ILMARI KIANTO

Helsingissä,

Kustannusosakeyhtiö Otava,

1924.

Elä värise, oi kärsivä ihminen, elämän kurjuutta, vaan jos jaksat oman

sielusi pohjattomassa murheessa, käy sisään Suomen kansan majaan ja näe

hänen köyhyytensä, viheliäisyytensä ja saamattomuutensa! Arvostele, jos

osaat, mutta älä päättele väärin, moni vieras ennen sinua on tehnyt

harhalaskelman ja jälkeesi tulee tuhansia, jotka nenäänsä pidellen

pakenevat ja tiuskaisevat: se on hävytöntä, miten ihminen elää! ja

samalla sen unhoittavat ja palaavat parempiosaisten luo...

Kuinka syvään täytyneekään yhteiskunnan nöyrtyä, kuinka kovan

kurituksen alle koko kansan sortua ennenkuin sydämen suuri viertotie

on raivattu niiden kaikkien luo, jotka hukkuvat tuhansien järviemme

tuntemattomiin vesiin...!

Ah, me kuulemme heidän hätähuutonsa sumussa, tuolla kohoaa käsivarsia

ulapan pinnasta, mutta me suljemme korvamme ja silmämme ja riennämme

paadutetuin omintunnoin elämännautintoihin, sillä mitäpä meihin

_muiden_ kuolemankamppailu kuuluu — pelastakoon jokainen itsensä. Niin,

herra kansalainen, kapitalisti, niin, sinä hymyilevä, hyväosainen

maailmanneiti, rientäkää te vain omiin harrastuksiinne, hienosti

nyrpistäen nenää — ja jättäkää toiset huutamaan ja hukkumaan. Sillä

sehän on maailman meno...

1.

_Ryysyranta_ on torpan nimi. Olisi liian juhlallista, jos sanoisimme

että se sijaitsee jossakin. Sellaiset mökinrähjät yleensä eivät

sijaitse, vaan niitä yksinkertaisesti on olemassa, ne kasvavat armaan

isänmaan kamarasta kuin rumat lehmänsienet. Sopikaamme siis siitä

että Ryysyranta ei sijaitse juuri missään, vaan että se tavataan

siinä suuressa korpipitäjässä, jonka yhteinen kansallinen nimi on

Rämsänranta. Petkelkylässä, Petkeljärven töyräällä — sieltä Ryysyranta

löytyy.

Tuollainen hyvin harmaja, pahanpäiväinen ihmispesä, jonka jokainen

seinähirsi todistaa ajan hammasta. Varsinkin vesikatto on kodikas,

sillä se on sen näköinen kuin olisi saanut kovasti tukkapöyryä —

huiskin häiskin siellä törröttävät malot, jotka suvaitsevat liikkua

myrskyllä vieläpä tekevät ruuhkankin kuin pienet tukit koskessa.

Mutta suuret tuohilevyt malkojen alla ovat kasettuneita kuin vanhat

kotiparkkisaappaat — ne eivät laske vettä läpi ja se olisikin liikaa,

sillä kyllä vedenlaskijoita tavataan alempanakin, poutasäälläkin lorina

kuuluu...

Astukaamme sisään Ryysyrannan »paraatikäytävästä». Portaita ei ole,

kuinka siis voisi puhua »havuista porrasten edessä»! Paljas likainen

maa ja kynnys — ja kansalainen astuu _porstuaan_, joka oikeastaan

ei ole porstuakaan, vaan välikkö. Oikealle jää nyt _kehikko_, tuo

ikuisesti tulipesää puuttuva kylmä kamari, taustassa törröttää

_peräinen_, pahansiivoinen, tunkkainen ruokatörkykomero, ikikylmine,

särkyneine kiukaineen, jonne emme vierasta neuvo kurkistamaan,

kyllin kärsivällisyyttä jo koettelee, kun astuu perhetupaan eli

_pirttiin_. Kenties saa hiukan kumartua, jotta ei lyö päätään kamanaan.

Huomasittekos ovea, hyvä vieras, se on tuollainen kevyt latuska kuin

heinäladossa, raoista kiiluu ilma. Siinä te nyt korkeana seisotte

ja voitte heti istuutua alaskin, jos löydätte sopivan pinta-alan

takapuolellenne. Vihdoin sen tietysti löydättekin ja kyykötätte

siinä hiukan käsienne varassa, sillä Ryysylän penkit ovat kapeat ja

ette varsin tahtoisi heittäytyä selkäkenoon seinää vasten — mustat

rakoniekat hirret kihisevät kuusijalkaisia, jotka ovat sangen kesyä

karjaa, saisitte pian ruskeatakkiset niskaanne. Niinpä siis istutte

siinä missä pinta-ala antautuu, ja hellävaroin hyväilee pirtin lämpö

poskianne. Pieni on Ryysyrannan pirtti, totisesti, mutta paljon siihen

mahtuu. Kuusituhatta russakkaa ja kuusi lasta, isäntä, emäntä ja ämmä,

kissa ja koira! Musta muurinmöhkäle, rukki ja kätkyt, patapölkky ja

suolahuhmar, pöytä ja lavitsa — siinäpä huonekalutkin alkavat olla.

Lattia on pahasti puhki, suureen koloon on mukava lakaista törkyä

silloin kun sitä kasautuu niin paljon että torpanväkeä itseäänkin

iljettää. Rääsyjä ja riekaleita ei koskaan lakaista kokoon, niitä

ajelehtii kaikkialla ja samoin paritonta kenkärajaa pidetään ikäänkuin

elämisen halun merkkinä, sitä retuuttaa konsa koira, konsa kissa,

milloin mökin pienin mukula. Kolme on akkunaa, mutta oi niiden ruutuja,

laskette pian yhdeksän päreillä ja rievuilla tukittua kehystä. Huomaa,

hyvä vieras, kuinka likainen on lattia, kuinka rosoinen se on ja kuinka

sille lakkaamatta syljetään, mutta kuinka rakas ja kotoinen se silti

on tuo pienen perhetuvan kova perustus, sitä ei vaihdettaisi palatsien

parkettiin — ken Ryysyrannan lattialle kerran penskana pyörähti

piehtaroimaan, hän piehtaroi siinä elinkautisesti ja hänen hellä

suhteensa tuohon pakarainsa suutelijaan jatkuu hamaan kolmanteen ja

neljänteen polveen.

Olette liian äkkinäinen, jalo vieras, teitä kiusaa varmasti pienen

pirtin tukahduttavan lämmin sisäilma, puolialastomat lapset, rääsyt

ja russakat — voitte käydä vilvoittelemassa ulkona. Teette sielläkin

vastenmielisiä havaintoja — maahengenjohdot kiertävät pihavieriä, jos

olette riisuneet märät saappaanne, siis varokaa valkoisia jalkojanne.

Käymälää ette löydä, suojaton takatunkio työntää teidät pellolle...

Navettakuja ja hirsikota ovat niin pimeitä paikkoja että tuskinpa

viitsitte niihin ulottaa tutkivaa katsettanne. Tuossa piipottaa pieni

aitan röttelö, kepeästi kallellaan, rannempana retkottaa heinälato,

sekin vierimässä järveen — Ryysyrannan kaikki rakennukset kekottavat

kellellään. Missä on sauna? Missä riihi? Ahaa — sauna ja riihi

Ryysyrannassa ovat yksi ja sama asia: sauna ja riihi näyttelevät

vuoroin osaansa samalla lavalla — jumalanvilja ja jumalankuva sivelevät

samaa lattiaa, riihenuuni on löylykiuvas. Viheliäinen muodoltaan

on tämäkin saunariihi, sitä voisi yhtä hyvin luulla sikoläätiksi,

mutta nelijalkaista sikaa ei ilmoisna ikänä ole nähty Ryysyrannalla.

Eikä liioin hevosta; tallia ei tarvita; jos hevonen ilmestyisi, niin

se tukittaisiin navettaan. Poro on aniharvoin seisonut taivasalla

tanhualla, ei ole varaa pitää poroakaan. Kas, onpahan talossa

tuuliviiri — pitkän salon päässä vinkuu pieni, harmaa viirikukko. Pitää

olla tarkk’ampuja, jos mieli siihen luodikolla napsauttaa. Silloin

viirikukko kiekaisee, muuten se vain hissukseen vikisee myrskyssä...

2.

Torpan isännän nimi on Jooseppi. Ryysyrannan Joosepin kyllä kaikki

tuntevatkin, jotka yleensä tuntevat rämsänrantalaisia ja varsinkin

petkelkyläläisiä, Ryysy-Jooseppi eli Jooseppi Kenkkunen on tottapuhuen

Petkelkylän keskeisin henkilö, hänet tietävät yhtähyvin moukat kuin

herrat. Ja hän ansaitseekin moisen laajan tuntemuksen — sen arvoinen on

mies korventaistelijana ja ihmisenä. Jo ulkonaiselta olennoltaan hän

herättää huomiota — kyttyräselkä, ilmehikkäät kasvot, taiteellisesti

roikkuvat ryysyt ja sukkela suu. Hänen iloisen, intohimoisen äänensä

erottaa jo puolen kilometrin päästä järveltä tai kankaalta, kun hän

milloin soutaa kieputtaa järven selällä tai samoaa metsäpolkua kuin

hilpeästi hölkyttävä karhu. Hänen vaimoansa tunnetaan vain suppeammassa

piirissä siitä syystä ettei akkaihminen lapsiltaan pääse liikkeelle

kuten ukkoihminen, mies on luotu liikkuvaksi, vaimo pirtin vartijaksi.

On toinenkin valtava syy, miksi ei Kaisa-Reeta pääse tikahtamaan

mökiltään — hänellä ei ole hametta eikä paitaa. Silloin kun lähtee

kirkonkyliin, täytyy lainata hame ja paita toisilta akoilta, mutta tämä

ei ole niinkään helppo tehtävä, sillä ei monella muullakaan akalla

ole kirkkohametta eikä ainoata paitaa tee mieli riisua päältään — ja

sitäpaitsi asuvat ne akat niin kaukana Ryysyrannalta ettei lainaamiseen

aina ole tilaisuutta.

Ei oikein uskoisi että Jooseppi Kenkkusen akka on niin kurjassa

asemassa, että ei ole oikeata hametta eikä paitaa, mutta sellainen on

kansantapa Rämsänrannan Petkelkylällä. Kun ei ole, niin ei ole! Sitä

Kaisa-Reeta itsekkin ihmettelee, vieläpä suree syvästi. Onhan hän

pyhäkoulunopettaja Rautiais-vainaan tytär ja hänellä on veli herra —

kansakoulunopettaja Etelä-Suomessa — ja sisar (eli systeri niinkuin

Rämsänrannalla sanotaan) naituna Helsingin poliisille. Kaisa-Reeta

joutua juopsahti Jooseppi Kenkkusen kanssa mökkisille ja sanoi ikuiset

jäähyväiset herrastelulle — happane siihen alushameinesi Ryysyrannalle

ja lykkää lapsia Jooseppi juuttaalle, mihinkäs pääset, ristitty

vaimonen!

Ja kyllä hän on parastaan koettanutkin Kaisa-Reeta riepu — yhdeksän

lasta on jo lykännyt tulemaan tähän pahaan maailmaan ja voi lykätä

vielä toiset yhdeksän, jos ei masina seisahdu. Tosin on Kaikkivaltias

kaikkiviisaudessaan kutsunut kolme lapsista taivaalliseen kotiinsa — ne

raukat ovat siis päässeet vähän siistimpään lusseeriin kuin Ryysyrannan

russakkapirttiin, mutta vanhempain kunniaksi on mainittava, että

kovalle on ottanut ennenkuin Kaisa-Reeta äitinä ja Jooseppi isänä ovat

luovuttaneet luomuksensa kuoleman kuninkaalle. Voi niitäkin tulisten

pihtien nipistyshetkiä!

Puoli tusinaa on nyt vain lasta jälellä Ryysyrannan pienessä pirtissä,

tehkäämme luettelo. Ensiksi Aapeli Jooseppi, sitten Irmeli Kaija-Riita,

sitten Leena Kenoveeva, sitten Liisa Valapuri, sitten Einari Jaakoppi

ja lopuksi Kurli Kustaava — kauniita nimiä kaikki. Ämmän, emännän

äidin nimi on Retriika, koiran nimi Vekku ja kissan — Mirkku. Navetan

nimikot Vaihtelevat: Mansikki ja Marmelaati — Rusina ja Heluna — Omena

ja Äpyli. Joskus on ollut sonnikin nimeltä Valpas (kirkonkyläläiset

lisäävät leikillään korkonimen »Hänninen») tai vierailee naapurin

punainen härkä Puplikaani. Pässin nimi on vain Pässi ja paria lammasta,

silloin kun mitään villavaa eläintä on karsinassa, maanitellaan vain

testepiioiksi, voimme siis nimittää: Testepiika n:o 1 ja Testepiika n:o

2. Russakoille ja muille syöpäläisille ei toki nimiä jakseta antaa.

3.

Kenkkusen veljeksiä siinä Petkeljärven rantamilla on tavattavissa

oikeastaan viisi kappaletta, mutta Ryysyrannan Jooseppi suvulle

värin antaa ja heimon karvat pystyssä pitää. Aatami, pitkä ja

sala-ärmäkkä mies, isännöi syntymätaloa Kenkkuvaaraa, Roope, piskuinen

pippurisilmä, heiluttaa kurikkaansa Lintuniemen matalassa torpassa,

Konsta, komea uros, köyhyydessäänkin koppava ja leikinsietämätön

kuin rakuunaluutnantti, hallitsee kuuluisaa Elettävän savusaunaa,

Kunnari veli uhmailee uloinna Ulkuniemessään ja sekaantuu aniharvoin

toisten touhuun. Ryysyrannan Jooseppi kääpiöön suhtautuu velisarja

miten milloinkin, saattaapa kantaa kaunaa seitsemänkin vuotta

hiihtämällä tai soutamalla ylpeästi rannan alitse sivu, toisinaan taas

tormataan maailmaa parantamaan koko päiväksi ja yöksi — sattuu näet

yhteistä haukuttavaa, ja totisesti saa silloin maineensa kuulla tämä

pahanpäiväinen yhteiskunta, konsa Konsta ja Jooseppi tai vielä Roopekin

Ryysyrannan pienessä pirtissä lakia lukee.

Kenkkus-veljeksille yhteistä on näet kirottu köyhyys ja pahan

maailman pieksäminen suullaan, uteleva tiedonhalu sekä eräänlainen

syvä mietiskely ja kohtalon filosofoiminen. Kenkkuset ovat siis

ennenkaikkea ihmisiä, vieläpä hengellisesti virkkuja ihmisiä. He ovat

kaukana typerästä, he taistelevat taisteluansa sydän kurkussa, he ovat

hyvin herkkiä vaikutelmille, he pohtivat itseään elämää ja seuraavat

kiihkeästi ajan virtauksia. Kenkkuset ovat herrain henkiystäviä ja

samalla herrain verivihollisia aina asianhaarojen ja hyötypolitiikan

mukaan, ei ketkään niinkuin Kenkkuset osaa herroja edessäpäin

imarrella tai takanapäin haukkua — Kenkkuset eivät luota herroihin,

mutta käyttävät herroja hyväkseen, he haluaisivat itsekkin herroiksi

ja juuri sentähden he vihaavat herroja, koska näkevät että herruus

heihin nähden on supi saavuttamaton ihanne. Heille ei siis jää muuta

kuin ylpeillä siitä että _eivät_ ole eivätkä _voi_ olla herroja.

Kenkkuset ovat sitä Suomen kansan ryysyaatelistoa, jonka jälkeläiset

kaukaisessa tulevaisuudessa kerran ottavat vallan ja herruuden

käsiinsä tässä maassa ja verkavaatteissa komentelevat puolestaan

tulevaisuuden ryysyniekkoja, jos niitä nimittäin vielä tulevaisuuden

yhteiskunnassakin tavataan. Kenkkusten veressä siis piilee suuri

elinvoima ja isänmaan tärkeä elementti, Kenkkusia ei ajattelevan

ihmisen sovi ylenkatsoa eikä maahan polkea. Onneksi tai onnettomuudeksi

he eivät ole itsetietoisia suuresta merkityksestään, sillä jos he

sen tietäisivät, niin he itse korottaisivat äänensä kaukokorvessa ja

huutaisivat niin että rannat raikuisi: Eläkööt Kenkkuset!

4.

Talvi on ja tuiskuttaa. Kinokset seinävierillä kohoavat kohoamistaan.

Järvenpuoleisesta akkunasta kurkistaa jo lumivuori sisään. Koko

Ryysyranta on valkean ryöpyn vallassa ja paha siivo pihalta on

tyystin kadonnut. Kaiken mustan on valkoiseksi sivellyt nahturillaan

Pohjolan taidemaalaritonttu, kaikki koleat, särmät ja rosot, kuopat ja

törrötykset on tämä Suomen ensimäinen arkkitehti veistänyt sileiksi

tai muovaillut kauniisiin kaarrelmiin. Kuinka soman nietoksen onkaan

lumitaiteilija sommitellut kujan viereen ja rakentaa paraikaa

pyramiidia tunkion päälle! Jospa mökin emäntä Kaisa-Reeta sen vain

ymmärtäisi eikä heittäisi lapiollaan mustaa törkyä ulos luukusta!

Lätskis. Suomen suurinta arkkitehtia tuo akan siivoton väliintulo

suututtaa, hän nostaa hirveän metakan ja huutaa oppipojilleen:

heittäkää hälle vasten kuonoa, peittäkää koko muija lumeen!

— Sus siunatkoon, minkä pöläkän nosti! kuuluu navetasta lehmänmölinän

lomasta ja emäntä tuppaa olkitukon lantaluukun aukkoon. Sitten hän

kouraisee harmaata hamerepalettaan ja kyykistyy tyhjään parteen. Lehmä

töykkää emäntää turvallaan intohimoisesti haluten lisää rehua. »Äpyli!

Äpyli! eläkä siinä... ei ole nurmia... jyrsi parkkia... eikö sulle

haavankerppukaan kelpaa... kato hylyky kun sotkoo jalakoihinsa... syö

jäkälän moskaa... kun et lypsäkkään...», puhelee Kaisa-Reeta häärien

puolipimeässä, pahanpäiväisessä navetassa.

— Äiti hoi, äiti, mammii!... huutaa pieni, repaleinen naskali Einari

Jaakoppi pirtin porstuan ovelta toinen jalka paljaana, toisessa

rikkinäinen aikaihmisen kenkäraja. Einari Jaakopin nokinen nenä tursuaa

räkää, mutta harmaat silmät ovat erinomaisen terävät.

— Eläkä tule! huutaa äiti vastaan. — Mää pirttiin! Kyllä äiti tuopi

lapselle mammia... Määtkö pirttiin ja rikeneen! Lumiryöppy pelmuaa

pihalla, hyökkää pellavapäisen lapsen päälle, tämä tillahtaa itkuun,

vanhin sisko tempaa poikasen takaapäin sisään, pirtin ovi paukahtaa

kiinni ja äiti navetan ovella puhella poruaa itsekseen:

— Nuo sikiöt! Voi hyvä Jumala... umpeen on menossa Äpylikin, kolme

kahvikupillista lypsää. Ei tullut mitään tästä elämästä... Hän lähtee

pyrkimään maitokiulunsa kanssa poikki pihan, mutta lumitontut ovat

olleet vahdissa emäntää nurkan takana, ne hyökkäävät Kaisa-Reetan

kimppuun, joka vyötäryksiään myöten kahlaa lumessa, toisella kädellä

kannatellen hamettaan, jonka alta näkyy kalpeat, paljaat reidet...

Sellaisen ryöpyn lähetti kaakon vihuri suurelta Petkeleen selältä

Ryysyrannan Kaisa-Reetan kimppuun, että tämä tuuskahti silmälleen

lumihankeen ja maitokiulun sisältö hulahti suoraan vasempaan

saappaaseen pitkin paljasta säärivartta... Ja samalla silmänräpäyksellä

kun siihen tuuskahti, tunsi pyörrytyksen tapaista päässään ja elämä

musteni sielussa: »vie, vie, kohtalon piru, viimeinenkin tilkka

lapsi-rievuilta!» Kaisa-Reeta karjasi elämän tuskasta ja, sylkien

suustaan lunta, kaahlasi porstuaan ja tarttui luudan tynkään sillä

ripsuen itseään lumesta, mutta samalla tyrskähti itkemään.

— Sitä perkunastako se siellä poruaa! kivahtaa aviomies Jooseppi

töykäten oven auki, mutta nähdessään vaimonsa tuskasta vääristyneet

kasvot, lumiset säkkihameet, paljaat kintut ja tyhjän lypsinkiulun

täynnä lunta, peräytyy kuin iskun saanut ja vaikenee kauhistuksesta —

liian hyvin mies elämänsä kohtalotoverin sielunheikkouden ymmärtää.

— Äiti mammii, sopertaa pikku Eino, raottaen ovea lumiseen välikköön,

mutta äiti ei tule suoraan pirttiin, vaan kopistelee peräiseen ja palaa

sieltä itkua tuhertaen pirttiin, kädessään ruostunut läkkiastia, jossa

on vain hapanta sintua. Sitä hän tarjoaa maidonhimoiselle pojalle, joka

ryypättyään kummastuneena kirkaisee:

— Ei oo äpyli-mammii, kiljuu pikku naskali tehden kiivaita liikkeitä

käsillään.

— Äiti lankesi, kiulu kaatui — iltasella saa lapsi mammia, selittää

emäntä murheellisesti pyyhkäisten esiliinankulmalla kyynelpisarain

verestävistä silmistään.

Kissa Mirkkukin tahtoisi osansa nisälämpöisestä lypsystä ja onkin

ainoa, joka sitä nyt tilkkasen saa, kun emäntä kaataa märästä

saapaslötöstään lumen ja lian kanssa sotkettua maitoa kissankuppiin.

Aapeli poikaa ja Irmeli tyttöä naurattaa makeasti se äidin saapasmaito

ja pikkutytöt Leena Kenoveeva ja Liisa-Valpuri utelevat että:

— Minkätähen ei äiti lypsännä kiuluun? Minkätähen äiti lypsi

soappaaseen?

Ja vanha ämmäkin murisee nurkastaan:

— Täytinenkö hänet pani tärväämään ainoan lehmänannin — en elläessäni

vielä ouk kiulua koatanna.

— Elähän ämmä, arvostelee Jooseppi isäntä, vahinko ei tule kello

kaulassa. Katohhan ulos, minkälainen on hornanilima, ei siellä pysy

pystyssä miehinenkään mies. En lähe tänä päivänä halakomehtään

minäkään. — Veäntelehhän Aapeli tahkoa ja Liisukka vettä valele,

terotetaanhan kirves, hiiteenkö se hävisi paininpuu...

Ja Aapeli väänsi hikipäissään pieneksi kulunutta tahkoa ja Liisa

Valppu, isän lemmikki, holvasi vettä kivipyörän päälle, ja pikku Einari

Jaakoppi, jota oli pahasti petetty happamella piimällä, häksäili, siinä

ympärillä, ja hänestä oli mielenkiintoista katsella, kuinka Aapelin

paidanhihan repeytynyt riekale mukavasti liehahteli ympäri veivinkammin

kanssa.

— Anna minnäi veännän! pyytelivät lapset vuoronperään ja tietysti

jokaisen piti saada vääntää isälle, 2 1/2-vuotiaan Eino naskalinkin

hartiovoimalla...

Mutta kyssäselkäinen Jooseppi isäntä istui hajareisin ja jos

mahdollista entistäänkin kyyryisempänä tahkorahin päässä, silmät

kiinteästi tähdättyinä kirveen kiiluvaan terään, ja suu teki mukavia

mutruja sitä mukaa kuin kirveenterä silisi...

Ja russakat kihisivät seinissä ja moniaat juoksivat kiivaasti lasten

jalkojen lomitse yli rosoisen lattian, yksi tunnusteli tuntosarvillaan

Jooseppi isännän saappaan kärkeä: »uskaltaisikohan?... isäntähän tämä

on — hyvä mies — ei se potkaise...» Ja russakka kapusi kodikkaasti

pieksusaappaan päälle, nousi ylös paikkulaista housunkuvetta ja

heittäytyi isännän selkään, kiipesi, kiipesi — »se on tuo isännän selkä

niin mukava muhkura — monasti tässä yön aikoina oli kommunistista

kokousta pidetty... mitähän jos kurkistaisi ylemmäs — sillä on molemmat

käpälät kirveessä kiinni...» Mutta Jooseppi isäntä hellitti yhtäkkiä

kirveenpainantansa tahkoa vasten ja kopraa toisella kädellä niskaansa:

— Hyi hävytön!

Ja hän paiskasi russakan lattiaan niin että läpsähti, ja tämä

alkoi pökerryksissään juosta kiekeroa, Jooseppi isännän katkerasti

sylkäistessä perään ja sanoi jarauttaessa:

— Ihan tuppaavat tukkaan nuo russakan ryökäleetkin, helekutti ettei

nykymaalimassa enää saa röönää, joka tappaisi.

Mutta Joosepin päähän ei olisi pälkähtänyt itse potkaista kuusikoipista

kuoliaaksi — ei, russakka koko Rämsänrannalla oli rauhoitettu

kotieläin, se sai elää ja sikiytyä vapaasti niin kauvan kuin

Suomen tasavalta ei tarjonnut talonpojalle oikeata vanhanaikuista

»keisariviheriää».

— Pitäisi heittää pirtti kylmilleen, sanoi tappurarukkinsa äärestä

vanha ämmä. — Niin tehtiin meillä ennen Runtilla Rautiais-vainaan

aikaan.

— Mitenkä sen heittää kylmilleen, kun ei ole toista pirttiä? tokasee

Aapeli poika ottaen sanat isänsä suusta.

— Osattiin tuota ennenvanhaan asuskella saunassakin russakkatapon

aikana, muistuttaa ämmä ja lisää heti perään: — Vaan oli nuo ennen

saunat ja riihetkin asuttavammat kuin tässä talossa...

— Ka kun kehikkoon muurin laittanee Jooseppi, niin joutaa kylmilleen,

pirtti, sekaantuu nyt puheeseen emäntä Kaisa-Reetakin, jonka ikuinen

mielihaave on että vuodesta vuoteen jääkylmänä kyyhöttävä kehikko

valmistettaisiin lämmitettäväksi kamariksi.

Jooseppi isäntä ähkäsee pahasti, sylkeä tirskauttelee ympäri lattiaa ja

viimeistelee kirvestään. Ei huoli vastata akkojen huomautuksiin, koska

ne sattuvat hänellä kovin arkaan paikkaan.

Pienin lapsi, vuosikas Kurli Kustaava, alkaa kitistä kätkyessä ja

Kaisa-Reeta komentaa:

— Souvata, Irmeli, lasta, jotta äiti saa keittää pottuja.

Mutta Kurli kurluttaa kuin kurki likaisessa paidassaan, jonka alta

vilkkuvat palleroiset, ryvettyneet kintut potkien kätkyen rikkonaista

laitaa. Kuta kovemmin pikku tyttö huutaa, sitä kiivaammin, iso tyttö

soudattaa kätkyttä, joka lonksaa ja jyrisee kuin puimakone. On ihan

ihme ettei Kurli riepu lennä ulos lullustaan. Perunapadan äärestä

Kaisa-Reeta virkkaa:

— Nälkä tuolla taitaa olla!

— Anna tissiä! määrää isä Jooseppi kimakalla sydämellisellä ja samalla

tiukalla äänellään, nousee ylös ja menee ulos hänkin, Aapeli perässä.

Toisille lapsille on nautinto katsoa, kuinka äiti imettää Kurlia, siinä

he seisovat kätkyen ympärillä ja tekevät huomautuksiaan:

— Katohhan kun on silimät pyöreinä kuin kissapököllä!

— Ketehhän kun tarraa kiinni ja lotkuttaa!

— Puroo piru! ilmoittaa Irmeli asiantuntevasti.

— Äiti antaa tittii! toimittaa pikku Einokin, jota itseään on syötetty

rinnalla puolentoista vuotiaaksi asti. Pikku mieheltä tuppaavat

liian suuret housut putoamaan, sillä henkselin tapainen kannatin on

rapsahtanut poikki.

Mutta Kaisa-Reeta syöttäessään nuorinta lastaan, ei sano halaistua

sanaa, huokaisee vain ja tuijottaa nääntynein katsein siihen akkunaan,

jonka takaa kinos kurkistaa sisään. Ja ääretön alakuloisuus painaa

häntä. Tämä elinkautinen kurjuus... tämä ahdas asunto... ikuinen

köyhyys... lapsiparvi ympärillä... tuollainen miehen kampura...

Vihdoin hän sulkee röijynsepaluksensa, jonka alla ei ole paitaa, ja

nousee sumein silmin ylös toimiinsa. Kurli on tyytyväinen. Lumiryöppy

piiskaa seiniä...

5.

Pyryyttää, pyryyttää ihan koko päivän, seuraavankin päivän ja vielä

kolmannenkin päivän, ja Ryysyranta näyttää nyt niin ihmeen puhtaalta,

ei näy likapilkkua kerrassaan missään, nurkkien tauksiltakin ovat

pitkät rivit rumia läjiä aivankuin poispyyhkäistyt, ja tunkiolle on

»Suomen ensimäinen arkkitehti» todellakin saanut rakennetuksi hauskan

pyramiidin.

Mutta sisällä lämpöisessä pirtissä käy sama lasten kuhina ja russakkain

kihinä kuin ennenkin ja entistä pahempi siivo vallitsee.

Ryysy-Jooseppi ei kolmeen päivään ole lähtenyt halkometsään — hänellä

on melkoinen halkourakka kunnan kanssa — eipä ole kehdannut hiihtää

sinne hiidenkorpeen itseään rääkkäämään, siellä on moisina päivinä

ikävä olla, kastuu hyntteet ja vilustuu mies, eikä ole oikeita

eväitäkään, ja työmies tarvitsee ja työmies ansaitsee vahvemmat

hartsut, koska kerran kovaa työtä tekee, ja hänpä, Ryysy-Jooseppi, on

kaiken ikänsä mielestään niitä kovia töitä tehnyt...

Isä Jooseppi maata pötköttää seljällään pirtin pöydän takana

seinuspenkillä, joka tuppaa olemaan liian kapea makuulavaksi, vaan

jossa sentään pysyy, kun seinää vasten likistyy, mutta siitä on paha

että russakat sipisevät suoraan silmille, se näet on ruskeatakkistenkin

mielipaikka tuo pöydän takainen pirtin seinä — siinä ne jumalan luomat

kiusankappaleet aina rokulia pitävät ja rumineeraavat...

Isä Jooseppia kovasti mietityttää tänä päivänä syksyllä ottamansa

halkourakka kunnalle: että kannattaako se koko homma — neljättä

tuhatta markkaa on miekkonen jo kantanut ennakkoa ja taas on rahat

loppuneet ja tokko ne kunnanmiehet ennen kevättä antavat lisää sitä

ennakkoa, sitä riivatun vörskottia, jota rehellisen työmiehen täällä

Korpi-Kainuussa aina täytyy kerjätä, jotta ei »akka ja sikiöt nälkään

kuolisi». Niin että tokko ne enää antavat? Viimeinen pikanellin

pätkäkin hautuu suupielessä — thyi — isä Jooseppi tirskauttaa niin

että kolme kiiluvaista seinältä tipsahtaa vasten naamaa — toistamiseen

hän sylkäisee ja hipasee kasvojaan ja miettii, harkitsee syvästi

ja hartaasti, mitä tehdä? Oikein hikipäissään mies siinä miettii,

hunteeraa ja värteeraa, ja tirskuttelee väliin ja kuuntelee puolella

korvalla lastensa hälinää keskilattialla ja on juuri saamaisillaan

kiinni tunteensa tukikohdasta, kun samalla neljännellä vuodella oleva

Liisa-Vappu koskettaa häntä pienillä käsillään ja pyytelee:

— Laula, isä, Pupu-Jussia!

Ryysy-Jooseppi hätkähtää — niin tässäpä vainkin hän pötköttää oman

perheensä keskellä, on se sentään _koti_ köyhälläkin ja mukavat ne on

nuo mukulatkin, vaikka vaiva heitä on elättää...

— Laula! laula! komentaa pörröpäinen tytön typykkä takoen isänsä

saapasta.

— Vai Pupu-Jussia Liisa-Vapulle olla pitää! sanoo nyt Jooseppi isä

lauhkealla äänellä ja alkaa seljällään maaten kimakalla nuotilla

vedellä lastenlorua:

Pupu-Jussi se metsässä

nukkuu kuusen alla,

mökkikin oma on Jussilla,

polutkin korpehen tallaa.

Hei liri lii!

Hei luri luu!

Jussi se tanssia taitaa!

Pupu-Jussi on maahengen mies,

veitikall' äijä on viljaa!

Säkkiä kantaa hän myllylleen!

Laihossa laukkaa se hiljaa!

Hei liri lii!

Hei luri luu!

Kuperinkeikkaa ja pyllylleen!

Kesällä kelteisillään hän käy,

talvella hällä on turkki,

Jussia huolet ei painavan näy,

kuutamo-öinä se kurkkii!

Hei liri lii!

Hei luri luu!

Liekköhän Jussilla paitaa!

Liisa-Vappu nauraa katketakseen ja niin tekevät muutkin lapset ja

puhkinaisella lattialla käy sellainen tanssin hurina ja jalkojen kapse

että ämmäkin loukossa pysäyttää tappura-rukkinsa ja tuijottaa suu

ammollaan pirpajoukkoon, ja Vekku koira hullautuu haukkumaan tätä mökin

meteliä niin että kissa Mirkku peljästyneenä kapsahtaa muurin päälle

pakoon. Aapeli kikahtelee, Irmeli pyörii tuulimyllyä, Leena Kenoveeva

matkii hyppelevää jänistä, mutta Liisa-Vappu ja Eino Jaakoppi heittävät

häränpyllyä piipittäen kilpaa:

Hei liri lii!

Hei luri luu!

Kuperinkeikkaa ja pyllylleen!

— Olkaa vähemmällä! toruu äiti porstuasta tullen. — Ihan kaatavat

pöyvät ja huhmaret — no on se tuo isäkin koko iippana... tekisi

häntä vaikka pärevasua eikä joutilaana makoileisi ja sikiöitään

hypitteleisi... ei tässä olisi syytä mokomaan luritukseen...

Ja siihen se ilonpito sillä kertaa katkeaa, sillä Kaisa-Reetan

olennossa on jotakin, joka panee keveälle raskaan rajan. Isä-Jooseppi

kyllä riehahtaa tapansa mukaan:

— Kuulehhan tuota, Kaisa-Reeta, sinä ristillinen aviovaimo, elähän nyt

papata palturia. Se on sillä tavalla että lapset on lapsia ja laulut

lauluja. Se on lapsen mieli kuin linnun kieli ja jos sinusta on synti

että oma isä poruaa pienokaisilleen pupu-jussia tai kana-lassia, niin

paha pentele meijät kaikki periköön. Vai eikö sinusta köyhän kakara

saisikaan ilomieltänsä osoittaa — mitäh?

Kun ei vaimo vastaa, niin ei Jooseppikaan sen enempää itseään puolusta.

Ja kohta on hän taas vaipunut syvään mietiskelyyn, miten saisi lisää

ennakkoa siinä kunnan halkourakassa. Hänen pienet silmänsä sihtaavat

mustaan laipioon, jonka korpuneesta pinnasta hänelle kuultaa aivankuin

valkoisella liidulla piirretyt numerot: 3 3 4 5.

Mutta pöydän takaa karsinan puolelta miehelle kuumottaa toinenkin

luku: — nääntyneeltä näyttävä aviovaimo, jonka röijyn alus pullistaa

pystyyn... »Hyvä Jumala — se on sillä jo kymmenes...» Tuskan hiki

kohoaa isä Joosepin otsalle.

»Mitä varten on näin! Miksi köyhälle kansalle sikiää niin paljon

lapsia?»

Ryysyrannan Jooseppi on kaiken ikänsä miettinyt sitä ongelmaa.

»Miksi ei rikkaille porvareille sikiä lapsilaumaa? Moukan

typeryydestäkö Suomen salomaan akat tulevat siunattuun tilaan? Vai

Jumalako köyhää silläkin tavalla rankaisee!»

Jooseppi Kenkkusta kirvelee vieläkin muuan muisto. Hän oli kerran

hiihtänyt hätäapujen perässä ja vedonnut lastensa lukuun. Hätäapuherra

oli katsahtanut häneen tuimasti ja tokaissut: »Pakkoko on laittaa niin

paljon lapsia?»

»Pakkoko? Voi Pääpelin portti!» Jooseppi oli kivahtanut sille

hätäapuherralle ja tiuskaissut: »Mitenkä herra sanoi? Minä olen

vain tyhmä möykkyri, mutta haluaisin periaatteellisesti keskustella

herran kanssa siitä Suomen kansan lapsiluvusta.» Se herra oli silloin

naurahtanut ja taputtanut Kenkkusta olkapäälle — ja hätäapu oli tullut

niin että paukahti, mutta »periaatteellinen keskustelu» oli jäänyt

vaatimatta ja mies oli hiihtänyt säkki selässä tiehensä. Jälestäpäin

se hätäapuherran armollinen mielenmuutos ja kohtelias hyvästely oli

etonut hänen mieltään. Se oli jäänyt Jooseppi Kenkkusen korviin

soimaan aivankuin Ristuksen jäähyväinen syntiselle vaimolle: »Mene

eläkä silleen tee syntiä!» Se oli tuo Kaisa-Reeta silloin ollut

tiineenä kahdeksatta lastaan, joka sitten oli kuollut. Mutta vielä

senjälkeen oli Kurli Kustaava puikahtanut maailmaan — ja nyt on akka

taas kypsymässä... »Pakkoko on laittaa niin paljon lapsia?» kaikuu

vielä vuosien takaa sen hätäapuherran myrkyllinen kysymys. Mitä siihen

vastaat, oo Jooseppi Kenkkunen?

— _Pakko!_

Isä Jooseppi kääntyy selin seinään ja tirrailee silmillään pöydän

alitse. Hänen mietteensä pitävät omaa myllerrystään. »Se on yleinen

piirre herroissa että haukuskelevat köyhää kansaa liian paljoista

lapsista. Eivätkö herrat itse siis nai ja naiskentele? Se on emä-vale

että ei — väitän minä. Kyllä ne viljelevät... Mutta ovat niin

turkasen liipattuja — kaukaa viisaita. Me, köyhä kansa, olemme niin

lyhytkärsäistä väkeä... Me töykkäämme turpamme aina siihen koloon, mikä

on likinnä. Vaikka ei ristillisellä aviopuolisolla olisi riekalettakaan

reisiensä ympärillä, niin me... Ja juuri siksi! Juuri siksi — jahah —

siinäpä niksi. Tämä yhteinen alastomuus ja kovaosaisuus puristaa yhteen

kuin lemmon pihti...»

Hän ei kehtaa kehittää ajatustaan sen pitemmälle tällä kertaa. Makaa ja

tirskahuttelee. Näkee puolella silmällään, miten eukko kattaa pöydän

hänen nokkansa yläpuolella. Pahkakuppeja, puulusikoita... mitähän se

padasta lie ammentanut? Taas se lähenee pöytää... maha pystyssä... maha

pys...

— Nousehhan Joose riepu syömään! kuulee Kenkkunen eukkonsa sanovan

säälinsekaisella äänellä. »Juu, ei se Kaisa-Reeta ole pahasisuinen

akka niinkuin on tuolla Karihtaniemen Kustulla, ei _tämä_ äyski eikä

mäiskäile, suurta suruaan vain on hermostunut... ei viljele paljon

tupakkaakaan niinkuin tuhannet tämän puolen akat... hyvän akan on

Jumala mulle antanut... ja häpeäkseni tunnustan että minussa syy on,

ettei Kaisa-Reeta raiskalla nykyään ole paitaa eikä kirkkohametta...»

Isä Jooseppi kohottautui istualleen penkille, haukotteli ja tarttui

pörröpäisenä leipämöykkyyn... Siihen pihahti koko perekunta

hänen ympärilleen, ämmäkin vääntäytyi loukostaan. Ei ollut voin

nokaretta Ryysyrannan päivällispöydässä, ei suolakalaa eikä lihaa,

ei piimätuoppia eikä muuta särvintä kuin kupilliset maitoa parille

pienemmistä aterioitsijoista. Pahkakupeissa höyrysi haiskahtavaa,

suurustettua pottunaurisvelliä. Sitkeätä oli leipäkin, jota ämmä liotti

suolavedessä.

Hampaat jyrsivät, kiverät puulusikat kalahtelivat, muuten vallitsi

mökin ruokapöydässä syvä äänettömyys. Tuon syvän äänettömyyden katkaisi

emäntä Kaisa-Reeta tekemällä seuraavan ilmiannon:

— Viimeiset leivät menossa. Häkkärässä kolme kiikkumassa. Peräisessä

jauhosäkki — tyhjä.

Silloin Jooseppi Kenkkusen pienet siansilmät iskivät tulta kuin

piikivitulukset, hän nuolasi hätäisesti puisen lusikkansa selkämystä

ja viskasi sen vihaisesti uuniloukkoon, ja kimmahtaen ylös russakoita

vilisevän pöydän takaa, harpaten karkealle keskilattialle, karjahti

kimakalla äänellään:

— Pois joutaa minun syöntini tässä elämässä. En nuole lusikkaani

puhtaaksi ennenkuin on uusi jauhosäkki peräisessä! Ja tästä tuleekin

kiva lähtö kirkonkylään...

Aivankuin kohtalo olisi tahtonut kärjistää jännittyneen mielialan

huippuunsa, kimahti pikku Kurli kätkyessä täyttä kurkkua huutamaan

samalla silmänräpäyksellä, kun Iumiryöppy ryöpsähti rapisten

päreriepu-ruutuja vasten ja viskasi seinää vasten nostetut sukset

maahan. Ja vielä lisäksi kantautui navetasta korviin surkea

lehmänmölinä...

6.

Ryysyrannan Jooseppi hiihtää talvi-illan jo hämärtyessä sakeassa

tuiskuntuprakassa pitkin Petkeljärven pitkää pohjukkaa, kyttyräisessä

seljässään nahkainen reppu ja rinnan ympärillä kolmikertainen naru,

johon liitetyn puujutkon hännässä sihisee köykäinen, pitkäjalaksinen,

hienorakenteinen kelkka, jota köyhä kansa sanoo veturiksi. Siihen

toivoo Jooseppi saavansa jauhosäkin kirkonkylästä. Rintamaiden

asukasten, niiden, jotka tuntevat junan, on hiukan vaikeata käsittää,

kuinka veturi näissä sydänmaissa ei vedä ihmistä, vaan päinvastoin

ihminen kiskoo »veturia» perässään. Hyvällä kelillä tämä mökkyrien

vehe ei paljon haittaa miehen matkaa, ei kuormitettunakaan, mutta kun

lipu on kehno, niin se tyhjiltäänkin rasittaa ruumista. Tyhjä oli nyt

Joosepin »perämoottori», mutta kovalle otti raahata sitä suksiensa

kannaksilla uppolumessa. Jäätäjäistuisku ja lisäksi rasvaamattomat

suksen pohjat. Siposileäksi oli kolmipäiväinen nöyrä ilma pyyhkäissyt

koko Petkeleen viittatien — ei tuntunut rekijalasten jälkiä eikä

suksenlatua, aivankuin Jooseppi Kenkkunen olisi ollut ainokainen

harhailija koko avaruudessa. Hän kirskutti hampaitaan ja syljeksi

lunta, mutta iskeskeli voimakkaasti sompansa lumeen, potkiskeli

sivakoitaan, jotka sukelsivat kärki hupussa, köykisti muutenkin

köykkyä selkäänsä nytkyttäen perässään veturia. »Sitä saa tuo ihmisen

raato täällä ajan laksossa olla sekä suitsena että päitsenä ja kerta

vesikeikkana», juohtui veturin vetäjälle mieleen vanhojen rämsäläisten

iänikuinen hokema.

Tuisku sakeni sakenemistaan ja pitkä järvenpoukama, jota jyrkät

törmät kahta puolta varjostivat, peittyi pimeyteen. Joosepin silmissä

siinnähti pieni Ilvessaari ja hän paineli edelleen. Jo loppui järvi

ja mies lähtee nousemaan törmää ylös Mullimäkeen, jonka alapuolella

pauhaa pieni Repokoski. »Pistäyn torpassa sukseni voitelemassa»,

ajattelee Ryysyrannan Jooseppi törmää ylös junnatessaan. Hän säpsähtää,

kun koira takaapäin hyppää pystyyn kinnasta nuolaisten ja häntäänsä

kieputtaen. »Kerkesitkös karvakerä perässä!» toruu hyvällä tuulella

Jooseppi koiraansa Vekkua, joka tahallaan oli jätetty kotiin, mutta

oli kai päässyt livahtamaan oven raosta ja haistoi isäntänsä jäljet

tuiskussakin. »On se tuo koira sentään parempi kuin paha naapuri»,

arvelee Jooseppi ja työntyy sisään Mullimäen pirttiin, jonka

akkunalasista öljytuiju tuikuttaa.

— Kaikenkarvaista ilmaa sitä korven konnalle rahteerataan! tokasee

Ryysyrannan Jooseppi ensi sanoikseen lakaisten itseään luudantyngällä

ovisuussa.

Mullimäen Juuso, pikilankaa saappaan paikkaan vetäen, katsoo

altakulmainsa ikituttuun naapuriinsa ja vastaa leikillä leikkiin:

— Kerjuulleko lumiukko on kulussa?

— Ka se sattui kuin naulankantaan! ilvehtii Jooseppi: Suksenrasvaa

vailla on kerjäläisukko — löytyykö kynttilänpätkää?...

Korven halki sitten hiihtelee Ryysyrantalainen rasvatuin suksin, veturi

perässä, ja uhmaa luikkia läpipihan Varisautiosta, mutta parahiksi

suksenvarpaallinen rapsahtaa poikki, Jooseppi päästää ärräpään ja

työntyy mökkiin. Se on yhtä pieni ja köyhä hökkeli kuin hänellä

itselläänkin, siinä asustaa säyseä nuori aviomies Risto Romppanen,

jonka vaimo näyttää potevan samaa alakuloisuuden tautia kuin hänenkin

muijansa, vaikka ei vielä ole ehtinyt tehdä enempi kolmea lasta.

Risaiset ja puolialastomat ovat Ristonkin perilliset ja tokko lienee

hänenkään Sohvillaan paitaa ja kylähametta?

— Kirkollekko hiihat?

— Sinne, varpaallinen rapsahti, anna narruo! toimittaa Jooseppi

asettaen lumisen suksensa lattialle.

— Keitettäis kahvi vieraalle, virkahtaa alakuloinen mökin vaimo, — ei

ole mistä keittää!

— _Meillä_ ei ole juotu kahvia viitiseen viikkoon, ilmoittaa

Ryysy-Jooseppi hiukan liioitellen, sillä tottapuhuen hän itse harva

se päivä on kahvin ryypännyt halkometsässä kolutessaan ja antanut

kotona-olevillekin pari kertaa viime viikolla.

Jooseppi, varpaallisen korjattuaan, tekee taas lähtöä.

— Toisitko kauppiaasta varttikilon pööniä? pyytää Varisaution emäntä

hiljaisella äänellä.

— Ja mulle Väkevää Mattia, esittää isäntä.

— Antootten rahat!

— Rahaa sitä kyllä ei ole, hyvä ystävä...

»Sama juttu kuin itsekullakin», miettii Jooseppi painautuessaan

taipalelle. »Tupakkaa ja kahvia kaipaa köyhäkin — milläs ostat?

Herrat sanoo että joutaa olla ilman — ne on nautintoaineita: ne on

_nautinto_aineita! kirkuvat korvaan, mutta ovatkos itse ilman nautintaa

yhtä ainutta päivää?»

Jooseppi painautuu sysipimeän korpikannaksen halki toisen järven

rantaan, josta silmänsiintämätön tikkatie vetää jäitse kohti

keskuskylää. Tämä on jo sitä Isoa-Rämsää, jonka rantamilla koko pitäjä

sijaitsee. Aina neljänneksen tai puolen peninkulman päässä ilmestyy

taipalen varrelta ihmisasunto. Tuossa esimerkiksi seisoo Kyyrylän

musta mökki töyräällä. Sitä asuu Israeli Keikkanen, siivonahkainen

vanhankansan äijä kepuli, joka ei sekaannu maailman asioihin. Ei

ainakaan kaksin käsin, sillä Israeli on yksikätinen. Mutta poika Apsalo

sillä ukolla on kaksin koprin kiinni aikakauden myllynrattaassa – —

semmoinen herraskainen nuorukainen, joka koluaa työväentalon tansseissa

ja on viisaampi isäänsä, ainakin omasta mielestään. Sivistynytkin

se poika on ja tilaa »Nuorta Työläistä». »Kommunisti juutas se on!»

päättelee irvistäen Ryysy-Jooseppi ja hiihtää ylpeästi sivu Kyyrylän,

veturiaan nytkyttäen. Vekku näyttää isännälleen tietä. Taas alkaa

rantaviivalta tuiskun seasta kiilua lampun tuli. »Olisikohan pistäytyä

Tyynelässä? Tyynelän ukko se on niitä tämän perukan napaukkoja. Vaikka

vain torppari. Tekee työtä kuin karhu ja lukee vanhaa raamattua.

Rakentaa kartanoaan, kengittää pirttiään — riihikin Tyyneläisellä on

komeampi kuin Ryysyrannan pirtti — ja pitkiä peltosarkojaan se viljelee

kuin jehu. Läpi vuoden pysyy kahvissa ja tupakassa, senkin juuraskanto!

Verkotkin sillä on ja nuotat — se syö suolakalaa läpi talvesta

kuin kalastajalappalainen. Eikä siinä mökissä ryysyissä ryvetä.

Mutta eipä olekkaan pieniä sikiöitä, jo ajasta ovat poijat ja tytöt

niillä vanhuksilla Amerikassa. Pari poikaa on vielä kotosalla — kuin

ministerit nämäkin puetut pyhäpäivinä ja ’Ukko Armiroa’ tuprutellaan

kuin isnöörit. Ja ollaan viisaita kuin hosmestarit. Kellon vitjat vain

loistaa...»

Ryysyrannan Jooseppi oli tuntevinaan sieraimissaan poltetun kahvin

katkun aina avannolle asti ja miekkosen teki kovin mieli poiketa

torppaan, mutta samalla hyökkäsi Tyynelän pörhökarva koira Mörökölli

hänen Vekkunsa kimppuun, joka häntä koipien välissä pakeni vinkuen

viittatielle, ja niinpä Jooseppi, kynsien korvantauksiaan siinä avannon

vaiheilla, painelikin edelleen menemään. »Vekku seh, tule pois!» Pisti

vähän niinkuin kateeksi tuo Tyynelän torpan parempiosaisuus, kun sitä

näin tyhjän kelkan ääreltä ja suolten kurinalta arvosteli...

»Meitä on talonpoikiakin niinkuin kaksi suurta puoluetta», mietiskelee

Ryysyrannan Jooseppi siinä hiihdellessään pilkkopimeää järvenselkää.

»Toimeentulevaiset ja — toimeentulemattomat.»

Miestä alkaa jo uuvuttaa umpikeli ja hän päättää yöpyä Karihtaniemeen,

josta valo tuikuttaa hyvin kaukaa vasemmalta. Jooseppi Kenkkusen

aivoissa on elämänkuva lähestyvästä mökistä seuraavankaltainen:

»Karihtaniemeen sitä aina saattaa mennä semmoinen kurjaliston edustaja

kuin mikä tässä minäkin lienen. Se on yhtä kelvoton ihmisasunto kuin

minulla itsellänikin, jos ei vielä kehnompi. Ikuisesti siivoton

pirtti, akkunat päreistä ja tuvan täysi sikiöitä, russakkaa, lutikkaa,

kirppua, täitä — joka lajia siellä löytyy. Ja juuri siksi vuoksi että

siinä pehertää niin kurja ihmisrotu, _minä_ sinne menen — vaikka

kuningas minä niitten rinnalla olen ja oma akkani myös on kuningatar

Karihta-akan suhteen. Se Karihtaniemen Kusti on typerä kuin pässi ja

ahnas kuin susi. Ei iitä eikä ässää kirjasta irti saa, ei politiikkaa

ymmärrä — senkö hiivatin lailla hän lie akankin saanut, tylppäturpa?

Vaan minkälaisen sai? — ei tuhannet miehiset miehet sitä rääsyä

olisi huolineet. Poijankin jo oli valmiiksi pyöräyttänyt jollekkin

alapuolen retkujätkälle — Amanta — ei saanut puhasta piikaa Kusti

ketku. Jaa Amanta! Siinä se sitten on oikea Rämsänrannan riekko, ilkiä

kuin ilves, suustaan rivo kuin itse sarvipää saatana, valehtelija,

tappelija ja varas. Ne on molemmat varkauden syntiin syvälle vaipuneita

sielunraatoja sekä Amanta että Kusti, vaikka eihän se Kusti paljon

kerkeä, kilpikonna, mutta Amanta varastaa kuin kärppä missä vain

silmä välttyy. Köyhältäkin kähveltää se pääpelin narttu, jos lie mitä

kähveltää, sen tiedän vissiin omasta kokemuksesta. Mutta nytpä ei taas

olekkaan vellijauhoa veturissa ja reppu on rellullaan ja kukkaron saa

kääntää vaikka nurin — ei tipu muuta kuin täitä... Ja juuri siksi

käännän kelkkani sitä mökkiä kohti ja yötä olen niin että kuorsa

kuuluu. Ryöstäköön Amanta nämä viimeiset viluverhot päältä nukkuessani,

jos ilkiää!» uhmailee Ryysyrannan Jooseppi hiihdellessään talvi-illan

pimeydessä tulen kiilua kohti.

Nyt kun rahan nuusa miestä itseään kopristaa ja suolet soittelevat

ryntäillä, tekisi Jooseppi Kenkkusen mieli kuristaa Karihtaniemen

Amantaa kurkusta ja sanoa: »Annatko akka poikkeen minkä _silloin_ otit!»

— — —

Kuin eilisen päivän muisti Ryysy-Jooseppi, miten asia oli tapahtunut.

Hän oli palannut kirkonkylästä yksikseen reilulla tuulella, sillä urkot

olivat silloin rotsineet hyvin ja povi ollut vörskottia pullollaan.

Yöpynyt näinikään, vaikka toisaaltapäin, Karihtaniemeen. Laskenut

siinä pirtin pöydän ääressä rahansa kaiken väen nähden — 665 markkaa

— pistänyt lompakkonsa povilakkariin ja takin repaleen ripustanut

vaarnaan akkunapieleen. Vielä maatapannessaan lattialle ilvehtinyt näin

sanoen: »Tuohon jää nyt rahani roikkumaan. Jolla lie tarvis suurempi

kuin minulla ja lie minua kurjempi — siitä ottakoon osansa.» Ketään

vierasta ei käynyt sen yön seutuna mökissä. Aamusella oli hän tehnyt

lähtöä ja kopaissut povilakkariaan: lompakko oli poissa! Tulistunut ja

hämmästynyt oli silloin Ryysyrannan Jooseppi: lempoko lompakon puhalsi?

Myllersi kaikki paikat: mihinkä se muka illalla sai, mihin putosi?

Koko talonväkikin rupesi etsimään — ei ota löytyäkseen lompakkoa.

Ryysyrannan Jooseppi konttaamaan pitkin likaista lattiaa. Konttaa ja

katsoo tarkoin pöydän alukset — ei kopeu kouriin. Nousee ylös punaisena

kuin kukko ja heittää syrjäsilmäyksen Kustin akkaan. Amantan naama

on tuhkanharmaa. Jooseppi syöksähtää ulkoseen ja etsii pihaltakin.

Kuinkapas se sieltä löytyisi? Palaa takaisin pirttiin ja iskee silmänsä

lattiaan: totisesti — siinä on lompakko pöydän alla! Sillä aikaa, kun

ulkona pistäysi, on se siihen ilmestynyt. »Tuossahan tuo on!» äännähtää

oneasti Amanta ja samalla myrkyllisesti. Jooseppi tempaa lompakkonsa

ja laskee rahat. Viiden sadan seteli on tallella, samoin satanen... 65

markkaa on poissa! Ryysyrannan Jooseppi julistaa karihtaniemeläisille:

»Tästä on, näkyy, vain mitätön summa, 65 markkaa poikessa! Kukahan

_niin vähän_ tarvitsi? Kun kerran varasti, niin oisi ottanut koko

höskän!» Nololta oli näyttänyt näiden sanojen vaikutuksesta koko

Karihtaniemen herskapi. Se tuo Ryysyrannan Jooseppi osasi... Mutta

Amanta akan silmänvälähdyksestä poislähtiessään hän oli nähnyt, _kuka_

ne kuusikymmentäviisi markkaa haltuunsa korjasi... Sen pituinen se.

Jooseppi ähkäsi kirotulle muistolleen ja suuntasi suksensa

Karihtanientä kohden. »Hyväpä että vielä valvovat.» Hän nosti suksensa

seinää vasten, käänsi veturin kyljelleen ja rymisteli porstuan läpi

ripaa hapuillen. Kun sai oven auki, niin tuli oli jo sammutettu.

»Ilkeyksissään puhalsivat, kussa kuulivat vieraan kolinan», arvioi

tulija, kaiveli housuntaskustaan tulitikkulaatikon ja raapasi.

Tulitikun valossa ehti Ryysyrannan Jooseppi nähdä ilkeät silmät

ja pörröisen akanpään, jonka ylitse laiha käsivarsi paraikaa veti

ryysypeittoa hupuksi, sekä Amantan paljaat sääret... Siinä makasi

Kustikin vieressä murmatellen seljällään. Seinäpenkillä kuorsasi

nenällään juhlallisesti torvea soittaen Kustin vanha isä, mukava Jaakko

ukko, mutta ukon akka, vanha Reeta, nukkui karsinapenkillä erikseen.

Ukon ja ämmän välillä virui viisi lasta läjässä lattialla, pienin

likinnä äitiään.

— Hyvät ystävät! alotti Jooseppi Kenkkunen muikeasti tulitikun karren

jo polttaessa peukaloa, jonka vuoksi taas tuli pimeys: — Antakaa

anteeksi Petkeleen peikolle, joka ristittyjä yösydännä säikyttelee.

Kenkku-Jooseppi tässä vain on. Saako panna tulen tuijuun?

— Kirkolta päinkö se ketkale on kulussa? kuului Amantan tyytymätön ääni

lattialta.

— Ryysyrannalta, Ryysyrannalta, armas Amanta, minä reissaan! naukui

Jooseppi, — ei ole keittoa kelkassa eikä setelitukkoa povitaskussa...

— Eipä sitten kanattaisi lamppuun tulta panna! sutkautti Amanta

salaviittauksen ymmärtäneenä, mutta Kusti murahti:

— Pistähhän käryämään, lie hänessä vielä siksi öljyä.

— Minkä polttanet, sen sijaan hankkinet! sähähti Amanta.

— Sepä nyt tietty, tiuskasi Kenkkunen. — Ryysyrannan Jooseppi pitää

öljyssä kaksi mökkiä. Ja joskus — rahassakin.

— Mitä turkkilaista sinä turiset! kähisee Amanta pimeässä, mutta

samalla Jooseppi raapasi tulen ja sytytti lampun.

— Tässä on vielä lasi ihan lämpymänä, huomautti hän tahallaan ja sanoi

sitten muikeasti: — Joko te kerkesitte ne rakkauven asiat valkean

aikana tolkata?

Mutta tätä viimemainittua viittausta Joosepin ei olisi pitänyt tehdä.

Amanta karkasi ylös lattiavuoteeltaan ja paljastaen häpynsä, sylkien

kuin kissa Jooseppia silmille, huusi:

— Tuossa sulle rakkauven asioita, hylyky! ja pinkasi samassa ulos

pirtin ovesta.

Ryysyrannan Jooseppia hävetti ja hätkäytti, ja hävetti aviomies

Kustiakin, joka kääntyi mahalleen ja omituisesti motkotti. Se oli

miehellä mielenliikutuksen merkki. Amanta törmäsi juoksujalkaa takaisin

pirttiin vilusta väristen ja, enää kehenkään katsomatta, sukelsi

ryysyvuoteeseensa niin Ioitos miehestään kuin tila latuskaisella

olkimökkänällä suinkin salli. Peittäen päänsä huppuun hän ei enää

päästänyt suustaan sanaakaan. Ryysyrannan Jooseppi, riisuen hyntteitään

ja ripustellen likomärkiä jalkineita ja syylinkejään orrelle kuivamaan,

puheli nyt hillitymmin Kustille, joka nenällään maaten, mulkoillen

päänaluspulIin takaa, harvakseen mörähteli ja tapansa mukaan änkytti

vastaillessaan sulavasuiselle Joosepille.

— Vai vörskottia sinä taas... tuotko kokonaisen säkin? Otatko

rapiastikin rahaa kunnasta?

— Ka minkä irti saanen, selitti Jooseppi.

Mahallaan makaava Kusti on kotvan ääneti ja änkyttää:

— Kehtaatko meille ottaa puojista pari kiloa nisujauhoja, kilon ja

vartin amerikanläskiä ja tokan mustaa karhua?

— Ka mikä etten ota, onko raha?

Kusti on tovin aikaa ääneti, kunnes motkottaa:

— Ky-kymppi on ja hi-hilikku, vaan jos tuota niinkuin pis-pistäisit

omistasi lisää, kun tässä niin ollaan ka-ka-kaverit. No-nousuviikolla

saat ma-maksun.

Nyt ei vuorostaan Jooseppi toviin aikaan vastaa mitään...

Mutta Amantapa onkin seurannut miesten keskustelua huppunsa alta

ja panee nyt liikkeelle koko naisellisen viehätysvoimansa osaksi

silittääkseen äskeistä raakuuttaan, osaksi pyydystääkseen hyötyä

itselleen. Hän hypähtää ripsakasti vuoteeltaan ja kapsahtaa

intohimoisesti kiinni kahvipannuun:

— Kahvia, pirsetti, minä kiehautan tälle Jooseppi rievulle, ikävä sun

on olla, kun niin pitkälti olet tuiskukelissä kelkkaillut!

Hämmästyivät yllätyksestä sekä Jooseppi että Kusti. Mutta vaikka

Jooseppi ei ollut niin tyhmä mies, ettei olisi vikonut vilppiä, niin

kahviajatus oli miekkoselle kovin mieluinen, se taannoinen Tyynelän

kahvinkatku avannolla oli kutkuttanut hajuhermoja.

— Ka ki-ki-kiehauta häntä! kakisteli ilahtuneena Kustikin.

— Virvoittaa se väsynyttä ihmisen raatoa, myönteli Jooseppikin

mesikielin. — Ja mukavapa on tarinata vestää mustakylkisen ääressä...

Täydessä sovussa juoda hörppi siis Ryysyrannan Jooseppi

alushoususillaan ja avojaloin kukkuraisia kupillisia Amantan pannusta,

ja Kustinkin julmalle kotiparkki-naamalle levisi iltaruskon tapainen

sielunilme. Puolille öin siinä juttua riitti, ja Jooseppi totesi

itsekseen että oli tämä Karihtaniemi sentään melko metka majailupaikka

— siinä sai aina kupposen kuumaa: miten pirhanan lailla niemeläisten

lienee kannattanutkin ostaa ihan alvari kallista kahvia ja sokuria.

— »Kolomasti vuorokauvessa» kehuivat keittävänsä, »vaikka risat ne

täälläi roikkui ja russakat ravasi», kuten Amanta sen toisen puolen

asiaa määritteli.

Siihen yökahvituksen humuun heräsi toki lopulta vanha Jaakko ukkokin,

kavahti istumaan tukka pöllöllään ja silmää sirkeästi iskien virkahti:

— Ryysyrannan nuorta isäntää juuttaat juottaat — Ryysyrannan vanhalle

isännälle eivät meinaa antaa märkääkään!

Ukko puhui oikein — hän, Jaakko, näet tosiaan oli Ryysyrannan asumuksen

alkuunpannut, hänpä siellä miehuutensa iän oli jyskänyt — kolmetoista

vuotta vasta oli Kenkkunen mökkinsä mörskää asuksinut.

— Ka heh, tule — ota kuppi! sähähti Amanta, jota appiukkonsa ei

suurestikaan kunnioittanut — halpasena akan ruippanana puolikuntoiselle

pojalleen piti tätä Amantaa ukkokin.

Ukko tuli lökättävin hurstihousuin, huulet ristissä ja alkoi kysellä

kuulumisia Joosepilta, ja kupillisen kulkkuunsa kaadettuaan otti

seuralta kaiken äänen:

— Joo, joo, paapatti hän, niinpä hyvinkin — kah, kah, — soo soo —

älä virka — heh heh — mitä sitä joutavia — eikösss p... tolokusti,

tolokusti ja ankarasti! niinpä hyvinkin! — rouhakka, rouhakka mies se

on tämä Kusti, vaikka vähän pöljän sekanen — vaan viisain se minun

poijistani silti on — ja onhan tuo reistannut — vaan sitä ei saa akka

ukkoansa haukkua — jopa vain, jopa vain — vai kirkolle sinä hiihtelet

— no joo, jopa vain — — sunko se on tuo koira kenkura — asettelehhan

Amanta sikiöitäsi — — ka nukkua, nukkua pitää yön aikaan nukkumaan

tästä lähemmä itekuhi...

— Eikös se ukko Reetansa viereen kömmikkään? naukasee Ryysy-Jooseppi

makuultaan sitten.

— Ka ei ole tarvis, tuhisee ukko Jaakko ja laskee sen tuhannen lirkkiä:

— Ei sitä enää minun iässäni... sai noita ennenvanhaan vaimosia...

kymmenen joka sormelle — sai, sai — heh, heh — niinpä hyvinkin... ei

niitä joka mies saanut, vaan sain _minä — minä_ sain! — piisaa jo mun

kohalleni paratiisin lysti — rokulia, rokulia tässä jo rakkaus joutaa

pitää — jopa vain — niinpä hyvinkin, heh heh...

Vihdoin kaikki vaikenivat ja koko pirtti kohisi ja viuhui monen ihmisen

kuorsauksesta ja lasten kitinästä.

Mutta Ryysyrannan Jooseppi herää parin tunnin jälkeen lutikkain

purentaan, niitä ihan kihisee pitkin selkää ja sääriä, ja ihmisparka

on kuin tulisissa tappuroissa. Syyhyttää yhtäläistä, kynsittää kuin

sikaa, verille asti raavittaa, hiki helmeilee miehen kasvoilla. Tottuu

siihenkin, mutta hautoo unettomana omia ajatuksiaan. »Kyllä tämä

korpimökkyrin elämä on yhtä pyllyn pyyhkintää...!»

Jooseppi makaa seljällään, mutta niin sielullisesti tuskissaan että

mieli tekisi huutaa apua. Varsinkin oman vaimonsa siunattu tila siellä

kotona näin yösydännä kiusaa. Minkätähden järjellinen ihminen ei saata

olla ilman vaimonpuolta? Ranskanmaan talonpojilla ei kuulu olevan näin

paljon sikiöitä. Lemmon laillako hyö siellä...?

Yhtäkkiä makaava matkamies höristää korviaan pimeässä — siellä tuntuu

tapahtuvan jotakin tuolla lattian laidassa, siellä missä Kusti ja

Amanta nukkuvat — on kuin emäntä potkisi sähisten ja kiroillen... ja

mies tekisi väkivaltaa...

»Enkä anna, en en en!» kuuluu Amantan ääni.

»Elä niin isosti puhu — se kuuloo!» murisee Kusti.

»Ka kuulkoon, senkin räkäruntti!» Jooseppi huokaisee ääneen — ja

aviopari vaikenee.

»Semmoista se on», miettii Kenkkunen. »Aviosääty on itsensä Jumalan

asettama...»

»Joko sinä taas kopeloit, piru!» kajahtaa Amantan äitelä ääni pimeässä.

Surkeata, surkeata tämä on, päättelee Jooseppi, kyhnytellen kylkeään

ja väkinäisesti rykäisten, josta aviopuolisot jälleen asettuvat

hiljaisiksi. Torkahtaa vihdoin kiusaantunut matkamieskin ennen päivän

kajoa ja herää vasta siihen että mökin lapset lankeilevat hänen

jalkoihinsa. Reeta ämmä jo istua töröttää karsinassa kartaten villoja

ja Jaakko ukko, huulet huipparassa, jännittää katajavanteita tekemäänsä

uuteen, kauniiseen saaviin. Kusti vielä makaa tuprutellen viimeistä

kopallista mustaa karhua, julmettuneen näköisenä ja umpimielisenä.

Amanta, myös piipunnysä suussa, laahustaa rääsyisin alushamein

makuuryysyjen keskessä — kalseat silmänsä, joiden alustat ovat

sinikuopalla, välttelevät visusti Jooseppia...

Jooseppi nousee ylös ja tekee lähtöä.

7.

Oli jo herennyt lumia pöllyyttämästä, kun Kenkku-Jooseppi edellä

juoksevine koirineen laskeutui järvelle ja päivän kajasteessa läksi

sivakoimaan viittojen väliä, jotka ampuivat kohti korkeata Kullanperän

korpea. Työlästä oli yhä retuuttaa perässään veturia, koska ei kukaan

vielä ollut puhkaissut latua. Rotkossa lumentykki oli painaltanut puut

sujuksiin, valkoisten kaariporttien läpi siinä kaahlaili mies, ja jos

sauva sipasi koivuluokkiin, niin suoraan hiihtäjän niskaan pudota

möksähti lumimöhkäle. Pitkällä suolla vain iänikuiset ruikulamännyn

rastit osoittivat tien suuntia, mutta kolea korpiräme ei vähintäkään

antanut osviittaa lähestyvästä kirkonkylästä. Koppelo kohahtaa kuusen

kyljestä ja Vekku heittäytyy perään vinkuen ja haukkuen... Vihdoin

ilmestyy purettu veräjä, jonka takaa näkyy matala, akkunoitaan

myöten kinoksiin uponnut mökki, jolle suruvoittoisen leiman antaa

kaatumavikainen, mielipuoleksi sairastunut poika rukka, sitten ilmestyy

talo, joka ei ole oikein talonpoikais- eikä herraskaan tyyliä — siinä

asuu seurakunnan lukkari.

Tämä ei ole vielä varsinaista kirkonkylää, sivu painelee siis

Ryysyrannan Jooseppi naapurina seisovasta kolmannestakin asumuksesta,

niinsanotusta »uurmaakarin mökistä» — se maakari kun näet yhä kuuluu

viipyvän Ruija-reissullaan, jonne taitaa myötyriksi jäädäkkin — akka

pahus senkin tolkkumiehen karkuun lie ajanut, sellainen pahamaineisen

retkunaisen tytär, jolla itsellään on hullu tyttö — pitkäkyntiseksi

toki tätäkin Ruskosen muijaa hokevat ihmiset, vaikka ei suinkaan hään,

Jooseppi, varmasti tiedä...

Järven jäälle taas painautuu Petkelkylän mies ja vasta siinäpä nyt

ilmestyy näköpiiriin Rämsänrannan kirkonkylä. Vasemmalla siintää

hautaussaari ja taampana suuri ristikirkko, jonka tornitottero

ei jaksa kiivetä yli metsän näköpiirin, mutta oikealla kuumottaa

keskuskylän talojen rykelmä... Liian huonosti viitoitettua tietä junnaa

Ryysy-Jooseppi poikki selän ja kaartaa niin mainittuun Harakan rantaan

— siinäpä itse »Harakka» Rämsänrannan ainoa matkustajalaiva kekottaa

kellellään valkamaansa jäätyneenä, talvilumiin peittyneenä...

Kah, jo tulee vastaan ihminenkin — ensimäinen Ryysy-Joosepin koko

matkalla — on vähän ikävä että sattuu akkaihminen — Jooseppi ei ole

taikauskoinen, vaan kuitenkin — akkaihminen ensimäisenä vastaantulijana

tärkeällä matkalla on huono enne. Ryysy-Jooseppi tunteekin akan, se on

Mooseksen Maija, haudankaivajan leski, sellainen lipeväleukainen muorin

kutale, jumalinen kuin piru...

— Hi-hi, juumalan terve, Kenkku-Jooseppihan se on — sanoo hiihtävä

akka ja pysähtyy, niistää nokkansa ja tuippaa luisevan kätensä, —

vieläkös-nä Maija rääppänää tuntenet?

— Ka tunnen, tunnen! laitattaa Jooseppi, ja, vaikka harmistuneenakin

enteestä, päättää hyötyä Maijasta, joka tavallisesti tietää kylän

kuulumiset. — Tietääkö Maija niitä kunnan miehiä, jotta ovatko

kotosalla?

— Niin niitä kunnan herrojako see Kenkku kyselöö! liplattaa Mooseksen

Maija. — Herroiksi, herroiksi niitä pitää tyhmän karahteerata. Se olee

Kinnu-Kallekin näet herrasmies, kun olee avaraan virkaan päästetty. Ja

Kasperi Lutikainenkin raji kaulassa postissa pastieraa ja nästyykiin

niistää. Ja kolmas herra on John Juntunen — kahden lakanan välissä

sekin tuhkaturpa nukkuu siitä asti kun virkailijaksi nimittivät —

ohho tätä maailmaa turmeluksen merkeissä — Jeesuksen Ristuksen veri

puhtistaa kaikista synneistä — ei sitä Moose-vainaan aikaan ollut

muita ylhäisiä kuin pappa krovasti ja hauvankaivaja, ja olihan tuo

Kanervavaarankin patruuna melkoisessa viran empeetissä, kun ymppäsi ja

räknäsi ja isoja ristiäisiä, piti. Niin että ovatko kotosalla kunnan

herrat. Kettee sinä sihtaat?

Ryysyrannan Jooseppi selitti.

— Voi mies rukka, marisi Maija, pahaan aikaan taisit sattua. Mnää

olin illalla hiaromassa sitä Lutikaiskaa — rouvaksi taijan sanoa,

koska on miehensä herra — niin se tiesi, jotta kunnan kassa on tyhjä

kuin Hallavaaralaisen kontti ja puotiloista eivät anna enää pussin

pölähtävää niillä kunnan retiittilappusilla.

Jooseppi sylkäsi pitkän syljen ja erosi lipevästä Maija muijasta.

Nousi ylös loivaa mäkirinnettä kirkonkylään ja alkoi tunnustella

maaperää.

Suolet kurisi Joosepilla, kun hän siinä edestakaisin hölkytteli kylän

raittia pitkin etsien kunnan virkailijoita, kerran hän jo vilahdukselta

näki Kinnu-Kallen ja tahtoi pysähdyttää hänet, mutta Kinnu-Kalle näytti

pelkäävän Ryysy-Jooseppia kuin jänis rumpua ja pääsi livistämään.

Joosepilta jorahti ärräpää suusta ja suhaus jostakin muusta paikasta,

ja hän kiipesi kauppiaan tiskille istumaan ja pyysi pikanellia —.

Karihtaniemeläisten rahalla mies ensi hätään osti purutupakkaa ja alkoi

jalkojaan heilutellen tirskutella ympärilleen.

— Kah Ryysy-Jooseppikin on liikkeessä, iskee silmää Maakunnan

kaupanhoitaja häärien ostajain keskessä. — Mitäs miehelle kuuluu?

— Nälkää ja kissankinkkua mulle kuuluu! murisee Jooseppi, — ja sitten

on lempsatti, jos ei tänä päivänä kauppoja synny...

— Ka niin, osta vellijauhoja ja makkaraa ja punaista limonaatia, niin

loppuu nälkä! esittää leikillisesti kaupanhoitaja.

— Vai makkaraa! kimahtaa Jooseppi. — Milläs tämä herra sellaisia

sapuskoita ostaa? Saamisia kyllä oisi kunnasta, mutta otappa Kinnusta

kiinni koivesta! Ja missä maleksinee se Lutikainenkin, Rämsänrannan

rahaministeri?

— Tuolla justiin sinun rahaministerisi näkyy menevän… sanoo samalla

muuan hyvinpuettu isäntä, joka siinä sikaari suussa tekee mahtavia

kauppoja tukkiyhtiön asiamiehenä.

Ryysyrannan Joosepille tuli kiire maantielle, joka näkyi Maakunnan

akkunan läpi. Läähättäen hän tavoitti Lutikaisen, joka salkku

kainalossa käveli postitoimistosta kunnanhuonetta kohti. Jooseppi teki

hyvän päivän ja toimitti:

— Ne siellä mökillä jäivät kolmen leivän varaan. Annatko vörskottia,

Kasperi?

— Vastahan tuota sait! huomautti Lutikainen muljauttaen altakulmainsa

tervanmustat silmänsä Jooseppiin ja tottuneesti virnistäen kuten

ainakin mies, joka päivittäin saa kuulla samaa ruikutusta.

— Vanhoja velkasyntejä minä sillä viimeisellä ennakolla korjailin ja

sitten toisakseen olen vähin sairastellutkin, teeskenteli Jooseppi. —

Jos et anna rahapenniä, niin saattaa halkourakka jäähä kesken ja minä

lähen savottaan.

— Ka maksakoot takuumiehesi vahingon, arveli Lutikainen murhaavasti. —

Mikäpäs siinä!

Ja hän yritti jo mennä, mutta Ryysyrannan Jooseppi tarttuen toisen

hihaan, nosti hirveän elämän:

— Se on tuota sillä tavalla, herra kirjuli ja kunnan varaesimies, jotta

jos en minä nyt saa vörskottia, niin akka tulee hulluksi ja sikiöt

joutaa lumikuoppaan!

Lutikainen katsahti vähän ilkiästi Jooseppiin ja sanoi juhlallisesti:

— Oo te Kenkkuset, te Pelketkylän iankaikkiset ryysykerjäläiset, teistä

on kovasti vastusta yhteiskunnassa!

Ja pistäen siinä Joosepin nokan edessä hienon Saima-savukkeen palamaan,

tarjoamatta toiselle, hän lisäsi: Tulehhan perässä, mies riepu, niin

katahetaan kunnantuvalla, sitä sunkin sottaasi, Kenkkunen!

Lutikainen käveli edellä eheässä takissaan herrasmaisesti sauhutellen,

Jooseppi vääntelihen jäljessä roikkuvin risoin, pikanellia imien ja

ankarasti tirskutellen. Vekku vökälehti isäntänsä jaloissa, häntä

koipien välissä, sillä jokaisesta kylän portista hyökkäili sekarotuisia

koiria sitä nuuskimaan ja sille, köyhän koiralle, kirkonkylän kunniaa

kuuluttamaan.

Kunnarttuvassa seisoskeli tai istuskeli joukko muitakin asiamiehiä ja

akkoja, ja esimies Kalle Kinnunen, joka ei suinkaan ollut kateissa,

sankalasit nenällään, kuului paraikaa toimittavan Riepuniemen Matille

että:

— Elä sinä Matti vastusta esivaltaa, joka on Jumalasta. Minkä

helevetissä me sille mahetaan että kunnan kassassa ei ole ristuksen

killinkiä — ja teijän perukkalaisethan ne juuri ovat kassan pohjaan

asti rapanneet, ja herrat ei maksa verojaan...

Mutta Riepuniemen Matti ehätti vastaamaan:

— Enhän minä esivaltaa vastustakkaan, vaan tätä teijän kunnan hoitoa

värteeraan, jotta paremmin oli asiat sen Velliläisen aikana...

Ryysyrannan Jooseppi oikein mielihyvikseen kuunteli ammattiveljensä

Matin vastaväittelyä. Uskalsipas Riepuniemeläinen!

Mutta Lutikainen tilikirjoja selailtuaan kääntyi Joosepin puoleen

sanoen:

— Liian paljon olet jo ennakkoa ottanut, Jooseppi Kenkkunen. Emme voi

antaa rahaa ennen pääsiäistä.

— Ka mitenkäpä sitä antaa, mitä ei ouk! vastasi kimeällä äänellään

Jooseppi, josta kaikki asiamiehet, niin synkkiä kuin olivatkin,

naurahtivat kuorossa. Kunnan virkailijat rapistelivat papereitaan ja

näyttivät nolatuilta. Jooseppi tirskutteli ympäri tupaa ja aikoi jo

lähteä pois, mutta silloin Lutikainen lausui lauhkeasti:

— Jauholapun sulle saatamme antaa, Kenkkunen. Huolitko?

— Ka anna häntä!

Jooseppi kyllä arvasi että Mooseksen Maijan ennustus kävisi toteen,

mutta epätoivoiselle oli pelkkä lupauskin valonsäde pimeydessä.

Ja mies tuli ulos koiransa luo koprassaan puolilikainen paperilippu,

johon kirjoitettu oli:

_Tämä lipu oike vuttaa Josepi Kenkusen saman 50 gilogram ruis jauhoo

Makunasta Rämsän rannan kunnan tilliin. Kale Kinunen. Kasper Ludikain._

— Hieno paperi, hieno paperi! sanoi Maakunnan kaupanhoitaja nähtyään

Ryysyrannan Joosepin luottolipun, jonka tämä komeasti oli paiskannut

tiskille. — Mutta jos Kenkkunen tahtoo, niin myömme tätä lajia paperia

50 kilon säkeissä tuhannella markalla Suomen kansalle. — Et saa jauhoa,

mies rukka!

Silloin vasta Ryysyrannan Joosepilta mölä pääsi.

Ensimäiseksi hän kirosi itsensä. Sitten koko ihmisen elämän. Ja

kolmanneksi koko Rämsänrannan kunnallishallituksen.

— No jo pitää olla hallitus pohjoisnavan alla! hän huuteli kimakasti

heiluessaan tiskin edessä liehahtelevin ryysyin. — Tämän Rämsänrannan

kunnan asiat ovat minun muistini aikaan vuonnavuotuissaan olleet

retuperällä, vaan tänä talvena ne näyttävät vielä siitään pilauneen —

sen lemmon pölkkypäitäkö hyö valinneet ovat valtuuskuntaan. Eikö löyvy

tästä moukkain pesästä älyniekkaa sen mokomaa, jotta ei tarvitseisi

köyhiä ihmisiä narrata niinkuin tuo Lutikainen tekee! Vai hyysipaperia,

vai hyysipaperia nyt on ruvennyt levereeraamaan Rämsänrannan

kunnallishallitus! Vaan sen minä sanon että...

Ryysyrannan Joosepin puhe katkesi, kun Riepuniemen Matti löi häntä

takaapäin olalle ja, iskien silmää, kuiskasi: Tuuhhan Kenkkunen vähän

ulos — oisi pikkusen assieta.

Jooseppi oli ihmeissään, mutta meni. Matti kiersi Maakunnan

takapihalle, kaivoi povestansa pienoisen pullon ja käski Joosepin

kulauttaa. Kolmesti kulauttikin Jooseppi, jonka jälkeen Matti myös

kulautti kolmesti, painoi tulpan suulle ja sanoi:

— Elähän hätääsi kuole, Kenkkunen! Yhteiset on köyhän saatanan asiat.

Eikös olekkin — mitääh?

— Niinpä taitaa olla, sanoi Ryysyrannan Jooseppikin, jonka sisuksia

niin mukavasti oli alkanut kiertää ja polttaa.

— Kuulehhan Kenkku!

— Joo?

— Että... että elähän _hätääsi_ kuole!

— Tuota että _mitä_ sinä meinaat? kysyi Jooseppi.

Riepuniemen Matti vilkuili ympärilleen salaperäisesti ja kumartui

sitten supattamaan, asian ihan Joosepin korvan sisään.

Jooseppi alkoi kynsiä niskaansa naama ilon irvistyksessä ääneensä

lausuen:

— Antaisikohan tuo, jos...

— Antaa se varmasti, vakuutti Matti. — Ja antaa, täällä koko

kirkonkylä... herrat ja työmiehet, kauppiaat ja maamiehet, kommuunat ja

porvalit, lukkarit ja pap...

— Antaako poliisi Pirhonenkin? kysyi jännittyneenä Jooseppi.

Riepuniemen Matti ei vastannut, vaan iski ovelasti silmää.

8.

Raskas jauhosäkki ja täysinäinen reppu törrötti Ryysyrannan Joosepin

veturikelkassa, koska mies hikipäin hiihtää hipsutteli pois

kirkonkylästä kumarassa lyöden sompiansa lumeen. Hänen hengityksessään

huokui hiukan väkijuoman tuoksu ja tuontuostaan hän tyytyväisenä

tirskautti syljen, sillä makea pikanelli pullotti miehen poskessa.

Vekku koira myös näytti virkeältä, kun pääsi pois kylän hurttain

kintuista — oi kuinka ihanaa oli koirallekin oman mökin ikuinen rauha.

Mutta Vekku vaistosi ettei hänkään saisi leipäpalaa, ellei isäntänsä

joskus tehnyt matkaa kirkonkylään — siksi katseli koira kunnioittavasti

veturin kuormaan ja oli valmis henkeen ja vereen asti vartioimaan

jauhosäkkiä ja reppua. Ja kuinka Vekku rakastikaan Ryysy-Jooseppia,

tuota erämaan yksikyttyräistä kameelia, joka tuossa junnasi jälessä

— yhtä asiaa vain koira oudosteli — kameelissa oli jotakin uutta,

uhmailevaa, salariemukasta, peloittavaa — isännän äänikin oli toinen

kuin tullessa ja silmissä kumma kiilto...

Totta se olikin, mitä koira isännästään vaistosi!

Outo, peloittava, ennenkokematon elämänriemu ja uhmaileva usko oli

syttynyt tällä matkalla Ryysyrannan Joosepin latuskaiseen rintaan.

Hänelle oli kuiskuteltu korvaan, senjälkeen hänet oli ohjattu

jonnekkin... siellä taas supatettu suljettujen ovien takana... ja

sitten oli sujahutettu muutamia satalappusia ryysyisen miehen poveen —

hän oli tarttunut antajan käteen, pusertanut sitä ankarasti, katsonut

kiinteästi silmiin ja korottanut äänensä ylistykseen — Jooseppi oli

tullut haltioitumistilaan...

Ja nytpä hän tässä hiihteli illan jo pimettyä kallista kuormaa vetäen

pitkin järven ulappaa — takana tuikahtelivat kylän akkuna-valot.

Kirottu oli ollut köyhälle ennen tuo kirkonkylä — siunattu, siunattu

oli se nyt! Koko porvaristo, koko virkakunta— poliisi Pirhonenkin

— tuntui nyt niin kunnolliselta, veljellismieliseltä, melkein

kristillisrakkaalta — Joosepilla kihahtivat kyynelet silmiin, kun

muisti miten se, joka rahat oli antanut, oli sanonut... Miten olikaan

se sanonut?

Että: _Kurjuudesta ei nousta rehellisin keinoin. Kierrä hiukan kieroa

lakia eläkä päästä pakkorikosta omalletunnollesi, niin elät iloksesi.

Ryysyrannan Jooseppi, terve!..._

Jooseppi hihkasi hiihtäessään, kun nuo merkilliset sanat muisti —

se mies oli oivaltanut kansan kohtalon ja nykyajan hengen! Miksi

olivatkaan maan isät siinä »etuskunnassa» laatineet lain, jota oli

mahdoton täyttää? Ei ainakaan Ukko Jumala ollut sellaisen armottoman

asian puolella — olihan »Jumalan poikai ryypännynnä viiniä» ja

sellainen oli hokema että tasavallan resitenttikin karrasi vastaan...

Ei siis syvintä uomaa myöten haraten ollutkaan oikea rikos, jos

köyhyyden hädässä pikkurikkisen — kuusenjuurta tirautti. Jooseppi

hihkasi pimeässä jään ulapalla, ja jos ei olisi omaa koiraansa

hiukan ujostellut, olisi miekkonen lyykähtänyt polvilleen lumeen,

nostanut käsikämpyränsä Kalevan miekkaa kohden ja ääneensä kiittänyt

kaikkivaltiasta tämän talvipäivän tapahtuneesta armosta... Nyt valkeni,

nytpä ota ja iske, valkeni elämä! Ja jos ei vain Pirhosta niin tässä

pärjäisi elintarpeen puolesta pian kesään asti, ja jos _sitten_

halkolautan saisi viedyksi, niin lopputilissä sieppaisi vielä tuhansien

tulon kunnalta...

— Pentele kun oli hyvää se Riepuniemen Matin pontikka! julisti Jooseppi

ääneen, tuntien ylentävää huumausta päässään. — Mutta annahhan,

annahhan kun Ryysy-Jooseppikin tirauttaa...

Vekku koira oli kääntynyt ja laskenut kippuran häntänsä alas ja näytti

katsovan kovin kysyväisesti isäntäänsä, joka puheli ääneen ja puhkui.

Mikä ihme olikaan tullut rakkaalle Ryysy-Joosepille?

— Juokse, juokse! komensi Jooseppi painellen rivakasti eteenpäin.

Lukkarin rannoille päästyään hän ei poikennut mökkilöihin, vaan

painautui rämekorpeen. Ihan laulattamaan tuppasi Jooseppia jängällä:

Pupu-Jussi se metsässä

nukkuu kuusen alla.

Mökkikin oma on Juss...

Mitähän se liinatukka Liisa-Valappu ja Einari Jaakoppi nyt sanoo, kun

pappa repustaan kaivaa karamellia?... »Hyvä setä lähetti! Hyvä setä

lähetti!»

Jooseppi livutteli hyvää vauhtia alas möykkelikköä Kullanperän rotkoa,

niin että pitkän jutkon päässä hyppelehtivä veturi toisinaan kapsahti

puuhun, joka karisti kaiken lumensa miehen niskaan. Tuossa jo kiilui

Karihtaniemen akkunavalo salmen takana: »Ne on kateellista väkeä nuo

niemeläiset — niitä täytyy varoa, vaan tekisi mieli taas vähän kiusata,

kun näin hyvin luonnisti», tunnelmoi Jooseppi.

Hän heitti kelkkansa ja suksensa saunan edustalle, ja kaivettuaan

repusta pienen mytyn, käveli pirtille.

— Heh, tuossa on tilaukset — kaksi kymppiä omistani panin, selitti

Jooseppi reilusti ja istahti penkille hiestä höyryten.

— Kyllä minä nousuviikolla maksan, änkytti Kusti ja lisäsi kaivellen

pakettia: — Pannaanhan täältä mustaa karhua.

— En minä huoli, torjui Jooseppi kopeasti, kaivellen poveaan; vaan

pannaanhan täältä oikeata Pietarsaaren rullaa. Heh, ukko — hiivatissako

se on Amanta, kun ei näy pirtissä?

— Mihin lie pistäynyt... navettaan, kai se meni...

Miten lienee Jooseppia niin hätkäyttänyt aavistus, hän tirkisti ulos

hajanaisesta lasiruudusta — samalla kuului Vekku, joka oli jäänyt

vahtimaan kelkkaa, kovasti urisevan. Jooseppi jokelsi:

— Saunalla taitaa Amanta Olla...

Ja sieltähän se emäntä rääsy tuli tyhjää piippua imien, silmät pälyen:

— Kah, paluussako jo on Jooseppi. Jääthän yöksi, niin keitän kahvit...

— En minä jää. Nyt on kiire kotiin!

Jooseppi hämmästytti Amantaa kaivamalla housuntaskustaan pienoisen

pullon:

— Siinä sinulle lamppuöljyä!

Amanta ei tietänyt mitä ajatella. Tuo Ryysyrannan Jooseppi oli

merkillinen miehen murrikka: hyvyyttäänkö lienee öljyn tuonut vai

piruuttaan?

Amanta koppasi intohimoisesti miehensä Kustin kourista tupakkatokan ja

tottuneesti täytti äkkivääränsä »mustalla karhulla».

— Taisit saada jauhosäkin?

— Sain!

— Saitko muuta mitä?

— Ainahan se köyhä saatana keinottelemalla suupalan sieppaa rehellistä

tienestiä vastaan, toimitti Jooseppi juhlallisesti, tirskutellen

lattialle, joka kuohui lastukkoa ja russakkaa.

Amanta ja Kusti imivät intohimoisesti piippujansa, varsinkin akka veti

sauhut syvälle keuhkoihinsa samalla kun hänen silmänsä tutkivasti

vilkahtelivat Jooseppiin, joka jo teki poislähtöä.

— Ka käyhhän vastai! sanoi Amanta yhtaikaa haikeasti ja vihaisesti.

Jooseppi tuli suksilleen, veti reppunsa narulla kiinni, mutta

ihmetteli; noinko hän äskettäin oli heittänyt veturin, näytti aivankuin

kelkka olisi nykäisty kannaksilta saunaan päin...!

Hän hymähti ja läksi hiihtämään pitkin pimeää viittatietä, jota taivaan

tähdet heikosti valaisivat.

»Ei, parasta on vältellä taipalen varrella olevia mökkejä — jos ne

paholaiset tietäisivät, niin — —»

Ja Jooseppi sivuutti Tyynelän ja Kyyrylän, mutta Varisautiossa hän

pistäytyi, ronkki repustaan kahvit ja sokerit ja naurahti vaan,

kun Romppanen päivitteli ettei ollut rahaa millä maksaa ostokset

— eipähän senvertaisilla nyt ollut järin kiirettä. Hämmästytti

toisia köyhiä vielä viskaamalla karamellin kullekkin Romppasen eukon

lapsista — kalpean emännän silmiin sihahti kyynel. Jooseppi levähti

vasta Mullimäessä, paiskasi pöydälle viitosen käskien keittää kahvit

itselleen kuin herralle sekä intoutui suurella, kimeällä äänellään

kertomaan kirkonkylän kuulumiset:

— Että Hermanni Hulkon lehmä on menneellä viikolla poikinna sarvipäisen

vasikan. Että Uulea-yhtiö on Rommakon savotalla löysännyt työstä

sata miestä. Että Työväentalolle ensi pyhän seutuna kuuluu tulevan

oikein se pääpunanen Sarvikallo Kajjaanista roletaaria rakuteeraamaan

ja kommuunan katkismusta romulkeeraamaan. Että ohrana on pistännä

köysiin seppä Herraskaisen, jolle kuuluu tulleen satoja tuhansia

ryssänruplia rajan takaa — ka niitä epattia. Että osuuskaupan pirtillä

ovat suojeluskuntapojat toissa yönä vähän löylyyttäneet lekioonalaisia

— mauserilla pöksyille pärähyttäneet. Että varavallesmanni kuuluu

lähteneen akanottoon Ahvenanmaalta. Ja siunatuksi lopuksi että

atteikari Nuurplaati viikon päivät on huippaillut hummerissa, niin

ettei hänenkään, Joosepin, onnistunut ostaa ämmälle rintaroppia...

Mutta siitä tärkeimmästä uutisesta Jooseppi supatteli korvaan vain

Mullimäen isännälle — menivätpä vielä ulos kujaankin yksissä asioista

sopimaan. Emäntä kuuli sieltä pimeästä Joosepin kimakan hihkailun ja

katkonaisia lauseita: »Tirautan, tirautan minnäi kerran! Joutaako

sulta muuri? Minä paan Aapelin hakemaan vielä tänä yönä... Entä muut

roskat... On mulla ihtelläi... Ka saan minä Huhmarniemestä... Terve,

terve. Ja tuuhhan sitten lauvantaina viisaamaan... Ja suu poikki...»

Oli jo hameenheitto-aika, kun Jooseppi vetureineen saapui kotiinsa

Ryysyrantaan.

9.

Jooseppi Kenkkusen pahaisessa pirtissä syödään nyt selvää leipää,

keitetäänpä joka päivä kahviakin. Tosin ei emännälle vieläkään

räkkää omaa kylähametta eikä liioin paitaa — se on kai isännän

huolimattomuutta ja emännän kohtaloonsa orjistumista — tosin ovat

lapset puolialasti, lattia puhki ja russakat valloillaan, mutta

ryhti ja elämänusko on toinen kuin ennen. Joosepissa on jotakin

repäisevää, purskuvan miehekästä, tuosta yksikyttyräisestä kameelista

on karaistumassa erinomainen juhta. Ja repäisevä meininki tarttuu

muihinkin, kaikki ovat liikkeellä, pienimmät mukulatkin hommassa, Kurli

Kustaavankin lulluhuudossa luikkaa elämäniloa, Einari Jaakoppi juosta

hippoo isänsä vanhoissa saapaslötöissä äidin perässä navetassa, Irmeli

tyttö jyryyttää kätkyttä ja Leena-Kenoveeva ynnä Liisa Valpuri pistävät

keskellä päivää tanssiksi matkien isän opettamaa laulua:

Hei liri lii!

Hei luri luu!

Kuperinkeikkaa ja pyllylleen!

Isä Jooseppi ryskää päivät metsässä särkien ja sahaten halkoja sylen

syleltä, pinon pinolta ja saapuu iltahämärissä hiihtäen kotiin

nälkäisenä kuin susi ja hiestä höyryten, mutta mainiolla tuulella.

— Annahhan lisää velliä... Aapeli hoi, joko siellä on tuli muurin

alla?... Hei akka, kiehautappa kahvit...

Iltapuhde on pitkä — Joosepista se on pitempi kuin ennen — joka puolen

tunnin päästä hän tirkistää taskukelloa, joka tikuttaa mustalla

seinällä ympärillä kihisevien ruskeatakkisten peloittavana ihmeenä

— mistä kummasta lienee Kenkku mokoman tiksuttajan hankkinut? mutta

heti jauhosäkin tuonnin jälkeen aikataulu vain on ilmestynyt pirttiin.

Ja kun kellon puikko vihdoin osoittaa kahdeksikkoa, silloin Jooseppi

keinotekoisen äräkästi kivahtaa:

— Yö tulee. Penskat nukkumaan! — Mutta vanhinta lasta, Aapelia, ei

komenneta nukkumaan, poika huiskale kulkee pirtin ja kodan väliä

katsellen tarkkaavaisesti isäänsä. Ämmäkin on liikkeellä, viivähtääpä

toisinaan puolentuntia kodassa, josta tulenloimo vilkkuu navetan

kujaan, ja toimittaa jotakin hyvin asiantuntevasti Joosepille.

Kaisa-Reeta vain näyttää väsyneeltä ja alakuloiselta, mutta Jooseppi

koettaa ylläpitää vaimonsa rohkeutta eikä ota vastaan sitä sielullista

vaikutelmaa, mikä pyrkii johtumaan siitä että eukon vartalo päivä

päivältä pullistuu. »Juuri noin sen olla pitääkin!» ajattelee Jooseppi

uhmariemulla. Ja hänestä, aviomiehestä, se totta puhuen näyttää

sangen miellyttävältä. Uusi elämänusko on pannut hänet näkemään

lastenlisääntymisenkin toisessa valossa. »Mies syöpi, mies saapi,

miehelle antaapi Jumala.»

— Mene sinä Kaisa-Reeta vain nukkumaan, kyllä me ämmän ja Aapelin

kanssa pärjäämme.

— Pärjäätte! matkii vaimo maseasti itku kurkussa. — Pärjäätte te siihen

asti että kopsahtaa konstaapeli ja potkasee muuripadan kumoon... särkee

kaikki roskat.

— Vaimo! kimahtaa Ryysy-Jooseppi kirkkain siansilmin. — Tämä on

yhteinen asia yhteiskunnan painon alla. Sinä olet heikompi astia, minun

velvollisuuteni on sinua kärsiä ja — opettaa.

Ja Jooseppi rientää pahkakauha kourassa, pikanelli poskessa

tehtäviinsä, ensin ripustettuaan säkinkuoria pirtinakkunoihin, jotta ei

lampun tuli tuikuta ulos järven viittatielle.

Vielä kello 10 hän lähettää Aapeli pojan hiihtämään alas järvelle

kuulostamaan, onko viittatiellä kulkijoita, puolen tunnin kuluttua

poika palaa hehkuvin poskin, reuhka takaraivolla ja antaa raportin.

— Näkyi muuan mies reppuselkä hiihtää vouhottavan Petkelettä kohti —

Konsta setäkö ollut lie.

— Se runtti se on ollut, sanoi Jooseppi, joka tunsi veljensä. — Eipähän

poikennut meille. Se on kärmeissään, kun on tietenkin kuullut että

olemme saaneet sata kiloa jauhoja... Hyväpä oli että sivu pyyhkäsi.

Ja isä ja poika ryhtyivät salaperäisiin yöaskareisiin pahaisessa

kodassa, joka oli kuin vartavasten rakennettu piiloon navetan tunkion

kupeelle kujan taa. Kaahlasi sinne toki vanha ämmäkin. Lehmät navetassa

ynähtelivät äärimmäisen uteliaina, mitä kummaa talossa puuhattiin

nykyään näin öiseen aikaan? Omenan ja Äpylin sieraimiin tunkeutui

muikea haju, joka omituisesti kiihoitti... Teki mieli riuhtaista

kytkyensä poikki ja syöstä suinpäin sinne kotaan, josta ämmänkin

pälpätys kuului. Ei se ollut Iehmänhaudetta, jota siellä keitettiin,

paljon väkevämpää suurusta se oli...

Mutta Vekku koira, joka siitä saakka kun isäntänsä kanssa oli saatellut

jauhosäkin kotiin, oli tullut ikäänkuin syvämietteiseksi, oli

asianaavistavasti asettunut vahtiin rinteellä kallellaan kekottavaan

saunariiheen, jonka hatarain seinäin ja luukun kautta se tarkoin

saattoi silmälläpitää ja kuunnella mahdollisia yökulkijoita. Ei noita

kulkijoita liioin lipunut päivänaikaan, kuinka niitä siis olisi yltänyt

yöksikään tässä harvasti asutussa korvessa? Mutta virka ennenkaikkea

ja Ryysyrannan kunnia! Vekkua kotakeiton äitelä tuoksu hiukan ärsytti,

ellosti. Mutta se oli hyväin ihmisten asia — hän, Vekku, oli vain halpa

palvelija korkeammasta käskystä. Keittäköön rakas Ryysy-Jooseppi vaikka

kuusenjuurta, se oli hänen yksityisasiansa!

Olipa, olipa tarkkaa hommaa tuo maaviinan keitto. Ei siinä saanut

riehua nokitonttuna, tervakoprana niinkuin tervahaudalla, vaan piti

oikein pestä kätensäkin lipeällä.

— Pese sinäkin kätesi, Aapeli! komensi isä poikaansa. — Ämmä, annahhan

riepu.

Ja honka paloi paukkuen ja muuripata porisi kodikkaasti ja tulenloimo

ilkamoi pitkin mustia seiniä — ja väkevä oli mäskin löyhkä.

Siinä punertavassa lieskan hohteessa näytti Ryysyrannan Jooseppi

vuorenpeikolta, joka käärityin hihoin ikäänkuin uhmasi uhrata

kultasarvisen tunturipukin pimeän yön haltijoille.

Hän katseli asiantuntevasti, nykeröä nenäänsä nyrpistäen, ympärilleen

kaikkia vehkeitä, putkia, röörejä ja tisleeraustorvia, hämmenteli

pitkällä puikolla, haisteli ja kuunteli ja pisti joskus sormensa

erinäisiin astioihin. Hänen naamaansa oli pölähtänyt valkoista

ruisjauhoa. Joskus hän jo kahvikupilla Iipasi annoksen, puhalteli

tärkeän näköisenä kuin kemisti, jäähdytteli kodan ovella, tarkasti

väriä ja kirkkautta, ja vihdoin mäiskäsi suuhunsa.

— Tuloo miestä väkevämpää! hän tuumailee ylpeästi.

— Keitettiin tuota ennen Pyhälässäi viinaa, pälpättää ämmä.

— Lääkkeeksikö isä keittää? kysyy Aapeli.

— Lääkkeeksipä hyvinkin! kimahtaa Jooseppi merkitsevästi. — Vaan

muistakkin Aapeli, jotta et hiisku kellenkään kuolevaiselle. Et

toisillekaan lapsille.

— En minä sano! lupaa poika, jota jännittää asian salaperäisyys.

Jännitettynä häärii Jooseppi isäkin joka hetki kuin tulisilla hiilillä,

hän on yhtaikaa peloissaan ja tolkussaan, ja ajattelee että tällaista

se mahtaa olla sotasankarinkin sieluntila niissä maailman rintamain

juoksuhaudoissa — yöllä vahditaan lumikuopissa, tulet Ieiskahtelevat;

jos pistää päänsä näkyviin, niin pamahtaa vihollisen pommi ja — pää

pois, pää pois, miekkonen. Pää pois, jos poliisi Pirhonenkin nyt

yllättäisi itse teossa!

Se se vasta olisi shrapnelli...

Tunnit ne vierivät ja tehdas on käynnissä, se porisee ja haiskahtaa,

sihisee ja tislaa, ja milloin käy neste läpi kuuman, milloin jääkylmän

putken — koivunhiiliäkin tarvitaan — ja lopuksi tirisee viimeistelty

väkimehu suureen tiiviiseen astiaan, josta se ammennetaan suppilon

läpi pulloihin, joita seisoo rivissä toinen toisensa takana kodan

pimeimmässä sopessa.

— Saat sinä ämmä jo mennä levolle, lausuu mestari anoppimuorilleen —

nuo vanhan kansan vaimoihmiset ne aina tietävät taikoja näissä hommissa

ja siksi Jooseppi ämmää on vaivannut. — Haluatko ryypyn, Retriika?

— Ka anna!

Aapeli poikaa naurattaa, kun ämmä kulahuttaa kulkkuunsa, muikistelee

suutaan ja sylkeekin, mutta pärskäytettyään aivastuksensa kaappaa

sisukas ämmä toisenkin kulauksen ja kakisteltuaan kaulaansa sanoa

kumauttaa:

— Maku on! Maku!

Mestari Jooseppi vastaa:

— Maku siinä juuttaassa kyllä oisi tavallinen, kun vain saisi vinkkelin

vihat poikkeen... piessan peukaloko hänessä pitelöö, kun tuppaa

juoksuttamaan harmaata sinukkaa sekaan? Kirkasta ja väkövää _se_

keittää käski!

— Kirkasta ja väkövää siitä lopulla laarautuukin, ennusti ämmä,

pyyhkäsi kämmenensä säkki-esiliinaan ja palasi pirttiin.

Isä Jooseppi ja poika Aapeli nyt kahteen pekkaan hoitelevat maanalaista

masinaa, tuli palaa lekottelee ja pata porisee. Jäähdytyssaavi höyryää

kuin koski pakkasessa. On jo sivu puolesta yöstä...

Eivät monta sanaa toisilleen virka isä ja mökinpoika, ja hiukan

kaamealta alkaa tuntua koko huusholli, vähän unettaakin, mutta

työ on tehtävä loppuun asti, juuri tänä yönä kaikki on saatava

valmiiksi, monet yöt tässä jo on vapriikia valvateltukin, esitöitä ja

eksperimenttejä tehty...

Pul-pul-pul! pani pontikka, kun pulloihin putosi.

Puita padan alle ei enää lisätä, mutta valtavana hehkuu hiilos.

Hiljaisuus... sydänyön syvät tunnelmat. Pul-pul-pul! Mitä on ihmisen

elämä? Miksi sama aine, minkä yhteiskunta määrää saatavaksi apteekista

keskellä Jumalan kirkasta päivää, muuttuu kirotuksi, kun sitä korven

köyhä yön pimeydessä pienten lastensa pelastamiseksi kuolemasta, oman

kunniansa uhalla valmistaa? Pul-pul-pul! Tänäkin yönä jossakin siellä

pääkaupungin kivipalatsissa hännystakkiset herrat ja silkissä sihisevät

naiset kilistävät kirkkaita, väkeväsisältöisiä kristallimaljojaan

huudellen eläköötä isänmaalle ja köyhälle Suomelle — eikä heidän

iloaan kukaan häiritse, ei heidän päihdyttäviä juomiaan maahan kaada

eikä heitä itsiään putkaan vie, vaikka monen jalat kaduilla horjuvat,

mutta täällä kaukana korpiyön pimeydessä tuo »köyhä Suomi» huokailee

häpeän vaiheilla ja saa joka hetki peljätä, milloin hänen kimppuunsa

hyökätään. Missä silloin on oikeus? Pul-pul-pul! pani pontikka

putoillen erikokoisiin pulloihin, joihin Aapeli poika pisteli vanhoja,

mustuneita korkkeja.

He eivät puhuneet mitään. Yhtäkkiä he häpsähtivät ja kuulivat koiran

kiihkeätä haukuntaa, haukku tuli kovaa vauhtia suoraa kotaa kohti niin

että sekä isä että poika tyrmistyivät, mutta samassa kaikkosi ääni

kodan taitse pellolle ja kuului omituista räksytystä ja kahinaa. Isä

Jooseppi virkahti, kauha kourassa:

— Kylläpä säikäytti. Ihan veret seisautti. Minä jo ihan luulin...

— Mikä se oli, isä?

— Kettua Vekku ajoi...

— Saat sinä, Aapeli rukka, jo mennä nukkumaan. Tulen minä jo toimeen

yksinkin.

Kalpeaposkinen, solakka Aapeli läksi pirttiin, ensin kuitenkin

kuulostaen ketunajoa. Takaisin pinkasi metsästä Vekku läähättäen

kovasti ja nuolasi kuumalla kielellä Aapelin kättä sekä killisti

kiiluvin silmin poikaan. Käväsi haistamassa, vieläkö isäntä jäi kotaan,

ja surkeasti vinkuen juoksi taas vahtipaikalleen.

Ennen päivän kajoa puhkesi lumimyrsky. Tuuli ulvoi kodan nurkissa,

hiilihanko kaatui puuskasta kolahtaen ja särki pienen täysinäisen

pullon. Silloin Jooseppi heittäysi suulleen mustalle likaiselle

lattialle ja latki kielellään multaiseen rakoon juoksevaa jaloa

nestettä.

— No voi sun ranskan purkunti... Hän järjesteli tehtaansa tuotteita,

kantoi isomahaiset potelit heinälatoon piiloon, puhdisteli astioita,

tiivisteli tulppia ja pyyhkieli hikisiä, sameita pulloja. Lopuksi otti

maistiaismatista kolme pitkää ryyppyä (Kenkkunen ei suinkaan ollut

juoppo, vaan mestarinarvo vaati kokeilua).

Lumimyrsky raivosi pimeydessä pelmuttaen ankarasti Ryysyrannan

kaikkia kattoja ja kieputtaen nopeasti kokoon korkean kinoksen

kodan eteen. Ja tuuli ulvoi pirtin nurkissa, soitteli savupiipussa,

piipitti akkunoissa ja vihelsi lasten korviin outoja säveliä niin että

pienokaiset surkeasti vikisten, jännittäviä unia nähden, kiemurtelivat

pitkin lattiaa potkien itsensä paljaiksi ryysyistä... Ja pikku Kurli

kätkyessänsä huokasi niin syvän huokauksen kuin siinä huokauksessa

olisi humahtanut koko ihmiskunnan hätä...

Emäntäkin, joka makasi lullun vieressä, oihkasi.

Mutta Ryysy-Jooseppi seisoi kodassa nuoren viinan liikuttamana ja teki

hengessänsä juhlallista tiliä siitä kaikesta, mihin ryhtynyt oli, sekä

koetti kohottaa kohtalonsa esirippua:

»Me pieneläjät... me maaliman hylkylapset ja synnyinmaamme Suomen

sontarengit... näinpä me, jumal-avita, täällä salojen siimeksessä

tuppivyötä heilutamme... eikä myö ollakkaan mitään männinkäisiä, vaan

oikeita ihmisiä... Tuota noin... ne meinaavat meijät näännyttää nälkään

kuin polsut pursunsa ja tapattaa lapsemme kuin russakat kylmettämällä

pirtin... mutta ei sitä niin vain Kenkkusista erille päästä — ehei —

hoh! sanon minä eikä minua peloita pahasti Pirhonenkaan, tulkoon vaikka

tuohon paikkaan... hattua nostaa Kenkku-Jooseppi ja tervehtii ryssäksi:

rastu, rastu! astu sisään, astu! takkamiukast, lämmint ja liukast —

otetaankos konstaapeli pieni nokkastokkari?... ja tietäähän tuon koko

Rämsänranta, jotta ottaa se Pirhonenkin paukun putilkasta, kun ei

vain satu vierasta miestä... halituli julli! heppulei! Onko siellä

ketään?...»

Jooseppi höristi korviaan, vaan ei kuullut muuta kuin lumimyrskyn

myrinää. Mutta yhtäkkiä hän oli näkevinään itsensä vanhan Vihtahousun

kodan nurkassa pullojen takana ja alkoi nyt sitä manata:

»Eläkä liiku! sanon minä: pysy nurkassa hiien santarmipukseeri eläkä

liikuttele jalkojasi... vai sinä tässä toisen putilkoita persoilemaan,

sitäkö varten heitä yökauvet on raahattu kulkijain matkassa

kirkonkylästä, jotta sinä, hirtehisen sarvipää, tulet potkimaan...

Hän poikasi itse jalkaa niin, että muuan pullo kaatui, mutta ei sentään

särkynyt.

»Kato hylyky, kun kaateloo... top, top... reistaappas toinen kerta,

niin kuonoosi saat... sinä junkkari se mun kantavaarianikin, sitä

Pappa-Kenkkua, kuulut kapistelleen pääluuhun, kun Kenkku tuohisella

keitti korpirojua tuolla Pahassa urussa, vaan pappapa oli kauhiasti

karjaissut, jotta painutko Jumalan nimessä jalkoihisi... ja silloin

olit uponnut urun pohjaan senkin kyöpeli. Halituli julli! Ryypyn minä

tarjoan, jos ihmisiksi oot, vanha kelmi — hekkää tuossa! (hän otti itse

siemauksen ja ojensi kuppia nurkkaa kohti) ja mäne nyt veli rienaaja

Ristuksen, meijän Mestarimme ynnä kaikkien viinanviljelijäin kuninkaan

nimehen — männikköön!»

Vekku koira tuli nuuskien tutkimaan, miten oikein oli rakkaan isännän

laita. Mitä ukko siellä yksikseen mahtoi löpistä? Jooseppi hätkähti

ja vähän kuin häpesi, muisti alastoman todellisuuden, sammutti tulet,

pisti pullon taskuunsa, sulki kodan oven ja nosti raskaan pölkyn

pönkäksi. Sitten hän kinokseen hupsahtaen hoiperteli pihan poikki

pirttiin.

Oven auvetessa alkoi emäntä ääneensä voivotella: »Herra Jeesus, Herra

Jeesus...»

Idässä hiukan kuumotti päivän kajo. Lumimyrsky yltyi täyteen riehuntaan.

10.

Seuraavana aamuna varhain raahasi Jooseppi poikansa Aapelin kanssa

kaikki vaaralliset todistuskappaleet korpeen — Pahankolon uruun

— ja totesi tyytyväisenä, kuinka itse Luoja sakealla lumipyryllä

peitti kaikki epäilyttävät jäljet. Päiväsydännä hän vielä sahoineen,

kirveineen tavallisuuden mukaan hiihteli halkometsään ja teki huimaavan

määrän halkoja, itsekkin ihmetellen, mistä niin paljon sai sielun ja

ruumiin voimia! _Siitä_, siitä ne johtuivat — _se_ siis ei voinut olla

pahasta!

Vielä seuraavankin päivän hän ryskäsi kuniallisella työpaikallaan,

mutta saman päivän iltana — perjantaina — ei mies enää saanut

mielenrauhaa, vaan valjasti itsensä veturin eteen ja Iäksi iltapimeässä

kinnaroimaan kirkonkylää kohden. Sekä selkärepussa että rumassa

kontinröttelössä oli nyt tavaraa ja oli sitä Joosepissa itsessäänkin

— mahdotonta olisi ollut kenenkään tuosta kyssäniskaisesta,

ruumiinrakenteeltaan muutenkin särmikkäästä miehen jässikästä keksiä,

mistä paikasta ryysyjen alta korpirojupullon kaula tai kylki pullisti

esiin — ihmiskunta oli tottunut Ryysyrannan Joosepissa näkemään

eriskummaisen olennon, jota likelle ei mielellään mennyt, vaikka oli

nautinto kuunnella hänen iloista, intohimoista puheenporinaansa. Itse

luonto oli varustanut Joosepin yksinkertaisella itsepuolustuskeinolla

kaikkea inhimillistä tunkeilevaisuutta vastaan — Ryysyrannan

Joosepissa oli näet oma kansallistuoksunsa, tämä hilpeä korvenpeikko

oli eräänlainen näätä, jota ei poliisin rouvakaan hevillä suvainnut

hienoihin huoneisiinsa. Mutta kaikki ne, joiden kanssa miekkonen

syventyi asioihin, saivat luvan kiltisti kärsiä, ja tottapuhuen

tuolla »Petkelkylän haisunäädällä» oli kyky jonkunverran, hillitä

poistyöntävää uhoansa silloin kun hänet ystävänä vastaanotettiin. Metka

mies, ovela kummitus.

Nytpä hän koirineen ja korpirojuineen toivorikkaana paineli keskuskylää

kohden ja, paitsi Mullinmäkeä, sivuutti varovaisesti kaikki välillä

olevat mökit. »Tirauttakoot itse, jos kykenevät — jokaisella oma

myllynsä» ajatteli viinankeittäjä. Hän uhkasi sivuuttaa pimeässä

Karihtaniemenkin, mutta eikös vaan pitänyt sattua niin että Amanta

häikäle isättömän Immu poikansa kanssa vesikelkkoineen parahiksi

laskeusi avannolle ja jäi nysä suupielessä katsomaan, kuka siellä oli

menossa viittatiellä. Jo kuului Amanta huutavan perään:

— Elähän Jooseppi kulta kievarista sivu aja — mustakylki on tulelta.

— Palatessa pistäyn! huutaa Jooseppi, mutta, päästyään näkymättömiin,

kaartaa takaisin maarantaan ja vetää kelkkansa tuuhean kuusen suojaan,

komentaa Vekkunsa vahdiksi ja pyörtää Karihtaniemeen — mikä maahisen

magneeti hänessä lieneekin tuossa niemessä vai niinkö hemaisevasti on

Amantan huuto sattunut hermoon — »Jooseppi kulta»? Totta toisakseen —

himotti kahviakin ja asiaan nähden oli varovaisinpa olla yötä mökissä

ja vasta aamupimeässä kiiruhtaa kylään tärkeitä ahväärejä toimittamaan.

Iloisen ovelasti otti Amanta Joosepin vastaan — Kusti ei ollut

kotosalla — ukko Jaakko siinä paraikaa lopetteli päivätyötänsä

puuastiainteossa — lattia lainehti lastukkoa ja Amantan pikkutytöt

pyllyilivät rikkaläjässä. Jooseppi varoi visusti ilmiantamasta matkansa

tarkoitusta, ja kun Amanta kysäsi että:

— Mihin sinä veturisi heitit? niin Jooseppi kylmäkiskoisesti vastasi:

— Sinne tuppasin tiepuoleen, kukapa häneen tyhjään kelkan raatoon

kajonnee.

— Ka ei kukaan... Mitä sitä joutavaa... Eikösss p..., pärpättää

ukko Jaakkokin halkihuulin, mutta Joosepin tarkka siansilmä huomaa

kyllä Amantan silmäin vilkutuksesta Immu pojalleen että kyllä se

naispaholainen vikoo, jotta on veturissa jotain arvokkaampaa kuin

»tyhjä»...

— Onko sulla koira vökäle taas matkassasi? kysyy Amanta kahvipannua

hoitaen hiilloksella.

— Mitä sinä mun koirastani? tokasee puolestaan Jooseppi silmiään

sipristäen.

— Hyvyyttäni minä vain kyselen, mutruilee Amanta viekkaasti, — nuo

lapset ne äsken sun koiraasi kaipasivat — lunpalasia ovat varanneet

tuonne porstuan loukkoon jyrsittäväksi...

— Ei sattunut Vekku matkaan, kotiin jätin! valehteli nyt Jooseppi,

arvellen itsekseen: »saapa nähdä, mikä taas on tekeillä?» Hän pani

kyllä merkille, että Immu poika pujahti ulos, mutta luotti vahtiinsa.

Amanta kaatoi Joosepille kukkuraisen kupin kahvia. Silloin Jooseppi

ei kestänyt kiusausta masentaa Amantan pirullisia tuumia, vaan vetäsi

povestaan täyden pontikkapullon:

— Syyrakki sanoo: mikä elämä se on, kussa ei viinaa ole?

Amantan silmät repesivät suuriksi ja ukko Jaakko, vanha viinamies

Ruukin käynnin ajoilta, iski lempeästi silmää. Siinä silmäniskussa oli

koko elämä! Jooseppi suomensi:

— Ei tämä minun keittämääni ole enkä ole eläissäni meinannutkaan

keittää — savottamiehiltä tämä oli haihtunut hankeen, niin talteen

korjasin ja vilulääkkeeksi matkaani otin.

Hän kaatoi kolme täyttä kupillista hiukan sameaa nestettä.

— Voe raato kun olee ruokasaa! riemahteli Amanta.

— Hyvää on! julisti Jaakko ukko.

— Näkyy ne osaavan..., jokelsi Jooseppi.

Ja pieneen hius-hiprakkaan nyt joivat itsensä siinä Karihtaniemen

pahansiivoisessa pirtissä emäntä Amanta, ukko Jaakko ja Ryysyrannan

Jooseppi — sai hiljainen, vanha Reetakin puolkuppisen. Lapset pantiin

nukkumaan lattialle, Amanta teki asiaa ulos, mutta tulla pouhasi kotvan

kuluttua takaisin Immu poika jälessään sekä sanoi Joosepille terävästi:

— Senkö perskattia sinä valehtelit, Kenkku, ettei ollut koiraa

matkassasi — tämä Immu kuuluu käyneen jänislangoillaan, niin siellä

Vekku vökäle oli haukkunna kuusen persauksilla ja vähällä jotta

elävältä söi koko poijan!

Nyt Jooseppi, jolle oli kihahtanut hivuksille, suuttui kuin pippuri:

— Sinä Karihtaniemen käärme, sinä seurakunnan emänäpistelijä,

lemppariako minä sulle olen tilivelvollinen koiristani tai kelkoistani?

Eikö sulle vielä piisannut, jotta kuusikymmentäviisi markkaa

lompakostani varastit sinä yönä, jona minä — — —

Mutta ei ollut Amantakaan se tyttö, joka antoi itseään haukkua.

Uuniluudan hän tempasi loukosta ja työnsi kuin nahturin suoraan

Joosepin päälle niin että naama nokeutui ja huusi kuin hullu:

— Kuusikymmentäviisi markkaa! Kuinka monta sataa kuppia kahvia olet

tässä talossa juonut etkä penniäkään maksanut? Kusti hylyky sulle

raavolle raukalle suksetkin on tehnynnä, et kelvoton ketkale ihte kyhäy

suksen kapulaakaan allesi saamaan ja tähän vielä tuppaat rehellisiä

ihmisiä viinalla villihtemään.

— Viinalla villihtemään! kiljui Jooseppi punaisena kuin kukko ja

tuskan hikikarpalot otsalta tippuen. — Itse tulit huutelemaan jälkeen

ja kahville kärkkymään. Ystävänä viinaa tarjosin — pakkoko oli paukku

ottaa, ja oliko huonoa tavaraa, häh, häh, vai mitä, ukko Jaakko?

— Hyvää on tämä Joosepin viinavärkki, todisti ukko Jaakko leuka

lonksallaan,—kerrassaan mainiota, niin hyvää ei keitetty ennen Ruukin

käynnin aikana muualla kuin Näälmannin Pappilassa ja Palovaarassa —

minä sen tiiän vissiin — eläkä sinä Amanta hävyttömäksi heittäy —

akkaväki vaijetkoon seurakunnassa — niinpä hyvinkin — verratonta oli

viina — jokos se loppui? — erinomaista — minä kyllä tunnen sortit —

_minä_ oon märän maistanut!

— Se mies on märän maistanut! yhtyi Jooseppi, — vaan sinä Amanta oot

maaliman koijari — kiitä jottei sattunut kotosalle Kusti, se sulle oisi

aviokylvyn antanut...

— Voi herrajessus! murisi vanha Reeta ämmä nurkassa: tämä tästä nyt

tuli, kun rupesivat maistelemaan...

— Tämä tästä nyt tuli! kiljui Jooseppi: mistä minä arvasin, kun tuo

Amanta itse pyrähtää perään huutelemaan ja sitten panee kakaransa

salavihkaa mun veturiani nuuskimaan...

— Veturia nuuskimaan! huutaa taas Amanta keikuttaen päätään, hiukset

pörröllään: vai on sinun veturissasi nuuskimista? Annahhan kun lähetän

poijan vielä yön selkään kuhtumaan Pirhosta, niin — — —

Mutta sitä sellaista suukopua ei Jooseppi enää kestänyt, maailma

musteni hänen silmissään, hän kauhtui hengessään ja tahtoi lyödä

Amantaa vasten suuta, mutta isku sattuikin piipun nysään, joka

kipakasti kirposi yli pirtin paukahtaen vasten peräseinää niin että

kokoontunut russakkaparvi pahanpäiväisesti hätkähti, kovasta metelistä

heräilivät lapsetkin ja kaikki huusivat nyt yhtaikaa — — —

Mutta Joosepin kimakka ääni kuului ylinnä:

— Et jumalaton juutas pane käskemään Pirhosta, muuten minä ilmiannan

esivallalle että olet, rääsyinen raukka, varastanut tältä appiukoltasi

mökinkirjat...

Kalpenipas Amanta, vapisi kuin horkassa, itkuun purskahti

humalapäissään ja turvonnein huulin, verestävin silmin lattialle

rojahti, kurja nainen, pitkin pituuttaan — ja uikutti kuin

henkitoreissaan, niin että kaikki hämmästyivät ja vaikenivat, mutta

ukko Jaakko otti puheenvuoron ja selitti:

— Elähän hätäile, Jooseppi, ei tämä ole ensi kerta — on täällä

kummempiakin kuultu — sisuaan se taas ruikuttaa, vaan Pirhosta ei saa

panna käskemään — ja sillä hyvä. Eikösss... Ihmisiksi, ihmisiksi olla

pitää!

Sitten ukko, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, lisäsi: Mitä sitä

joutavia. Joo, niinpä hyvinkin. Eikösss... Hyvää oli sulla tavara,

Kenkkunen. Ei pahasti päähänkään mennyt. Joko se ihan loppui...?

Jooseppi kaasi vielä kupillisen sekä ukolle että itselleen —

naurahtivat molemmat Ryysyrannan haltijat iskeksien miestenvälisesti

toinen toiselleen silmää, kävivät käsikynkässä nurkan takana, Jooseppi

kimeästi naukuen ja ukko Jaakko pätevästi paapattaen ja myötittäen,

halkinaiset huulensa kinaa valuen ja housut lökällään putoamassa...

Jooseppi heittihen huokaisten kynnyksen eteen moniaaksi tunniksi

levähtämään, mutta jo anivarhain aamuyöstä hän livahti ulos ovesta ja

hiihti pitkin rantaa kuusikkoon, jossa Vekku vartioi viinaveturia.

Isäntänsä kättä nuolasi uskollinen koira — ja sitten sitä lähdettiin

tähtien tuikkiessa korkealta aamutaivaalta, ensin poikki salmesta,

sitten halki korkean korven...

Joosepin mieli tällä hetkellä oli peräti alakuloinen, hänen sieluaan

masensi se kaikinpuolinen valhe ja kurjuus, jota hän taas oli kokenut

— oma ja vieras — mutta josta ei ollut ulospääsyä — ei nyt ainakaan

ja tuskin koskaan. Vedä kurja kuormasi, pieneläjä! Kanna reppusi

rikosristi, sinä yhteiskunnan syrjäänsysätty tilkkupellon ahertaja...

Ei armoa! Ei armoa! ikäänkuin narskuivat sompasauvatkin.

Oh, hän olisi tällä hetkellä tahtonut olla mikä muu hyvänsä kuin

se, mikä oli — salapolttaja — akkain kanssa tappelija — häntä

hävetti, iljetti, suru kouristi kipeästä kohdasta. Mutta kuka välitti

ryysyköyhälistön surusta suuressa korvessa, kuka välitti ihmisen

sielusta ja alennuksen kärsimyksestä — surma hienolle surulle —

vanhanajan lohduttajat olivat kuolleet — ei ollut enää edes pappia —

oli! eikä kuitenkaan ollut — kansa ja sielunpaimenet — kaikki elivät

rahasta — uusi aika oli koittanut korpeen. Ihminen — _ihminen_ oli

yksin...

Hän saapui hengästyksissään toiselle rannalle ja alkoi vetää kelkkaa

ylös pitkää korpimäkeä. Aamutähtien tuike tuskin löysi rakoa synkässä

näreikössä.

Jos Ryysyrannan Jooseppi tästä nyt tavattaisiin hangesta kylmenneenä,

niin kukahan siitä välittäisi? Karihtaniemen akka ilkkuisi — »kutti

parahiksi...»

Hän kauhistui elämän armottomuutta, ihmisen mitättömyyttä. Ihmisen,

josta hänellekin rippikoulussa ennenvanhaan oli opetettu että oli

luotu — Jumalan kuvaksi. Jumalan kuvako — hänkin — Jooseppi Kenkkunen?

Ihminen oli kai kyllä tarkoitettu joksikin korkeammaksi, mutta

maailman nurinkurisuus oli madaltanut hänen kuolemattoman sielunsa —

jo vuosituhansia oli vallanalaisuus rehoittanut — jo äidin nisistä

oli alempi rahvas orjan vietit vereensä imenyt — et päässyt nousemaan

— yhteiskunnan arvovaltamuurit estivät vapaita näköaloja — täytyi

tyytyä jäämään vain »Ryysyrannan Joosepiksi», jota toinen kurja —

Karihtaniemen Amanta — kehtasi hävyttömästi kohdella. Ja kuka aavisti,

mikä pirullinen, kaikkiruhjova tapaus nyt saattoi olla nokan edessä,

kun salapolttonsa kanssa kirkonkylää lähestyi — jos tuo Amanta rääsy

hyvinkin lähettää poika kakaransa perään ilmiantoa tekemään — kunhan

kohmelostaan selviää...? Silloin tämä urheilu loppuu alkuunsa.

Jooseppi säpsähti raskaista mietteistään, kun yhtäkkiä kulkusen helinä

ja reen kahina kuului edestäpäin, hän ehti tuskin nykäistä veturinsa

tieltä pois näreikköön, kun samalla tyhjä heinähäkki suhahti sivu

alamäkeen — koira heittäytyi hevosella ajajan perään ärhentelemään,

mutta häkissä seisova pitkä, mustaturkkinen mies vinkahutti suitsiperiä

koiraa kohden — ja samassa hävisi rotkoon. Jooseppi tunsi verensä

jähmettyvän — eikös vain ollut itse konstaapeli Pirhonen? — heinään

se ajeli sinne Petkelkylää kohden — sillä paholaisella oli heinämaita

sielläpäin!

Jumalankiitos ettei tuntenut kelkka-ukkoa aamuyön pimeässä — tuskin

huomasi koko veturia näreikön katveessa, mutta kylläpä kävi likellä,

jukoliste, vähällä että hipasi pontikkakelkan kannaksia... Ensi

tyrmistys vaihtui äärimäiseksi helpoitukseksi, mutta seuraavassa

silmänräpäyksessä valtasi Joosepin tulenpolttava epäilys.

Jos Karihtaniemessä pistäytyy? tai Amanta huutaa perään? — tai jos

Ryysyrantaan poikkeaa? ja kun on isäntä poissa, pitää kotitarkastuksen?

— hiihtelee suksilla ympäristön? — sillä näkyi olevan omat sukset

heinähäkissä pohjaliisteillä... Tai jos se kyselee joka talossa —

lapsiltakin — antaa karamelliä — ja joku pellavapää viattomuuksissaan

ilmiantaa...??

Mikä piru hänet pitikin satuttaa heinännountiin — poliisin — juuri tänä

päivänä? Ei käy koko talvessa, vaan juuri nyt käy — Jumalanko sormi

lienee esivallan takana?

Pitäiskö pyörtää takaisin? — kätkeä nämä kompeet tureikkoon ja hiihtää

hivauttaa hikipäin poliisin jälessä — ja järjestää asiat vielä visummin

siellä kotona?

Jooseppi oli neuvoton, hän otti molemmin käsin kiinni höyryävästä

päästään, niisti nenänykerönsä peukalolla ja etusormella, ja mietti

syvästi. Äkkiä hänelle oli kirkastuvinaan:

»Ei elämässä ne uskalla ilmiantaa, ei Amantakaan — ja kotona jos

käy, niin sanovat hiihtäneen jauhonkerjuuseen tai halkometsään —

ja nythän ei minulla ole takavarikoitsijan pelkoa kirkonkylällä

— ei kukaan muu hätyytä kuin tämä ainainen Pirhonen»... Oman

henkensä puolustus ja kilpailu loi uutta ryhtiä Joosepin rintaan —

elämän taloudellisen valkenemuksen suuri toivo lämmitti raadeltua

sydäntä — mitäs kunniasta — ei, ei tarvinnut korven kirotulla

olla sellaista ylellisyyskapistusta! — ja totta puhuen: kuinka

harva parempiosaisistakaan saattoi nykyään kehaista kunniallaan?

— keinotteluksi oli kehittynyt ihmiselämä maailmansodan

jälkimainingeissa...

Miksei hänkin, vähävarainen siis matkisi mahtavampia?

Vinhaa vauhtia ja karaistuneena vaaroja vastaan, kiristellen kuin

vasaa vaaniva ahma hampaitaan, hiihteli Ryysyrannan Jooseppi rempseänä

aamutähtien vienossa välkkeessä kirkonkylää kohti.

— — —

Väijyvä vaara kehitti hänen kykyjään — monta ovelaa temppua —

kaukoviisaita varokeinoja — monenlaisia sielullisia ja aineellisia

otteita — korkea ja tärkeä tähtäin puristi miehestä ennentuntemattomia

taituruuksia — hänen sielunsa itki ja nauroi yhtaikaa — koko

yhteiskunnan valhetasot hän silmänräpäyksessä oivalsi — iskemällä

ihmisen heikoimpaan voitonlaakerinsa korjasi — kutkutti hellää

paikkaa — samalla kertaa matala mäyräkoira ja suurenmoinen ihminen —

»haisunäätä» ja »jumalankuva» — Ryysyrannan Jooseppi!

Teki suunnitelmia kaukaiseen tulevaisuuteen asti — rakensi oman

elämänsä temppelin — antoi puolilupauksia suuriin tilauksiin — sai

luottoa — avasi uusia näkökulmia itselleen ja kundeilleen — avasi

sydämiä kuin munalukkoja, omatekemällään tiirikalla. Sai rahaa —

tavaraa — jauhoja — sai salaisia ystäviä — kaikista säädyistä.

Uskomattomaltakin taholta... Siunattu, tuhattulimaisesti tervetullut

miehen ressu! Jossakin — neljän seinän sisällä — peräkamarissa tai

tallin sonnantuoksuisessa sopessa — kun sielun kahleet kirposivat

ja kirkonkylän kieli lauloi ylistystä pimeän korven sankarille,

tunsi Ryysyrannan Jooseppi päätähuimaavaa juhlamieltä ja, hengen

salama-valossa, oli näkevinään itsensä sen suuren tuntemattoman Jumalan

tähän maailmaan lähettämänä välikappaleena — välikappaleena suuriin

asioihin!

— — —

Eikä hän koskaan ennen kurjassa elämässään sellaisella riemunryskeellä

kuin nyt ollut palannut kotiin — salaiset pyhät veljeilyt itseään

mahtavampain herrain ja henkilöiden kanssa sydämellään, ja vetäen

perässään kelkkaa, johon oli saanut panna tavaraa, jauhoa ja rihkamaa

kauppiaasta melkein niin paljon kuin ilkesi ja perässään raahata jaksoi.

Oi Jooseppi Kenkkunen, Ryysyrannan ritari ja Petkelkylän haisunäätä —

totisesti on sinun elämäsi valkenemisen hetki lyönyt! Sinä, sinä olet

tarpeellinen olento yhteiskunnassa, sinä, joka olit itsesi alentanut,

olet nyt ylennetty niinkuin se sanassa sanottu oli! — Ja hän,

Jumalan armoitettu ja kylän herrain valittu, oli kuulevinaan jylinän

korkeuksista, jossa näkymätön puhui:

»Jooseppi, Kenkku-vainajan poika, mene riemulla kotiisi rikeneen,

nauti kaikesta mitäs veturiisi kuormannut olet ja jatka uskollisesti

tärkeätä työtäsi lastesi ja lastenlastesi vuoksi — eläkä pelkää

piskuinen, sillä totisesti olen minä, jonka nimi on herrojen herra ja

korpikuningasten kuningas, sinun puolellasi eikä hiuskarvaa päässäsi

pidä kärvennettämän!»

11.

Kaikki kävi kuin rasvattu — ei kukaan ilmiantanut Ryysyrannan

Jooseppia. Siemen näytti langenneen hyvään maahan, se kasvoi

satakertaisen hedelmän. Viikon päivät Jooseppi kulki korvat pystyssä

kuunnellen, ilmestyisikö jälkiseurauksia, teki halkojansa ja toimitteli

asioita — kaikki oli hiljaista. Maassa rauha, ihmisillä hyvä tahto.

Suomen kansa oli kelpo kansaa, korppi ei puhkaissut korpin silmää.

Jooseppi raahasi salaperäiset kamppeensa lumien alta Pahankolon urusta

ja pani muuripatansa uudelleen kiehumaan.

Pata porisi, mutta akka murisi — Reeta-Kaisa raiska, jonka vatsa pyrki

pystyyn röijyn alta. Mitkä vastakohtaisuudet — miksi tämä näin piti

olla? Akan murina häiritsi padan porinaa, naisen murhe vaikutti kuin

lipeäkiven sekoitus iloliemeen. Jooseppi oli herkkä hellille tunteille,

porisevaa pataa hämmennellessään hän toisinaan tyrmistyi yön hiljaisina

hetkinä aivankuin kuuluisi padasta kuolon korina...

— Elähän rohveteeraa! jupisee Jooseppi komentaen konettansa ja

kohentaen tulta.

»Kunhan tästä taas saa valmiin tavaran, niin karskistuu luonto ja

karisee epäilys. Tässä ei totisesti ole aikaa akkain kurlutusta

kuuntelemaan. Ne heikkopäiset raukat ruikuttavat omaa onneaan. Jos

ne tietäisivät, kuinka korkeata laineikkoa hän laskettelee yli

yhteiskunnan meren ja kuinka pyhiä veljeilyjä tämä sankarillinen

salapoltto matkaansaattaa, niin he kunnioittavasti vaikenisivat. Missä

nyt oItaisiinkaan, jos ei tätä lisätuloa olisi keksitty? Taivas-alla

— kerjurikelkkaa vetäen! Tai kotona kyllä, mutta puunkuorta lapset

jyrsisivät... Kuinka paljon onkaan jo lyhyessä ajassa parannuksia

aikaansaatu — kontuakin on mies karjalle hankkinut — _niillä_ rahoilla,

_niillä_ suhteilla. Se, tuo valtiovallan edessä rikoksellinen raha

menee siis _oikeaan asiaan_ — ihmisen elämään, ihmisen hengissä

pysymiseen!

Jooseppi muisti yhtäkkiä vaimonsa vaateasiat ja ainaisen valituksen,

josta hänellä joskus oli omantunnon vaivat.

»Nousuviikolla tuon Kaisa-Reetalle kirkkohameen ja paitakankaan!

Asettuu akkaraiska...», päätteli hän.

Aviomies koetti olla kuulematta vaimonsa ruikutusta, kun kovan kotatyön

jälkeen aamuyöstä pariksi tunniksi heittäytyi Kaisa-Reetan viereen

lattialle.

Juuri ennen päivän valkenemista, kun Jooseppi vielä oli mennyt

viimeistelemään askareitaan kotaan, tapahtui, että hänen veljensä,

Elettävän Konstan, punaposkinen pää pistihen sisään kodan ovesta.

Veljesten katseet kohtasivat toisensa. Jooseppi ei voinut olla

huomaamatta, miten Konstan silmät iskivät oudosti tulta.

— Lehmän hauvettako se isäntä täällä höyryyttää!

— Lempoako se sinuun kuuluu! Ja piruko sinut tänne lennätti?

— Pirupa hyvinkin! kivahti Konsta tutkistelevasti katsellen

ympärilleen. — Vaan enpä ennen ole tiennyt, jotta siinä putken

pötkyjäkin tarvitaan.

— Ka niin nyt tiiät!

— Ja että lehmänhauvetta lasipurkkeihin Ioristetaan. Purkeistako juovat

Ryysyrannan siivatat?

— Alahhan laputtaa kämpällesi! sanoi Jooseppi vihaansa hilliten.

— Ravautahhan ensin roppiryyppy!

— Ja mikä sulla on asia oloviaan? Mikset pysy pöksässäsi?

— Tupakat loppui akalta ja ihteltäni, selitti Konsta rempseästi.

— Ei tämä ole tupakkavapriiki! ilmoitti Jooseppi vihoissaan.

— Ka senpä tähen juuri roppia pyysinkin, pilaa laski Konsta nauttien

toisen hämilleenjoutumisesta. — Pontikka-putiikkihan tämä on, koira vie!

— Pötki helekutti omaan putiikkiisi!

Jooseppi oli kauhtumuksen rajoilla. Se tuo veli Konsta saattoi olla

suolasuinen jalli, kun sille päälle päityi. Epäluotettavakin se olla

saattoi!

Elettävän Konsta vaistosi veikkonsa puhkeamisen hirmumyrskyyn ja pökäsi

pirttiin. Tämä miehen kaikki liikkeet olivat nopeat, nytkähtelevät,

kuten sielunsakin oli törmäilevä ja töksähtelevä. Ikuinen taistelu

puutetta vastaan oli hänet särmikkääksi hionut. Hän noitui äänekkäästi

pirttiin syöksyessään ja kumartuessaan kamanan alitse — hän oli pulska

mies, solakka ja pitkä — oli vaikea uskoa häntä Petkelkylän kurjimman

saunakötyksen isännäksi ja Joosepin, kyssäniskan, veljeksi. Jos hänet

olisi puettu ratsuluutnantin univormuun, olisi hän miellyttänyt

ylhäisimpiäkin naisia. Nyt oli hänen naismaailmansa supistunut vain

omaan harmajaan, piippuleukaiseen muijaansa, joka, samoinkuin Joosepin

ja Karihta-Kustin eukko, vuodesta vuoteen vaelsi vatsa pystyssä, vaikka

ei heidän kanakopissaan enää sijaakaan ollut olisi ja vaikka Konstan

ulkoviljelykset enimmäkseen olivat männynkäpyjä, kuten muillakin

Petkelkylän pieneläjillä.

— No voi sun turkinpunanen pikkuporvali tuota Jooseppia! purki sisuaan

Konsta lysähtäen penkille kuin gorilla pitkine käsineen, jotka alati

lonksahtelivat liitoksissaan. — Että on Jumala mulle luonut mokomia

mäskintonkijoita velimiehiksi. Kun toinen kolmen neljänneksen takaa

hikireuhkassa hiihtää aamutuimaan toivottamaan lihalliselle veljelleen

hyvää huomenta, niin eikös tämä mäyräkoira tiuskase jo kynnykseltä:

»mene hornan tuuttiin!»

— Mikäs pakko sinun sinne kotaan oli nokkaasi pistää! sanoi Kaisa-Reeta

puolustaen miestään.

— Hitostako minä tiesin, että tässä hotellissa liköörejä lirutetaan!

— Tukitko turpasi! kivahti Kaisa-Reeta. — Tämä ei ole mikään hotelli

eikä täällä lika-röörejä liruteta...

— Elä valehtele! intti vieraileva velimies.

— Elä itse ilkeile! penäsi Kaisa-Reeta, joka kokemuksesta tiesi että

Konstaa piti kovasti vastustaa, ennenkuin tämän jallin kanssa toimeen

tuli.

— Näinhän minä kaksin silmin...

— Näit minkä näit — kolmannella silmälläsi, vaan suu suppuun nyt,

taikka minä näytän, mistä viisi hirttä on poikki! tomahutti Ryysyrannan

emäntä pontevasti.

— No on sitä piru sullekin luonut tuota sisusvärkkiä matalan torpan

akaksi! letkautti Konsta.

— Yhtä paljon kuin sinunkin akallesi!...

Konstan verevät poskipäät pullistuivat aivankuin puhjetakseen,

mutta merkillistä — mies vaikeni yhtäkkiä kuin isketty ja jäi

hiirenhiiskumatta istumaan ja miettimään, heittäen toisen reiden toisen

yli, heilutellen sitä kuin herra.

— Kuuluuko sitä mitä Elettävään? kysyy ämmä loukosta.

— Kissankikaroita! pärähyttää Konsta ajatukset omassa maailmassaan.

Katkerasti sitten virkahtaa:

--On oltavat Elettävässä, kun tupakatkin loppui!

Miestä tosiaankin taisi kalvaa ääretön tupakantuska. Kaisa-Reeta

meni Joosepin kätköille ja viskasi Konstalle kuin koiralle luun,

kolmituumaisen pätkän pikanellia. Silmänräpäyksessä hotasi Konsta

pikanellin poskeensa ja nautinto tekasi miehestä aivankuin toisen

ihmisen.

— Sitä ihan hermostuu, jos ei saa tupakkaa...

Mutta Jooseppi kodassa päätteli: »Jos en sille visapäälle vie ryyppyjä,

niin kyllähän ilkimys ilmiantaa.»

Ja hän tuli pirttiin pieni pullo povessa, vilkuili altakulmain

velimieheensä, etsi käsiinsä herroilta saamansa jalattoman lasipikarin

ja kaasi ryypyn:

— Kopsautahhan Konsta!

Äänettömänä nakkasi Konsta suuhunsa väkijuoman.

Toisen, kolmannenkin — velimiehen tarjouksesta.

— Myö! möksäytti Konsta verenpunat kasvoillä ja silmä kiiluna kuin

tiikerillä.

— En! jymähti Jooseppi lujasti. — Minä en ole mikään viinanmyyjä.

Kotilääkkeeksi minä vaan...

Konsta rähähti nauramaan ilkeästi kuin harakka.

— Ei ole totuutta tässäkään töllissä — ei siteeksikään. Myötkö

limonaatipullollisen vai et?

— En myö! jamasi Jooseppi.

Konstan posket pullistuivat vihasta.

— Roletaarille et myö — kapitalisteille verenimijöille kuormittain

kuletat!

— Vastaatko mies huutosi? kivahtaa Jooseppi lasten pelokkaina

vetäytyessä karsinan puolelle yhteen rykelmään, josta silmät

kiiluskelevat vuoroin omaan isään, vuoroin Elettävän setään.

— Vastaan! huutaa myös Konsta nousten ylös ja tehden lähtöä.

— Kuulehhan Konsta Kenkkunen, sanoo Jooseppi verevälle veikolleen. —

Sinä olet vähän köyhempi mies kuin minä ja sentähden minä sanon sinulle

näin kahteen pekkaan että: elähän turpaile mies! Sinä et tiedä kaikkia

rätingeitä. Kolme ryyppyä reissumiehelle annoin ja annan neljännenkin...

— En huoli!

— Annan neljännenkin tässä kaikkien nähden, vaan myö en minä sinulle.

— Minulle? Sanoppa saamari soi, miksikä et _minulle?_

— Se on minun asiani...

— Ja minun asiani on nyt lähteä kirkonkylään asti hiihtämään tupakan

perään, sanoo Konsta katkerasti sylkäisten pikanellinsa alas lattiaan.

— Paljonko maksoi tuo akkasi antama pikanelli?

— Voi ryökäle, kuinka olet hävytön mies! huutelee Jooseppi reisiinsä

lyöden. Vaan Kaisa-Reeta toimittaa selän takaa lujasti:

— Ei lasketa sukulaismiestä ilman kahvia talviselle taipalelle.

Jooseppi häkeltyi ja pyörähti ympäri ja iski silmää akalleen ajatellen

salaman nopeudella:

»Kato hylyky kun on äijällä älyniekka akka — se on kaukaa viisas — se

on tiplomaati.» Ja Ryysyrannan isäntä naurahti muikeasti:

— Ryypätäänhän tosiaankin kuppi kuumaa, niin puhutaan, Konsta, asiat

puhki.

Konsta ei kestänyt kiusausta: kolmeen viikkoon ei oltu Elettävässä

kahvipannua kallistettu. Hän lyykähti laihoille peräpakaroilleen ja

painoi pitkät kätensä polviaan vasten. Siinä istui kallella kypärin

eikä virkkanut halaistua sanaa. Hänessä taisteli suuttumus ja leppymys

ylivoimasta — aivan tavallista oli, että suuttumus sai ylivallan.

— Ei sinun tupakan takia kannata kirkonkylälle asti hiihtää, puheli

Jooseppi kahvia juotaessa. Ja hän meni peräisestä hakemaan sekä

Väkevää-Mattia että pikanellia. Konsta kaivoi rahat housuntaskustaan...

Kaisa-Reeta kaasi kolmannen kupin Konstalle.

Veljekset silmäilivät vaivihkaa toisiaan ikäänkuin sieluissaan

mitellen toistensa voimia. Teki mieli purkaa sisunsa, mutta nyt

sovinnon tunnelmissa oli vaikeata ruveta syyttelemään toisiaan, kun

kahvinjuontikin oli luonut kotoisen tunnelman ja Joosepin lapset

tulivat lähemmäksi, keikkuivat polvella ja puhuttelivat Konstaa

sedäkseen.

Jooseppi kaasi kokeeksi neljännet maljat kaikille ja nyt otti Konstakin

kopsun. Hänen suunsa jo aukeili ja hän tahtoi johtaa puheen äskeiseen,

miksi ei veli hänelle saattanut myödä jotakin puolta litraa, mutta

sanomatta se jäi. Yhtäkkiä hän kavahti pystyyn, tuippasi vihaisesti

kättä ja hyökkäsi ulos suksilleen. Pihalta ottaessaan vauhtia alas

aittatörmää, mies sanoa sorahutti lakki silmillä:

— Piruja te sittenkin olette! Hampaan koloon panen...

Sompasauvat vain huiskahtivat mäen alta ja sinne viittatielle katosi

Konsta Kenkkunen.

— Antaakohan, kehno, ilmi oman veljensä? hätäili Kaisa-Reeta taas

tyrmistyksissään, kun Jooseppi palasi pirttiin.

— Lempo hänet tietköön, arveli Jooseppi. — En minä sille äikkäpäälle

salon samppanjaa ruvennut mittaamaan: jos oisi omituisen pullon saanut,

niin oisi saattanut käydä minulle kuin Käkivaaran Kallelle — kun hintin

tuli hiprakkaan, niin ilmiantoihan ruoja, tämä Konsta, taipalella itse

Ylijängän poliisille, jotta sieltä ja sieltähän tätä sosetta saapi. Ja

tiilenpäitähän vörpiiskatut panivat Käkivaaran Kallenkin lukemaan!

— Tiilenpäitä sitä vielä sinnäi jouvvut lukemaan, tuomitsi Kaisa-Reeta:

jos et aikanasi heitä riivattua hommaa poikkeen!