Sieni, miksikä sinä minulla olet?
Seuraavana aamuna nousi Ruben Zevi niin aikaisin kuin aurinkokin.
Galilei ei voinut estää päivän tähteä kiertämästä maan ympäri;
Rooman paavi ei saattanut estää juutalaista kutomasta kuhaverkkoansa
maailman ympäri.
Aikaisena aamuhetkenä, klo 4 ja 6 välillä Ruben Zevin oli tapana
laatia sotaretkisuunnitelmiansa. Yksinäisyys oli hänen uskottunsa.
Kello seitsemän alkoivat konttooritunnit, mutta ennen seitsemää hän
tavallisesti kulki linnansa ympäri.
Tänään, kun hän tavallista aikaisemmin astui alakertaan, havaitsi
hän veljensäpojan Joaksen kielletyssä toimessa. Pitkällä pöydällä
oli kaikenlaisia kapineita hajalle levitettynä, lajiteltavana ja
tarkastettavana. Siinä oli sotaviittoja, miekkoja, pistooleja,
haarniskoja, kannikkeita, neitsy Marian kuvia, koristeita vaskesta,
hopeasta ja kullasta, vaatteita ja huonekaluja, vieläpä käytettyjä
saappaita ja paitoja, nähtävästi sotasaaliita, joista osa vielä oli
veren tahraamina.
Rikas rahakauppias ei pitänyt tuosta kaupasta, jota hänen
veljensäpoika tottumuksesta ja voitonpyynnöstä salaa harjoitti.
"Mitenkä tämä? Joas", sanoi hän otsaansa rypistäen, "tällä tavallako
sinä osotat pitäväsi huolta talon maineesta? Etkö häpeä ruveta
kauppoihin ruumiinryöstäjien ja rosvosotamiesten kanssa?"
Joas teki hätävalheen. Eräs eilispäivänä ryöstetty uskonheimolainen
oli pakottanut häntä näitä ottamaan leipärovon edestä.
"Sinä valheen valmistelia!" Vanhus mittasi häntä ylenkatseellisella
silmäyksellä. "Sinä olet ostanut sotasaalista mustalta Kunzilta."
Musta Kunz oli noita sodan saaliinhimoisia korppikotkia, jotka
hyökkäävät sotakentälle ryöstääksensä kuolleita ja tehdäksensä
lopun haavoitetuista. Hän ei laiminlyönyt vahakynttilän uhraamista
metsästäjien suojeluspyhälle Hubertille, mutta asioissa tuo hurskas
pyhienpalvelia halukkaimmin oli juutalaisten kanssa.
Ruben Zevi katsahti välinpitämättömästi saalista ja havaitsi esineen,
joka hänen huomiotansa herätti. Se oli hienosti liljan muotoon
valettu hopeainen hiusneula. Hän otti sen käteensä, tarkasteli sitä
ja löysi merkin liljan lehdillä.
"Niin", sanoi hän miettiväisenä, "tämä on se toinen. Mistä Kunz on
neulan löytänyt?" Joas ei sitä tietänyt.
"Kutsu hän tänne illalla hämärän jälkeen! Ruumiinrosvo ei
päiväs-aikaan saa minun portistani tulla sisään. Joas, tulevalla
kerralla kun sinä teet kauppaa sellaisten ihmisten ja sellaisten
tavarain kanssa, niin pauloita reppusi sekä lähde sille matkalle,
josta sinun olen ottanutkin! Neulan minä pidän, se on ennen ollut
minun."
Postin kuljetus Saksanmaalla oli siihen aikaan hyvin hidas, epävarma
ja välistä aivan äkkiä keskeytetty. Kaikkia tärkeimpiä asioita
toimitettiin asiamiesten tahi sananlennättäjien kautta. Ruben Zevin
luo tuli sellaisia joka päivä. Muutamat saivat ratkaisevan vastauksen
konttoorissa; toiset, jotka toivat salaisia asioita muassaan, vietiin
erityiseen huoneeseen jossa raharuhtinaan kanssa kahden kesken
puhuttiin. Toinen toisensa perästä ilmoitettiin ja pääsi puheille
vähäiseen, isomman konttoorihuoneen sisäpuolella olevaan kaapin
muotoiseen huoneeseen.
Tänään ilmoitettiin parrakas protestanttinen senaattori Augsburgin
kaupungista. Asia koski lainaa, jonka tuo kaupunki oli vuonna
1631 ottanut ja josta se oli pannut tullinsa pantiksi ja tämä
laina-aika oli nyt loppunut. Augsburgin olivat ruotsalaiset sittemmin
valloittaneet ja keisarilliset olivat ottaneet heiltä pakko-veroa;
kaupunki ei voinut maksaa ja sai tuskalla ja vaivalla pitkitystä
kahdenkymmenen prosentin korkoa vastaan.
Sen jälkeen astui sisään eräs kaniikki Trieristä. Tuomiokapituli oli
riidassa piispansa kanssa ja tarvitsi ennaltamaksun. Tosin kyllä,
että Ruben samaa tarkoitusta varten oli myöskin ruhtinaalliselle
piispalle ennakolta antanut rahoja, mutta nuot prelaatit olivat
rahallisia, he saivat runsaat tulot pyhiinvaeltajilta, jotka kulkivat
rukoilemaan Saksanmaan pyhintä jäännöstä, Vapahtajan saumatonta
ihotakkia.
Tätä seuraavan sananlennättäjän oli lähettänyt Madridissa oleva
asiamies, joka tahtoi ilmoittaa, että inkvisitsiooni oli vanginnut
hänen ja pannut kidutuspuihin ja hänen oli täytynyt suuresta
rahasummasta ostaa itsensä vapaaksi. Vastaukseksi sanottiin, että
hän odottaisi maltillisena siksi, että tuleva hopealasti saapuisi
Perusta: esimiehellä oli tilaisuutta pitää sekä hänen että itsensä
vahingottomana.
Edellisen jälkeen tuli Tanskan kuninkaan Kristian IV:nnen
sanansaattaja sisään. Kuningas tarvitsi rahaa pannaksensa kuntoon
laivastonsa. Hän sai rahat, annettuansa pantiksi salmesta tulevat
tullitulot sekä 25 prosenttia korkoa.
Englannin kuningas Kaarlo I lähetti salaisen asiamiehen kirjallisella
vakuutuskirjalla, jossa 100,000 punnan sterlingin lainasta luvattiin
laivamaksut ja kaksikymmentä prosenttia. Asiamiehelle annettiin se
tyly vastaus, että kuninkaan tuli ensin suorittaa maksettavaksi
langenneet entisten velkainsa korot; parlamentti oli ilmoittanut että
laivamaksut eivät olleet laillisia, niistä ei hänen majesteettinsa
saattanut viidestäkymmenestä prosentistakaan uutta lainaa toivoa. Jos
asiamies tahtoi tarjota Itä-Intian komppanian takausta, saisi hän
vaikka kuinka paljo, hyvänsä.
Smyrnan juutalaiset valittivat, että heidän Aleppossa olevat
uskonheimolaisensa tunkivat heidän tielleen sekä pyysivät, ettei
Ruben Zevi antaisi niille apuansa. Rahakauppias vastasi, että Aleppon
juutalaiset tarjosivat hyvät takaukset; hän ei siis saattanut mitään
tehdä estääksensä heitä toimissaan. Smyrna oli siksi varakas, että se
itsekkin saattoi ylläpitää kilpailua. Samallaisen vastauksen hän oli
antanut Alexandrian, Kapkaupungin ja Liman juutalaisille.
Konstantinopolin sulttaani Ibrahim lähetti erään juutalaisen
uudestaan lainaa pyytämään. Hän tarvitsi kolmen kuukauden palkan
janitschareille, jotka uhkasivat panna hänen pois valtaistuimelta
samati, kuin hänen siihen olivat asettaneet. Ruben Zevi hankki tarkat
tiedot asianhaaroista ja havaitsi Ibrahimin istuvan epävakaasti
valtaistuimellaan, mutta antoi hänelle kuitenkin edeltäkäsin lainan
40 prosentista vakuuttaaksensa entisiä lainoja.
Viimeinen joka tänään ilmoitettiin, oli Ruben Zevin omia asiamiehiä
Ranskasta, jossa hän rahoillaan auttoi kardinaali Richelieun
vastustajapuoluetta. Asiamies toi huonoja uutisia. Orleansin herttuan
kävi huonosti; kardinaali oli entistään mahtavampi. Ruben Zevi oli
epäonnistuneeseen poliitilliseen vehkeeseen tuhlannut miljoonan.
"Malttamusta", sanoi hän, "kardinaali ei ijankaikkisesti elää saata."
-- Kardinaali kuoli seuraavana vuonna. Vastaanotto päättyi klo 11, ja
rahakauppias antoi määräyksiä lähetettävistä suoritustoimista, kun
keisarillinen ajutantti astui sisään ja toi Ruben Zeville kirjeen,
jossa häntä. kutsuttiin tulemaan kello neljä j.p.p. hovimarsalkka
kreivi Trautmansdorffin luo. Konttooripalveliat katselivat toisiansa,
tuumaten, tulisiko heidän herransa edesvastaukseen pantavaksi tuosta
tuulesta otetusta pääsiäislammasjutusta?
Ruben Zevi vastasi:
"Viekää minun alammainen tervehdykseni hänen jaloudellensa
hovimarsalkalle ja sanokaa, että minä määrätyllä ajalla tulen hänen
luoksensa."
Kun kello löi neljä, ilmoitutti hän itsensä hovimarsalkalle hänen
palatsissaan. Ruben Zevi saatettiin ihmettelevien kammaripalveliain
ja hovimiesrivien ohitse kreivin syrjäkammioon. Sellaista suosiota
ei juutalaiselle ollut koskaan osotettu. Hovimiehet kuiskasivat
toisilleen, että sellainen kunnia luultavasti tulisi maksamaan
Moseksen oppilaalle kauniit rahasummat.
Syrjäkammiossa oli keisari Ferdinand III:nen suosikki ja ensimmäinen
valtiomies, kreivi Trautmansdorff, pitkä roteva herra, jonka muoto
olisi ollut pelottava, ellei hänen viisas, hyväntahtoinen katseensa
olisi herättänyt luottamusta. Hänen takanaan istui salakirjuri von
Miltitz ja eräässä nurkassa viittaan verhottu tuntematon mies.
Juutalainen jäi keskustelun aikana seisomaan eikä häntä myöskään,
vaikka olikin vanha, pyydetty istumaan.
Kreivi alkoi puheensa eilispäivän väkivaltaisuuksista, valittamalla,
että hän liika myöhään sai asiasta tiedon ja tarjoutui toimittamaan
oikeudenmukaista tarkastusta valituksista, joita juutalaisia vastaan
oli tehty. Sitten rupesi hän puhumaan tuosta surkuteltavasta
sodasta sekä miten hartaasti keisari toivoi sen loppua ja rauhan
solmimista hyväksyttävillä ehdoilla, sekä miten hän, kreivi, itsekkin
toivoi, että rauha piankin olisi saatava, kun vain onnistuttaisiin
musertamaan tuo jo takaisin palautettu ruotsalainen voima yhdellä
päättävällä iskulla. Nyt oli mitä parahimmat toiveet, mutta
rahakammarissa varojen puute oli kovin suuri tällä haavaa. Hän
saattoi tarjota taattuja takauksia, jos Ruben Zevi -- tätä sanoessaan
hän alammaisesti hymyili -- jonka luotettavaisuus ja suuri arvo oli
rahamarkkinoilla tunnettu, tahtoi toimittaa neljänkymmenen miljoonan
guldenin valtiolainan, josta toinen puoli helisevässä rahassa pitäisi
saataman toukokuun kuluessa ja loppu vähemmissä eli neljän miljoonan
erissä kuukaudessa, lokakuun loppuun.
Ruben Zevi kuunteli ääneti tätä ehdotusta ja uskalsi sitten
nöyrimmästi kysyä takauksista.
Kreivi luetteli keisarikunnan äärettömiä apulähteitä paitsi Espanjan
ja Neapelin apuvaroja sekä tarjosi valtiotilukset ja Tonavatullit
pantiksi. Luultavasti Ruben Zevi tunsi nämät varat paremmin kuin
kreivi itse ja tiesi, että suurin osa jo oli pantattu ylitse
arvonsa. Hän selitti nöyrästi, ettei hän ensinkään epäillyt kreivin
vakuutuksia, mutta ettei hän näin epävarmoina aikoina saattanut
noin suurta lainaa toimittaa. Jos hänen armonsa tahtoi uudistaa
muutamien pienien sotakassaan ja valtiorahastoon annettujen
esimaksujen vakuutta sekä asettaa takaukseen muutamia nimitettyjä
korkea-arvoisia henkilöitä, joitten joukossa myöskin Baierin,
Mainzin, Trierin ja Kölnin vaaliruhtinaat, koettaisi Ruben tehdä
mitä hänelle mahdollista olisi, saadaksensa kokoon 20 miljoonaa
viidentoista prosentin korkoa vastaan.
Hänen tätä sanoessaan nousi viittaan puettu mies kiivaasti
istuimeltaan ja huudahti:.
"Mitä? Persoonallista takausta? Ja viisitoista prosenttia? Se on
hävytöntä!"
Rahakauppias kumarsi syvään. Hän oli heti aavistanut että viitan alla
piiloutui korkea-arvoinen henkilö, joka salakäytävän kautta oli tuotu
sisään, koska hän ei tahtonut tulla huomatuksi. Kaikissa rahoissa
oli tämän miehen kuva, ja Ruben Zevi oli tuntenut keisari Ferdinand
III:nen jo hänen ollessaan Unkarin kuninkaana. Tämän hallitsian
pituus oli keskinkertainen, nuorena hän oli ollut kivulloinen ja
vielä 35 vuotiaana hänen keltaisen kalpea ihonsakin sitä todisti.
Hänen musta tukkansa oli pitkä ja jakausta hän käytti pään oikealla
puolella, hänellä oli myöskin pitkät ylöspäin väännetyt viikset ja
leukaparta. Mustat kulmakarvat kaareilivat vinoon hänen suurten
elottomien ruskeitten silmiensä yli; keisarillinen kotkan-nenänsä ei
oikein hyvin sopinut hänen paksujen huultensa ja sävyttömän leukansa
kanssa yhteen. Pukuna hänellä oli tavattoman leveä pitsikaulus,
leveät hihat ja housut, sekä kiinni-istuva kirjailtu liivitakki
mustasta sametista, jonka päällä juhlallisemmissa tilaisuuksissa kuin
tässä, riippui kultaisennahan tähti. Hänen olentonsa samati kuin
hänen ymmärryslahjansa olivat keisarin, joka oikeastaan oli syntynyt
vähäiseksi raja-kreiviksi, vaikka hänen vanhemman veljensä kuolema
sekä hänen pontevanlaisen isänsä vaikutus oli raivannut hänelle tien
pyhän Rooman valtakunnan vanhalle keisarin hallitsia-istuimelle. Niin
vähäpätöinen kuin Ferdinand III olikin, tiettiin hänen kuitenkin
omaavan kaksi hyvää valtiollista perusjohdetta: hän vältti jesuiitain
ylivoimaa sekä käyttäytyi häviössä olevassa rahastohuoneessa
säästävänä valtiotalouden hoitajana. Tämä viimeksi mainittu omaisuus
nyt pani hänen verensä kuohahtamaan, kun hän kuuli juutalaisen
ehdotuksen.
Päähovimestari nyökkäsi myöntävästi ja tarkoittavasti sekä jatkoi
keskustelujansa.
"Ymmärtäkäämme toisiamme", sanoi hän. "Kun minä sanoin neljäkymmentä
miljoonaa, niin käsitättehän, että minä tiedän arvostella sitä suurta
luottamusta, mikä teillä on. Ensimmäisiä tarpeitamme varten tulemme
toimeen elokuun kuluessa kahdellakymmenellä miljoonalla täysiarvoista
helisevää rahaa. Hänen majesteettinsa ei saata alentaa itseänsä
siten, että pyytäisi persoonallista takausta vasalleiltansa, mutta
ehdottakaa niitä vakuutuksia, joita tyydyttävänä pidätte!"
"Teidän jaloutenne tietää", sanoi Ruben Zevi, tyvenellä ja
nöyrällä äänellään, "lainat vaativat vakuutta täksi päiväksi ja
huomispäiväksi. Jos minä kehotan uskonheimolaisiani kokoon keräämään
nuot melkoiset summat, jotka eivät ole minun käytäntövallassani,
kysyvät he: missä on meillä takuuta huomiseksi? meitä ryöstettiin
eilen, me saatamme tulla ryöstetyksi huomenna. Teidän jaloutenne,
antakaa Rooman valtakunnan lain meitä suojella keisarin oikeutta
harrastavan valtikan voimalla, niin me osotamme että olemme
kiitollisia alammaisia!"
Kreivi Trautmansdorff vilkasi viittaan puetun miehen silmiin ja
luki niissä sanan: lupaa! Näin paljo oli Ferdinand III jesuiitoista
oppinut: vääräuskoisille ja uskottomille luvataan kaikkia. Toinen
kysymys on se, mitä lupauksia pidetään.
"Olen vakuutettu siitä, että hänen majesteettinsa lempeän
luontonsa vaatimuksesta suostuu jättämään syytösasian teidän
uskonheimolaisianne vastaan sillensä", vakuutti hovimarsalkka.
"Roomalaisen lain mukaan vaatii jokainen syytös todistusta", jatkoi
juutalainen rohkeasti, "ja tämä kanne on todistamaton. Mutta todistaa
saattaa että uskonheimolaiseni ovat kärsineet persoonallista
väkivaltaa, että heiltä on ryöstetty heidän omaisuutensa. Rangaiskaa
väkivallantekiät, antakaa takaisin ryöstetty omaisuus, niin me
koetamme tehdä kaikki mitä voimme palvellaksemme rahakammiota
hyväksyttävillä ehdoilla."
"Te asetatte ehtoja!" huudahti hovimarsalkka, joka näki hallitsiansa
keltaisenkalpeiden poskien punastuvan vihasta.
"En mitään muuta kuin vakuutusta huomisen päivän varalle", vastasi
Ruben Zevi yhtä päättävästi ja yhtä nöyrästi kuin ennenkin.
"Mutta jos minä lupaan toimittaa hänen majesteettinsa ja
valtiopäivien suostumuksen siihen, että juutalaiset pannaan uuden
asetuksen suojaan, joka vahvistaa heidän turvallisuutensa?"
"Suokaa anteeksi, teidän jaloutenne, minä rohkenen syvimmässä
alammaisuudessa anoa lakia, joissa on keisarin sinetti
ja allekirjoitus sekä rangaistus ja korvaus eilispäivän
väkivaltaisuudesta."
Viittaan puettu mies ei voinut kauemmin hillitä vihaansa. Hän nousi
uudestaan istualta ja astui uhkaavana tuon rajupäisen luo, joka
uskalsi keisarille lakia laatia.
"Tiedätkö kuka minä olen?" kysyi hän. "Kuusitoista vuotta taaksepäin
oli minulle, vähäpätöiselle palvelialle, suotu se armo, että kun
teidän majesteettinne pantiin vaaliin Unkarin kuninkaaksi, sain
minä antaa lainaksi siihen tarvittavat varat, ja sama armo minulle
suotiin viisi vuotta sitten, kun Te, teidän majesteettinne, kaikkien
alammaistenne iloksi suvaitsitte astua kunniarikkaitten isienne
valtaistuimelle."
"Ja sentähden luulet sinä, vanha peijaaja, saattavasi lakia laatiella
keisarillesi", -- jatkoi hallitsia, paremmin ärsytettynä kuin
leppyneenä tuosta, että häntä muistutettiin valtio-vaalien salaisista
vaikuttimista. "Mikä estää minua semmoisen hävyttömyyden palkaksi
hirtätyttämästä sinua korkeimpaan hirsipuuhun Regensburgissa sekä
piiskaamasta teidän kirotun sukunne ulos valtakuntani äärien ylitse
kuten rottia piiskataan?"
"Ei mikään muu, kuin teidän majesteettinne oma korkea oikeudentunto",
vastasi juutalainen, kumartaen melkein maahan asti, "me emme tätä
nykyä ole minkään lain alaisia."
"Te olette ohjesäännön alaisia, se on kylläksi raateliaeläimille.
Liian kauan olen kärsinyt teidän ylpeyttänne. Isäni on teitä
vitsoilla ruoskinut. Tahdotteko te, että minä teitä ruoskin
skorpiooneilla? Trautmansdorff, kirjoita, että rahavarasto sitoutuu
antamaan kahdestakymmenestä miljoonasta kuusi prosenttia! Hän kiskoo
hyvällä kaupalla väärää voittoa vääräuskolaisilta, tuo uskoton koira,
ja pyytää viisitoista prosenttia oikeauskoisilta katolilaisilta...
Käsitätkö minua, juutalainen? Sinulla on kahden viikon viivytys-aika
ensimmäisen makson suorittamista varten, sitten miljoona viikossa
siksi, että olet antanut kaksikymmentä miljoonaa. Sieni, miksi sinä
minulla olet?"
Ja keisari lähti suuttuneena huoneesta saman salakäytävän kautta kuin
hän tullutkin oli. Ferdinand III ei ollut mikään ankara itsevaltias,
mutta kaikkien nöyryytysten perästä, joita hänen itse oli täytynyt
kärsiä vastapintaisten vaaliruhtinaittensa takia, oli tämä hänen
ylpeydellensä oikeana lievityksenä, että hän kerrankin saattoi
masentaa raharuhtinasta, varsinkin kun tässä oli niitten miljoonain
säästäminen kysymyksessä, joita sodan hehkuva Molok nielasi.
Jos tämä hallitsia olikin niin ymmärtämätön, että hän luuli
voivansa vaatia miljoonia pakkolainana yhtä helposti, kuin
hänen sotapäällikkönsä vaativat niitä pakkoveroissa, niin hänen
pää-hovimarsalkallansa ei kuitenkaan ollut saamaa onnellista
mielikuvitusta.
"Istukaa", sanoi kreivi kohteliaasti, kun ovi pantiin kiinni hänen
herransa mentyä. "En saattanut keisarin läsnäollessa osottaa teille
sitä kohteliaisuutta, jota ikänne vaatii."
Rahakauppias istui.
"Hyvä herrani", sanoi kreivi, "tahdonpa sanoa minun hyvä herra
keisarillinen hovipankkiirini, jos tuollaista vähäpätöisyyttä
haluatte, toivon että ette väärin käsitä hänen majesteettiansa.
Tiedättehän, että tuo habsburgilainen veri äkkiä kuohuilee
partaittensa yli, mutta kun armollinen herramme saa aikaa
tyyntyäkseen, ei teillä ole mitään pelättävänä. Hän on päin vastoin
lempeä ja oikeutta rakastava, teillä on paljon toivottavana, kun vain
asetutte hänen määräystensä mukaan. Ryhtykäämme jälleen asiaan. Älkää
pyytäkö liikoja; älkää pyytäkö uutta lakia siinä, missä tiedätte,
ettei keisari mitään voi noita hengellisiä vaaliruhtinaita vastaan,
jotka ankarasti pitävät kiinni uskonkaavoista. Mitä taas tuohon
eiliseen väkivaltaan tulee, jätetään syytös juutalaisia vastaan
sillensä ja rahastosta maksetaan kohtuullinen vahingon korvaus. Tässä
on luettelo vakuuksista, aluksi kahdellekymmenelle miljoonalle.
Valitkaa ne, mitkä parhaana pidätte! En uskalla myönnyttää teille
viittätoista prosenttia, koska hänen majesteettinsa aivan jyrkästi
on sitä vastaan, mutta ajatelkaamme tässä jotakin välitietä. Mitä
sanoisitte kymmenestä prosentista? Olemmeko yksimielisiä?"
"Minä olisin, jos takuut olisivat vastaavat, mutta, teidän
jaloutenne, suokaa minun tuota epäillä. Katsokaatte tätä panttia
tässä... ja tätä... ja tätä ovat jo ennestään puolesta arvostaan
pantattuna."
"No niin, mitäpä ei tehdä, kun rahoja tarvitaan? Ottakaa pääomasta
nuot viisi prosenttia, joista te noin sitkeästi kiinni pidätte. Me
asetamme lainan yhdeksäänkymmeneenviiteen sadan sijasta. Se tekee
kahdestakymmenestä miljoonasta yhden miljoonan vähennyksen pääomasta."
"Teidän jaloutenne suvaitsee laskea leikkiä. Otaksukaa että menetämme
ainoastaan neljä miljoonaa vakuuksien kautta, ja teidän jaloutenne
tarjoo vain yhden miljoonan vähennyksen pääomasta! Myöntäkää
kolmenkymmenen prosentin vähennystä, seitsemänkymmentä sadasta,
niin saatte lainan kuudesta prosentista, kuten hänen majesteettinsa
suvaitsi ehdotella."
Hovimarsalkka puri huuliansa. Nämät olivat kovia ehtoja, mutta ei
mitään tavatonta näihin aikoihin, jolloin lainaaja välistä ei saanut
nimellisarvon määrästä muuta kuin puolen.
"Tiedättekö myöskin, hyvä herra hovipankkiirini, mitä te ja teidän
uskonheimolaisenne kieltämisellänne uskallatte?" kysyi hän, noputtaen
kynäveitsellään pöytään.
"Tiedän", vastasi Ruben aina yhtä tyvenenä. "Tämä ei ole ensi kerta,
jolloin me karkotettuna yhdestä valtakunnasta asetumme toiseen. Mutta
suokaa minun huomauttaa teitä siitä, että suurin osa valtakunnan
kiinteimistöistä ja valtaruhtinaitten yksityisestä omaisuudesta on
meidän varalle pantattuna."
"Sitoumukset julistetaan mitättömiksi."
"Mahdollista, mutta silloin katoo myöskin luottamus eikä anneta
lainaa."
"Mikä on viimeinen hintanne?"
"Kolmenkymmenen prosentin vähennys pääomasta, kuuden prosentin korko,
sisään- ja takaisinmaksut määrätyllä ajalla, täysiarvoisessa rahassa.
Me emme hyväksy keisari Ferdinand II:sen ala-arvoista rahaa. Minä
annan varman vastauksen tulevana keskiviikkona, sitte kuin olen
vakuutuksia tarkastanut."
"Ja minä odotan teitä täällä keskiviikkona, von Miltitz, saattakaa
hovipankkiiria!"
Täten oli keskustelu loppunut. Päähovimarsalkka kreivi Trautmansdorff
antoi ilonsa esteettömästi tulla ilmi, juutalaisen mentyä.
"Noin älykäs ja kuitenkin petetty!" huudahti hän, valtioviisaan
hymyily huulillaan. "Näistä vakuutuksista hän ei viittä prosenttia
saa takaisin. Mutta hän on laatinut lakia keisarille, ja ellei hän
olekkaan saanut kaikkia, on hän kuitenkin saanut lupauksia. Sehän
on sillä tavalla kuin tämä kansa tunkee itsensä läpi. Tänään askel
taaksepäin, huomenna kaksi askelta eteenpäin. Mitä on keisarin
voima rahan suhteen? Tuo kumartava, aina tallattu, aina nöyrä, aina
neuvokas mammonan palvelia on tällä haavaa mahtavampi kuin Ferdinand
III ja hänen roomalainen valtakuntansa."
Ruben Zevi sanoi mennessään, itseksensä:
"Jos tämä laina olisi ainoana toimenani, niin pantit minun häviöön
saattaisivat. Mutta tämä laina on satojen entisten panttina. Kylläpä
kannattaa olla valtioille välttämättömän tarpeellisena. Minä ja
keisari tarvitsemme toisiamme. Nimittäköön vain meitä rotiksi ja
raatelia-eläimiksi; me imemme hänen valtakuntansa maitoa siksi, että
meidän aikamme on tullut."
Kello 9 illalla ilmaantui Ruben Zevin linnaan vähäläntä mustanhiveä
mies, joka ehtimiseen liikkuvine käsineen ja jalkoineen muistutti
maassa matelevaa kuorieläintä. Se oli musta Kuntz.
"Mistä olet tämän neulan löytänyt?" kysyi häneltä Ruben Zevi,
näyttäen hopealiljaa.
"Virran luona sen löysin", vastasi Kuntz. "Mies, sinä valehtelet.
Sinä olet sen löytänyt sotatanterelta, josta muunkin saaliisi olet
saanut."
"Mahdollista. En muista tarkoin. Minä löydän hyvin paljon."
"Tahdotko näistä kolmesta kiiltävästä guldenista puhua minulle
koko totuuden, taikka tahdotko halukkaammin, että palveliani sinua
ruoskivat ja ajavat ulos?"
"Köyhä mies pitää enemmän rahoista, kuin selkään saamisista. Mitä
minä tietäisin? Minä ansaitsen leipäni missä saatan."
"Noh?"
"Se oli Neunburgissa."
"Arvasin sen. Baierilainen vai ruotsalainenko?"
"Kuollut kuin kuollut. Siellä oli sannassa jalka. Vedin ulos jalan,
kaksi säärtä ja yksi poika."
"Elikö hän?"
"Mitenkä hän olisi kolmen jalan soran alla elänyt! Hänellä oli neula
ja ruotsalainen taalari takin sisustaan neulottuna."
"Siis ruotsalainen. Ja sinä et pistänyt häntä kuoliaaksi saadaksesi
häntä paremmin ryöstää?"
"Sellaisten rääsyjenkö takia? Saappaat eivät olleet guldeninkaan
arvoisia. Vähän hän jaloillaan potki, on hyvin tavallista että
kuolleet ihmiset potkivat."
"Hän eli siis vielä?"
"Tiedänkö minä sen? Hakatkaatte pää kukolta poikki, niin kyllä se
sittenkin vielä lentää."
"Luuletko voivani tehdä sinulle joko hyötyä tahi vahinkoa?"
"Rahat saattavat aina tehdä sekä hyötyä että vahinkoa", -- vastasi
ruumiinryöstäjä ivallisesti nauraen.
"No hyvä, mene Neunburgiin, hanki itsellesi mitä tarkimmat tiedot
pojasta, jolta neulan olet löytänyt. Mutta älä koetakkaan valehdella
minulle; näethän, ettei se maksa vaivaa. Kaksikymmentä guldenia jos
varmaan tiedät, että poika elää. Neljäkymmentä, jos saatat sanoa
missä hän on. Sata, jos tuot hänen elävänä luokseni, ja hirsipuu, jos
minua petät taikka laiminlyöt tehtäväsi. Ymmärsitkö?"
"Olen ymmärtänyt, sata guldenia."
Ja musta Kuntz lupasi pyhälle Hubertille hopeoitun vahakynttilän, jos
pyhimys auttaisi häntä ansaitsemaan noin hyvää löytäjäispalkkaa.
Ruben Zevi tarkasteli uudestaan hopealiljaa.
"Saattaa tämä olla toinen, mutta saattaapa se myöskin olla
toinen", sanoi hän miettiväisenä. "Miksikä en merkinnyt erilailla
noita molempia neuloja? Miksikä et osaa puhua, sinä Claude Ballin
kuljeskeleva lilja? Miksikä et saata kertoa kenenkä käsissä olet
ollut?"