Näin paljo sydäntä heillä oli.
Yksinäiseltä näytti vuoren rinne tuolla kaukana. Koivut, haavat,
raidat ja pihlajat makasivat kaatuneina kaskessa kuivamassa. Oi
nuot kauniit, valkoiset, korkearunkoiset koivut, joissa kevään
ensimmäinen käki monesti oli kukkunut, niitten jo piankin täytyi
tuhallaan höystää tuota kivistä maata. Niitten lehevät oksat olivat
talven varaksi pantu korjuun lampaita varten. Noitten typistettyjen
koivun-oksien välissä kohosi vielä joku maitohorsman korsi, tahi
kimppunen mustikanvarsia. Hämähäkki kehräsi lankojaan näitten
mukavien kiinnikkeiden avulla oksasta oksaan; muurahainen löysi
täältä rakennustarpeita kekoihinsa; kultakärpänen, äsken kuorestaan
kiivenneennä, koetteli hohtomaisia siipiänsä; turilas kiipesi rungon
ylitse ja koetti lentää, mutta onnistumatta. Kaikkialla oli eloa ja
kaikki iloitsi, paitsi tuo hävinnyt nuori metsä, joka oli kaatunut
kirveen iskusta ja jonka nyt piti antaman ytimensä viljanjyvälle.
Oli varhainen aamu kesäkuun alussa, -- niin varhainen, että koillinen
taivas vielä oli kultaliepeissä, -- kaksi vuotta niitten pitojen
jälkeen, jotka herra Aake Tott piti Lavilassa kreivi Brahelle.
Kaski kuului Kaskaksen torppaan. Kaksi laihaa lehmää ja yksi
mullikka olivat laitumella tuolla rinteellä, jossa löysivät muutamia
ruohonkorsia. Neljä lammasta, jotka olivat lahjoitetut paremmalla
elatuskyvyllä, tekivät uskaliaita hyppäyksiä metsän tappotanterella
ja löysivät runkojen välistä koskemattomia ruohomättäitä. Noin
kolmen- eli neljäntoista-vuotinen tyttö istui vuorella paimentaen
karjaa. Hänen aamupukunsa oli niin yksinkertainen ja köyhä kuin
mahdollista oli: karkea paita, kapea hame. Kenkiä ei ollenkaan eikä
huivia. Pitkät kampaamattomat mustat hiukset, auringon polttamat
kasvot, paljaat kädet ja jalat, niin ruskeat kuin ne lattiamatot,
joita Dordei ennen hyvän toimeen tulonsa aikoina kivensammalilla
painoi. Se oli Hagar, hän, joka ei tullut rikkaan Lydik Larssonin
kasvattityttäreksi.
Mitäpä Dordeilla, kasvatti-äidillä, olisi ollut vara pukea Hagaria
saksan villoihin! Hänellä oli nyt itsellään kahdeksan kuluttajaa
ja ajat kävivät yhä huonommiksi. Viljankato ja karjan ruoan puute
lisäsivät sodan kiskomisia. Kolmannen ja neljännen lehmän oli vouti
ottanut ryöstöllä. Hiirakko kopisteli vanhana ja tuiki kuluneena
yksin tallissa. Kuormahevonen, joka Piilin sijasta saatiin,
havaittiin jo seuraavana vuotena kelpaamattomaksi. Kuten Aake herra,
rupesi Tuomaskin tuntemaan sodan jälkimaininkia. Onni oli kuitenkin,
että molemmat vanhemmat lapset, Tommu ja Sigfrida, nyt olivat
vanhempiensa oikeana ja vasempana kätenä, sillä Hagaria ei enään
sopinut lukuun ottaa; hänellä oli oma yksityinen maailmansa.
Hän istui vuorella lukemassa. Mitä hän luki? Torpassa oli kolme
kirjaa: raamattu, virsikirja ja katekismus. Mutta ei se ollut
yksikään näistä, se oli Erik Eriksonin suomalainen postilla, painettu
Tukholmassa 1621; hän oli houkuttelemalla ja puoli väkisinkin saanut
lainata tuon suuren kahdessa nidoksessa olevan kirjan pappilan
uudelta nuorelta apulaiselta. Hagar ymmärsi ainoastaan ruotsia,
kuten suurin osa Karjan pitäjäläisistä, mutta suomalaista väkeä oli
sekaantunut kaikkialle pitäjään; hän oli kuullut suomea puhuttavan.
Mitäpäs muuta tarvittiin? Hagar oppi suomea postillasta, sillä ei
yhtään kieli-oppia, ei ainoatakaan sanakirjaa, ainoastaan muutama
uskonnollinen kirja oli näihin asti koskenut tuon Suomen pohjoisen
neitseellisen kielen kehittymättömiä siipiä. Vuodesta vuoteen sanoi
kangas hongalleen: ymmärrätkö minua? ymmärrän, sanoi honka, puhuthan
sinä mitä sydämmeni tuntee. Päivästä päivään kysyivät järven aallot
rantakalliolta: Ymmärrätkö meitä? Mitenkä en teitä ymmärtäisi?
vastasi kallio; en ketään muuta käsitäkkään. Kieli, joka antoi
luonnon äänille sielun, kysyi korvalta: ymmärrätkö minua? Ymmärrän,
vastasi korva, mutta mitä sanoo silmä? Silmä vastasi: veistä minulle
puustavit että näen nuot vieraat äänet! Siinäpä puute. Puustavit
olivat vielä hyvin harvinaisia ja tottumattomasti leikattuja; koko
Suomessa ei ollut yhtään kirjapainoa. Myöskin ruotsinkieli oli
kehittymätön, kompasteleva, koulu-iässä oleva lapsi. Sotaa ei ollut
silloin sydämmen ja ajatuksen, tässä maassa olevain kahden ilmituojan
välillä, jolleivät muuta ymmärtäneetkään, ymmärsivät he kuitenkin
rakastaa toisiansa.
Hagar oli kasvanut, vaan ei niin, kuten puu metsässä kasvaa, runko,
oksat ja ydin, sopusuhtaisesti kehittyneenä. Kun hänen ruumiinsa oli
kasvanut kolme tuumaa pituutta, oli hänen sielunsa kasvanut kymmenen
tahi kaksitoista tuumaa. Hän oli kypsymätön, viheriä raakile, joka
valmistuu hedelmäksi, mutta jonka maku on karvas. Hän oli sellainen
hoikka, ryhditön, neljännellätoista vuodella oleva tyttö, joka ei voi
pituuttaan kannattaa, eikä hallita niitä liehuvia perho-ajatuksia,
jotka varustavat kasvavia siipiänsä lentääksensä ulos maailmaan.
Maltillinen odotus tuossa viehättävässä elämän keväimessä
on mahdollinen ainoastaan säveämielisille, hyvän ja
hiljaisenluontoisille; vilkkaat ja pontevat vastustavat hellimpiäkin,
kaikkein enimmän oikeutettujakin siteitä, jotka tuntuvat heistä
kahleilta. Hagar oli kapinallinen itseänsä kohtaan sekä koko sitä
ahdasta maailmaa kohtaan, joka häntä ympäröitsi. Tämä janoava,
myrskyinen, palava sielu, joka oli ikäänkuin munankuoreen suljettuna,
mitenkäpä hän olisi ollut lehauttamatta kuten lintunen siipiään
vasten akkunaa! Mitä tarkoitti tuo tuntematon, ääretön lahjojen ja
kysymysten syvyys, joka aaltoili hänen nuoressa päässään? Ja tuo
voimakas, rientävä henki, joka kohotti helmansa kohden äärettömiä
korkeuksia, jolloin olemuksen muodot lyijyn painolla riippuivat sen
köyhässä avojalassa, mistäpä löytyisi oksa, johon istahtaisi?
Ei yhtään vastausta!
Poissa oli Cannabis, jota hän ei enään tavannut, poissa olivat nuot
viettelevät, opinkielellä kirjoitetut kirjat, joihin hän vähäksi
aikaa nälkäisenä oli antautunut. Dordei ei olisi millään hinnalla
kärsinyt huoneessaan noin paavillista harhailua, vaikkapa se
uskomaton tapahtuma olisikin tapahtunut, että Hagar olisi saanut
latinaa lainata pappilasta. Mutta kova suojelustulli kasvattaa
aina salakauppiaita. Hagar oli Uuskylässä löytänyt tuollaisia
kirjallisuuden tähteitä, jotka lopettavat ratansa seinärakojen
peitteenä -- revittyjä, painettuja lehtiä Olof Buren _arithmetica
instrumentalis_ nimisestä kirjasta, painettu 1609, ja Marcus
Helsingiuksen _compendium astronomicum_, painettu 1597. Tämähän
löytö oli ilman alkua ja loppua, mutta siinä oli laskutaitoa, siinä
oli tähtitiedettä, siinä oli latinaa! Kotiin palanneet sotamiehet
olivat jättäneet saksalaisia kirjoja moniaalle. Hagar ei sanaakaan
saksaa ymmärtänyt, mutta mitä varten kirjoja olisi löytynyt, ellei
luettavaksi. Hän koetti tavata noita tuntemattomia sanoja sekä
löysi sanan, joka vivahti ruotsiin, ja arvasi lauseen sisällyksen
yksityisistä sanoista sekä yksityiset sanat lauseen sisällyksestä,
siksi, että hän tässä, kuten suomenkielessäkin, jotenkin oli oppinut
käsittämään kirjojensa sisällyksen. Nämät kirjat, jotka hän näin oli
saanut käsiinsä, eivät olleetkaan lapsensatuja, ne olivat oppineita
raamatun selityksiä ja laveita Augsburgisen uskontunnustuksen
selityksiä, jotka luultavasti olivat Saksasta ryöstönä otetut ja
sittemmin viskatut pois hyödyttömänä, tilaa ottavana kapineena.
Hagar oli näistä oppineista töistä tavallaan oppinut "raamatun
oikeaa tolkkua", jota hän kaksi vuotta takaperin hartaasti oli
halannut oppia. Sehän epäilemättä jo oli liiaksi hänen iälleen ja
kokemukselleen, mutta mitä hän niistä oppi oli ainoastaan puustavin
oppia, joka kuolettaa, eikä hengen oppia, joka eläväksi tekee. Hänen
pieneen päähänsä kokoontui järjestämätön puustavi-oppi, ilman mitään
yhdistystä, ilman yleiskatsantoa, ilman muotoa. Sen lapsellisen
uskon, mikä hänellä oli, kun hän ennen raamattua luki kannesta
kanteen, nuot jumaluusopilliset selitykset tomuksi musersivat. Mitä
tiesi tuo paljon lukenut ja kuitenkin taitamaton lapsi uskon-opin
taisteluista, epäuskon käärmeenkiemurtelemisista aina apostolien
aikakaudesta asti, taikka niitten voimallisista liittolaisista
petollisessa ihmissydämmessä?
Hän tavaili hämmästynein lapsensilmin noita epäselviä
taistelukysymyksiä Kristuksen personallisesta tahi kuvannollisesta
läsnä-olemisesta Herran ehtoollisessa, sekä Pyhän Hengen
uloskäymisestä ainoastaan Isästä, tahi Isästä ja Pojasta. Hänellä ei
ollut mitään käsitystä Hengen vaelluksesta maailman historiassa tahi
sen uudistuttavasta voimasta uskovaisen sydämmessä. Hän kulki kuten
unissaan toivotonta epäilystä kohden, mutta epäilykseenkin tullakseen
oli hän vielä liian lapsi; hän saattoi ainoastaan tuntea itsensä
rauhattomaksi, onnettomaksi, hirveän tyhjäksi...
Nyt hän istui piispa Erikssonin postillaa katsellen ja käänsi lehden,
lehden perästä, tietämättään, mitä hän luki. Tässä kirjassa löytyi
vielä uskonpuhdistuksen-aikakauden elävä, lämmin usko, joka vain
aivan pian verensä vuodatti tuossa sielua ja ruumista kuolettavassa
sodassa, saadakseen jälkeläiseksensä tuon jäisen puhdas-oppisuuden
ortodoxian. Erikssonin postilla ei ollut vapaa aikakautensa
turhantarkasta esityshalusta, mutta siinä oli paljon todellista
hartautta, niin sydämmellinen rakkaus Jumalaa ja ihmisiä kohtaan,
että Hagar tunsi itsensä pettyneeksi noitten vaikeakäsitteellisten
taistelukysymysten selityksien suhteen. Mitähän rakkaus Jumalaan ja
ihmisiin oli noitten uskonopillisten selitysten selville saamisen
rinnalla? Hagar väsyi.
Aurinko nousi korkeammalle, imi kasteen sekä suuteli polttavilla
suudelmillaan vuorta, kaskea, kanervia, tuota mustakutrista
päätä, noita ruskeita käsivarsia ja jalkoja. Aamuviileys haihtui
kesäpäivään, mehiläiset surisivat, kuhankeittäjä kukahteli metsässä,
Hopeakukkasen lehmänkello ja lampaitten kulkuset ääntelivät
yksitoikkoisina laaksossa. Piispan postilla luisui huomaamatta alas
sammalille, leppäterttu käveli sen lehdillä, ja Hagar, joka oli
tarhassa lehmien kanssa ollut koko yön puoli valveella, vaipui uneen
vasten kovaa kalliota.
Hän oli maannut neljänneksen, tahi kaksi, kun rahina puolanvarsissa
herätti hänen uinahduksestaan. Hagar hyppäsi pystyyn ja näki edessään
vieraan pojan, mustakutrisen kuten hän itsekkin, päivettyneen kuten
hän, avojalkaisen kuten hän, mutta hurjistuneen ja likaisen näköisen,
jalat verisenä ja vaatteet rikki revittynä, tuijottaen häneen. Ennen
kuin hän vielä ennätti tointua ensimmäisestä säikähdyksestään, kuuli
hän pojan huulilta epäröivän kysymyksen:
"Hagar?"
"Bennu!" vastasi Hagar. Hän oli tuntenut äänen. Nämät molemmat, veli
ja sisar, eivät olleet nähneet toisiansa neljään vuoteen, silloin
viimeksi, kun Bennu karkasi Piilin kanssa Uuskylän talosta. He
olivat vieläkin toistensa näköiset, kuten kaksi mustikkaa samalla
oksalla, mutta Hagar oli nyt kasvanut melkein puoli päätään veljeänsä
pitemmäksi.
Ja nyt he itkien lankesivat toistensa kaulaan. Näin paljo sydäntä
heillä kuitenkin oli, ja ellei heillä sitä olisi ollut, eivät he
olisi olleet yön lapsia, vaan sen epäsikiöitä.
He istuivat toinen toisensa viereen vuorelle. Sisar alkoi ensiksi
puhua.
"Mikä sinun on, Bennu?" kysyi hän, samalla kun hän
teeskentelemättömällä hämmästyksellä katseli pojan verisiä jalkoja ja
hurjistunutta muotoa. "Mistä sinä tulet?"
"Kirkniemestä."
"Miltä sinä näytät! Miksikä tänne tulet?"
"Olen ampunut Greger Anderssonin kuoliaaksi."
"Noh, soh. Hullutuksia!"
"Minä olen ampunut hänen kuoliaaksi. En minä tietänyt, että musketti
oli latinkissa."
"Mitäs puhut! Greger Anderssonin?"
"Hän oli paha mies! Lauri Palikka oli aina hyvä minua kohtaan. Sitten
pieni Klaus eroitti minun palveluksestaan. Sitte tulin Kirkniemeen.
Greger Andersson oli tallimestarina siellä. Hän oli ennen yksi noista
miehistä, jotka ajoivat minua takaa kun Piilin kanssa karkasin."
"On kovin pitkä aika siitä, kuin sinusta olemme kuulleet. Soo, Greger
oli paha sinulle?"
"Hän otti hevosen, jonka Aake herra antoi minulle ratsastettavaksi,
kun Klaus sai Piilin. Sen sijasta sain minä ontuvan tamman. Se jäi
suohon. Greger sanoi: nyt sinun pitää ajaman härkiä. Musta sonni
oli vihainen, niin, se puski niin, niin kovasti! Minulla oli kirves
ja minä hakkasin siltä sääret poikki. He panivat koirankoppiin
minun... Neljä päivää istuin koirankopissa enkä saanut muuta kuin
koirain ruokaa. Sitten minä mursin itseni ulos sieltä ja makasin
piilossa heinä-ullakossa. He aikoivat lähettää kuusi ratsastajaa
Lavilaan. Matti Lång sanoi minulle: tule ulos Bennu, tee musketit
puhtaiksi! No niin, minä tulin ulos, minä istuin takapihalla
pyssyjen puhdistustoimessa, kun Greger tuli piiska kädessä vastaani.
Oletko siellä, mustalaiskoira? sanoi hän; kyllä minä sinua opetan
karkaamaan!... Älä tule tänne! sanoin minä ja asetin musketin häneen
päin. Hän tuli... minä ammuin... hän kaatui... minä juoksin. Piilota
minua, Hagar, piilota minua! He ajavat minua takaa; minä juoksin koko
yön."
"Sinun olisi pitänyt valittaa Aake herralle... kirjoittaa!"
"Kirjoittaa?"
"Jaa niin, sinä et osaakkaan kirjoittaa. Osaatko lukea?"
"Äiti opetti minulle puustavit ennen, mutta ne minä olen unohtanut."
"Mitä sinä osaat, Bennu?"
"Ratsastaa, taistella, ampua, metsästää, opettaa koiria, heittää
tonttua, noppaa..."
"Oih, tuommoista! Mihinkä sinä ai'ot karata?"
"En tiedä. Ehkä Turkuun. Olen saanut neulan kreivinnalta..."
Hagar mietti. Hänen oppinsa haihtui pois kuten sumu tämän uhkaavan
vaaran edestä. Hän oli päättävä ja rohkea kuten veljensäkin, mutta
paljon enemmän kehittynyt ymmärrykseltään.
"Niin, he ajavat sinua takaa ja etsivät sinua varmaankin täältä. Sinä
et saata karata Turkuun, sinne on pitkä matka, he saavat sinun kiinni
tiellä. Mutta Aake herran luo..."
"Aake herra makaa huonona sairaana Lavilassa. Klaus on siellä."
"Sitten ei muuta neuvoa löydy, kun että karkaat Saksanmaalle.
Pohjan pitäjässä on Henderssonin tavaralaiva, joka näinä päivinä on
purjehtiva Saksanmaalle. Sinne sinun täytyy juosta, kuten henkesi
puolesta. Onko sinulla rahaa?"
"Minulla on kuusi taalaria takkiini neulottuna. Aake herra antoi ne
minulle, kun minä Lavilasta lähdin."
"Sehän on hyvä, oikein hyvä; minulla ei ole kupariäyriäkään."
"Mutta jos he tulevat nyt... nyt?" Ja poika katseli metsää
pelon-alaisilla silmillä.
"Mene, pese itsesi ensin purossa, jalkasi vuotavat verta kun olet
juossut. Jätä sinne takkisi ja housusi. Minä puen ne ylleni ja jätän
sinulle hameeni. Jos he tulevat, ottavat he minun."
"Mutta he lyövät sinua, Hagar, he sitovat sinun, he vievät sinun
pois."
"Kyllä kai, mitäpä he minulla tekisivät? Älä nyt viivyttele, pian!
Sigfrida tulee maitoa tuomaan. Minä olen maannut tarhassa lehmien
kanssa tänä yönä."
Poika seurasi neuvoa. Hetken perästä olivat molemmat lapset
muuttuneet, poika tytöksi ja tyttö pojaksi. Tytön hame laahasi
kantapäissä asti, mutta pojan pienet vaatteet eivät ulottuneet paljoa
yli polvien. Hyvin päättääksensä pojan vaatetuksen pani Hagar hänen
hiuksensa jakaukselle männyn oksalla. Voihan kammattakin toimeen
tulla.
Sillä välin kun Hagar tuota teki, muisti Bennu jotakin, joka hänen
mielestänsä oli hyvin arveluttavaa.
"Enhän minä tytön vaatteissa saata Saksanmaalle lähteä! Ei laivalle
tyttöä vastaan oteta!"
"Noh, minä juoksen kotia tuomaan pyhähameeni... Ei, minä menen kotia
paitasillani. Sinä saat pojanvaatteesi mukaasi pieneen myttyseen."
Samassa kuului heidän takanaan kirkas ääni:
"Ja keisarin tyttäret pussosissaan,
He Roomasta lääkkeitä toivat vaan.
Ol' heillä Lavendel ja Rosmari,
Mun kultaseni!"
Sigfrida seisoi siinä kippo kädessä ja katseli ihmeissään noita
vieraita lapsia. Siinä oli Hagar, eikä kuitenkaan Hagar, Bennu eikä
kuitenkaan Bennu.
Heidät oli havaittu; sitä ei nyt enään voinut auttaa. Hagar teki
pikaisen päätöksen.
"Etkö tunne meitä enään? Ole vaiti, älä puhu iäiselle ihmiselle että
olet meitä täällä nähnyt! Minä olen lainannut hameeni Bennulle, sillä
pahat ihmiset etsivät häntä, ja nyt hänen täytyy lähteä pois, kauas
pois! Juokse pian kotia, ota minun pyhähameeni, tahi lainaa minulle
huonoin mitä sinulla on; Bennun täytyy saada vaatteensa takaisin.
Vartooppas... hän on nälissään. Anna hänelle leipä, joka on minulle
aamiaiseksi lähetetty! Minä tulen sinua vastaan metsätiellä. Joudu,
äläkä puhu kellenkään; kyllä minä sitten kerron äidille!"
Sigfrida oli neljäntoista-vuotias hänkin, mutta ihan toisellainen
kuin nuot kaksi! Vaaleahiuksinen, hurskas, hyvä, kukoistava, terve,
viaton, lempeä, iloinen, ilman oppia, ilman suruja, kasvanut
mailla ja metsissä, kuten peipponen rauhaisassa pesässään. Hän ei
tietänyt kuinka rakkaana hän oli Bennun pitänyt ennen kuin hän
kasvattiveljeään kaipasi. Nyt näki hän pojan noin kummallisena. Mutta
hän ei kysynyt mitään, hän ei tarjonnut kättään, hän pudotti kipon,
jossa leipä oli sekä lankesi pojan kaulaan ja suuteli häntä, punastui
samassa ja juoksi sanaakaan sanomatta matkoihinsa, toimittaaksensa
Hagarin asian.
Tytön puvussa oleva poika katsoi ihmeissään hänen jälkeensä. Hän ei
suuteloa ymmärtänyt, hän ymmärsi vain, että he ennen olivat olleet
hyviä ystäviä. Sitte kuin hän Kaskaksen torpasta karkasi, oli hän
unhottanut minkälainen naisellinen hellyys on, siksi, että hän
Lavilassa tunsi jotakin lämmintä sydämmessään, ja lämpö tuli silloin
melkein niin korkealta kuin auringon lämpö.
"Syö ja juo maitoa!" sanoi Hagar. "Meiltä on kaksi penikulmaa
Skuruun."
Bennu rupesi sisarensa asemesta paimentytöksi, sillä välin kuin hän
meni Sigfridaa vastaan. Hän söi, vaan ruoka ei maistanut. Metsässä
ritisteli; hän katsoi vapisten sinne päin. Hevosten jalkojen ääni
kuului... ei, se olikin varsa, joka iloisessa nuoruudenriemussa
juoksenteli laitumella. Ei takaa-ajajista kuulunut mitään. Tuo muuten
rohkea poika pelkäsi nyt värisevää lehteäkin. Hän oli ensi kerran
tutustunut tuohon pelottavaan voimaan, joka hallitsee rohkeintakin,
enimmän paatunuttakin, -- omantunnon voimaan.
Hagar palasi, uudestaan tytöksi muuttuneena, ja veljen vaatteet
olivat hänellä myttysessä. Ja nyt heitä oli kaksi sisarta, jotka
oikoteitä myöden uskalsivat lähteä tuolle vaaralliselle, Pohjan
pitäjään vievälle maantielle. Matka meni onnellisesti ilman
vastuksia. Sittemmin kuultiin, että takaa-ajajat olivat Kirkniemestä
lähteneet Lavilaan päin. Hagar oli Sigfridalie jättänyt karjan
huolenpidon ja seurasi pakolaista Skuruun saakka. Siellä otti Bennu
jälleen miehen vaatteet yllensä. Sisar ja veli etsivät laivaa, joka
oli valmis purjehtimaan Stralsundiin ja sen löydettyänsä puhui
Hagar laivan kuljettajan, Henderssenin kanssa, että poika tahtoi
Saksanmaalle lähteä.
"No miksikä ei?" vastasi Hendersson. "Kuusi taalaria
kalunkuljetuksesta."
"Kuusi taalaria noin reippaasta laivapojasta, joka tekee yhtä paljon
hyötyä kuin merimies? Kysyisitte mitä hän pyytää kuukausirahaksi!"
Laivuri nauroi: "Nulikka kulkee niin hajasäärisenä ikään kuin hän
tahtoisi ratsastaa kokkapuun päällä. Mutta olkoon menneeksi viiteen
taalariin. Eikö hän tahdo? Noh, neljä siis, mutta se on viimeinen
hintani."
Keskustelu lopetettiin siten, että poika pääsi laivaan kolmesta
taalarista. Bennulla oli siis kolme taalaria säästössä, jolla hänen
tuli hakea onneansa tuntemattomassa maailmassa. Ei kukaan omainen, ei
yksikään sukulainen, ei edes ainoakaan tuttava tälle orpo raukalle
kurkottanut kättänsä tueksi. Hän oli merellä uiva lastu, ilman
rantaa, ilman pohjaa, kaikkien tuulten ja aaltojen vallassa, siinä
myrskyisessä aikakaudessa, jolloin hyökylaine virutteli pois maita
ja valtakuntia, parhaimmin varustettuja linnoja, ja turvallisimmin
juurtuneita oloja ihmisellisessä olemuksessa.
"Mene Stålhandsken tahi Wittenbergin luo!" varoitti sisar. "Olen
kuullut sanottavan, että he ovat kotoisin meidän seuduiltamme; he
ottavat kyllä sinun huostaansa."
"Mutta jos kysyvät nimeäni... isäni nimeä? jos nimittävät minua
mustalaiseksi?" intti Bennu, ja koko hänen ruumiinsa vapisi häpeästä,
kun hän muisti sitä epäiltyä hämäryyttä, joka peitti hänen nimetöntä
sukuperäänsä.
Hagar kalpeni. Siinä oli tuo suuri kysymys ja he olivat
neljäntoista-vuotisia, se suuri kysymys joka jo kauan oli heittänyt
pimeän varjon näitten nuorten sisarusten elämän ylitse, vaikkei
kumpikaan heistä vielä näihin asti ollut uskaltanut siihen koskea.
Nyt se tuli ja vaati vastausta.
Vielä yhdeksännellätoista vuosisadalla, jolloin omat ansiot yhä
enemmän astuvat esiin ihmis-arvon oikeana määrääjänä, on kunniassa
pidetty nimi rikkahin perintö, minkä mies tahi nainen saattaa
lapsillensa jättää. Kuudennentoista vuosisadan lävitse olivat
sukumuistot tunkeutuneet siten, että ylhäisin aatelisto, jolla
jo oli sukunimi, yhä antoi lapsilleen isän ristimänimen. Nimetön
oli huonompi kuin halpasukuinen, joksi aatelisto tahtoi nimittää
aatelittomia; nimetön oli kunniaton. Äpärät, jotka koko ikänsä
kantoivat äitinsä nimeä soimauksenaan, heillä oli kuitenkin nimi, --
ristimänimensä tukena. Mutta mitä olivat ne, joilla ei edes ollut
äidin nimeä, jotka kuten kissat ja koirat olivat ilman sukunimeä?
Ihminen, joka tuollaista taakkaa sydämmessään kantaa, kypsyy pian.
Hagar ei enään ollut lapsi, kun hän, veljensä kättä puristaen, sanoi:
"Sinun pitää tekemän itsellesi nimi! Ota itsellesi joku! Valitse
itsellesi nimi, mistä vain löydät, yöstä tahi päivästä, tähdistä tahi
sodasta! Lydikki on kertonut minulle, että me olemme tähtien lapsia.
Oletko nähnyt tähtien lentävän? Me olemme pudonneet alas jonkun
lentävän tähden kanssa."
"Minä otan nimekseni: Ei-kukaan", vastasi poika surullisesti, tuntein
murtunein mielin hyljätyn tilansa.
"Ei, valitse toinen! Sinun ei pidä oleman ei-kukaan, sinun pitää
oleman kaikki. Mutta minkä nimen otatkin, Bennu, niin muista, että
teet sen suureksi ja kiitetyksi! Ei löydy mitään parempaa, kuin
suurena ja kiitettynä oleminen. Ei sinun pidä olla Ben-Oni, sinun
pitää olla vielä enemmän kuin Ben-Jamin, sinun pitää olla Josef,
jonka edessä aurinko, kuu ja yksitoista tähteä kumarsivat. Katso,
silloin ei kukaan ole isäsi nimeä kysyvä. Sinun nimesi, jonka itse
olet tehnyt, on oleva parempi kuin isän ja äidin; se on kulkeva läpi
maailman kuten tähden lento. Ja silloin Bennu, sinun tulee muistaa
häntä, joka ei koskaan saata tulla suureksi ja kiitetyksi muusta kuin
siitä, että hän on _sinun_ sisaresi... Hyvästi!"
Hän kurkotti veljelleen kätensä hyvästijätöksi.
Kummallinen vieras mies, pitkä, partainen sotilas, seisoi nojautuen
laiturin häkkivarustukseen. Hän sanoi Bennulle:
"Mikä on nimesi?"
"Ei-kukaan."
"Minä tarkoitan, kenenkä lapsia te olette?"
"Emme kenenkään."
Mies kääntyi Hagarin puoleen: "Mitä sanoo poika? Ovatko vanhempanne
kuolleet?"
"En tiedä. Meillä ei ole vanhempia."
"Lähteekö poika Saksanmaalle?"
"Lähtee."
"Kenenkä luo?"
"Sitä emme tiedä."
Vieras katseli Hagaria tutkivalla katseella.
"Osaatko lukea?"
"Osaan."
"Oletko lukenut Tobiaan seura-toverista?"
"Olen. Enkelistä."
"Minä tulen olemaan pojalle mitä enkeli oli Tobiaalle."
Nyt Hagar vuorostaan tutkivin silmin tarkasteli vierasta miestä.
Ilta-aurinko laski loisteensa hänen kummallisen syvämielisiin
silmiinsä. Hän herätti luottamusta. Hagar sai rohkeutta ja kysyi,
oliko hän tähtien lähettämä.
"Ehkä", sanoi muukalainen. "Minä olen poikaa johdattava. Tule,
Ei-kukaan!"
Ja hän talutti tuon puoleksi vastahakoisen pojan rantalautojen yli
laivaan.
Hagar ei nyt kauemmin saanut viipyä. Surullisena palasi hän jälleen
torppaan. Meren laine, joka mukaansa vei toisen uiskentelevan lastun,
viskasi toisen takaisin vasten rantaa. Kohdannevatko he milloinkaan
toisiansa enään aikojen virran kuluessa?