Torstenson yksin säilytti
järkähtämättömän levollisuutensa.
Ruotsalaisista sotapäälliköistä on kaksi jalattomana hihnapaarissa
saaneet tappelussa voiton; kolmas ja urhoollisin, jota hihnapaarissa
kannettiin, kärsi tappion Pultavassa.
Pelottavampana sodassa, ihmisenä etevämpänä, seurasi Juhana
Banéria Kustaa Aadolfin paras oppilas Lennart Torstenson,
jota salamaksi nimitettiin. Kovinpa häntä odotettiin, pitkät
kuukaudet, keväästä 1641, kun Banérin sotaretken hedelmät
näyttivät olevan häviölle jätettynä ja tuo päätön ruotsalainen
sotajoukko sirpaleiksi hajonneena. Kaikki oli valmistettuna; rahat,
sotajoukot, sotasuunnitelmat. Valtakunta näkyi antaneen viimeiset
säästörahansa, viimeisen käsivartensa, jota ilman hän auran ääressä
saattoi toimeentulla, mutta Torstenson ei tullut. Yksi noista
katoavaisuuden rotista, jotka kalvavat sankarin elämänlankaa, oli
hiipinyt ulos Ingolstadtin kosteasta vankilanholvista ja purrut
itsensä siellä elin-ajaksi kiinni sotapäällikön jalkaan. Suuri sota
komensi marssimaan; luuvalo komensi seisattumaan. Hän, jonka tuli
voittaa, oli itse voitettu, ennenkuin hän tarttui sotamarsalkan
sauvaan. Kateelliset kenraalit kiistelivät etuoikeuksistaan
päällikkyydessä ja arvossa; vallattomat palkkasoturit panivat alkuun
salakapinoita; vehkeiliöitä hiipieli sotaleiriin; valtio-viisaat
käyttivät tilaisuutta sukkeluudellaan voittaaksensa toisiansa.
Kaikki ajattelivat itseänsä eikä kukaan kansojen parasta ja sodan
maailmanhistoriallista tarkoitusta. Kolmenkymmenvuotinen sota loppui
siihen, että saaliista taisteltiin; siinä tapeltiin hävitettyjen
maitten omistus-oikeudesta. Suuri piirre oli jäänyt jäljelle
aikakauden vääristeltyyn muotoon, se oli uljas, vaan surkean
raakuuden piirre: -- ihmishengen ja ihmis-onnen välinpitämättömyys.
Tuostapa maat ja taivaat mullistettiin alussa, kun Magdeburg
hävitettiin, kun Pasevalkin asukkaat kuoliaaksi lyötiin!
Mitkä valitushuudot silloin kuuluivatkaan eräästä hävitetystä
kylästä! Ketäpä niin kammottiin, kuin ihmistappajaa Götziä, kuin
murhapolttajaa Holkia ja heidän vertaisiansa! Mutta siihen nyt
oli totuttu ja tottumus tylsyttää. Miekka, tulisoihtu, kiskominen
oli nyt kulkenut maasta maahan; kuka kuulee valituksia erämaassa?
Lützenissä, sanoo Schiller, oli elämä arvonsa kadottanut, kun paras
ja jaloin ei enään olemassa ollut. Kymmenen vuotta tämän jälkeen oli
ihmishengenarvo niin polkuhinnassa, että sen saattoi ottaa ja heittää
aivan kuten meidän aikana viskellään sikarinpätkää. Tätä hyödytöntä
tavaraa tuhlattiin, kuten harvoin tätä ennen tahi harvoin tämän
jälkeen. Ei siten, että miekan ja kuulan työ olisi tuottanut silloin
suurempaa veren vuodatusta kuin myöhempinä aikoina. Päin vastoin,
uudempi aika on kymmenkertaisesti lisännyt hävitysaseita ja sotaväen
joukkoja. 1600-luvun sodassa haihtui elonkipinä pois, välistä
irstaan elämän takia, toisinaan pienestä murhaniskusta, vähistä
onnettomuuksista, väliin myöskin lukemattomien kärsimysten vuoksi,
joista meidän ajallamme ei ole aavistustakaan. Kulkutaudit ottivat
osansa, puute vielä enemmän. Wallenstein vei Adle Vesteen 60,000
miestä ja hautasi toiset puolet kuolleina. Gallaan onnistui kerta
toisensa perästä muutamassa kuukaudessa ja melkein ilman taistelua
hävittää monimiehiset sotajoukot. Marssiminen autioitten maitten läpi
maksoi Banérille toisen puolen hänen sotajoukostansa. Piiritetty
linna oli muurien ulko- ja sisäpuolella avoin hauta. Ja tämä kaikki
lukuun ottamatta miestappoa aseettomien joukossa.
Ihmishengen tuhlaamista lisäsi myöskin eräs omituinen tapa, jonka
nykyajan sodankäynti aikaa on jättänyt, mutta joka syntyi siitä
syystä, että kolmikymmen-vuotisen sodan sotamies enemmiten sai pitää
huolta itsestään, miten parahiten saattoi. Saksalainen sotamies
sai sotaretkelle ottaa mukaansa vaimonsa ja lapsensa, joittenka
paikka oli kuormastossa, ja välistä heidän lukumääränsä oli kolme
ja neljä kertaa suurempi kuin itse taistelevien. Nämät sotamiehen
vaimot kuljettivat mukanaan vaatteita ja talouskapineita; he
pesivät, keittivät ja toimittivat talouden töitä miestensä hyväksi,
saattoivat myöskin ottaa osaa miestensä rosvomisiin ja liehua kuten
korpit tappotanterella taistelun jälkeen ryöstääksensä kuolleita.
Irtolaisnaiset ja kaikellainen roskaväki lisäsivät tungosta. Kun
sitten sotajoukot näkivät puutetta, tahi kaatuivat taistelussa,
jolloin loput hajaantuivat kaikkialle, silloin hajaantuivat myöskin
nais- ja lapsiparvet; muutamat pääsivät pakoon ja joutuivat
kurjuuteen, toiset tulivat voittajien saaliiksi, mutta suurin osa
meni häviöön. -- Sekä Ruotsalaisen että suomalaisen sotamiehen täytyi
jättää perheensä kotia, mutta hänen herransa vei usein vaimonsa
mukaansa, vaan harvoin lapsensa.
Vihdoin tuli Torstenson marraskuussa 1641 ja hänen kanssaan uusi
yksimielisyys, uusi voima ja uutta väen lisää. Hän oli ainoa,
joka oli käsittänyt suuren mestarinsa ajatuksia, ainoa, joka
tunsi itsellänsä olevan voimaa tätä suurta sotaa johtamaan. Hänen
päämaalinsa, jota hän ei milloinkaan ollut silmällä pitämättä, oli
marssiminen Wieniin, pakottaaksensa siellä keisaria rauhantekoon.
Mutta Torstensonilla oli vastustajana yhtä urhoollinen, mutta
vielä älykkäämpi mies. Yksitoista kuukautta kului marssimisissa,
piirityksissä, nälässä ja vaivoissa ennenkuin hänen onnistui pakottaa
Piccolomini saaliiseen tappeluun.
Tuli sitten pimeä lokakuun-yö 1642. Ruotsalainen sotajoukko piiritti
tuon vahvasti linnoitetun Leipzigin. Sotamarsalkka oli myöhään
illalla kutsunut kokoon sotaneuvoston Straussenhäuserin kylässä
olevaan pääkortteeriin keskusteluksensa piirityksestä ja rynnäkön
mahdollisuudesta. Läsnä olivat ruotsalaisen sotajoukon etevimmät
ja kuuluisimmat päälliköt: -- Torstensonin lähin mies, tuima
valtiotykistönpäällikkö Juhana Liljehöök, jonka otsa oli syvissä
rypyissä, silmät harmaat, terävät; -- urhoollinen Ja saaliinhimoinen
brandenburgilainen Hans Kristofer von Köningsmark, joka vähäisessä
sodassa oli mestari; -- tuo sinisilmäinen sotamarsalkka Kaarle
Kustaa, joka kahdenkymmen-vuotiaana nyt oli ensimmäisessä
sotakoulussaan; -- sodassa harmaaksi käynyt Aksel Lillie, Kustaa
Aadolfin riveissä hyvin taatuksi tullut mies; -- tulinen, pelkäämätön
ranskalainen Mortaigne ja vihdoin kolme, kaikissa vaaroissa karaistua
suomalaista: vähäinen jykevä Arvid Wittenberg, jota on verrattu
sekä leijonaan että salamaan; Breitenfeldin ja Lützenin mainehikas
ratsupäällikkö Torsten Stålhandske sekä Neunburgin puolustaja Erik
Slange, joka vankeudesta oli vapaaksi vaihdettu.
Sotamarsalkka Lennart Torstenson hallitsi tyvenellä kirkkaalla
katseellaan näitä sotilaita, jotka jo monta kertaa olivat johtaneet
joukkojansa omalla edesvastauksellaan. Kustaa Aadolfin jälkeen
ei löytynyt yhtäkään niin rakastettua ja pelättyä miestä, kuin
Torstenson, ei ainoata joka niin saattoi voittaa ja nöyryyttää
ynseätä sotilas-sydäntä. Hän kysyi päälliköiltään yksityiskohtia,
mutta sotasuunnitelmasta ei hän heille puhunut eikä myöskään
ratkaisevasta päätöksestä.
Halukkaimmin sanoi hän tahtovansa välttää ryntäämistä. Leipzig
oli rikas ja hyvin varustettu kaikellaisilla varoilla, jotka
sotajoukoille saattoivat tuottaa suurinta hyötyä. Näitä ei rynnäkössä
pitäisi häviölle saatettaman, päin vastoin, täytyisi pakottaa
kaupunkia antautumaan. Vaan aika riennätti kovasti eikä sallinut
viivytystä, sillä keisarillinen joukko parastaikaa marssi Leipzigin
avuksi. Sotaneuvoston tuli ilmoittaa, millä keinoin heidän mielestään
parahiten voisi pakottaa kaupunkia antautumaan.
Mortaigne, äkkinäisin, oli edellisenä päivänä tehdessään rynnäkköä
Paulinerkollegiota vastaan, tullut takaisin survaistuksi ja kärsinyt
tappion sekä vaati uutta yleistä rynnäkköä tehtäväksi seuraavana
päivänä. Hänen tuumaansa yhtyi myöskin Wrangel, Köningsmark,
pfaltzkreivi ja Stålhandske.
Liljehöök ja hänen muassaan Aksel Lille ja Wittenberg pitivät
puolustusneuvoja liika vahvoina ja muurinrikkoja vielä sopimattomana
ryntäämiseen. Tulisi odottaa tykistön vaikutusta kaksi tahi kolme
päivää eteen päin ja sen jälkeen tarjota heille pakkosovintoa.
Slange ilmoitti, että hän oli lähettänyt ulos tiedustelian, jota
saattoi odottaa takaisin minä hetkenä hyvään, ja joka oli tuova
Piccolominin marssista tietoja. Jos vielä olisi kolme päivää aikaa,
niin yhtyisi hänkin Liljehöökin tuumaan ja katsoisi odottamisen
edullisimmaksi.
Sotamarsalkka muistutti, että eversti Stenbock kolmen edelle
lähetetyn prikaatin kanssa Connevitzin luona vartioitsi vihollisten
liikkeitä. "Kenraali Piccolomini", lisäsi hän, "on neljän päivän
matkan päässä täältä Lausigkissa."
"Minun tiedusteliani", sanoi Slange, "ei odota vihollisten tuloa; hän
etsii niitä sieltä, mistä ne löytyvät."
Ajatukset asiasta olivat erilaisia. Sotamarsalkka, jolla oli
suunnitelma valmis, mutta josta hän katsoi parhaaksi olla puhumatta,
aikoi juuri lopettaa sotaneuvottelun, kun eräs käskyläinen kutsui
Slangea ulos. Hetken perästä tuli tämä takaisin, ilmoittaen, ett'ei
Piccolomini ollut Lausigkissa, vaan Gaschevitzissa yhden päivän
marssin päässä Leipzigistä.
Tämän ilmoituksen vaikutus näkyi sotapäällikköjen kasvoissa ja
liikenteissä. Rypyt Liljehöökin otsassa kävivät vielä syvemmiksi,
Lillie väänteli viiksiänsä, Wittenberg pani ylenkatseellisesti
jalkansa sen tuolin käsinojan päälle, jossa hän istui. Pfaltzkreivi
tarttui miekkansa kahvaan, Stålhandske koputti jalkaansa lattiaan,
että kannukset kilahtivat. Wrangel puri harmissaan huuliansa,
Köningsmark kuiskasi hymyillen muutamia sanoja Mortaignelle ja tämä
katsoi voitonriemulla sotamarsalkkaa, ikään kuin hän olisi tahtonut
sanoa: me saamme kuitenkin tapella! Torstenson yksin säilytti
järkähtämättömän levollisuutensa, muuttamatta muodossaan vähintäkään
värettä.
"Kutsukaa sanansaattaja sisään!"
Hoikka nuorukainen, joka oli puettuna kuten böhmiläiset rummuttajat,
ja keisarillisiin väreihin, astui sisään. Hän sai luvan suullisesti
kertoa sotamarsalkalle sanomiansa.
"Keisarillinen sotajoukko", sanoi nuorukainen, ollen vielä
hengästyksissään kovasta ratsastuksestansa, "oli eilen aamulla
Lausigkissa, heitä oli 19,000 miestä, 13,000 hevosmiestä ja 6,000
miestä jalkaväkeä, arkkiherttuan ja Piccolominin johdon alla. Kello
kuusi lähti etujoukko marssimaan ja eilen ehtoolla tuli jalkaväki
Kitscheniin, mutta hevosväki Eulaan. Neljän tunnin levon jälkeen
lähdettiin taas liikkeelle ja kuljettiin rientomarssia läpi yön.
Tänään kello yhdeksän edeltäpuolen päivän levähdettiin Röthan
ja Magdebornin välillä. Hämärän aikana kolme tuntia sitten oli
etujoukko Gaschvitzissa. Kuulin heidän sanovan, että arkkiherttuan
tähtientutkia oli luvannut heille voittoa sekä että he huomenna ennen
pimeän tuloa ennättäisivät koputtamaan Leipzigin porteille."
"Olet ollut heidän leirissään?"
"Olen seurannut heitä Lausigkista ja viettänyt kaksi yötä taivas-alla
heidän kanssaan."
"Odota uusia käskyjä!"
Nuorukainen lähti. Torstenson kääntyi Slangen puoleen:
"Stenbock ei vielä ole ilmoittanut vihollisten marssimisesta.
Saattaako kenraalimajuri luottaa tuohon poikaan?"
Slange, joka nykyään oli kenraalimajuri, vastasi: "Hän on
Neunburgissa koetuksen kestänyt."
"Hyvät herrani", jatkoi sotamarsalkka, "tässä tullee tarpeelliseksi
muuttaa suunnitelmaa. Jos Stenbock ennen keski-yötä ilmoituksillaan
todistaa, että pojan tiedonannoissa on perää, niin piiritys
lakkautetaan. Meidän ei ole hyvä asettua keisarillisten ja kaupungin
väliin. Valmistakaa kaikki lähtöä varten valmiiksi: kaupungin
ympärille asetetut vahtimiehet jäävät paikoilleen vastaiseksi. Me
menemme Parthen yli Schönefeldin luona ja marssimme Breitenfeldiin.
Ei mitään turhanpäivästä kiirettä. Siinä kyllä, että alamme marssia,
kun Stenbock on täydentänyt pääjoukon ja vihollisten etujoukko on
ehtinyt meidän lähtöämme todistamaan. Minä toivon, että lähtömme
näyttäisi järjestämättömältä pakenemiselta. Ymmärrättekö minua?"
Nuot vanhat sotapäälliköt, jotka olivat kaikkiin sotatemppuihin
tottuneet, ymmärsivät johtajaansa, mutta nuori pfaltzkreivi ei häntä
käsittänyt. Mikä häväistys! Voittoon tottuneen joukon luultasiin
pakenevan vihollisia!
Keski-yön aikaan saapui sananlennättäjä Connevitzista. Stenbockin
ajutanttia kuulusteltiin samalla kuin Slangen tiedusteliaa. Molempien
kertomukset olivat yhtä pitävät muuten, paitsi että viimeksi mainittu
tunsi vihollisen voiman niin tarkkaan, että oli lukenut jokaisen
rykmentin, jokaisen ratsasjoukon ja jokaisen kanuunan.
"Sinun nimesi?" kysyi sotamarsalkka.
"Urban Niemand, korpraali."
Torstenson hymyili. Verrattuna hänen parrakkaisiin korpraaleihinsa,
näytti tämä poika, jonka leuassa ei ollut pienintäkään parran alkua,
pojan vaatteisiin puetulta tytöltä.
Piiritys lakkautettiin. Seuraavana päivänä lähti sotamarsalkka
ratsuväkensä kanssa tiedusteluretkelle. Sen jälkeisenä päivänä,
lokakuun 22. kun viholliset lähenivät, marssi koko ruotsalainen
sotajoukko iltapuolella Breitenfeldiin. Tämä tapahtui näennäisellä
kiireellä ja epäjärjestyksellä, joten näytti siltä, kun jalkaväki
olisi tunkenut tykistön päälle Parthen lautan luona ja hevosväki
näytti olevan jalkaväkeä tallaamaisillaan. Stenbock, joka kaupungin
ympäri kiertotietä myöden peräytyi pääjoukkoon, sattui joutumaan
kahakkaan vihollisten etujoukkojen kanssa ja kannusti vähäisen
taistelun perästä hevosiansa. Melkeinpä kyllä kaikki näytti
pikaiselta paolta, ja keisarilliset tulivat siitä varsinkin
vakuutetuksi, kun näkivät kuokat ja lapiot hujan hajan viskattuna
saartokaivantoihin, aseita ja -varustuskapineita ikään kuin suuressa
kiireessä sinne tänne heitettynä, vieläpä muutamia kiinni naulattuja
oli jäänyt ruotsalaisten pattereihin.
Tämä epäjärjestyksellinen pako oli nyt käytettävänä ruotsalaisten
sotajoukkojen perinpohjaiseksi hävittämiseksi. Piccolomini marssi
heidän jälkeensä ja seisoi samana yönä myöskin hän Breitenfeldin
lavealla lakeudella. Pimeyden tähden ei saattanut vihollisten
läheisyydessä marssia. Täytyihän odottaa seuraavaa aamua saadaksensa
sitte kukistaa tuo pakeneva sotapäällikkö, joka luultavasti
auttamattoman luuvalonsa takia oli kykenemätön täällä kestämään.
Sillä välin kun tuo muuten varovainen ja viisas Piccolomini näki
näitä voiton unia, asettui ruotsalainen sotajoukko vielä samana
iltana hyvään taistelujärjestykseen ja vietti yönsä varus-asemassa
osaksi nuotion ääressä, osaksi ilman suojaa sateen liuottaman maan
päällä. Myöskin valkeat olivat niin epäjärjestykseen asetetut,
etteivät nekään saattaneet ilmaista joukon asentoa, pikemmin
keisarilliset tästä tulivat siihen luuloon, että ruotsalaiset olivat
pakotetut väsymyksestä levähtämään, missä kukin joukon eri osasto
itsellensä oli sopivimman paikan saanut.
Ylipäälliköt ratsastivat tarkastaen leirissä olevia osastojansa,
tullaksensa vakuutetuiksi siitä, että heidän käskyjänsä oli tarkkaan
noudatettu. Kenraalimajuri Slange oli lopettanut tarkastuksensa
ja viskannut itsensä alas nuotion ääreen. Hän oli alakuloinen ja
miettiväinen, jokin ikäänkuin raskautti hänen sydäntään. Valkean
loiste antoi hänen syvämielisille silmillensä haaveksivan loisteen.
"Niemand", sanoi hän vieressään seisovalle pojalle, joka oli hänen
käskyjään noudattamassa samati kuin ennen Gordonin, "istu, minulla
on sinulle jotakin sanottavaa. Mistä sinä minun luokseni tulit
Olmützissa?"
"Minä karkasin erään Regensburgissa asuvan juutalaisen luota."
"Samati kuin sinä karkasit Suomesta, nunnain luota, kometianteista,
Petrovitzin ryöväreitten luota. Tuon olet minulle kertonut. Sinua
kohdeltiin pahoin Regensburgissa?"
"Ei, kenraali. Vanha juutalainen oli hyvä minulle, hän antoi minulle
kaikkea, mitä toivoa saatoin, paitsi vapautta, ja kutsui minua
pojaksensa."
"Ja kuitenkin sinä pakenit?"
"Kauppiaita!" vastasi poika kohottaen olkapäitään, tapa, jonka hän
oli Aake herran luona ennen oppinut.
"Sinä palvelit minua yhtä pelkäämättä, kuin Gordoniakin. Sinä
lähdit toisen kerran melkein varmaan kuolemaan, kun tarjosit itsesi
vihollisia vakoilemaan heidän omassa leirissään. Mitenkä sinä
vihollisten epäluuloja vältit Lausigkissa ja marssissa Gaschvitziin?"
"Me olimme edellisenä päivänä ottaneet kiinni vähäisen böhmiläisen
torven soittajan. Minä otin hänen sotilaskirjansa, vaatteensa,
nimensä, saatin puhua hänen kieltänsä, puhaltaa hänen torveansa ja
tunsin hänen kotiseutunsa."
"Minä käsitän. Mutta tästä en aikonut puhua. Oletko tosiaankin
Suomessa syntynyt?"
"Niin sanotaan."
"Sinä et koskaan tuntenut vanhempiasi?"
"En."
"Kummallista! Sinä olet erään henkilön näköinen, jonka minä
nuoruudessani näin Marienburgissa, ja jota en milloinkaan saata
unhottaa. Se oli nuori nainen... juutalais-nainen."
"Vanha juutalainen Regensburgissa sanoi, että minä olen hänen
tyttärensä näköinen. Hän luuli minua tyttärensä pojaksi."
"Vanha juutalainen? Eipä suinkaan Ruben Zevi, jota kullatuksi
Rubeniksi nimitetään?"
"Se oli hänen nimensä."
Slange katseli poikaa nuotiovalkean liekitessä. "Yhdennäköisyys
saattaa pettää", lausui hän syviin ajatuksiin vaipuneena, koettaen
poistaa omia tunteitansa. "Ja kuitenkin... tämä ei näytä sattumalta.
Se henkilö, jota mainitsin, oli Ruben Zevin tytär. Etkö isästäsi
tiedä ikään mitään?"
"En mitään. Tietääkö kenraali jotakin isästäni?"
"Kentiesi. Jos Ruben Zevin tytär oli sinun äitisi, olen minä hänen
nähnyt viime yönä unissani. Se tietää, että se kuula, joka minulle on
määrätty, on suunsa löytänyt ja odottaa huomenna maaliansa."
"Tietääkö kenraali isäni nimen?" kysyi Urban Niemand taas, vapisten
liikutuksesta. Siinä oli jälleen tuo polttava kysymys, joka niin
pitkältä kuin hän muistaa saattoi, ei koskaan ollut hänelle rauhaa
antanut.
"Löytyy nimiä, joista toivoisi, ettei niitä koskaan olisi oppinut
tuntemaan ja, joita jos niitä on tuntenut, ei koskaan tahtoisi
mainita. Älä kysy minulta! Mitäpä sotilas muuta nimeä tarvitsee kuin
maineensa ja rykmenttinsä? Luo itsellesi kunniakas nimi, ja ole
siihen tyytyväinen! Sinun isäsi oli se syyspilvi, joka Saksanmaan
ylitse kulki siihen aikaan, kuin sinä synnyit. Kiitä Jumalaa, että se
on mennyt ohitse, ja rukoile, ett'ei se koskaan takaisin palajaisi,
sillä se tuo muassaan turmiota, rakeita ja talvilunta. Ja äitisi...
niin, nimitä häntä iltataivaan lempeimmäksi tähdeksi! Minä olin
kahdenkymmen-vuotias ja hän kuudentoista, kun hänen viimein näin, ja
minä näen hänen vielä monen verenvuodatuksen ja monien monituisten
kyynelten takaa, joita sitten on virrannut... Hän oli Jumalan
luomista kappaleista ihanin ja puhtahin, liiaksi hyvä tähän huonoon
maailmaan ja sen epäpyhille haluille..."
Urban Niemandin huulilla oli kysymys: "elääkö isäni?" Kysymys haihtui
äänettömyyteen; Neunburgin sankari, urhoollisin urhoollisista, oli
peittänyt silmänsä toisella kädellään, ainoalla, joka hänellä oli
jäljellä ja itki.
Nuorukainen viskasi kourallisen kuivia varpuja nuotioon; ne syttyivät
liekitsemään ja valo lankesi väsyneitten, nukkuvien sotilas-rivien
päälle, jotka sotaviitoissaan maassa oikoilivat. Kenraali nousi
mennäksensä telttaansa. Hän oli taas tyven, mutta hänen äänessään oli
jotakin surullisen lempeätä, kun hän kysyi:
"Urban Niemand, saatanko luottaa sinuun?"
"Pyytäkää henkeni, niin minä tottelen!"
"Minä en henkeäsi pyydä, se on sinusta vähäarvoinen. Sinä viskaat sen
pois kuten lapsen lelun. Säästä henkeäsi siinä, missä sitä kunnialla
voit säästää. Sinä olet karannut maasta maahan, herralta herralle;
kuka saattaa luottaa liehuvaan tuuleen? Ole yhtä uskollinen kuin
sinä olet rohkea; ole äitisi poika äläkä isäsi! Laita niin, ettäs
sotamarsalkalta ansaitset nimen: kestävä, kuten vilpitön sotilas!
Minä pyydän enemmän kuin henkesi, minä pyydän uskollisuutta. Saatanko
sinuun luottaa?"
"Kyllä, kenraali!" Tuo liehuva tuuli piti itseänsä vahvana kalliona.
"Minä tahdon luottaa sinuun. Me saamme huomenna kuuman päivän;
minä en sen iltaa näe. Lupaa minulle, että, kun en enään ole
olemassa, sinä viimeiset tervehdykseni viet kahdelle rakkaalle
jälkeenjääneelleni, jotka minua itkevät. Karunan kartanossa Suomessa
asuu vanha äitini, rouva Elin Roos. Ratsasta Karunaan, kun tulet
Suomeen. Sano äidilleni, että minä siunaan häntä kaiken hänen
rakkautensa edestä sekä lähetän hänelle takaisin sen kotelon,
jossa on hänen hiuksiansa ja jonka hän minulle antoi lähtiessäni.
Sinä löydät sen rintani päältä kun olen kaatunut. Tämän sormuksen,
jota sormessani pidän, tulee sinun vetää kuoltuani sormestani pois
ja viedä se kihlatulleni neiti Agneta von Waldeckille. En tiedä
missä hän nyt oleskelee, kentiesi Danzigissa; siitä saat kenraali
Stålhandskelta tiedon. Sano hänelle, että minä olen kaiken jäljelle
jääneen omaisuuteni hänelle määrännyt. Testamentin määräykset
löytyvät Turun hovi-oikeudessa. Ja sano hänelle, että minä kaaduin
säilyttäen hänen nimensä uskollisessa sydämmessäni. Oletko
ymmärtänyt?"
"Olen, kenraali."
"Seuraa minua huomenna; sota-onni on epävakainen, he saattaisivat
ryöstää minun, siinä kun kuolleena kentällä makaan. Katsoppas tässä
on sinulle valtuuskirja, jolla sinua valtuutan viemään perille
kotelon ja sormuksen! Hyvää yötä! me tarvitsemme parin tunnin levon."
Kenraali jätti palvelialleen kokoonkäärityn paperin.
Ei ainoakaan tähti loistanut. Yön ilma kävi viileämmäksi. Valkeat
sammuivat. Äänettömyys, jota ainoastaan vahtien huudanto katkaisi,
levisi yli pimeän lakeuden, joka jo oli nähnyt monen sotilaan
veren vuotavan ja kohta taas oli näkevä monen tuhannen kaatuvan.
Veriset varjot ajoivat toisiansa takaa huutaen hiljentyneellä
äänellä sotahuutoaan. Ruskean hevosen ratsastaja seisahutti ratsunsa
poppelien alle Linkelwaldissa ja oli valmis huimaa vauhtia päivän
koittaessa ajamaan lakeuden yli Breitenfeldin luona.