Sanalla _animus_ on myöskin
feminini muoto: _anima_.
Hagar oli Pietari Luthin johdolla ruvennut laskuoppia
harjoittelemaan, sekä suorittanut _quatuor species_, neljä
ensimmäistä laskutapaa, vähemmässä ajassa, kuin joku toinen olisi
kertomataulun oppinut. Opettaja oli aikonut päättää opetuksensa
jakolaskuihin, koska hän piti sitä suurimpana määränä, mitä naiselle
oli mahdollista opettaa, mutta muutamassa päivässä oli tuon rajan
ylitse käyty, ja jopa marssittiin murtolukuihin. Siinä mentiin
eteenpäin samaa hillitsemätöntä vauhtia. Äkkiarvaamatta oli käsillä
regula de tribus, päätöslasku, ja sillä tapaa sitä jatkettiin siksi,
että tuon hengästyneen opettajan vihdoin täytyi tunnustaa, että
hän nyt oli opettanut tytölle kaiken luvunlasku-oppinsa. Mutta jos
Pietari Luth oli antanut yhden sormen, niin kylläpä hänen oppilaansa
piankin otti koko käden. Hän havaitsi itsensä askel askeleelta
johdatetuksi uusille tieto-urille. Hän piirsi karttoja santaan sekä
opetti tytölle maantieteen alkeet. Seuraava askel johdatti tuohon
vähään, mitä siihen aikaan tiedettiin luonnon valtakunnasta. Vielä
askel, niin oltiin raamatunhistoriassa. Sieltä tultiin keisari
Augustukseen ja Romaan ja sieltä viisausopin ääriin. Kaikki kävi
ikään kuin lumoamalla. Mutta arvoituksen yksinkertainen selitys oli
se, että 1600-vuosiluvulla ei korkeimman koulun läpikäynyt teini
osannut sen vertaa, mitä 19:ta vuosisadan toisen luokan oppilas
osaa, kun ei latinaa eikä kreikkaa lukuun oteta, sillä niissähän he
olisivat voittaneet nykyajan professorit. Kun tuo hämilleen joutunut
opettaja havaitsi oppivaransa äkkipikaa loppuvan, sekä tunsi itsensä
olevan noihin yhä karttuviin kysymyksiin vastauksia vailla, selitti
hän, että hänen opetustuntinsa nyt olivat päättyneet.
Hyvillä lahjoilla varustetun lapsen ja opettajavirkaansa mielistyneen
opettajan välille syntyy usein tuttavallinen ystävyys. Teini istui
oppilaansa parissa vanhan tammen alla Tuurholman pihassa. Hagar
taittoi tammesta oksia sekä lisäsi niihin hanhenruskoja ja voikukkia,
joita pihassa kasvoi, sekä sitoi niistä kiehkuran, jonka hän pani
teinin ruskean hatun ympäri, katsoi sitten viekistellen opettajansa
silmiin sekä pyysi kaikkein mielistelevimmällä äänellään, joka ei
ollut vallan vapaa keikailemisesta:
"Opettakaa minulle latinaa!"
Pietari pakeni kiirein askelin. Hän ei luottanut lujuuteensa. Tuo
takkiaismainen tytöntynkkä, joka vielä oli siinä iässä, jolloin
lapsille vitsaa annetaan, oli vastustamaton. Mistä hän sen oli
oppinut? Ei suinkaan Kaskaksen torpassa, ja vielä vähemmän Tuurholman
karjapihassa.
Hagar oli saanut luvan mennä seuraavana aamuna aikaisin Antti
Hackspetin parissa metsään linnun-ansoja katsomaan. Saalis oli hyvä
ja vanha sotilas parhaalla tuulellaan. Paitsi pyitä, oli hänellä
kannettavana myöskin suuri metso, johon hänen tarkka luotinsa oli
sattunut.
He istuivat levähtämään kaatuneen hongan päälle rannalle sekä ottivat
esiin muassa olevat ruokavarat, kuivaa leipää ja putinallisen maitoa.
Syyskuun ensimmäiset auringon säteet kimaltelivat märässä ruohikossa
sekä hopeoitsivat vähäisen virtapaikan. Hertonäsin salmessa.
Tuhannet kirjavat sienet, vuoden-ajan lapset, peittivät uhkealla
värivaihdollaan Tapiolan emännän sammalviheriät hameenliepeet.
"Antti", sanoi Hagar, "mitenkä olet saanut niin kummallisen nimen?"
"Sen täytyy olla _spett_, eikä _spet_", vastasi sotilas sellaisella
kummallisella naurulla, joka välistä valaisi hänen ruskettunutta
naamaansa.
"Mitä varten sen täytyy olla spett?"
"Se nyt oli siellä Moskovassa Jaakko herran komennon alla. Ei,
Troitskan luona se olikin. Meitä oli siellä etuvartioina neljä
miestä hevosinemme joen luona. Kahden tuli vartioida, kahden levätä.
Kylmä oli ja me teimme valkean. Olimme onkineet lohen-niekkoja.
Tahdoimme paistaa niitä. Käytimme miekkaamme paistin-vartaina. Hack,
sanoi korpraali Bjugg, koska sinä viimeiseksi olet paitasi pessyt?
Jouluksi, sanoin minä. Ja nyt jo kohta on Maarian aika, sanoi Bjugg.
Me pesemme paitamme, Hack, sanoi hän, niin kauan, kuin tässä on
lepo-aikaa. Hyvä, sanoin minä, ne kuivavat valkean edessä... Me
seisoimme kuten Jumalan luomat, kun kaksi Sapiehan kasakkaa tuli
hyökäten meitä vastaan. Bjugg riensi ilmoittamaan vartioille ja minä
sain ne kyykäärmeet päälleni. Vedin vartaani tulesta niin kuumana
kuin se oli, siinä oli vielä palanut kala kärjessä. Suojasin selkäni
niinipuuta vasten, torjuin keihästä tulipunaisella vartaallani.
Kärvensin kasakkain parrat että kärisivät... Kas siihen päivään asti
oli nimeni Hack, mutta sittemmin ratsujoukko antoi minulle nimen
Hackspett." [Spett suomeksi varras. Suom. muist.]
Hagar nauroi. Hän olisi halusta tahtonut nähdä kasakkain kärventyneet
parrat!
"Mutta", sanoi hän, "löytyy muitakin yhtä kummallisia nimiä kuin
Hackspett. _Cannabis_... mikähän se on?"
"Cambis? Se on eräs hassu mies, joka asuu tässä salmen luona."
"Antti, tuossa on ruuhi, soutakaamme ylitse! Minä tahdon nähdä
_Cannabiin_. Sanotaan hänen lyövän piispoja kuoliaaksi latinallaan."
"Eihän nyt, onko hän niin hirveä? Sen on joku hänestä valehdellut.
Sanotaan, että hän välistä on viisas, mutta välistä hän joutuu
sellaiseen raivoon, että lyö kiviä."
Antti Hackspetin kävi samoin, kuin kaikkien muitten, jotka joutuivat
Hagarin lumouspiiriin. Hän ei saattanut vastustaa. Hän muisti, että
Hertonäsissä asui taitava satulamaakari ja hiirakko tarvitsi uudet
päitset. He soutivat salmen poikki.
Hertonäs, toisinto tuosta vanhasta nimestä Hertugnäs, oli yksi niistä
monista kartanoista, jotka Kustaa Waasan aikana otettiin kirkolta
kruunulle. Tämän kertomuksen aikakautena oli mainittu talo kahden
veljeksen, Henrikki ja Tuomas Lydikinpoika Jägerhornin omistama,
1 1/2 manttaalin säteritila.
Salmen rannalla oli kalastajatorppa, johon oli rakennettu uusi
huone kalastustarpeita varten. Vanha lahonnut huone seisoi tyhjänä
ja annettiin kesä-asunnoksi tuiki köyhälle, mielenvikaiselle
koulumestarille, joka pitäjään kustannuksella sai elatuksensa
kalastaja-perheen luona. Mikä nimi tuolla raukalla oli ollut, sitä
tuskin kukaan enään tiesi, joll'ei juuri pappi ja kirkonkirjat,
mutta se ilvenimi, jonka koulupojat ennen muinoin olivat hänelle
antaneet, se pysyi hänellä yhä, aikojenkin kuluttua. _Cannabis_ eli
lyhennettynä, Cambis, oli hänen nimensä kansan suussa tähän aikaan;
-- _Cannabis_, hamppu, se nimi oli tuon elämän sinettinä, joka oli
joutunut unohduksen suureen tuntemattomuuteen. Mistä hän nimensä oli
saanut, oli yhtä tietämätöntä, sillä hampun sitkeistä kuiduista ei
ollut jäljellä vähääkään tuossa kuluneessa, musertuneessa olennossa,
joll'ei juuri sitkeä elämänlanka. Luultavasti oli koulumestari
joskus vänkäillyt jonkun pojan kanssa, saadaksensa häntä oikein
sijoittelemaan tuota latinalaista sanaa, jota ei ensinkään ollut
vaikea käytellä, ja sitten oli se sana takertunut kiinni häneen koko
hänen elämän-ajakseen.
Vanhan kalastushuoneen ovi oli auki, joten sopi luoda silmäyksen
kurjuuden majaan. Siellä ei ollut takkaa, ei huonekalua, ei ikkunaa,
ainoastaan pieni aukko. Seinät olivat täynnä kalan suomuja ja lattia
kuivettuneen meriheinän peittämänä. Heinä ei ollut sinne eilispäivänä
tuotu, ja käytettiin vuode-olkina. Siellä ja täällä näkyi joku
revitty kirjankansi, tai yksinäinen, likapilkkuinen kirjanlehti
liehuvan tuulenviimassa, joka akkuna aukosta sisään virtaili.
Rannalla istui koulumestari kivellä, -- oppineen miehen rauniona,
vaipuneena taitamattominta kehnommaksi. Hänen laiha olentonsa
tuskin peittyi niistä repaleista, jotka hänen yllään olivat, hänen
pitkät, takkuiset, harmaat hiuksensa olivat tuulen leikkikaluna.
Hänen laihoissa jaloissaan oli terävien kivien ja orjantappurain
merkkiä. Kuitenkin oli tuossa apinamaisessa haamussa vielä jotakin
ihmismäistä. Hän oli noita hiljaisia mietiskeliöitä, joittenka henki
kuluttaa itseänsä, kun ei saa ulkoa maailmasta poltin-ainetta. Nyt
hän mietti jotakin, joka näkyi täyttävän hänen sydämmensä ilolla ja
voitonvarmuudella.
"Niin", sanoi hän itsekseen, "minä olen sen löytänyt. _Eureka!_ Sama
_paradigma!_ Sama _syntaxis!_ Sama _prosodia!_ Ei löydy muuta kuin
yksi deklinatsiooni ja yksi konjugatsiooni, mutta kaksi _numerusta_,
ymmärrättekö, siitä emme pääse. Sinä omasta puolestasi ja minä omasta
puolestani, mutta molemmat yhdessä on meitä useita. Latina kuin
kreikkakin, eivät ole muuta kuin puheenparsia. Latinaa kreikasta,
kreikka koptein kielestä, koptien kieli hepreasta ja niin edespäin,
kyllä ymmärrät. Ei löydy muuta kuin yksi kieli, -- alkukieli, se joka
oli ennen Babelin tornia ja sen olen _minä_ löytänyt!"
Hän pani koron tuohon _minä_ sanaan, nousi kiveltä ja seisoi siinä
valmiina sotaan kaikkia vastustajia vastaan, ja omissa silmissään
maailman ihailun esineenä. Hänen rappiolle joutumisensa salaisuus
oli kätkettynä tuohon minä sanaan. Tuo itsensä jumaloiminenhan
on murtanut monen monta voimallista henkeä. Eipä kukaan ole niin
oppinut, niin suuri, niin paljo toisia tavallisia ihmisiä ylevämpi,
ettei hänenkin eteensä kuiluna aukenee tuo väijyävä, kaikkea polkeva,
kaikkea kieltävä, jumalankerskaaja _minä_.
"Mutta", sanoi _Cannabis_, samalla, kuin hän tarkasti katseli yhtä
verkontolppaa, joka luultavasti oli olevinaan aurinkokellona, "nyt
on meidän aika alkaa kouluamme. Luokka käy istumaan paikoillensa.
_Ostiarie_, kuinka monta _absentes_?" -- Ja hän varusti itsellensä
uhkaavana ruovonpäistä patukan sekä loi ankaran katseen kiviin,
leppiin, katajapensaihin ja verkonvapeihin, joita oli niin monta,
että ne kyllä kävivät suurestakin luokasta.
Samassa näki hän Hagarin, joka hämmästyneenä häntä katseli, sillä
välin, kuin hänen seuralaisensa oli mennyt satulamaakaria hakemaan.
Valekuvat katosivat. Nähdessään elävän olennon, koulu-iässsä olevan
lapsen, joutui hän taas suunnilleen. Hän sivelsi kädellään otsaansa
sekä kysyi hyväntahtoisen opettajan näköisenä, tahtoisiko Kaisu käydä
koulua hänen luonaan?
Hagar pelkäsi, hän ei uskaltanut vastata mitään.
"No, no", sanoi _Cannabis_ kehoittavasti, "oletko sinä tyttölapsi?
_Taceat mulier_... Meidän täytyy lukea kaksi _genusta: maskuliinini,
femininum_ ja vielä _neutrum_. Mutta se ei estä, että meillä myöskin
saa olla _commune. Scholaris_ ja _studens_ ovat _communis generis.
Animus_, sielu, sillä on myöskin feminini muoto _anima_, elämä.
_Morte carent animae_, elonkipinät eivät saata kuolla. Ja, jos joku
sinulle, Kaisu, sanoo, ett'et saa käydä koulua sen vuoksi, ettäs
olet tyttö, niin vastaa hänelle, etteivät ainoastaan kaikki hyveet,
vaan myöskin niin oppineet asiat kuin _scientia, cruditio, doctrina,
facultas, humanitas, litterae_ ja monta muuta ovat _feminini
generis_. Alammeko nyt?"
Tuo juurestaan irti tempaistu henki, joka itseänsä kulutti, oli
nyt saanut poltto-ainetta ulkoa päin. Tämä uusi koululapsi ei
häntä nauranut, kuten kaikki ne muut, joille hän oli tarjonnut
ylenkatsottua kouluansa. Tämä suostui niihin tyhjiin tuumiin, jotka
opettajan päähän pistäytyivät, hän luuli niitä todellisiksi ja sepä
hänen opettajansa teki onnelliseksi.
Hagar mietti. Lukea tuollaisen johdolla? Joll'ei hän olisi noin
inhottavan retuinen! Joll'ei hän vain Hagariakin kiveksi kuvittelisi!
Koulu oli mitä vähimmän miellyttävä. Mutta olihan se koulu kuitenkin,
ja vieläpä latinankoulu! Entä jos hän koettaisi? Tullimies oli poissa
matkoilla... Yksin ei hän uskaltanut... Mutta jos Antti Hackspet...
"Minä tulen huomenna", vastasi Hagar. "Aamulla on paras tulla. Kello
kuusi! Minä olen välistä raskas päästäni, nuot monet pojat tekevät
minulle kiusaa! Onko sinulla kirjoja? Onko sinulla kieli-oppi?
_Eutropius? Cornelius Nepos?_"
"Ei ole."
"Odotappas vähän! Saat lainata minulta. Mutta älä puhu siitä mitään!
Ymmärrätkö? Älä puhu siitä!"
_Cannabis_ katsoi varovaisesti ympärilleen, meni huoneeseensa,
lykkäsi pois nurkasta meriheinän, nosti irtaimen palkin tuosta
harvasta lattiasta, raahasi esiin sieltä alta puoleksi lahonneen
arkun, sekä valitsi siitä kaksi kirjaa, jotka hän antoi Hagarille,
varoittamalla uudestaan, että hän olisi asiasta puhumatta. Nämät
kirjat olivat _Eutropius_ ja kieli-oppi. Tuolla köyhistä köyhimmällä
oli myöskin salainen aarre, jonka hän huolellisesti muitten silmiltä
piilotti. Se aarre oli hänen vanhat koulukirjansa.
Ja nytpä hän oli saanut, mitä hän monta monituista vuotta oli
halannut, jota hän jo kauan turhaan oli etsinyt, todellisen oppilaan,
joka osasi mitä nuot kivet ja pensaat eivät osanneet: kuulla, puhua,
käsittää, oppia. Tuon rääsyisen raukan kasvot loistivat ilosta.
Hän aikoi koko opettajakykynsä voimalla opettaa tätä oppilasta,
saadaksensa hänestä jotakin.
Sepä nyt vain kysymyksenä, tulisivatko kivet ja pensaat taaskin
mestarin ja tuon puhelahjalla lahjoitetun oppilaan välille
tunkeutumaan. Onneksi hän itse oli havainnut, että hänen päänsä oli
selkein aamuhetkellä.
Hagarin onnistui saada Hackspet vakuutetuksi siitä, että heidän
joka aamu täytyi käydä ansoja katsomassa. Oliko niissä saalista
tahi ei, sama se, ruuhi oli kuitenkin aina varalla salmen rannalla
ja kohta sen jälkeen oli koulumestari saanut oppilaansa. Tuo
kurjin, tuo kaikkein kuivettunein, tuo kaikkein maan mateliaitten
hävittämä, kaikkein kulkevien tallaama tiedonpuun oksa oli vielä
säilyttänyt itävän siemenen, joka sai juuret toisessa, melkein yhtä
turvattomassa, kaikkien tuulten saaliiksi joutuneessa ihmis-olennossa.