Siellä asuu petoja!
Jos aikakausia saattaisi siirtää kuten kuvaelmia näytelmässä, jos
yhdeksästoista vuosisata istuisi katseliana, esirippu vedettäisiin
ylös ja seitsemästoista vuosisata näkyisi siinä mahtavassa
suuruudessaan, kuinka läpinäkymättömän pimeältä, kuinka synkeän
vakavalta ja karkean karkealta se kokonaisuudessaan näyttäisi toisen
aikakauden katseliain silmissä, mutta myöskin tuolla pimeydellä oli
välkkyviä valopilkkuja, myöskin tuolla vakavuudella oli iloisia
välihetkiä ja tuolla karkealla ajanpylväällä oli myöskin hienosti
veistettyjä huippuja. Jota me yöksi nimitämme, pitivät silloiset
ihmiset päivänä, ja jos päivä toisinaan pettyikin tuhoa tuottaviin
raepilviin, nähtiin kuitenkin aurinkokin välistä. Mars tähden
asukkaat heikkoine päivänvaloineen luultavasti eivät vaihettaisi
osaansa maan asukkaiden kanssa ja seitsemännentoista vuosisadan
kovan kokenut kansa olisi varmaankin monesti asiaansa harkinnut, jos
joku olisi tarjonnut heille tilaisuutta muuttaa yhdeksänteentoista
vuosisataan.
Aksel Oxenstjerna oli sanonut käytyään lounais-Suomessa: siellä
asuu petoja! Pietari Brahe otti tämän sanan varoitukseksi ja katsoi
sopivaksi parannuskeinoksi _academian_ perustamisen ja tempasi sen
sodan nälkäisestä kidasta ikään kuin puoleksi niellyn luun. Kun
hänen _academiansa_ vihdoin saatiin ja perustettiin Kristiinan
kuninkaallisen, Nyköpingissä Maaliskuun 26 päiv. 1640, kirjoitetun
kirjeen nojalla, niin piispa Rothovius kiertokirjeessä papistolle
selitti, että tämä oli suurin hyvä työ, mikä Suomelle sitte maailman
alun oli tapahtunut.
Koska Suomi luultavasti ei ollut kartassa löydettävissä maailman
alussa, oli ensimmäinen ja suurin hyvä työ kaiketikkin se, että
maa nyt on olemassa. Piispan ei myöskään pitäisi Kristin-uskon
levittämistä maahamme, tahi uskonpuhdistusta katsoa vähemmän
arvoiseksi. Mutta näitä luvallisia vastalauseita paitsi, ei sitä
seuraavan puolentoista vuosisadan tarvitse paljoakaan tinkiä pois
tuon voimallisen, uutteran ja hyvänsuovan piispan, tämän tapauksen
johdosta syntyneestä sydämmen ilosta. Akatemia ei koskaan ole
ollut _kaikki_, ei edes silloin, kun se perustettiin, yhtä vähän
kuin tieto on kaikki; mutta akatemia on ollut ja on määräämättömän
_paljo_ maalle, joka valtiollisessa heikkoudessaan etsii tukea työssä
sivistyksensä edistyttämiseksi. Turhaan on akatemia alusta alkaen
verhonut itsensä rehtorinsa purpuraviittaan, kohottaaksensa oppia
oppimattomien silmissä aikakautensa kuningas-istuimelle. Se seisoi
juurineen liika syvällä kansassa, voidaksensa milloinkaan pukea
yltään sarkanuttua ja siinäpä oli tämän opiston suuren sivistystyön
salaisuus. Jota kansallisemmaksi se tuli, sitä mahtavammin se kokoili
luokseen kansan heräävää, etevää voimaa ja selkenevää tajuntaa.
Kirkko on ollut munanruskuainen, josta uusi elämä on ruvennut
tykyttämään, mutta akatemia on ollut nuoren, nykyajan kukkuloille
nousevan kansanhengen ensimmäiset siivet.
Ja akatemia oli vuonna 1640 kirkon kuuliainen tytär. Ei ainoastaan
piispa, vaan myöskin Pietari Brahe piti kirjallisten tietojen ohessa
uskonnollisen elämän sekä taitavien tapojen levittämistä tämän uuden
opiston tärkeimpänä tehtävänä. Kansa piti tuota opistoa papinkouluna.
Vielä sata vuotta tämän jälkeen, 1740, oli teologia eli uskon-oppi
etevimmässä sijassa ja kelpasi kaikkiin, ikään kuin kenraalit meidän
aikanamme. 1840 kolme muuta tiedekuntaa uhkasi ruveta etevämmäksi
tuota kunnianarvoisaa, joka vanhan tavan mukaan anasti ensimmäisen
sijan, ja 40 tahi 50 vuotta tämän jälkeen, kun uskonnollista elämää
ei enää katsota välttämättömäksi taitavien tapojen leviämiseen, on
akatemian papinkoulu monen silmissä jäljellä ikään kuin varjojen
kummittelia 1600-vuosiluvulta.
Jos ne olivatkin harvat, jotka siihen aikaan, kun akatemia
perustettiin, ymmärsivät sen merkitystä, koetti hallitus kuitenkin
voimiensa takaa selväksi saattaa sen tarpeellisuutta. Kokonainen
kuukausi ennen vihkimispäivää kuuluutettiin kirkoissa että
vihkimispäivänä, keskiviikkona Heinäkuun 15 päivänä 1640, oli
pidettävä yleinen rukous- ja kiitosjuhla. Kaikki ylhäisimmät henkilöt
aatelistosta ja aatelittomista kutsuttiin Turkuun, ja monta sinne
tulikin. Siellä syntyi suuri riemu ja uhkeat menot Suomen silloisessa
pääkaupungissa.
Eräs Turun akatemian ensimmäisistä professoreista, kiitetty Michael
Wexionius, aateloittu Gyldenstolpeksi, on vihkimisjuhlasta laveasti
kertonut. Juhlamenojen ohjelma oli edeltäpäin tarkasti määrätty
yksityiskohtia myöten. Suuret kunniatervehdykset oli kl. 7 aamulla
hänen kreivillisen armonsa luona Turun linnassa. Sitten juhlakulku
maalle-astumispaikalle Aurajoen rannalle, joka tapahtui yhtä
moni-osaisena kuin runotarten lukumäärä on. Rannasta mentiin lipuilla
loistavasti koristetuilla veneillä sillan luo. Siinä taas astuttiin
maalle ja kuljettiin juhlakulussa Akatemialle. Etupäässä kulkivat
torvensoittajat ja sotarummun lyöjät, "jotka työnsä iloisesti
kaikella ahkeruudella tekivät." Mutta, että tätä rauhan työtä
vihittiin suuren sodan riehuessa, sitä muistuttivat sekä sotarummut
että kanuunanlaukaukset ja vieläpä mahtava tuhatlukuinen, täydessä
varustuksessa oleva ratsumies-joukko, jossa oli moni Breitenfeldissä
ja Lützenissä ollut sotilas-vanhus.
Tuo vähäpätöinen akatemiarakennus, lukion entinen huoneus
tuomiokirkon varjossa -- viisi kylmää, matalaa huonetta --
oli komeasti koristettu purpuran punaisilla tapeeteilla ja
lattiaverhoilla. Täällä kuultiin soittoa, kreivi Brahe piti puheen,
perustuskirja luettiin, varakansleri ja rehtori varustettiin heille
kuuluvilla arvomerkeillä, sitte laulettiin, kaksi professoria piti
puheita ja vihdoin tapahtui erään ylioppilaan nuoren Stålhandsken
"_gratulatio oratoria_ erin-omaisella onnentoivotuksella."
Sen jälkeen oli jumalanpalvelus tuomiokirkossa, jossa piispa
saarnasi. Kanuunanjyrinää kuului vierellä olevasta kirkkopihasta,
jalkaväen ja ratsuväen musketinlaukauksia sekä äänekkäitä
riemuhuutoja kaikui tuosta tuhansittain kokoontuneesta väkijoukosta
kirkon sisä- ja ulkopuolella. "Jumala ja koko luonto", -- sanoo
Wexionius, "olivat yhdistyneet korottaaksensa päivän juhlallisuutta,
sillä ilma oli selkeä ja leuto, suloinen tuulenleyhkä, joka kuljetti
koristettuja veneitä, tuotti katseliain eteen mitä ihanimman
näytelmän. Rumpujen ja torvien ääniä kuului sekä maalta että mereltä
ja kaiku kajahteli ikään kuin suosion osotuksena ympärillä olevista
vuorista ja asunnoista."
Päivä lopetettiin tanssiaisilla linnassa, päivällisillä, jossa
kaikki kuninkaallisen majesteetin kustannuksella "tulivat
loistavasti kestityksi ja ravituksi" siihen aikaan hyvin tavattomana
päivällisaikana eli kl. 4. Otaksua sopii, vaikka kertomus ei siitä
mitään mainitse, että vieraat, jotka yhdeksän tuntia lakkaamatta
olivat olleet vaivalloisilla kävelyillä, venematkoilla, kuulleet
puheita, saarnoja, soittoa ja sotajyrinää kello seitsemästä aamulla
neljään jälestä puolen päivän, saattoivat hyvällä ruokahalulla tehdä
kunniaa kruunun ruokavalmistuksille. Kaksi päivää tämän jälkeen
piti eräs akatemian nuori kansalainen suuremmassa luentosalissa
"Ylioppilaat" nimisen siveys-opillisen näytännön, jossa esitettiin
"mitenkä muutamat vanhemmat hyvin niukasti antavat rahoja pojilleen,
jotka siitä syystä tavallisesti tulevat ahkeriksi ja säästäväisiksi;
mutta toiset sitä vastoin antavat lapsilleen kaikkea, mitä vain
haluavat ja nämät tulevat laiskoiksi, epäkuuliaisiksi, ja menevät
kokonaan hukkaan" j.n.e.
Näitä loistavia vihkiäisiä sopisi verrata komeisiin häihin köyhän
miehen majassa. Tänään yltäkylläisesti onnen antimia, huomenna
kova leivänsyrjä ja kauhallinen vettä. Akatemia oli niin köyhä,
että kun arentimaksuja sen ylläpitämiseksi määrätyistä, usein
tyhjäksi paljastetuista kruununtaloista ja perintötiloista ei saatu,
täytyi oppilaitten ja opettajien tulla toimeen miten kuten. Kaikki
kruunun rahat valuivat sotaan ikään kuin rattiin. Mitä vielä löytyi
rahojen sijasta, vaikka sekin aina niukemmaksi kävi, oli kruunun
verot ja maatilukset. Näillä palkattiin usein sekä sotaherrat että
virkamiehet, näillä maksettiin velkoja, näillä ylläpidettiin kolme
akatemiaa, Upsalan, Tarton ja Turun. Uusi akatemia oli uusi ammottava
aukko valtion rahavarastossa. Miksikä ei akatemia, laitos, jommoinen
ainoastaan vuosisatojen kuluttua asetettiin, saattanut odottaa
rauhaa? kysyivät valtiotalouden hoitajat. Niin, miksikä ei köyhä,
pimeä torppa saattanut joulu-aamua odottaa ilman akkunassa loistavaa
kynttilää? Pietari Brahe oli jo antanut tähän kysymykseen vastauksen
Juho Kurjelle. Kansat elävät vuosituhansia ja he kiirehtivät
kuitenkin toisinaan tekemään tänään, mitä huomenna saattaisivat
tehdä. Myöskin historia saattaa välistä hätiköidä, mutta ainoastaan
silloin, kuin vainiosarka ei vielä ole valmiiksi muokattu kylvöä
varten. Huomispäivä on yhtä vähän kansojen kuin yksilöin hallussa.
Sota seurasi sotaa niin pitkältä kuin muistaa saattoi. Miksikä
tulevaisuuden tuvat tulivat olemaan rauhan palmujen suojassa? Ja
Suomen asukkaat olivat "petoja." Tämä verta vuotava, pimeä, unhotettu
maa katsoi tuohon ensimmäiseen kalpeaan valonkotiinsa Turussa, kuten
sen äärimmäisen pohjolan asukas tammikuussa aamupimeässä katselee
kauan odotettua auringon ensimmäistä punertavaa sarastusta itäisellä
taivaan rannalla.
Tämä ensimmäinen sarastus ei vielä hetikään ollut päivä. Mitkä hanget
sulatettavana! Mitkä rikkaläjät poistettavana! Mikä jäykkyyden
jääsohja, mikä taitamattomuuden yö! Pitkällinen, vaivalloinen,
uuttera työ oli tehtävä ennenkuin saattoi tunkea vuosisatojen
somerikkojen lävitse, ja sitä kestikin satoja vuosia, ennenkuin
päästiin kuoren läpi, mutta kun niin pitkälle oli ehditty,
havaittiin, ettei siellä ollutkaan kova, hedelmätön nummimaa, vaan
uhkea savipohjainen, joka palkitsi viljeliän vaivat.
* * * * *
Samana päivänä, kun rauhan suuri laitos vihittiin Turussa, nukkui
kuoleman uneen sodan voimallinen sankari, tuo rohkean rohkea lumiaura
Aake Henrikinpoika Tott, omistamassaan Eurajoen pitäjän Lavilan
talossa, 42 vuoden ja 2 kuukauden vanhana. Kipujen runtelemana oli
hän ollut monia vuosia ja entiskesänä sairastunut Ekolsundissa, mutta
tunsi itsensä seuraavana keväänä niin raitistuneeksi, että uskalsi
matkustaa Suomeen. Ratsastaminen ei silloin enään nopeasti joutunut;
matkaa kesti lepohetkineen Toukokuun 26 päivästä Heinäkuun 4, jolloin
hän melkein puoli kuolleena tuotiin Lavilaan. Tämä kovakourainen
sotasankari kuoli kristittynä.
Syyskuun 29 päivänä 1640 hän Turun tuomiokirkkoon haudattiin sen
aikakauden sotaisella loistolla. Neljä komppaniaa, yhteensä 480
miestä, Suomen kiitettyjä ratsumiehiä ratsasti surusaaton etupäässä
linnasta kirkolle. Niitten jäljessä tuli teinit, ylioppilaat, papit,
professorit ja piispa. Sitten tuli marsalkka Melchior von Falkenberg.
Hänen jäljessään mustaan silkkivaatteeseen puettu sotahevonen,
sen jäljestä päälippu, jota Yrjö Boije kantoi. Sitten tuli arkku,
jota 16 aatelismiestä kantoi ja arkun molemmilla puolin kulki
aatelismiehiä, jotka kantoivat tämän kuolleen sekä isän että äidin
sukukilpiä. Sen jälkeen kulki taas ylioppilaita ja professoreita,
kauppiaita, virkamiehiä, hovi-oikeuden asessoreita. Sitten surulippu
ja suruhevonen, verhottuna mustaan verkaan, jossa oli valkoinen
atlasristi. Sitten tulivat ylhäisimmät aatelistosta ja virkamiehistä,
Pormestari ja raatimiehet, porvaristo ja neljä komppaniaa jalkaväkeä.
Näitten jäljessä kreivi Brahe, jolla oli neljä lakeijaa ja kaksi
kuskia. Häntä seurasi 8 vaunut, joissa oli naisväkeä ja viimeiseksi
porvariston vaimot. Surusaatossa oli otaksuttavasti, paitsi katsojia,
yli 1,400 henkeä. Lähtösaarnan Turun linnassa piti hovisaarnaaja
Niilo Martini, tekstinä oli Rom. 10: 9-12 ja ruumissaarnan piti
tuomiokirkossa piispa Rothovius ja tekstinä oli Rom. 14: 7-10. Vuonna
1678 antoi Aake Tottin leski, Kristiina Brahe, miehensä lepokammioksi
valmistaa Turun tuomiokirkossa vieläkin säilyneen ja hiljakkoin
kuntoon asetetun Tottien hautakuorin.