Veri minun verestäni,
sielu minun sielustani.
Ruben Zevi oli kadottanut kaksi palveliaa ja kolme hevosta,
joita ei koskaan löydetty. Sillä aikaa kuin hän oli pakoitettu
levähtämään Niirschanissa, kylvetettiin ja vaatetettiin se
metsistynyt poika, jota hänen tuli siitä kiittää, että oli
pelastunut varmasta kuolemasta. Rääsyläinen raukka muuttui kokonaan
muodoltaan ja esiintyi nyt kauniina, hoikkana, noin viiden- tahi
kuudentoista-vuotiaana nuorukaisena. Jotakin hurjaa, ynsistelevää,
ilmaisivat hänen ruskeat silmänsä vieläkin; hänen kotkan-nenänsä
ja musta tukkansa sekä nuortea vartalonsa muistuttivat itämaista
sukumuotoa, ja se uhkarohkeus ja ylenkatse, jolla hän vaaraa ja
elämää katseli, muistutti Petrovitzia; mutta hänessä oli myöskin
jotakin, joka vastustamattomasti vei häntä vanhan israelilaisen
suosioon. Turhaan Ruben Zevi kyseli itseltään, mikä siinä oli, että
hän, jota kokemus oli opettanut epäilemään kaikkia tuntemattomia,
näkemään heissä joko vihollisia tahi pettureita, aina tuosta
lammasnavetassa vietetystä vaarallisesta yöstä asti, tunsi
erinomaista luottamusta tähän nuoreen ryöväriin -- sillä mikäpä muu
hän saattoi olla? -- joka oli pettänyt kumppaninsa ja sitä pikemmin
saattoi pettää ketä hyvään.
Poika oli rohkeasuinen ja suorapuheinen kaikessa, mitä Petrovitzin
joukkoa koski. Hän kertoi mitenkä nuot rosvot olivat olleet välistä
yhden, toisinaan toisen tien varrella väijyksissä saadaksensa kiinni
matkustavia sekä vaatiaksensa heiltä rahoja; kuinka he saaliinhimonsa
tyydykkeeksi olivat käyttäneet kaikkia keinoja ja sitten lyöneet
kuoliaaksi vankinsa tahi syösseet heidät syvyyksiin. Kylissä he
olivat ryöstäneet, ja yön-aikana polttaneet pienemmät kaupungit,
keskenään he saaliista tappelivat, kun johtaja ei ollut läsnä,
vaan kun hän oli saapuvilla, he teeskennellen osottivat rajatonta
kuuliaisuutta tuolle pelottavalle miehelle, jota he yhtä paljon
vihasivat kuin pelkäsivät. Heidän Dobrschanissa olevat vakoojansa
olivat ilmoittaneet rikkaan juutalaisen matkasta ja he olivat
rikkoneet sillan pakottaaksensa matkuetta vuoriteille. Uupumuksiin
väsyneenä epä-onnistuneesta ryntäyksestään Tuschkania vastaan olivat
he tänään saaliin säästäneet keski-yön ajaksi, koska he luulivat
silloin paremmin saattavansa voittaa tuon hyvin varustetun seurueen
sillä, että lammasnavetan neljä nurkkaa sytyttäisivät palamaan.
He olivat tuosta keskustelleet nuotion ääressä, jolloin kertoja
oli nukkuvinaan. Poika kammoksui näitä pahoja töitä, ja oli kauan
tuumannut karata ja nyt yön pimeässä tehnyt, mitä aikoja sitten
oli aikonut... "Tästä ei tule minua kiittää", sanoi hän, hurjalla
rosvomaisella hymyilyllä. "Jos hevoset olisivat olleet ulkopuolella
lieassa navetan edessä, olisin minä ottanut yhden ja ratsastanut
matkaani. Mutta minä en saanut sijaa satulassa varoittamatta teitä
vaarasta. Mihinkä minä olisin joutunut ilman hevosta? Heillä oli
vakoojia joka pensaassa."
"Oliko sinulla vuoristossa hyvät päivät?" kysyi Ruben Zevi.
"Hyvät päivät? Olen kerta ennen istunut neljä päivää koirankopissa
ja syönyt koiranruokaa. Petrovitzilla oli välistä niin paljo viiniä,
että kun he olivat juoneet, unhottivat he pistää tapin hanaan
takaisin. Nähdä nälkää tänään ja ahmailla huomenna. Eivät he minua
lyöneet; minullahan oli tikari. Toisena päivänä he ampuivat jälkeeni,
toisena sain kultarahan. Minä puhdistin musketit ja ruokin heidän
hevosiansa. Vuorilla olisi ollut raitista elämää, joll'ei siellä
olisi löytynyt kovin kurjia väijymispaikkoja. Olen nähnyt verta
ennenkin, mutta minä en kärsi varkaantemppuja. He pelasivat väärillä
nopilla!"
"Kerro minulle, mitenkä sinä Petrovitzin joukkoon tulit!"
Poika oli vaiti.
"Sinä olet ollut ryöväri. Tiedätkö, miten ryöväriä rangaistaan?"
"Ampukaa minut! Minkä vuoksi minä eläisin?"
"Sinun pitää elää, joko tahdot tahi ei. Mutta kerro jotakin
itsestäsi, jotta voisin sinulle armoa hankkia sotaoikeudessa! Mikä
nimesi?"
"Urban."
"Eikö muuta?"
"Niemand."
"Katolilainenko?"
"Niin he sanovat."
"Mistä kotoisin olet?..."
"Tähdistä."
Vanhus katsoi häntä tutkistelevasta "Luota minuun. Sano, mitenkä
tulit Petrovitzin joukkoon!"
"Ne ottivat minun ja matkustavaisen Genualaisen kauppiaan. Hänen he
tulessa paistoivat ja viskasivat Moldaun virtaan virvoittelemaan
itseänsä."
"Kuinka sinä kauppiaan luo tulit?"
"Minä karkasin italialaisen kometiantin joukosta."
"Ja mitenkä sinä heidän pariinsa tulit?"
"Minä karkasin armeliaisuuden sisarien luota Insbruckista."
"Miksikä? Eivätkö he olleet hyviä sinua kohtaan?"
"He kastoivat minun katolilaiseksi ja antoivat minulle paavin nimen.
Minä väsyin heidän iankaikkisiin messuihinsa."
"Kuinka sinä heidän luoksensa tulit?"
"He saivat minun eräältä baierilaiselta nunnalta. Minä olin
haavoitettu ja kipeä. Hän oli löytänyt minun melkein kuolleena
eräästä soraläjästä."
"Missä?"
Poika oli ääneti.
"Urban Niemand, sinä olet pelastanut minun henkeni; minähän en voi
muuta kuin olla sinun ystäväsi ja toivoa sinulle onnea. Missä hän
sinun löysi!"
"Neunburgissa."
Ruben Zevi näki aavistuksensa toteutuvan ja aukasi pitkän
kauhtanansa. Hänen alusnuttuansa piti rinnan kohdalta kiinni tuo
liljanmuotoon valettu hopeaneula, ainoa koriste, jota hän käytti ja
sitäkin sen vuoksi, että se hänelle oli rakas.
"Tunnetko tämän neulan?"
Poika punastui aina korviin saakka.
"Se on minun neulani", sanoi hän hämmästyneenä.
Ruben Zevi suuteli häntä hänen punastuvalle otsallensa. "Siinä
kylliksi, että olet kantanut tätä neulaa", sanoi hän isällisellä
hellyydellä. "Minulla oli yksi ainoa rakas poika ja yksi ainoa rakas
tytär. Molemmille annoin Ranskanmaan enimmän kiitetyn kultasepän
valmistaa tällaisen, niin taidokkaasti valetun neulan, ettei kukaan
muu saattanut samanlaista tehdä. Herra on ottanut minulta poikani
ja tyttäreni ja niitten kanssa katosivat myöskin hopeaneulat,
joista heidän oli määrä tuntea toinen toisensa sanansaattajat, jos
jolloinkin olisivat joutuneet hätään tahi Pulaan. Tahdotko nyt sanoa
minulle, mistä tämän neulan olet saanut?"
"Minä sain sen Lavilassa kreivinna Brahelta sen vuoksi, että olin
löytänyt hänen kultavitjansa. Neulan piti olla merkkinä, jos minä
hänen apuansa hädässä tulisin tarvitsemaan. No niin! Suomeen on kovin
pitkä matka."
"Tiedätkö keneltä kreivinna neulan oli saanut?"
"Herra Aake Tottilta."
"Tott? Aake Tottilta? Eikö se ollut hän, joka otti pakkoveroa
Hampurista? Joko hän sitten on saaliinsa ryöstänyt sieltä tahi
länsi Saksanmaalta, niin on tämä minun poikani neula. Mutta hän on
myöskin ryöstellyt Puolassa, Liivinmaalla ja Itä-Preussinmaalla.
Hän on saattanut löytää tyttäreni neulan. Toisen tahi toisen, mikä
epävarmuus! Missä olet syntynyt?"
"Suomessa."
"Tarkoitat Liivinmaata."
"En, Suomea."
"Ja sinun vanhempasi?"
Pojan katse kävi synkäksi. Tuo suuri polttava kysymys häpeästä tahi
kunniasta oli tuossa taas. "Olen sanonut, että olen tähdistä",
vastasi hän.
"Hyvä. Pidä salaisuutesi, siksi että vapaa-ehtoisesti uskot sen
sille, joka parastasi toivoo. Tahdotko palvelianani seurata minua ja
jäädä luokseni? Sillä ehdolla kuitenkin, ettet karkaa, kuten sinun
nyt näkyy olleen tapana."
Urban Niemand mietti asiaa. "Antakaa minulle vapaus, jotta pääsen
etsimään Ruotsin sotajoukkoa! Minä olen korpraalina eversti Gordonin
väessä."
"Sinä korpraali? Ja katolilainen?"
"No niin! Minä tulen luterilaiseksi taas."
Ruben Zevi piti tällaista uskontunnustuksen muuttelemista jotenkin
kevytmielisenä tapana. Hän toivoi omalle varallensa voittavansa
pojan ja lupasi turvatilleen hankkia sopivaa tilaisuutta karkaamaan
ruotsalaisien luo. Tiet olivat nyt joksikin aikaa ryöväreistä
vapaat, ja matkaa saatettiin esteettömästi jatkaa Pragiin. Sieltä
rahakauppias palasi Passaun kautta ja ylös Tonavata Regensburgiin.
Urban Niemand rupesi palvelukseen ja sai johtajakseen Assar Kaban,
joka oli hänelle suosiollinen. Aluksi hän hoiti hevosia, jota työtä
hän parahiten osasi. Hän oli juutalaislinnassa ainoa kristitty
ja sellaisena muitten linnan-asukasten epäsuosiossa. Joas sanoi
sedällensä:
"Kuule, herra, uskollisen palveliasi varoitusta! Tuo pakana on ensi
kapinassa aukaiseva portit ryöstäjille."
"Ja minä sanon sinulle", vastasi Ruben Zevi ankarasti, "että,
joka pojan päässä olevaan hiuskarvaankaan koskee, tahi ivaa häntä
pilkallisella sanalla, sen minä ajan kuten koiran ulos linnastani."
Illalla kotiin tulonsa jälkeen oli vanhus tapansa mukaan lukenut
iltarukouksen Rachelin kanssa, kun hänen katseensa lankesi hänen
vuoteensa ylipuolella seinässä olevaan kuvaan. Äkkinäinen kalpeus
syntyi hänen kasvoihinsa; hän tarttui tytön käteen ja huudahti: "Hän
liikkuu!"
"Kuka?" kysyi Rachel hämmästyneenä.
"Hän tuolla taulussa! Hän katselee minua niin, kuin hän eläessään
katseli! hänen huulensa liikkuvat ikään kuin hän tahtoisi puhua!"
Tyttö alkoi itkeä.
"Ei, älä itke", jatkoi juutalainen, tullen taas tuntoihinsa. "Kutsu
Urban tänne, tiedäthän, tuo vieras poika!"
Rachel uskalsi muistuttaa, että nyt oli jo hyvin myöhäistä, sekä
ettei yksikään väärä-uskolainen vielä koskaan ole saanut tahrata
läsnä-olollaan linnan sisimmäistä pyhää paikkaa.
"Mene! Minä tahdon hänen nähdä! Taikka... sinä olet neitsy
Israelista... herätä Assar, anna hänen lähettää poika tänne!"
Rachel meni. Vanhus katseli lakkaamatta kuvaa. Se ei enään liikkunut,
mutta ihmeellinen yhtämuotoisuus, joka ensi silmänräpäyksessä oli
häneen kummasti koskenut, näytti hänestä yhä enemmän hämmästyttävältä.
Urban Niemand astui sisään, Assar ja Rachel seurasivat häntä. Lamppu
siirrettiin niin, että se selvästi valaisi poikaa ja seinässä
olevaa kuvaa. Ruben Zevin katse kulki toisesta toiseen ja silmänsä
tulivat aina kosteammaksi siksi, ettei hän enään voinut hillitä
kyynel-tulvaansa, hän veti pojan luoksensa ja suuteli häntä tuon
tuosta.
"Ettekö sitä näe? Ettekö ymmärrä?" huudahti hän Rachelille ja
Assarille, jotka hämmästyneenä katselivat siihen suuntaan, johon
hänen sormensa osotti.
"Hän on Ruthin muotoinen!" muistutti Rachel teeskentelemättömästi.
"Ihan hän itse", vakuutti Assar Kaba.
Ruben Zevi nosti ylös päin kätensä sanoen: "Minä kiitän sinua isäini
Jumala, joka olet antanut minulle tämän todistuksen! Silmäni ovat
itkemisestä kuivuneet ja huokaukseni ovat lakastuttaneet sieluni.
Yksi todistus ei vaikuta mitään, mutta kahden ja kolmen todistajan
suussa ovat kaikki asiat pysyväiset... Nyt menkää, Herran todistajat,
mene, Rachel, minun rakas lapseni; mene, uskollinen Assarini! Te
saatte sitte kuulla Jakobin Jumalan neuvot. Minä tahdon olla yksin
tämän pojan kanssa." Nuo kaksi läksivät, epätietoisina mitenkä he
käsittäisivät tämän odottamattoman tapauksen. Vanhus tarttui Urbanin
käsiin ja lausui liikutuksesta vapisevalla äänellä: "Tahdotko nyt
vapaaehtoisesti sanoa minulle, kutka sinun vanhempasi ovat olleet?"
"Minä en tiedä", vastasi poika todenmukaisesti. "Mutta jos minä nyt
sanon sinulle, että hän tuolla taulussa, hän, tuo viaton, tuo puhdas,
jonka Jumala on valinnut uhriksi koko sukuni syntien edestä, että
hän oli äitisi... tahdotko silloin sanoa minulle, mitä sukuperästäsi
tiedät?"
"Minä en koskaan ole äitiäni nähnyt. He sanoivat, että hän kuoli
tuntemattomana ja köyhänä, kylmänä talviyönä, samana hetkenä kuin me
tulimme maailmaan."
"Oi, minun Ruth lapseni! Minun siunattu tyttäreni, Herran uhri
minun syntieni tähden!" nyyhkytti tuo onneton ja peitti käsillään
kasvonsa. "Noin nuori ja noin murtunut, äärettömästi rakastettu ja
kuitenkin noin lohduttamattomasti hyljätty! Katso, Herra on antanut
isällesi tämän maailman tavarat saaliiksi, hänen kätensä ulottuu,
avaran maailman ympäri, hän hallitsee näitä aarteita ja ne tottelevat
häntä, mutta hän ei ole saattanut kurkottaa ainoalle rakastetulle
tyttärellensä leipää, kun hän oli nälissään eikä vettä hänen
juodakseen, kun häntä janotti, eikä retuakaan purppurastansa, kun hän
vapisi vilusta! Tuntemattomana ja köyhänä! Sinä sen kuulet, Israelin
Jumala, joka olet minulle antanut kaikki, hän on kuollut köyhänä,
köyhänä, köyhänä... Halvin palveliani ei kuole niin köyhänä kuin hän!"
Vanhus repi harmaita hapsiansa surunsa ylenmääräisyydessä siksi, että
uusi ajatus syrjäytti entisen. Hän tarttui uudestaan pojan käteen
puristaen sitä kovasti. "Sinä sanot: samassa hetkessä kuin me tulimme
maailmaan. _Me_?"
"Niin, meitä on kaksi. Sisareni Hagar ja minä."
"Ja hän elää?"
"Elää. Me erosimme kaksi vuotta sitten."
"Missä?"
"Suomessa."
"Minä häntä etsin vaikka hän piiloutuisi vahvimman lumen alle, siksi
että hänen löydän. Mutta sinä, minun Ruthini poika, veri minun
verestäni ja sielu minun sielustani sinä olet tästä päivästä alkaen
oleva _minun_ poikani!"