Ei se dromedaari minun pesääni mahdu.
Hagarin tähti oli laskenut Tuurholman kohdalla. Seuraavana talvena
siitä kun Lydik Larsson oli lähettänyt tytön pois, saadaksensa vielä
vuoden miettiä, ennenkuin kasvatikseen hänen ottaisi, tunsi tullimies
itsensä taas kovin yksinäiseksi noina pitkinä talvi-aikoina. Hän asui
nyt kaupungissa. Näytti siltä, hänen mielestään, kuin pimeys olisi
vuodesta vuoteen käynyt mustemmaksi, hän itse äreämmäksi sekä nuot
kauniit hopeataalarit hänen arkussaan aina enemmän aaveennäköisiksi
ja uhkaaviksi. Hän väsyi kuulemasta niitten ainaista kilisevää:
enemmän! enemmän! Etteivät hävenneet! Olihan heitä jo kyllin monta
yksinäisen miehen varalle. Jos hän astui tupaan, oli Lisbetta
Wolle unohtanut virittää tulta takkaan. Jos hän kulki pimeässä
porstuassa, pelkäsi hän varkaan piiloutuneen oven taakse. Jos hän
etsi palvelioitansa, eivät he olleet siellä, missä heidän tuli
olla, ja heidän työnsä oli huolettomasti tehtyä tahi tekemättömäksi
jäänyttä. Rukinnuorat riippuivat lerpallaan, pellavatutti kysyi:
missä on emäntä? Kangaspuissa loimilangat huusivat kudetta, puola
löytyi kaapin alta kissan leikkikaluna. Lisbetan puuro oli pohjaan
palanutta, kala puolikypsää ja maito hapanta. Isännän vaatetus
ei myöskään ollut hyvässä kunnossa; napit olivat poissa, sukat
rikkinäiset, tullimiehen paidat kirjurin arkussa, ja kirjurin paidat
tullimiehen laatikossa. Itse tullin kalliit, pitkät sarakkeet eivät
olleet siellä missä niitten piti olla; kalleppelistä kotona keitetty
kirjoitusmuste kävi yhä ruskeammaksi ja huonommaksi; hanhenkynä
oli kuten taliin kastettu. Ei mikään ollut suunnillaan. Koko talon
komento oli samaa mieltä kuin edellinen puhuja, pellavatutti. Kaikki
tomuiset nurkat, kaikki pesemättömät astiat, kaikki rikat ja toimet
yhtyivät samaan toivottomaan kysymykseen: Missä on emäntä?
Tullimies ei tätä kauvemmin kestänyt. Eräänä kirkkaana päivänä
kevätpuolena 1638 pani Lydik Larsson parhaan sinisen takin päällensä,
sen, jossa oli keltaiset messinkinapit ja esitti itsensä kosiana
Betty Luthille. Saiko hän rukkaset? Mitä vielä. Ei yksikään
Hollantilainen laiva Tuurholman tullilaiturin luota ollut pikemmin
ulos-suoriutunut. Samana päivänä tiesi koko kaupunki, että köyhä
Betty Luth, joka kutoi kotona kehrättyä palttinaa kuudesta äyristä
kyynärältä, nyt saattoi pukeutua hienoimpaan palttinaan. Yhtä pikaan
seurasi häät, kolme viikkoa kihlausten jälkeen. Pietari Luth sepitti
kaikkein noitten yhdeksän kaunotaiteen ja tieteen Jumalattaren avulla
latinankielisen ilorunoelman, ja Saara kutsui miestänsä herraksi.
Kaikki kävi onnellisesti; köyhä tuli rikkaaksi, ja rikas tuli vielä
rikkaammaksi. Palttinankutoja sai marisevan, mutta hyvänluontoisen
leskimiehen, leskimies sai kodikkaan vaimon.
Kaksi vuotta myöhemmin, kesän alussa vuonna 1640, kuultiin
Tuurholmassa uuden tulokkaan, pienen tyttösen vieno ääni. Lydik
Larsson riemuitsi, kun oli saanut perillisen ja ajatteli itsekseen:
Mikä onni, etten ottanut mustalaistyttöä talooni!
Pian hän kuitenkin sai muistutuksen sen lapsen olemassa olosta, joka
oli yhtä juureton kuin lumen hiutu, siellä missä se liiteli taivaan
ja maan välillä. Hän seisoi tullilaiturillaan, tarkastaen sisään
tulevia ja ulosmeneviä laivoja, kun eräs kalastaja Snappertuunasta
antoi hänelle kirjeen. Se oli kirjoitettu karkealle, rypistetylle
paperille, joka väkevästi hajahti inkivääriltä, ja ilmaisi, että
se oli sisältänyt tuota mieluista maustinta, jota viljeltiin
vaikuttavana apukeinona monellaisiin kipuihin. Päällekirjoitus oli
seuraava:
"Hyvinkunnioidedulle Lydikille Helsinginmaalla dämä."
Käsi-ala oli präntätty somaksi ja kirjeen lyhyt sisällys, kun
oikokirjoitusta hiukan oli korjattu, seuraava:
"Jos Lydikki nyt ottaisi tytön; en minä hänestä mitään saa. Dordei."
"Ottaisi tytön? Vasta nyt! Dordei." Tullimies pisti äreänä kirjeen
taskuunsa ja päätti olla piittaamatta siitä sen enempää. Hän oli
kerran lasta pyytänyt, ja Dordei oli silloin vastannut: "Ottaa hänet
minulta! Tiedättekö, että Tuomas on hänen laillinen holhojansa?"
Muutamia päiviä kului, mutta Lydik Larssonin ei onnistunut saada
Dordein pränttiä mielestään. Olihan hän ollut tytön kummi? Olipa hän
aina ihaillut lapsen tavattoman suuria luonnonlahjoja. Eiköhän tyttö
tuottaisi hänelle kunniaa, jos hän saisi kasvatusta? Ei. Mitäpä Betty
tuosta sanoisi? Ja hänen oma lapsensa? Olisi suorastaan mieletöntä
nyt enään ottaa kasvattityttöä.
Sattumalta tuli vielä sekanainen oikeudenkäyntikin lisäämään
tullimiehen huolia. Aateliston oikeuksiin kuului nimittäin, että he
tullitta saivat laivalla viedä ulos maanviljelystuotteitaan sekä
tuoda maahan muutamia lajia tavaroita omia tarpeitansa varten.
Tämä oikeus antoi aihetta mitä rohkeimpiin petoksiin. Helsingin
porvarit valittivat kenraalikuvernöörin luona, että lähiseudussa
asuvat aatelismiehet omassa nimessään veivät ulos ja toivat sisään
muitten tavaraa ja tekivät siten haittaa sekä kaupungin kaupalle
että kruunun tullille. Kenraalikuvernööri kreivi Pietari Brahe ei
ollut se mies, joka tahtoi vähentää aateliston oikeuksia, mutta hän
oli ankara järjestyksen pitäjä. Hän otti valituksen vastaan, antoi
tehdä laintutkimuksen ja vaati, että oikeudenkäynti pantaisiin
toimeen Turun hovi-oikeudessa, koska aatelismiehiä ei käynyt tuomita
alemmassa tuomio-istuimessa.
Tähän sekavaan asiaan joutui Lydik Larssonkin, joka oli tullimies,
ja hänen oli katsominen eteensä, miten hän saattaisi tahraantumatta
päästä asiasta selville. Viikon päästä siitä, kun hän oli saanut
Dordein kirjeen, täytyi hänen lähteä Turkuun maata myöden, jotta hän
ei vastatuulten takia tulisi matkalla viivytetyksi.
Kun hän Karjan pitäjää läheni, muistui hänen mieleensä kummityttönsä.
"Täytyy tässä tuumia, mitä hänen puolestaan voisin tehdä", ajatteli
hän itsekseen. "Tyttö tulee kohta neljäntoista-vuotiaaksi, hän
saattaa mennä lapsenhoitajaksi, mutta ei minun luokseni!"
Torppa oli paikoillaan. Se näytti entistä rappeutuneemmalta,
ajat olivat käyneet huonommiksi. Lapset olivat ulkona työssä.
Dordei kehräsi, Tuomas muurasi leivin-uunia, joka oli kokoon
rämähtämäisillään.
"Jumalan rauha!"
"Hyvää päivää, Lydikki! Sehän oli rehellisesti tehty; minä tiesin
hänen tulevan. Istukaatte!" Dordei pyyhki tiilenmurut rahilta, ja
Tuomas, joka yhä työtään jatkoi, otti sanaakaan virkkaamatta lakin
päästään, joka jo oli ruvennut harmaaksi käymään.
"Noh, miten teillä asiat ovat? Huonot ajat, veijareita ja huolia,
mihinkä vain kääntyy! Hagar on teille haitaksi, Dordei?"
"Onko? On niin. En minä sitä silloin saattanut uskoa Lydikki,
siihen aikaan kuin te olitte hyvä tuolle lapselle. Mutta eihän
ihmisen pitäisi luulla itseään Jumalaa viisaammaksi. Hän tietää
missä turhamainen sydän on; siihen hän tähtää ja siihen hän osaa
paremmin kuin metsästäjän nuoli. Ilon lapsesta saattaa tulla
murheen lapsi. Hänpä oli minun helmikuitani ja minun silkkilapseni,
parempi kuin minun omat ruoan-ahmaajani. Jumala heitä siunatkoon,
he ihmistyvät yhä enemmän. Olihan Hagar aina ennen ahkerin kaikissa
askareissa, niin taitavan taitava ja kätevä kaikissa töissä. Se
oli ennen se. Nähkääs, Lydikki, siitä päivästä asti, kun hän tuli
Helsinki-maalta, oli hän, Jumal' armahtakoon, pois vaihdettu lapsi.
Mitä vuorenhaltioita siellä Tuurholmassanne on? Koko työstä ei ollut
muuta kuin puustavit jäljellä, latinalaiset puustavit, Lydikki! Ei
häntä enään haluta karttaaminen eikä kehrääminen, ei vyhtiminen
eikä kankaan luominen, ei leipominen eikä pyykinpeso, kaikkea hän
tekee kuten unissaan kävisi. Minä sanon: mene vettä noutamaan
kaivosta, Hagar! Niin, siinä hän seisoo ja katselee, miten aurinko
paistaa jääpuikkojen päälle... Palta hameesi liepeet, lapsi... tuon
saksanvillahameen, kuten tiedätte! No niin, siinä hän istuu ja on
ompelevinaan, mutta onkin unohtanut pistää lankaa neulan silmään...
Hagar, lue iltarukous lapsille! Lukeeko hän? Kyllä hän lukee, mutta
ruokasiunauksen. Sillä tapaa se nyt on ollut kolme talvea ja kaksi
kesää. Ainoa, joka häntä huvittaa, on linnun-äänien oppiminen ja
eläinten paimentaminen, sitä hän tällä haavaa tekeekin, ja siellä hän
saa tavata sammalissa vuorella."
"Onko hän saanut kirjoja luettavakseen?"
"Mitä kirjoja? Hänellä on ne kolme, joissa on kyllin oppia köyhälle
raukalle. Pappilasta sain lainata suomalaisen postillan, ja
saattaisitteko uskoa, Lydikki, lapsi saarnaa nyt suomea ihan kuin
Hämeestä tullut pappi! Kun hän kylästä on löytänyt toisellaisia
kirjoja, olen minä niillä virittänyt uunia. Tiedänkö minä mitä
pränttiä hän on vuoteensa olkiin tallentanut? Ei hän kuitenkaan minun
tieteni ja tahdostani saa lukea enempää, kuin mitä ihmisen iäiselle
autuudelle hyödyksi on. Löytyy yhtä paljon turhamaisia kirjoja tässä
maailmassa, kuin turhamaista puhettakin."
"Mitä nyt aiotte Hagarin kanssa tehdä? Ei hän minun luokseni saata
tulla; minä olen nyt nainut mies, ja minulla on omia lapsia. Toista
oli kolme vuotta takaperin."
"Soo, vai niin, onneksi olkoon! Luulin olevanne hänen risti-isänsä."
"Saattaisinkohan muuten tehdä jotakin tytön hyväksi? Hän on kohta
siinä iässä, jolloin nuoret menevät palvelukseen. Minä tahdon ostaa
hänelle vaatekertamuksen sekä panna muutaman taalarin elatuksen
avuksi, siksi, että hän tulee viiden- tahi kuudentoista vuoden
vanhaksi."
"Kiitän suosiollisesta ja hyvästä tahdosta. Meidän laitamme näitten
monien lasten kanssa on sellainen, että olemme joutuneet velkaan,
eikä meillä siis ole leipää niille, jotka eivät tahdo työtä tehdä.
Minä ajattelin, että te ottaisitte hänen, ei meidän, vaan lapsen
tähden. En minä valita, vaikka itse söisin akanoita päivälliseksi ja
tiilikiviä illalliseksi, jollei tuo vaivainen saisi nälkää nähdä,
sillä nähkääs Lydikki, hän on niin raskaana kuin kirkon torni minun
sydämmeni päällä. Mutta nähkääs, ei se dromedaari minun pesääni
mahdu, sanoi västäräkki kun hän oli pesässään hautonut käen munaa
siksi että siitä poikanen ilmestyi. Hagar ei mahdu meidän pesään,
nähkääs Lydikki; palveleminen ei hänelle myöskään sovi. Jompikumpi
hän on, mustalaislapsi tahi herrasväen lapsi, korppi tahi kotka,
Jumala tiesi, se kyllä on veressä; se tulee nyt ilmi, kun hän kohta
on täysi-ikäinen."
"Dordei", sanoi Lydik Larsson miettivästi, "Sigfrid mestari oli sitä
mieltä, että äiti, joka kuoli täällä torpassa, ei ollut mustalainen.
Hänellä oli kaksi kallisarvoista koristetta, jotka ovat lasten
omaisuutta, ja sopii myydä heidän elatuksekseen. Ovatko ne vielä
tallella?"
"Tietysti ne ovat tallella! Kun Sigfrid mestari kuoli ja Tuomas
tuli holhojaksi, sai Tuomas rasian, jossa lasten omaisuus on,
säilytettäväksi. Se on mestarin omalla sinetillä varustettu. Mitenkä
me sitä olisimme uskaltaneet avata, me?"
"Siinä olette tehneet oikein, mutta vain vähäksi aikaa. Ettekö
ymmärrä, Dordei, että lasten omaisuus makaa siinä ilman korkoa, nyt
kun parahiten tarvitsisivat elatuksen apua. Missä poika on?"
"Hän, tuo kukonpoikanenko? Sen pääskyset tietävät paremmin kuin
minä. Kuten kylvö on, sellainen on satokin. Bennu on kasvanut Aake
herran jumalattomien ratsastajien joukossa; nyt on hän ampunut miehen
Kirkniemessä ja hänen on täytynyt mennä pakoon Saksanmaalle. He
olivat täällä häntä takaa ajamassa, mutta ihmiset luulivat että he
sen tekivät vain näön vuoksi. Kaikki pitivät Bennusta, ei yksikään
sielu surkutellut Greger Anderssonia. Greger sai sopimattoman kuulan
poskensa lävitse, ja vinosuiseksi hän jää koko elin-ajakseen, mutta
luullaan, että hän kyllä paranee."
"No niin, eiköhän ole paras, että Tuomas, joka on holhoja, avaa
rasian sekä minä vieraana miehenä todistan mitä siinä on?"
"Mitäs sanot Tuomas?"
Tuomas laski pois savilapionsa, pyyhki nenäänsä kämmenensä nurjalla
puolella ja sanoi, ettei hän rasiaa antaisi avata ennenkuin molempien
lasten läsnä-ollessa ja jahka poikakin on laillisessa iässä.
"Se on siis vasta seitsemän vuoden perästä", virkkoi tullimies
pahoillaan. "Me molemmat emme ole keltanokkia enää ja poika on ulkona
vaarallisilla retkillä. Nuori taikka vanha, ei yhdellekkään meistä
ole sinetillä vakuutettu seitsemää elonvuotta. Nyt lapset kärsivät
nälkää, ja me elämme. Miksikä vitkastella kun tuo kuitenkin on
holhojan tehtävä?"
Tuomas pysyi järkähtämättömästi päätöksessään. Olisiko hän kuunnellut
syitä, ja ollut sukuansa huonompi, ylenantanut kansansa päähyveen?
"Noh", sanoi Lydik Larsson, "yksi ehdotus on vielä jäljellä. Minä
matkustan Turkuun ja menen kaikessa alammaisuudessa tervehtimään
presidentti Juho Kurkea. Tahdotteko te, asianomaista kuittia
vastaan, antaa rasian minulle, niin minä presidentin ja todistajien
läsnä-ollessa annan sen aukaista. Sitten kun varmaan tiedän lasten
omaisuuden arvon, otan, jos presidentti sen sallii, siitä osan
lapsille ja annan uudestaan sulkea rasian hovioikeuden sinetillä.
Riippuu sitte holhojasta, tahtooko hän säilyttää rasiaa itse luonaan,
vai jättääkö hän sen kuittia vastaan hovi-oikeuden huostaan. Tämä
viimeksi mainittu olisi luotettavampi. Teidän torppanne saattaa
palaa, tahi joutua rosvojen ryöstettäväksi."
Uusi neuvottelu. Mitä kaikkea nuot lain-oppineet keksivät! Tuo
oppimaton torppari kunnioitti taika-uskoisesti kaikkia sinettejä,
mutta mitä hän kädessään piti, oli hänen mielestään kuitenkin
luotettavammassa tallessa, kuin jos hän sen olisi muille jättänyt.
Tuomas ei myöntynyt.
Hänen viisaampi puolensa oli toista mieltä.
"Isän aikana", sanoi Dordei, "ryösti sotamiehet kaikki mitä vain
löysivät. Meidän aikanamme tekevät voutien palveliat monessa
paikassa samaa. Muistatko miten talvella kävi, kun Mannu oli
yksin tuvassa ja veti palavan kekäleen takasta lattialle olkien
joukkoon? Sinä olit lasten kanssa lukukinkereillä, minä huhdoin
vaatteita jäällä, avannolla. Ellei Jumala olisi lähettänyt minua
noutamaan sinun paitojasi, mitä olisi tullut tuvasta, Mannusta,
Hagarin ja Bennun perinnöstä? Lähetä rasia hovi-oikeuteen! Se on
kuusikymmen-leiviskäinen kuorma toisten tavaraa, kun meillä täten on
vastattavana."
Lydik Larsson muistutti, että presidentti Kurki oli ollut kummina
lapsille.
"Kah niin, näet sen?" sanoi Dordei. "Eiköhän Jumala itse tätä asiaa
sovita kuten hakaa aspiin? Lyö haka kiinni, Tuomas, niin lasten
omaisuus on lukon takana. Hän joka on hovi-oikeuden päämies, on
tietysti enimmän lain-oppinut tässä maassa."
Saara kutsui miehensä Abrahamin herraksi, mutta Abraham tunsi usein,
että oli hyödyllistä kuunnella Saaran neuvoja. Tuomas otti lukitusta
tammi-arkusta vuoteen alta pienen rasian, tuskin suuremman kuin
sikarilaatikko meidän aikanamme. Se oli taidokkaasti koristettu
painetulla olkityöllä, ja liikkua vailla, mutta huolellisesti sidottu
tukevalla nuoralla, ja varustettu Sigfrid mestarin sinetillä,
jossa oli Helsingin, hänen syntymäkaupunkinsa kilpi: vene, ja sen
yläpuolella tähti.
Rasia jätettiin Lydik Larssonille sinetillä varustettua kuittia
vastaan. Sillä aikaa kun kuittia kirjoitettiin, johtui tullimiehen
neuvokkaaseen päähän eräs tuuma, jolla hän toivoi tekevänsä
kummitytölleen avun, joka samalla myöskin pelastaisi hänet itsensä ja
kasvattivanhemmat tytön tulevaisuuden huolenpidosta.
"Mitä tuosta tuumaatte", kysyi Lydik, "jos minä Hagarin otan mukaani
Turkuun? Presidentti on hänen kumminsa; luultavasti hän suvaitsee,
että tyttöä hänelle esitetään, ja tekee ehkä jotakin lapsen hyväksi."
Tämä ehdotus ei mitään vastusta herättänyt. Mutta missä oli Hagar?
Hän oli nuorempien lasten kanssa riihessä. He puhuivat siellä taaskin
jonkunlaista linnun kieltä.
Dordei meni riihelle päin, mutta lapsiparvi tuli tiellä häntä
vastaan. Heissä ilo ylinnä uhkui, ja he huusivat kilvan: "se osaa
puhua!"
"Kuka osaa puhua?"
"Rastaanpoika."
Lapset kantoivat pajunvesoista tehtyä linnunhäkkiä, jossa oli nuori,
melkein täysikasvuinen musta rastas, Hagarin hoidokas. Kun tämä lintu
vielä oli poikanen, oli Hagar sen ottanut pesästä, johon se oli
yksin jäänyt -- emä oli kai joutunut ansojen saaliiksi, -- hoitanut
ja ruokkinut sitä, saanut sen niin kesyksi, että se hänen kädestään
söi sekä istui hänen oikealle olallensa, kun hän huusi: Tätti!
Hagar oli kirjoistaan lukenut, että muutamat linnut oppivat ihmisen
sanoja matkimaan. Siis Hagarkin alkoi puhekieltä harjoitella Tätin
kanssa, samati, kuin hän itse oli latinaa harjoitellut _Cannabiin_
keralla. Runsaasti puoli vuotta hän jo joka päivä, kun saivat olla
häiritsemättä, oli opettanut Tätille kahta kieliläksyä, ja oli
nähnyt hänen onnistumatta koettavan muodostaa nokkaansa siten,
että olisi saanut noita vieraita ääniä sanotuksi. Tänään se lasten
sanomattomaksi hämmästykseksi sanoi sanat: _Tätti tyhmä_.
Joukko juoksi tupaan tuota tärkeää uutista kertomaan. Tatin piti
puhuman, mutta kuten moni muukin puhuja, hämmentyi Tatti nähdessään
lukuisan kuuliakunnan. Häkki laskettiin sivulle päin; täällä oli nyt
toisellaisia puheita kuultavana kuin linnun.
Lydik Larsson tarkasteli Hagaria ja hänen tarkastuksessaan näkyi
vielä jäännös entisestä ystävyydestä. Tyttö oli muuttunut, vaan ei
kaunistunut. Hernekasvi oli pitkäksi kasvanut, mutta huojui tukeen
puutteessa.
"Luetko sinä vielä taivaan portaita?" kysyi tullimies.
Tyttö oli ääneti ja hänen silmänsä alas päin luotuina. Tuo suojelia
oli hänen pettänyt. Hän? oli turvatilleen luvannut oppia, onnea ja
isällistä hellyyttä. Mitenkä oli hän lupauksensa pitänyt?
"Tahdotko tulla mukaani Turkuun katsomaan suurta kaupunkia ja
mahtavaa, uutta risti-isää?"
"Mene joutuun!" virkkoi tuo aina käytännöllinen kasvatti-äiti,
"panemaan vaatteesi kokoon, nuot kaksi paitaasi, sukkasi ja
saksanvillaisen hameesi, jonka sinun sopii Turussa palttaa. Lydikillä
on kiire ja hän tahtoo ottaa sinun mukaansa. Miksikä noin myreä olet,
tyhmä tyttö? Suuteleppas kummi-isän kättä!"
"Enkö saa jäädä teidän luoksenne, äiti?" kysyi Hagar ujosti. Oi,
kuinka hän ennen oli halannut ulos tuonne avaraan, tuntemattomaan
maailmaan! Mutta mies tuossa oli kerran häntä pettänyt; hän sen
saattoi tehdä toisenkin kerran. Kyyneleet alkoivat vieriä tytön
poskille.
Dordei tuskin itsekkään tiesi, mitenkä se kävi niin, että hän pehmeni
kuten vaha tuon lempilapsensa takia.
"Saathan sinä tulla takaisin sekä jäädä meille, ellet mitään parempaa
saa. Noh, soh, älä nyt kitise, lapseni; pane vaatteesi kokoon!"
"Antakaa minun mennä, antakaa minun mennä metsän korpeen!" nyyhkytti
Hagar.
Tämä viskaaminen toiselta toiselle synnytti hänessä katkeran
nöyryyttävän tunteen, joka anasti kaiken hänen rohkeutensa.
Silloin kuului kangaspuitten vieressä olevasta häkistä rätisevä
ääni, ikään kuin lapsen lelutorvesta: _Älä ole pahoillasi!_ Tämä oli
toinen kieliläksy, jonka Hagar, lohdutukseksensa ikävinä hetkinään
oli rastaalle opettanut ja joka nyt ensi kerran tuli ilmoille sen
rastasnokasta.
Asema muuttui: kaikki hymyilivät. Hagar riensi häkin luo, houkutteli
suosikkinsa ulos ja antoi sen istua oikealla olallaan sekä kehoitti
sitä toistamaan noita ihailtuja, ilostuttavia sanoja. Mutta tämä
uusi puhuja oli ne jo unhottanut, lehautteli ympäri vapaudessaan
onnellisena ja huusi nyt: _Tätti tyhmä_.
Pian toimitettiin pienet tarpeelliset valmistukset Hagarin
matkaa varten. Kasvattivanhemmat ja koko lapsiparvi näkivät
tullimiehen asettavan uuden avojalkaisen vaihtotavaransa sellaisiin
nelipyöräisiin vankkureihin, joita porvarilliset henkilöt käyttivät
kesämatkoillaan, ennen kuin kääsit ja nappularattaat tulivat
käytäntöön. Hevoset vuokrattiin neljän penikulman matkalle, tahi aina
matkan päähän asti. Turun ja Helsingin välille oli kreivin aikaan
kestikievarit pantu alkuun ja kyytipalkat määrätty, tämä oli helpotus
talonpojalle, jolta aatelisto näihin asti oli kiskonut itselleen
vapaan kyydin.
Torpan asukkaat jäähyväisiä sanoessaan eivät tavallisesti ole liioin
heltyväisiä, mutta tässä tuntui ikään kuin ilmassa, että ero tuli
olemaan pitkä. Tommu tuon tuostakin nenäänsä niisti: jotakin silmistä
oli etsinyt itselleen väärän tien. Sigfrida toi häkin, jossa Tätti
oli, Hagarin piti vielä kerran taputtaa suosikkinsa pehmeitä mustia
höyheniä.
Dordei sanoi:
"Sinä minun sydänkäpyseni ja huolilapseni! Ketuilla on luolansa ja
linnuilla pesänsä, mutta yhden tiedän, jolla sinua ennen ei ollut
kiveä johonka päänsä olisi kallistanut. Lähde, jos se on Jumalan
tahto; tule takaisin, jos niin on Jumalan tahto! Jätä itsesi Hänen
haltuunsa, kyllä Hän on sinullekin hankkiva oksan, jolle istua
saatat!"
"Älä ole pahoillasi!" rätisteli rastaanpoika. Vankkurit pyörivät pois
ja toinen lastu lähti kulkemaan aavalle, rannattomalle merelle.