Vielä yksi päivä, pojat!
Yksi ainoa päivä vielä!
Yön pimeät hetket eivät levossa kuluneet. Murtuneitten muurien
sisäpuolella työ jatkui lakkaamatta. Avaramman muurin-aukon
sisäpuolelle rakennettiin uusi varustus, mutta vain näön vuoksi,
höllästi kokoon kyhätyistä keveistä puista, jotka kaukaa nähden
näyttivät vahvalta linnoitukselta. Tämän vallituksen alle laitettiin
miina, johon meni suurin osa jäljellä olevasta vähäisestä
ruutivarastosta. Muskettia ja karpiineja varten säästettiin vain 10
latinkia mieheen ja näihinkin latinkeihin täytyi panna pieniä kiviä;
kuulat olivat kaikki loppuun ammutut. Puolustuksen täytyi tapahtua
kiiltävin miekoin. Kaupungin pohjoinen puoli oli kärsinyt vähimmän,
sen torni oli vahvin, päällysrakennus oli liuskasavesta ja perustus
graniittikivestä. Täällä suljettiin kadut tuota pikaa valmistetuilla
vallituksilla, lähimmän muurin viereen laitettiin peitettyjä
käytäviä, joihin pantiin ampumareikiä, ja näitä varten säästettiin
viimeiset latingit. Hevoset rupesivat rehun puutteesta kaatumaan.
Huonoimmat tapettiin varoiksi nälänhädän häätämistä varten. Slange
hoiti itse miinan maahan laskemista. Pimeässä se oli sekä vaarallinen
että vaivalloinen tehtävä. Vakoojia pelättiin; ei oltu varmana
siitä, että kaikki asukkaat olivat kaupungista lähteneet. Miina piti
sytytettämän maan-alaisella ruuti-sytyttimellä, joka oli 20 kyynärän
pituinen; pitemmän olisivat kuulat saattaneet repiä ylös tahi hevoset
kavioillaan loukata. Siinä oli nähtävästi sytyttäjän henki vaarassa.
Slange kääntyi päällikköjen puoleen, jotka häntä lähinnä seisoivat.
"Kinnemund, lähetä minulle luotettava mies, joka ei huoli hengestään
enemmän kuin poikki taitetusta hevosenkengästä! Minä en takaa, että
hän täältä elävänä pääsee, mutta jos hän elää sekä on sytyttimen
sytyttänyt oikeaan aikaan, ei sekuntiakaan liika aikaisin eikä liika
myöhään, on hänen arvonsa ylentynyt yhden asteen ja hän saa sata
unkarilaista guldenia käsirahaksi."
"Tiedän minä yhden", vastasi Kinnemund.
"Minä tiedän toisen", sanoi Koschels.
"Yksi asia vielä! Hänellä pitää olla silmät, jotka näkevät seinän
läpi. Hänen täytyy nähdä ilmoitusmerkkini ruudinsavun lävitse. Minun
käskyni pitää olla tehtynä ennenkuin kissa ehtii silmiään räpäyttää."
Sotaherrat empivät. Heillä oli luotettavia miehiä, jotka saattoivat
henkensä myydä messinkisoljesta, mutta mistä sellaisia silmiä
löytäisi? Ja vähäistä miettimis-aikaa pohjolan asukas aina tarvitsee.
Eversti Gordon näki, miten epäilivät.
"Minulla on sellainen, jota te haluatte, eversti", sanoi hän.
"Niemand, tule tänne!"
Niemand tuli.
"Sinulla ei ole isää eikä äitiä, jotka sinua surevat, jos kuolet.
Tahdotko uskaltaa henkesi ja tappaa muita, jotta omantunnonrauha
asuisi maassa? Sen vuoksi me taistelemme."
"Käskekää!" vastasi poika.
"Hyvä. Kuuntele siis eversti Slangen käskyjä, ja tee ne siten, kuin
minä tiedän, että sinä osaat! Jos elät, olen sinua muistava, jos
kuolet, rukoilen puolestasi."
Poika kuunteli ääneti määräyksiä ja meni sitten etsimään sopivaa
soraläjää, johon hän valmisti itselleen mukavan piilopaikan.
Slange katseli poikaa säälivin silmin, tässä sotilaassa, jota veri ja
kuolema olivat karaisseet, oli tuo tunteen ilmaus harvinaista.
"Lisätkää sytyttimeen kymmenen kyynärää pituutta!" määräsi hän.
"Olisipa pojasta vahinko!"
Tunnin verran ennen päivän sarastusta päristettiin aamurumpua.
Kaikki, jotka eivät olleet vahdissa muurien luona kutsuttiin torille
ja asetettiin järjestettyihin riveihin. Keskelle toria oli tehty
nuotio, joka valaisi sen ympärillä seisovia tummia uhmaavia rivejä.
Eversti Gordon piti aamurukouksen; täällä ei ollut sotapappia. Se
oli lyhyt rukous, Kuningas Davidin 130 psalmi: "Syvyydessä minä
huudan sinua, Herra!" Sitten isämeidän ja siunaus. Viimeiseksi Kustaa
Aadolfin sotavirsi, joka oli heille tuttu Lützenin aamusumuista asti:
"Käy pieni joukko pelvotta,
Vaikk' vihollisten huutoja
Nyt kaikuu kaikkialta!
Sun häviös' on riemunsa,
Vaan riemu koht' on loppuva:
Siis, kestä, mieles malta!"
Kun virren viimeiset säveleet olivat kaikuneet yön viileässä ilmassa,
vallitsi torilla äänettömyys. Nuotion liekit olivat hiillokseen
vaipuneet, yön mustat varjot lankesivat noitten äänettömien rivien
päälle. Eversti Slange oli harvapuheinen suomalainen, joka paremmin
käsitti vahvaa miekan lyöntiä, kuin puhujataitoa, mutta tämä hetki
oli siksi tärkeä, ett'ei sopinut ääneti antaa sen mennä menojaan. Hän
antoi panna enemmän puita valkeaan, ratsasti tarkastellen näitten
pelottomien, kuolemalle vihittyjen rivien ohitse, pidätti vihdoin
korskean, mustan, Breit-nimisen hevosensa, (nimi oli muistona
Breitenfeldistä), ja puhui heille muutaman sanan. Hän ei tahtonut
kysyä, heiltä, sanoi hän, mielivätkö halukkaammin antautua, kuin
taistella, sillä hän tunsi heidät hyvin monen rehellisen ottelun
kokemuksesta; hän tiesi, että he saattoivat voittaa ja kaatua,
kuten urhoolliset miehet. Heidän tuli nyt muistaa, että jokainen
tunti, jonka täällä kestivät, oli tunnin ennätys heidän pääjoukossa
oleville kumppaneilleen sekä samalla myöskin pääsylippu uusiin
voittoihin. Heille itselle oli se ikimuistettavana kunniana,
että he jo kaksi päivää olivat saattaneet viivyttää väkevää ja
pöyhkeää vihollista; heidän tuli nyt vieläkin päivän näyttää sille
hampaitaan, sitte sotajoukko olisi turvassa, ja silloin päällikkö
pitäisi huolta sankareistaan. Heille ei mitään tapahtuisi, jota he
eivät ennen olleet jo monta kertaa kokeneet, mutta heidän miekkansa
kärjestä riippui nyt isänmaan onni ja sodan lopullinen päättyminen.
Tunnus-sanamme on: Jumala kanssamme! Vielä yksi päivä, pojat, yksi
ainoa päivä vielä, ja Neunburgin nimi on teidän nimenne muassa
jälkimaailmalle säilyvä!
"Jumala kanssamme!" kuului riveistä ikään kuin yhtenä kohinana, ja
tämä todisti paremmin kuin äänekkäät hurraahuudot, että sotilaat
olivat päättäneet seurata päällikköänsä kuolemaan. Tuolla vanhalla
voittoihin tottuneella tunnussanalla oli ihmeellisen elähyttävä
voima. Aikaisemmin yöllä oli nuotion ääressä puoliääneen puhuttu,
että oli mahdoton puolustaa itseänsä suurta ylivoimaa vastaan noin
huonojen muurien turvissa. Montapa kertaa on tapahtunut, että
piiritetyssä linnassa on kapinoitsemaan ruvettu vähemmänkin vaaran
uhatessa, kuin mitä tässä tarjona oli! Tässä ei voiton puolesta
taisteltu, eipä edes hengen puolesta. Minkä puolesta taisteltiin
siis? Sen tiesi päällikkö ja häneen saattoi luottaa. Eerik Slangeen
sotamiehet täydellisesti luottivat. Ääneti, vakavina, menivät he
kukin paikalleen, tuohon välttämättömään, viimeiseen, Neunburgin
puolustustaisteluun.
Keisarillisten leirissä pidettiin myöhään illalla sotaneuvottelua.
Tuo sodankokenut Piccolomini kävi malttamattomaksi ja tahtoi
kiirehtiä Banérin jälkeen, hän arvasi jo ennakolta mitenkä paljon he
viipymisellään menettäisivät sekä oli jo alusta alkaen kehottanut
marssia jatkamaan ja jättämään ainoastaan vähäisen osaston Neunburgia
silmällä pitämään sekä nälkään näännyttämään. Arkkiherttua oli
toista mieltä ja sai kreivi de Suysin puolellensa. Hän luuli Slangen
sotavoimaa suuremmaksi, kuin se todellisesti oli, eikä tahtonut
millään ehdolla jättää niin vaarallista vihollista selkänsä taakse.
Tämä tuuma pääsi sotaneuvostossa voitolle. Suuttuneena jätti
Piccolomini keisarillisen leirin maaliskuun 10 päivänä, ennättääkseen
ratsuväkensä kanssa Banérin. Tunnettu asia on, että ainoastaan
muutaman tunnin ennätys pelasti Böhmissä ruotsalaisen pääjoukon
Wallensteinin parhaan oppilaan hurjista iskuista.
Keisarillinen jalkaväki oli yöllä asetettu tuskin 500 sadan askeleen
päähän Neunburgin muureista ja alkoi aamulla ampumisen, joka uhkasi
lakaista koko kaupungin pois maan pinnalta. Uudesta etuvarustuksesta
ei puolen tunnin kuluttua ollut jälkeäkään. Uudet muurinjaksot
kaatuivat ja niitten muassa huoneita pitkät rivit, joten aamulla
saattoi ulkopuolelta nähdä kaupungin sisälle aina torille asti. Nyt
oli arkkiherttuan aika tullut, jolloin oli sopiva vaatia antautumista.
Ampuminen taukosi. Eräs rummuttaja lähetettiin sanaa saattamaan ja
yksi upseeri seurasi häntä. He lähenivät varovasti sitä muurinrikkoa,
joka eilen oli monen monta uhria vaatinut, rummuttaja edellä
alituisesti päristellen rumpuansa, ja sanansaattaja perässä. Kun
ennättivät kuultaville, viipotti upseeri valkoista sotamerkkiänsä ja
huusi täyttä kurkkua:
"Antautukaa! Antautukaa!"
"Mitä nyt?" vastasi Slange, joka seisoi aukossa. "Ampukaa tuo koira,
joka nalkuttaa tuolla alhaalla."
Karpiini välähti ja tuo onneton rummuttaja kaatui kesken päristystä,
otsa läpi-ammuttuna. Sanansaattaja, jota tämä kuula oikeastaan
tavotti, viskasi itsensä maahan ja konttasi nelinryömin leiriin
takaisin.
"Miehet, kaikki paikoilleen!" komensi päällikkö. Hän tiesi, mitä
tästä seurasi.
Taaskin alkoi kanuunan jyrinä ja sellaisella voimalla, joka selvään
osotti vihollisten raivoa. He viskasivat nyt myöskin tulipalloja,
jotka sytyttivät vielä pystyssä olevat talot, ja joita puolustajat
turhaan koettivat sammuttaa. Läntisellä puolella heillä ei ollut
muuta suojaa, kuin jäljellä olevat soraläjät; he olivat pitkänään
maassa ja antoivat rautahaulien viuhata päänsä ylitse, mutta eipä
tämäkään asema pelastanut heitä ponnahtelevista kuulista ja kiven
sirpaleista. Kun keisarilliset tällä tapaa olivat ensimmäisen vihansa
puuskan purkaneet rummuttajan kaatumisen kostoksi, taukosi ampuminen
ja voimakas joukko jalkaväkeä sekä sen etupäässä ratsuväkeä, lähti
tekemään kolmatta rynnäkköä. Tällä kertaa levisi joukon eteen
jääkäriketju, joka tähtäsi jokaiseen, maahan ammuttujen muurien
sisäpuolella liikkuvaan olentoon.
Taistelun päättyminen riippui lähinnäkin siitä, minkä kohdan
viholliset hyökkäyspaikakseen valitsisivat. Kulkisivatko he miinan
yli vai tulisivatko toista tietä? he saattoivat vapaasti valita,
minkä tien tahtoivat. Mikäpä heitä esti? Ei edes pyssyn laukaukset
heitä enään ollut häiritsemässä. Heidän tuli vain marssia sisään,
niin Neunburg oli heidän. Tuo miinoitettu läntinen puoli, jossa
kaikki jo oli maahan ammuttuna, tuotti viholliselle sen edun,
ett'ei hänen tarvinnut joutua tulen ja savun sekaan sillä välin,
kuin muu osa kaupunkia oli liekkien vallassa. He siis valitsivat
sen tien. Jääkäriketju työntäytyi ensin sisään puhdistaaksensa
alaa. Jääkäreillä oli vielä eilispäivän tappio tuoreessa muistossa
ja he siis lähenivät varovasti vakoillen, valmiina antamaan tulta
jokaiselle epäiltävälle esineelle. He havaitsivat paikan alttiiksi
heitetyksi ja kävivät rohkeiksi sekä hajaantuivat edemmäksi. He
eivät olleet huomanneet poikaa, joka piiloutuneena makasi suuressa
soraläjässä, mihin maan alla oleva sytytin johtui.
Heidän antaessaan merkkiä, että sisäänkäytävä oli vapaa, ryntäsi
keisarillinen ratsuväki ensin sisään eversti Gaylingin, Gonzagan,
Briganzan ja Golben johtamina, raskaasti varustettuja ratsumiehiä
mustissa rautapäähineissä ja kiiltävissä haarniskoissa. He
jakaantuivat kahtia ja seisattuivat muurin-aukon sisäpuolelle
jättääksensä tietä jalkaväelle sekä varjellaksensa heitä sellaisesta
tuhoa tuottavasta tapahtumasta, kuin heitä edellisenä päivänä oli
kohdannut. Jalkaväki seurasi taajoissa riveissä, se oli pakotettu
tunkeutumaan kokoon soraläjien ja etuvarustuksen kaikkialle
jääneitten pirstaleitten välitiloihin.
Silloin kauhistuttava pamaus järistytti maata, puunkappaleita,
kivistä ja sorasta sekä tulen liekeistä muodostunut pilvi pimensi
ilman, ja keisarilliset tarkk'ampujat, jotka olivat ehtineet
edemmäksi, näkivät kauhukseen sekä jalkaväen että ratsuväen katoavan
sorapilveen.
Tuskin oli tuo raskas mustanharmaa hattara ennättänyt hajota,
ennenkuin Slange mustalla Breitillään ikään kuin maasta nousten
hyökkäsi ryntääjien päälle. Enemmän tuhoa tuottavana kuin milloinkaan
riehui miekka noitten pelästyneitten ja kauhistuneitten joukkojen
keskellä, jotka olivat vaaran välttäneet ja nyt hajaantuen pakenivat
kentän yli mutta sinnekkin takaa-ajajat heitä seurasivat ja
hakkasivat heidät maahan, siksi, että kaksi heidän perimmäisistä
jalkarykmenteistään, joita uskaliaat päälliköt johtivat, muodostivat
neliskulman ja ratsuväen avulla pakottivat Slangen väen palaamaan
takaisin kaupunkiin. Kinskyn, joka oli rohjennut mennä kauimmaksi,
täytyi antautua vangiksi.
Kolmas rynnäkkö oli takaisin survaistu, mutta siinä oli tullut
suurempi mieshukka kuin edellisissä. Nyt heidän työnään oli saada
kaupunkiin tunkevat jääkärit pois suorituksi. Mutta mitä tämä uusi
menestys näitä voittajia hyödytti? Liekit olivat nielleet heidän
varustuksensa ja työntäneet heidän yhteen kaupungin nurkkaan. He
olivat piiritetyt, ilman ampumavaroja, ruokavaroja tahi rehuja,
uuvuksissa kolmen päivän ja yön taistelusta. Slange katseli aurinkoa;
se oli kohta korkeimmillansa. Kun se laskeutuisi länteen niin
alhaalle, ett'ei vihollisten joukot tunnin aikaakaan saattaneet
päivän valossa ajaa Banéria takaa, -- silloin hän tahtoi antautua.
Hän tarkasteli ja kiitti pohjoisen muurin luona olevaa sotaväkeänsä.
Rivissä seisoi vielä 1,200 miestä; siinähän niitä vielä oli
kylläkin, olipa enemmän kuin puolet jäljellä. Niistä 1,000 joita
kaivattiin oli muutamia kaatunut tahi tullut haavoitetuksi, toiset
olivat sairastuneet ja loput olivat yöllä ja rynnäkköjen aikana
karanneet vihollisten puolelle. Tuo ankara ylipäällikkö luki rivit.
Hänen katseensa kirkastui kun hän havaitsi, ett'ei yksikään hänen
ruotsalaisistaan, suomalaisistaan tahi skottilaisistaan ollut
lippuansa pettänyt. Saksalaiset vain olivat väsyneet olemasta
maansa verikoirina. Sota-oikeus olisi heitä tuominnut ammuttavaksi;
valamiehistö olisi vastannut: eivät ole syyllisiä.
Yksi osasto keisarillisista vartioitsi Schwartxachin pohjoista
rantaa, mutta tuli, piiritettyjen onneksi, valkean liekkien vuoksi
estetyksi viimeiseen rynnäkköön osaa ottamasta. Kello kolmen aikaan
jälkeenpuolenpäivän lähetti Slange sanansaattajan keskustelemaan
antautumis-ehdoista. Siinä olikin jo aika täpärällä, sillä uusi
rynnäkkö uhkasi joka haaralta.
Tuota nuorta luutnanttia ei ammuttu rummuttajan sovitus-uhriksi,
kuten pelätä olisi sopinut. Arkkiherttua vaati heitä antautumaan,
jollei hyvällä, niin pahalla. Keskustelua kesti, kuten Slange oli
arvannut, monta tuntia. Vihdoin sovittiin, ja päätettiin tyytyä
sotavankeuteen ja kunnialliseen kohteluun. Upseerit saivat pitää
hevosensa ja Slange korskean Breitinsä, tämä oli kunnian-osotus
urhoollista vastustajaa kohtaan.
Ruotsalainen sotajoukko oli kadottanut 1,200 miestä parhaista
sotilaistaan ja 26 ratsaslippua, mutta keisarilliset olivat
kadottaneet vielä enemmän: Banérin pääjoukon hävittämisen ja
ratkaisevan voiton. Kuitenkin heidän leiristään kuului suuri ilo ja
riemu: nyt on käärme onaleesen saatu! [Die Schlange, käärme.]
Aurinko läheni taivaanrantaa, kun nuot aseistaan riisutut sotavangit
vahvan saattojoukon seurassa jättivät palavan, hävitetyn kaupungin
taaksensa. Eräs sen aikuinen kertoja lisää, että kolmet vaunut,
joissa oli naisia, luultavasti saksalaisten upseerien rouvia,
seurasivat jonon muassa.
Vähäisestä, ennen kukoistavasta Neunburgista oli ainoastaan
mustentuneet, mäsäksi ammutut rauniot jäljellä sekä sen
onnettomat, kodittomat, hajaantuneet asukkaat. Nämät olivat,
kun kuulivat ensimmäisen huhun antautumisesta, rientäneet
kaupunkiin pelastaaksensa, jos mahdollista, vähäisenkin jäännöksen
omaisuudestaan, mutta toiset olivatkin jo ennättäneet ennen heitä.
Saaliinhimoiset sotarosvot, sodan hyenat, jotka aina kulkevat
sotajoukkojen jäljissä, olivat olleet vikkelämpiä kuin he, ja
tunkeneet noihin vielä palaviin huoneisiin sekä anastaneet kaiken:
jolla vain oli rahallista arvoa. Myöskin Slangen väki oli viimeisinä
hetkinä ryöstänyt säästörahaksi vankeuteensa kaikki mitä ennättivät
saada. Se oli sotilaan tapa, saalis kuin saalis! Takaisin palaavat
asukkaat onnistuivat ainoastaan säälivien baierilaisten vahtimiesten
avulla saamaan puoleksi sulaneen kattilan ja jonkun puoli palaneen
patjan ryöstäjien kynsistä. He olivat hädässään, kiireissään ja yön
pimeässä myöskin jättäneet jäljelle vanhat heikot vanhempansa ja
kipeät lapsensa. Missä he nyt olivat? Laskeva veripunainen aurinko
ei tietänyt mitään edellisen yön kauhistuksista eikä ollut sillä
yhtäkään vastausta kyyneleissä vietetyn päivän lohduttamattomille
kysymyksille. Valkean liekit tiesivät ehkä kaikista enimmän, mutta
nekin nyt olivat sammuneet ja hiilus tirkisteli vastausta vailla
etsivien vapisevia käsiä, jotka tuhassa koperoitsivat.
Sillä aikaa kuin vangit, paremmin iloisina kuin surullisina siitä,
että tiesivät itsensä pelastuneeksi varmasta kuolemasta, marssivat
leirille, kysyi Slange, joka ratsasti Gordonin rinnalla:
"Mihinkä poika jäi?"
"Ruutimiinan soran alle", vastasi Gordon levollisesti.
Neunburgin sankari unhotti hetkeksi voiton ja vankeuden.
"Kolmekymmentä kyynärää!... Miksikä ei neljäkymmentä?" sanoi hän
itsekseen.
Aurinko laski Neunburgin viimeisen päivän ylitse, Juhana Banérin
pelastuksen ylitse, äärettömän veren ja kyynelten paljouden ylitse,
mutta ei Eerik Klaunpoika Slangen, Karunan kartanon omistajan maineen
ylitse, joka oli jälkimaailmalle säilyvä. Ruotsi on kasvattanut
niin monta urhoollista miestä, ettei se henno kadehtia Suomelta
sukulunastus-oikeutta tuohon "ruotsalaiseen Leonidaaseen."