Enkö saa lukea taivaan portaita?
Nykyistä Helsinkiä, joka tämän kertomuksen alussa oli autio
kallioniemi, ympäröitsee saarikas tuulinen meri kolmelta taholta.
Sen pohja, tuo harmaa graniitti, on ikään kuin köyhä äiti, jonka
ainoana rikkautena on voimakkaat, iloiset ja kauniit lapset.
Ne ovat hänen kunniansa ja ansaitsevat ollakin. Sivistys ei
missään ilmesty silmiemme eteen miellyttävämmässä muodossa, kuin
siellä, missä se askel askeleelta on valloittanut erämaan. Pane
kolmenkymmenen-vuotisen sodan aikakauden lisäksi puolen kolmatta
vuosisadan viljelys, niin luonnonlaatu on vielä tänäkin päivänä sama.
Suurin ja parahiten viljelty saari on Degerö. Sen luoteisella
puolen on Tuurholma, josta mainitaan jo Eerik XIV päivinä ja joka
määrättiin Kaarle XI reduktionin jälkeen kapteenin puustelliksi
Uudenmaan jalkaväelle. Juhana III aikana oli Tulholm eli Tullholm,
joksi sitä siihen aikaan nimitettiin, Helsingin pormestarille, Lauri
Mickelsonille kuuluva ja joutui hänen jälkeensä kuninkaallisen
kirjeen kautta, Toukokuun 20 päivältä 1614, hänen pojalleen,
Helsingin ja Porvoon pormestarille, joka oli tästä velvoitettu
tekemään ratsupalvelusta kruunulle. Mutta luonto täällä ei ole sotaa
ajatellut, se on korko-ompelulla ihanan mallin ommella tahtonut.
Kokoo pieneen piiriin mitä viehättävin vaihtelu noita vuoria,
puistoja, selänteitä, lahtia ja niemiä, jotka meidän aikanamme
ympäröitsevät Suomen pääkaupunkia ja aseta Tuurholman rinnalle
sen naapurit, Jollas ja Stansvik, äläkä pyydä kauniimpaa Suomen
saaristoluonnon kuvaa.
Lydik Larssonin aikana oli tämä osa Degeröstä aivan metsämaana. Meri
aaltoili kolmatta kyynärää korkeammalla kuin nyt, tuuhea tammimetsä
varjosti rantoja, kun hakometsä pohjoisessa vakavuudessaan juurtui
vuoren rotkoihin, ja siellä täällä niitty taikka vainio raivattua
maata, näkyi noissa viljavissa laaksoissa. Kapea ajotie vei Degerön
taloon; suurta, hyvässä kunnossa pidettyä venelaituria käytettiin
meriliikkeen välittäjänä sekä Helsingin tulliasemana, koska laivojen
kulkureitti vanhaan kaupunkiin kävi tästä ohitse. Huonerakennukset
olivat yksinkertaisinta rakennusmuotoa, mutta osottivat hyvää hoitoa
ja varallisuutta. Hongasta kyhätty asuinrakennus, joka sijaitsi sen
itäisen kukkulan päällä, jossa nyt on ansari ja karjapiha, sisälsi
tuvan, kaksi kammaria sekä väentuvan, joka samalla myöskin oli
kyökkinä. Huoneukseensa kustansi talo kuusi uhkeata lasi-ikkunaa,
kahden ruudun korkuisia ja levyisiä, ja vieläpä tuon harvinaisen
komeuden, että katto oli varustettu punaisilla hollantilaisilla
tiileillä, jotka loistivat kauas meren selälle. Punaiseksi maalatut
portaat, viheriäinen piha, jota aimo satavuotinen tammi koristi,
hedelmäpuut ja pieni kasvitarha kaalin, ajuruohon, sipulin ja
persiljan viljelyä varten, antoivat paikalle viehättävän muodon.
Lydik Larsson asui vanhassa Helsingissä, mutta vietti kauniimman
vuoden ajan maatilallaan Tuurholmassa. Kun tulli-asema oli hänen
omalla laiturillaan, sopi hänen hoitaa virkaansa samalla kuin
kesähuviansa.
Oli tuulinen iltapuoli Elokuun alussa vähää ennen hämärää, kun
tullimies laiturin luona käviäin takia tuskastuneena ja väsyneenä
palasi taloonsa. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi, tuo rikas leskimies.
Päivästä päivään hopeataalarit vierivät hänen raha-arkkuunsa,
lähteäksensä toisena päivänä taas ansiolle ja palatakseen takaisin
kaksinkertaisella voitolla. Näitten kilinä oli kauan ollut hänen
ainoa soittonsa, mutta löytyi hetkiä, jolloin nuot olivat kadottaneet
viehätysvoimansa ja tippuivat alas arkkuun rämisevällä äänellä, joka
näytti ilkkuvan niitten onnellista omistajaa. Hän tarvitsi ihmisen
sointuvaa ääntä, joka ei ollut sovintoa hieromassa numeroilla ja
tullituloilla, äänen, mikä saatti lämmittää hänen sydäntänsä, joka
jo rupesi kuivettumaan. Mistä löytää sellaisen sydämmen lievittäjän?
Ei se vain ollut taloudenhoitaja, hyvänluontoinen Lisbetta Wolle,
jonka koko olento katosi ruoankäryyn ja sukkapuikkoihin. Ei se
ollut entinen ajaja, nykyinen talon vouti Simo Berg, tahi tuo
karsassilmäinen tullikirjuri Sjöholm, tahi Tuurholman entinen
ratsumestari Antti Hackspet, joka näihin aikoihin paranteli talon
hevosia ähkystä sen sijasta että hän ennen paranteli venäläisiä
nuhasta? Taikka oliko se ehkä tuo köyhä teini Pietari Luth, joka
kulki ruodulla näillä tienoin ja jota kunnioitettiin oppinsa takia
siten, että sai olla isännän vieressä joka paikassa, missä hän istui
vieraanvaraisen pöydän ääressä? Ei, rikas Lydik Larsson tarvitsi
jotakin muuta, hän tarvitsi emännän taloonsa.
Tupa oli kylmänlainen, tuuli puhalteli sisään harvojen ikkunalautojen
välistä. Tullimiestä vilutti. Hän antoi sytyttää takkaan valkean sekä
istui korkealle nojatuolille lieden ääreen.
Menisikö hän uudestaan naimisiin? Olipa hän reipas 50 vuotinen
leskimies, joka kyllä saattoi vaimoa elättää. Lisbetta hallitsi taloa
ja Lisbetta oli rehellinen kuten ruispuuro, mutta Lisbetan takana oli
talonvoudin vaimo, Priska, ja tullimies epäili, että talonhallituksen
salaiset langat yhtyivät Priskan käteen. Siis... mistäpä löytää
sopiva vaimo?
Rikkaan Keidinghin tytär Agneta toisi rahoja muassaan taloon. Hm...
rahoja ei koskaan saattanut liika taajaan sataa, mutta niitäpä hän ei
tarvinnut. Köyhiä tyttöjä löytyi monta... Maria Bruse?... Betty Luth,
teinin sisar?... niiltä hän ei rukkasia saisi. Mutta jos he naivatkin
hänen raha-arkkunsa? Jos he ajattelisivat perintöä? Ei, parempi olla
vilussaan yksinään, yksin ikävissään ja yksin kuolla.
Rupesi hämärtämään.
Akkunoista tuleva päivän valo, yhä himmeämpänä taisteli valkean
loisteen kanssa joka tulvasi suuresta, puolipyöreästä, avoimesta
takasta.
Pian kuitenkin oli koivupuitten liehuva liekki valloittanut salin
ja valaisi nyt liekuttavalla valollaan tukevia tammirahia, kaappia,
ruokapöytää, tinalautasia, jotka hyllyillä olivat sekä suurta,
hollantilaiselta ostettua seinäkelloa, joka oli niin taidokkaasti
kokoon kyhätty, että käki tuli esiin joka tunnin lyönnillä ja kukkui
ajan määrän. Kun käki kukkui kahdeksan, astui Lisbetta sisään ja
kattoi illallispöydän.
"Missä on Hagar?" kysyi tullimies.
Hagar oli nyt asunut kaksi viikkoa Tuurholmassa, syönyt ja maannut
palvelusväen parissa, käynyt kotoiseksi sekä saanut vaatteita
Lisbetta Wollelta. Tyttö oli ollut niin vähän tervetullut taloon,
kuin köyhät tavallisesti ovat, joista vastuksia saa, mutta hän
olikin parempi kuin toivoa saattoi. Hän oli ahkera, tottelevainen,
ja hänellä oli hyvä oppi sekä erinomainen kyky voittaa kaikkien
suosiota. Eipä montakaan päivää kulunut, ennenkuin Lisbetta Wolle
lähetti hänen poimimaan omenia puutarhasta; talon piika havaitsi
hänen taitavaksi lehmiä lypsämään; Antti Hackspet vei hänen muassaan
hevosia ruokkoomaan. Ainoastaan voudin vaimo, Priska, epäili kateuden
tarkalla silmällä, että siinä oli tulevainen suosikki ja samalla
vaarallinen kilpailia.
Kun askareet olivat tehtynä, lensi Hagar ulos pitkin vuoria ja
mäkiä, eikä kukaan tietänyt mihinkä. Hänellä ei ollut ainoatakaan
yhden-ikäistä leikkikumppania, ja yksinäiset lapset saavat
monenmoisia tuumia päähänsä.
"Missä Hagar on?" kysyi tullimies vielä kerran kovemmalla äänellä,
sillä Lisbetta neitsy oli vähäkuuloinen.
Vastaus kuului:
"Ulkona mäellä. En ole nähnyt häntä siitä asti, kuin hän oli Ullan
kanssa karjapihassa."
Lydik Larssonilla oli näihin asti tuskin ollut aikaa ajatella
kummityttöänsä. Nyt hän nousi istualta, otti keppinsä sekä läksi ulos
häntä etsimään.
Oli jo melkein pimeä. Hän etsi tuon suuren, syvän kalkkikaivoksen
kohdalta, missä lapsi olisi saattanut langeta itsensä kuoliaaksi
pimeässä. Ei Hagar ollut siellä. Hän meni ojatielle päin ja huusi
tyttöä. Turhaan. Vihdoin, kun hän oli joutunut takamaittensa
rajalle, kuuli hän tytön äänen ja löysi hänen laulamasta sillä
korkealla vuorella, joka Tuurholman maan lounaisella puolella kohoaa
Hållviikiin päin. Hän tunsi tutun virren:
"Taivaassa, ratki taivaassa
Ijäinen päivä on,
Se valossansa kirkkaassa
Myös voittaa auringon;
Se päivä kirkas loistava,
Ain' ijäisesti paistava
On Herra Sebaot!
Taivaassa, ratki taivaassa
On autuus määrätön,
Siell' enkelien seurassa
On riemu verraton;
Ja kasvoista niin kasvoihin
Siell' nähdään Herra korkehin
Herramme Sebaot."
Tuurholman nykyisistä, suurilla kustannuksilla rakennetuista
käytävistä ei siihen aikaan eikä moniin vuosiin perästäpäinkään
näkynyt yhtäkään jälkeä. Tullimies kiipesi pitkin louhikkoista
polkua ylös vuorenhuipulle ja havaitsi Hagarin sen korkeimmalla
kukkulalla ihailemassa tähtitaivasta, joka ensimmäisessä syyspimeässä
katseli alhaalla aaltoilevaa levotonta merta. Ilta oli selkeä,
mutta myrskyinen. Tuolta mustalta näyttämöltä, etelässä olevalta
Suomenlahdelta, tuli puuska puuskan perästä viruttelemaan noita
harmaita kallioita, jotka sittemmin saivat komean Svean linnan
(Wiaporin) nimen, havaitsi ne taipumattomiksi, priiskotteli niitä
vahdollaan ja pyöri sitten Kronbergin selän ylitse sekä sekaantui
rannikoilla honkien takkuisiin hiuksiin. Tytön vartalo kuvautui
selvästi taivasta kohden. Hänen hameensa liehui tuulessa; hänen
pitkät, mustat palmikkonsa olivat siteistään irtaantuneet tuulen
leluiksi; oikean puolisen etusormensa ojensi hän kohden suurta
tuntematonta tähteä, joka näytti häntä katselevan sekä jättävän hänen
silmiinsä kummallisen heijastuksen. Lapsen-olennossa tuolla vuorella
oli pimeässä, tähtivalossa tuulen vinkuessa ja aaltojen kohistessa
jotakin niin yksinäisen surullista ja niin ihmeellisen lumoavaa, että
tullimies ajatteli Sigfrid mestarin kiertotähtiä ja yön lapsia.
"Mitä sinä näin myöhään pimeässä vuorella teet?"
"Minä luen tähtiä."
"Luet tähtiä? Mitä hullutusta se on?"
"Esaias sanoo, että Jumala vie taivaan sotajoukot esiin luvun mukaan
sekä kutsuu heitä kaikkia nimeltä."
"Raukka, tahdotko tehdä mitä Jumala tekee?"
"Hoh, en suinkaan. Mutta Amos sanoo, että Jumala rakentaa portaitansa
taivaassa. Enkö saa lukea taivaan portaita?"
"Tule alas! Täällä tuuli sammuttaa sielun kuten kynttilän." Ja
tullimies ajatteli itsekseen, että tyttö oli pelkkä lapsi. Ainoastaan
taitamaton lapsi tahi suuri taivaankartan tuntia rupeaa tähtiä
lukemaan.
He kulkivat yhdessä pitkin epätasaisia polkuja asuinhuoneille.
Ystävällinen vieras, teini Pietari Luth, oli taloon tullut, --
hän oli noita kuluneita, nälkääntyneitä ja aina nälissään olevia
nuorukaisia, joita leipäpalan etsinnässä kulki pitkin seutuja
niin lukuisassa määrin, että kukin sai heistä kyllänsä, ja he
tulivat oikein maan rasitukseksi. Täytyi joka koulua varten määrätä
kokonaisia pitäjiä, joissa teinin oli oikeus kulkea; Helsingin piiri
ulottui aina Hämeen sydämeen, Hauholle asti. Ylpeät teinit pitivät
tätä piiriä oikein herttuakuntanaan, joka heille oli riistettäväksi
annettu, toiset astuivat talonpojan lukitsemattomasta ovesta sisään
virttä veisaten ja kartanoissa oli heillä koirien suosittamista
varten luu pantuna varalle. Kansa heille antoi, mitä siltä riitti.
Mistäpä se muuten olisi saanut papin saarnastuoliinsa?
Kaunis ominaisuus kansanluonteessa oli, etteivät teinit koskaan
esiytyneet kerjäläisinä sekä ett'ei heitä sellaisina otettu vastaan.
Nuori Pietari Luth, joka oli rohkealuontoinen, mutta ei ylpeä, istui
kursailematta illallispöydän ääreen.
Jotakin johtui äkkipäätä Lydik Larssonin mieleen.
"Pietari", sanoi hän, "oletko valmis tekemään minulle apua?"
"Kyllä minä teen, mitä vain voin", vastasi teini.
"Täällä on köyhä, yhdennellätoista vuodellaan oleva tyttö. Hänellä
on hyvä muisti ja erinomainen oppimisenhalu. Tahdotko lukea tytön
kanssa? Minä tuumaan, että sinä kyllä tarvitset uuden takin."
Pietari vilkasi kuluneeseen sarkatakkiinsa, siinä oikeanpuolinen
kyynärpää piankin oli näkevä päivän valon, ja hän vastasi sitten:
"Saisipa sitä koettaa."
Hagar kutsuttiin sisälle.
"Lapsi", sanoi hänen suojeliansa, "tahdotko oppia lukemaan taivaan
portaita?"
Vastaus oli äänetön, loistava katse, jossa vielä oli tähdestä jotakin
jäljellä.
"Mitä tahdot oppia?"
"Ensin taivaan, sitte maan", vastasi tyttö sellaisella varmuudella,
kuin ihmisellä sillä iällä on, jolloin hän luulee kykenevänsä
kaikkeen, tahtienkin lukemiseen.
Tullimies nauroi.
"No, no, ei mitään muuta? Lukea ja kirjoittaa sinä osaat, mutta mitä
Pietari sanoo lasku-opista?"
Teini tuumi, että lasku-taito oli vaikea oppi monelle miehellekkin,
saatikka sitten tytölle. Hagar sai alkaa kertomalla kaksi kertaa
kaksi.
"Saanko minä käydä koulua poikien kanssa?" kysyi tyttö.
Tullimies matki Dordeita tehden samallaisen liikkeen kuin hänkin,
oikealla kämmenellään vasempaa vasten. Teini vastasi, ettei se käynyt
päinsä. Koulussa luettiin latinaa.
"Antakaa minun lukea latinaa!"
"Sinunko?" Nuorukaisenkin kalpeaa muotoa hyvänlaatuinen hymyily
valaisi, kun hän vastasi: "On tosiaankin löytynyt eräs tyttö, joka
luki latinaa eikä ainoastaan latinaa, vaan vieläpä kreikkaakin
ja paljon muuta vielä sen lisäksi. Hän oli ainoa koko Ruotsin
valtakunnassa, mutta hän olikin valtaneuvoksen tytär. Hänen nimensä
oli Vendela Skytte."
"Kiitettiinkö häntä paljon?"
"Kiitettiin, koko valtakunnassa. Hän kuoli nuorena kahdeksan vuotta
sitten."
"Hoh, soo! Mutta häntä kuitenkin paljon kiitettiin?"
"Olen kuullut sanottavan, että meidän nuori kuningattaremme myöskin
lukee latinaa."
"_Hän_ on kuningatar!" vastasi teini.
"Kuulet sen, Hagar! Miksikä et sinä ole kuningatar tahi vähintäinkin
valtaneuvoksen tytär? Mutta koska ei kukaan tiedä, kuka isäsi oli,
niin saattaahan ajatella hänen olleen mikä hyvään. Otaksu, Pietari,
että tämän köyhän tytön isä on ollut keisari ja opeta häntä latinaa
lukemaan!"
"Sitä en saata", vastasi teini punastuen.
"Miksikä et saata? Oletko niin ylpeä opistasi, ett'et alenna itseäsi
noin alhaista oppilasta opettamaan?"
"En, isä Lydik. Kuka on alhainen, jollen minä? Kukapa on köyhä,
ja minä pitäisin itseäni häntä parempana? Minä opetan tytölle
lasku-oppia ja mitä muuta osaan, mutta älkää pyytäkö minua hänelle
latinaa opettamaan!"
"Miksikä ei latinaa?"
"Siksi että", nuorukainen epäili, sanoisiko hän tuota sanaa, hän
melkein häpesi sitä ilmoittaa, "siksi, että hän on tyttö."
"Se on toinen asia, katsoppas, sen olin varsin unohtanut! Ei, lapsi,
anna sellaiset haaveilut mennä menojaan; ei kotkia kananmunista
saada! Se on suorastaan järjetöntä, että sinä latinaa tahdot lukea."
Teini ei ollut oikein tyytyväinen itseensä; hänellä oli tarve
antamaan jotakin syytä kieltoonsa.
"Se on niin, isä Lydik", lausui hän, "että vaikkei naista pidetä
oppia varten luotuna, saattaa kuitenkin tapahtua, että Jumala joskus
antaa hänelle Vendela Skytten älyn, syntyköön hän sitte hovissa tahi
torpassa. Tuleeko sellainen suuri halu miksikään hyödyksi, jätän minä
sanomatta. Johon Jumala on asettanut viljavan maan, siinä älköön
kylväjä sanoko: tässä on kivikkoa! Mutta latinankieli on tullut niin
suureen kunnia-asemaan opin äidinkielenä ja kuningaskruununa, että
sitä tuskin saa viskata maantielle taivaan linnuille. Sen laita on
sama, kuin papinliperien: laki sanoo: niitä älköön nainen käyttäkö.
Jos nyt tulisi kuuluviin, että joku meistä teineistä on opettanut
tytölle latinaa, niin kaikki hänen oma latinansa ei voisi estää,
että häntä pidettäisiin sellaisena, joka on häväissyt viisauden
etu-oikeutta ja siis itse on kelvoton oppineen virkaa toimittamaan.
Yhden tiedän, joka uskaltaisi ja osaisi, mutta hänelläkin on vikansa."
"Ei suinkaan _Cannabis_?"
"Hän, niin. Hän asuu Hertonäsissä, muutama kivenheitto Tuurholmasta.
Hän osaa lyödä piispan kuoliaaksi Ciceron pitkähansikoilla."
"Hullu koulumestariko! Etkö häpeä?"
"Suokaa anteeksi! Täytyyhän sitä olla hullu, jos tytölle latinaa
opettaa. Ilmoittakaa minulle, koska minä saan ruveta laskemaan
Hagarin kanssa. Ja kiitoksia tästä päivästä! Minä toivotan teille
levollista hyvää yötä, isä Lydik!"
Teini läksi ullakkoon, väliseinällä erotettuun koppeloon, jossa
hän oli tottunut saamaan ruovonpäisen patjan päänsä alle sekä
ruukullisen vettä, jotka tyydyttivät hänen kohtuulliset vaatimuksensa
yökortteerin suhteen. Hagar lähetettiin pois, toisen kerran hänen
täytyi mennä opin esikartanoista. Hänen piti saaman laskea kaksi
kertaa kaksi. Sehän oli tytölle kylliksi. Mitäpä hänen tarvitsi
tietää?
Tullimiehen täytyi nauraa itseänsä. Sellainen liehakoitsia! Jopa
tosiaankin tuo maantien ryysyläinen jo kahdesti oli vietellyt
käytännöllistä miestä sekaantumaan mielettömiin opinhaaveiluihin?
Tyttö menisi kouluun! Ja tulisi ehkä papiksi!
Hän sytytti lyhtynsä ja läksi tavalliselle yötarkastukselle
kävelemään talon ympäri. Kaikki oli äänetöntä, valkeat olivat
sammutetut, kaikki nukkuivat, kaikki oli, kuten olla piti. Ainoastaan
tuo uneton meri yhäti voimattomassa vihassaan kalvoi rannan
kallioita. Ainoastaan tuo tuntematon suuri tähti, joka oli jättänyt
jotakin tytön silmiin, katseli yhä vielä noita yksinäisiä vuoria.
Lydik Larsson tuumieli, että lieneekö tuo taivaan tuikkiva kynttilä
Hagarin tähti, josta Sigfrid mestari oli ennustanut. Niin, mitäpä se
on, jota eivät oppineet tutki? Mutta mitä he sillä saavat toimeen?
Näkevät nälkää, kuten teini, se on heidän osansa, joll'eivät vielä
lisäksi vilua kärsi, kuten Sigfrid mestari. Mitä hyödyttää kirjojen
viisaus? Sitä ei kukaan tarkoin voi sanoa; jotakin arvossa pidettävää
niissä on. Ja kuitenkin! Ennen laituri, jossa saan hyvät tullitulot,
kuin koko maailman oppi ja kuriseva vatsa.