Voitto kuivaa monet kyyneleet.
Metsästämästä tultuaan Aake herran täytyi vähäksi aikaa jättää
vieraansa, mennäksensä suopursuista valmistettuun kylpyyn. Hänen
ylhäiset vieraansa olivat asettuneet eri ryhmiin, nuoremmat
leikkimään. Paitsi jo mainituita sekä montaa mainitsematonta
nähtiin täällä presidentin tyttäret Kristiina ja Beata Kurki,
vapaaherratar Brita De la Gardie Lempin saaresta, rouva Beata Uggla
syntynyt Wachtmeister Brödtorpista Klaus poikansa kanssa; rouva
Katariina Bjelke, syntynyt Fleming Suitiasta; neidet Kaarina ja
Sigrid Horn Joensuusta; neidet Saara Skytte ja Elsa Duvall; tuo
yhdeksäntoista-vuotias Herman Klaunpoika Fleming Louhisaaresta, joka
sittemmin kohosi amiraaliksi ja valtaneuvokseksi; Arvid Yrjönpoika
Horn Kankaisten kartanosta sekä Kärkisistä nuori Henrikki Hannunpoika
Lindelöf, jonka näinä päivinä piti purjehtiman Saksaan. Kreivi
Brahe ja presidentti Kurki istuivat teltassa keskustellen Suomen
hallituksesta.
"No siis", sanoi kreivi, "te tunnette hovioikeuden asessorimme,
Henrikki Teitin. Minä asettaisin hänen ensimmäiseksi vuorimestariksi
tässä maassa. Kas tuossa nuori Lorentz Creutz. Pari sanaa Lorentz!
Sanotaan, että sinä ai'ot kohota korkealle maailmassa."
Nuorukainen kumarsi ja vastasi hymyillen:
"Teidän armonne luvalla, tahdon parastani tehdä. Vanha noita
Tyrväästä on ennustanut, että minä olen kerran lentävä ilmaan
sotalaivan muassa." [Lorentz Creutz, sittemmin Turun maaherra,
valtaneuvos ja amiraali, lensi ilmaan 800 miehen muassa "Kruunu"
nimisen amiraalilaivan kanssa meritappelussa Ölannin luona Kesäkuun 1
päivänä 1876.]
"Hyvä. Minä tahdon tuota estää lähettämällä sinun syvimpiin
kaivoksiin, mitä löytää saatat. Laita itsesi valmiiksi lähtemään
tulevalla viikolla etsimään vuorimalmia. No? Miksikähän Jumala olisi
tehnyt tälle maalle näin kovan vuorivuoteen, ellei pannaksensa
jotakin näitten vuorien sisään?"
Nuorukainen suostui heti ja sanoi olevansa valmis lähtemään. Hän
kelpasi kaikkiin, ehkä vähimmän valtioamiraaliksi.
"Tämä maa", jatkoi kreivi Juho herralle, "antaa ulos enemmän tavaraa,
kuin sen itse milloinkaan tarvitsee ottaa vastaan, missä toisin
tapahtuu, ei sellaista taloudenhoitoa voi puolustaa. Se on nyt
hunningoille jätetty, mutta asettakaa se kuntoon, niin sitä sopii
panna Euroopan kuningaskuntien rinnalle eikä vähempiin tarvitsekkaan
verrata."
"Teidän armonne on täällä hyvän alun aikaan saanut", lausui
presidentti kunnioittavasti. "Ensimmäinen maamittari asettaa
rajapyykit, ensimmäinen jahtimestari ottaa vaarin metsistä ja
metsän-otuksista -- ja -- suvaitseeko teidän armonne luoda silmäyksen
tuonnepäin? -- ensimmäisen postin aisakello kilisee maantiellä!"
Se oli todellakin ensimmäinen posti, asetettu Ruotsiin 1636 ja
Suomeen 1638, joka täristeli siitä ohitse heiluvilla rattaillaan
Turusta Poriin. Samaan aikaan asetettiin ensimmäiset kestikievarit.
Nuot vähäpätöiset täristelevät postirattaat vuodelta 1638 olivat
rientävänä askeleena kaksi vuosisataa eteen päin.
"Kuningas vainaja, Jumala häntä palkitkoon, on alkanut tämän työn
perustamalla hovi-oikeuden, koulut ja neljä kaupunkia", vastasi Brahe
katsellen levollisella, lempeällä ja viisaalla katseellaan. "Siinä
missä minä saatan panna lisäksi nurkkakiven, tahdon minä Jumalan
avulla koettaa sitä tehdä. Saattehan itse jugeerata mitä aspektia
täällä on odotettavana. Tämän maan kansa on urhoollinen sodassa ja
kun heistä joku tulee ulkomaalle, saapi hän aikaan enemmän kuin
kolme muuta, mutta täällä kotona he uunin takana kuorsaavat, että
hirsiseinät tärähtelevät. Minun tuumani on, että ensin heidän täytyy
saada koko raamattu suomenkielisenä ja sitten pitää tänne asetettaman
_academia_, muuten ei heistä koskaan kansaa synny."
"No niin, jos tässä Jumala rauhaa suopi sekä parempia aikoja ja
tilaisuutta", virkkoi presidentti miettivästi.
"Niin", sanoi kreivi hymyillen, "noin te sanotte, hyvät herrat,
kaikki, niin monta kuin teitä on. Luuletteko te, että meidän
isäntämme, sotamarsalkka, siinä kun hän makasi hihnapaarissaan
luuvalon musertamana, odotti parempaa aikaa ja tilaisuutta
kylpyyn mennäksensä? Taikka odotatteko te parempaa tilaisuutta
antaaksenne kasvattaa poikaanne Knuuttia, joka muistaakseni
nyt on kuusitoista-vuotias, viisaudessa ja aatelisissa
urheiluissa. Ei, suokaa anteeksi presidentti hyvä, minä luulen
varmaan, että halukkaammin lähetätte hänen tänään kuin huomenna
koulumestarin kurituksen alle. Tätä kansaa nimitettäköön myöskin
kuusitoista-vuotiaaksi, koska se ihmeellistä käsivoimaa on
valtakunnan palveluksessa osottanut. Ja sehän on vielä paljoa enemmän
kuin teidän Knuuttinne _rudis indigestaque moles_, kuorimaton hirsi,
josta kuitenkin saattaa tulla honkapalkki valtakunnan perustukseen.
Lähettäkää se, kuten poikannekin, höylättäväksi, huolimatta siitä,
näkyykö ajan taivaalla auringonpaistetta taikka sadepilviä!"
"Papistoa tässä maassa kyllä tarvitsee sekä höylätä että pestä",
myönsi Juho herra. "Olihan meillä vastikään hovi-oikeudessa eräs
asia esillä, jossa kappalainen Andreas oli veriin lyönyt lukkarinsa
sekä viskannut vaimonsa kaivoon, kun tämä oli häntä haukkunut
patajuopoksi."
"Papit ja tuomarit, voudit ja talonpojat, kaikki ovat he yhtä
maata ja juurta! Katsokaatte tuonne niitylle! Eivätkö he siellä
ole päissään yhdessä rypäässä, ampuvat pilkkaan toinen toiseensa
nuolilla? Ja sauhu, joka liehuu tuolla ratsumiesten kypäräin ylitse?
Onko se nuotio, jonka ovat sytyttäneet lämmittääksensä itseään
keskikesällä? Tupakkapiippuja ne ovat, joita nuot sotarosvot ovat
muassaan tuoneet Saksasta. Ja nyt he opettavat maalaispoikia juomaan
tupakkaa [ensimmäinen nimitys tupakan _polttamiselle_], kuten
savupiiput. Semmoinen heihin menee pikemmin kuin Jumalan kymmenen
käskyä. Perustakaa _academia_; ei tässä vähempi auta."
"He eivät enään rähise, he kuuntelevat erästä miestä, joka on
kiivennyt kivelle. Hän kertoo heille jotakin..."
"Kuunnelkaamme mitä hän kertoo!" sanoi kreivi. "Nahkavarustuksesta
päättäen, hän kuuluu Turun läänin ratsumiehiin."
Nuot puolipöhnäiset miehet tuolla niityllä, eron saaneet ratsumiehet,
palveliat ja maalaiset, olivat huvitelleet itseään ajan mukaisella
huvilla. Vielä käytettiin usein jousia metsästysmatkoilla ruudin
ja lyijyn säästämiseksi. Nyt ampuivat he pilkkaan toinen toiseensa
tylppäkärkisillä puunuolilla, ja tehdäksensä tuota huvia vielä
täydellisemmäksi, käärittiin nuolien ympäri rohtimia, jotka
ampuessa sytytettiin palamaan. Toinen mies toisensa perästä
astui vapaa-ehtoisesti maalipilkaksi ja suojeli kasvojansa
parhaalla kilvellä minkä sattui läheltä saamaan: hulikankannella,
kuusen-oksalla, tahi heinäsäkillä. Jota useampia raamuja, poltettuja
lakkia ja kärvennettyjä partoja, sitä hauskempi. Eräs poika oli
leikin sankari. Hoikka ja notkea kuin oli, ylenkatsoi hän kaikkia
muita suojeluskeinoja paitsi variksen-räikkää, jonka hän otti
kilvekseen; hänen silmänsä oli niin tarkka, että hän edeltä päin
arvasi nuolen suunnan, kumartui sivulle päin ja pääsi melkein
aina vapaaksi; kaksi kertaa kuitenkin häneen osui. Ensi kerralla
kärventyi hänen leukansa ja toisella hänen oikea kätensä. Kylläpä ne
haavat kirvelivät, mutta poika näyttäytyi ikään kuin hän ei olisi
millänsäkään ollut. Kun nuoli vahingoittamatta viuhui hänen liehuvan
mustan tukkansa ohitse, rätisteli hän voitonriemulla tilapäistä
kilpeänsä, ja katseliat yhtyivät häneen äänekkäillä riemuhuudoilla.
Mutta nyt esiintyi miehuullisempi sankari, eräs partainen, tanakka,
harteva korpraali Turun läänin hevosväkeä, jota nimitettiin
Taaviksi. Hän oli kotoisin Eurajoelta, jossa häntä nyt vanhat
tuttavat ympäröitsivät. Hän oli kotiin lähetetty sotamiehen
pestausta varten ja uhkeili nyt mustassa nahkavarustuksessa ja
täydessä sotapuvussa, tehdäksensä poikiin suurempaa vaikutusta.
Sitte kuin tuo musta sotavaris nauraen oli ottanut vastaan muutamia
palavia nuolia, ilman muuta kilpeä suojana, kuin kyynäröspäänsä ja
nahkavarustuksensa, kehotettiin häntä kertomaan jotakin sodasta.
Hän kiipesi kivelle ja kokosi ympärilleen kuuntelevan joukon. Hän
oli aikansa ilman myrskylintu, raesateen räiske kaukaisilta mailta,
kaiku noista etäällä olevista torventoitotuksista, jotka panivat
Euroopan vapisemaan, mutta jotka täällä haihtuivat surkean hupaisaan
kansansatuun.
Nuot mahtavat herrat olivat puhujan huomaamatta raivanneet itselleen
tien hänen läheisyyteensä ja kuulivat hänen jatkavan puhettaan
suulaasti suomenkielin sekä nimiä väärennellen siten, että olisivat
aivan käsittämättömiä, ellei pantaisi tekstiin muistutuksia.
"Niin, pojat, siellä me istuimme eräässä kaupungissa, jonka nimi oli
Parkki eli Pirukas [Parchim], en sitä niin tarkoin muista, mutta
Mäkelässä [Mecklenburg] se vain oli. Hatsi [kenraali Halzfeld] ja
saksilaiset seisoivat Pirilin [Perleberg] luona hulikassa, jossa
kansi oli päällä ja nappula edessä. Nuuski tänne päin, sanoi Paneeri
[Juhana Banér.] Hatsille, niin saanpa nähdä, onko sinulla piimää
hulikassa. Mutta mitäpähän! Minä viihdyn paraiten täällä voissa,
sanoi Hatsi. No niin, me näimme nälkää, me. Talonpoika tonki maata,
etsiäksensä mädännyttä nauriinvartta, sotamies sai homehtuneen
ruisleivän-puolikkaan, happamia omenia ja sadevettä niin paljo,
kuin hän juoda jaksoi. Vaikka vain, eihän omenia saa joka päivä.
Saksalaiset, jotka olivat muassamme, tunsivat makkaran hajun
hulikasta ja rupesivat karkaamaan. Tämä käy päin Helsinkiä, sanoi
Paneeri; hän piti enemmän viinistä kuin sadevedestä. Pojat, sanoi
hän, tarvitsevat jotakin syödäkseen. Sitte valloitimme Vaavelin
[Hafvelsberg] ja kaapimme hiirenruokaa viljalaareista, mutta muutamat
söivät akanoita.
"Nähkääs", jatkoi Taavi, "silloin meillä Hatsin ja vurstin [Saksenin
vaaliruhtinas] mielestä oli liian hyvä oltava ja he menivät meidän
tiellemme Kräkkeniin [Schreckenberg, Wittstockin länsipuolella].
Nyt heidät töffeli [der Teufel] ottaa, sanoi Paneeri, me marssimme
Kräkkeniin. Älä ole hullu, sanoi Pekka ja Paavali. Lessle ja
Lennartti [skotlantilainen Lesslie ja Lennart Torstenson] kehottivat:
menkää päälle vain pojat! ja me menimme... Odottakaatte vähän, minä
selvitän teille. Tässä on sentti ollepatalissa [tappelujärjestyksen
keskirinta -- (Centern i _ordre de bataille_)]. Tässä seisoo Lessle
skotlantilaisten, saksalaisten, ruotsalaisten ja viipurilaisten
jalkaväen kanssa. Tuolla kauramaassa on oikea siipi, ja siellä
ratsastaa Paneeri sekä Lennartti ja minä Turun läänin hevosväen
kanssa. Everstimme nimet olivat Pelti ja Wittenpersi [Thuure Bjelke
ja Juhana Wittenberg]. Jumala varjelkoon herra everstejä, he eivät
ujoja olleet! Täällä talon luona on vasen siipi, Uusmaalaiset
Toolhanssin ja Kingin [Stålhandske ja skotlantilainen King]
komennon alla. Nähkääs nyt, Kräkkenissä ei ollut olvitynnyriä kuten
täällä, siellä oli katajia ja märkiä sammalia, sillä Toolhanssi
aikoi piirittää Kräkkenin sekä purra niitä selkään, jotka meille
hampaitaan näyttivät. Servi [Reservi] seisoo tuolla maantien
takana... Annappas potti tänne, Antero; olen saanut ruudinsavua
kurkkuuni. -- No niin", jatkoi puhuja, kun hän ensin oli kurkkunsa
viruttanut ruudinsavusta, "Hatsi seisoi tuolla vuoren luona, hän
ja vursti kolmenkolmatta-tuhannen miehen kanssa, ja meillä oli
kuusitoista-tuhatta. Tuolla on Kräkkeni, ymmärrättekö: tykkejä,
voi, voi, kuten rätiseviä puita palavassa uunissa, kun liekki
tulee muurista ulos! Me käännyimme riihelle päin ja jalkaväki
kiipesi Kräkkenin päälle. Toisessa kädessä ase, toisessa pensaat,
juuret, liukas suopa se oli, toisinaan kuperikeikka, toisinaan mies
jaloilleen taas. Hui siinä se tuli koko variksenpesä päällemme,
kolme yhtä vastaan; siellä kelpo mies pikemmin tuli alas, kuin
hän ylös päin oli kiivennyt. Hakkaa päälle! sanoi Paneeri; ja me
hakkasimme. Hakatkaa vielä kerran! sanoi hän, jaa herra kenraali!
Kolmas kerta; Paneeri ratsasti muassamme. Neljäs kerta; Lennartti
ratsasti muassamme. Viides kerta; Paneeri ja Lennartti ratsastivat
kanssamme, tänne päin, tuonne päin, kirves kaasi kaskea, viikate
nurminiittyä. Tuli syttyi takanamme metsässä... tuolla kauramaan
takana! Hii vain! Keihäitä edessä, kuulia takana. Lessle ratsasti
päälle, sentti apuna. Pum, niin, nyt saimme hengähtää juuri sen
verran, että hevonen olisi ehtinyt kaivosta juoda. Kuudes kerta
hakkaa päälle! Jaa, herra kenraali. Seitsemäs kerta... tuhat
tulimmaista; hevoset olivat valkoisessa vaahdossa! Kahdeksas kerta...
ratsastajat hengästyksissään vetivät ilmaa sisäänsä kuten sepän
palkeet. Kaikki vuosimme verta, minäkin, keihäs meni tästä olkani
lävitse, hevoset vuosivat verta... Briita, siellä kaatui Heikki
poikasikin, urhea poika, oiva mies, rehellinen rakuuna, kaatui kuten
sulhanen morsiamensa puolesta tanssissa... Kuulkaatte, sanoi Paneeri;
kuka tahtoo kanssani kuolla Kristiina kuningattaren ja vanhan
Ruotsin puolesta? Herra kenraali, eläköön Ruotsi, ja vanha Suomi!
Yhdeksäs kerta... hevoset kompastuivat kuolleisiin, yhä oli edessämme
kuolleita, kuolleita vain... ratsastajat kaatuivat satulastaan...
Kymmenes kerta... meitä ei tuhannesta ollut sataakaan jäljellä...
Taavinkin jo oli loppu käsissä, kaikki musteni silmissäni, putosin
kuin pyy kuusen latvasta. Antero, oletko maannut kuolleen hevosen
alla?"
"He ratsastivat ylitsemme, siinä kuin verissämme makasimme. He
huusivat: Toria! toria! [Victoria!] Rupesi hämärtämään illalla, veri
vuosi, sade virtaili, yö tuli: toria! toria!... Mutta Kräkkenissä
syntyi kirkuna. Oletteko nähneet susijoukon hyökkäävän halmepellolla
olevaan lammaslaumaan? Sveden kommen! Sveden kommen! Sveden kommen!
[Die Schweden kommen, ruotsalaiset tulevat!] Toolhanssi oli siellä
Kingin kanssa... kaikki nurin niskoin, kaikki jalkoina, jalkoina,
jalkoina vain, siinä nyt oli torian loppu! Servi tuli... me kaikki
satulaan taas, rikki poljettuna, verisinä ja raajarikkoisina... Niin,
pojat, meitä oli vielä muutamia niissä voimissa, että saatoimme
nostaa jalkamme jalustimeen! Ja sitte ulos pimeyteen Hatsin ja
lammaslauman perään... Jumala kanssamme! Ruotsalaiset tulevat!
Keihäät selkään... tuossa yksi, tässä kaksi, siellä neljä... Kun oli
niin pimeä, että puihin hakkasimme, palasimme takaisin. Mutta kun
päivä koitti, ratsastimme kaikki, joilla hevonen oli, Toolhanssin
muassa ja otimme vankia, lippuja, saaliita. Vursti ratsasti pakoon,
kuru, kuru, että hänen pyöreä vatsansa kurisi! Ei koskaan se vursti
niin sukkelaan ratsastanut, sitte kuin hän Reitelestä karkasi.
[Breitenfeld. Taavin kertomus tarkoittaa Juhana Banér'in veristä ja
loistavaa voittoa Wittstock'in luona Syyskuun 24 päivänä (Lokak.
4 p.) 1636, jossa Ruotsin sotajoukot kadottivat lähemmäksi 5000
miestä, mutta keisarilliset ja saksilaiset menettivät 11,000.] Me
otimme hopeakannut ja kaiken hänen vaahtoavan oluensa... Kas se vasta
olutta oli, pojat!... Kaikki heidän tykkinsä, kuormastansa, ruokansa,
rahansa, sata lippua... kaksikymmentä keltasta tukaattia sain
yhdestä... ja sitten tuli hyviä päiviä, sianlihaa, olutta ja viiniä,
ja Paneeri joi ja Toolhanssi joi, ja Taavi joi, mutta sadeveden
annoimme maahan juosta. Kas se vasta toria oli, pojat! Se oli
hupaista. Me nauroimme paavia, nauroimme Hatsia, nauroimme vurstia...
Eläköön kuningatar! Noh, kuka tahtoo tulla urheaksi mieheksi ja
ansaita kaksikymmentä kultarahaa silkkirepaleesta?"
"Jaa, eläköön kuningatar!" Puhuja astui alas kiveltä, kuunteliain
riemuhuutojen kaikuessa, ikään kuin voittaja, vähän iloisena,
puoleksi itkusilmissä, jotenkin heltyneenä oluesta, mutta vielä
enemmän taistelun verisistä muistoista, varmana siitä, että häntä
ymmärrettiin sekä ehkä myöskin varmana siitä, että hänen onnistui
saada täytetyksi noita harventuneita rivejä ratsasjoukossaan, joka
nyt oli Pommerissa. Kuunteliat olivat, samati kuin puhujakin,
runsasvaraisen kestitsemisen takia kadottaneet jörömäisen
suomalaisen levollisuutensa; heidän nähtiin vuoroin itkein osottavan
ratsumiehelle ystävyyttään sekä tuovan hänelle uusia olutruukkuja.
Hän oli kuitenkin yksi heidän omaisistaan; kaikki olivat he nähneet
hänet auran perässä kulkemassa, ennenkuin hän kruunun pukuun
vaatetettiin, jossa hän sai sekä nähdä että kokea noin kummallisia
asioita. Niin kyllä, niistä kahdestakymmenestä, jotka hänen kanssaan
Eurajoelta lähtivät, oli hän ainoa, joka palasi; muutamia oli hän
nähnyt vieressään kaatuvan taistelussa, toiset olivat kadonneet
hänen näkyvistään sotalasaretissa tahi vankeudessa. Mutta hän oli
kuitenkin yksi, joka oli jäljellä, ja minkä kunnian, mitkä rikkaudet
olikaan hän voittanut! Miksikä ei joku toinen olisi saattanut tulla
siksi, kuin hän oli tullut? Vahinko vain, että oli kovin vähän miehiä
jäljellä, jotka olisivat kyenneet kiipeämään kruunun satulaan!
Pojat, jotka eivät vielä olleet kahdeksantoista vuotisia, päättivät
viipymättä sen tehdä.
Nuot molemmat herrat palasivat taloon; heidän sydämmessään
vallitsivat monenmoiset tunteet. Molemmat olivat vanhoja sotamiehiä
ja ymmärsivät panna arvoa voiton vaikutuksiin, mutta molemmat, tätä
nykyä valtaneuvoksia ja valtiomiehiä, ymmärsivät myöskin, mitä sodat
maksavat.
"Onhan toinen ääni torvessa nyt, kuin mitä täällä oli Nordlingin
jälkeen", sanoi Brahe miettivästi. "Sota-onni on kuten lumilinnoitus
Maaliskuussa -- saatatteko taata tuleeko kylmä vaiko suoja?
Näittekö äidin, jolle tuo mies kertoi hänen poikansa kuolemasta?
Ymmärsinhän puheenne oikein? Ettekö siten sitä minulle selittänyt?
Hän oli mielestäni köyhä vaivainen, mutta minä en kyyneltäkään
havainnut hänen kuihtuneilla poskillaan. Olikohan nainen murheesta
ja kurjuudesta tylstynyt? Kentiesi, kentiesi ei. Voitonriemu pyyhkii
monet kyyneleet. Laskitteko nuot nuoret miehet tuolla, jotka vielä
ovat jäljellä auran käyttämiseen? Minä ne olen lukenut: niitä oli
noitten kahdensadan joukossa kaksitoista tahi viisitoista. Se on
tämän maan perikato, Kurki. Hankkikaa meille rauha."
"Valtiokansleri hoitaa ulkomaan asioita Saksassa mielin määrinsä",
vastasi presidentti olkapäitään kohottaen. Kurki oli kuten myöskin
Aake Tott, Aksel Oxenstjernan vastustaja neuvoskunnassa.
Brahe oli vaiti. Hänpä lähetettiin Suomeen, jotta hän ei tulisi
Oxenstjernan Tukholmassa olevaa puoluetta mahtavammaksi.
Aake herra oli suopursuilla vihtonut pois luuvalonsa, ja ilmaantui
taas vieraittensa joukossa mitä kohteliaimpana isäntänä. Kosian
täytyi esiintyä nuorena ja kekkeänä.
Illallinen syötiin kello seitsemän ja siinä tarjottiin päivän
saaliista taidokkaasti valmistettua hirvenpaistia. Suurempi osa
vieraista erkani, palataksensa valoisan kesäyön läpi sukulaisten ja
tuttavien luo. Missäpä nuoriso erkanee toisistaan ilman lämpimiä
tunteita? Henrik Lindelöf sanoi Saara Skytelle: Jos teiltä saan
muiston mukaani sotaan, olen haavoittumatta oleva! Lorentz Creutz
sanoi Elsa Duvallille: yksi loihtusauva teiltä minulle mukaani, ja
minä olen löytävä kultaa kaikista Suomen vuorista! Sallimus, joka ani
harvoin mukautuu nuorten unelmiin, antoi näitten molempien nuorten
miesten pettyneellä toivolla ostaa elämänsä onnen. Henrik Lindelöf
kaatui seitsemän vuotta tämän jälkeen sodassa ratsumestarina, mutta
ei kuitenkaan ennen, kuin Saara Skytte oli tullut hänen vaimokseen.
Lorentz Creutz ei löytänyt mitään kultaa Suomen vuoristoista, mutta
hän toi jo vuonna 1639 Elsa Duvallin onnellisena vaimonaan kotiinsa.
Kreivi Brahe ja presidentti Kurki perheinensä jäivät yöksi Lavilaan.
He istuivat illallisen jälkeen teltassa Aake herran ja pienen
Klaus pojan kanssa, joka kipeänä vihasta ja sokerileivoksista, oli
hävennyt näyttää itseänsä ennen kuin nyt vasta. Tallimestari Lauri
Palikka astui sisään ja antoi, tehden sotakunniaa kreivinnalle
hänen kadonneen kukkavihkonsa sekä siinä riippuvat kultavitjat ja
hopeaneulan.
Kreivinna, joka tästä odottamattomasta löydöstä kovin ihastui, kysyi
kuka vihkosen oli löytänyt.
"Nuoren herra Klaun palveluksessa oleva poika sen löysi puron luona,
siellä, missä teidän armonne ratsasti ylitse metsästykseen mentäissä."
"Käske poika tänne!"
Bennu tuotiin esiin. Hänessä oli vielä noitten palavien nuolien
merkkiä kädessä ja leuassa.
"Sinä olet nuoren Klaus herran palveluksessa?"
"Olen saanut eron."
"Nyt jo? Se oli aikaista. Miksikä olet antanut hänelle eron, Klaus?"
"Siksi, että hän on tyhmä. Siksi ettei hän tottele, kun minä käsken",
vastasi tämä toivokas, tulevainen ensimmäisen luokan kavaljeeri-aines.
"Mitäs sanot?" kysyi isä, sotamarsalkka.
"Olen erottanut hänen sen vuoksi, että hän on tyhmä", vastasi poika
röyhkeästi.
"No mikä nyt, Klaus? Olettehan olleet mitä parhaimmat ystävät. Hän
on opettanut sinua ratsastamaan, poika, ja sitäpaitsi on hän minun
kummipoikani. Kuinka se nyt olikaan --? Palikka? Eiköhän se ollut
jossakin Hämeenmaassa? Ja eikö hänen armonsa presidentti myöskin
samassa tilaisuudessa ollut kummina?"
Tallimestari todisti tuon "jossakin missä hyvänsä." Presidentti ei
saattanut muistaa ketään kummipoikaa Hämeenmaassa.
"Minäkin olisin sen unhottanut", hymyili Aake herra tuimalla
irvistyksellään, "jollen olisi pahaksi onneksi ratsastanut kumoon
lumikinokseen arvoisan sukulaiseni, ja sitten juonut sovitusta hänen
kanssaan eräässä pirtissä Satakunnassa."
"Nyt sen muistan", sanoi presidentti kooten ajatuksiaan. "Se
oli Uudellamaalla Siuntiossa, luulen, tahi Lohjalla. Myöntäkää,
rakastettava sukulaiseni, että te ratsastitte kuten kroaatti. Olinpa
oikein ihmeissäni, kun pääsin eheillä jäsenillä kahakasta, ja minun
hovimestarini saattaa todistaa tänäpäivänä, että Klaus poikanne
tulee urhoolliseen isäänsä... Jaa, niin se oli. Tuo kiitetty Sigfrid
mestari kutsui meitä erääseen torppaan. Hän kastoi kaksoisparin,
muistaakseni. Olisiko tuo poika toinen niistä?"
"On", sanoi Aake herra. "Klaus, sovi pojan kanssa, hän on kelpo
ratsastaja!"
Pieni Klaus mietti. Isä piti tätä poikaa niin rakkaana, kuin
kivulloinen aatelismies tietysti pitää ainoaa loistavan nimensä
perillistä, sen poikakin tiesi aivan hyvin, mutta eipä isän kanssa
käynyt leikinteko silloin, kun hän oli vihoissaan. Klaus olisi
antanut lepyttää itseänsä, joll'ei täällä olisi ollut katselioita,
joittenka nähden nuori kahdeksanvuotinen aatelismies ei tahtonut
nöyryyttää itseänsä. Siis selitti hän, että, jos Bennu tahtoi pyytää
anteeksi ja suudella hänen kättänsä, tahtoi hän olla armelias.
"Suutele sinä hänen saapastansa! et sinä siitä sen huonommaksi tule",
nauroi sotamarsalkka.
Se joka ei suudellut kättä paremmin kuin saapastakaan, se oli Bennu.
Hän selitti, ettei hän ollut mitään pahaa tehnyt, ja kertoi koko
tapauksen.
"Onko se niin. Palikka?"
Tallimestari vastasi varovaisesti, että Piili oli peljästynyt ja
lähtenyt karkaamaan ja Bennu oli sitä hillinnyt. Klaus herra oli
pysynyt satulassa kuten oiva rakuuna, mutta hän ei olisi kauemmin
jaksanut hillitä tuota peljästynyttä hevosta.
"Mars makuuhuoneeseesi!" komensi Aake herra nuorta perillistänsä.
Poika totteli äkäisenä, sitte kuin hän ensin oli tehnyt Tukholmassa
opitun soman kumarruksen teltassa oleville vieraille.
"Mikä nimesi on?" kysyi kreivinna tuolta kahdentoistavuotiaalta
pelottomalta pojalta, joka häntä miellytti.
"Bennu."
"Mikä isäsi on?"
"Torppari." Bennu oli usein kuullut, että hänen isänsä oli
mustalainen, mutta oli siihen syytökseen aina vastannut nyrkillään.
"Sinä olet polttanut leukasi? Ja kätesikin?" huudahti kreivinna.
"Me leikimme niityllä palavien nuolien kanssa."
"Ja tuollaista he nimittävät lasten leikiksi! Teidän armonne", --
ja kreivinna katsoi rukoilevasti Aake herraan, "saahan poika jäädä
palvelukseenne?"
"Saa, koska te sitä toivotte. Rajupää hän on, ja minun ratsumieheni
eivät ole häntä kesymmäksi tehneet. Minä lähetän hänen Kirkniemeen.
Pojat ovat kankeaniskaiset, paras on, että eriävät. Näkikö teidän
armonne Klaun, hevosen seljässä? Hän ei huonosti ratsasta ikäänsä
nähden. Vai mitä teidän armonne tuuma?"
"No niin, hän todellakin onnistui saamaan hevosensa karkaamaan."
"Mutta hän pysyi satulassa! Piili olisi voinut viskata vanhankin
ratsastajan seljästään. Semmoinen voima, semmoinen tuli! Huomasiko
teidän armonne Piilin lapoja?"
Kreivinna, joka ei ollut Piilin lapoja huomannut, kutsui vielä kerran
luokseen Bennua, joka velvollisuuden mukaisesti odotteli uusia
määräyksiä teltan ulkopuolella.
"Sinä olet löytänyt kultavitjat. Miksikä et niitä pitänyt?
Kultavitjat ovat kalliit."
"Minä tiesin, että teidän armonne oli vitjat kadottanut", vastasi
poika teeskentelemättömästi.
"Ja sinä et pyydä mitään löytäjäisiä?"
Bennu punastui. Sitä hän ei ajatellutkaan.
"Sotamarsalkan luvalla saat sinä pitää tämän hopeaneulan löytäjäisenä
ja muistona minulta. Jos joskus maailmassa hätään tulisit, ja minä
voisin sinua auttaa, niin näytä minulle tämä neula, se on yksin
lajissaan ja minä olen sen tunteva."
Bennu otti punastuneena vastaan neulan. Sitte kuin hän torpasta läksi
oli tämä ensi kerta kuin nainen -- ja kaunis nainen, noin mahtava
rouva -- oli sanonut hänelle ystävällisen sanan. Hän kumartui alas,
kuten hän oli nähnyt muitten tekevän, ja suuteli kreivinnan hameen
liepeitä.
"Ole aina rehellinen ja uskollinen!" -- sanoi tuo korkeasukuinen
nainen ja silitti hienolla kädellään tuon kyynelsilmäisen pojan
mustaa tukkaa.
* * * * *
Lavilan ylhäisimmät vieraat sanoivat seuraavana aamuna hyvästi,
kreivi ja kreivinna jatkaaksensa matkaa Poriin, presidentti Kurki
tyttärineen palatakseen Turkuun. Ei ole todenmukaista, että tuo
vieraanvarainen vastaan-otto Lavilassa olisi vaikuttanut kreivin
vastaukseen kosioimiskysymyksessä; luultavampaa on, että vanhan
Jaakko de la Gardien puoltosana vastaukseen vaikutti sekä että
liitto sotamarsalkka Tottin kanssa kuitenkin vihdoin havaittiin
hyödylliseksi Brahe-suvun valtiollisille tarkoituksille. Sillä
jo sunnuntaina seuraavan Lokakuun seitsemäntenä päivänä 1638
vietettiin Aake Henrikinpoika Tottin ja korkeasukuisen Visingsborgin
kreivinnan, Rydboholman ja Lindholman vapaaherrattaren, neiti Kersti
Abrahamin tytär Brahen häät, suurella komeudella Tukholmassa. Tämä
avioliitto oli lyhyt ja lapseton. Morsian sai korkean arvonsa
mukaisen huomenlahjan: ylkämies etsi emäntää suuriin pitoihinsa
ja sai sairaan hoitajan, joka piti jalustinta hänen urhoollisessa
ratsastaistelussaan viimeistä vihollista, kuolemata vastaan. Kersti
Brahe, itse unhotettuna, mutta suuresti kunnioitettuna kotoisten
avujensa takia, eli vielä monta vuotta kiitetyn puolisonsa jälkeen.