vallesmanni pyllähti.

— Terästetäänkö?

— Lyö hiukkasen...

— Vieläkö?

— Elä punaisessa helvetissä! kuului lauteelta, jossa laiha vallesmanni

käpristeli kuin mato muurahaispesässä painaen kämmenet kasvojaan vasten.

Sinne kiipesi taas Jooseppikin, hyväksi haudottu koivuinen vasta

kainalossa.

— Huh, huh, taisipa sitä tulla... Joko minä nyt annan korkean ruunun

miestä selekään?

— No anna häntä..., suostui veikeä vallesmanni ja pyörähti mahalleen.

Ja Ryysyrannan Jooseppi, velikulta viinankeittäjä, kylvetti

isällisesti, veljellisesti, rakkaasti ja sydämellisellä arvonannolla

pitäjänsä lempeän nimismiehen, joka kerrankin tahtoi nauttia

korven peikkojen pesässä, kaukana virantärkeästä maailmanmyllystä

— kaukana maaherroista, kansaneduskunnasta ja sosiaaliministeriön

raittiuslautakunnasta. Kylvettäjä kyllä tiesi että hän voimassaolevan

lain mukaan oli rikoksellinen, koska poltti viinaa vaikkapa perheensä

pelastamiseksi, ja kylvetettävä samoin oli täysin tietoinen että hän

tässä vielä enempi oli edesvastuussa, koska ei napannut keittäjää

kiinni, vaan päinvastoin nautiskeli hänen tarjouksiaan, mutta toinen

ei totisesti saattanut syyttää toistansa — ja paha maailma ei heidän

kompromissiinsa sekaantunut. _Ihmisiä_ he vain olivat tässä tilanteessa

eikä kumpikaan edes koskettanut onnettomaan kieltolakiin, ja Jooseppi

varoi visusti ilmaisemasta, kuinka lähellä tuo iloliemen lähde sijaitsi

— eikä Carolus Koskelinkaan sitä tarkemmin kysellyt. Hänestä nuo

Korpi-Jaakon kyynelet vain kuuluivat Ryysyrannan riihisauna-reseptiin

aivankuin järven vesi sauna-ammeeseen.

— Runollista! Runollista! Ru-nol-lis-ta! sopersi vallesmanni

tyytyväisenä Joosepin ropsiessa tahtiin vastalla ensin selkään ja

sääriin, sitten rintaan ja polviin...

Ja nokisauhuinen öljytuiju matalalla akkunalaudalla tuikutti luoden

salaperäistä valoa toverilliseen seuraan, mutta ulkopuolella

riihisaunan törrötti ikuinen, musta, lumiinsa hautautunut korpi,

Pahakolon syvä uru ynnä Petkeleen hiljainen järven selkä, jonka

viittatie tyystin oli hävinnyt pimeyteen. Niin kaukana asuivat naapurit

ettei mistään mökistä tänne asti ulottunut akkunavalojen pilkoitus —

Harmajavaarankin valkeat peittyivät parahiksi Konkonsaaren taakse.

Mutta konsa kaverukset olivat kylpeneet ja saunanlämpö tasaantunut,

niin kas jälleen he tunsivat tarvitsevansa pienet tärskäykset,

jonka jälkeen he istua kekottivat lauteen reunalla kuin iloiset

kesäoravat puussa nauttien olemassaolon ihmeellisestä, salaperäisestä

täyteläisyydestä.

— Tässä me istumme, ihmisenpojat, virkkoi vallesmanni, — ja taidammepa

olla pikkusen tuppurassa, mutta niin kauvan kun maailma on seisonut,

ovat kuolevaiset huumanneet itsiään väkevillä juomilla, eivätkä

ainoastaan ihmiset, vaan myös taivaan herrat. Kreikan Olympon jalot

jumalatkin — kuulehhan Jooseppi — taivaan keinuissa aika-ajoin pitivät

lystiä, germaanien Walhallassa ritarit remusivat viinisarkat käsissä,

ja muinaissuomalaisten suurissa juhlapidoissa kallisteltiin ahkerasti

päihdyttävää olutta — sanoppa Jooseppi Kenkkuilen, miksi siis emme me,

kaksi syntisäkkiä, sinä ja minä, tänä lauhkeana lauvantaiehtoona saisi

kannua kallistella? Ketä se haittaa? Puhu!

— Ei kerrassa ketään se haittaa! riemasteli Jooseppi, — minä en tunne

maaliman historioita, mutta sen minäkin muistan lukeneeni pipliasta

että viina on _viisaan_ juotava eikä tuhmille tuotava ja että antootten

viinaa _murheellisille_, ja muistelenpa kuulleeni sellaisenkin pykälän,

jotta viina ilahuttaa _ihmiset ja jumalat_...

— Salomoni sanoo: »Antakaa _väkeviä juomia_ niille, jotka

hukkumaisillaan ovat ja _viiniä_ murheellisille sieluille, että he

joisivat ja _unhottaisivat ahdistuksensa_ eivätkä enää johdattaisi

mieleensä viheliäisyyttänsä.»

— Ja Syyrakki sanoo...

— Kaikki ne sanovat! keskeyttää vallesmanni pehmeästi, — ja tiedätkö,

Jooseppi Kenkkunen, mitä itse oppi-isämme Luther näistä asioista on

arvellut?

— Mitähän lie Marttikin meinannut? uteli Jooseppi, silmät loistaen.

Carolus Koskelin, alaston vallesmanni, alkoi korkealla äänellä lausua

runoa:

Ken lemmi ei viiniä, naista ja laulua,

hän koskaan ei käydä saa elämän koulua,

hän sokkona kulkee ja narriksi jää,

ja tyhjääkin tyhjempi narrin on pää!

— Voi herttainen, tulenpalava totuus! huutaa Ryysy-Jooseppi, — sehän

on aivankuin Petkelkylän pitkästä katkismuksesta; vaikka minä olen

moukka ja kälmi kettu, niin sanonpa että siinä runossa on ilmilausuttu

meikäläistenkin pieneläjäin tunnussana. Terve Kalle Karolus — saneleppa

sitä lut-hee-rusta kuin tuomari valankaavaa, niin minä sanelen jälestä.

Ja yhdessä nyt vallesmanni ja Jooseppi saunan lauteella roikkuvin

säärin ja käsillään tahtia lyöden korkealla äänellä lausuivat että:

Ken lemmi ei viinaa, naista ja laulua,

hän koskaan......

— Vaan laulappa nyt vallesmanni oikein korea laulu, koska laulamaankin

käskee Lut-heerus — sinähän, joka out ministerikoulun käynyt, osaat

latinat ja hepreat.

Carolus Koskelin lauloi:

Gaudeamus igitur,

juvenes dum sumus!

Post jucundam juventutem,

post molestam senectutem

nos habebit humus.

Ja Jooseppi säesti täyttä kurkkua viimeistä kertosäettä:

Noos hapee-e-pit huu-uii-mus!

Noos hapee-e-pit huu-uu-mus!

Saunan ovi rasahti ja tuli sammui tuijusta ja ääni kuului pimeästä:

— Sinnekö ne herrat yöksikin jäävät?

— Tänne, tänne — herrat — elkäähän hätäilkö akat — pistähän tuli

tuijuun ja laputa pirttiin... Meillä on hyvä olla... Hih! hihkasi

Jooseppi eukolleen ja jatkoi latinalaista laulua:

Noos hapee-e-pit huii-uu-mus!

Ja sinne he tosiaan yöksikin jäivät, herra vallesmanni ja Ryysyrannan

Jooseppi.

16.

_Joosepin uni saunassa._

Sinne vallesmannin selän taakse, piikkopaitasillaan käpristyneenä

riihilaverin perimäiseen soppeen, kylpyvasta pään alla, on nukahtanut

Jooseppi syviin mielihauteisiin ja näkee nyt seuraavankaltaisen unen:

On istuvinaan hajasäärin omassa veturikelkassaan — rautahevonen

hännällään huiskien kahtapuolta vetää miestä huimaa vauhtia halki

Suomen — hirnahdus — tullaan Helsinkiin. Siinä Helsingissä on vain

kolme suurta rakennusta — vähän kuin Kajaanin sahoja — yksi on

»resitentin linna», toinen on »kansanetuskunta», kolmas Suomenlinna eli

»Veeapori». Ne pytingit ovat korkealla vaaralla — niinkuin Puolangan

Leipivaaraa — ja siinä vaaran rinteellä, ihan ylt'ympäri, kekottaa

satatuhatta harmaata mökkiä — samanlaista rähjää kuin Ryysyranta.

Tpruu, tpruu! hillitsee Jooseppi rautahevosta Helsingin veräjällä

ja sitoo rautaruunan marhaminnasta suureen, huurteiseen koivuun —

samanlaiseen kuin on osuuskaupan porrasten edessä. Siinä kulkee

Suomenlinnan eli sen Veeaporin solttu. Jooseppi rykäsee:

»Missä täällä mahtaa olla se Lex Kallion lussieri?»

»Määhhän tuota suuntaa», opastaa solttu: »Se on viimeinen lumero

tuon pitkän lehmikujan päässä vasemmalla.» Ja Jooseppi lähtee

kävelemään nahkareppu selässä. Voi hirveätä, kuinka paljon vyöryykään

vastaan rahvasta, ruohtalaisia ja ryssiä ja toriämmiä ja suomalaisia

jääkäripoikia. »Pois tieltä, moukka!» huutaa poliisi, vaan Jooseppi

suuttuu ja sanoo: »Tasavalta! Tasavalta! Saan minä kulkea siinä missä

toinenkin.» »Näytäppä passisi!» tinkaa poliisi ja Jooseppi vetäsee

povestaan paperin, johon on suurin puustavin kirjoitettu:

_Lex Kenkkunen_

Kansanetustaja Rämsänrannalta.

»No voi sun saksanpolkka!» sanoo poliisi häpeissään: »sukulaisiapa

tairetaan olla — ärrän päälle vielä jurnauttaakin kuin eteläläinen

että tairetaan olla! ja Jooseppi tuntee hänessä ilokseen Kaisa-Reetan

siukun miehen, sen herra pölliisi Pelle Puutiaisen. Jooseppi lupaa

käydä tervehtimässä Kaisa-Reetan systeriä, kunhan tästä valtakunnan

asioista selviää. Poliisi tekee kunniaa ja huutaa väkijoukkoon:

»Antootten tietä — tää on kansanetustaja Kenkkunen!» Ja katso:

kahtapuolta hajausivat ruohtalaiset ja ryssät ja torimatamit ja

jääkäripojat, ja seuraavassa silmänräpäyksessä astui Jooseppi Lex

Kallion kehikkoon — siinä oli toki pehmeästä kivestä tehty vastarapattu

tulimuurikin. Lex Kallio, samanlainen kyssäniska, pitkätukka, mutta

haaraparta, istui kungastoolissa, pikanelli poskessa, aviisu koprissa,

ja oitis kun Joosepin havahti, niin tirskautti ja tuumasi: »Siinä susi

missä mainitaan. Just’ikään pääsin lukemasta näistä Korpi-Kainuun

Sanomista, jotta sinäi tulet etuskuntaan. Tervetuloa!» »Ka minuthan

ne, märkähatut, ihan vängällä valihtivat», äyhki Jooseppi: »vaikka

ei oisi aikaakaan, kun on kunnalta kymmenien tuhansien halkourkko ja

kotipoltto kesken». »Mitä! keitätkö sinä viheliäinen viinaa?» kauhistuu

Lex Kallio. »Tottakai!» huutaa Jooseppi: »Sitä vartenhan ne minut

työnsivätkin pieneläjät, roletaarit ja järkevämmät maalaisliittolaiset,

ja on minulla välikysymys, intterpelli etuskunnalle kunnanvaltuustolta,

jotta tekaistaanpa, maan ukot, erikoisoikeuslaki Rämsänrannalle, että

tirauttaa saa, milloin on nuusa...»

Lex Kallio tarttui kaksin käsin haarapartansa kumpaankin liuhuun ja

tiuskasi: »no nyt se myrkyt lykkäsi!»

Mutta Helsingin kirkontapulin kello soi ja pompotti, ja seuraavassa

hetkessä, he, kansanedustajat Lex Kallio ja Lex Kenkkunen, kaikessa

sovussa ajavat moottorilla — samallaisella peräruiskeella kuin on

Kajaanin Maakunnan johtajalla — Eduskuntatalon kiviporrasten eteen, ja

valtiopäivät alkavat. Jooseppi Kenkkunen nousee korkealle kateeterille,

niistää nokkansa, pokkaa resitentille ja ministööreille sekä pitää

puheen, joka alkaa:

»Terveisiä Petkelkylältä Rämsänrannan seurakunnasta Kajjaanin

kihlakuntaa, ja hyvää iltapäivää, kovakaulaiset temokraatit ja komuunat

siellä vasemella käellä — elkää tykätkö pahaa, jos tuon Suomen kansan

atressitervehtyksen, jotta pikkuriikkinen täräys elämän murheessa,

niinkuin Salomo saarnaa, on tuiki tarpeellinen —»

Mutta silloin alkaa parlamentissa sellainen hulina ja hälinä että

puhe keskeytyy ja koko parlamentin sali muuttuu höyrymyllyksi, jossa

tuiskuaa ja pölisee, ja kaikki puolueet käyvät toistensa tukkaan, mutta

itse resitentti nousee jauhovuoren huipulle ja julistaa: »Hiljaa pojat

— Lex Kenkkusella on puheenvuoro!» Silloin Jooseppia joku aivankuin

nostaa peräpakaroista korkeaan pönttöön, ja kun hän vilkaisee että kuka

kekkuli se häntä pukkaa, niin eikös vain olekkin vallesmanni Carolus

Koskeliini, joka nauravin silmin kehoittaa jatkamaan välikysymystä. Ja

Jooseppi kohottaa molemmat kätensä parlamentin loistavaa kattokruunua

kohti ja lausuu juhlallisesti:

Ken lemmi ei viinaa, naista ja laulua,

hän koskaan ei käydä saa elämän koulua,

hän sokkona kulkee ja narriksi jää,

ja tyhjääkin tyhjempi narrin on pää!

Ja voi ihmettä! Koko parlamentti muuttuu näiden sanojen vaikutuksesta

pyöriväksi karuselliksi, posetiivi koreasti pelata kurluttaa ja

ministerit ajaa huhkivat karhujen ja kettujen ja pystykorva-koirain

ja suurten jänisten selässä, mutta kaikista eillimäisenä karahuttaa

resitentti Suomen leijonan niskassa ja hänen ynnä Hallituksen välissä

koko etuskunta ikäänkuin suurella tukkiponttuulla aallokossa, ja

Jooseppi, Lex Kenkkunen, sakin keskellä tanssien ihanan Saksan

rinsessan kanssa venkerkkaa, ranskan pikanelli suupielessä ja

ooterklonnin hurmaava haju liehahtelevissa ryysyissä, ja hänpä, Lex

Kenkkunen, onnesta paistavin kasvoin polkee jalkaa ja hihkaa riemusta

ja — voi taivas — posahuttaa suutelon sen ihanan rinsessan silkkiseen

rintaan...

Mutta samalla yhtäkkiä joku riiviö kesken tanssia, karusellia ja

suutelon huumaa tarraa häntä, onnellista Jooseppia, jalasta — koko

karuselli pysähtyy kuin naulattu, ihana rinsessa häviää... ja ihan

älyttömänä hikoillen tuskasta kuulee Kenkkunen altaan maalliset,

matalat sanat:

— Jooseppi, Jooseppi, nousetko joutuun, lempoako mies siinä sätkyttää —

tule heti paikalla — Äpyli poikii!...

Se putosi kuin kylmä vesi lämpimään niskaan. Hän kavahtaa istualleen

ja pöllistelee ympärilleen: oma vaimonsa, Kaisa-Reeta, siinä seisoo

laverin alla, maha pystyssä, päresoihtu vapisevassa kädessä, mutta

vallesmanni nukkuu sikiunessa kuorsaten lauteen seinämällä.

— Häh? hätkähtää Jooseppi, mutta samalla muistaa, mitä juuri on

kaikunut korviinsa, hyppää alas kuin ammuttu, nykäsee housut

nilkkoihinsa, löttöset lopposiltaan jalkoihinsa ja syöksee suinpäin

Kaisa-Reetan perässä navettaan.

Huonosti siellä kävi — vasikka syntyi, mutta lehmä kuoli.

17.

Viikko siitä kauheasta tapauksesta on kulunut — arkiharmaja usviinsa

kietonut on ihmisen herkän sielun...

Taas on lauvantai ja sauna lämmin, mutta yksin kylpee muiden kylvettyä

Jooseppi, lyö löylyä, ropsii vastalla, mutta pysähtyy vähä-väliä

miettimään — aivankuin muurahaiset juoksisivat pitkin hänen olemustaan.

Hän ei voi hengessään sulattaa, miten ihmislapsi sellaisesta

ruusunpunaisesta korkeudesta äkkiä pudota moksahti syvään pimeyteen.

Kirvelevästi hän muistaa tuon varhaisen sunnuntai-aamun, jolloin

Kaisa-Reeta tuli hänet herättämään unesta — ja millaisesta unesta! —

sekä mitä sitten tapahtui navetassa. Se leikkasi kuin veitsellä! Se

koski koko mökkiin. Talvikausi on kärsitty lehmänannin puutetta ja

luotettu »Äpylin» poikimiseen kuin auringon nousuun. Silloin yhtäkkiä

tuo tapaturma — harvinainen tapaturma, luonnon oikku tai ihmisen

avuttomuus.

Kaisa-Reeta oli saanut hermotäristyksen, kironnut ja ulvonut kuin peto

ja lyykähtänyt itsekkin parteen kuolleen lehmän viereen. Silloin oli

Jooseppi tarttunut tukkaansa ja kohmelopäissään rukoillut: »Armoa,

armoa, sinä köyhän kurittaja-Herra!» Vähissä hengin mies oli raahannut

vaimonsa aamupimeässä pirttiin — yhtä itkun volinaa ollut oli koko

tupa — oli peljätty emännänkin siihen paikkaan loppuvan. Ei ollut

loppunut, mutta sydäntäjärkyttävään tilaan oli tullut, niin että oli

vaikeata häntä nähdä. Lehmä — poikiva lehmä — sepä kirotun korven ainoa

valonsäde, elon side...

Jooseppi oli rientänyt nylkemään raatoa — kirves kädessä, puukko

hampaissa, käsivarsia myöten veressä oli Carolus Koskelin, saunasta

ulos tullen, illallisen ilotoverinsa kohdannut. Hirveän näköinen oli

ollut Jooseppi... Kolme sadan markan seteliä oli tosin jalo vallesmanni

mökin pöydälle ensi hätään viskannut — ja hypännyt suksilleen.

Illemmällä oli Jooseppikin liikkeelle lähtenyt. Kunta oli luvannut

puoleksi korvata onnettomuuden, mutta vielä ei ollut toista lehmää

Äpylin tilalla, toista _sellaista_ lehmää toki ei ollut saatavissakaan.

Lapsetkin sen äkkiloppua voivottivat! Vasta parin kuukauden kuluttua

odotettiin Omenan poikivan — ilman maidon tippaa tuhersi siis mökki,

joskus vain Aapeli Harmajavaarasta hiihteli poikki selän päärärillä

hapanta piimää joukon särpimeksi.

Siinämäärin oli Jooseppi masentunut tapauksesta ettei koko viikolla

ollut kyhäytynyt töitään jatkamaan — ei halkourakkaa eikä sitä toista

toimitusta — tuskin tuikkua kulkkuunsa kallistanut.

Se se miestä enin etoi että vaimo hermokohtaustensa lomasta tankkasi

että Äpylin surma oli tuon saunajuhlan syy — ettei lehmä muka olisi

kuollut, jos ei sinä yönä mökissä olisi niin jumalattomasti eletty — ja

laulettu outoja lauluja... Vallesmannin puolta piti Jooseppi sentään

loppuun asti — niin mukavaa ja veljellistä virkamiestä ei ennen ollut

Rämsänrannalla nähty...

Jooseppi sihautti löylyä puolijäähtyneelle kiukaalle ja pieksi

ryntäitään kuivalla vastalla. Ja surunsuloisena, kaukaisena

huminana soitteli hänen korvissaan viikko takaisinpäin vietetty

»vierailuillatsu» — ah herranpoika, kuinka korkealla _silloin_ oli

kuohunut aatteitten aallokko — vaikutelmia vaihdettu ja latinaisia

laulettu...

Mutta _nyt_ —?

Miksi elämä oli niin kirotun kiristävää että se riippui lehmän

utareista ja neljästä sorkasta?

Ne olivat kunnanmiehet vähin vetäneet suitansa naurun virnuun, kun

mies oli tulla pouhannut hätäapua pyytämään ja sitä lehmän onnetonta

poikimista suomentamaan. »Sinäkö siinä kätilönä heiluit?» Se

virnuileminen vähän tuppasi kismittämään Jooseppia, vaan avustustahan

sentään olivat luvanneet...

Jooseppi tallusteli ilkosillaan pitkin lumipolkua, ryysyt kainalossa,

pirttiin, istahti pöydän taakse ja pyysi puhdasta paitaa emännältään.

— En ole jaksanut pestä, äänsi Kaisa-Reeta heikosti, istualtaan

lattialla, lapset ympärillään.

— Kyllähän tämä muuten välttäisi vanhakin, puheli perheenisä, — vaan

kun silloin mennä pyhäaamuna lehmänvereen ryvettyi.

Kaisa-Reeta ei vastannut — ja huoahtaen veti Jooseppi yllensä likaisen

paidan.

— Riisuhhan se lahtari-vormusi, sanoi silloin karhealla äänellä ämmä

loukosta, — käyn saunassa huuhtomassa.

Sai Irmelin toverikseen ämmä, ja sitten ripustettiin märkä paita lieden

eteen orteen, jotta se aamuun asti kuivuisi.

Mutta matalalla oli Ryysyrannan mökin mieliala tänä Iauvantai-iltana

perheen käydessä maata pesemättömälle lattialle. Ja öinen tuuli

valittaen vinkui rikkinäisissä akkunoissa.

— Ne on leipäjauhotkin taas lopussa, huoahti Kaisa-Reeta ennenkuin

nukahti. Jooseppi ei tähän mitään vastannut. Silmät auki vain makasi

seljällään, ja mietteet vierivät kuin pitkä, musta virta...

* * * * *

Pyhäaamun hämärissä hiihti siihen Harmajavaaran Hannes, ja se sai

Joosepin jälleen lähtemään kirkonkylään. Mullimäen Juuso koplautui

kolmanneksi hiihtäjäksi. Viimeiset viemisensä oli Jooseppi varustanut

mukaansa leipäjauhon hankkimiseksi ja senvuoksi tuli taipaleella hyväin

toverien kanssa hiukka maisteltua. Se rohkaisi ihmeesti masentunutta

mieltä — Salomonin sananlasku kävi toteen — lehmä unohtui, painajainen

pakeni.

Niin iloisesti paistoi kevättalvinen aurinkokin jo yli ulappain

hilehankien ja kiepeissään koikkuvien korpien, että oli vaikeata uskoa

mitään synkkää ja pahaa maailmassa olevankaan. Taivas niin korkea ja

sinisenä seijuva, ja ilman viilu niin tuores hengittää! Se upposi

syvälle keuhkoihin ja valon välkkeessä viuhuva tuuli puri hiihtäjäin

kasvot terveen punerviksi — eipä olisi luullut yhdenkään näistä

miehistä tulevan suoraan ummehtuneista, matalista tai siivottomista

suojista, missä on rääsyjä ja russakkaa tai muuta inhimillisen pesän

törkyä. Erämaan Jumalan luonto oli kuin suuri juhlasali liukkaine

parkettilattioineen, marmoripylväineen ja laipiossa ylinnä loistavine

helmikruunuineen!...

— Istutaanpa tähän, ehdottaa Jooseppi. Ja keskelle siintävää

järvenselkää naapurukset nyt istahtivat suksiensa päälle, ja

Jooseppi antoi Harmajavaaran Hannekselle ja Mullimäen Juusolle vähän

vahvistusta. Aamutuimaan tuo viekas viina kihahti päähän ja — jokainen

sai halun yhtäkkiä ja yhtaikaa purkaa sydämensä.

Harmajavaaran Hannes selitti loistavin kasvoin, että vaikka hän on

köyhä mies, jonka talo isäin typerän tervanpolton takia on kärsinyt

korvaamattomia tappioita, kun ovelat tukkiyhtiöt ovat käyttäneet

tilaisuutta hyväkseen, niin hän silti ei ole mikään herrain

vihollinen, vaan päinvastoin — hän pitää herroista, koko nykyisestä

virkakomennostakin — häntä virkamiehet ja herrasväet kohtelevat aivan

erinomaisesti — vanha postineitikin, joka muille kuuluu olevan niin

ärmäkkä, on hänelle, Hannekselle, niin ystävällinen, että se suorastaan

liikuttaa ja hävettää.

— Ja mikä peijakas hänessä lienee että ne minusta niin tykkäävät ja

että minä kaikista tykkään? ihmetteli Hannes lopuksi, melkein imelästi.

Mullimäen Juuso murahti:

— Sulla on viini käytös, sinä out ollunna sotaväessä, perkele...

— Holninki, holninki! kiljui Jooseppi. — Holningiksi sitä

karahteerataan kansainvälisellä kielellä. — Tällä Hanneksella on

holninki — siksi ne miehestä tykkejää porvalit ja herskapit.

Mutta Mullimäen Juuso rypisti mustia kulmakarvojaan ja puhui:

— On tässä muillai holninkia, ei vain Hanneksella. Mutta eivät

perkeleet tykkää, kun köyhä köyhyytensä ilmiantaa. Minä tiiän, minä

oon ikäni kaiken rahtia ajanna ja soutanna — puolesta pennistä

siinä kapitalisti riitelöö — ei se oo tietävinäänkään rahtimiehen

nälkäisestä, alastomasta joukosta kotona. Vihaan minä näitä kotipuolen

porvaleita niin etten sanoakkaan ilkiä. Vihaan...

Hän noitui sydämensä pohjasta.

Mutta Jooseppi, joka istui miesten välissä kuin hyypiö, otti tuikun

taskumatistaan, katsahti päin aamuaurinkoista selkää, levitti kätensä

ja löi ne ympäri Hanneksen ja Juuson kaulaa. Ja silloin se jälkiryöppy

tuli.

— Kuulkaahan rakkaat rannit! Minä rakastan ja vihaan yhtaikaa kaikkia

maaliman herroja. Mutta mitä vallesmanni Koskeliiniin tulee, niin voi

pyhät veljet — ette aavista. Annahhan, kun kerron...

Ja Jooseppi kertoi sen vallesmannin vierailun viikko takaisinpäin,

ankarasti varoittaen naapurinmiehiä kenellekään kuolevaiselle

ilmiantamasta. Korvat höröllä kuuntelivat toiset — Hanneksen kasvot

kirkastuivat yhä enemmän ja Mullimäen Juuso vaikeni ihmetyksestä.

— Kyllä se oli sellainen illanvietto Ryysyrannassa ettei Jumala

taija toista sellaista antaa! lopetti Jooseppi. — Ja vaikka tähän

paikkaan tuupertuisin, niin olkoot viimeiset sanani että: on se sielu

herroillakin!

Harmajavaaralainen ja Mullimäkeläinen eivät toviin aikaan virkkaneet

mitään. Vihdoin Juuso jurahutti alta kulmainsa katsahtaen:

— Vaan lehmäsipä sen lystin lopuksi menetit.

— Se... se siin oli ikävä kohta…, sanoi Hanneskin siivokseen.

Jooseppi tunsi puukon piston sydämessään.

— Se on totinen tosi! huusi hän. — Ihte Vanha Erkki siihen

näppinsä pisti. Ja sitä minä myräilen — se kun akka mulla on niin

ristillismielinen — jotta olikohan tuossa herrojen herrallai sormet

sopassa. Että jos se, mikä tapahtui, oli mulle niinkuin varoitukseksi

korkeammalta taholta työnnetty?...

Tunnelma läheni nyt katuvaista syntistä. Toiset miehet joutuivat vähän

hämilleen tästä Joosepin omantunnon ripistä.

— Annahhan se taskutaavetti tänne, pyysi Mullimäen Juuso miehekkäästä.

Jooseppi oli löysännyt halailevat kätensä.

— Ei hätää, niin kauvan kun sulla _tätä_ riittää!

— Niinpä taitaa olla, ilostui Jooseppi.

— Niin se on, sanoi Harmajavaaran Hanneskin.

Ja he joivat pullon pohjaan.

Kuinka somasti se kimmelsikään tuo pullo aamuauringon säteissä ja mikä

Ihmeitätekevä vaikutus tuolla nesteellä oli ihmisen mielialaan! Koko

elämän näki niin selkeästi ja vaikka siinä oli särmiä, koleikkoja ja

vuoria, niin tuntui että kaikesta pääsi yli. Ymmärsi kyllä kuilujen

kauhean syvyyden, mutta henki liiteli kuin kotka yli huippujen.

Herrat — talonpojat? yksiä ja samoja ihmisiä! Helsinki — Petkelkylä?

samaa Suomen valtakuntaa. Kommunistit ja kapitalistit? — yhtä laumaa

kuolevaisia, Jumalan armosta kaikki sotivat toisiaan vastaan. Puolueet?

nuo kirotut rajat hävisivät — teki mieli ottaa kansalaisia kaulasta

kiinni ja huutaa yli maailman: hallelujaa — eläköön _ihminen_.

Oli niin henu olla!

Kiireen tuntukin oli hävinnyt. Kyllä tämän elämän aina kerkisi

läpielää! Ja oli aivan samantekevää, istuipa tässä jäällä koko pyhäisen

päivän tai viisi minuuttia. Ryysyranta, Mullimäki ja Harmajavaara

olivat huomenna samat kuin tänään.

— Hei rannit, lausunko minä...?

— Ka lausu!

Mutta Jooseppi ei saanut yhtään runoa suustaan.

Se olisi ollutkin ikäänkuin pyhyyden häväistystä tässä siintävällä

seljällä ruveta jäljittelemään iäksi painunutta muistoa.

Niinpä he istuivat siinä nuo kolme korven miestä sunnuntai-aamun

häikäisevässä kirkkaudessa keskellä siintävää selkää omituisen hellän

liikutuksen vallassa, yhtaikaa tuntien oman pienuutensa pisteet ja

maailman ihmeellisen avaruuden. He puhelivat puoliksi itseksensä paljon

kuuntelematta toisiaan, kunnes yhtäkkiä kaikki vaikenivat — joku

kaukainen ääni horisontista oli värähdyttänyt sielua saaden kummalliset

kaihot poreilemaan povessa — mikä se oli?

— Hiljaa..., sopersi Hannes.

— Eipä ole ennen tänne asti kuulunut — nyt kuuluu, mutisi Juuso.

— Se on kirkonkello! ilmoitti Jooseppi ja pani kätensä ristiin.

Tuo metallin syvä sointi läpikuulaassa ilmassa, aaltoillen yli

synkän korven ja laajojen talviulappain, kosketti kipeään paikkaan

ihmisen henkiolemuksessa. Isiltäperitty tuhatvuotinen hartaus värisi

herkytetyssä hermostossa, kiihoittaen kääntymään näkymättömään

korkeiden voimien puoleen ja etsimään _sieltä_ kaiken apunsa elämän

hädässä, mutta uuden, ajan valtavien yhteiskunnallisten rynnistysten

ryminä järkytti yhtaikaa köyhänkin järkeä — ja tuo järki oli oppinut

viime aikoina epäilemään kauneintakin kangastusta, jota esivalta yhä

näytteli kansalle kuin ihanaa taikamyllyä markkinayleisölle.

»Kirkko?» ajattelee Ryysyrannan Jooseppi ponnistellen kellonkuminan

lumoa vastaan: »Mitä hyötyä _minulla_ on kirkosta? Jo hänen isänsä

ja isoisänsä ja isoisoisänsä olivat vieraantuneet kirkosta ja

papista siitä yksinkertaisesta ja pätevästä syystä että asuivat aina

liian kaukana kirkosta, aniharvoin suurissakaan rahvaanjuhlissa he,

syrjäkylän pieneläjät, sinne joutuivat pyhyyksien palvojiksi tai

saarnojen kuulijoiksi — papin tapasi kukin sukupolvi vain ristiäisissä

tai hautajaisissa, useimmiten vain murhetilaisuuksissa, jolloin ihmisen

sielu kaipasi kouraantuntuvinta lohdutustaan, mutta aniharvoin pappi

tahtoi tai joutikaan syventymään kurjimpien talonpoikain elämänhätään,

vaikka voinaulansa ja ristimäpenninsä kyllä huolellisesti peri —

omaksi hyväkseen. Ei Jooseppi Kenkkunen vihannut kirkkoa eikä pappeja

— päinvastoin niitä kaukaa ja likeltä kunnioitti, mutta samalla hän

liian hyvin ymmärsi, että tämä nöyryydenjärjestelmä oli vain kansan

rauhoittamiseksi keksitty, se juonsi juurensa jo muinaisuuden syvästä

hallitsijaviisaudesta: luvatkaa yksinkertaiselle rahvaalle taivas ja

paratiisi kuoleman jälkeen, niin se paremmin kestää maanpäällisen

helvettinsä eläessään. Ja sitä järjestelmää valheeksi vikoen

Ryysyrannan Jooseppi vastaan kapinoi. Valtiokirkko ei ole hänelle

tuottanut iloa!

— Mitä sinä Hannes hamuilet tästä kirkosta? tokasee Jooseppi

ajatuksissaan.

— Antaa soida..., sanoo Hannes lauhkeasti. Hänellä on sinertävät silmät

— koko mies niin pehmeä ja hyvänsävyinen.

— Soikoon minunkin puolestani kello, jatkaa Jooseppi, — mukavasti se

rompottaa ja maan ääriä ryllää, ja ihanakin se ihmiselle on kuulla näin

taivasalla, mutta minä tarkoitan, jotta tarvitseeko sitä Suomen köyhä

kansa koko kirkkohoitoa?

— Eikä tarvihe! murahtaa Mullimäen Juuso mulkoilevin mustin silmin,

joissa tuikehtii villi kiilto. — Yksiä porvari-perkeleitä ne ovat

papit, helppo on mustassa verkatakissa ja puhtaassa paijassa

paukutella pöntöstä huonohyntteisille, täiturkkisille että »tehkäät

parannus, taivaanvaltakunta lähestyy» ja »menkäät läpi ahtaasta

portista» — mutta ihte ajaa kaurautetaan Ieviästi pappilan portista

pannukakkupäivällisille ja nauretaan turpaansa että saivatpas siipeensä

taas köyhät saatanat, moukat...

— Kyllä se sinne päin viippaa kuin tuo Juuso justeeraa, myöntää

Jooseppi, — vaan eihän se kirkon syy ole että on leipäpappeja. Vaan

että kuka lempo tämän rustingin alkuaan lie keksinyt ja että mitä sillä

me teemme, siitä tässä on kysymys?

— Se on Ristuksen kirkko, sanoo Harmajavaaran Hannes leppoisasti.

— Pirun kirkko se on eikä Ristuksen, jurnauttaa Juuso. — Ja piru sen on

keksinnäi, hän lisää itsepintaisesti.

— Elähän Mulli-Juuso sentään tietävämpäisi eille ryykää, hillitsee

Jooseppi ja miehillä syntyy kivanlainen väittely kirkkolaitoksen

»historiikista», josta kumpikaan ei paljoa tiedä.

Hannes ehdottaa ylösnousemusta hangesta. Noustaan hiukan retkuvin

koivin.

— Käytäneekö Karihtaniemessä?

— Käyvvään kehnossa — annahhan kun. Amanta taas kahvit keittää.

— Vaan se on voro se räpäle, sanoo Jooseppi, joka ei ole poikennut

niemen mökissä siitä saakka kun heillä Amantan kanssa sattui se

yöllinen kahakka.

Varovaisuudeksi kätkee Jopseppi taas tavaransa hankeen, mutta vie

sukset ja veturin toiseen paikkaan niin että Karihtaniemen akkunasta

näkevät. Hanneksen ja Juuson jälessä sitten käydä kulleroipi mökkiin,

jonka savupiipusta parahiksi kerkisi pölähtää sankka tupru kohti

sinikuulasta sunnuntai-taivasta.

Amanta huomaa heti että miehet ovat maistelleet, huomaa sen Kustikin

ja haistaa vanha Ryysytön-Jaakkokin, ja kovin alkaa heilläkin mieli

tehdä, ja Karihtaniemeläisten silmät pälyvät ja vilkuttavat vuoroin

vieraisiin, vuoroin sinne järvenrantaan, jonne näkyivät suksensa

heittävän tulijat. Amanta mielistelee Jooseppia täydellisesti

unhoittaneena hävyttömyytensä, ihan tuppaa viereen istumaan, katsoa

killistää imelästi silmiin ja piippunsakin nappaa märästä suustaan ja

Joosepin suuhun tuppaa sekä sanoo kauniilla äänellä:

— Polttelehhan Juoseppi mustaa karhua!

— En minä kaipaa, sanoo Jooseppi vihaisesti. — Annetaan tälle

Hannekselle... Kusti niinikään murjottaa mustana mulkoillen Jooseppiin,

vaan ei keksi keinoa kimppuun pääsemiseksi, mutta Ryysytön-Jaakko

käydä kunkkailee lökättävin, putoilevin housuin edestakaisin pirtissä

kiertäen Jooseppia kuin kissa kuumaa puuroa, kunnes lopuksi saa

ahdistetuksi Joosepin perisoppeen, pukkaa kylkeen, iskee vanhan

veitikan tavoin silmää ja mutisee niin etteivät muut kuule:

— Myötkö märkääkään? — Aa?

— Aa! panee Jooseppikin ja supattaa ukon korvaan. — Pistäyhhän

pihalle...

— Aa! mutruilee ukko yskän ymmärtäneenä ja he pujahtavat peräkkäin

pihalle ja menevät nurkan taa...

Amanta silloin, ihan vihan vimmassa Joosepin suosiosta ukon rähjälle,

rätkää höysteet porisevaan pannuun niin että pärskät pirskahtelevat

lieteen, ja kimahtaa ilkeästi:

— Hylyky kun on taas päissään tuo Joosepin retkale.

— Ei se päissään ole, puolustaa Mulli-Juuso.

— Maistanna out sinnäi! mäiskähyttää Amanta.

— Maistettu on muorinmäärä mieheen, selostaa nyt Harmajavaaran Hannes,

— vaan emme hutikassa ole kukaan.

— Kuka teijät tietää..., sihisee Amanta ja alkaa kaadella kahvia

kuppeihin.

— Hiiteenkö se rojukokki karkasi? kurnuttaa Karihtaniemen äksy akka ja

saa syytä pyörähtää ulos ovesta.

— Eläkä tule, eläkä tule... Pysy pirtissä! kimahtaa avopäinen Jaakko

ukko heristäen vapisevilla käsillään, kun Amanta kurkkii nurkan takaa

häiriten vanhuksen ja Joosepin salaperäistä kaupanhierontaa.

— Nuolkaa vasikan häntää! räivää vastaan hamettaan huiskuttaen Amanta,

pistävin silmin, — minäkö mokoman roikkaan vängällä tuppaun — kahville

minä tulin tuota ryysyrantalaista kuhtumaan. Juotko vai et?

— En juo! huusi Jooseppi iloisesti.

— Vai et juo! suutahti silmittömästi Amanta.

— Ei köyhän kannata hotellissa mässätä, jatkoi Jooseppi.

— Ho-hotellissa? huiskasi vastaan Amanta tuikkivin silmin. —

Kenelläkähän tässä hotelli lie, jos ei ihtelläsi, rojukokilla...

Se sana »rojukokki» saitui aralle paikalle Joosepissa. Hän tempasi

halon, mutta samalla Amantan pää vetäysi nurkan taa. Ukko Jaakko

lököttävin housuin kämperehti pyörien ympäri tanterella ja, karhiten

koukkusormin mustaa pörhöistä tukkaansa, kimahteli kähisten kuin käki:

— Senkö pir-pirhanan tähen tuo narttu taas Iaittausi hangelle

kärkkymään.

— Miestä ja viinaa sen akan mieli tekee, naukui Jooseppi. Amantan

virnistävä naama vilahti vielä kerran nurkan takaa, mutta ukot

jatkoivat kaupan hierontaansa. Kuului aikamoinen maiskauskin, kun ukko

Jaakko, pää kekallaan ja halkinaiset kinahuulet huipparassa, otti

ryypyn siinä talvisen sabatin sinitaivaan alla Karihtaniemen harmaan

mökin nurkan takana.

— Aa! pani ukko mielissään.

— Aa, matki Jooseppi, — koiruuksillani käsken tähän Kustinkin, niin

mihinkäs Amanta pääsee.

Hän kävi tosiaankin vihjaamassa juron Kustin ulos pirtistä antaen

tällekkin tärskäyksen.

Amanta oli haleta kiukusta. Kaikille muille annettiin, ei hänelle.

Totisesti hän tämän vielä — kostaa!

Vierasten rientäessä suksilleen Amanta jo itkua tuhersi. Mutta aviomies

Kusti ja ukko Jaakko hyrisivät hyvästä mielestä. Ukko läksi uudelleen

nurkan taa. Hangessa, viileässä, kimmeltävässä hangessa oli hänellä nyt

mielestään aarre. Vanha sielu ihan nuortui! Amantan lapsista oli kovin

hauskaa, kun ukki, nenä punoittaen, silmät kiiluen, vähäväliä palasi

pirttiin puhua pärpättäen mukavia asioita.

Mutta ne kolme Petkelkylän miestä näkyivät jo hiihtävän

silmänsiintämättömän rajoilla järven häikäisevällä ulapalla. Eivät

menneetkään poikkimaisin, vaan painelivat suoraan suurta selkää

kirkonkylään kaartaen.

18.

Ryysyrannan Jooseppi kävellä känkkäilee pitkin, pyhäistä kirkonkylää

— hänen mielialansa vaihtelevat. Nimismiestä hän ei ole tavannut,

sillä Carolus Koskelin on parahiksi istuutunut pitkään reslaan ja

ajaa huristanut vanhan iloisen herrastuomari Kemppaisen kanssa

naapuripitäjään käräjille. Poliisi Pirhonen menee kai vasta illemmällä

ja näyttää hyvin täyteenladatulta. Pahasti pälyilee poliisi Jooseppiin,

nuuskasee ilmaa ja näyttää haluavan kysyä jotakin, mutta ei kysy

sentään — karskina ja virantärkeänä hän kääntää selkänsä Joosepille,

joka moisen hönkäherran edessä tuntee itsensä kovin kepuliksi.

Koko kirkonkylä vilisee käräjiin meneviä miehiä, onpa joukossa

vaimoihmisiäkin. Toisia on jo paluussa pitkäaikaisilta käräjiltä —

ja ne eivät kerro kovinkaan hauskoja käräjäuutisia. Vongankyläläisiä

esimerkiksi on hävyttömästi sakotettu viinanpoltosta! Siellähän

höyryytetään joka toisessa talossa, on höyryytetty puolen sataa vuotta

kaikessa rauhassa ja rakkaudessa eivätkä siihen esivallan herrat ole

sekaantuneet, mutta nyt rupesi tulemaan piruja — naapuri naapuria

vastaan on ilmiannon tehnyt! Ei suinkaan kieltolain kunnioituksesta,

ei jumalaparatkoon, vaan pelkästään pahaa tehdäkseen jostakin

keskinäisestä erimielisyydestä, kateudesta, pahansuopaisuudesta,

kostonhimosta.

Kolme köyhää möykkyriä on joutunut lukemaan tiilenpäitä, kun ei ole

ollut millä maksaa sakkoja. Jokainen niistä on keittänyt elinkeinokseen

— kotona alaston lapsijoukko ja ryysyinen, sairas vaimo. Voi heitä,

rahallisia kansalaisia, jotka ovat olleet juomajuonen takana, mutta

eivät pelasta poloisia satimesta, jotta eivät itse kiikkiin joutuisi!

Kuinka syvästi ja sielua surmaavasti mokoma rikoksesta kiinnijoutuminen

koskeekaan köyhiin mökinmiehiin...

Mutta varavammat polttajat ovat jo käräjiin mennessään varustautuneet

paksulla lompakolla. Kun Savuvaaran Santea sakotettiin ja tuomio

jyrähti että varojen puutteessa mies linnaan, niin Savuvaaran Sante

kuuluu siinä oikeuden edessä silpaisseen kukkaron sarkahousujensa

taskusta ja, hiukan pontikalle lemahtaen, rätkänneen tuomarin nokan

alle viisi tuhannen markan seteliä näin sanoen:

»Herra tuomari, tässä on jenkit. Ei ou jätkällä aikoo tiilenpeän

räknyyseen — savotta käy parraillaan.» Ja kuin sotamies oli tehnyt

kokokäännöksen ja töminällä poistunut käräjätuvasta, johon tuomari

lautamiehineen oli jäänyt istumaan peräti juhlallisena, mutta hiukan

naureskellen, että olipa, olipa siinä mies! Ja _mies_ se onkin

Savuvaaran Sante, vaikka viisikymmentä tuhatta nylkeköön esivalta.

Köyhiäkin auttelee Savuvaaran Sante...

Koko Ylä-Vongan kylä kuuluu olevan kapinassa Ala-Vonkaa vastaan että

nähdäänpä, keitä kaikkia tulevilla käräjillä kärvennetään ja linnassa

liikutetaan. Sen se on tehnyt se kurja ilmianto...

Vavahtelevin sydämin kuuntelee Ryysyrannan Jooseppi käräjäjuttuja,

tuskan hikikarpalot otsallaan ja ajattelee vaivihkaa: »Milloinka on

minun vuoroni?» Eihän häntä voi pelastaa nimismieskään, jos kerran

oikea ilmianto tehdään ja asia saa alotteen poliisi Pirhosen kautta.

No niin, tietysti voi tuomiossa ilmetä lieventäviä asianhaaroja,

mutta kaikissa tapauksissa joutuu maineeseen. Vaan mitä, jos silloin

paljastaisi...? — oikeuden edessä... koko höskän... siitä se taitaisi

ryminä syntyä... »Vai pitäisiköhän heittää helperiin koko homma?

Ollappa Koskeliini kotosalla, jotta olisi saanut vähän tuumailla...»

Mutta apuvallesmanni Reino Rinne ei ollut vielä virkaantunut käräjiin.

Kuului lähtevän vasta sitten, kun Koskeliini toistamiseen palaa.

Se on rauhan mies, rahvaan mies sekin, sen luokse sopii pistäytyä

asiattakin, se ei koskaan ulosajele. Kun hiihtokavereillakin sattui

asioita Isoon Pappilaan, jossa nykyään asui kolme virkamiestä, pappi,

metsänhoitaja ja apulaisnimismies, niin lyöttäytyi Jooseppikin jonoon.

Hiihtää hilpaistiin pitkin maantien oilinkia parin kilometrin päässä

pohottavaan Isoon Pappilaan. Pappilan törmää noustessa Harmajavaaran

Hannes alkoi kaivata entistä pappilan haltijaa, rovasti vainajaa.

— Oli se mukava ukko, muisteli Hannes, — kerrankin kun tässä mäen

mutkassa, näinikään, vetelin perässäni suksia, kuuluu törinä törmän

rinteeltä ja eikös vain itse ukko rovasti hurahuta alas, silmälasit

kuurassa, harmaat hiukset häälyen — ja vielä sompasauvoilla harvakseen

pukkaili.

— Jottako ei piirrättänyt jyrkänteessä, ukko rovasti? kysyi Jooseppi

kimeästi.

— Piirtää torrasi kai se alussa, vaan lopussa jo lykkäili, lykkäili...,

selitti Hannes.

— Vai mäkiä muka laski..., murisi Mullimäen Juuso, joka sen enempää ei

kehdannut arvostella hyvämaineista vainajaa.

Miehet tulivat mäen päälle — siinä jo häämötti kartano illan hämyssä,

ei ollut vielä tulia sytytetty.

Korkean jyväaitan edustalla petkelkyläläiset pistivät tupakan.

— Mitähän lie nyt aitassa? Kyllä siitä vainaja vain toisenkin kapan

köyhän pussiin posahutti, muisteli taas Harmajavaaran Hannes.

— Tuhansia kappoja posahuttikin, innostui taas Jooseppikin. — Sain

minäkin ohria kolmasti ilman ristuksenkillinkiä, joskus rukiinsiemeniä

velaksi — ei se vainaja pahasti hätyytellyt eikä ryöstöllä ryvetellyt.

— Ja mukavat hällä oli ne poijat..., jatkoi Hannes. — Ja röökynät myös.

— Mukavat! kerrassaan mukavat! huuteli Ryysyrannan Jooseppi niin että

ääni olisi kuulunut kartanoon asti, jos olisi ollut kuuntelijaa pihalla.

— Me oltiin sen Ryytin kanssa rippiskoulukampraatit, kertoi Hannes.

— Ja minä Iivari poijan kanssa! kiljui Jooseppi.

Vaan nyt on kaikki muuttunut, lausui Hannes ja nousi suksilleen.

Poissa on nyt Kalviinin suku, toisti Jooseppikin haikealla äänellä.

— Vaan höyli mieshän tuo on tämä uusi kirkkoherrakin — höyli

meikäläiselle on ollunna...

Mullimäkeläinen vain murisi. Jos Juuso olisi ääneen ajatuksensa

lausunut, niin se kenties olisi pukeutunut seuraaviin sanoihin:

»Minun kohdallani ei paraskaan pappi ole höyli. Ristillinen ketunhäntä

kainalossa. Vihattavia herroja ne ovat kaikki. Kansan ryöstäjiä!»

Miehet saapuivat pihaan, nostivat suksensa seinävieriä vasten ja

kopeloivat pimeissä etehisissä. Koleaa ja kuollutta kaikkialla.

Molemmat pappilan pirtit kyyhöttivät kylmillään — uusi kirkkoherra ei

pitänyt niitä lämpöisinä, siksi ei niissä kirkkoväkeäkään löytynyt.

— No on pappilaa! ihmettelivät miehet. Löysivät vihdoin ränstyneen,

puolilämpöisen kammion, jota vanhan rovastin aikaan oli sanottu

»Junnun-Riitun kamariksi» — siellä maata pöllötti nyt Aapo, uuden

kirkkoherran yksinäinen renki, ruumiiltaan, vahva, hengeltään heikko

miehen juntikka, korkonimeltään »Pöljä».

— Kettee työ etittä? pällähtää Pöljä-Aapo, joka on kotoisin kaukaisesta

Mokulan kylästä.

— Sinäkö se nyt olet Ison Pappilan isäntärenki? kysyy Jooseppi.

— Ka minut valihti kirkherra tähän, virkaan, sanoo Aapo yksitotisesti.

— Mikäpäs siinä, sanoo Hannes, — kyllähän se tämä Aapo...

— Ossoon minä hevosta aijjaa ja vesiammetta kuskata. Ja siitä kirkherra

tykkejää etten ouk kommuuti, selitti Aapo tosissaan.

— Vai siitä tykkejää! mutisi ivallisesti Mullimäen Juuso.

— Joo, jatkoi Aapo. — Vaan pistäysin minä tässä talvisyännä kirkherran

kanssa iltamassa.

— Missä iltamassa se Aapo on käynyt? tiedustaa Harmajavaaran Hannes

siivokseen.

— Ka siinä perheiltamassa, selittää Aapo tolkussaan. Ja lisää komeasti:

— Sitä täytyy ihmisen näät kannattaa jottain puoluvettai.

— Niinpä hyvinkin, naukuu Ryysyrannan Jooseppi. — Nuorisoseurako se

sitä perheillatsua piti vai muu hulina?...

— Nuoriso! kivahtaa Aapo sylkäisten. — En minä kommuutissa käy. En

pirhana vie käykkään kommuutissa!

— Vai et käy kommuutissa? ivaa yhä Mullimäen Juuso. — Taijat olla

herrojen hännystäjä?

— Häh? Minäkö herrojen hännystäjä! kauhtui Aapo ja tömähti vuoteeltaan

lattiaan sirristäen silmiään. — En tottele kirkherraakaan! Ruunaa

laukkuutan niin jotta kikarat lentelevät ja ammeet pirskoilevat portin

pieliin, vaan kun uusi ruustinna rekkeen istunee, niin komennan kuin

suojeluskuntalainen: »tpr tprr, kävelehhän Pontus!»

Pöljä-Aapo irvisti nauraen koko naamallaan, kopisti piippunsa uunin

kylkeen ja alkoi ladata visakoppaa.

— Tietääkö se tämä Aapo, että onko herrat kotona? kysyi sitten Hannes.

— Kotona... missä helekutissa ne muualla jos ei kotona... koko pyhä

kolominaisuus, ilmoitti pappilan renki ja lähti mahtavasti ruhoaan

huojuttaen talliin ruunaansa hoitamaan. Petkelkylän miehet hajaantuivat

pyrkien eri ovista virkamiesten luo. Hannes hiiviskeli kirkkoherran

kansliaan. Jooseppi jumppaili apulaisnimismiehen luo vanhalle puolelle,

Mullimäen Juuso kolkutteli metsänhoitajan puheille.

Valot olivat jo syttyneet akkunoihin.

Reino Rinne parhaillaan veti rullakaihdinta alas akkunan eteen.

Apulaisnimismieheltä puuttui takki ja toinen saapas, kun Jooseppi

tempasi oven auki ja tirkistäen iloisesti silmiin, tuuppasi kouransa.

— Terve! huusi Ryysyrannan Jooseppi.

— Tu-tuttu mi-mies-pä tuli! saneli verkalleen ja matalalla äänellä

apulaisvallesmanni, joka hiukan änkytti.

— Tuttu! naukui Jooseppi yhä kimeämmin ja huusi yhteenperään

kohteliaasti, kuten oli tottunut herroille tekemään: — Annahhan

anteeksi apulaisnimismies, jos satuin pahaan aikaan.

Mutta Rinne ei tehnyt pienintäkään elettä häiriöstä, vaan änkytti:

— E-eihän tä-tämä mikään paha aika ole — ju-juodaanhan kahvit.

I-istuhhan Jo-Jooseppi!

Nuori virkamies kuukkasi toisella saappaallaan sisähuoneen ovelle

vaimoansa puhuttelemaan, josta oli se seuraus että nuori rouva pian

näyttäytyikin kansliassa, mutta huomattuaan, millainen vieras hänen

herrallaan oli kahvitettavana, nyrpisti nenäänsä ja teki halveksuvan

liikkeen munansoikealla, verrattain kaunismuotoisella päällään ja

niskallaan.

— Ei ole valmista kahvia, sanoi rouva kirkkaasti.

— Ke-keitä! pyysi aviomies.

— Ei ole kermaa.

— Ke-kelpaa se ke-kermattakin, selitti nimismies kansanomaisesti.

Jooseppi, ymmärtäen tilanteen, pinkasi ylös tuoliltaan oven suussa ja

kumarsi syvään.

— Hyvää iltapäivää spruustinna! — Joosepin äänessä kilisi sekä

kohteliaisuutta että sala-ivaa.

Mutta »ruustinnaksi» puhuteltu vältti tarttua Joosepin ojennettuun

käteen. Hän vain katsahti kauniilla silmillään ryysyiseen asiamieheen,

tavoitteli parfymeerattua nenäliinaansa ja livahti aivastaen toiseen

huoneeseen. »Fy va' han luktar illa!»

— E-eipä ta-taittu saaha kahvea, naurahti Reino Rinne hätäilemättä ja

alkoi vetää toista saapasta jalkaansa.

— Eikä tarvita kahvia! kivahti Jooseppi vainuten että »haisunäätä»

jälleen oli löytänyt uhrinsa. Hän olisi tahtonut antaa salaripin

tuolle hienolle rouvalle, vaan ei sopinut mennä peräänkään — täytyi

valtioviisaasti viljellä välejä niin hyvän virkamiehen kanssa kuin oli

Reino Rinne, rahvaan mies.

— Pi-pistähhän piippuun! myhähti apulaisnimismies ystävällisesti ja

levitti Joosepin eteen hienoimmat metallipurkki-smookinginsa.

— En minä, esteli Jooseppi. — Pikanelli se on mun tupakkani.

— Se-sepä nyt vahinko, tankkasi vallesmanni, — kun ei sattunut

pi-pikanellia.

Sikaarin Jooseppi sentään huoli. Hän katsahti levottomasti ympärilleen,

mutta kun ei mistään päin liikettä kuulunut, silloin hän äkkiä ponnahti

istualtaan ja sipaisten poveaan, lennätti apulaisnimismiehen nenän alle

pienen, herraskaisen taskumattinsa:

— Otahhan tuosta.

Reino Rinteen silmät välähtivät toverillisesti. Jos hän muussa asiassa

saattoi olla verkkainen, niin tämä juttu kävi näppärästi. Pelkästä

kansanvaltaisesta kohteliaisuudesta apulaisnimismies suostui maistamaan

Joosepin pullon suusta.

— Tattis.

Jooseppi ei hellittänyt ennenkuin taskumatti oli tyhjä. Sitten hän

vasta alkoi purkaa sydäntään.

— Mitenkä luulet, Rinne, kun ovat niin paljon vongankyläläisiä

kylvettäneet käräjillä, että vieläköhän mahtaa tulla minunkin

vaivaisen, vuoroni?

— Pe-pe-petkelkyläläisistä ei ole näillä käräjillä ainoatakaan

sakotettu, vastasi apulaisnimismies harvakseen, ladaten rauhallisesti

piippuaan.

— Kyllähän me syntiset sen olemme kokeneet että Koskeliini ja sinä

olette hyviä herroja, mutta turkanen tietköön sen kolmannen herran!

tiuskasi Jooseppi.

— Pir-Pir-Pirhostako pelkäät?

— Sitä! kimahti toinen.

Apulaisnimismies ei voinut olla myöntämättä että konstaapeli

Pirhonen oli varottava mies, se kun liian virkaintoisesti otti osaa

kieltolainläpiajamiseen. Mutta kyllähän Pirhosenkin kanssa pärjäsi, kun

vain kansa pysyi keskinäisessä sovussa eikä ilmiantoja sattunut.

— Siinäpä se on, sanoi Jooseppi kynsien niskaansa.

Hänellä olisi ollut paljon sanottavaa, mutta ei saanut purettua.

Olisi pitänyt olla enempi ainetta! (Hannekselle oli tainnut joutua

toinen pullo...) Samoin apulaisnimismies näytti hautovan mielessään

asioita, joista olisi puhunut, jos olisi ollut oikea tilaisuus — hän

olisi Jooseppi paralle selittänyt mysteerioita. Mutta rouva kuihkale

kurkisteli ovelta. Että oli tullut otetuksi moinen silmäkoreus, joka

säännöllisesti häiritsi miesten meininkejä...

Jooseppi oli tuskassa ja tuijotti polttavasti nimismiehen silmiin.

Reino Rinne virkkoi yskän ymmärtäen:

— Ainahan me petkelkyläläisten kanssa rassailemalla pärjätään.

Kieltolaista kiinnijoutuminen on kuin ketunpyynti myrkyllä. Ei joka

mies mikkoa nappaa.

— Ja tässä kyllä on vanha kettu, kehui Jooseppi.

— Ja vanhaa kettua on vaikea viekotella käpylautaan, arveli

apulaisnimismies.

— Niin on, myönsi Jooseppi. — Vaan kun suolet nälästä kurisee, niin

lipsahtaahan raato vanha mikkokin käpäläpuuhun.

— Ska vi int fara nu? huutaa apulaisvallesmannin rouva kurkottaen

soikeata päätään sisähuoneen ovelta.

Jooseppi pinkasi ylös tuoliltaan ja teki lähtöä vanhalta puolelta.

Pihalla häntä vastaan kapsahti Harmajavaaran Hannes. Hannes kuiskutti

jotakin Joosepin korvaan ja yhdessä miehet palasivat pappilan puolelle

mennen sisään kirkkoherran kanslian ovesta. Heti sen jälkeen näkyi

mustaverkainen käsi kopeloivan oven ulkoavainta, joka temmattiin

sisäpuolelle — — —

19.

Talvisen sunnuntai-illan pilkkopimeässä laskea hurauttivat nuo kolme

asiamiestä suksillaan alas emäpappilan törmää, ensimmäisenä Mulli-Juuso

karmean välinpitämättömänä puristaen sauvojensa varsia antaen mennä

täyttä vauhtia niin että silmissä salamoi. Toisena tulla kohisti

Harmajavaaran Hannes, kevyt takki auki lepattaen, mutta melkoista

varovaisemmin, ja vasta kolmantena räpisteli Ryysy-Jooseppi ankarasti

karrustaen vastaan, kyttyräinen ruumis sen tuhannen käppyrässä,

piirrättäen molempien keppiensä väärillä päillä. Sukset levällään, niin

Iavialti kuin säärenkalikat suinkin sallivat, tulla huippuroi Jooseppi

alas pimeänsiintävää törmää... Mutta törmän alle asti jo onnellisesti

päästyään, siinä ryssän tiehaaran kohdalla, miten lienee sommallaan

hipaissut lakin reuhkaa — reuhka lensi päästä kuin riekko, ja kun

Kenkkunen rupesi jarruttamaan tavoitellen tiepulan kovaa karstaa,

niin siinäpä lankeemus yllättikin miehen kampuran, ja yhtä ovelasti

kuin reuhka oli riepsahtanut pimeyteen, lensi avopäinen Jooseppikin

tiepuoleen, vieläpä tuiskahti kuperkeikkaa: toinen suksen kapula teki

ilmassa 180:n asteen vinkuran, samalla kun toinen suvaitsi irtautua

varpaallisesta ja jatkoi matkaansa vinhasti takaa-ajaen Harmajavaaran

Hannesta. Suu täynnä sonnansekaista lunta alkoi Jooseppi karjua

kaveriensa perään että:

— Elekee jättää, tpruu pertsana, lakki putosi... hei, hei saatara —

ottakaa kiinni suksen sukkula!

Mutta suksi se vain iloisesti sihisi jo puolensadan metrin päässä

ihmeteltävällä vauhdilla aivankuin elävä mato lipuen edellälaskijan

kintereillä — havahtihan lopultakin Hannes sen ja iski matelevaista

sauvallaan nokkaan, päästi lauhkean naurun sekä jäi kiltisti vartomaan

perässä laskijan selvenemistä selkkauksista. Jooseppi sillävälin

kuukkaili takaisinpäin etsiskellen lakkiansa konttapolvillaan raappien

tulta tikulla ja sähisten:

— Senkö hornan rooppiin reuhka hävisi?

— Mikä tuli? huutaa Hannes kaukaa pimeydestä.

— Piru! purpattaa Jooseppi kontallaan kinoksessa. — Piru vei virkalakin

Rämsänrannan konsulin päästä...

— Häh, Iankesitko? huutaa Hannes, vaan samalla Jooseppi jo kopeloikin

lumisen lakkinsa kopriinsa ja sai sen häthätää päähänsä, kun samassa

— eikös lempo siinäkin ollut pelissä proletaarin pilkaksi — nuori

metsäherra ajaa hurahutti poroineen pulkkineen perästäpäin alas

törmää ja pulkan perä räppäsi Jooseppia peräpakaroille niin että mies

uudestaan tupsahti hankeen, kajahti jättiläiskokoisen metsäherran

naurunrämähdys, mutta kun Kenkkunen kääntyi kirotakseen urheilijaa,

livisti metsäherra jo kaukana, ja porotiuvut vain helskivät

horisontissa, pitkin haka-aituuksen vierustaa.

— Sata seihtemänkymmentä sarvipäätä!

— Halloo! huutelee Harmajavaaran Hannes. — Tuletko sieltä vai —?

Jooseppi juoksee nilkuttaen toisenkin suksensa perässä, jonka pulkka

on sysännyt liukumaan jalaksen rataa, ja saatuaan sen jalkansa alle,

ottaa huiman lylyluijun Hanneksen luo, joka on pistänyt ensimäisen

karkurisuksen pystyyn tiepuoleen.

— No voi satavuotinen Rokonvaara! jurnuttaa Jooseppi läähättäen, —

enhän minä akkaani hakenut, vaan kun lipsahti lakki takaraivolta, niin

siinä se tuli sen mokoma pupujussin paletti että tallukat vain taivasta

kohti ja sitten tuo juupelin hostmestari kurahutti petrallaan ja eikös

kuvatus sillä sikoruuhellaan ruipannut rumppaan, niin että vieläkin

ronkassa kihelmöi — kipurahat, kipurahat siltä kiiliäiseltä kiristän

ihan näissä käräjissä ja _sinä_ olet todistaja!

— Vaan enhän minä, veli veikkonen, nähnyt pyhäsen pölähtävää! ilmoitti

Hannes säpsähtäen.

— Et, et sinä kyllä nähnyt, vaan annahhan kun päästään tuonne

Kanervavaaralle ja housuni lasken alas Maakunnassa, niin sitten on ihme

jos et usko että hosmestari Räkhalssi ajoi ihan pahki per... Ja saa sen

mustelman mönsträtä toki Mulli-Juusokin ja Maakunnan tirehtöörskä, ja

elähän huoli, jos ottaisi poliisi Pirhosenkin haistamaan viinarokarin

häntäpäätä, hehheh...

Nauratti jo Jooseppia itseäänkin omat häränpyllynsä ja härkätaistelunsa

emäpappilan törmän alla, ja saatuaan suksensa hän rivakasti paineli

Hanneksen jälessä — Juuso jo mennä huijotti toisen mäen loivaa

myötälettä ja jäi vasta siellä rämeen liepeessä vartomaan tovereita

päästettyään muristen metsänhoitajan poroineen sivutseen. Siinä se

ajaa remusi Räkhalssi, kansanomainen herrasvosmestari, joka ei sentään

Mulli-Juuson mieliksi arvannut virkaansa hoitaa — eipäs taaskaan

ollut luvannut puupökkelöitä Juuson tarpeisiin valtion metsästä — ei

ne herrat köyhälle suvainneet keinottelua, vaan tullappa kirkonkylän

koiraturkki porho, niin sille kyllä keksittiin keino, ja Vongankylän

pursut suorastaan varastivat ukkoruunun mehtää — eikä koskaan saatu

todistajia käräjille, kun köyhempi pelkäsi rikkaampaansa — iänikuisella

metsänvarkaudella siellä rajakylissä olivat rikastuneetkin kaikki

napatalot, päätteli Mulli-Juuso mielikarvaasti sylkäisten pitkän syljen

metsäherran pulkan perään.

Hiiteenkö kaverit olivat jääneet?... Juuso jo ehti panna tupakankin

ennenkuin näki kaksi mustaa pilkkua, vaan kun se toinen pilkku tuli

aivan lähelle, niin valoiseksi se muuttuikin — vielä kolmannen kerran

näet oli kupertunut Ryysyrannan Jooseppi, kun Jänismäessä suksi oli

päässyt irti väljentyneestä varpaallisesta.

— Ne on piruja täynnä nuo emäpappilan törmät ja nikamat tänä

iltana, selittää Jooseppi puistellen kintaallaan lumettunutta takin

selkämystään. — Vai niinköhän tuli otettua napsuja, jotta selvää miestä

heiluttaa... Sitä oltiinkin, kuules Juuso, vähän niinkuin tapernaakelin

kaikkein pyhimässä... Jooseppi iski silmää Hannekselle, vaan Juuso ei

ollut suuresti huvitettu naapurinsa herroissakäynnistä, tirskautti vain

hammastensa välitse ja murahti:

— Pyhät naakelit-saakelit!

— Saitko pölkkyjä? kysyi Jooseppi.

— Saitko sinä satalappusia? kivahti vuorostaan Juuso.

— Ei puhuta! sanoi Jooseppi naukuvalla äänellä, mutta Juusosta näytti

että Joosepin herroissa käynti oli kokolailla onnistunut ja pieni

kateen kimmellys välähti hänen synkeään silmäänsä. Vaan Jooseppi

sammutti tuon tulen taitavasti kertomalla toistamiseen, kuinka tuo

edellä porhaltava metsäherra taki tahallaan oli ajanut häneen pahki ja

— tästä nousee käräjäjuttu.

— Jahka housuni heitän tuolla Maakunnassa, niin saat tulla sinäkin

todistajaksi, toimitti Ryysyrannan Jooseppi.

Mutta Mullimäen Juuso kirosi yhä synkemmästi ja vastasi:

— En jukoliste reissua käräjiin sinun hännänhaistajaksesi!

Tuosta hännänhaistämisesta sukeutui nyt kirkonkylään palatessa

piskuinen riidan kahakka noiden kahden petkelkyläläisen naapuruksen

kesken, kun näet Jooseppi, sanaan tarraten, alkoi penätä, että:

— Minunko hännänhaistajaksi — vai ei kelpaa naapurille — vaan

jos minä pyllistän ja samalla tämmyytän sinut lautamiehellä tai

herrastuomarilla, niin tasavallan perustuslain ja kraahvin mukaan sun

on pakkolähteminen — jos ei muuten, niin naru kaulassa...

— Pyllistä minkä pyllistät, intti Mulli-Juuso silmiään muljauttaen,

— vaan kun ummistan silmäni ja kiellän näkeväni peräpukamiasi, niin

tämmääppäs, tämmyytäppäs sitten, jos kehtaat!

Johon Ryysyrannan Jooseppi taas kimakasti naukuen laukasi lonksuvin

leuvoin että:

— Pidätkö sinä pirhanan jukuripää sitten minun häntävärkkiäni niin

halpana että...!

Jumalatiesi, kuinka arveluttavaksi hyvien naapurusten kinastelu olisi

kehittynyt, mutta siinä samalla tulla suhisti ja helskytti täyttä

laukkaa toinenkin pulkkaporo kolmen hiihtäjän takaa, ja näiden täytyi

kiireesti väistyä tieltä — apulaisvallesmanni Reino Rinne siinä

porhalsi kylälle päin hänkin, puuhkalakki ja suuret koirakintaat

käsissään, poroaan hoputtaen ja sille karjuen, koreanylpeä rouva

sylissään — ja hiihtäjät vaikenivat tyystin. Kun taas liukuivat kovalla

tiellä, otti Harmajavaaran Hannes puheenvuoron ja sanoi siivokseen:

— Saatetaanhan sitä, Juuso, Maakunnan pirtissä miehissä tarkastaa,

jotta tuliko tähän Kenkkuseen siinä päälleajossa ruumiinvikoja, ja jos

tulikin, niin eiköhän liene parasta sopia metsänhoitaja Räkhalssin

kanssa kirjallisesti nämä asiat — niin sanoakseni perheasiat! toimitti

Hannes sivistyneesti.

— Ka niinpä taitaa olla..., luikkasi silloin muikeasti Jooseppi

itsekkin ja siihen jupakka raukesi — eikä tullut Kenkku-Joosepilla

Maakunnan pirtissä riisutuksi housurisojaan, vaikka muuten kenkutteli

pirtin ja puodin väliä tai istua hyssytteli tiskin reunalla pieksujaan

heilutellen ja monenlaista kauppaa hieroen Maakunnan kaupanhoitajan

kanssa, kovasti tinkien kengäksiä ja pohjanahka-hylkyjä, toisin vuoroin

kiikutellen kynsissään kullankirkasta kahvipannua vieläpä hypistellen

hyppysillään kirjavaa hamekangasta, jotta nyt muka viimeinkin ostaa

porauttaa eukolleen sen hamerustingin... jota ei tietystikään

vieläkään ostanut, kun rahat hupenivat jauhoon, kahviin, sokuriin,

pikanelliin, nahkapalasiin ja johonkin vikanaiseen pataan, joka myötiin

polkuhinnasta.

Eikä puhettakaan että Ryysyrannan Jooseppi olisi pyllistänyt Mullimäen

Juusolle tai manuuttanut tätä todistajaksi, vaan täydessä sovinnossa

taas keskustelivat naapurukset, vieläpä Juuso, jota koko kirkonkylä

tympäsi, suostui viemään mukanaan osan Joosepin tavaroistakin —

Juuso näet läksi vielä yön selkään painelemaan kotiinsa päin yhdessä

muutaman Pahka-Pekan kanssa. Kauppa-asiansa siis näin loistavasti taas

klareerattuaan tunsi Ryysyrannan Jooseppi itsensä vapaaksi lähtemään

Hanneksen kera suojeluskunnan iltamaan, jonne mennä liehtoivat paitsi

piikatyttöjä ja solttuja kaikki herraskaiset ainekset keskuskylältä

— sinne ne toki olivat porhaltaneet nuoret virkamiehetkin poroillaan

ja sinne ajaa kalkutti aisakellossa ja hirventalja reen perässä

kirkkoherrakin rouvineen, lapsineen. Sinne tuppasivat mennäkseen

Maakunnan herra ja rouvakin koettaen kiireen vilkkaa päästä irti

pyhäostajista, tuosta kaukokorven ikuisesta painajaisesta. Oikein

kiiltokauluksiin ja patiineihin kiepsautti itsensä Helge Huttunen ja

pikkuinen pirteä rouva Huttunenkin haiskahti hajuvesiltä.

— Lähetäänpä ilkeyksissään me Petkelkylän haisunäädätkin porvalien

paalisalonkiin! innostui Jooseppi, varsinkin kun Maakunnan

kaupanhoitaja oli luvannut kustantaa piletin, jos kerran Kenkkunenkin

ilmestyisi valkokarvaisten juhliin.

Ja suksillaan Jooseppi ja Hannes taas sujauttivat alas kylän kierää

mäkeä ja nousivat sitten ylös toista törmää — Rämsän kievarin

ikivanhassa pirtissä näet noita suojeluskunnan iltamia tavattiin pitää,

koska ei vielä ollut omaa taloa.

* * * * *

Kahdessa pirtissä siellä porvarit iltamaansa hiersivät. Toisessa

hörpittiin pullakahvea ja tupruutettiin tupakkaa, mutta toisessa

viljeltiin sitä valkoista praasnikkaa, välillä oli jääkylmä eteinen,

johon tähdet paistoivat ja tuuleskeli pihalta. Hävyttömän kylmä

oli juhlapirttikin, roistoturkit päällä siellä istuivat kasarmin

päällikötkin ja naisia ohuissa puseroissaan näytti palelevan, kuin

paleltuva varpunen sinisenä kasvoiltaan kyhjötti siellä joku kauppiaan

pikku rouvakin, mutta kaupanhoitaja Helge Huttunen ei näkynyt luopuvan

turkistaan, remauttihan vain sen auki, jotta pyhävaatteet eivät tyhjään

menisi, ja kapsutteli pieniä patiinejaan yhteen.

— Luistinrata, luistinrata tämä on eikä ihmisten asunto, laski hän

leikkiä, — vahinko ettei tullut otetuksi mukaan luistimia.

Siellä kahvipirtin puolella Ryysyrannan Joosepille irvistelivät

iloisesti kaikki kylän herrat, kävipä itse kirkkoherra kättelemässä

aivankuin ei olisi ihan äskeen tavattukaan sekä kysäsi kaikuvalla

äänellä kaikkien kuullen että:

— Kah, Petkelkylän setäkin on ihmisten ilmoilla — mitäs kuuluu? Sangen

ikävä tapaus se lehmäsi kuolema, vaan kyllä nyt Kenkkunen saa kunnalta

lehmän, sopii periä vaikka huomenna — ei ole Kötys-Heikissä sen lehmän

ruokkijaa, eläinrääkkäykseksi jo menee...

Johon Jooseppi iloisella äänellä kehahti vastaan että:

— Vaan _minä_ en eläessäni ole luontokappaleita nälällä kiusannut. Sen

saapi kirkkoherra uskoa...

Pahasti tosin tälle kehumalle virnistivät monet kirkonkyläläiset

porvarit — tiettiinhän tuo Kenkku-Joosepin Iehmäruuki, eihän siellä

Ryysyrannassa miesmuistiin ollut lehmä-rievuille antaa muuta kuin

lehteä ja jäkälää, jos aina sitäkään...

Siellä iltamissa se toki kulki pystynä kireässä upseerivormussaan ja

kiiltosaappaissaan apulaisvallesmannikin, hyväntuulisesti vilkuttaen

silmää Kenkkuselle, mutta rouvansa — se munansoikeapää kaunikki

nakkeli yhä niskojaan ja keikutti alastomia olkapäitään nyrpistäen

nenänipukkaansa joka kerta kun Jooseppi häneen vilkasi, vieläpä

niisteli nenäänsä aina milloin tungoksessa lähettyville sattui. Sen

nästyykistä tuulahti niin noopelin hyvä haisku, ettei Jooseppi ryhmys

tiennyt että miten oikein suhtautua tuohon hienostelevaan nartt... —

anteeksi ajatus, mutta porvarien narttunaikkosena Jooseppi sitä vain

piti pannen merkille, kuinka apuvallesmannin korea rouva, silloin kun

herra miehensä silmä välttyi, keikutteli päätään, suipisteli suutaan,

kikahteli ja viskeli venskaa nuorille naimattomille metsäherroille,

joita tässä juhlassa näkyi vilahtavan kokonaista neljä kappaletta.

Oli siellä toki Koskeliinin rouvakin, kaunikki ylimys hänkin, mutta

Kenkkuselle se sentään paiskasi laupiaasti kättä ja mukavasti mulkoili

mustia silmiään — lieneeköhän tietänyt ne miehensä ja Kenkkusen hyvät

välit? — kaippa se hyvinkin tiesi, koska sanoi: »Sääli ettei Carolus

ole täällä!» ja liehahti samalla pois Joosepin näköpiiristä.

Jopas vihdoin sattui Jooseppi vastatuksin metsänhoitaja Räkhalssinkin

kanssa eikä malttanut olla salakaunassa tokaisematta että:

— Herra hosmestari ajaa karautti minun päälleni siellä emäpappilan

törmän alla...