Sinun pitää saaman lukea.
Hagar matkusti Lydik Larssonin muassa Turkuun. Meidän aikamme
rautatiet ovat Mefistofeles viittoineen. Kun lähdetään, niin jo
perilläkin ollaan! Maaten siellä eteenpäin tullaan, maisemat
rientävät tyhjinä, vaikutusta tekemättä, jälkiä jättämättä ohitse,
ihmiset ilmaantuvat kuten mykät kääpiöt, vaunu, jossa istutaan, on
maailma, matka ei ole mitään, päämaali on kaikki. Jalkamatkustus
tahi hidas kulku hevosella Heinäkuun aikana, se on maantiedettä,
kansatiedettä, luonnontiedettä ja kaunotiedettä. Tarkka lapsi oppii
siinä päivässä enemmän kuin kirjasta vuodessa.
Hagar heräsi, kun hän oli matkalla Turkuun. Kun hän rupesi lukemaan
montako kirkkoa oli, vaipui Kaskaksen torppa taivaan rannan taakse.
Uudet esineet poistivat tutut vanhat mielestä. Näyttipä hänestä ikään
kuin vuoret olisivat olleet täällä korkeammat, laaksot syvemmät,
kylät väkirikkaammat, karjat hyväruokkoisemmat, ihmiset viisaammat.
Kesä-ilma ja vaihtelevaisuus kaunisti kaikkea. Hagar oli taas
muuttunut. Hän joi ilmaa ikään kuin terveyden pikarista. Täällä hän
jälleen saattoi hengittää, täällä hän ei ollut muita huonompi; täällä
ei kukaan tietänyt, että hän oli mustalaislapsi.
He eivät vielä ennättäneet penikulmaakaan torpasta, kun Hagar
hämmästytti holhojaansa rohkeamielisyydellään. Hän oli nyt yhtä
puhelias ja iloinen, kuin hän tähän asti oli ollut äänetön ja
alakuloinen. Hän nauroi, lauloi, kertoi, kysyi. Miksikä oli järvi
noin sininen? Miksikä kettu juoksi tien poikki? Miksikä toisen kirkon
tornin huipussa oli kukko, kun toisessa oli risti. Miksikä tuo vanha
sotilas kulki kainalosauvalla? Mitä Lydik Larsson Turussa tekisi, ja
mitäpä hän itse siellä tekisi?
Hovi-oikeus raskautti tullimiestä asetuksen seitsemännen käskyn koko
painolla. Hän tarvitsi huvitusta, ja alensi itsensä tytön alituisia
puheita ja kyselmiä kuuntelemaan ja niihin vastaamaan. Näissä
puheissa huomasi toisinaan muutakin, kuin lapsen uteliaisuutta.
Tuo luonnollisuus ja viisaus yhdistettynä saatti oikein viehättää.
Olisipa ollut elämää Tuurholmassa, jos Hagar olisi tullut tullimiehen
kasvatiksi!
"Turussa", sanoi tullimies, "on suuri juhlapäivä. Sinne perustetaan
_academia_."
"_Academia?_ Mikä se on?"
"Suuri oppikoulu."
"Saanko minä ruveta käymään akatemiassa?"
"Saat sinä katsella sitä ulkopuolelta, ei sitä ole kielletty."
"Oohoh! Saanko Turussa kirjoja?"
"Kyllä sinä saat koko troijalaisen sodan ja vieläpä troijalaisen
rauhankin lisäksi, jos tahdot."
"Elääkö _Cannabis_?"
"Elää. Hän on saanut kirjansa takaisin ja lukee nyt latinaa kesyn
variksen kanssa."
Hagarin silmät säihkyivät.
"Halukkaammin olisin hullu kuten _Cannabis_, ennenkuin häntä
tahtoisin ivailla!"
Tullimies katsoi kummastellen tyttöä. Hän oli tosiaankin saanut kolme
vuotta ikää lisäksi.
Matkaa oli kestänyt kolmatta päivää, kun lähenivät Turkua. Lydik
Larssonin mieleen johtui, että hänen ehkä tarvitsisi kummitytölleen
puhua heidän aiotusta käynnistään presidentin luona.
"Onko Dordei kertonut sinulle jotakin äidistäsi?" Vastaus viipyi. Tuo
polttava kysymys, nimileima, kunniakysymys oli tässä taas esillä.
"Me olemme pudonneet tähdistä", vastasi Hagar estelevästi.
"Hm... niin, yksi putosi, se oli äitisi ja hän kuoli siitä
putouksesta. Jos hänen armonsa presidentti tahtoo sinua nähdä, niin
lupaatko olla tottelevainen, sekä muistaa, ettet häntä suututa
sellaisilla tempuilla, kuin sinulla oli tuolla torpassa viimein?"
"Eikö hän kärsi, että linnut puhuvat?"
"Älä nyt ole olevinasi! Hän ei kärsi, että köyhät lapset näyttelevät
nyreää, ynsistelevää muotoa."
"Pitääkö hän lupauksensa?" kysyi Hagar ja hänen silmänsä säihkyivät
uudestaan.
"Mitä sillä tarkoitat?"
"Minä tarkoitan, että hän on kovin ylhäinen ja minä kovin köyhä."
"Se oli varmaankin paras", ajatteli tullimies ollen pahoillaan,
"etten ottanut tyttöä. Hän on minusta liiaksi viisas."
He tulivat Turkuun tiistaina, juuri kun vaskitorven ääni ilmaisi
että keskiviikkona oli juhla. Pietari Luth oli hankkinut heille
kortteerin eräässä, tuon kansasta täytetyn kaupungin syrjäisessä
paikassa. Ahtaan huoneen nurkka oli kylläksi suuri hänen rikkaalle
lankomiehellensä. Hagar sai makuupaikan itselleen ullakossa. Pietari
Luth oli nyt ylioppilas ja siis myöskin yhtenä tämän suuren päivän
sankareista, sillä ensimmäisten ylioppilaitten lukumäärä nousi
ainoastaan 44:ään.
Ei ollut helppo tässä juhlatouhussa päästä niin mahtavan henkilön
puheille, kuin presidentti Juho Kurki oli. Mutta kilisevä
kädenpuserrus hovimestari Antonius Papen luona sai paljon toimeen.
Lydik Larsson pääsi jo tiistai-iltana neljänneksen tunnin ajaksi
presidentin puheille. Vastaan-otto ei ollut oikein suosiollinen.
Siinä sai tullimies ankaran nuhtelun leväperäisyydestään tullitulojen
ylöskannossa; tämä asia oli niin suuri, että hän siitä saattoi
menettää virkansa. Kenraalikuvernööri oli suuruksissaan niistä
petoksista, joita oli harjoitettu. Tullimies saisi kuitenkin
uudestaan tulla presidentin puheille torstaiaamuna k:lo 7 saadaksensa
laveampaa selitystä hovioikeudessa olevasta riidasta.
Huonoja uutisia! Lydik Larsson kumarsi suurimmassa nöyryydessä ja
aikoi juuri lähteä, kun presidentti, jonka erinomainen muisto oli
tunnettu, sanoi:
"Missä olen teidän ennen nähnyt?"
"Liian suuri kunnia näin alhaiselle palvelijalle kuin minä olen",
vastasi tullimies. "Se oli 13 tahi 14 vuotta taaksepäin Karjassa.
Teidän armonne suvaitsi korkealla läsnä-olollaan kunnioittaa kahden
köyhän lapsen kastamista."
"Karjassa? Oliko se Sigfrid mestari, joka lapset kastoi?"
"Oli teidän armonne. Minulla oli onni silloin olla läsnä."
"Oliko sotamarsalkka Tott myöskin läsnä samassa tilaisuudessa?"
"Oli, teidän armonne."
"Hän mainitsi siitä jotakin pari vuotta sitten. Se oli poika?"
"Niin oli. Ja tyttö myöskin."
"Sotamarsalkka otti pojan hoitoonsa. Tiedättekö tytöstä mitään?"
"Teidän armonne suvaitsi kustantaa hänen hoitonsa köyhässä torpassa.
Hänellä on tavattomat järjenlahjat, ja nyt on hän seurannut minua
tänne Turkuun... katsellaksensa huomista juhlallisuutta."
"Ottakaa hänet mukaan tuorstaina. Hyvästi. Älkää unohtako ottaa
mukaanne tullin-erityistilejä."
Lydik Larsson kumarsi nöyrimmästi ja lähti. Hän ei olisi uskaltanut
sanaakaan mainita kummityttärestä, ellei tuo korkean-arvoinen herra
itse olisi asiaan tarttunut.
Juhlapäivä alkoi kanuunanjyrinällä, ja Turun kaupunki oli ikään
kuin aaltoileva meri täynnänsä kilpasoutajia tuhansine kirjavine
lippuineen. Mikä uusi maailma kolmentoista vuotiaan mielestä,
joka oli kasvanut kaukaisessa metsätorpassa! Hagar meni ulos k:lo
5 aamulla ja eksyi katujen ja ihmisten joukossa, kuuli kaikkea
kahdella kuuntelevalla korvalla ja näki kaikkia kahdella vilkkaalla
silmällä. Hän seisoi, puolikuoliaaksi rutistettuna, sillalla, kun
juhlaseurue veneissä tuli linnasta. Ei pieninkään ääni tuossa
suuressa kohinassa mennyt kuulumatta hänen ohitsensa. Hänen
ympärillään olevat tokaisivat aina kustakin, joka maalle astui,
jonkun muistutuksen: "Tuossa on kreivi punaisessa takissa!... Mitä?
Kreivikö? Sehän on hovimestari... Tuossa Kaarle Lindelöf, joka pisti
Hannu Jönssonin Porvoossa kuoliaaksi!... Tuolla Kustaa Steininpoika
Tavast, joka antoi kuoliaaksi piiskata lampuotinsa Kurjalassa!...
Tuossa on Viipurin kupernyöri Kaarle Mörner, joka antoi kiinnittää
nimismiehensä niin korkealle seinään, että varpaat tuskin lattiaan
ulottuivat... Nyt ylioppilaat tulevat! Tuossa on yksi, joka
tarjottimella kantaa punasta hametta..."
"Pietari! Pietari!" huusi Hagar. Pietari Luth ei häntä kuullut.
Hänelle osotettu kunnia ja luottamus, kun annettiin hänen kantaa
juhlakulussa rector magnificuksen punaista samettikaapua, joka
merkitsi roomalaisen kardinaalin arvoa, oli kokonaan anastanut
hänen ajatuksensa. Pietari Luthin jäljessä kulki eräs apulainen
kantaen akatemian sinettiä, pöytäkirjuri kantaen matrikkelia ja
rahastonhoitaja kantaen kahta hopeavaltikkaa. Katseliat yhä vuoroin
näitä moittivat ja kiittivät. Kreivi Brahe, joka yksin osastossaan
tuli hopeavaltikkojen jäljessä, kahdentoista ristikeihäitä kantavan
henkivartian seuraamana, kuusi hänen kummallakin puolellaan, oli
kansan suuressa suosiossa.
"No katsokaapas vain, eikö hän ole niin lempeä juuri kuin kuningas
David virsikirjassa!" huudahti eräs Maskusta oleva talonpojan akka.
"Nähkääs, kun vouti keväällä otti toisen lehmämme, sitte kuin hän oli
toisen jo ennen ottanut samasta velasta, meni meidän vaari hänen
armonsa luo, ja, Jumala häntä siunatkoon, lehmä se tuli takaisin
vain, mutta vouti sai istua Turun linnassa."
"No niin, paras että otamme kreivin kuninkaaksi. Mitä me vaimoväellä
teemme?" ehdotti eräs iloinen merimies, joka jo oli tyhjentänyt
yhden olutpullon liikaa päivän kunniaksi. "Kelpaisiko tämä
teidän mielestänne valtakuntaa hallitsemaan?" Ja kuvannollisesti
selittääksensä kapinallista puhettaan, tarttui hän vieressään
seisovaan Hagariin vyötäisistä kiinni, asettaen hänen katseliain
nauraessa sillan käsipuille istumaan.
Mutta tätä ei ennen huomioon otettu, kuin eräs raajarikkoinen
sotilas, joka kulki kainalosauvalla, vasemmalla kädellään veti tuon
pelästyneen tytön alas hänen korotetusta asemastaan ja samalla
myöskin oikealla kädellään ja sauvallaan antoi puhujalle aika lyönnin
hartioille.
"Kuka rohkenee puhua moittimalla Kustaa kuninkaan tyttärestä?"
ärjäsi tuo suuttunut vanha sotamies. Näytti siltä, kuin keskellä
juhlaloistoa sillalla olisi syntynyt kahakka. Onneksi juhlakulku
veti kaikkien huomion puoleensa, ja niin monta nyrkkiä kohotettiin
vasten tuota rohkeapuheista merimiestä, että hän havaitsi parhaaksi
patikoida tiehensä. Kuningatar, Kersti röökinä, oli myöskin kansalle
rakas, hänen suuren isänsä tähden, joka eli kansan muistossa. Ei
yhtäkään kuningasta ole Suomessa niin rakastettu, kuin suurta Kustaa
II Aadolfia.
Sotkettuna, tuupattuna ja repaleisin liepein, hehkuvin poskin
sekä hajalla hapsin, vietiin Karjasta tullut torpantyttö tuossa
auttamattomassa ahdingossa eteenpäin akatemiarakennukselle asti,
johon väkijoukko virtaili juhlakulun jäljessä. Eräässä kadunkulmassa
hän kyllä olisi päässyt pois, mutta hän antoi vieläkin tuupata
itseään eteen päin. Hänpä tahtoi nähdä, hänpä tahtoi kuulla kaikkea,
mitä nähtävissä ja kuultavissa oli.
Sillä välin kuin sisällä pidettiin oppineita puheita, huvitteli kansa
itseään ulkona katselemalla sotaväkeä ja varsinkin ratsuväen taajoja
rivejä, jotka täyttivät kaikki lähikadut ja aukeat paikat niin
pitkältä, kuin silmä kannatti. Tässä ei ollut nyky-aikainen paraati,
jossa joka nappi on kiinni napitettu, joka nauha asetettuna kuten
olla tulee. Virkapukujen aika ei ollut silloin vielä. Sotajoukon
eri osastot saattoi tuntea niitten yhtäläisestä asevarustuksesta.
Ratsastajilla oli keltainen sekä myöskin musta nahkavarus, osaksi
myöskin puolivarustus: rynnäkköhytyrä, rinta- ja selkähaarniska,
nahkakintaat, miekka ja Kustaa II Aadolfin käytettäväksi määräämä
11 jalan pituinen keihäs, jonka hän oli 15 eli 18 jalan pituisesta
lyhentänyt. Ne, joilla ei ollut keihästä, kantoivat olallaan lyhyttä
ratsupyssyä, jossa oli siihen aikaan hiljan keksitty piilukku.
Jalkaväen muskentinkantajilla oli pitemmät aseet. Prikaati tahi
rykmentti sai kyllä välistä nimensä värinsä mukaan, mutta tämä
riippui useasti lipusta ja sotamerkistä. Ruotsalaisen sotajoukon
kiitetyt siniset ja keltaiset rykmentit nimitettiin heidän
takkinsa värin mukaan. Suomalaisilla sotajoukoilla sekä jalka- että
ratsuväellä oli harmaa kotimainen väri vaatteissaan, joka ei
juuri paraatipukuun hyvin soveltunut. Tässä oli enimmästä päästä
nuorta väkeä, joka kohta piti lähetettämän täyttämään Juhana Banérin
pikaisesti harventuneita rivejä. Sotilas-vanhukset taistelivat
Saksanmaalla, mutta osa heistä oli kotimaassa varaväkeä opettamassa.
Ratsastamaan oppinut porvaristo otti osaa juhlaan ja katsojain eteen
kuvautui kirjava, monivärinen näkö-ala.
Tähän sopii lisätä, että sinä vuonna 1640, jolloin oli
varaa toimeensa vihkiä akatemia, asetti Suomi 17,380 miestä
sotavarustukseen, eli noin joka kahdeksannen asekuntoisen miehen
silloisesta väestöstä, nimittäin 13,780 miestä jalkaväkeä ja 3,600
miestä hevoisväkeä. Tästä joukosta oli 8,048 miestä ulkopuolella omaa
maatansa ja 9,332 odotti kotimaassa käskyä sotaan.
Puheitten jälkeen, joita akatemiarakennuksessa pidettiin, seurasi
jumalanpalvelus tuomiokirkossa. Vahdit seisoivat portilla; eipä
monenkaan tuosta suuresta joukosta onnistunut sisälle päästä, mutta
Hagar kyllä pääsi. Rääsyjä ja raamukkeita, entäpäs?
Kirkosta väkijoukko riensi alas Linnankadulle päin nähdäksensä
vieraita, jotka olivat Kuningattaren päivällisille kutsutut. Kl.
8 illalla tuli Hagar kotia, käytyänsä monta harhatietä löysi hän
vihdoinkin kortteerinsa. Mutta mimmoisena hän oli? Tomusta harmaana,
vaatteensa priiskotettuna loalla, joka hevosten juostessa räiskyi
ympäri. Kulkemisesta ja heinäkuun auringon helteestä mustanruskeaksi
ahvettuneena, kengät kallellaan, -- hän oli saanut Turussa kengät
-- hiukset, kuten kuusen parta. Pyhäpäivähameesta, tuosta ennen
ihaillusta saksanvillaisesta, oli ainoastaan repaleet jäljellä, ja
niistä sitä ei entiseksi olisi tuntenut.
"Ja _sinun_ täytyy mennä hoviin huomenna kl. 7!" huudahti tullimies.
"Marsippas heti saunaan!"
Mutta sinä päivänä ei Turussa yhtäkään saunaa lämmitetty.
"Noh, kaivolle sitte!"
Emäntä, eräs räätälinvaimo armahti rääsyläistä. Hagar vietiin
pesuhuoneeseen, vaatteet riisuttiin, kaivosta tuotiin kaksi
ämpärillistä kylmää vettä, jolla tyttöä virutettiin ja sitte hänen
ylleen puettiin hänen toinen, puhdas paitansa; tytölläpä oli ollut
kaksi mukanaan myttysessä. Yön-aikaa ja räätäliä käytettiin tytön
hovissa-käynnin valmistuksiin eli hänen presidentille esittämistänsä
varten.
Tämä mahtava herra asui torinvarrella olevan suuren kivirakennuksen
yläkerrassa, hovi-oikeus oli alakerrassa. Hänellä ei täällä ollut
samoja mukavuuksia, kuin avarassa, Laukon kartanossaan; hänen oli
pakko toisen puolisonsa, Sofia De la Gardien sekä 11 lapsensa kanssa,
joista ainoastaan 5 nuorinta oli kotona, tyytyä 11 tahi 12 huoneeseen.
Torstai-aamuna, kun kello löi seitsemän, seisoi tullimies turvattinsa
kanssa presidentin etuhuoneessa, ilmoitettiin tulleeksi ja laskettiin
sisään. Hagar jätettiin kultanauhustettujen kamaripalvelijain
seuraan etehiseen, jossa hän sillä aikaa katseli torilla liikkuvaa
väkijoukkoa.
Vastaanotto-huone oli suuri ja loistava, uhkeilla, kudotuilla
ranskan tapeeteilla ja lattiaverhoilla varustettu. Paras huonekalu
oli kirjoja ja asiapapereita varten tehty kirjakaappi, joka oli
aikakautensa kalliimmilla veistoksilla koristettu, ja yhtäläinen,
kuin Yrjö Härtelin mestariteos, jonka Nürnbergin kaupunki lahjoitti
Kustaa Adolfille ja joka maksoi 9,750 hopeariksiä. Kirjoituspöytä
oli samati koristettu ja mosaikilla silattu. Sen koristuksiin kuului
myöskin suuret, epämukavat kirjoitusneuvot, jotka olivat punaisista
koralleista kurjen muotoon kyhätyt, ja kurjen pyrstön päällä oli
hiotusta lasista kilpikonnan muotoon muodostettu mustetolppo.
Hieno ruusu-öljyn haju tuoksahti huoneissa. Presidentin aamujuoma,
inkiväärillä maustettu mantelimaito, oli hopeapokaalissa vain
puoleksi juotuna. Itse istuinhan, puettuna punaiseen silkkiseen
aamunuttuun, pöytänsä ääressä hienosti sorvatussa selkätuolissa,
jonka istuinlauta oli neliöihin leikatuista eri puulajeista tehty.
Notariuksella, Hannu Ekholtilla sekä kirjuri Krister Thomsonilla oli
kumpaisellakin pienempi pöytä samassa huoneessa.
Lydik Larsson sai seisoallaan kuunnella selityksiä asiastaan, joita
hänellä hovioikeudessa oli, ja jätti paperinsa kirjurille. Kun tämä
oli tehty, kysyi presidentti Karjasta tullutta tyttöä.
Tähän vastattiin, että hän etuhuoneessa odotti hänen armonsa käskyjä.
"Hyvä... Pape!" presidentti soitti. Soitinkello oli kullasta ja
kädensija meripihasta.
"Jätä tyttö, joka tuolla on, taloudenhoitajan huostaan. Tyttö
lähetetään tulevalla viikolla Laukkoon... Hän on köyhä, eikö niin,
Lydik?"
Tullimies selitti, että tyttö kyllä oli tuiki köyhä, mutta että hänen
äiti vainajallaan oli havaittu kaksi koristetta, joita sopi käyttää
lasten tarpeeksi. Holhoja pyysi nöyrimmästi, että hän saisi jättää
tämän lasten perinnön hovi-oikeuden huostaan, ellei hänen armonsa
mielestä olisi syytä heti myydä niitä lasten varalle.
Olkirasia tuotiin esille ja jätettiin pöytäkirjuri Ekholtille.
Thomsonia käskettiin Ekholtin kanssa todistamaan kaluntarkastusta.
Notarius leikkasi nuoran poikki, aukaisi rasian sekä antoi sen
takaisin presidentille, joka, ajatellen tuossa olevan jotakin
talonpojan koruja, välinpitämättömästi siihen katsahti.
"Hopeinen hiusneula!" Hän tarkasteli tuntian tavalla hienosti
valettua koristetta. "Mistä nainen on tämän neulan saanut?"
Tähän oli mahdoton vastata.
"Neula", jatkoi hän, "on _Claude Ballin_ tekemä taideteos, hänen
merkkinsä on piirretty liljan lehteen. Sotamarsalkka Tottilla oli
neula, joka oli ihan samaa tekoa ja hän lahjoitti sen kreivinna
Brahelle. Luultiin, että neula oli yksin lajissaan... Onko täällä
mitään muuta? Katsotaanpas!"
Pieni tuohirasia näkyi, aukaistiin ja nähtiin sisältävän
kultasormuksen, joka oli villoihin kääritty. Presidentti näytti
hämmästyneeltä, pani kultasankaiset lasisilmät nenälleen, meni
akkunan luo ja katseli päivän valossa tarkasti sormusta. Hän kääntyi
tullimiehen puoleen.
"Te sanoitte, että tyttö on köyhä?"
"Niin, teidän armonne. Ei kukaan tiedä muuta. Äidin jälkeen jäänyt
tavara pantiin sinettiin."
"Noh, tuiki köyhänä ei olla silloin, kun omistetaan kolme tällaista
jalokiveä. Nämät kaksi vähempää lienevät parin tuhannen taalarin
arvoisia kumpikin, mutta tuo suuri keskimmäinen tuskin myydään
kahtatoistatuhatta vähemmästä. Eriskummallista! Juottaa tuollaista
kiveä sormukseen, joka saattaa pudota hansikan muassa, kun olisi
saattanut sillä koristaa otsanauhan tahi kaulavitjat. Juotos on
keskinkertainen ja työ on kisällin tekemä. Ensimmäinen omistaja on
ollut hirveän rikas taikka kovin tyhmä, ehkä _tous les deux_...
Oletteko koettaneet saada selkoa äidin sukuperästä?"
Tullimies kertoi tapauksesta torpassa.
"Omituista! Nainen talvipakkasessa yksin maantiellä? Eipä hän ole
saattanut kuusta pudota."
Lydik Larsson rohkeni lisätä, että luultiin tuon naisen olleen
mustalaisen. Lapset mielikuvituksessaan tuumivat, että hän oli
pudonnut tähdistä. "Kutsukaa tyttö tänne."
Hagar saatettiin sisälle ja tarkastettiin. Hän näytti
tollikkomaiselta tuossa hameluhjussa, jota ompelia ei joutunut
koettamaan. Näihin asti oli hän käyttänyt liivihametta tahi hametta
ja röijyä ja tämä uuden-aikainen puku tuntui hänestä rasittavalta.
Tuo ylhäinen herra tarttui suosiollisesti häneen leuasta, katsoi
hänen suuriin ruskeisiin silmiinsä ja kysyi mikä hänen nimensä oli.
"Hagar."
"Se on heprealainen nimi. Mustalainen sinä et ole. Joko isäsi tai
äitisi on ollut juutalaista sukuperää."
Tullimies huomautti, että tyttö oli äitinsä näköinen. Nimen oli
Sigfrid mestari antanut.
"Noh, mitäpä sinulla nyt teen? Tahdotko tulla kammarineitsyeksi
kaupunkiin vai karjakon apulaiseksiko Laukkoon?"
Hagar punastui.
Taaskin tullimies rohkeni alamaisuudessa muistuttaa, että lapsella
oli erin-omainen lukuhalu.
"Vai niin. Sinä osaat lukea? Koko katekismuksen?" Hagar oli ääneti.
"Jos teidän armonne suvaitsee, että minä vastaan tytön puolesta",
jatkoi Lydik, tultuansa rohkeammaksi tuon mahtavan herran
suopeudesta, "osaa hän pyhän raamatun ulkoa ja sen lisäksi
luvunlasku-opin sekä mitä teini opettaa saattaa."
Presidentti katseli hymyilevästi tuota punastuvaa lasta ja suvaitsi
leikillään kysyä, osasiko hän myöskin teinin latinaa.
"Vähimpään seikkaan asti hän troijalaisen sodan osaa. Mikä sen miehen
nimi oli, Hagar, joka siitä on kirjan kirjoittanut? _Gilibus_ se
luullakseni oli."
_"Virgilius."_
"Vai niin, sinä olet lukenut Virgiliusta?" Presidentin käsi lepäsi
rasian päällä, jonka kansi oli auki, hänen käteensä putosi kokoon
käännetty paperi, jonka hän aukasi ja ääneti luki.
"Armon vuotena 1626. Joulukuun 8 päiv. tulivat, Uuskylän
perintötalon Kaskaksen torpassa Karjan pitäjässä, poika Ben-Oni
ja tyttö Hagar, tuntemattomien vanhempien kaksoislapset, pyhän
kasteen sakramentin osallisuuteen; allekirjoittanut Tammisaaren
pastori toimitti kasteen. Todistajina olivat läsnä kuninkaan
uskottu mies, Turun linnanpäällikkö, vapaasukuinen herra Juho
Knuutinpoika Kurki, everstiluutnantti, vapaasukuinen herra Aake
Henrikinpoika Tott, Helsingin tullimies, hyvin kunnioitettu
Lydik Larsson, torppari, rehellinen ja hyvämaineinen Tuomas
Kask, sekä hänen siveä vaimonsa Dorothea Juhantytär. Joka
todistetaan. Tammisaaressa Joulukuun 10 päivänä samana vuonna.
Jumala auttakoon lapsia kristillisesti elämään ja autuaalliseen
kuolemaan. Aamen.
Sigfridus Aronus.
Pastori."
Alempana oli kirjoitettuna:
"Koska nämät ylhäiset ja kruunun uskotut miehet ovat
kristillisestä armahtavaisuudesta näitten lasten kastamista
todistaneet, tahdon minä täten heidän kunniakseen ja
muistokseen todenperäisesti vakuuttaa että Aake Henrikinpoika
on hyväntahtoisesti luvannut ottaa poikalapsen Ben-Onin
luokseen sekä häntä kristillisesti kasvattaa siksi, kuin hän
lailliseen ikään joutuu, sekä että herra Juho Knuutinpoika
samati on yhtäläistä hyväntahtoisuutta osottanut tyttölapsen
Hagarin suhteen, joka tapahtui ennenmainittuna Joulukuun 8
päivänä samassa paikassa. Jumala kaikkivaltias palkitkoon näitä
jaloja herroja heidän isällisestä holhouksestansa, jotta lapset
kasvaisivat hänen nimensä kunniaksi, joka on antanut heidän
syntyä erin-omaisten taivaan merkkien aikana.
_Datum ut supra_.
Sigfridus Aronus"_ (Sinetti).
"Ekholt", sanoi presidentti miettivästä, "pane uudestaan tämä
rasia sinettiin sisältöineen, te ja Thomson voitte tämän todistaa.
Se on säilytettävä hovi-oikeuden arkistossa siksi, että poika
lailliseen ikään tulee. Kirjoita sen lisäksi holhojan asiamiehelle,
Lydik Larssonille kuitti. Mielestäni on viisainta", sanoi hän
tullimiehelle, "että näitä arvollisia kapineita ei nyt myydä, kun
sekä täällä että Ruotsissa on rahasta puute, vaan jätämme sen
sopivampaan aikaan. Jos holhoja suostuu, otan minä tytön huostaani.
Mitä sinä siihen sanot, lapsi?"
Hagarilla oli kylliksi ymmärrystä mennä suutelemaan uuden holhojansa
kättä. Päivä rupesi sarastamaan merellä ajelehtivalle lastulle, joka
oli löytänyt rannan. Ja vielä valoisammaksi se kävi, kun holhoja
lisäsi:
"Tiedätkö sinä, että olet syntynyt samana yönä kuin kuningatar? Sinun
pitää saaman lukea."