Tulkaapas ne ottamaan!
"Kolmen tunnin lepo. Ratsumiehet astuvat hevosen selästä ja ratsuille
syötetään, mitä niille kaupungissa saatavissa on. Päivän koittaessa
kaikki asukkaat käsketään torille. Kaikkien täytyy olla mukana
muurien kuntoonpanemis-työssä. Hakkaa maahan jokainen, joka vastaan
vänkäilee! Kaikkea mitä kelpaavaa on, sitä käytetään, kiviä, tiiliä,
risuja, pölkkyjä, santaa, multaa. Lähellä olevat rakennukset,
tahi niin monta kuin ehditään, hävitetään tarve-aineiksi. Te,
ratsumestari Sigfridsson, hankitte hevosille ruokaa, ja te, kapteini
Stamer, annatte tutkia kellarit ja aitat muonavaroja varten. Jos
viini-astioita löydetään, niin niitä vartioidaan. Päiväpalkka
miehistölle, mutta ei mistään hinnasta tippaakaan hävittämiseksi!
Eversti Gordon, te pidätte johtoa muurien luona. Minä luotan teihin,
joka olette lähin mieheni. Te tiedätte, että tässä aika on täperällä.
Kaksi tuntia auringon nousun jälkeen etujoukot meidät jo ennättävät."
"Vielä saattaisimme ennättää pääväen", sanoi Juho Gordon, joka oli
Kustaa II Aadolfin kiitettyjä skottilaisia, nykyään Wiipurin ja
Uudenmaan jalkaväen jäännösten päällikkö.
"Ratsuväen? No niin, mutta kun viholliset ovat kantapäillämme, teemme
viisaammin, jos telkeemme sotajoukon selässä olevan portin."
Ja väsyneenä, kuten koko hänen väkensä, äkillisen öisen ratsastamisen
perästä, viskasi päällikkö itsensä olkilyhteelle pitkäkseen siinä
talossa, jonka asukkaat hän nykyään oli pelästyttänyt ja karkoittanut
heidän yörauhastaan. Nukkumisesta ei puhettakaan, muutaman
silmänräpäyksen lepo oli ainoa mahdollisuus, lakkaamatta häntä
häirittiin uusilla sanomilla sekä käskyjen pyynnöillä. Talon lapset,
jotka oli pantu ullakon turviin, itkivät ääneensä. Koirat ulvoivat.
Hevosenkavioin kopina ja ihmisten melu kuului ulkoa kadulta. Vahti,
joka oven edustalla seisoi vilusta tärisevänä, paiskeli käsiään
ristin rastin ja katseli halajavin silmin takassa palavaa valkeaa,
joka oli tehty rikkinäisistä tuoleista, rahin ja pöydänkappaleista
sekä kaikellaisista poltto-aineiksi kelpaavista esineistä. Oli kylmä,
pimeä yö, Maaliskuun alkupuolella 1641. Uhkaavien lumipilvien välistä
kimalteli Otava kaukana pohjoisessa lumisen Ruotsin ja etäisen Suomen
ylitse.
Juhana Banér seisoi loistavan, voittorikkaan ratansa lopussa. Hän
oli oitis uudenvuoden jälkeen, huolimatta silloin vallitsevasta
kovasta pakkasesta, alkanut rohkean matkansa Thüringistä Tonavata
kohden. Keisari ja hänen valtiopäivänsä olivat koossa Regensburgissa
vaaraa aavistamatta. Mikä loistava saalis, jos kuten kotka iskisi
kiinni Rooman valtakunnan ruhtinoihin ja päämiehiin, sekä teräksisin
kynsin veisi ne pois ja laskisi varovasti alas Itämeren rannalle
tahi Tukholman linnaan! Tämä oli jo toinen kerta, kun suomalaisen
ratsuväen hevoset joivat Tonavasta. Nyt heidän ratsastajansa
saattoivat kuuluvasti huutaa "hyvää huomenta" keisarille virran
ylitse; jää oli kiinni takonut tuon väkevän virran, joka kesyllä
pinnallaan nyt kannatti Köningsmarkin ja hänen 600 miehisen ryöstävän
partiojoukkonsa. Mutta äkki-arvaamatta tuli suoja-ilma. Heltyneenä
katolilaisten rukouksista, itki Neitsyt Maria jään sulaksi. Kuten
kevät-tulvia virtaili keisarin joukkoja joka haaralta, ja Banérin
täytyi vähälukuisen joukkonsa kanssa pelastaa itsensä kiireisesti
peräytymällä, josta sotahistoriakin kiitoksella mainitsee. Hänen
jälkijoukkonsa, jota henkirykmentin eversti, Eerik Slange komensi,
puolusti peräytymisretkeä semmoisella urhoollisuudella, että sen nyt
yön tullen, vihollisten ollessa kantapäillä, täytyi heittäytyä tuohon
vähäiseen, heikosti varustettuun baierilaiseen Neunburgin kaupunkiin
joka sijaitsi peräytymislinjalla lähellä Böhmin rajaa. Banérin käsky
kuului: kokoo hajonneet joukot ja yhdy minua joukkooni Chamissa!
Mutta ennenkuin Banér sinne ehtisi, olisivat viholliset jo häntä
vastassa. Käskyjä saattaa totella korpraalin ja sotapäällikön tavalla.
Gordon meni kortteeriinsa virkistääksensä itseänsä omalla tavallaan.
Hän antoi valaa itseänsä kylmällä vedellä. Tätä lääkettä hän käytti
sekä kipua että väsymystä parantaakseen. Mutta hänellä oli myöskin
toinen, vielä tehokkaampi lääke, pieni taskuraamattu. Hän istahti ja
rupesi tätä tulisoihdun ääressä lukemaan.
Huoneen pimeässä nurkassa liikkui jotakin. Gordon valaisi
tulisoihdulla nurkkaa ja näki pojan, joka makasi paljaalla
kivilattialla uneen vaipuneena. Poikaa vilutti. Gordon, joka juuri
oli pukenut ylleen, tuon äskeisen kylmän kylvyn perästä, riisui
päältään sotaviittansa, jonka hän huolellisesti levitti nukkuvan
pojan päälle.
Päivä alkoi koittaa. Neunburgin peljästyneet asukkaat kokoontuivat jo
torille. Sellaista yötä he eivät olleet eläissään nähneet. Jos pimeys
oli kauhuja täynnä, niin päivän tullessakin uudet vaarat uhkasivat.
Miehet, naiset ja puolikasvuiset lapset, kaikki, jotka suinkin
jaksoivat kantaa kiviä, tahi santarattaita vetää, ajettiin muurien
luo työhön. Jota enemmän päivä valkeni, sitä kurjemmalta muurit
näyttivät hajonneessa tilassaan. Siellä täällä ratsumiehet niitten
yli ratsastivat: nämät olivat useain peräytyneitten ruotsalaisten
osastojen yksityisiä hajonneita tahi harhassa kulkeneita jälkeen
jääneitä ratsumiehiä. Nyt ruvettiin hajoittamaan läheisiä rakennuksia
ja näitten hirsillä tahi kivillä täyttämään muurien aukkoja.
Savilusikalle ei enään aikaa riittänyt. Tähän hirsi, tuohon kiviläjä,
santaa väliin ja tuo uusi tilapäinen muuri sai kelvata semmoisenaan.
Aurinko ei vielä noussut etäällä olevan Böhmer Waldin huippujen
yli, kun etujoukko vihollisten ratsuväestä jo näkyi lännestä päin
Schwandorfiin vievällä tiellä. Eerik Slange seisoi muurien päällä,
kiikari oli hänen ainoassa jäljelle jääneessä kädessään, oikeassa,
vasemman oli hän kadottanut muutamia kuukausia sitten nälkäleirissä
Saalfeldissa.
"Nuot ovat baierilaisia!" sanoi hän lähimpänä seisoville. "Älkää
niistä, pojat, huoliko; siinä on ensimmäinen sääskiparvi! Jospa
meillä olisi edes yksi ainoa kanuuna, että saattaisimme heille
raitista hyvää huomenta lausua!"
Neunburgilla oli muutamia vanhoja ruostuneita pieniä tykkiä, mutta
ei ainoatakaan kunnossa olevaa kanuunaa, ja Slangen lentävä joukko
ei tykkejä mukanaan kuljettanut. Vihollisten ratsumiehet, joita oli
noin 200 paikoille, saattoivat esteettömästi lähestyä kaupunkia
sekä tuskin enemmän kuin pyssynkannattaman päässä tarkastella
sen linnoituksia. Nähtiin niitten lähettävän muutamia vähempiä
partiojoukkoja liikkeelle sillä välin, kuin kaksi miestä palasi
ratsastaen takaisin samaa tietä kuin olivat tulleetkin, luultavasti
viemään tietoja pääjoukolle.
"Nuot ovat Mercyn baierilaisia", jatkoi ylipäällikkö. "Von Gerdten,
tuolla kiipeää eräs nainen muurin yli!"
Kapteini von Gerdten tempasi lähimpänä seisovalta mieheltä aseen,
tähtäsi ja ampui. Nainen kaatui, koetti nousta, kaatui taas ja jäi
pitkäkseen. Kovin tärkeää oli, ettei ketään karkulaista laskettu
hiipimään kaupungista vihollisten luo, kertomaan ruotsalaisen joukon
todellisesta voimasta.
Vihollisten ratsumiehet vastasivat ampumiseen karpiinien
laukauksella, mutta väli oli liian pitkä, luodit eivät kannattaneet
rintasuojaan. Hieno savupilvi liehui länsituulen muassa lakeuden
ylitse. Muureista ei mitään vastakaikua kuulunut.
Maanmiesten läheisyys vietteli kaupunkilaisia uudestaan lähettämään
ilmoituksen-viejää. Ei ollut viittä minuutiakaan kulunut naisen
kaatumisen jälkeen, kun ylipäällikön tarkka silmä oli havainnut noin
15 tahi 16 vuotiaan pojan, joka hinasi itseänsä alas muurin ulkosivua
pitkin ja katosi sitten kuivaan vallihautaan. Laukauksia kuului,
luodit sinkoilivat, vaan osumatta.
"Niemand", sanoi eversti Gordon vähäiselle hoikalle vapaaehtoiselle,
joka aina oli hänen rinnallaan, puoleksi palveliana, puoleksi
käskyläisenä, "ota kiinni tuo poika tuolla, hän saattaa tehdä meille
vahinkoa!"
Tuota pikaa oli Niemand muurin toisella puolen ja alhaalla
vallihaudassa. Siinä alkoi jahti semmoinen, joka veti kaikkein
katseliain silmät puoleensa. Karkaaja ajettiin piilostaan ulos
aukealle kentälle. Hän juoksi kuten ajettu ilves vakoovaa
ratsastajajoukkoa kohti, kompastui, vaan pääsi jälleen jaloillensa
kyykistyi alas, liukui vainion-ojaan, joutui näkymättömiin ja
ajettiin taas näkyviin. Jos hänkin oli nopsajalka, niin kyllä
hänen takaa-ajajansakin oli yhtä liukas. Vihdoin hän saavutettiin.
Molemmat pojat nähtiin painiellen kierivän toinen toisensa ylitse.
Baierilainen oli isompi ja voimallisempi, mutta hänen takaa-ajajansa
oli notkeampi ja ketterämpi. Neljä baierilaista ratsumiestä läheni
auttamaan maanmiestänsä. Slange lähetti yhtä monta kaupungista.
Laukauksia vaihdettiin, pojat katosivat ruudinsavuun. Kun he
taas tulivat näkyviin, toi Niemand vankinsa, hihnalla sidottuna,
kaupunkiin.
"Kukas on tuo reipas poika?" kysyi Slange.
"Hän sanoo nimensä olevan Niemand, Ei-kukaan", vastasi Gordon. "Minä
löysin hänen eräällä satamalaiturilla Suomessa, kun toissa kesänä
sain käskyn tuoda Viipurilaisiani tänne. Tuosta kissanpojasta saattaa
tulla leijona, jos muuten kuulat hänelle elonpäiviä suovat."
"Hyvä. Saat kirjotuttaa hänet kirjoihin korpraalina... Kinnemund,
toimita, että naiset ja lapset ajetaan muureilta pois! Taube,
tuotappas palkkia tänne, läntinen torni tarvitsee vahvistusta. Tunnin
päästä saattaa Mercy olla täällä."
Kello oli 9 paikoilla aamulla, kun kenraali Mercyn eturatsastajat
näkyivät maantiellä ja kohta heidän perässään seurasi vahvat osastot
hevosväkeä. Erik Slange tarkasti kiikarinsa avulla vihollisten
jokaista liikettä eikä salannut pelkoansa. Antaisivatko nuot
ratsujoukot hänen olla hätyyttämättä ja jatkaisivatko he marssiansa
Banérin jäljissä? _Tätä_ hän pelkäsi. Vai odottaisivatko he
pääjoukkoansa iskeäksensä tuhoa tuottavalla ylivoimalla tuohon
melkein varustamattomana olevaan Neunburgiin? Tätä hän toivoi.
Eipä hänen toivonsa pettynytkään. Mercyn hevosväki odotti jalkaväkeä,
joka saapui päivällisaikaan, eikä ainoastaan Mercy, vaan hänen
jäljessään myöskin arkkiherttua Leopold Wilhelm ja Piccolomini
keisarillisen joukon päävoimalla, noin 20,000 miestä, jotka
kaikki ajoivat takaa Banéria. Hän oli, ennätettyään tuskin päivän
marssin heidän edelleen 10 tuhanneksi kokoon sulaneen ruotsalaisen
sotajoukkonsa kanssa, asettunut länsi Böhmiin. Nyt näkyi, miten
tärkeää oli, etteivät keisarilliset tietäneet, suuriko Ruotsin
sotavoima Neunburgissa oli. He luulivat täällä saavansa puolet
ruotsin sotajoukosta kynsiinsä. Takaa ajo keskeytettiin, Neunburg
piiritettiin joka haaralta.
Maaliskuun 8 päiv. 1641, iltapuolella, kun kaupunki oli piiritetty,
tuli sovintolähetti arkkiherttualta Erik Slangen kanssa
pakkosopimusta hieromaan. Ruotsalaisen päällikön pitäisi käsittämän,
että tässä puolustus oli mahdoton, sekä antautua koko osastoinensa
vangiksi.
Erik Slange oli asettanut väkensä siten, että näytti toista vertaa
lukuisammalta, kuin mitä se todellisuudessa oli, sekä otti portilla
sanantuojaa vastaan. Hän oikasi oikean käsivartensa vastaten
suomalaisella vakaalla levollisuudella, että niin kauan kuin hänellä
vielä on tämä toinen käsi, niin hän, sekä hänen väkensä kyllä
Neunburgia puolustavat.
Lähettiläs muistutti:
"Hänen korkeutensa arkkiherttua tarjoaa nyt teille kunniaa tuottavia
ehtoja, mutta jos häntä pakotetaan rynnäkköä tekemään, niin hän ei
voi taata, että armoa annetaan. Hän vaatii, että koko varustusväki
oitis laskee aseensa pois."
"Tulkaapas ne ottamaan!" vastasi Slange, Leonidaan mainioilla,
Termopylessä lausutuilla sanoilla.
"Herra kenraali!" huudahti lähettiläs, joka luuli seisovansa, jollei
juuri Juhana Banérin edessä, niin kuitenkin hänen läheisen miehensä
edessä. "Te saatte vielä sanaanne katua."
"Niinkö luulette?" vastasi Slange, joka suomalaisen hitaudella nyt
vihdoinkin vimmastui. "Minä niin vähän kadun sanojani, että jos hänen
korkeutensa minulle vielä moisen sanansaattajan lähettää, niin minä
häneen vastaukseksi kuulan lennätän."
Lähettiläs meni. Neunburgissa ei sotaneuvottelua pidetty; siellä ei
keltään kysytty, haluttiko häntä mennä kuolemaan vai eikö. Mitäpä se
noita 2,000 koski, jos kaatuivatkin, kun vain tuo voittoihin tottunut
ruotsalainen sotavoima, kun vain Banér ja hänen 10,000 miestänsä
saivat aikaa pelastuakseen? Kahdenkertaisesti ponnistettiin voimia
muurien kuntoon panemisessa. Kaikki kantoivat tiiliä ja soraa,
ratsuväen hevosia käytettiin vetojuhtina. Täällä ei paljoakaan muonaa
ollut, mutta vielä vähemmän oli rehua, vaan mitäpä siitä, sopihan
hevoset tappaa ihmisille elatukseksi ja sillä tavoin oli kaikki
pelastettuna.
Jo samana päivänä alkoi kevyt kenttätykistö ampua paukutella
muuria vasten. Sotamiesten silmissä nuot kuulat olivat papuja ja
kauranryyniä eikä ne myöskään sanottavaa vahinkoa tehneet. Yöllä
vasta oli raskas tykistö saapuva ja sen kovakouraista tervehdystä
vastaanottamaan täytyi olla paremmin varuillansa.
Slange pelkäsi, että yöllä tapahtuisi päällekarkaus. Puolet hänen
väestänsä lähetettiin täydessä varustuksessa nukkumaan kolmeksi
tuntia, jonka kuluttua heidän tuli astua muurien luona varustuksessa
seisovien sijaan. Kaikki työntekiät olivat saman käskyn alaisia. Voi
sitä onnetonta, jonka käsivarsi väsyi tahi silmät unen raskauttamina
kiinni vaipuivat. Rauhan onnellinen työmies, joka päivän rasitusten
perästä häiritsemättä levolle laskee vaatimattomalle vuoteellensa,
ei ymmärrä, että sota ainaisesti, säälimättä vaatii raudan voimaa
ihmisjäntereiltä.
Yö kului kuitenkin hiljakseen; myöskin keisarilliset pitivät
vaivalloisen marssin perästä yön lepoa tarpeellisena. Mutta päivän
koittaessa, k:lo 5 aamulla soitettiin hätätorvea. Neljä rykmenttiä
baierilaista jalkaväkeä, jonka lisänä vielä oli vahva reservi,
koetti tehdä rynnäkköä ja toivoi saavansa apua kaupungin asukkailta,
maanmiehiltänsä. Päällekarkaajissa oli moniaita Tillyn sotavanhuksia,
ja nämät pelätyt sotilaat osottivat olevansa vanhan maineensa
arvoiset. Maanmiehet olivat pelastettavat ja anastajat ajettavat
Baierin rajoilta, väärä-uskoisten ylpeys oli maahan masennettava
pyhän neitsyen jalkojen eteen. Ja baierilaiset taistelivat, kuten
maansa puolesta taistellaan. He kiipesivät vastustamattomasti yli
vallihaudan, sekä heikkojen, matalien, hajonneitten muurien yli,
hyppäsivät kaduille, yhtyivät kaupungin rohkeimpiin asukkaihin,
jotka olivat tarttuneet piilossa oleviin aseihin, ja laskivat jo
kuuluviin kaikuvan victoria-huudon, kun Slange ratsuväkensä etupäässä
hyökkäsi heidän päällensä. Siinä nyt ei auttanut urhoollisimmankaan
vastaanponnistukset. Sisään tunkevat ratsastettiin kumoon, ja he
kaatuivat keihäitten pistosta tahi miekan iskusta, tahi ajettiin
takaisin muurien ylitse, vähäinen jäännös pelasti itsensä talojen
turviin, josta ruotsalaisia ampuivat. Gordon puolusti eronsaaneitten
ratsumiestensä ja vähäisen, 200 miehisen jalkaväkijoukkonsa
kanssa hyvällä menestyksellä kaupungin itäistä puolta. Vihollisen
reservi olisi saattanut lopullisen menestymisen muuttaa, mutta se
ei liikahtanut, luultavasti se tahtoi antaa baierilaisten itse
valloittaa kaupunkinsa. K:lo 7 aamulla oli ensimmäinen rynnäkkö
survaistu ja viholliset vetäysivät pois, joka haaralta.
Minkälainen hävitys! Kuolleita ja haavoitettuja, verisiä katuja,
aseita ylt'ympärillä, hurja epäjärjestys, valitus ja tuskanhuuto.
Tuossa makasi lapsi, sen oli hevosenkaviot kuoliaaksi sotkeneet;
tuossa munkki, ase kädessä ja pää halaistuna; tässä nainen keihään
lävistämänä. Joukko kaupungin hätääntyneistä asukkaista kolkutti
toivottomana kirkon ovea, jonka toiset pakolaiset olivat teljenneet,
he kun jo ennen olivat ehtineet tämän pyhitetyn rauhanmajan suojaan.
Muutamien katujen varrella raivosi hillitsemätön ryösteleminen,
jota päällikötkään eivät estää voineet, koska näistä taloista oli
ruotsalaisia ammuttu ja muutamat ryntääjistä olivat siellä etsineet
piilopaikkaa itsellensä. Nämät onnettomat vedettiin esiin kellareista
ja ullakoista, ja tekivät polvillaan ollen ristinmerkin, rukoilivat
henkensä säästämistä ja tulivat kuitenkin paikalla maahan hakatuiksi.
Sota-oikeus tuomitsi ne, jotka olivat ryntääjiin yhtyneet; tuomio oli
lyhyt: rangaistava vasten seinää, neljä kiväärinsuuta, kaikki oli
valmista.
Sellainen oli sodan ja sellainen Banérin koulu. Kolmekymmen-vuotinen
sota oli käynyt paljoa raaemmaksi, sitte kuin suuri kuningas Kustaa
II Aadolf ei enään pidättänyt sen verta vuotavaa ruoskaa. Juhana
Banérin syystäkin mainehikkaaseen nimeen on kuitenkin tarttunut,
erittäinkin Baierissa, sydämmettömien tekojen tummia pilkkuja.
Täällä, jossa katolilainen umpi-uskoisuus piti itsensä vapautettuna
kaikesta säälistä väärä-uskoisia kohtaan, katsoivat nämätkin itsensä
vapautetuiksi kaikista ihmisellisistä tunteista. Silmä silmästä,
hammas hampaasta. Neunburgia kohdeltiin paremmin, kuin montaa muuta
kaupunkia, jotka, kun rynnäkkö oli takaisin survaistu, pitivät
vihollisten puolta. Täällä ei ollut mikään joukkioraatelus, ei
yleistä ryöstöä; ei yhtäkään naista solvaistu, ei yhtäkään lasta
keihästetty. Turvattomien joukossa taistelun aikana tapahtuneita
onnettomuuden kohtauksia ei kukaan voinut estää. Tottunut kun oli
saalista saamaan, otti sotamies mitä näkyviinsä sattui Hänelle,
joka tänään eli ja huomenna kaatui, elämä tuskin enään oli mistään
arvosta. Hän otti toisilta hengen samoin, kuin hän omansa antoi,
välinpitämättömänä, tunteettomana. Mitä häneen koski ihmis-onnen
tähteet? Ainoa, jonka vuoksi ansaitsi elää, oli voitto.
Vielä kesti ryöstäminen, sota-oikeusto, koputus teljetylle
kirkon-ovelle; voittajat eivät vielä ehtineet saada ilmaa
hengittääkseen eikä rahia levähtääkseen; haavoitettujen haavat eivät
vielä olleet siteissä, hajonneet joukot eivät ennättäneet tulla
riveihin järjestetyksi, ennenkuin keisarillisten jykevät kanuunat
alkoivat aivan läheltä ampua muureja kohden, kahdesta, yöllä
valmistetusta patterista. Siinä ei enään papuja ollut, vaan raskaita
rautapalloja, jotka osuivat kaikkeen ja musersivat kaikki. Tornit ja
rintavarustukset ruhjoutuivat alas vallihautaan; muurit lohkeilivat
ja hajosivat kappaleiksi; niitten puolustajat olivat pakoitetut
kiireimmiten etsimään itselleen turvallisempaa paikkaa. Ylipäällikkö
oli tuon jo ennakolta arvannut. Hän antoi puhdistaa kadut ja viedä
asukkaat taloihin ja kellareihin. Sotilaitten rivit järjestettiin ja
jaettiin; heidän uusi työnsä oli jokaiseen, muuriin syntyvään aukkoon
rakentaa varuste. Kun tämä oli murskaksi ammuttu, rakennettiin sen
sijaan taas uusi. Näin tätä työtä pitkitettiin koko päivä. Mutta kun
aurinko alkoi mailleen mennä, silloin muurit ja varustukset olivat
laajalti kaatuneet ja myöskin ne huoneet, jotka olivat ampumalinjassa
muurin-aukkojen edessä, olivat hajalle ammuttuna. Ennakolta jo
odotettiin uutta rynnäkköä, eikä se tulematta ollutkaan. Mutta tätä
vastaankin Slange oli varuillansa.
Illan tullen tykistö äkkiä taukosi ampumasta, ja vahvat pataljoonat
jalkaväkeä samosi esiin kentän yli. Heillä ei ollut pitkä matka
marssittavana, heitä olisi saattanut asettaa kuten pattereita,
pyssynkantaman päähän kaupungista, jossa heillä ei ollut yhtään
kanuunaa peljättävänä. Ryntääjäjoukko hyökkäsi sinne, missä muuri
laajimmalta oli kukistunut, sillä välin kuin partiojoukot koettivat
tehdä eksytysrynnäkköä piiritettyjen kylkeen ja selkään.
Viimeksi mainittujen paikkojen puolustus oli jätetty Gordonille ja
hänen jalkaväellensä, joitten joukossa oli puoleksi ratsuväkeä,
jotka tässä nyt kuitenkin ilman ratsuja taistelivat. Slange itse
sekä hänen täydessä varustuksessa olevat ratsumiehensä, joita oli
600:n paikoille, odottivat päällekarkausta suuren muurin-rikon
ääressä. Ryntääjät havaitsivat rikon olevan auki ja hyökkäsivät
sisään ääntevien sotahuutojen kaikuessa sekä kirkuen keisarillisten
tuttua tunnus-sanaa: Jesus Maria! Tätä ratkaisevaa hetkeä,
jolloin päällekarkaajien rivit hajosivat heidän kiivetessään
muurin jäännösten yli, oli Slange edeltäkäsin odottanut. Nyt hän
ratsuväkensä koko voimalla hyökkäsi niin raivosasti ryntääjien päälle
sivultapäin, että kaikki hänen tiellään kaatuivat tahi joutuivat
hevosten tallattaviksi. Koko ryntääjäjono ruhjottiin pirstaleiksi
ikään kuin sisään ammutun kiilan halkasemana ja hajotettiin kahteen
osaan, toinen sisään päin ja toinen ulospäin. Sen osan, joka
kaupunkiin päin hajaantui, ratsumiehet heti saavuttivat kadulla
ja hakkasivat maahan. Ne taasen, jotka työnnettiin ulos päin
muurinrikkoa kohden, syöksivät tässä jäljessään tulevia kumppaneitaan
vastaan, jotka eivät vielä olleet ylös päin ennättäneet, ja tekivät
häiriötä heidän riveissään. Slange käytti tätä häiriötä hyväkseen,
ratsasti muurinrikon ylitse ja hänen muassaan osa, hänen lähimpänä
seisovista ratsumiehistänsä, he hyökkäsivät muurin ulkopuolella
olevien keisarillisten päälle. Kaikki hajaantuivat tahi pakenivat.
Keisarillinen ratsuväki, joka luuli saavansa olla levollisena
katsojana, kun kaupunkia valloitettiin, lähti nyt vihdoinkin
liikkeelle omaisten avuksi ja Slange siirtyi, ylivoimaa väistäen,
haavoitetuilla ja kuolleilla täytetyn muurin-aukon luo. Mutta nyt
pimeys saavutti ja keisarilliset katsoivat taistelun lopettamisen
heille edullisimmaksi.
Sivuryntäykset kaupunkia vastaan eivät olleet mistään arvosta. Toinen
rynnäkkö oli siis onnellisesti takaisin survaistu. Se ei paljoakaan
verta vaatinut puolustajilta, mutta sitä enemmän päällekarkaajilta.
Kanuunanjyrinä oli tauonnut, väsymyksestä uupuneet sotamiehet saivat
muutaman silmänräpäyksen levon. Ne, jotka eivät nukkuneet, eivätkä
vartiana seisoneet, käyttivät lepo-aikaansa loppumuonan, oluen ja
rehun tyhjentämiseen: ja mikäpä ratsumies ei hevostansa muistaisi?
Ja mitäpä tässä säästäminen hyödyttäisi? "Syökäämme ja juokaamme,
huomenna meidän täytyy kuolla!"
Minkälainen yö, täynnänsä verta, pimeyttä ja huokauksia, se
oli etupihana sille haudalle, joka jo pian oli aukeneva päivän
sankareille! Eipä yksikään noista sotamiehistä, jotka yöllä istuivat
maahan ammuttujen huoneitten palkeista tehdyn nuotion ääressä,
olisi 24 tuntia tämän jälkeen, antanut baierilaista kuparirahaakaan
kumppaninsa tahi omasta hengestään. Ja kuitenkin saattoivat he laskea
leikkiä vielä, vaikka omalla tavallaan, nuot karkeat raakamaisiksi
käyneet sotilaat. Yksi heistä oli löytänyt kaatuneitten, ryöstettyjen
baierilaisten luona pyhän neitsyeen kuvan; toinen oli löytänyt
messukirjan, kolmas hopeisen kannikkeen, neljäs kultasormuksen,
viides, onnellisin, oli löytänyt kullalla täytetyn kukkaron. Kaikki
voitettiin ja kadotettiin yhdellä ainoalla nopanheitolla. Viini,
niin, se oli juotuna viimeiseen tippaan, ja tulevan pikarin Slangen
sotilaat saivat hakea Wienissä tahi paratiisissa.
Erään takaportin luona näkyi liikettä ja tulisoihtuja. Ylipäällikkö
oli käskenyt, että kaupungin asukkaat, jotka eivät enään saattaneet
mitään ilmaista, jota viholliset jo itse eivät olleet kokeneet,
vietäisiin pois. Siinä nyt oli kiirettä, sekaannusta, kysymyksiä
ja erehdyksiä. Muutamat olivat tahtoneet viedä mukaansa kalliimmat
tavaransa ja havaitsivat portilla, että olivat ottaneet käsiliinan,
poikki mennen kauhan tahi särössä olevan ruukun. Toiset olivat
unohtaneet lapsensa kotia, toiset läheisistä sukulaisistaan jonkun
sokean, sairaan tahi ontuvan. He itkivät ja rukoilivat polvillaan
viivytystä, jotta olisivat saattaneet palata takaisin, mutta turhaan,
siihen ei ollut aikaa. Suuret joukot riensivät ulos pimeään yöhön,
etsiäkseen maanmiehiänsä sekä turvapaikkaa itselleen. He olivat
kadottaneet kaikki, paitsi surkean turvattoman elämänsä, joka oli
kaikkea toimeentuloa vailla, mutta tuon elämänsä he kuitenkin saivat
pitää, vaikka heidän kaupunkinsa oli tuomittu varmaan häviöön.
Eversti Gordon istui englantilaista raamattuansa tarkastellen,
kortteerissaan, jonka hajalle ammutun katon lävitse saatti nähdä
taivaan tähdet. Hän käänsi muutamia raamatun kappaleita nuorelle
mielipalvelialleen, Niemandille, uudelle korpraalille, joka tänään
oli hänen rinnallaan karpiineja ladannut. Hän käänsi profeeta Michan
neljännestä luvusta:
"Tulkaat ja astukaamme ylös Herran vuorelle ja Jakobin Jumalan
huoneen tykö, että hän opettais meille hänen teitänsä, ja me
vaeltaisimme hänen polvillansa. Sillä Sionista on laki tuleva, ja
Herran sana Jerusalemista. Ja hän on tuomitseva lukuisan kansan
seassa ja rankaiseva väkevät pakanat kaukaisissa maakunnissa; silloin
heidän pitää miekkansa vannaiksi tekemän ja keihäänsä viikatteiksi.
Ei yhdenkään kansan pidä toista kansaa vastaan miekkaa nostaman
eikä silleen tottuman sotimaan. Jokaisen pitää fiikunapuunsa alla
pelkäämättä asuman; sillä Herran Sebaotin suu on sen puhunut.
Jokainen kansa pitää Jumalansa nimessä vaeltaman; mutta meidän pitää
vaeltaman Herran meidän Jumalamme nimeen, aina ja iankaikkisesti."
"Ymmärrätkö tätä?" kysyi Gordon.
"En."
Poika oli kuullut raamattua luettavan Kaskaksen torpassa, mutta oli
jo aikoja sitten sanat unhottanut. Hän oli ollut niitten ratsumiesten
mukana, jotka Aake herraa kirkolle saattoivat, mutta jäi niitten
muassa seisomaan kirkonmäelle portin ulkopuolelle. Jumalan sana ei
Kirkniemen tallissa asuntoa pitänyt. Täällä kaukana sodassa se ruudin
savua pakeni. Sotamies, joka aina kuoleman kanssa seurusteli, hänen
tuli myöskin joka päivä seurustella Jumalan kanssa, niinkuin hän teki
Kustaa Aadolfin aikana, niinkuin hän teki Oliver Cromwellin aikana,
jonka juuresta Gordon oli kasvanut. Mutta Banérin sotajoukoilla oli
matka lyhempi miekkaan kuin alttariin, he halukkaammin kiroilivat
pikarinsa ääressä, kuin lukivat Jumalan nimeä raamatusta.
"Kohta sinä saat miekan", jatkoi eversti Gordon poika Niemandille.
"Muista silloin, että elämme kurjuuden ajassa ja taistelemme sen
puolesta, että kukin kansa, saisi kulkea oman Jumalansa nimessä, eikä
olla toisten omantuntojen tuomarina. Sen asian puolesta tapamme ilman
armoa ja kuolemme ilman pelkoa. Vaikeampi on tappaa kuin itse kuolla,
mutta rikkaruoho on tulella poltettava: hyvä vilja kasvaa parahiten
tuhasta. Muista, joka kerta kun vedät tupestaan uuden miekkasi, että
käytät sitä Jumalan kunniaksi ja ihmisten omantunnon-rauhaksi! Piirrä
nämät sanat verelläsi miekkaasi, ja tiedä, jos siihen tartut näitä
sanoja muistamatta, niin olet murhaaja!... Mene, sinä saat kolmen
tunnin levon. Me tarvitsemme huomenna kaiken voimamme."