Ratsasta, jos tahdot elää enemmän
kuin puolen tuntia.
Kuukauden perästä tuli musta Kuntz takaisin muassaan poika, jonka hän
vakuutti olevan saman, jolla hän oli havainnut hopeaneulan. Kertomus
ei ollut huonosti kokoonpantu. Poika sanoi olevansa Ruotsista sekä
seuranneensa käskyläisenä ruotsalaista sotaherraa; upseeri oli tullut
haavoitetuksi sekä antanut neulan uskollisen hoidon palkaksi pojalle.
Ruben Zevi keskeytti tämän kertomuksen aivan jyrkästi muutamilla
ruotsalaisilla sanoilla, joita hän aikoja sitten oli oppinut Puolassa
sotavangeilta.
"Kuinka vanha sinä olet?"
Poika katsoi häntä hämillään ja vastasi änköttämällä:
"Aus Schweden."
"Ulos kohta!" kirkasi juutalainen raivostuneena, ja sadan guldenin
sijasta tuli musta Kuntz todellakin luuletellun ruotsalaisensa mukana
piiskalla pois ajetuksi linnasta.
Tähän aikaan oli kullatulla Rubenilla vastusta ja vaivaa käsirahasta,
jonka hänen tuli antaa keisarille valtioluvalliseen tarkoitukseen,
nimittäin ruotsalaisten surmaamiseen. Uskonheimolaisten rahavarastot
olivat täynnä velkakirjoja, mutta rahasta tyhjinä. Hollantilaiset
Moseksen uskolaiset rahakauppiaat, joilla oli se kadehtittava
etu-oikeus että olivat yhteiskunnallisen lain alaisia, olivat
myöskin tyhjentäneet raha-arkkunsa sotaa varten, jota käytiin
Espaniaa ja sen, juutalaisille vaarallista, inkvisitsioonia
vastaan. Juutalaisten rahoja oli muassa joka sodassa ja joka
maassa. Toinen miljoona lähti sotaan toista vastaan, toinen
velkakirja repäsi rikki toisen. Sama lainan-antaja saattoi varustaa
kaksi toisiaan vastustavaa vihollisjoukkoa sotaan. Jos toinen
lainan-ottaja tuli kykenemättömäksi maksamaan, täytyi toisen maksaa
kahta enemmän. Voittajan saalis virtaili aina huomaamattomissa
puroissa lainan-antajalle takaisin. Verrattuna meidän aikuiseen
rahakauppaan oli liike 1600-luvulla sellainen, että valtiolainat
koska rahalla oli korkeampi arvo, eivät vielä tehneet miljaardeja
vaan korkeintaan viisikymmentä eli sata miljoonaa ja tätä tointa
harjoitettiin myöskin paremmin vaivihkaa. Löytyi välikauppioita,
konttooreita ja asiamiehiä, löytyi hypoteekki ja panttikirjoja,
vieläpä suurissa kaupungeissa pörssirakennuksiakin, mutta siellä ei
ollutkaan noteerattuja tahi sähkösanomalla ilmoitettuja kurssia, ei
sanomalehtiä, ei äkkiä, tänään saatuja rikkauksia, jotka huomenna
omistajansa häviöön veivät, ei mitään kiihkeää toimintaa sellaisilla
papereilla, jotka tänään nousivat ja huomenna laskivat. Mammonaa
palveltiin silloinkin kuten kaikkina aikoina, mutta ilman julkisia
ylimmäisiä pappeja ja alttareita; suuri yleisö eli tietämättömänä
välikauppiain salaisista vehkeistä.
Ruben Zevin täytyi moniaalle matkustaa ja keväällä 1642 oli hän
matkalla Pragiin, kun häntä eräs seikka kohtasi.
Tämä oli vaivalloinen matka, tämä lyhyt tie Pragiin. Maa oli
hävitetty aina multaan asti, kaupungit ja kylät poltettuna, vainiot
nurmettuneena, monialla nuoren vesaston vallassa, asukkaat sodan
hävittämisen, pakenemisen, nälän ja ruton takia melkein loppuun
kuolleet. Tämä onneton maa oli tällä haavaa ruotsalaisista vapaa,
mutta keisarin joukot, jotka olivat tänne marssineet heidän sijaansa,
eivät olleet rahtuakaan heitä paremmat, ennemmin pahemmat. Asukkaat
eivät uskaltaneet tulla esiin piilopaikoistaan. Jos joku uskalsi
näkyviin tulla, joutui hän ryövärien käsiin, jotka ryöstivät
kaikki, mitä löytyi, aina linnoituksen muurien juurelle saakka.
Paitsi Italiaa ei siihen aikaan löytynyt yhtäkään maakuntaa, joka
olisi ryövärein takia ollut niin pahassa huudossa kuin böhmiläiset
vuoret ja metsät. Karkulaisia kaikista niistä sotajoukoista, jotka
väkivaltaisesti olivat maassa majailleet, kokoontui nälän ja
saaliinhimon pakottamana yhteen, ja heistä syntyi kaksikymmen-,
viisikymmen-, välistä satamiehinenkin joukko, ja nämät eivät
väkivaltaisia töitä kammonneet. Pienet kaupungit eivät saaneet
näiltä olla rauhassa, vielä vähemmän kylät ja talot, missä sellaisia
vielä löytyi. Asukkaat sidottiin ja pakotettiin kaikenmoisten
kidutusten kautta ilmiantamaan ne paikat, johonka olivat tavaransa
tallentaneet. Nämät olivat Tillyn ja Wallensteinin, vihdoin
myöskin Banérin sotilaita, jotka näin olivat noita kekseliäitä
kidutus-tapoja toimeen panneet. Muutamat kaasivat lantavettä noitten
onnettomien suuhun. Toiset väänsivät piin pistoolistaan ja pistivät
uhrinsa peukalon aukkoon, sekä väänsivät vääntiön jälleen kiinni.
Toiset taas ripottelivat suoloja kurjan raukan haavoissa olevien
jalkojen alle, vetivät jouhen hänen kielensä läpi taikka väänsivät
solmuisen nuoran hänen otsansa ympäri. Jos leivinuunia löytyi, oli
sekin käytettävänä aseena, sillä siihen pistettiin uhrit, ja uunin
edessä paloi hiljakseen valkea, jotta savu ja kuumuus pakottaisivat
noita puoleksi kärventyneitä uhreja tunnustukseen. Historia -- ja
erittäinkin kolmikymmenen-vuotisen sodan historia -- on rikas noista
ihmishaamussa olevista pahan hengen ilmiöistä, mutta paholainen ei
tottele syyn ja vaikutuksen lakia: hänen työnsä löytyvät, vaan häntä
itseä ei sanota olevan olemassa.
Tällaisissa tunnetuissa ajan-oloissa ei kukaan saattanut matkustaa
ilman suurta saattojoukkoa, ja Ruben Zevin muassa oli kaksikymmentä
hyvin varustettua ratsumiestä, kaikki hänen omaa väkeänsä ja
israelilaisia, sillä vieraisiin palkkasotureihin ei kukaan uskaltanut
luottaa. Itse ratsasti hän, niin seitsemänkymmen-vuotinen kuin
olikin, vahvan hevosen seljässä, jonka satulantuppeen oli pistetty
kaksi pitkää ratsastajapistoolia. Kultaa oli hänellä mukana
ainoastaan sen verta, mitä matkalla tarvittiin.
Tämä tapahtui toukokuussa 1642, vähän runsaammin kuin vuosi
Neunburgin kukistumisen jälkeen. Matkue oli aamulla jättänyt tuon
pienen Dobrschanin kaupungin, joka sijaitsi läntisessä Böhmissä, ja
ratsasti pitkin Radbusavirran mutkailevaa rantaa sekä toivoi ennen
iltaa ennättävänsä Pilsenin linnaan. Kaksi ratsastajaa ratsasti
edellä vakoojana ja toista kaksi perässä jälkijoukkona.
Tie oli huono, matkaa kesti kauemmin kuin oli arveltu. Meidän
päivinämme käy rautatie Pilseniin melkein samaa suuntaa, se kulkee
penikulman verran koilliseen päin Dobrschanista Radbusan ylitse. 1642
oli ylimenopaikka lähempänä linnoitusta, ja aurinko laskeutui jo
länteen, kun nämät matkustajat ehtivät mainittuun paikkaan.
Siinä oli silta rikki revitty, luultavasti sodan tarkoituksia varten,
ja koska kevättulva vielä oli kova, näytti siltä, kuin tässä ei
olisi ollut mitään ylipääsemisen mahdollisuutta, varsinkin, kun
ihmis-asuntoja ja oppaita ei löytynyt tässä hävitetyssä seudussa.
Matkue seisattui. Taivas meni pilviin, tunnin päästä oli varmaan jo
pimeä, eikä täällä saattanut yötä viettää. Päätettiinpä siis raivata
tietä viidakon lävitse tällä puolen virtaa, siinä toivossa, että
löytyisi lauttapaikka tahi kaalamo, taikka joku katto, jonka alla
suojaa saisivat uhkaavan rajuilman tullessa.
Metsä taajeni, maa kävi louhikkoisemmaksi. Tultiin rotkotielle,
vuorensolaan, jonka kylkijyrkänteessä puro, ahdattuna kapeaan
onkaloon, vaahtoisena virtaili tuntemattomiin syvyyksiin. Matkustajat
eivät uskaltaneet jatkaa matkaansa vaan pitivät itsensä onnellisina,
kun vuorenrinteessä havaitsivat tuollaisen lammasnavetan, johon
seudun paimenet tavallisesti olivat ajaneet laumojansa yöksi, siihen
aikaan, kun Böhmissä vielä karjalaumoja löytyi. Tämä oli suuri
katettu suojus, ilman akkunoita, ovia, tulisijaa ja lattiaa; harvat
seinät ulottuivat vain puoliväliin suojan korkuutta, ja niin suuri se
oli, että matkuejoukko mahtui sinne hyvin, hevosineen ja sälyineen.
Vartioita asetettiin ulos, kuten sodassa ollessa; hevoset seisoivat
satuloittuna. Valkea tehtiin, illallinen asetettiin esiin mukana
olevista varoista, makuupaikkoja valmistettiin lehdistä ja varvuista.
Iltarukousta ei myöskään unohdettu, he olivat kaikki oikeauskoisia
israelilaisia. Assar Kaba, Ruben Zevin tallimestari sekä hänen
henkivartiastonsa johtaja, espanjalainen, sorea, voimakas
juutalainen, tuskin kolmeakymmentä vuotta vanhempi, luki rukouksen ja
sen jälkeen ensimmäisen Moseksen kirjan kahdeksannenkolmatta luvun:
"Jakob läksi Ber Sabasta ja meni Haramiin. Ja hän joutui yhteen
paikkaan, ja oli siinä yötä, sillä aurinko oli laskenut, ja otti
kiven siitä paikasta, ja pani päänsä alaiseksi ja makasi siinä
paikassa. Ja hän näki unta, ja katso, tikapuut seisoivat maan päällä,
joitten pää ulottui taivaaseen, ja katso, Jumalan enkelit kävivät
ylös ja alas niitä myöten. Ja katso, Herra seisoi niiden päällä
ja sanoi: minä olen Herra, Abrahamin sinun isäs Jumala, ja Isakin
Jumala. Tämän maan, jonka päällä sinä makaat, annan minä sinulle ja
sinun siemenellesi... Ja katso, minä olen sinun kanssasi, ja varjelen
sinua, kuhunkas ikänänsä joudut."
Nyt oli aivan pimeä; suuria vesipisaroita rupesi satelemaan.
Matkajoukosta oli jo osa nukkunutkin, kun navetan ulkopuolelta kuului
pyssynhanan napsaus, mutta valkeaa ei näkynyt, sillä ruuti oli kai
käynyt märäksi. Kohta sen jälkeen ilmoitti vahti, että varjo oli
hiipinyt hänen sivutsensa ja kadonnut pimeyteen.
Neljä miestä lähetettiin urkkimaan. He eivät vielä olleet takaisin
palanneet, kun seinän ja katon väliseen avoimeen tilaan ilmestyi pää
ja matala ääni sanoi:
"Gefahr! Gefahr! Todt gebrannt werden!" [Vaara, vaara! Tulla
kuoliaaksi poltetuksi!]
Nyt kaikki, jotka nukkuivat, herätettiin, kaksi miestä lähetettiin
ulos ja ne palasivat muutaman minuutin kuluttua sekä toivat muassaan
puolikasvuisen pojan, retuisen, likaisen ja niin hirveän hurjan
näköisen, että muutamat noista pelästyneistä israelilaisista tekivät
ristinmerkin, samati kuin olivat nähneet katolilaistenkin tekevän,
sillä peikkoja ja paholaisia vastaan ei mikään muu auttanut.
Vanki oli oitis antanut ottaa itsensä kiinni, koettamattakaan mennä
pakoon. Häntä tutkittiin ja hän vastasi samalla matalalla äänellä,
ikään kuin hän olisi peljännyt jonkun kuuntelemista:
"Gleich fort! Todt gebrannt werden!" [Kohta pois! Tulla kuoliaaksi
poltetuksi!]
Tyytymättömänä tuohon lyhykäiseen vastaukseen, antoi Assar Kaba
kahdella pyssyllä tähdätä poikaa ja kysyi, kuka hänen oli lähettänyt.
Tuo repaleinen poika nauroi ylenkatseellisesti ja vastasi
böhmiläis-saksalaisella murteella:
"Ratsasta! ratsasta, jos tahdot elää enemmän kuin puolen tuntia!
Petrovitz odottaa uneen vaipumista ja keskiyön-aikaa."
Kaikista Böhmin senaikuisista kuuluisista rosvoista oli Petrovitz
älykkäin, verenhimoisin ja enimmän kammottu. Tässä pidettiin nyt
pikainen sotaneuvottelu. Poikahan saattoi olla petturi, houkuttelia,
joka oli lähetetty salakoukuilla viemään saalista väijyksissä olevien
kynsiin. Näyttipä turvallisemmalta pysyä aseittensa lähellä katoksen
alla, joka kuitenkin tarjosi jonkunlaista suojaa, kuin lähteä ulos
tuntemattomille teille pimeään yöhön.
Tämän neuvottelun aikana palasivat ensimmäiset vakoojat. He olivat
hiipineet rotkotielle ja nähneet etäällä vuoriseinän takana
leirinuotion. Peljättävänä oli, että suurivoimaisempi joukko ryntäisi
heidän päällensä ja vakoojat kehoittivat kiireiseen pakenemiseen
samaa tietä myöden, jota tulleetkin olivat.
Neuvo hyväksyttiin. Hevosten kaviot käärittiin oljilla, jotta ne
eivät antaisi ilmi pakenevia. Mutta tällaisessa pimeässä, äärettömän
huonolla tiellä, ilman opastajaa!
"Minä tiedän tien. Sitokaa minut ensimmäisen ratsastajan eteen, mutta
jättäkää minulle ohjat ja antakaa käsieni olla vapaat! Ampukaa luoti
lävitseni, jos teitä petän!"
Tässä ei muuta neuvoa ollut. Hetken perästä tuo pieni joukko, niin
ääneti kuin mahdollista taas matkusti yön pimeässä. Vesisade, joka
rätisteli kalliopaasia vasten, vaikutti myöskin puolestansa, ettei
ääntä kuulunut hevosten varovaisista askeleista, kun kulkivat kivien
ja rytöpuitten välissä.
Tällä tavalla oli melkein ehditty pois vuoriseudusta, kun yhtäkkiä
laukaus välähti esiin eräästä solasta. Se valaisi hetkellisesti tämän
synkän erämaan ja sammui pian, mutta sitä seurasi kaksi ja kolme
laukausta. Vuoret kajahuttivat äänet takaisin, joten siinä luuli
kuulevansa pitkällisen pyssyn paukkinan kaikkialta.
"Ei se ole mitään", sanoi poika nauraen. "He tähtäävät huonosti
pimeässä ja heidän pyssynsä pettävät sateessa. He eivät ammu
osatakseen vaan antaaksensa ilmoitus-merkkiä."
Hän oli oikeassa; he eivät osanneet yhteenkään. Mutta nyt oli joukko
ehtinyt viidakkoon ja joka askeleelta heillä oli edessä pensaikko
tahi puun runko. Ratsastajien täytyi astua alas hevosten selästä ja
taluttaa niitä. Vanki jätettiin yksin satulaan, hänen ratsumiehensä
talutti Ruben Zevin hevosta. Hänen seitsemänkymmentä vuottansa
panivat jalkamatkustusta vastaan tällaisessa tilassa.
Opas onnistui löytämään polun, jota myöden vihdoin tultiin aukealle
kentälle, mutta viidakko oli vienyt heiltä kalliin ajan. Kun saattoi
erottaa, että näköala oli laveampi, seisattui opas, ja kehoitti
ratsumiehiä juottamaan hevosiansa vesilätäköistä, joita sateesta
oli syntynyt. "Ne luultavasti piankin tarvitsevat unkarilaisia
jalkoja", muistutti hän. Unkarilaiset hevoset olivat kaikista parhaat
juoksiat. Poika oli astunut alas hevosen selästä sekä kuunteli nyt
sille taholle josta tuuli puhalteli. Sitten viskasi hän itseänsä
alas sileälle kalliolle laski korvansa sitä vasten ja kuunteli taas
henkeänsä vetämättä.
"Arvasinpa sen", sanoi hän vihdoin vilkkaasti. "Heitä on
neljäkymmentä tahi viisikymmentä hevoismiestä. He ovat kulkeneet
kiertotietä välttääksensä viidakkoa. Meillä on kymmenen minuutin
ennätys."
"Kuka on kulkenut kiertotietä?"
"Petrovitz."
Muuta ei tässä tarvittu. Tämä ainoa sana pani nämä pakenevat
kiidättämään hevosiansa. Ruben Zevi seuralaisineen ajoi
hurjaa vauhtia yli aukean kentän; kylvämättömien vainioitten,
metsistyneitten laidunten ja kylien raunioitten sekä nurmettuneitten
polkujen yli. He kulkivat kaalamon poikki Radbusan luona melkein
tietämättään. Onneton se ratsumies, jonka hevonen pimeässä kompastui
kantoon tahi taittoi jalkansa niljakkaaseen kiveen. Ei ollut kellään
aikaa odottaa tahi auttaa. Kaksi miestä jäi jälkeen. Sade oli
vähitellen tauonnut, ja tuo pimeä yöllinen taivas selkeni vähän, niin
että puolikuun hopeinen syrjä välistä pilkisteli vuorien ylitse ja
Böhmer Waldin huiput erottuivat.
"Onko meillä vielä pitkäkin matka Dobrschaniin?" kysyi Assar Kaba,
ratsastaessaan; hän oli nyt saanut täydellisen luottamuksen oppaaseen.
"Dobrschaniin? Me tulemme Niirschaniin, sinne on tasaisempi tie, ja
sen linnaväki saattaa tulla meille hyödylliseksi. Meillä on vielä
runsaasti penikulma ratsastettavana."
"Se penikulma käy sitkeäksi. Meidän hevosemme väsyvät."
"Se penikulma saattaisi viedä meiltä pään", vastasi poika, "jolleivät
Petrovitzin hevoset olisi yhtä väsyneet kuin meidän. Hän teki eilen
epä-onnistuneen partioretken Tuschkania vastaan."
Hetken perästä alkoi toukokuun aikainen päivä koittaa. Pakenevilla
ei ollut aikaa katsoa taaksensa, mutta he luulivat kuulevansa
hevosenkavioin kopinaa, joka yhäti tuli lähemmäksi.
Ruben Zevin hevonen vaipui alas kontilleen, ja vanhus saattoi tuskin
pysyä satulassa, niin väsynyt hän oli. Assar Kaban hevonen oli
vahvin, hän nosti herransa eteensä satulaan ja jatkoi ratsastusta.
Yhä lähemmäksi tuli Petrovitz ja hänen muassaan häviö. Eräässä tien
polvekkeessa saattoivat pakenevat laskea takaa-ajajansa, jotka
olivat heistä tuskin kahden tuhannen kyynärän päässä. Siinä oli noin
neljänkymmen-miehinen joukko ratsastamaan oppineita ryöväreitä,
ja he tulivat tuulen puolelta. Saattoipa selvästi kuulla hevosten
kuorskunaakin.
Pakenevista tuskin kukaan enään toivoi pelastusta, kun poika, joka
etupäässä ratsasti, osotti sormellaan heidän edessään tien varrella
olevaa esinettä ja huudahti: "Katsokaa! Kahden minuutin perästä me
pääsemme taas vähän matkaa heidän edellensä!"
Tien varrella oleva esine oli yksi noita, kivestä karkeasti
hakattuja, neitsyt Maarian ja Jesus lapsen kuvia, jotka moniaalla
ovat tien viereen asetettuna, erittäinkin tienristeyksissä,
osaksi rukouspaikoiksi ohikulkeville, osaksi säästölaatikoiksi
hyväntekeväisiä tarkoituksia varten. Hetken perästä nähtiin
takaa-ajajien seisahtuvan, ennenkuin olivat ennättäneet Maarian
kuvalle, sekä kiistelevän keskenänsä. Siinä tuli kiivas väittely;
ryövärijoukko hajaantui kahtia, kahden puolen oleville vainioille,
sillä tavoin kiertääksensä kuvaa. Enimmän paatuneet tahtoivat
ratsastaa suoraan eteen päin, mutta enintä osaa ei saatu menemään
ristinmerkkiä tekemättä ja avea rukoilematta tämän pyhän paikan
ohitse. Vihdoin kaikki valitsivat kiertotien.
Kuultiin, miten Petrovitz kiroillen kehoitti ynsistelevää väkeänsä
kiirehtimään, sillä eräällä ylängöllä, lähellä Niirschania, näkyi
etäällä osasto keisarillista hevosväkeä. Mutta vainiomulta, jota sade
oli liuottanut, takertui väsyneitten hevosten jalkoihin, ja tämä sekä
kiertotie tuotti pakeneville ennätystä. Ruben Zevi ja hänen vielä
väsyneemmät seuralaisensa ennättivät viimeisessä hetkessä sen ylängön
juurelle, jonka huipulla ratsuväenpatrulli vartioitsi ympärillä
olevaa seutua. Petrovitzin joukko näki teeskentelemättömällä
raivolla, miten heidän varma saaliinsa pääsi pakoon; teki
uhkarohkeana pysäyksen ikään kuin odottaen päällekarkausta, ja
laukaisi pyssynsä vaativasti ilmaan. Tämä ei huomaamatta jäänyt.
Harmistuneena noin suuresta julkeudesta, kannusti keisarillinen
ratsuväki hevosensa ottaaksensa vaatimusta varteen. Mutta Petrovitz
ei tällä kertaa uskaltanut ryhtyä epätasaiseen taisteluun. Hän lähti
ylvästellen ja hampaitaan näyttäen takaisin vuorenrotkoihinsa.
Kuitenkin hänen tällä julkeudellansa sekä Tuschkania vastaan
tehdyn ryntäyksensä ja lukemattomien muitten ilkivaltaisuuksien
kautta onnistui saada intoa tuohon Böhmin velttoon keisarilliseen
hallitukseen. Pilsenin linnaväki sai apua Niirschanista ja käskyn
tehdä lopun ryöstäjien tuskastuttavista konnantöistä. Muutama viikko
sen jälkeen, kuin Pertovitz onnistumatta oli kullattua Rubenia
takaa ajanut, hän saarrettiin ja ajettiin ikään kuin susi ulos
vuorenrotkoistaan, solasta solaan. Hinta, joka hänen päästään oli
luvattu, houkutteli yhden hänen omista miehistään ampumaan häntä
takaa päin, kun hän verisiä kasvojansa pesi eräässä lähteessä.