Pää hänellä oli, se oli varma,
mutta oliko hänellä sydäntä.
Oli syksyä kulunut jo koko pitkältä, kun tullimies Lydik Larsson taas
istui yksinänsä suuren avoimen takan ääressä Tuurholman salissa.
Pimeys kurkisti niin yömustana, niin sakeana akkunoista sisään, että
sitä olisi veitsellä voinut leikata; kuusipuut takassa paukkuivat
kuten musketin laukaukset; kovakuoriainen, joka oli elänyt puunkuoren
alla, juoksi tulen hätyyttämällä levotonna edes takaisin puuta pitkin
etsien tietä paetaksensa. Tullimies tunsi taaskin olevansa yksinäinen
leskimies; taaskin oli hän kahden vaiheella päättäessään, mikä olisi
parempi valita puoliso, taikka kasvattitytär. Päätös oli nyt jo
tehtävä: hänen täytyi huomenna muuttaa kaupunkiin ja sitten lähteä
pitemmälle matkalle.
Betty Luth taikka Hagar? Toinen noista kahdesta.
Hän laski lukua sormiensa avulla, tuo vanha laskumestari. Betty
ei ollut hullumpi muodoltaan, oli sitä paitsi hyvänluontoinen
ja kunniallinen. Neljänkolmattavuotinen oli tyttö, ja hän itse
viisikymmentä-yksi. Seitsemänkolmatta vuotta kesän ja syksyn välillä,
se nyt ei mahdottomalta tuntunut. Mutta, entä jos hän, Lydik,
olisi elänyt vielä kaksitoista vuotta, niin Betty kolmenkymmenen
kuuden-vuotisena olisi leski sekä menisi uusiin naimisiin ja joku
nuori kelvoton anastaisi hänen vaivalla kootun raha-arkkunsa
sisällön. Ja vielä lisäksi -- sillä olihan vielä jotakin lisänä,
ehkä paljokin, -- tarvitsi Pietari Luth rahoja opintojansa varten.
Sitte hänellä oli kolme naimatonta sisarta, jotka myöskin tarvitsivat
elatusta...
Hagar oli kohta yhdentoista vuotias, hän olisi kahdentoista vuoden
kuluttua kolmenkolmatta. Kasvatti-isä hankkisi hänelle kelpo miehen,
toimeen tulevan miehen, joka ei kuluttaisi hänen myötäjäisiänsä. Ja
tyttö oli näppärä, hän oli tarkka-oppinen... toista semmoista päätä
sai etsiä. Nyt kun hän oli oppinut laskentoa oli häntä käytetty
tullin erityismaksuja yhteen laskemaan ja hän oli tunnissa ehtinyt
laskea enemmän kuin tullikirjuri kolmessa. Olivatpa ne hotikoita,
kaikki nuot karsassilmäiset, ulkokullatut kirjuriretkaleet. Hagarin
numeroihin saattoi luottaa. No, niin, lapsi hän oli, hoikka kuin
heinänkorsi, mutta sopihan vain toivoa, että hänestä kaunotar
muodostuisi? Hänen ruskeita silmiänsä ja hempeää ääntänsä ei kukaan
voinut vastustaa. Annappas hänen tulla viidentoistavuotiseksi,
silloin hän hallitsee taloa kuten prinsessa... Vaaka painui niin
paljon Hagarin puolelle, että vaali oli melkein päätetty.
Lisbetta Wolle oli tullut sisään kattaaksensa pöytää tavallisuuden
mukaan. Hän näytti tavattoman surumieliseltä tänään. Hänellä oli
jotakin sydämmellänsä, mutta tullimies ei huolinut kysyä, mitä se
oli. Varmaankin taas joku lehmä oli ehtynyt.
"Hyvä isä", sanoi taloudenhoitaja.
"Noh, mitä nyt?"
"Eipä juuri mitään. Tahdoin vain kysyä, josko Hagar..."
"Vai niin. Onko kiitospuhe taas valmiina? Hyvä, Lisbetta, minä pidän
tytöstä ja näen halusta, että kaikki sitä tekevät."
"Ei ole kaikki kultaa, joka kiiltää."
"Soo, soo! Noh, mikä sitte tänään kiiltää?"
"Hän lukee."
"Se on hyvä. Siihen hänen ymmärryksensä kyllä riittää, sitäpä varten
olen antanut hänen lukea Pietari Luthin johdolla."
"Mutta hän lukee enimmiten kaiket päivää ja välistä vielä yötkin.
Hän lukee kummallisia kirjoja, joita ei kukaan ymmärrä, ja jättää
askareet tekemättä."
"Määränsä sitä aina pitää tietämän, joka paikassa, Lisbetta. Pane
hänelle määrä tunnit, puolet niitä kirjoja varten, ja toiset puolet
taloutta varten!"
"Ei siinä kaikki, rakas isä. Hän on joka aamu Antin kanssa metsässä.
Räätälin Marketta on nähnyt hänen Hertonäsissä hullun koulumestarin
luona."
Tullimies kohensi valkeata että kipunat kuusipuista sinkoilivat, ja
nauroi.
"_Cannabiin_ luona! Katsoppas sellaista sukkelanjuonista tyttöä! Se
on aivan hänen tapaistansa, sehän minun olisi pitänyt arvatakkin,
kun hän kerran sai nenäänsä latinan hajua. Ja tuo Antti aasi, seuraa
häntä kuten tallipässi. Sekin on tytön tapaista, sillä hän kietoo
teidät kaikki sormiensa ympäri."
"Ei minua suinkaan", väitti Lisbetta Wolle loukattuna. "Tämä ei vielä
ole kaikki, isä hyvä."
"Vai niin. Eikö ole vielä kaikki? Ehkä hän on lumonnut puurosi?"
Lisbetta rupesi itkemään.
"Kun isä rakas viitsii hullutella tuollaisista surullisista asioista!
Täytyyhän sen koskea armeliaiseen ihmiseen, kun näkee lapsen kasvavan
ilkeissä pakanallisissa tavoissa ja kadottavan köyhän sielunsa.
Onhan Cambis, taikka mikä hänen nimensä lienee, paholaisen riivaama?
Pitäähän se koulua leppäpensaille? Lukeehan se katekismusta kivien
kanssa? Uskokaa vain, että hän ne saa vastaamaan ja sen saa Hagar
myöskin. Priska kertoo, että kun Hagar tulee karjapihaan, niin lehmät
katsovat erittäin kummallisesti häneen. Hän aikoo lukea katekismusta
niitten kanssa myöskin, mutta takaperin, tietysti."
"Kuules nyt, Lisbetta, tuo on yksinkertaista puhetta. Minä puhun
tytön kanssa _Cannabiista_. Hän on hullu, kuten joka ihminen tietää,
enkä minä tahdo, että hän panee tyttömme pään pyörälle. Sano hänelle
se!"
"Mutta siinä ei vielä ole kaikki, hyvä isä on kai kuullut, että Hagar
on mustalaislapsi? Se on veressä, eikä mene hänestä ulos, luottakaa
sanaani. Ei kukaan tiedä kenen hän on, eikä mistä hän on tullut.
Simo Berg on puhunut, että tyttö on löydetty lumikinoksesta, hän on
pudonnut kuusta. Hän osaa raamatun ja virsikirjan ulkoa, mutta joka
värsyn takaperin. Jos jotakin on poissa, niin hän sen löytää, ja
jos vieraita odotetaan, sanoo hän: nyt he tulevat! Nähkääs, joll'ei
tuommoiset ole mustalaistemppuja, niin en minä enään milloinkaan
tahdo papuruokaa keittää. Ja siksipä -- (hänen oli vaikea saada sanaa
suustaan) -- ja siksipä rakas isä saa pitää Hagarin, mutta minä
tahdon palvella kristillisessä perheessä... minä ja Priska ja hänen
miehensä ja Leena ja Ulla ja Liisa... ja jos se on niin, että tyttö
jää, niin meidän kaikkien täytyy lähteä palveluksesta."
"Lähteä palveluksesta? Mitä hassunpuhetta se on? Jos tyttö on
pilattu, niin kukapa häntä on pilannut, jollette te? Kuka on
häntä hemmotellut sekä antanut hänen saada sitä ja tätä, kuten
Hollantilainen sanoo, jollette juuri te, Lisbetta, te ja kaikki
nuot toiset? Senkin seitsemän kanteliata ettekö ole tuota lasta
mallikelpoiseksi kiittäneet? Ja kun aamuisin olette hänen hiuksiaan
kammannut, Lisbetta, ettekö ole hänelle luuletellut, että hän
olisi jonkunlainen tuhkapöpö joka vielä tulisi kultakankaisissa
vaatteissaan kulkemaan?"
"Olen", nyyhkytti Lisbetta, "sen olemme kaikki tehneet, mutta
nähkääs, Priska sanoo, että se juuri on se oikea mustalaistemppu,
joka voittaa kaikki muut, kun kääntää silmät siten, että mitä
mustaa on, näyttää valkoiselta, ja mitä pahaa on, näyttää erittäin
miellyttävältä! Sepä onkin meille oikein, isä rakas, sillä te
olette ollut hyvä isäntä, mutta me emme kestä kauempaa. Kohta on
pyhäinpäivä; me annamme pestimme takaisin."
"Menkää tiehenne, Lisbetta, ja nukkukaa pois tuommoinen hullutus!
Käskekää Hagar tänne!" määräsi tullimies ankarasti.
Tuossa taloudenhoitajan syytösjutussa löytyi kuitenkin jotakin, joka
saatti isännän jo melkein päätetyn vaalin horjumaan. Hän aavisti,
että salaliiton-langat olivat voudin voimasta saaneet alkunsa sekä
että niitten tarkoituksena oli poistaa talosta hallituksen kilpailia.
Alutta täytyipä hänen kuitenkin itsekseen myöntää, että näitten
lasten sukuperä oli hyvin epäiltävä. Ja tämän lisäksi vielä Sigfrid
mestarin ennustukset! Ottaisiko hän, Lydik Larsson, kunniassa
pidettyyn, hyvin järjestettyyn taloonsa kasvattilapsen, jolla oli
noin epäiltävä maine ja jonka tulevaisuudesta näkijä oli ennustanut
määräämättömiä, jaa, aivan uhkaavia tapahtumia?
Hagar tuli sisään. Hän oli kalpea, kentiesi liiasta lukemisesta noin
nuorella iällä. Hänen katseensa oli arka ja kysyvä; saattoi melkein
hänessä epäillä pahaa omaatuntoa. Tullimiehestä tuntui ikään kuin
tyttö kolmessa kuukaudessa olisi kasvanut, laihtunut ja kypsynyt.
"Olet lukenut latinaa _Cannabiin_ luona?"
"Olen, Pietari ei enää tahtonut lukea kanssani."
"Olen luvannut, että saat lukea mitä Pietari opettaa, mutta en ole
antanut sinulle lupaa kuunnella _Cannabista_."
"Rakas isä ei ole sitä kieltänyt."
Tullimies mietti. Tyttö oli oikeassa.
"Löytyy paljo, jota ei ole kielletty, mutta joka kuitenkaan ei ole
luvallista. Miksikä et ole minulta kysynyt?"
"Rakas isä oli matkustanut pois."
"Hm... tulinhan takaisin. Noh, se oli kai vain himphamppua tuon
hassun miehen kanssa? Hän opetti sinua samoin, kuin kiviä ja
leppäpensaitakin?"'
"Hän antoi minulle kirjoja ja läksyjä. Hän kysyi ja selitti joka
sanan. Hän oli aina viisas kuudesta yhdeksään aamulla."
"Vai niin? Opitko sinä jotakin?"
"Kieli-opin, _Eutropiuksen_ ja _Corneliuksen_! Sittemmin antoi hän
minulle _Virgiliuksen_, jota minä nyt tavaan. Rakas isä, uskotteko,
että _Virgilius_ tietää enemmän kuin pappi! _Æneas_ on minun
mielikkini, hän oli sankari Troijan sodassa."
Tytön onnistui saada hymyily tuon ankaran tuomarin huulille. Lydik
Larsson piti oppia, kuten melkein kaikki oppimattomat ihmiset, niin
äärettömässä arvossa, että se oikein taika-uskoon vivahti.
"Vai niin, sinä olet ehtinyt troijalaisten sotaan. Se ei
varmaankaan ollut eilen se? Ampuivatko he toisiansa kuoliaaksi
musketinlaukauksilla sekä suurilla tykeillä?"
"Ei, he viskoivat keihäitä."
"Ohoo, ne olivat peitsimiehiä. No kuinka paljon tullia ottivat
sillitynnyristä Troijassa?"
"Siitä ei kirjassa puhuta."
Tuo ankara tuomari hymyili taaskin. Oppimattomalle aina käy iloksi,
kun hän voi hämilleen saattaa oppinutta kietoavilla kysymyksillään,
joihin hän ei vastausta saa.
"No niin, minä annan sinulle, lapsi, anteeksi, että minun tiedottani
olet lähtenyt sotaan, mutta älä sitä tee toista kertaa! _Cannabis_
käy ryysyissä, minä lähetän hänelle saapasparin sekä talviturkit.
Me muutamme kaupunkiin huomenna, ja viikon perästä seuraat minua
takaisin Kaskaksen torppaan. Kasvatti-äitisi odottaa sinua."
Hagarin suuret ruskeat silmät katselivat häntä hämmästyneellä,
mutta ei suinkaan iloisella katseella. Hagar oli Tuurholman
yltäkylläisyydessä melkein unohtanut tuon köyhän torpan.
"Eikö _Cannabis_ enään saa minua opettaa?" kysyi hän.
"Sen saamme nähdä tulevana kesänä. Lähetä hänen kirjansa takaisin,
minä hankin sinulle kaupungissa uusia."
Tullimies oli päätöksensä muuttanut. Hän ihaili tuota lasta, hän
piti häntä rakkaampana nyt, kun häntä tahdottiin talosta karkoittaa.
Mutta ottaa häntä omaksi lapseksensa, sitä hän ei vielä tohtinut. Hän
tahtoi vuoden vielä tuumata, ja vaaka rupesi painumaan Betty Luthin
hyväksi.
Seuraavana päivänä Tuurholman kesävieraat veneellä muuttivat lähellä
olevaan vanhaan Helsinkiin. Salaliitto oli osaksi onnistunut, ja
osaksi päin vastoin. Hagarin täytyi lähteä, mutta samalla saivat
myöskin vouti Berg ja hänen vaimonsa Priska eron palveluksestaan.
Omasta puolestaan tullimies lähti kiertotietä ja otti Hagarin
mukaansa. Hänellä oli tiilitehdas Estnääsin niemellä, jossa nykyinen
Helsinki sijaitsee.
Niemimaan kovat vuoret, joille meidän aikanamme on kovin taajaan
rakennuksia kohonnut, olivat täydellisenä metsämaana vuonna
1636. Autioita karinkallioita, joissa hakometsä taajasti kasvoi
aina rantaan asti; kapea, syvä merenlahti idässä ja pohjosessa;
aavat selänteet, metsäisiä luotoja etelässä ja lännessä; kapea
maankaistale yhdistäen niemimaan ja manteren, ilman pienintäkään
maantien tahi sillan alkua, semmoinen oli seutu. Kun ei talvi
rakentanut jääsiltoja, harjoitettiin yhdys-liikettä veneellä.
Etelä- ja pohjoissatamassa oli nuotta-apajat, joissa lähiseudun
kalastajat kävivät kalastamassa. Silli, joka vielä oli yleinen
Itämeressä, ennenkuin tämän portit kapenivat Beltin ja Juutinrauman
luona, oleskeli aavassa meressä ja jätti lahdelmat kutistuneitten
jälkeläistensä, silakoitten ja kilohailien haltuun. Rannalla näkyi
siellä täällä nuotan ripustimia ja venetalaita. Meri ulottui aina
nykyiselle Kasarmitorille asti sekä virtaili nykyisten esplanadien
kautta Töölöön lahteen, jonka vuoksi tämän salmen koko eteläpuolinen
piiri oli saarena.
Lydik Larssonin tiilitehdas oli jotenkin samalla paikalla, missä
Suomen senaatin nykyinen palatsi sijaitsee. Tiili-uuni, lato, jossa
tiilet kuivuivat, pari matalaa, turvekattoista asuinhuonetta. --
siinä palatsin edelläkäviät! Savea tuotiin vieressä olevasta suosta,
jossa nyt neljä tahi viisikerroksiset kivimuurit paalutuksen päällä
riippuvat. Noin puolen senaatin torin suuruinen ala oli raivattua
maata, mutta siinä, missä yliopiston muurit nyt sijaitsevat, hyppieli
orava iloisena pitkin kuusien oksia.
Tullimies oli väsynyt tiilitehtaaseensa ja oli kaupoissa erään
ostajan kanssa. Hänellä ei ollut aikaa odottaa pariasataa vuotta
parempia tuloja. Hagar otettiin mukaan, jotta hän saisi ihailla
jättiläispataa, joka oli vuorenrinteessä, siinä, mihin kirjasto
nyt on asettanut oman jättiläispalansa vuosisatojen oppia varten.
Tullimies uskoi Hagarin kykenevän mihin hyvänsä, luuli hänen voivan
selittää luonnonkin ihmeitä. Sellainen ihme oli jättiläispata:
luultiin, että muinaiset jättiläiset sen olivat sorvanneet.
Kun vene laski rantaan laiturin viereen, oli siellä kaljaasi, joka
lastasi tiiliä. Talonpoikais-vaimo istui laiturilla sukkaa kutoen.
Hän huudahti hämmästyksestä ja silmänräpäyksessä Dordein voimakkaat
käsivarret kiertyivät Hagarin ympäri rutistaen häntä niin, että
lapsen posket punastuivat.
"Kas siinäpä sinä nyt olet kuitenkin, siinäpä olet minun oma
pääskykanani, minun voisilmäni, etkä olekkaan hiiden viemä, et
olekkaan paholaiselle myyty! Voi kun ovat sinusta valehdelleet, ne
ilkiöt! Kun sain sen kuulla sepältä, joka oli Helsinkikaupungissa
rautaa ostamassa ja siellä tapasi Simo Bergin tullilaitoin luona,
sanoin minä Tuomaalle: hyi pahanen, Tuomas, minä sanoin, en koskaan
kestä kuulla tuollaista puhetta minun tytöstäni. Minä otan Tommun
mukaani ja lähden Helsinginmaalle, täältä menee jaala huomenna sinne
turskakaloja viemään ja ostaa tiiliä Lydikin tehtaasta painolastiksi
kotimatkalle. Kas kun löysin sinut kuten ilmasta haavanhöytysen!
olethan omakätiseni pellavatutti, josta minä kehrään mitä hienointa
lankaa? Oletpas sinä minun yöpainajaiseni, sinä ilkiö, joka et ole
antanut minulle yhtään rauhaa viiteentoista viikkoon, aina siitä
asti kun annoin viekotella sinut luotani? Ja sinun minä jättäisin
Helsinginmaalle, maankarkaaja, joka liehailet pois äitisi luota
muitten... jaa niin, tuossahan on risti-isä! Hyviä päiviä, Lydikki,
en nähnyt teitä heti. Älkööt he huoliko minun tyhmästä puheestani,
kyllä minä tiedän, että he ovat olleet anteliaat kuten käypä olvi.
Lapsihan on puettu kuten juhannusriuku. Minkälaista kangasta
tuossa hameessa! Kissa tiesi, se ei ole Kaskaksen lampaista, se on
saksanvilloista tuo. Ja napitettu nuttu! Ja hihnakengät oikein ja
herrasväen sukat, kaulaliina ja päähine! Köyhä myttynen, mistä sinä
tuollaista saat Kaskaksessa? Sillä nähkää, nyt minä hänen otan,
Lydikki, kuten kissa otti rastaanpojan, eikä siitä saa syntyä mitään
melskaroitsemista siitä asiasta."
Dordei, sanojensa ja tunteittensa virtaillessa, yhä hypisteli tuon
hämmästyneen tytön hameen liepeitä ja laskoksia. Hän tahtoi myöskin
nähdä paidan, vähemmällä ei tyttö päässyt, se täytyi vetää esiin
kaulahuivin alta. Sitten tarkastettiin tyttö itse, tämä tapahtui
siten, että hän oikein käsivoimin tarttui tytön olkapäihin ja asetti
hänen tarkastettavaksi. "Soo-soh! Noh! Vähän olet kasvanut Ja vähän
laihtunut. Älä minulle luulottele, lapsi, että olet nälissäsi ollut
kummi-isän luona! Onko sinua vilutauti vaivannut, raukka? Oletko
lukenut? Olet sinä lukenut, minä näen sen päältäsi. Ovatko ne kirjat,
Lydikki, jumalisia? Te lupasitte lapselle köyhän ihmisen vaatteet ja
olette pukenut hänen saksanvillaisiin, ovatko teidän kirjanne myöskin
vieraitten lampaitten?"
Omantunnon kysymys jäi ilman vastausta. Lydik Larsson oli kuunnellut
niin toista kuin toistakin kysymystä jotenkin välinpitämättömästi.
Hän sanoi aikovansa tulevalla viikolla viedä tytön mukanansa
takaisin. Saattoihan Dordei tulla mukanaan, vierailemaan muutamaksi
päivää heille kaupunkiin.
"Kiitän huonekortteerista, huomenna Hannu Mickelsonin laiva lähtee,
minä otan tytön mukaani. Ei tähän vuoden aikaan ole viivyttelemistä.
Isä ja lapset odottavat, Sigfrida ei joka paikkaan ennätä, ja
Hopeakukkanen poikii pian... Tommu, etkö ole ottanut Hagaria
korukädestä?"
Tommu saapasteli esiin marttiiran näköisenä ja kurotti Hagarille
karkean kätensä. Hagar tarttui käteen sanaakaan sanomatta. Äiti, joka
kaikki huomasi, ei huomannut tytön ujostelevaa äänettömyyttä tämän
odottamattoman ja sydämmellisen kohtelun aikana, mutta tullimies
mietti itsekseen, että eiköhän Dordei ja hänen lapsensa tuskin neljä
kuukautta sitten olleet Hagarille hänen kaikkensa? Pää hänellä oli,
se oli varma, mutta oliko hänellä myöskin sydäntä? Ottaisiko hän
tytön kasvatiksensa? Ehkäpä olisi parasta olla kiirehtimättä.
Seuraavana päivänä Hagar seurasi kasvatti-äitiänsä Kaskaksen torppaan.