Pakanain rieskaa pitää sinun imemän.
Tuo vapaa valtakaupunki Regensburg, joka sijaitsee siinä, missä
Tonava tekee polven lounaasta kaakkoiseen, luki vanhan sukuperänsä
roomalaisesta sotaleiristä asti ja oli, satamapaikkana ollessaan
rikkaalle Nürnbergille, varallisuudessa edistynyt. Suurimman
merkityksensä Regensburg kuitenkin sai pyhän kooman valtakunnan
herrainpäivistä, joitten oli tapana kokoontua tänne, vielä niin
myöhäisinä aikoina, kuin 1806. Herrainpäivät tahi oikeammin
ruhtinain- ja piispainkokous oli kaupungin ylpeytenä ja tulolähteenä,
toisinaan myöskin sen vaarana, kuten esimerkiksi silloin, kun Juhana
Banér tammikuussa 1641 oli niin rohkea, että lähetti 500 kuulaa
virran yli kovaksi hämmästykseksi keisari Ferdinand III sekä hänen
kokoontuneille valtaruhtinailleen.
Banérin rohkeus olisi saattanut käydä vaaralliseksi, jollei Tonava
olisi tehnyt salakapinaa ja ranskalainen Guebriant arkamielisesti
kieltäytynyt tulemasta joukkojensa kanssa rohkean pohjoismaalaisen
apuun.
Nyt tämä rohkeus rangaistiin peräytymisellä, joka melkein näytti
pakoretkeltä, ja siksi keisarillisetkin sitä nimittivät, mutta
tästä huolimatta ruotsalainen sotajoukko sen kautta, kiitos olkoon
Neunburgin urhoollisille puolustajille, saattoi vähäpätöisen
tappion kärsittyään, päästä varmaan turvapaikkaan, mutta
sotapäällikkö myöskin pääsi haudan lepoon. Banérin sankariretki
loppui Halberstadtissa toukokuun 10 päiv. samana vuotena 1641.
Kahdeksankymmentätuhatta kaatunutta vihollista, kuusisataa voitettua
lippua, kyynelvirtoja ja leveä, suitseva rauniotie, osotti hänen
jälkiänsä Saksassa ja sitä osotti myöskin sodan voitonmerkki hänen
kuuluisalla haudallansa.
Regensburg oli näinä myrskyisinä päivinä nähnyt monta kauhistusta
sekä sen jälkeen paljon riemua. Valtiokokousta jatkettiin vielä
toukokuussa lakkaamattomilla arvokiistoilla, rettelöillä ja
pöytäkirjoilla. Vihollinen oli karkoitettu, hyökylaine takaisin
palautettu Tonavan rannoilta, mutta rauha ei palannut pian takaisin
noihin kateellisiin vaaliruhtinoihin ja hyvänluontoiseen, mutta
äkkiä kuohahtavaan, helposti hurjistuvaan kansanluonteeseen.
Sotavangit, jotka voitonriemulla vietiin kaupungin läpi pantavaksi
linnoihin vahtien valvonnan alle, saivat kuulla paljon ivailua.
Vastenmielisyyttä noita baierilaisia hävittäjiä vastaan ei myöskään
se vähentänyt, että he olivat väärä-uskoisia, jotka sotivat
autuaaksitekevää kirkkoa vastaan sekä olivat monta kertaa pyhän
neitseen kuvia käytelleet ylenkatseella, joka syvästi koski kaikkien
hurskaitten katolilaisten sydämmiin. Tapahtuipa myöskin, että näitä
aseettomia vankia, jotka kulkivat vahvan vartijaston turvissa, joskus
kivillä hätyytettiin, mutta tavallisempaa oli, että ilvehtivät joukot
heidän jäljessään kulkivat. Ja kun sellainen joukko ei kauemmin
saattanut vihaansa vääräuskolaisille osottaa, etsi se kuohuvien
tunteittensa esineiksi toisia maaleja.
Regensburgissa, kuten monessa roomalaisen valtakunnan suuremmissa
kaupungeissa, asui vähäinen joukko juutalaisia; he olivat
ainaisina epäluulon, ylenkatseen ja vainon esineinä, mutta
tunkivat viisaudellaan, säästäväisyydellään ja neuvokkaisuudellaan
yhteiskuntaan, joka oli aivan vähän kehkeytynyt ja perusteistaan
irtautunut. He eivät harjoittaneet maanviljelystä eivätkä
päässeet noihin ankarasti rajoitettuihin, etu-oikeuksistaan
kateudella kiinnipitävien kauppiaitten ja työväen ammattikuntiin.
Juutalaisia käytettiin hyödyllisinä asiamiehinä, välitteliöinä ja
välikaupittelioina, he työskentelivät kaikenlaisissa halvoissa
ammateissa, jotka eivät aina olleet hyvämaineisiakaan, ja olivat
moniaalla salaisuudessa rahakauppiaina, joilta mahtavat herrat ja
keisari itsekkin tarpeen tullessa apua pyysivät sellaisia korkoja
vastaan, jotka palkitsivat lainan antajan kärsittyjä vahingoita.
Mitenkä ei rahoja tarvittaisi, erittäinkin sodan aikana? Salainen
syy, jonka vuoksi juutalaiset nauttivat suojelusta heitä aina
vihaavia kansanjoukkoja vastaan, oli juuri tuo vallanpitäjien
palveluksessa oleva rahakauppiaan liike.
Regensburgissa, Roomassa ja Frankfurtissa asuivat juutalaiset, samoin
kuin monessa muussakin kaupungissa, heille jätetyssä ankarasti
rajoitetussa kaupungin-osassa, jota Ghettoksi nimitettiin. Tämä
juutalaiskortteli on ulkopuoleltaan ahdas, likainen, vähäpätöinen,
epäluulon-alainen sekä kaupungin muitten asukasten inhotus.
Regensburgin juutalaisten asunto-alueella ei ollut muuta kuin
yksi ainoa parempi rakennus, eräs harmaa, synkkä kaksinkertainen
kivimuuri, jonka pääty oli kadulle päin. Piha oli ahdas, korkeilla,
rautapiikeillä varustetun muurin ympäröimä. Koko tämä näin erilleen
suljettu linna oli linnoitus itse puolestaan, tuossa tukevassa
vahvasti raudoitetussa tammiportissa oli vain pieni, aina vartioittu
ja huolellisesti kiinnisalvattu sivukäytävä päivän liikettä varten
käytettävänä. Nuot pienet akkunatkin olivat varustetut vahvoilla
luukuilla, jotka yöksi teljettiin ja alikerran akkunoissa oli vielä
lisäksi rautaristikot, jotka talon tekivät vankilan näköiseksi.
Täällä asui juutalais-seurakunnan enimmän arvossa pidetty patriarkka,
aikakautensa mahtavin raharuhtinas, melkeinpä niin kuin Rothschild
meidän päivinämme.
Hänen nimensä oli Ruben Zevi Ben-Isak, mutta kristityssä Saksanmaassa
annettiin hänelle nimi: _"Der vergoldete Ruben."_ Ruotsalaisten
sotajoukot myöskin tunsivat hänen _Kullatun Rubenin_ nimellä. Tätä
miestä pidettiin nimittäin äärettömän rikkaana ja kun Banérin joukot
Tonavan vastakkaiselta rannalta tähystelivät Regensburgia, kurkisteli
varmaankin moni saaliinhaluisilla silmillä kullatun juutalaisen
asuntoa, joka näytti juuri vartavasten tarjoavan itseänsä köyhän
sotilaan ryöstettäväksi. Ruben Zevi ajoi asioitansa ääneti ja
varovaisesti. Harvoin häntä nähtiin ja hyvin vähän tiettiin, minkä
kautta ja mitenkä hän sotajoukkojen kanuunain varjossa kuljetti
kultaruutiansa sotatanterelle, mutta tiettiinpä, että hänellä
kaikkialla oli asiamiehiä sotakannalla, että hän ylläpiti salaisia
konttooreja Wienissä, Münchenissä, Nürnbergissä, Frankfurtissa,
Warsovassa, Amsterdamissa, Parisissa, Madridissa, Konstantinopolissa,
niin, vieläpä Tukholmassakin niitä sanottiin olevan. Sillä tämä
kullattu juutalainen, vaikka olikin Mooseksen lain alle kuuluva oli,
kuten sanottiin, maailmanjäsen sellainen, joka kunnioitti kaikkia
kansoja ja piti kaikkia uskontunnustuksia yhden-arvoisina aina
hyvän "geschäftin" mukaan. Luultiinpa, että hän oli asunut monessa
eri paikassa: Hamburgissa, Danzigissa, Warsovassa ja Wienissä,
ennenkuin hän vanhoilla päivillään asettui tuohon vaatimattomaan
Regensburgiin. Sanottiinpa, että häntä useita kertoja oli ryöstetty
ja pantu pakkoveroa maksamaan, välistä Wallensteinille ja toisinaan
ruotsalaisille, mutta kuitenkin aina oli saattanut säästörahastoilla,
joihin ei kukaan ulottunut, alkaa liikettänsä uudestaan.
Kummallisinta oli, että tämä kullattu juutalainen, joka palveli
kaikkia sotaa käypiä valtoja, ja sopivissa tilaisuuksissa oli heidän
kaikkien ryöstettävänä, sai suojelusta katolilaisten, protestanttien
ja muhamettilaisten luona, aivan kuten käytännössä oleva raha. Ruben
Zevi oli kosmopoliitti, aivan kuten se kulta, jota hän hallitsi.
Kuka kysyy mistä se tulee tahi ketä se ennen on palvellut? Siinä on
kylliksi, että sen omistamme: _"non olet"_, se ei haise.
Pääsiäinen, joka nyt oli tulossa, oli kaikissa katolilaisissa
maakunnissa juutalaisille vaarallinen aika, ja Regensburgissa vielä
enemmän kuin muualla, syystä että mielet vielä olivat kuohuksissa.
Lauantaina ennen pääsiäistä olivat juutalaiset yht'aikaa viettäneet
passahjuhlaansa suljettujen ovien takana. Perjantai-iltana oli
pieni kristitty tyttö, erään hansikkamaakarin tytär, kadonnut
tietämättömiin. Tytön oli nähty virran rannalla leikkivän.
Mikäpä luonnollisempaa, kuin että tyttö oli Tonavaan suistunut?
Mutta perjantai iltana oli nähty juutalaisen palvelian kantavan
kortteeriinsa elävää olentoa säkissä, ja tämä elävä olento oli
vaikeroivasta ääntänyt. Tässä taaskin oli luonnollisimpana
selityksenä, että palvelia oli kantanut elävää lammasta, joka
oli pääsiäisuhriksi määrätty, ja tämä lammas oli vaikeroivasti
määkynyt vankeudessaan. Mutta sitte kuin hansikkamaakarin vaimo koko
lauantaisen päivän turhaan oli etsinyt lastansa ja jokin naapuri
oli johdattanut hänen epäluulonsa tuohon juutalaiseen palvellaan,
alkoi hän ääneensä huutaa, että juutalaiset olivat ryöstäneet hänen
lapsensa ja tappaneet pääsiäislampaakseen.
Oli pääsiäispäivän aamu. Ihmisjoukot virtailivat vihityt kynttilät
kädessä ulos Regensburgin vanhasta, 13 vuosisadan mahtavasta
tuomiokirkosta, kun huuto juutalaisten ilkityöstä levisi ympäri
katuja. Sellaisina, kuin katolilaiset olivat kirkosta tullessaan,
sakramentti vielä huulillaan, rukousnauha rinnallaan sekä vihkiveden
priiskotukset vaatteissaan ja hiuksissaan, tarttuivat nuot
hurjat kansanjoukot aseihin, mimmoisia vain sattuivat saamaan ja
hyökkäsivät juutalaiskortteeriin. Kaikkia juutalaisia, joita ulkona
tavattiin, huolimatta iästä tahi sukupuolesta, rääkättiin, lyötiin
ja sotkettiin, muutamat aivan kuoliaaksi. Sitten alkoi rynnäkkö,
asuinhuoneitten ryöstäminen -- meteleitä sellaisia, joita on useasti
yhtä perättömistä syistä kestänyt, vuosisadoista vuosisatoihin aina
meidän päiviimme asti. "Hänen verensä tulkoon meidän ja lastemme
päälle!"
Kaksi tuntia oli tätä väkivaltaisuutta kestänyt hillitsemättä, sillä
välin, kuin valtaruhtinaat ja keisari vielä olivat kaupungissa
melkoisen sotavoiman kanssa, kun vihdoinkin tuli joukko ratsumiehiä,
jotka hajoittivat kansanjoukot. Vankeuteen vietiin muutamia,
otaksuttavasti rauhanhäiritsiöitä. Ei, vaan juutalaisia. Tässä
tarvittiin uusi pääsiäslammas, velka-uhri joukkojen tyydykkeeksi. He
olivat tuntevinaan tuon juutalaisen palvelian, joka säkkiä kantoi
sekä talon, johonka se oli kannettu. Kiinni-otetut pahantekiät
vietiin sidottuna vankilaan, jossa heitä kiduttamisella piti saataman
tunnustamaan rikoksensa ja sitte odotti heitä tuollainen hirveä
polttolava, jota siihen aikaan pidettiin hauskimpana kansanhuvina.
Yksi talo tässä korttelissa oli jäänyt ihan vahingoittumatta ja
sen oli onnistunut antaa suojaa monelle pakolaiselle. Se oli
kullatun Rubenin hyvästi linnoitettu asunto. Tähän taloon lähti
ratsastajajoukon päällikkö puolen voimansa seuraamana ja vaati
sisäänpääsöä. Hän sai odottaa muutaman minuutin. Vihdoin aukaistiin
käytävän pieni ovi hänelle ja kahdelle saattolaiselle.
Nämät minuutit olivat ratsumestari von Straubingerin mielestä olleet
sopimattomia ja hänen arvoansa alentavaisia. Hän astui sisään
loukatun päällikön malttamattomilla tunteilla ja havaitsi pihan
täynnä vielä vapisevia pakolaisia. Pikainen silmäys vakuutti häntä,
siitä että tämä linna ei kaivannut puolustajia, jos kansanjoukko
olisi rynnäkköön ruvennut. Hän vietiin aseellisten, kahdentoista
miehisten rivien läpi erääseen alikerrassa olevaan rautaristikoilla
varustettuun huoneeseen, jota käytettiin vastaanottohuoneena.
Täällä häntä isäntä tuli tervehtimään ja antoi kahdelle kirjurille
viittauksen, että heidän tuli poistua, sillä välin kuin saattolaiset
seisoivat vahtina porstuassa.
Rikas Ruben Zevi oli valkohiuksinen seitsemänkymmenvuotinen ukko
ja pituudeltansa vähän yli keskinkertaisen, hänen jyrkkäpiirteinen
muotonsa ilmaisi hänen olevan hispanian _sefardimiksi_ nimitettyjen
juutalaisten jälkeläinen. Näitä pidettiin jalompina ja
puhdasverisempinä, kuin Puolan ja Saksan juutalaisia. Juutalaisten
ohjesääntöjen mukaan oli hänellä pitkä ruskea takki, jonka uhkean
röyhyksen yli suippea valkoinen parta valui alas. Hänen tyven, kylmä,
melkeinpä ylhäinen ryhtinsä, osotti miestä, joka kyllin tiesi kuka
hän oli sekä kenenkä kanssa hänen oli tehtävää.
"Luulinpa", sanoi ratsumestari kiivaasti, "ettei keisarin upseerin,
joka äsken pelasti talonne ryöstäjien käsiin joutumasta, olisi
tarvinnut neljänneksen tunnin odottaa teidän salvatun ovenne
edustalla."
"Ikävä kyllä", vastasi juutalainen kohteliaasti, vaan kuitenkin
hienon terävästi, "että porttini tänään on tarvinnut tukevaa lukkoa.
Väkeni on varmaankin ajasta erehtynyt, sitte, kuin se kaksi tuntia
turhaan oli odottanut teidän vapaasukuisuutenne tuloa. Onko muuten
mitään, jolla voin teitä palvella?"
"Tänään on pyhäpäivä; minä arvelen, että muistatte köyhiä
sotilaitani, jotka teidän hyväksenne ovat nähneet paljon vaivaa."
"Teidän sotilaanne? Aivan oikein. Toivon, että ovat rangaisseet
väkivallantekiöitä sekä antaneet takaisin uskolaisieni omaisuuden.
Meidän täytyy panna toimeen rahankeräys näitten urhoollisten
sotilaitten hyväksi. Kyllä minäkin rovollani asiaa autan, vaikka,
kuten näette, minulla ei ollut mitään pelättävänä taloni suhteen."
Ratsumestaria ei haluttanut ruveta pitkiin puheisiin juutalaisen
kanssa, hän ilman mutkia sanoi suorastaan vaativansa tuhannen
kultarahaa.
"Mitä? Eikö enempää?" vastasi vanha Ruben. "Eversti Di Caretto on
kai teidän vapaasukuisuutenne päällikkö? Niin, minä tiedän ja teidän
vapaasukuisuudellanne on häneltä saamatta kuuden kuukauden saatavat?
Tahtooko teidän vapaasukuisuutenne odottaa vielä kuusi kuukautta, vai
tahdotteko saatavanne puhtaassa rahassa jo huomenna?"
Straubinger tiesi aivan hyvin, että päällikön täsmällisyys riippui
sotakassasta ja sotakassa kullatusta Rubenista. Hetken mietittyään
vastasi hän, melkoisesti säventyneenä, että hän halukkaammin tahtoi
saatavansa huomenna. Hän toivoi kuitenkin, että sotilaat saisivat
jotakin vaivastaan.
"Oikein! Heitä on 150. Jos teidän vapaasukuisuutenne olisi lähettänyt
heidät tänne ryöstön alussa, olisivat he kyllä ansainneet kultarahan
kukin, summa 150, mutta kovaksi onneksi he tulivat kaksi tuntia liika
myöhään. Minä vähennän pois yhden kultarahan joka minuutilta, summa
120. Jäljellä on siis 30, jotka minulla tässä on kunnia jättää teidän
vapaasukuisuutenne käytäntövaltaan."
Ratsumestari von Straubinger pisti muikean näköisenä rahat taskuunsa,
josta ne varmaankin pian kierivät minne hyvään muualle, mutta ei
suinkaan sotamiehille.
"Odotappas, vanha saituri", ajatteli tuo pettynyt palkkasoturi
itsekseen, kun hän lähti, "tämän saat minulle korolla maksaa
tulevalla kertaa, kun juutalaiskorttelissa ryöstö tapahtuu!"
Ruben Zevi kutsui luokseen veljensä pojan, Joaksen, joka perheensä
kanssa asui alikerrassa sekä käski kiireesti viemään apua niille
onnettomille pakolaisille, joista osa oli etsinyt suojaa täällä
ja osa omissa hävitetyissä asunnoissaan. Tämä ei ollut ensi
kerta, jolloin kullattu Ruben oli Jehovan lähettiläänä ollut
uskonheimolaisilleen. Vaikka kristityt pitivätkin häntä sienenä, joka
kyltymättömänä imi pienimmänkin kultajyvän mikä sattui eteen, niin
pitivät juutalaiset häntä profeettana, joka heille antoi sataa mannaa
kuivassa erämaassa. Heidän joukossaan ei löytynyt hädässä olevaa,
ei kärsivää, ei koditonta, ei viluista, ei nälkäistä tahi elämän
vaivoissa murtunutta raukkaa, jonka ei tullut kiittää vanhaa Ruben
Zeviä lohdutuksesta ja hyväntekeväisyydestä. Rikkaat juutalaiset,
hänen markkinakilpailiansa, kunnioittivat tuota viisasta, aina
neuvokasta ja tarkkasilmäistä vanhusta kansansa patriarkkana, mutta
köyhät häntä melkein jumaloitsivat ja olisivat antaneet vaikka
henkensä hänen puolestaan.
Juutalaislinnan ylikerta oli vahvasti erilleen teljetty omistajansa
käytettäväksi, ainoastaan yksi isompi huone, jossa oli esirippu,
alttari sekä alkukielellä kirjoitetut Vanhantestamentin pyhät
kirjoitukset, oli juutalais-synagoogaksi annettu. Paitsi muutamia
kalliisti koristettuja, tarkasti lukittuja kaappeja, ei mikään
tässä vaatimattomassa asunnossa osottanut rikkaan miehen kotia. Tuo
yksinkertainen sänky, joka sisälsi kovan jouhimatrassin, oli pyhän
maan olivipuusta kyhätty, ja sen yläpuolella seinässä nähtiin nuoren
tytön, melkeinpä vielä lapsen kuva, jonka van Dyck oli maalannut.
Nuot säihkyvät tummat silmät näyttivät kokonaan käsittävän katseliaa;
tuo hienosti muodostettu suu, jonka puoleksi auki olevat huulet
viattomasti ja onnellisesti hymyilivät, ikäänkuin tahtoivat sanoa
hänelle: Eikö ole elämä ihanaa! Onhan Jumala hyvä! Onhan kaikki,
kaikki auringon paistetta, kevättä ja toivoa!
Tässä oli leskimiehen asunto, joka oli lapsensa kadottanut. Yksin
hän ei ollut, hänellä oli veli Smyrnassa, mutta oli ottanut luokseen
toisen veljen vinoksi kasvaneen pojan Joaksen, joka oli 40 vuotinen
mies ja melkeinpä raajarikkoinen. Hän asui alikerrassa vaimonsa ja
kuuden lapsensa kanssa. Joas oli ensimmäinen konttoristi ja hänellä
oli viisas järki sekä kokoova käsi, jonka vuoksi häntä luultiin
perilliseksi ja samaa mieltä hän itsekkin oli. Mutta viimeinen vuosi
oli tehnyt solmun tuohon kultalankaan. Joaksen 14 vuotias vanhin
tytär Rachel oli niin anastanut isänsä vanhan sedän sydämmen, ettei
tämä saattanut viihtyä ilman tyttöä, vaan oli antanut huoneensa
viereen sisustaa hänelle vähäisen uhkean kammarin. Tässä tuhlasi
hän täysin kourin, tuo muuten säästäväinen ja vaatimaton pohatta.
Lattia oli mosaikilla päällystetty, seinät verhottu uhkeilla
flanderilaisilla kankailla. Jokainen huonekalu oli taideteos,
jokainen pieni koriste oli kalleus. Ne ystävät, jotka jolloinkin
saivat tulla nuorta Rachelia katsomaan hänen huoneeseensa ja saivat
nähdä kimaltelevat juvelisormukset hänen sormessaan, ajattelivat: hän
on tuleva perilliseksi!
Kun Ruben Zevi kristittyjen pääsiäispäivän iltana palasi huoneisiinsa
väsyneenä uskonheimolaistensa valituksista, kutsui hän Rachelin
luokseen. Rachel oli oppinut pyhän heprealaisen kielen ja luki joka
ilta kappaleita Moseksen kirjasta, profeetoista tahi psalmeista,
joita muuten luettiin ainoastaan juutalaisten synagoogassa, sitte
kuin heidän rabbiniensa eli kirjanoppineittensa Talmudi eli lakikirja
melkein oli karkoittanut raamatunsanan. Lukeminen lopetettiin
rukoukseen, joka tapahtui saksankielellä.
Ruben Zevin silmät katselivat lempeästi tuota lasta, jota hän
rakasti ja väliin loi hän katseensa myöskin sängyn ylitse riippuvaan
kuvaan sekä taas tuohon lukevaan tyttöön. Tämä vertaileminen häntä
miellytti ja liikutti. Siinä oli tuo salainen lähde, josta hänen
rakkautensa virtaili lapsi Racheliin, jolla oli samaa sukumuotoa,
kuin seinäkuvalla.
Kun tyttö oli lopettanut, sanoi vanhus hänelle:
"Tiedätkö kuka hän oli, joka nyt on Jumalan paratiisissa?"
"Tiedän", vastasi tyttö, "Ruth."
"Tiedätkö myöskin _mitä_ hän oli minulle, vanhalle miehelle, jolla
ei ole ketään muuta rakastettavaa maailmassa kuin sinä ainoastaan?
Tiedätkö, että hän oli silmieni valo ja sydämmeni lohdutus aina
siitä asti, kuin hänen äitinsä kadotin Espaniassa ja kristityt hänen
veljensä tappoivat Gentissä. Sinä olet siromuotoinen, Rachel. Mitenkä
muuten saattaisit olla hänen näköisensä, ja mitenkä muuten saattaisit
nimeäsi ujostumatta kantaa? Mutta Ruth oli ihanin, täydellisin teos
mitä Luojan kädestä lähtenyt on aina siitä asti, kun hän äitimme
Eevan loi Adamin kylkiluusta. Ruth oli enemmän kuin isäimme Ruth;
hän oli se, josta Korkeassa Veisussa veisataan: Minä olen Saronin
kukka, olen laaksojen lilja. Talvi on mennyt ja kukkaset kukoistavat
kedolla... Ymmärrätkö, lapsi, tämän?"
Kun Rachel oli ääneti, jatkoi hän:
"Kukkaset versovat maasta, kukkivat aikansa ja lakastuvat. Mutta
voi sitä ihmistä, jonka jalka tallaa Jumalan ihaninta luomistyötä!
Herra, kuinka kauan sinä peität kasvosi vanhurskaan valituksilta?
Sinä olet minun painanut syvimpään hautaan, pimeyteen ja pohjattomaan
mereen. Kärsimiset olivat minun kylläiseksi tehneet, minun silmieni
lähteet ovat surkeudesta kuivuneet, sinun hirmuisuutesi ahdistaa ja
pakottaa minua sinun aalloillasi. Sinä olet ottanut minulta pois ne,
joita minun sydämmeni on rakastanut, minun ystäväni ovat yksinäisyys,
pimeys ja kuolema. Mutta sinulle minä joka päivä huudan: älä ole
vaiti minun Jumalani, kun pahantekiät sinun kansasi hävittävät! Joka
ilta he takaisin palajavat kiljuen saalista. Tee niille niinkuin
Midianilaisille, niinkuin Sisseralle, Orebille ja Seebille sekä
kaikille heidän ylimmäisillensä! Tee heitä niinkuin rattaan, niinkuin
korren tuulen edessä. Niinkuin kulo metsän polttaa ja niinkuin liekki
mäet sytyttää, vainoo, Herra, heitä juuri niin, sinun rajuilmallasi
ja hämmästytä heitä sinun tuulispäälläsi. Täytä heidän kasvonsa
häpiällä, hävitä ne juurineen ja pelasta kansasi vihollistensa
käsistä!"
Tuo äsken liikuttava, rakkauden ja surun ilmaus Ruben Zevin
kasvoissa, oli näitten sanain kestäessä muuttunut ja osoitti nyt
ankarinta, kovinta, leppymättömintä vihaa. Hänen kansaansa kohtaan
tehdyt vääryydet johtuivat mieleen ja niihin yhtyi vielä muisto
hänen omista kärsimisistään. Hän oli armeliain, hyväntekeväisin, ja
ihmisystävällisin mies kaikkia onnettomia kohtaan hänen oman vainotun
kansansa joukossa. Mutta omille ja tämän kansansa vihollisille tuo
hurskas juutalainen ei saattanut anteeksi antaa. Hän oli Davidin
psalmeista, joita hän tässä oli kertonut unohtanut 67:nen: että
tunnettaisiin sinun autuutes kaikkein pakanain seassa ja kaikki
kansat sinua kiittäisivät!
"Mutta", lisäsi hän miettiväisenä Esaiaan sanoilla: "Nouse, ole
kirkas!... Muukalaiset pitää sinun muuris rakentaman ja heidän
kuninkaansa pitää sinua palveleman. Heidän pitää myös kumaroissansa
sinun tykösi tuleman, jotka sinua sortaneet ovat, ja kaikki jotka
sinua pilkanneet ovat, pitää lankeemaan sinun jalkais eteen. Ettäs
olet hyljätty ja vihattu ollut, kussa ei kenkään vaeltanut, tahdon
minä sinua iankaikkiseksi korkeudeksi tehdä. Sinun pitää pakanoitten
rieskaa imemän... Minä tahdon saattaa kultaa vasken sijaan, ja hopiaa
raudan sijaan ja rautaa kiven sijaan..."
Mitkä loistavat valon välähdykset vuosisatojen yöstä, --
vuosituhansien lohduttamattomat kurjuudet, huokaukset ja
voimattomuus, muuttuneena voitonriemuksi! Ruben Zevin synkät kasvot
kirkastuivat. Hänen verisesti vainottu, tallattu, kaiken maailman
ääriin hajonnut kansa olisi kuitenkin kerran tuleva maailmaa
hallitsemaan! Eikö ole tämä kansa maailman ensimmäinen aatelisto?
Missä löytyy sukuluettelo sellainen kuin on tällä kansalla? Eikö
siinä ollut kuninkaan poikia ja kuninkaan tyttäriä, orjiksi myytyjä?
Ja _he_ kieltäisivät esikois-oikeuttansa? _Hekö_ huokaisivat
iankaikkisessa orjuudessa?
Tuo uskovainen israelilainen nousi seisaalle ja ojensi kätensä
akkunaa kohden ikään kuin hän olisi tahtonut puhua ulkona olevalle
maailmalle. Tuohon voittoon, josta hän, samati kuin koko hänen
kansansa, oli varma, sekaantui myöskin tämän rahakauppiaan käsitys
siitä, mikä _hänen_ toimekseen tulisi sortajien joukossa.
"Niin", sanoi hän, ja hymyili voitonvarmana, "ymmärrättekö
te, te siellä kaukana, että ennustukset joka päivä lähenevät
toteutumistansa? Nyt me jo imemme teidän rieskaanne, ja vuosisadat
toistensa perästä me sen loppuun juomme, siksi, ettei teille jää
mitään, mutta meille kaikki. Julkisesti te meitä lyötte, mutta
salaisuudessa te meitä jo kumarratte. Te jotka tänään meitä
ylenkatsotte, tallaatte, ryöstätte, ettekö tiedä, että huomenna
olemme me teidän herroinanne? Mitä tänään meiltä ryöstätte, se
virtailee meille takaisin huomenna, kuten vuorten virrat juoksevat
hävitettyyn laaksoon. Pöyhkeilkää vielä ylpeydessänne siksi,
että teidän aikanne ja meidän aikamme on tullut; katsokaa, se
on jo lähellä! Ja kun ette enään omista huoneittenne tonttia,
vainioittenne maata, lastenne kapaloita, kädessänne olevaa kirvestä
tahi pöydällänne olevaa kynää, -- kun tuo kaikki on meidän, annettu
meille pantiksi ja te ostatte meiltä velaksi kurjan hautanne,
piiloittaaksenne sinne köyhyytenne ja häpeänne, -- silloin on
meidän aikamme tullut ja ennustus täytetty. Kuten vuohia olette
meitä ajaneet pitkin maailmaa sekä raadelleet meitä ilman armoa;
no siis riistäkää ja repikää nyt toinen toisianne sodassa ja
eripuraisuudessa! Meidän puolestamme te taistelette. Minä olen rauhan
mies, aseita en ole koskaan käyttänyt, mutta minä ylistän sotaa, joka
köyhdyttää teitä, sen vuoksi, että te ette saata miekkaa käyttää
ilman, että ensin hiotte sen meidän kullallamme, sen vuoksi, että
jokainen sotavarustuksessa oleva sotilas kantaa meidän merkkiämme ja
sen vuoksi, että jokainen sodan tappelu, ken siellä voittajana onkin,
on meille voitto!"
Hän oli unohtanut tytön, lapsen, ainoan, joka peljästyneenä ja
hämmästyneenä oli kuullut hänen uhkaavia sanojansa. Sellaisena ei
Rachel vielä ikänä ollut isänsä setää nähnyt. Rachelin mielestä
hän näytti kasvavan Jehuksi tahi Josuaksi; hän käsitti setäänsä
ainoastaan puolittain, mutta hän muisti päivän tapahtumat ja aavisti,
että hänen sorrettu kansansa profeetan äänellä puhui Gog ja Magogille.
Ruben Zevin espanialainen juutalais-veri saattoi kuohahtaa välistä,
mutta hänen käytännöllinen järkensä saattoi hänen pian suunnilleen
jälleen. Hän katsoi taas tytön puoleen; hänen äänensä muuttui
lempeäksi kuin rakastavan isän ääni.
"Unohda tämä!" sanoi hän. "Sinun ikäisenäsi on oikeus uskoa elämään.
Hän, tuossa taulussa, oli kerran kevään iloinen perho, ilman pelkoa,
ilman surua. Minä tahdon, että sinun pitää olla kuten hän, Rachel,
niin kauan kuin saatat. Mene levolle, lapseni! Uneksi ruusuista,
jotka nyt ovat puhkeamassa! Jos toivot jotakin, pikku hupsu, niin
uneksi sitä saavasi! Uutta ratsuhevosta? Tahi kesyä kaurista? Oletpas
pieni velho, sinä, joka saat kaikkia mitä tahdot."
Tyttö kumartui alas, suuteli hänen takkinsa liepeitä ja sanoi
yöhyväiset. Juvelisormus joka oli hänen sormessaan, näytti
muistuttavan vanhusta jostakin.
"Rachel", sanoi hän puoleksi leikillisesti, puoleksi surullisesti,
kun tyttö aikoi lähteä: "älä koskaan anna sydäntäsi kelvottomalle
miehelle!"