Minulle on annettu hänen voimansa,
mutta ei hänen rakkauttansa.
Ennenkuin ruotsalainen sotajoukko oli ehtinyt turvata voittoansa,
ajaa takaa pakenevia vihollisiansa sekä suoda itsellensä tarpeellista
lepoa, oli lyhyt syksypäivä jo lopussa. Ainoastaan lähinnä leiriä
makaavat haavoitetut ennätettiin viedä välskäreille. Muutamia
etsittiin illalla ja yöllä tulisoihtujen valossa; moni jäi seuraavaan
päivään läjissä olevien kuolleitten joukkoon makaamaan.
Urban Niemand heräsi yöllä kuolontapaisesta horrostilastaan. Aika
seisoi paikoillaan eteen päin rientämättä, maailmaa ei enään olemassa
ollut, elon heikko kipinä syttyi hetkeksi liekitsemään ikään kuin
koetteeksi muutamaan tuskin tuntuvaan sydämmen tykytykseen. Hän
oli kuollut, eikä kuitenkaan kuollut. Häntä aavistutti, että hän
mahdollisesti sentään elikin, mutta hän ei vähintäkään käsittänyt,
kuka hän oli tahi missä hän makasi. Hänen ainoana epäselvänä
käsityksenään oli sanomaton, lohduton turvattomuuden tunne. Jotakin
raskasta makasi hänen päällänsä, hän ei tietänyt, mitä se oli. Hän
kantoi sitä tietämättä minkä vuolisi. Hänellä ei ollut edes tarpeeksi
tahtoa pelastamaan itseänsä siitä. Hänen horrostilansa ei ollut
kuoloon raukenemista, eikä unennäköä, mutta jotakin näitten välillä.
Hän makasi näin jonkun aikaa liikkumattomana; mutta oliko tämä aika
minuutti vaiko vuosisata, sitä hän ei tietänyt. Silloin tapahtui,
että ensin hänen toinen, ja sitten myöskin toinen, veren kiinni
hyydyttämä silmänsä aukeni. Hän ei mitään nähnyt, hänen ympärillään
oli pimeä yö, mutta hän tunsi kuitenkin, että jonkunlaista valoa
oli olemassa. Hän ei tietänyt, oliko se hänen ulkopuolellaan, vai
sisäpuolellaan, eikä halannutkaan sitä tietää. Hän tirkisteli
välinpitämättömänä valoa, koska hän ei saattanut tuota välttää.
Vähitellen se näytti virtailevan ikään kuin ilmasta kokoon yhteen
valopilkkuun. Se oli lempeä valo, se ei häikäissyt, eikä koskenut
hänen väsyneisiin silmä-raukkoihinsa, jotka eivät mistään esineestä
voineet kiinni pitää. Tuntuipa siltä, kuin valo olisi virrannut
hänen omaan sieluunsa ja herättänyt hämärän muiston. Hän kuvitteli
mielessään nyt epäselvästi, että valopilkku oli tähti, mutta
tästäkään kuvittelusta ei hän kauan voinut kiinni pitää. Loiste
muuttui taas valonmerkiksi, mutta lohdullista oli se kuitenkin, että
elämästä oli jonkinlainen tunne jäljellä.
Taaskin kului epämääräinen aika ja valovirta oli vähitellen jälleen
kokoontunut kiintonaiseksi esineeksi, todelliseksi tähdeksi, joka
ei enään hajonnut. Hän ymmärsi nyt, että tuo tähti oli jotakin
itsekohtaista ja hän itse jotakin toista kuin se, mutta että heidän
välillään oli yhdys-side. Hän katsoi tähteen, kuten hukkunut, jos
tuo olisi mahdollista, katsoi ylös penikulman syvyisestä merestä
vihertävään rantaan, josta hän syvyyteen on vaipunut.
Häneen syntyi onnellinen heräävän tajunnan tunne. Hän saattoi nyt
avosilmin uneksia. Tähti astui alas hänen luoksensa, suuteli häntä ja
sanoi: Sinua minä olen etsinyt läpi koko luodun maailman ja nyt olen
sinun löytänyt! Etkö ymmärrä, että minä olen kaikkivaltiaan voimasta
virrannut ja olen lähetetty sinua turviini ottamaan? Ilman minua sinä
suohon olisit uppoutunut, menehtynyt valkeaan ja tuhansiin vaaroihin,
tullut haudatuksi Neunburgiin, kaatunut ryövärien iskusta, kuollut
kurjuuteen, hirtetty Lausigkissa, tallattu Breitenfeldin luona. Mutta
sinä elät ja sinun pitää elämän Hänen voimastaan, joka minuun virtaa.
Huomaa, että minulle on annettu hänen voimansa, mutta ei hänen
rakkauttansa. Yksi olisi sinua rakastanut, mutta hän ei sinua nähnyt.
Minä suojelen kuolevaisia, mutta en rakasta ketään enkä ole sammuva,
kun sinä kuolet aikasi päätyttyä. Jos halajat rakkautta, niin koeta
itse sitä voittaa! Minä lähden nyt luotasi aamun koitossa; minulla
on, paitsi sinua, vielä kaksi turvattia, joita minun täytyy suojella.
Herää, elä, taistele, eikä kukaan ole sinua voittava, ellet kosta,
sillä kosto on kuoleman synti rakkautta vastaan, ja silloin minä en
enään sinua turvata saata!
Näitä uneksiessaan vaipuivat haavoitetun silmät voimattomuudesta
kiinni ja hän nukkui uneen, joka ei enään ollut tuollainen uuvuttava
horrostila, mihin hän äsken oli joutunut. Hän heräsi siitä, että
ruumiinsa tuntui ikään kuin se olisi ollut kahden myllynkiven välissä
jauhettavana. Tajuntaan tultuansa tunsi hän kivutkin jälleen.
Tuo tuntematon paino, joka makasi hänen päällään, esti häntä
hengittämästä vapaasti. Mutta nyt hän saattoi ojentaa käsivartensa ja
tunsi käteensä pyöreän, sileäkarvaisen, kuolleen hevosen. Hän tarttui
kädellään toisaalle ja tunsi jotakin, joka olisi ollut ihmiskasvoin
tapaista, jollei se olisi ollut kumman kylmää ja niljakkaan märkää.
Missä hän oli? Päivä alkoi valjeta, mutta hän ei saattanut päätänsä
kääntää eikä liikuttaa ainoatakaan jäsentä, paitsi kättänsä. Häntä
vaivasi sanomaton polte ja jano. Hän uinahti taas.
Vähän aikaa tämän jälkeen herätti hänet ääni, joka sanoi: täällä
on kenraalimajuri Slange! Toinen ääni sanoi: täällä on hänen
henkipalveliansa kuolleen hevosen alla!
Nämät olivat Pohjalaisen rykmentin sotamiehiä, joita oli lähetetty
paareilla etsimään jälkeen jääneitä kuolleita ja haavoitettuja.
Slange vietiin leiriin, jotta hän sotapäällikön arvon mukaisesti
tulisi haudatuksi ja saisi kaikki hänelle kuuluvat kunnian-osotukset.
Muitten kuolleitten takia ei pitkiä mutkia tehty. Avara hauta
valmistettiin santaan ja sinne laskettiin ystävät ja viholliset
veljellisesti toinen toisensa viereen ilman mitään muistomerkkiä,
ilman muuta muistopuhetta, kuin isämeidänrukous kaikille yhteisesti.
Heidän huomispäivänsä levitti sannasta unhotuksenviitan heidän
ylitsensä. Heidän jälkimaailmansa tuskin tiesi heidän eläneenkään.
Nyt Urban Niemand havaitsi, että hän oli Breitenfeldin
tappotanterella, että nuot kylmät kasvot olivat hänen kaatuneen
herransa, sekä että tuo kuollut hevonen, jonka alla hän oli maannut,
oli Breit. Ja nyt sotamiehet häneen tarttuivat olkapäistä ja jaloista
laskeaksensa hänen tuohon avaraan hautaan vuosisatojen unhotukseen,
kuten tuhansia muitakin. Onneksensa hän kuitenkin saattoi liikuttaa
vasenta käsivarttansa. Haparoiden kädellään tarttui hän kantajansa
tuuheaan partaan.
"Kas, poikaa! Kuka sinulle on antanut luvan elää?" huudahti sotamies
nauraen ja laski pojan käsistään.
Urban Niemand vietiin tuollaiseen puutteen-alaisesti sisustettuun
telttaan, jota käytettiin haavojen sitomislaitoksina ja jossa 15 tahi
20 haavoitettua makasi, oljilla pitkänään, niin vähillä mukavuuksilla
varustettuina kuin mahdollista. Hänen haavojensa hoitaminen ei tullut
kysymykseenkään ennen kuin neljäntenä päivänä, moni sai odottaa
kauemminkin. Siihen ei voinut mitään, välskärejä oli vähän ja työtä
paljon. Eihän kielletty kuolemasta, jollei ollut aikaa odottaa. Yksi
henki enemmän tahi vähemmän, yhdentekevää!
Kun välskäri vihdoin neljäntenä päivänä edellämainitun tapauksen
perästä tuli, antoi haavoitettu hänelle paperin, jota hän oli
kantanut rinnallaan. Se oli Slangen valtuuskirja, jolla hän oikeutti
Niemandia asianomaisille viemään kotelon ja sormuksen.
"Minä annan paperin sotamarsalkalle", sanoi välskäri ystävällisesti,
kun hän näki Slangen nimen paperissa.
"Tehkää minut terveeksi, että voin toimittaa kenraalin käskyn!"
rukoili haavoitettu kovin hartaasti.
"Terveeksi? Ehkä. Kahdeksan viikon kuluttua, jos onni on sinulle
suotuisa. Nimittäin niin terveeksi, kuin sinä saatat tulla,
poika parka. Ei yksikään nikama sinussa ole eheä. Sinä olet niin
rikkiruhjottu, ikään kuin sekä tykistö että kuormasto olisi ajanut
sinun ylitsesi. No niin, jollen sinusta saa kokonaista miestä niin
koetanhan tehdä puolen sitten. Huomenna palajan takaisin sahatakseni
oikean käsivartesi poikki."
"Oikean käsivarteni?"
"Niin kyllä, siinä jo on kylmänvihojen alkua koko hyvässä määrässä,
ja pahemmaksi käyvät. Hohhoo, mitä tuollaisten pienten asiain vuoksi
irvistelet? Olet palvellut Slangea ja pelkäät kuitenkin käsivartesi
kadottamista! Hevosenkengän merkkiä tuosta vasemmasta ohimostasi en
yhtä helposti saata sahata pois. Kiitä minua siitä, että saat sen
pitää niin kauan kuin elät; kaikki tytöt sinusta sen merkin vuoksi
pitävät."
Sanottuansa nämät lohduttavaiset sanat, meni tuo hyväätarkoittava
luunsahaaja toisen sairaan luo, jota Riikapalsamilla hierottiin;
tätä ainetta käytettiin kaikkiin kipuihin, joihin ei sahaa eikä
veistä tarvittu. -- Haavoitettu poika parkasi itkuun. Kuolemaa hän ei
pelännyt, mutta oikaista oikean kätensä sahattavaksi, sepä kuolemaa
katkerampi.
"Mitä sinä itket?" sanoi käheä ääni, jonka omistaja makasi
oljilla Niemandin vieressä. "Ratsasta tänne seljälläsi, että saan
koettaa käsivarttasi. Pukki ja Nikka [Buchheim ja Nicola] ottivat
sääripahani. Lopussa nyt vanhan Taavin marssi. Mutta kutti vain, eipä
saaneetkaan käsiäni."
Urban Niemand loi lohduttamattoman katseen naapuriinsa ja tunsi
Taavin, joka kerran Lavilan niitulla oli kuulioitansa huvittanut
kertomalla Wittstockista ja "Kräkkenistä."
Poika totteli kehotusta niin hyvin kuin jaksoi. Taavi, joka itse
oli haavoitettu molemmista jaloistaan, koetti kovalla peukalollaan
pojan murretun käsivarren luita ja jäntereitä. Tuo kova peukalo koski
kuin tulikuuma rauta; mutta tarkastuksensa päätettyään, sanoi vanha
ratsumies: "Mitä hulluutta! Sahata tuota käsivartta! Kahden viikon
kuluttua sinä jo saatat tarttua välskäriin kauluksesta."
Taavi oli noita miehiä, joita sota, hätä ja lääkärien puute oli
opettanut hoitamaan omia ja muitten haavoja. Hän kutsui luoksensa
vuorollaan palvelevan sotamiehen, sai vettä ja haavasiteitä, pesi
haavat, tarkasteli, pani vesikääreitä päälle ja sitoi ne uusilla
siteillä. Nukkumatti ja nuoruus tulivat Taavin apulaisiksi. Kun
seuraavana päivänä verta tippuva saha asetettiin nuoren käsivarren
eteen, oli kuume melkein lopussa ja kylmänvihat poissa.
"Ne tulevat taas", lohdutteli välskäri. "Anna käpäläsi tänne, jota
pikemmin pääset sitä parempi!"
"Odottakaa muutama päivä vielä!..." Sairas rukoili kovin nöyrästi ja
kehottavasti.
"Olkoon menneeksi muutamaksi päivää. Nuoret ihmiset eivät käsitä omaa
parastansa. Kylmänvihat tulevat jälleen."
Mutta ne eivät tulleetkaan. Taavi yhä jatkoi parantamiskeinojaan;
ei yksikään luu ollut viassa, ainoastaan jäntereet ja rustot
olivat saaneet aika kolhauksia. Kääreitten jälkeen hierottiin
karhun-ihralla; se oli Taavin tehokkain lääke, jota hän katsoi
kelpaavaksi joka paikkaan. Käsivarsi parani paranemistaan: ei
ollut kahta viikkoakaan kulunut, kun se jo oli kivuton ja terve.
Välskäri, sörmlantilainen, vahvistui siinä uskossa, että suomalaiset
osasivat noitua. Ainoastaan hevosenkengän merkki jäi jäljelle hänen
ennustuksiansa toteuttamaan. Sen tekemä haava parantui, mutta arpi
jäi ainaiseksi.
Tuo verenhimoinen saha oli siis tälle sairaalle tarpeeton, mutta
teki toiselle tehtävänsä. Sama kartessikuula, joka Wittenbergin ensi
ryntäyksessä oli tappanut Taavin hevosen, oli myöskin musertanut
hänen säärensä, ja tämä täytyi nyt sahata poikki polven alapuolelta.
Välskärillä ei koskaan ole vara osottaa paljoakaan hienotunteisuutta,
mutta kolmenkymmen-vuotisessa sodassa sahattiin sääriä, kuten
halkoja sahataan. Ei ketään lellitelty nukkuvilla aineilla. "Joll'ei
elä, niin kuolkoon, yks hävinneen kaikki." Taavi puri hampaitansa,
kiroili kun yhtä temppua tehtiin ja siunasi toista tehdessä. Vihdoin
oli kaikki valmiina. Häntä ei pahemmin rääkätty, kuin satoja hänen
vertaisiansa.
"Mitähän Taavista nyt tulee?" kysyi poika Niemand, joka syystäkin
piti sitä hyvin kovana ja surkeana asiana, että hänen uskollisen
sivukumppaninsa ja käsivartensa pelastajan itse piti tekemän sahan
terävien hampaitten kanssa tuttavuutta.
"Mitä nyt Taavista tulee?" toisti vanha ratsumies, sitte kun hän
ensin oli oluella virkistänyt itseänsä tuon sahaa vasten tehdyn
viimeisen vaikean salpausratsastuksen perästä. "Marssia tästä
Eurajoelle takaisin, kerron Lennartista, Langesta, Hyökistä. [Lennart
Torstenson, Slange, Liljehöök.] Syötän heille valheita oikein
hyvästi. Hurraan Ristiinaa. Kiitän Jumalaa seisoen yhdellä jalalla.
Komennetaan pois viimeiseen talvikortteeriin. Nähnyt nälkää hevosen
seljässä ja kuolen olkien päällä. Eläköön isänmaamme!"
Leipzig yhä urhoollisesti puolusti itseänsä 2,000 miehen avulla,
jotka olivat tappelun jälkeen itsensä sinne pelastaneet. Torstensonin
täytyi ryhtyä säännölliseen piiritykseen, laittaa saartokaivokset,
miinat ja käyttää vahvasti tykkejä. Ammuttiinpa kivilläkin. Turhaan
koetti Leipzigin mainio yliopisto hankkia itsellensä oikeutta saada
pysyä puolueettomana. Kun vihdoin suuri linnan ympärysvallista
ulkoneva rakennus kaatui, sen rintavarus täytti vallihaudan ja uusi
kauhistuttava miina oli valmis sytytettäväksi, antautui Leipzig
marraskuun 22 päiv. Kaupunki sai maksaa 130,000 riksiä pakkoveroa
sekä ylläpitää ruotsalaista linnaväkeä, mutta sitä kohdeltiin
muuten lempeästi. Eerik Slange haudattiin suurilla kunnian
osoituksilla erääseen kaupungin etevimmistä kirkoista, luultavasti
Nikolainkirkkoon.
Kun rauha taas oli hetkeksi palannut, kutsuttiin Urban Niemand,
joka ilmoitettiin olevan terve, pääkortteeriin. Sotamarsalkka kysyi
kenraalimajuri Slangen kaatumisesta häneltä, joka oli omin silmin
nähnyt, miten se tapahtui. "Jompikumpi, Götz, tahi Hannibal Gonzaga
se oli", sanoi hän miettiväisenä, kun kuuli kertomuksen tuosta
jättiläismäisestä ratsumiehestä, joka tallasi kaikki ja viskasi
Slangen maahan.
"Sinä olet seurannut urhoollista herraasi kuolemaan", lisäsi
Torstenson, tuolla lempeällä hyväntahtoisuudellaan, joka teki
hänen kovin rakkaaksi sekä ylhäisille että alhaisille. "Sinä olet
kersanttina Uudenmaan hevosväen-rykmenttiin asetettu ja kirjoihin
pantu. Ilmoita itsesi everstillesi! Vastaiseksi olet minua varten
määrätty esikuntaan! Palvele minua yhtä uskollisesti, kuin olet
kenraalimajuri Slangea palvellut!"
Joka verenpisara, mikä oli sahaa välttänyt ja vielä löytyi Urban
Niemandin suonissa, nousi nyt hänen poskiinsa. Hän teki äänetönnä
kunniaa sotamiehen tavalla.
"Oletko niin voimistunut, että saatat lähteä talvimatkalle Ruotsiin
ja Suomeen? Saatatko seurata sitä sananlennättäjää, jonka minä
huomenna lähetän Hampurin kautta viemään tarkkaa kertomusta
tappelusta?"
Uusi kersantti vakuutti tottelevansa käskyjä, vaikka hän minnekkä
määrättäisiin.
"Hyvä. Sinä pääset nyt puolen vuoden lomaa viettämään,
voimistuaksesi. Lähde ja toimita kenraalimajuri Slangen määräykset!
Neiti Waldeck on Stralsundissa, ja rouva Elina Roos Karunan
kartanossa Suomessa. Kas tässä kotelo ja sormus. Nämät matkarahoiksi."
Nuorukainen tunsi kourassaan kukkaron ja kumartui kiitokseksi
toiselle polvelleen.
"Nouse, kersantti Niemand! Kelpo sotilas lankee polvillensa
ainoastaan Jumalan ja kuninkaansa eteen, mutta ei päällikkönsä. Siinä
kyllä, että hän käskyjä tottelee ja tekee velvollisuutensa. Näillä
ehdoilla on ruotsalaisen sotajoukon sotilaalla oikeus pitää itseänsä
upseerinsa vertaisena. Hyvästi!"
Ensimmäisen osan loppu.