Ruskean hevosen ratsastaja sai tarpeensa.
Avaran lakeuden yli Leipzigin pohjoispuolella Schönfeldin, Möckernin
ja Breitenfeldin kauppalain välillä ratistelee meidän aikana
rautatie, joka Bitterfeldin luona haaroaa oikealle päin Berliniin
ja vasemmalle Hampuriin. Maataloja, karjalaumoja, viheriöitseviä
puutarhoja ja vainiosarkoja on nyt levinnyt tuolle kuulien
rikkirepimälle kentälle, joka vuonna 1631 näki Kustaa Aadolfin
taistelevan Tillyä vastaan ja lokakuun 23 p. (marraskuun 2) 1642,
näki mestarin oppilaat samassa verisessä leikissä taistelevan toinen
toisensa kanssa.
Yön tuuli kuljetti hiljaisen sorinan keisarillisten marssista, kun
kulkivat kunnaitten välillä Mörckenin luona. Heillä oli kiire,
päästäksensä aikoinaan hyökkäämään pakenevien ruotsalaisten
kimppuun ja niitä kaatamaan. Arkkiherttua oli ylipäällikkönä,
mutta Piccolomini ei ollut ainoastaan kätenä, hän oli johtavana
ajatuksena. Tuo vähäväkisempi, äkkiarvaamatta hätyytetty Torstenson
oli kukistettava, ennenkuin Geubriant odotettujen weimarilaisten
joukkojensa kanssa ehtisi apuun.
Yhdistetty keisarillinen ja saksilainen sotajoukko 13,000 miestä
hevosväkeä ja 6,000 miestä jalkaväkeä järjestettiin ennen
päivänsarastusta tuon vuodesta 1631 hyvin tunnetun Linkehvaldin
metsikön edustalle melkein suorastaan etelään päin Breitenfeldistä,
-- se oli sama, selästä suojattu paikka, jonka Kustaa Aadolf oli
valinnut joukollensa 11 vuotta sitten. Ruotsalainen sotajoukko levisi
edemmäksi pohjoiseen, Tillyn entiseen leiripaikkaan, Breitenfeldin
lounaiselle puolelle, mutta vetäytyi ennen taistelua enemmän itään
päin asettaaksensa rintamaa rintamaa vastaan. Keisarillisten 46
vankkaa tykkiä De Suysin hoidossa asetettiin samalle kunnaalle,
kuin ruotsalaisten 1631 ja niitten 70 kanuunaa, enemmiten kevyttä
tykistöä, anasti nyt sen kunnaan, jossa Tillyn tykistö silloin oli ja
joutui saaliiksi. Asema oli siis täydellisesti joutunut vaihetukseen,
ja jos voitto kasvoi maasta, kuten voikukat, olisi sen pitänyt kasvaa
vieläkin siinä, missä se oli kasvanut ennenkin.
Ruotsalaisessa leirissä oli kaikki äänetöntä, liikkumatonta siksi,
että päivän ensimmäisessä valonsäteessä saattoi erottaa Breitenfeldin
kirkontornin. Aamurummmutus kuului. Jo seisoi jokaisen rykmentin
rintaman edessä sotapappi, pitäen rumpua alttarinaan, ja rukoillen
Jumalalta, joka joukkojansa kaitsee, apua ja voittoa. Tunnus-sana
annettiin. Se oli heijastus aamurukouksesta: Auta, Herra Jesus! Hilf,
Jesus, der Herr! Kuolemanhätä kyllä opettaa rukoilemaan. Myöskin
ne, jotka usein unohtivat Vapahtajan pyhän nimen ja kiroilivat,
mainitsivat sitä nyt kunnioituksella, kuten se olisi ollut heidän
kilpensä, taikakalunsa ja voittonsa. Myöskin keisarilliset etsivät
samaa turvaa: Jesus Maria! Ja odottaen sotamerkkiä hymyili ruskean
hevosen ratsastaja ivallista hymyilyään, kun hän kuuli kahden
sotajoukon avuksi huutavan iankaikkisen rakkauden nimeä siinä
silmänräpäyksessä, jolloin miekkaansa tarttuivat hakataksensa
toisensa palasiksi.
Molemmat joukot olivat asettaneet sivustalle hevosväen, sekä
jalkaväen ja tykistön keski-rintaan. Ruotsalaisessa sotajoukossa oli
9,000 ratsumiestä ja 6,000 miestä jalkaväkeä. Siinä oli ruotsalaisia,
suomalaisia, saksalaisia ja kaksi ratsasjoukkoa puolalaisia. Oikean
sivustan ensimmäisessä linjassa ratsasti Wittenberg Turun läänin
ratsuväen etupäässä ja toisessa linjassa Stålhandske Uudenmaan
ratsuväen kanssa. Näitä vastaan seisoi kenraali-tykistön-päällikkö
Borneval ja kenraalivahtimestari Buchheim. -- Keski-rintamassa
seisoivat Liljehöök, Wrangel ja Mortaigne; pohjalaiset kauimpana
oikealla ensimmäisessä linjassa ja porilaiset kauimpana oikealla
toisessa linjassa. Heidän takanansa oli kenraalimajuri Lillie
reservin kanssa. Näitten vastustajina olivat kenraalivahtimestarit
Camillo Gonzaga, Webel, Fernamond ja Enckeforth. -- Ruotsalaisten
vasenta sivustaa johti ensimmäisessä linjassa Slange, toisessa
sijassa Köningsmark, Hannibal Gonzagaa ja De Bruaytä vastaan
keisarillisten oikeassa sivustassa. Näitten ulkosyrjissä liehuivat
sodan heinäsirkat, urhoolliset, saaliinhimoiset kroatit.
Tuskin nuot molemmat sotajoukot saattoivat ensimmäisen päivän valossa
erottaa toistensa asemaa, ennenkuin keisarillisia kohtasi odottamaton
näky. Oli jahtiaika; he olivat odottaneet saavansa iloisen
ajojahdin, keihäs pakolaisen selkään, miekanlyönti hänen niskaansa
ja runsaat saaliit ryöstettäväksi. Mutta hän tuli heitä vastaan, tuo
tuhmanrohkea pohjan-asukas, jonka he luulivat olevan kiireisellä
peräytymismatkalla. Hän tuli kauniimmassa sotajärjestyksessä,
mikä vielä koskaan on sotilaan silmää ihastuttanut. Hän uskalsi
todellakin; -- hyvä, sepä tulisi hänelle kalliiksi, koska sotaa ei
enään saatettu välttää. Piccolomini oli sukkeluudella voitettu ja hän
vannoi kostoa.
Tykit olivat Torstensonin mieli-aseet. Hän antoi keveiden
tykkiensä, "puoli kartauerien", joiksi niitä silloin nimitettiin,
alkaa taistelua. Se kävi pian, mutta epämukavasti alituisissa
käännähdyksissä eteen päin samoavan joukon etupäässä. Tykin
laukauksiin vastattiin ja kenttä oli kohta savupilven verhossa.
Sotamarsalkka ratsasti eturintaman edessä keskirintamassa
päällikkökuntansa ympäröimänä. Hänen sivullaan ratsasti pfaltzkreivi
Kaarle Kustaa, lähinnä hänen takanaan kenraalikommissari Grubbe,
ratsumestari Rabenow ja sihteeri Luast. "He eivät huonosti tähtää",
sanoi Torstenson. "De Suys ymmärtää valita tykkimiehiä, jotka näkevät
rotan tuhannen askeleen päässä."
Samassa hetkessä kuului ilmassa vitjaluodin omituinen vinkuna.
Hevoset ja ratsastajat viskattiin maahan siihen tomupilveen,
jonka kuula riisti ylös vainiomullasta. Takana oleva lähin rivi
seisattui. Nyt vedettiin esiin kuolleita ja haavoitettuja,
verisiä ja kuolleitten hevosien alle kaatuneita. Torstenson nousi
vahingoittumatta kuolleen hevosensa alta ja astui oitis toisen
selkään. Hänen turkiksilla sisustettu liivinuttunsa oli kadottanut
liepeistään kappaleen ja sillä maksanut hänen veronsa hävittäjälle.
Pfaltzkreivi, vastainen Kaarle X Kustaa nousi myöskin, ei ollut
raamukettakaan saanut ja oli pian taas satulassaan istumassa. Rabenow
nilkutti; hän oli kaatuessaan väännähtänyt jalkansa. Grubbe oli
rikkiriistettynä kahteen osaan ja Laust vietiin toivottomassa tilassa
reservin välskärin luo.
Luoti oli lähtenyt samalta matalalta kunnaalta joka lähetti
esimmäisen ruotsalaisen luodin 1631, sen joka vei Tillyn vieressä
olevalta keisarilliselta everstiltä pään.
Puolta tuntia vähemmässä ajassa olivat molempien joukkojen sivustat
kovassa käsikahakassa. Ei kumpikaan puoli odottanut, molemmat
hyökkäsivät päälle. Se oli näky, joka sai rohkeankin sydämmen
tykyttämään. Kaksikymmentäkaksi tuhatta ratsumiestä risteili kenttää
kaikille suunnille sekä järjestetyissä riveissä että hajanaisissa,
välistä savuun peittyneenä ja taas ilmaantuen rynnäkkökypärineen ja
keihäineen tomupilvestä. Mahdotonta oli katsellen seurata taistelun
vaihteluja. Melkein kaikissa kolmenkymmen-vuotisen sodan tappeluissa
ratsuväki voiton ratkaisi. Se olikin usein toista vertaa lukuisampi,
välistä kolmekkin kertaa suurempi kuin jalkaväki. Ruskean hevosen
ratsastaja sai tarpeensa. Ratsasjoukkojen nähtiin ratsastavan
toinen toisensa päälle, hakkaavan ja tallaavan toisiansa, mutta
kaikkialla, jossa ei vastustaja oitis paennut, hajaantuivat rivit
yksityiseen kaksintaisteluun, jossa käytettiin pistoolia ja säilää,
tuollaiseen taisteluun, jota erittäin ihanteellisesti kuvataan
Alankomaiden koulujen sen aikakauden maalauksissa. Voimallisuus,
rohkeus ja sievyys hevosten juoksuun lähdössä, hyppäyksessä ja
kaatumisessa, ratsastajan kumartuminen, sekä lyöntien väistäminen
luo noihin tauluihin vielä vuosisatojenkin kuluttua sellaista
eloa, joka ei vanhene. Sota ei ollut vielä oppinut voittamaan
joukkojen avulla. Aina vielä sotapäälliköt rakensivat parahiten
laaditut sotasuunnitelmansa muinaisajan ja keski-ajan personalliseen
urhoollisuuteen, joka viimeiseksi teki ratkaisevan päätöksen.
Kenraalimajuri Eerik Klaunpoika Slange Karunan omistaja ryntäsi
esiin uljaalla Breitillään ruotsalaisen vasemman sivustan etupäässä.
Täällä Breit oli osottava, että hän oli nimensä arvoinen. Lähinnä
seurasi Kinnemund, kaksi ajutanttia ja henkipalvelia Urban Niemand.
Hannibal Gonzaga, urhoollisin italialainen keisarin joukossa tuli
Slangea vastaan puolitiessä. Urban Niemand ei enään nähnyt mitään;
hän havaitsi itsensä kokoon likistetyksi kahden liikkuvan korskuvan
hevosista muodostuneen muurin väliin, hevoset yhtä hurjana kuin
heidän ratsastajansakin hyppäsivät pystyyn toisiansa vasten ja
potkasivat takajaloillaan yhtä usein ystäviin kuin vihollisiinkin.
Liiaksi pienenä ja heikkona miekkaansa mittelemään noitten
ylt'ympärillä olevien rautahaarniskoihin puettujen sankarien kanssa,
joittenka pitkät säilät kaasivat sekä hevosen että miehen, kyykistyi
nuorukainen alas pitkin hevosen kaulaa, välttääksensä lyöntiä ja
keihään pistoa sekä ohjasi niin taitavasti hevostansa, että hänen
onnistui tässä auttamattomassa tungoksessa pysyä herransa rinnalla.
Olihan hänellä miekka, eikä hän sitä suotta käyttänyt. Hän tiesi,
mikä tehtävä hänellä sodassa oli, hän oli siellä varjellaksensa
kalliimpaa henkeä kuin hänen omaansa. Välistä tähdättiin pistooli
Slangen päätä kohti, se lyötiin sivulle päin ja luoti lensi ohitse.
Toisinaan kohotettiin rautaan puettu käsi Neunburgin sankaria
vastaan; lyönti lankesi, mutta liukui vahingoittamatta satulanpuuta
vastaan, sillä päällekarkaajan hevonen vaipui alas, saatuansa
miekanpiston kaulaansa. Breitin rinnassa oli syvä haava, josta verta
vuosi, mutta Breit tiesi, ketä se satulassaan kantoi; eteen päin
tahtoi Breit, ja eteen päin ryntäsi Slange läpi vihollisten taajimman
rivin.
Silloin tuli häntä vastaan jättiläismäinen ratsastaja mustassa
varustuksessa, ratsastaen myöskin hän mustalla ratsulla, joka näytti
kavioillaan tallaavan kaikki. Tuossa tuokiossa oli jättiläinen
ratsastanut kumoon haavoitetun Breitin. Slange kaatui maahan, ja
samassa silmänräpäyksessä oli kuula lävistänyt hänen rintansa. Musta
ratsastaja ajoi hänen ylitsensä ja oli kadonnut.
Urban Niemand näki sen, antoi hevosensa karata ja viskasi itsensä
haavoitetun herransa yli. Turhaan koetti hän, asettaen korvansa
sammuvan huulille, saada selkoa hänen viimeisistä sanoistaan.
Sodan hirveä melu ne hämmensi. Hän luuli erottavansa sanat: se oli
sinun isäsi! -- mutta ne olivat kentiesi vain kaikuna hänen omista
ajatuksistansa.
Sanomattoman kauhistuksen tunne hervastutti nuorukaisen käden. Hän
ei saattanut ajatella, ei paeta eikä nousta seisoalle. Hän makasi,
kuten kuollut kuolleen herransa päällä. Taistelun hurja riehuna
meni hänen ylitsensä kuten kohiseva kosken putous. Hän ei kuullut
miekkain kalsketta haarniskoita vasten, eikä kanuunanjyrinää,
pyssynlaukauksia, sotahuutoja. Hän ei tuntenut raskaita
hevosenjalkoja, jotka laukkasivat hänen ylitsensä niin, että tuli
välähteli hänen silmissään. Hänen vieressään makasi Breit, joka puoli
kuolleena vielä kieritteli itseään kaatuneen herransa yli, ikään
kuin palvellaksensa häntä vielä kuolemassakin. Urban Niemand haki
itsellensä suojaa tuon jalon eläimen alla, sillä ilman tätä suojaa
hän olisi sotkettu muodottomaksi veriseksi ruhjoksi.
Pikaisesti kuten ainakin sellaisissa tapauksissa, levisi huhu että
Eerik Slange oli kaatunut. Ruotsalaisten vasen sivusta joutui
epäjärjestykseen, kärsi kartessivalkeasta ja horjui, jolloin
keisarillisten samassa lisääntynyt oikeanpuolinen sivusta sen löi
hajalle. Muutamia ruotsalaisia tykkiä otettiin, mutta otettiinpa taas
takaisinkin muutamia. Vähällä piti jo, ettei tämä tappiolta ruvennut
näyttämään. Kroatit liehuivat kuten kärpäset tuon hajonneen sivustan
ympärillä ja koettivat ryöstää kuormastoa.
Köningsmark näki toisessa linjassa vaaran ja hyökkäsi esiin. Hänen
onnistui saada pakenevat seisattumaan ja hajonneet uudestaan
yhtymään. Häntä ei kukaan ollut koskaan voittanut, tuota verratonta
mestaria vähäisessä sodassa, ja nyt, tässä suuressa taistelussa
ymmärsi hän, jollei juuri voittaa, niin kuitenkin pitää asemansa.
Pfaltzkreivi Kaarle Kustaa taisteli hänen rinnallaan. Taaskin
ruotsalaisten vasen sivusta seisoi kuten muuri Hannibal Gonzagan
raivoisia hyökkäyksiä vastaan. Kuusi kertaa ryntäsi Piccolomini
turhaan keskirinnasta muodostuneitten neliöittensä kanssa heitä
hätyyttämään. Monta kaatui, mutta ei yksikään paikaltaan poikennut.
Oikeanpuolinen ruotsalainen sivusta kävi käsiksi oikein mieskynsin.
Joka oli nähnyt Arvid Wittenbergin hänen mukavassa levossaan,
-- Partalassa istuvana Sandelsina, -- ei tiennyt minkälainen
tämä sotapäällikkö oli taistelussa. Torstensonia nimitettiin
salamaksi siitä syystä, että hän tavattoman nopeasti marssi laveain
maa-alojen läpi, kun täytyi rientää vihollisia äkkiarvaamatta
hätyyttämään. Wittenberg kilpaili samasta kunnianimityksestä tuossa
tavattomassa kotkantapaisessa nopeudessa, millä hän iski kiinni
juuri ratkaisevassa silmänräpäyksessä. Ennenkuin keisarilliset
vielä ennättivät esiin rynnätessään järjestää vasenta sivustaansa,
oli Wittenberg heidän päällensä hyökännyt. Unkarilaiset ja kroatit
pakenivat heti. Keisarillinen eversti Nicola puolusti itseään,
kuudella ratsujoukollaan urhoollisesti ja antoi Buckheimille aikaa
järjestämään väkensä. Silloin ryntäsi esiin ruotsalaisten toinen
linja Stålhandsken johtamana. Tuo uskalias hakkapeliitta saattoi
seisoa kuten paasi aina yhä uusia päällekarkauksia vastaan, mutta
hänen oikea halunsa oli käydä kahakkaan rynnätysten eikä mitään
saattanut verrata siihen raivoon, millä hän hyökkäsi vastustajansa
kimppuun. Nicola kaatui; muutamat harvat kestivät, mutta tuntia
vähemmässä ajassa oli tuo kaatunut keisarillinen vasen vivusta
kärsittyään suuren tappion karkotettu takaisin Linkelwaldiin.
Nyt tuli keskirinnan vuoro. Tässä oli alussa kova ja ankara taistelu,
jossa ampuma-aseita käytettiin tuskin sadan askeleen välimitalla.
Mortaigne kadotti malttinsa ja hyökkäsi esiin linjansa kanssa ja
häntä seurasi Wrangel. Nyt keihäät keihäitä vasten risteilivät. Kun
musketilla oli vasten naamaa ammuttu neljän askeleen päässä olevaa
vastustajaa niin alettiin pyssynperällä kolhia. Täällä seisoivat
Tillyn sotavanhuksia; täällä taistelivat arkkiherttua ja Piccolomini
itse kuten halvat sotamiehet. Ei kukaan voittanut eikä kukaan
paennut. Liljehöök näki keisarillisen vasemman sivustan peräytyvän ja
heittävän alttiiksi keskirinnan. Hän iski keskirinnan sivuun, ajoi
äärimmäiset neliöt edellään ja hyökkäsi niihin eräässä metsikössä.
Mutta täälläpä he kestivät. Täällä kaatui Liljehöök, joka oli niin
suuressa arvossa pidetty, että luultiin hänen ennakolta olleen
Torstensonin jälkeläiseksi määrättynä. Mielellään, sanoi hän, tahtoi
hän kuolla, kun hän oli heille saanut osottaa voitontien.
Kun vihollisten vasen sivusta oli lyöty ja Wittenberg iskenyt
kylkeen, Stålhandske hyökännyt selkään sekä Torstenson tykeillään
survonut miehet maahan, hajaantui, vihdoinkin keisarillisten
keskirinta lähtien hurjaa vauhtia pakoon yli kentän. Heidän
urhoolliseen oikeanpuoliseen sivustaansa ruotsalaiset nyt
yhdistettyin voimin iskivät ja ampuivat kaikki pirstaleiksi.
Eräs jälkinäytelmä muistutti vuotta 1631. Linkelwaldin luona Tillyn
vanhat sota-urhot vielä kerran näyttivät hampaitaan. Stålhandske oli
haavoitettu, ja hänen täytyi jättää Mortaignelle ja Wrangelille sen
kunnian, että saivat suoria kentältä pois viimeiset viholliset. Askel
askeleelta peräytyivät Tillyn ylpeät neliöt hyvässä järjestyksessä
metsän läpi. Kun he olivat tulleet sen toiselle puolelle, odotti
heitä seitsemän ruotsalaista ratsujoukkoa sivulta päin sekä
ruotsalainen jalkaväki selästä käsin. He koettivat torjua lyöntejä
vielä ja kaatuivat pitkissä riveissä. Piiritettyinä kaikilta puolin,
täytyi jäljellä olevien vihdoin antautua, ja harmistuneena siitä,
että heitä oli avutta jätetty, menivät useimmat ruotsalaiseen
palvelukseen.
Tappelu oli alkanut kello kahdeksan aamulla ja loppui kello 11
edeltä puolenpäivän siten, että keisarilliset täydellisesti
joutuivat tappiolle. He olivat kadottaneet lähes 5,000 kuollutta,
4,500 vankia, siis puolet joukostaan paitsi haavoitettuja, koko
tykistönsä, kuormastonsa ja sata-yhdeksänkymmentä lippua. Ei koskaan
ollut heidän suurilukuisempaa hevosväkeänsä niin perinpohjaisesti
saatu hävitetyksi. Vankien joukossa nähtiin De Suys ja Fernamond.
Arkkiherttua pääsi töin tuskin samasta kohtalosta. Piccolomini
pelasti itsensä Böhmiin 1,500 miehen kanssa. Ei kolmatta osaakaan
hänen joukostaan palannut takaisin lippujensa luo. Böhmissä keisari
Ferdinand antoi asettaa sota-oikeuston tuomitsemaan niitä, jotka
olivat syynä tappioon. Madlot niminen rykmentti, joka oli paennut
Wittenbergin ensi hyökkäyksestä, katsottiin enimmän syylliseksi.
Se hävitettiin kokonaan, sen lippu revittiin, sen ratsumestari ja
luutnantit tuomittiin kuolemaan. Miehistä otettiin arvanheitolla aina
kymmenes, joka ammuttiin.
Ruotsalainen sotajoukko oli kadottanut Liljehöökin, ja Slangen
sekä 5,000 miestä kaatuneita. Haavoitettuja harvoin laskettiin.
Moni tappelu on ollut verisempi ja monessa on suurilukuisemmalla
miesvoimalla taisteltu kuin Breitenfeldin toisessa tappelussa, mutta
harvassa on voitto loistavammalla urhoollisuudella saavutettu ja
tappio yhtä suurella oikeudella ollut voiton vertainen.