Ajan sotainen henki ulottui
leivoksiin asti.
Lukia, näetkö sinä tuon köyhän torpan? Se on matala, hyvin matala
ja vähäpätöinen. Jos tuulenpuuska tahi tulenliekki hävittää sen,
niin läheisessä kylässä ei enään muisteta, että sitä on ollutkaan.
Asukkaat siellä myöskin elävät huomaamattomissa. Lapset? Kukapa
ajattelee noita tuhansia nuoressa vehreydessään kasvavia taimia,
joita matkailian jalka erämaassa tallaa? Ja niistä kuitenkin kerran
tulee suuria honkia, niistä tulee korkeakasvuinen metsä, jos
saavat elää ja menestyä. Torpan matala katto näkyy vasten korkeata
taivaanrantaa, joka on ukkosen pilviin verhottuna. Nuot köyhät lapset
tuntevat, että heidän sydämmessään sykkii mahtavan aikakauden henki.
Älä kulje heidän sivutsensa välinpitämättömänä; he ovat kerran
hengittäneet ja eläneet, kuten sinäkin!
1630 luvun vuodet vierivät kuten junka keski-Euroopan ylitse,
murskaksi musertaen, mitä siellä oli jäljellä entisestä
varallisuudesta ja ihmis-onnesta. Täällä pohjosessa vallitsi lepo,
jota sopi vertailla vuoren takana olevan laakson hiljaisuuteen.
Myrskyn pauhu kuului kaukaisena kuulumisena, mutta, se vaati
veronsa verta, se yhä ahdisteli. Vuosi vuoden perästä lähetettiin
muutamia nuoria miehiä sotapalvelukseen Saksaan, ja kymmenestä,
jotka sinne läksivät, palasi vihdoin ainoastaan yksi tahi kaksi,
muutamat raajarikkoina, toiset täynnä uljaita arpia. Maan mehu
juoksi kuiviin tuntemattomiin syvyyksiin, ei tietty mihinkä.
Ei nähty yhtäkään vihollista, mutta ilmassa tuntui sen uhkaava
läsnä-olo. Saksanmaan nimenhän kaikki tunsivat; kaikki olivat
kuulleet puhuttavan Weikselistä, Elbestä ja Rheinistä; ruvettiinpa
jo kuulemaan Tonavastakin puhuttavan. Invaliidit toivat kotia
karkeita puupiirroksisia sotakarttoja, joista sai lukea tärkeimpien
tappelupaikkojen nimet, sekä pitivät kylissä esitelmiä voitoistansa.
Vielä tuo kaikki oli jossakin tuonnempana taivaanrantaa, aamu-usvan
peittämänä. Mutta pieni pilkistys maailmasta rupesi vähitellen
selkenemään tuolla Itämeren eteläpuolella. Siellä oli todellakin
jotakin muuta kuin keisari ja Roman paavi, joittenka kavalien
juonien vuoksi kirkossa rukoiltiin. Siellä löytyi kristillisiä
ihmisiä, joita sorrettiin ja joita täytyi auttaa, jotta paavi sekä
keisari eivät tulisi meille, eivätkä pääsisi meitä väkevämmiksi.
Meidän täytyi heitä auttaa; kukapa sitä muuten olisi tehnyt?
Valtiopäivämiehet palasivat Tukholmasta enemmän tahi vähemmän
hämärillä mielikuvituksilla Ranskan kardinaalista ja Euroopan
tasapainosta. Meidän täytyi se ylläpitää. Sitten kuului voiton
huhuja: me olimme voittaneet; tuli huhuja tappioista: me olimme
verta vuotaneet. Kaikkialla me. Ja kuitenkin me istuimme täällä
niin häiritsemättömässä levossa, kuin verojen vaatimukset ja
uloskirjoitukset vain sallivat. Kysymyksistä ja kyyneleistä ei
puutetta ollut; molempiin oli syytä joka ainoa päivä. Mutta ruis
kasvoi kaskessa yhä, pata kiehui tulella, kirves yhä hakkasi
metsässä, sukkula ei hiljentänyt vinhaa vauhtiansa loimilankojen
välissä. Ulkonaisessa suhteessa tuskin huomasi mitään erotusta,
joll'ei juuri siinä, että oli täällä joku maatunut vainiosarka
tahi tuolla joku tyhjä, lahonnut tupa, jossa ennen oli ollut
voimakkaita miehiä ja täysinäisiä leipävartaita nokisen katon alla.
Muutos oli sisällinen. Kansa alkoi, tietämättänsä miten, varttua
Eurooppalaiseksi.
Sota ei enää ollut mitään uutta, se oli nyt runsaammin kuin 70
vuotta ottanut veriveronsa melkein lakkaamatta. Mutta tämä uusi sota
ei ollut samallainen kuin ne entiset, joita käytiin venäläisiä,
puolalaisia ja tanskalaisia vastaan; heitä vastaan oli puolustettu
omia kotinurkkia; nyt tahdottiin puolustaa uskoa ja vapautta koko
maailmassa. Sepä korotti pientä kansaa. Historioitsiat kinatkoot
keskenään siitä, oliko kolmenkymmen-vuotinen sota perusteeltaan
taistelu vallan puolesta, vaiko taistelu uskon puolesta: Suomen kansa
tiesi vain sen, että se taisteli uskon puolesta.
Mitä tuo valta olisi koskenut kansaan, joka ei ollut milloinkaan
lähtenyt valloitusretkelle, joka ei milloinkaan häirinnyt naapuriensa
rauhaa, sitte kuin se itse oli omistanut kristin-uskon, joka aina
vain oli taistellut ja verensä vuodattanut muun puolesta kuin oman
itsensä?
Se maa, joka oli 70 vuotta käynyt sotaa vihollisia vastaan sekä
sotinut hallaa vastaan niin pitkältä kuin muistaa saattoi, ei ollut
hyvien päivien hemmoittelema. Ei joka paikassa näyttänyt siltä, kuin
tuolla viljavalla ja suhteellisesti väkirikkaalla Uudellamaalla.
Kuollut oli talonpojan tuima suojelia, yhdeksäs Kaarle; kuollut oli
suuri Kustaa II Aadolf, joka järjesti valtakunnan ennenkuin hän lähti
ulos järjestämään Eurooppaa. Noissa suurissa vähä-asutuissa maissa
hallitsivat pedot, kaukaisilla metsäkulmilla aatelisto ja voudit.
Herrat käyttivät mielinmäärin talonpojan työtä, ratsastivat hänen
kasvavien kaskimaittensa ylitse, ajoivat hänen hevosensa kuoliaaksi
sekä viskasivat hänet vankeuteen, jos hän rohkeni valittaa. Vouti
tyhjensi hänen viljalaarinsa, otti takavarikkoon hänen karjansa ja
vaati uudestaan taas, mitä hän jo oli saanut. Katselmusherra otti
hänen poikansa riviin ja lähetti rakuunansa ottamaan kiinni niitä,
jotka metsään olivat karanneet. Maaherra oli tottunut saamaan
vuosittain hopeakannun voudilta; tuomari katseli asian-osaisen
kurkoitettua kättä ja joka sormi merkitsi hopeataalaria. Pappi, jonka
myöskin täytyi elää, otti sitten mitä jäljellä oli ja vastasi amen
sille mahtavalle herralle, joka hänet virkaan asetti. Tämä tapahtui
metsäkulmilla eikä joka paikassa. Mutta pappeja löytyi viimeisen
päivän oikean ja vasemmanpuolisia: sellaisia, jotka itsekieltävässä
harrastuksessa näkivät nälkää kansan muassa, ja sellaisia, jotka
astuivat liiaksi nauttineena saarnastuoliin, tahi riitaantuivat
keskenään sekä vaativat toisiansa oikeuteen raakojen herjaussanojen
takia.
Suomi oli köyhä kaikesta muusta, paitsi urhoollisista sotureista,
elävästä voimasta ja palavasta uskosta. Yksi ylipaimen lähetettiin
Ruotsista järjestämään puoleksi villiintynyttä kirkkoa, johonka
toimeen hän kävi kiinni aikakautensa kovakouraisella voimalla.
Yhdeksässä vuodessa oli Isak Rothovius puhtaaksi lakaissut länsi
Suomen alttarit, ikään kuin puhdistushuiskalla, kun valtiomies, joka
oli miehiä mitä etevimpiä, Aksel Oxenstjernan kiitetty kilpailia ja
vastustaja, valtiodrotsi kreivi Pietari Brahe, astui maalle Turussa
Marraskuun 21 päivänä 1037 Suomen kenraalikuvernöörinä ja oikeastaan
sen varakuninkaana. Hänen aikansa on saanut kunnianimen "kreivin
aika", vastakohdaksi toisesta, huonossa maineessa olevasta kreivin
ajasta Kustaa Vaasan hallituksen aikana.
Sotamarsalkka herra Aake Tott oli kesällä vuonna 1638 maatilallaan
Lavilassa Eurajoella, kun hän kuuli, että kreivi Brahe, joka talvella
oli tehnyt ensimmäisen kuuluisan matkansa halki maan Käkisalmeen,
nyt tahtoi tehdä lyhemmän matkan Turusta Poriin. Lavilan talo
sijaitsi vasemmalla puolen maantien vartta ja aivan lähellä Tottin
toisia läänitysmaita Wuojokea ja Irjannetta. Niin mahtava herra ja
sotakumppani ei saattanut huomaamattomana matkustaa Lavilan sivutse,
vaikka ei Aake herralla olisikkaan ollut erityistä tärkeää syytä,
osottaa kreiville kaikkea sitä kunniaa, kuin mahdollista oli.
Siis ilmaantui Aake herra Juhannuksen aikaan Turkuun, kutsuaksensa
kreiviä rouvineen Lavilaan sekä tehdäksensä samalla tarpeellisia
valmistuksia. Aake herran vaihtelevista kolmesta asuinpaikasta oli
Lavila vähimmin varustettu. Ekolsund oli uusin ja uhkein, Kirkniemi
oli paras, sillä se oli perintötila ja molemmat viimeksi mainitut
omistivat kaikki ne edut, joita ihana luonto tarjoaapi. Lavila, jossa
oli yksinkertaiset rakennukset ja yksitoikkoiset vainiot näkö-alana,
ansaitsi huomiota ainoastaan hyvien jahtimaittensa vuoksi. Jahtimatka
oli siis myöskin pantava juhlapitojen ohjelmaan.
Mikä vahinko, ettei ollut aikaa tuoda Ekolsundista niitä metsävuohia
ja kuusipeuroja, joita siellä elätettiin metsästäjien luotia
varten! Lavilan metsät saattoivat talvisaikaan tarjota saarretun
karhun sekä kaikin ajoin ilveksiä ja kettuja, mutta kesä-aikana
ei ollut muuta arvollista metsän-otusta kuin sen hirvet.
Hirvenjahti oli mitä sopimattomin siihen vuoden aikaan. Mutta,
mitä tehdä? Koska peljättiin, että hirvilaumat olivat harventuneet
entisvuosien säälimättömistä metsästyksistä, niin lähetettiin
Lauri Palikka hyvissä ajoissa väkensä kanssa hankkimaan tietoa,
olivatko läheisyydessä, sekä, jos mahdollista, vartioimaan niitä
kohtia, joittenka kautta sopi arvata heidän karkaavan etäämmälle
rauhallisempiin metsämaihin.
Palikka sai kolmenkymmenen hevosmiehensä kanssa vaikean tehtävän.
Hirvet olivat kesä-aikana hajonneet moniaalle, Kokemäelle, Säkylään
ja Yläneelle päin. Hänen ei olisi onnistunut ajaa kymmentäkään
noita vankkoja eläviä määrättyyn metsästyspaikkaan, ellei hän olisi
ottanut mukaansa poikaa, joka oli oppinut osottelemaan kaikkia
metsän-asukkaita. Tuo pieni hoikka kaksitoista-vuotias poikanen
oli noista kolmestakymmenestä ratsastajasta kaikkein hurjapäisin.
Hän raivasi itselleen tietä soitten ja pensastojen lävitse, joista
ei kukaan muu olisi päässyt kulkemaan; hän osotteli naarashirven
houkutus-ääntä sekä lintujen ääntä poikasilleen ja poikasten emilleen
niin eksyttävän luonnollisesti ja niin läpitunkevan pitkältä, että
metsän korskeat, uljaat elävät antoivat itseään pettää ja palasivat
Lavilan seuduille, jossa olivat kuulleet tuon pettävän äänen.
Kolmantena päivänä saattoi tallimestari ilmoittaa, että hän luuli
olevansa varma kolmestakymmenestä hirvestä.
"Hyvä", sanoi sotamarsalkka, "huomenna sitä nähdään. Minä otaksun,
että kuudella on olopaikkansa meidän metsässä. Yhden kultarahan annan
sinulle joka hirvestä minkä kuudesta alkaen ammumme, mutta jos kuutta
vähemmin saaliiksemme tulee, niin varo kaulaasi."
Lavilan juhlapäivä alkoi pilvisenä, mutta sehän useimmiten
kesäsydämmenä ennustaa keskipäiväksi auringonpaistetta. Kello
kymmenen, kun matkue turusta läheni, pilvetkin hajosivat pois.
Oli pitkä jono vaunuja ja ratsastajia. Pietari Brahe ei ollut
mikään tuhlaaja, hänen säästäväisyytensä meni välistä monen
mielestä liiallisuuteenkin, mutta kun hän esiintyi ylimyksenä,
ymmärsi hän sen oikein tehdä. Talvimatkallaan, jonka hän teki
erämaitten läpi Käkisalmeen, ei hänellä ollut seurassaan useampia,
kuin mitä mukavasti saatiin yöksi mahtumaan tilavaan talonpojan
tupaan. Kesämatkallaan Poriin, oli hänellä muassaan kuusikymmen
- miehinen ratsastajajoukko, kaksitoista aatelista hovipalveliaa
sekä ruhtinaallinen palvelia-seurue, ja vielä lisäksi kreivinnansa,
Kristiina Katarina Stenbock, jota Turun seudun lukuisa aatelisto
seurasi ja monta muuta mahtavaa kutsuttua vierasta, joitten muassa
myöskin hovi-oikeuden presidentti, herra Juho Knuutinpoika Kurki.
Kyllä oli Juho Kurkikin mahtava, mutta tämä uusi kenraalikuvernööri
oli häntä vielä päätään mahtavampi ja vaikka Kurki ylläpiti hovia
Turussa, niin olihan Pietari Brahekin esi-isiensä Visingsöössä
oleviin muisto-patsaisiin antanut piirtää _"rexit", hän hallitsi_.
Tätä loistavaa seuruetta, jossa oli enemmän kuin 200 vierasta, otti
sotamarsalkka Lavilan rajaportilla vastaan sotilaan yksinkertaisella
tavalla. Kivulloisena ja ennen aikojaan -- 40 vuotisena harmaaksi
käyneenä istui hän hevosen seljässä, vaikka luuvalo häntä vaivasi;
hän menetteli luuvalon kanssa samoin, kuin puolalaistenkin: viskaa
ne ojaan, eteen päin! Jalkaisin käydessään Aake herra jo kulki selkä
koukussa ja laahaavin askelin, mutta päästyään satulaan, istui hän
siinä vieläkin kuten pronssiin valettuna; siinä oli hän vielä tuo
entinen lumi-aura. Nuori Klaus herra, joka nyt oli kahdeksanvuotias,
ratsasti suosikkinsa Piilin selässä, ja Piili, joka oli opetettu
aikakautensa parhaassa ratsastuskoulussa, keikotteli itseään ikään
kuin se kokonaan olisi unhottanut olevansa syntyisin alhaisesta
sukuperästä Kaskaksen torpasta. Lauri Palikka seurasi talon kuuden,
parhaassa varustuksessa olevan ratsumiehen kanssa sotamarsalkkaa.
Brahe ajoi kreivinnansa kanssa raskaissa, neljän hevosen vetämissä
kuomivaunuissa, joiden katoksessa kultaiset kreivilliset kruunut
välkkyivät. Hän oli silloin parhaassa miehuuden iässään, 35 vuotias,
komeavartaloinen, voimakas ja lempeä. Hänen kasvojensa sävy ilmaisi
tuota jaloutta, järkevyyttä ja lempeyttä, jota maalarin pensseli ja
kuvanveistäjän taltta ovat jälkimaailmalle säilyttäneet. Hänen pitkät
hiuksensa valuivat uhkeissa kiharoissa alas hänen pitsikauluksensa
päällitse, ja hänen matkavirttänsä kiinnipidikkeenä oli
yksinkertainen kultasolki. Kreivinna oli neljä vuotta häntä nuorempi,
ja hänellä oli Stenbockin suvun pontevat, mutta miellyttävät
kasvonpiirteet. Hän seurasi rohkeasti miestänsä tämän pitkille
matkoille Suomen erämaihin.
Matkajono seisattui. Hovitavan mukaan olisi kreivi Tottin täytynyt
astua alas hevosen seljästä suudellaksensa kreivinnan kättä, matta
Aake herra istui paikallaan. Eipä luuvalon keihäänpistos koskaan
tullut sopimattomampaan aikaan kuin nyt. Tuo kursasteleva tervehdys
tuli hyvin lyhyeksi. Matkaa jatkettiin kunniaporttien läpi ja
ratsaslippujen liehuessa sekä puolen Eurajoen väestön näitä vieraita
katsellessa.
Eipä aivan ilman vastuksia perille päästy Lavilan taloon. Pikku Klaus
herra, joka oli kovin halukas näyttämään tälle loistavalle seurueelle
ratsastustaitoansa, painoi pienet kannuksensa niin urhoollisesti
Piilin kylkiin, että tuo nuori hevonen, irstas ja tottumaton kuin
oli noin suureen seuraan, menetti malttinsa. Ratsastaja antoi sen
tanssia kreivillisten vaunujen vieressä, mutta kovaksi onneksi
vaunujen pyörät koskivat Piiliin ja tämä lähti karkaamaan maantietä
pitkin sotamarsalkan omaan tunnettuun tapaan, surkeilematta ketään,
jolla oli käsiä tahi jalkoja menetettävänä. Epäjärjestys syntyi,
kirkunaa kuului katselijain joukosta. Yksi palvelioista tuli kumoon
ratsastetuksi ja nostettiin ylös käsivarsi jäsenrikkoisena. Tämä oli
presidentin loistavasti puettu hovimestari Antonius Pape.
Lauri Palikka sai viittauksen lähteä tuon karkaavan hevosen jälkeen.
Silloin kuului vihellys: Piili seisattui korskuen, ja kaappien
santaa oikeanpuolisella etukaviollaan. Taaskin kuului vihellys ja
tuo peljästynyt hevonen antoi ottaa itsensä kiinni ilman vähintäkään
vastusta, vaikka se vielä vapisi joka jäsenessään. Bennu taputteli
suosikkiansa kaulalle ja talutti sitä rauhallisesti ohjista. Mutta
pieni Klaus vastusteli.
"Päästä ohjat! Minä kyllä pysyn satulassa, minä tulen itsekkin
toimeen!"
Bennu ei käskyä totellut ja sai sivalluksen tuon pienen herran
piiskasta. Tämä koski molempien poikien kunniaa näin suuren yleisön
edessä. Bennu tarttui piiskaan ja viskasi sen kauas aidan ylitse
ja talutti Piiliä yhä ohjista. Häpeästä ja vihasta raivostuneena
hyppäsi pieni Klaus satulasta alas ja hyökkäsi nuoren tullimestarinsa
kimppuun nyrkin ja kynsin, noitten lukuisain katselijain suureksi
huviksi.
Kaskaksen torpan poika, joka oli vastustajaansa neljä vuotta
vanhempi, oli kuitenkin niin ymmärtäväinen että hän ainoastaan
suojeli itseään kyynäröspäällään, mutta hänellä ei ollut kyllin älyä
pysymään vakaana. Pikku Klaus näki hänen nauravan kaikkien noitten
ympärillä olevien muassa ja kirkasi nyt kahdeksan vuotensa koko
kunnianhimoisella voimalla:
"Mene pois! Mene pois! Minä ajan sinun pois, sinä et enään saa
tullimestarinani olla!"
Lauri Palikka tarttui pitkittä mutkitta Piilin ohjiin ja talutti
sen taloon. Kanuunajyrinät ja vaskitorven tärinät alkoivat lausua
Suomen kenraalikuvernöörille tervetuliaisia Lavilan taloon. Ei kukaan
ajatellut kahta riitaista poikaa. Lavilalla oli syynsä olla puettuna
morsiuspukuun. Uhkeat teltat olivat pihaan asetetut 12-miehinen
rakuunajoukko ja 24 miestä Turun läänin jalkaväkeä otti vieraita
vastaan. Aake herra kiipesi suurella vaivalla satulasta alas ja
kurkotti kättään avuksi kreivinnalle hänen astuessaan vaunuista.
Hoviherrat, jotka olivat Suomen vanhimpaa aatelistoa, pitivät
jalustimia. Kun vieraat vietiin asuinhuoneisiin märkäpukujansa
järjestämään, tuli toisia hovipalvelioita tuoden esiin hopeaisia
pesuastioita.
Jotakin kuitenkin puuttui tässä vastaan otossa; Lavilassa puuttui
emäntä. Aake herran ensimmäinen vaimo, Sigrid Bjelke, oli lähtenyt
tästä maailmasta neljä vuotta sitten, lahjoitettuansa miehelleen
kolme poikaa, joista ainoastaan yksi, pieni Klaus oli jäljellä. Eräs
historiassa tuntematon vanha täti, rouva Elin, toimitti emännän
virkaa Aake herran talossa, mutta vetäytyi kainosti pois näkyvistä
vieraitten tultua. Hän oli noita vanhan-aikuisia rouvia maalta; jotka
eivät koskaan ole oppineet hovitapoja, hän puhui huonoa ruotsia ja
saattoi ilmaista sydämmensä ajatuksen ainoastaan äidinkielellään,
joka oli suomi.
Aake herra oli kyllä käsittänyt, että tämä oli puutteellisuus hyvin
järjestetyssä talossa ja oli, vaikka kivuloinen, kuitenkin jo pari
vuotta ollut kosioimistuumissa. Huhu kertoi, että nuoret suomalaiset
neitoset, jotka lähemmältä olivat nähneet tuon tuiman leskimiehen
koukistuvan kipujensa vallassa, pitivät häntä sopivampana istumaan
satulassa, kuin seisomaan vihkituolin ääressä, ja olivat, pelkäämättä
hänen sankarimainettansa, antaneet hänelle rukkaset. Mutta Aake herra
ei ollut se mies, joka tuommoisesta olisi säikähtynyt. Hän kohotti
pelottomana silmänsä mahtavimpiin, mitä Ruotsissa löytyi, tuohon
siihen aikaan 28 vuotiseen Kristiina Braheen, joka oli Pietari Brahen
sisar, sekä nykyään hänen Ruotsiin jääneitten lastensa holhojana.
Kristiina neiti oli todellinen Brahe-tytär. Siinä mahtavassa
suvussa oli valtioviisaus päättäjänä, sydän sai alistua sen mukaan,
ja siis jätti Kristina veljensä haltuun vastauksensa kosialle.
Pietari kreivi punnitsi, mutta havaitsi sotamarsalkan, herra Aake
Henrikinpoika Tottin kaikkine kuninkaallisine verineen jotenkin
köykäseksi. Brahe-tyttären olisi tullut kirjoittaa myöskin miehensä
esi-isien hautakiviin _rexit_. Tott saattoi puolustuksekseen viitata
Eerikki XIV ja kuningatar Kaarinaan, mutta juuri kuningatar Kaarinan
kruunusta ja hänen laillisista perillisistään oli Ruotsin mahtavalla
aatelistolla epäilyksensä.
Aake herran ja Kristiina Brahen naimiskaupasta oli kreivien
kesken puhuttu jo enemmän kuin vuoden, silloin, kun Lavilassa
tuli verrata ylimystä ylimykseen. Rikkaudessa ei Lavilan herra
likimainkaan saattanut vertoja vetää Visingsborgin herralle, eipä
edes Laukon omistajalle Juho Kurjelle. Mutta jotakin sitä tällaisessa
tilaisuudessa tuli uhrata. Säästäväisyys ei kuulunut sotilaan
ansioihin.
Kello 11 oli tavallinen päivällis-aika. Pitkät pöydät täynnänsä
monenlaisia ruokalajeja olivat talon ruohopihaan asetettuna ja
odottivat rukouksen ja virren loppumista. Ruoat ja juomat eivät
olleet lasketut hienojen särpiöitten vaatimusten varalle. Kaikki
oli tukevaa, sellaista kuin sen tuli olla aikakaudella, joka
tarttui Eurooppaa kaulukseen. Herra Aake Tottin päivällisistä ei
ole säilynyt sellaista pitkää ruokaluetteloa, kuin monesta muusta
kuudennentoista vuosisadan pidoista, mutta kyökkimestari Tukholmasta
ei ollut maustimia säästänyt tehdessään noita tukevia ruokalajeja,
jotka olivat ajan maun mukaisia. Kuningatarliemeen, joka oli
hauista keitetty, pantiin kovaksi keitettyjä munan ruskuaisia,
mantelipaltukoita, sipulia ja neilikoita. Häränpaisti oli, ennen kuin
se paistettiin vartaassa, vuorokauden ollut upotettuna valkoiseen
viiniin, jossa oli sitrunan liuskoja, ja tuotiin esiin pippuroittuna,
sekä makusienen ja kapriksen höystämänä. Myöskin keitetty lohi
oli siansilavalla silavoittu: metsot, kyyhkyset ja kaposet, jotka
olivat kaksitoista tuntia kiehuneet, tuotiin esiin runsaasti
koristettuna ajuruoholla, sipulilla, persiljalla, pomeranssilla,
öljy- ja kirsikkamarjoilla. Kotona kasvaneet musseroonit ja langassa
kuivaneet morskasienet koristivat kalaa ja paistia. Peuranlihasta
ja peltopyistä tehty piirakka ei myöskään saanut puuttua, vaikka
odotettiin jahdista runsaampia saaliita. Jälkiruokia kannettiin
sisään monenlaatuisia, myöskin hillottuja ruusunlehtiä mansikkaviinin
kanssa; muita viinejä juoksi virtanaan. Aika oli sotainen leivoksiin
asti, jotka mielistelevällä tarkoituksella kuvailivat Würtzburgin
valloitusta vuonna 1631, jossa sama tykinkuula peitti sekä kuninkaan
että kreivi Brahen soralla.
Musiikki oli tuotu Turusta. Kolme valkoisiin vaatteisiin puettua
murjaania Ekolsundista olivat kreivin, kreivinnan ja presidentin
passarina, yksi kunkin nojatuolin takana. Kaksi Hämeenmaasta
tullutta kääpiötä kaasi hienoa juomaa hopeapokaaleihin. Kreivinna
havaitsi kuverttinsa alla vihon mitä kauniimpia hollantilaisia
tulppaaneja, joita hienot kultavitjat, otetut Puolassa jossakin
ryöstötilaisuudessa, yhdistivät. Vitjat olivat taidokkaasti liljan
muotoon valetulla hopeaneulalla, joka myöskin oli sotasaalis,
kiinnitetty tulppaaneihin. Isäntä esitti tykkien paukkuessa
kolmessa lyhyessä, kankeassa puheessa maljan hänen majesteetillensa
kuningattarelle ja hänen urhoolliselle sotajoukollensa, kreiville ja
kreivinnalle sekä presidentille ja muille vieraille.
Lukuisa seurue kestittiin eräällä talon lähellä olevalla niityllä.
Hevoset olivat laitumella yhdellä noista kauravainioista, joita Lauri
Palikka nimitti maanviljelysroskaksi.
Yhden tunnin lepo-ajan kuluttua torvet taas toitottivat, jahti
piti aljettaman. Vieraat, myöskin naiset nousivat hevosen selkään.
Mutta se, jonka ei onnistunut satulaan kiivetä, oli kaikista
enimmän kiitetty ratsastaja Aake herra itse. Hän oli tuhlannut
jättiläisvoimiansa, samati kuin hänen Kuninkaallinen iso-isänsä
teki Eskilin salilla, rahastohuoneella. Varmin saalis hänen
sotamatkoiltaan, luuvalo, ei oikein hyvin sopinut hispanian viinin
kanssa yhteen, vaan koukisti tuon voimallisen polvitaipeen melkein
niin suippunurkkaiseksi kuin Eurajoen lumiaura. Grebinin sankari
taisteli vihollisensa kanssa niin, kuin ainoastaan Aake Tott saattoi
taistella, hän ärjyi kuten prikaattiansa komentaessaan, mutta eipä
hänen onnistunut satulaan päästä. "Hihnapaarit tänne!" Ja vähää ennen
sitä aikaa, jolloin Juhana Banér hihnapaareissaan sai kaikki keisarin
sotajoukot pettymään, kannettiin toinen tuon suuren kuninkaan
oppilaista yhtä murrettuna, mutta yhtä voimattomana metsästämään
Lavilan metsiin.
Metsästäminen kuului päivän ohjelmaan ja metsästämän sitä piti. Brahe
oli liiaksi valtiomies rakastaaksensa sotilaan hurjaa leikkiä, mutta
hän oli kuitenkin tarpeeksi aatelinen rakastaaksensa urheilua. Koirat
laskettiin irti, hirvet ajettiin niille paikoin jossa metsästäjät
niitä odottivat. Lauma läheni, laukaukset täyttivät ilman sinisillä
savupalloilla ja kaiku palasi monikertaisena vuoristosta. Tuota
pikaa nuot vauhkot eläimet olivat kadonneet metsikköön, jossa niiden
monihaaraiset sarvet pirstailivat oksia ja pensastoja. Veriset jäljet
ilmaisivat, että usea luoti oli sattunut. Kunnia oli pelastettu,
mutta saalista ei saatu. Ainoastaan yksi uljas koirashirvi jäi
paikalleen, sen oli kreivi Brahen luoti kaatanut.
Aake herran ääni siinä kun hän oikoili hihnapaarissaan,
kykenemättömänä käyttämään asetta, voitti torvenkin äänen: _"Chargez!
Poursuivez! Par force! lei. Diana, lei!"_ ja sotamarsalkka osoitti
sinne päin, johon lauma oli kadonnut. Vieläkin kerran tunnettiin tuo
sama ääni, joka Grebinin luona oli komentanut: "Hakkaa päälle!"
Metsästäjät ajoivat täyttä laukkaa sinne päin mihinkä oli osotettu,
mutta Lavilan metsät olivat taajat ja hirvet enemmän kotiutuneet
ja tottuneet liikkumaan siellä kuin ratsastajain hevoset. Kahden
tunnin rasittavan taistelun jälkeen kaatuneita puita, vuorenrotkoja
ja pensastoja vastaan palasivat metsästäjät väsyneinä, saaliina
ainoastaan kaksi ammuttua hirveä, toinen niistä vielä vasikkamainen.
Aake herra ei ensinkään hillinnyt pahaa luontoansa.
"Minä hirtän tuon Palikka lurjuksen korkeimpaan kuuseen, mihin
milloinkaan on niiniköyttä ripustettu. Kolmekymmentä pitkäsääristä
roikkoa hän minulle lupasi rehellisen pyssyn kantaman päähän. Minä
naulaan hänen korvansa koirankoppani päälle."
"Metsästyksemme on onnistunut mainiosti, vuoden aikaan katsoen",
intti kreivi Pietari, valmiina selittämään tappiota voitoksi. "Hyvä
sotamarsalkkani, minä antaisin vaikka Visingsborgin Lavilasta,
joll'emme me Loka- tahi Maaliskuussa olisi ampuneet noita jaloja
eläimiä kolmeakymmentä tässä mainiossa metsästysmaassa."
Kreivinnan ympärillä syntyi jonkunlainen hälinä. Hän oli kantanut
päivällisillä saatua kukkavihkoansa rinnallaan ja ratsastaessaan
kadottanut tuon kallis-arvoisen muiston sekä sen muassa olevat
kultavitjat ja hopeaneulan.
Sitä etsittiin, mutta turhaan. Jahti ei hetikään onnistunut niin
hyvin, kuin sen toimeenpaniat olivat toivoneet, mutta sotilaan täytyi
olla valmis ottamaan vastaan onnen vaihteluja. Sitä saattoi kuitenkin
pitää voittona, että mahtavin vieras palasi palkinnon saajana.