Mitä hänen tietää tarvitsee?
Tullimies Lydik Larssonilla oli ollut, yhtä kuin noilla mahtavilla
herroillakin, toimia, jotka estivät häntä ajattelemasta kaukaisen
torpan lapsia. Hänellä oli ollut kaikenmoisia rettelöitä, sitte kuin
Saksan suuri sota oli alkanut niellä kaikenlaisia tavaroita sekä
ottaa takavarikkoon tarpeellista kuljetusta varten liikkuvia laivoja.
Hollantilaiset olivat tulleet raivoihinsa, sitte kuin kuningas oli
voittanut uusia, laajoja Itämeren rantamaita, ja tehnyt haittaa
heidän edulliselle kaupallensa, jota he Dantsigissa harjoittivat.
Sen lisäksi vielä oli Lydik Larsson ottanut toimekseen hankkia
melkoisia tavaramääriä kruunulle, jotka, samalla kun täyttivät hänen
kukkaronsa, sekä kartuttivat hänen asioitsiamainettansa, lisäsivät
koko kasan uusia huolia hänen neuvokkaaseen päähänsä.
Nyt hän oli matkalla Tammisaareen siinä aikeessa, että ostaisi
kruunun varalle humaloita. Sotamies, joka urhoollisesti tappeli,
ansaitsi myöskin välistä muutaman olutlasin ilokseen. Mutta
humalavarat Tammisaaressa olivat loppuneet ja tullimies poikkesi
paluumatkallaan pappiloihin, saadaksensa sieltä mitä hänen
hankintamäärästään puuttui.
Kun Lydik Larsson kesällä, sen tapahtuman jälkeen, joka pikku Bennun
kohtalon muutti, eräänä päivänä astui Karjan pappilan suureen tupaan,
näki hän Kirkkoherran, Pietari Mathiaksenpoika Tavian, puheessa erään
talonpoikaisvaimon kanssa, jonka muassa oli pieni tyttö.
"Mitä sanotte, Dordei muori?" kysyi, otsaansa rypistäen sielunpaimen,
jonka luona sinä päivänä juuri tungokseen asti oli käynyt juuston
ja kesävoin tuojia joka savusta. "Mitä sanotte? Kirjoja? Mitä te
kirjoilla teette?"
"Niitä tarvitsen tyttöä varten, arvoisa isä", vastasi torpanvaimo.
"Hän kiusaa minua yöt päivät ja tahtoo minua lainaamaan kirjoja
pappilasta, sillä arvoisa isä kyllä sen ymmärtää, ettei köyhillä
ihmisillä ole varaa hankkia niin kallista oppia."
"Anna hänelle katekismus!"
"Sen hän osaa ulkoa kannesta kanteen. Arvoisa isä muistaa kyllä
lukukinkerit."
"Noh, anna hänelle virsikirja!"
"Sen hän myöskin ulkoa osaa. Kun minä kirkossa veisaan ja hän istuu
vieressäni penkissä, muistaa hän joka värsyn ulkoa sekä tietää millä
sivulla se löytyy."
"Noh antakaa hänelle Raamattu, jos teillä raamattua on! Minä
tuumaan, että siinä on hänellä sekä meillä kaikilla miettimistä koko
elinajaksemme."
"Arvoisa isä puhuu oikein, samaa olen minä hänelle sanonut monta
monituista kertaa. Mutta nähkääs, Hagar, hän on semmoinen, ettei hän
koskaan saa kyllänsä: hän on lukenut koko raamatun alusta loppuun,
koska me sen siunatun kirjan ostimme, kuten arvoisa isä muistanee,
lasten elatusrahoilla. Joka-ikisen painetun sanan hän siitä muistaa.
Moseksen ja kaikki profeetat, sillä hän rupesi aivan itsestään
lukemaan jo viiden vuoden vanhasta. Kun minä sanoin hänelle: tuo on
A, niin hän jo kaikki puustavit tiesi. Jumala nähköön, talvella hän
lukee lieden ja päretikun ääressä; kesällä, kun herään, istuu hän jo
taas silmät kirjassa. Mitä ihmettä minä tulen ja teen sille lapselle?
Kun hän jotakin on lukenut, tahtoo hän siitä myöskin selitystä, koska
siinä löytyy paljo, jota ei luinen eikä minun järkeni käsitä. Ja
minä nyt sitte olen sen niin mielessäni tuuminut, että olisi hänelle
hyödyllistä, jos hän saisi arvoisalta isältä lainata sellaisia
kristillisiä kirjoja, jotka opettavat Raamattua oikein käsittämään."
"Kuuleppas nyt mitä minä sanon, Dordei muori; näettehän, että on
väkeä, jotka minua odottavat, minulla ei ole aikaa hullutuksiin
nyt. Sellainen halu, joka tahtoo saada oikean selon ja käsityksen
kaikesta, on pahasta. Jos lapsi olisi poika, neuvoisin teitä
lähettämään häntä kouluun Helsinkiin, jos teillä on varaa, mutta
joll'ei teillä ole varaa, niin tekisitte hänestä rehellisen
talonrengin, se olisi kyllin hyvä ammatti ja liiankin hyvä, koska
olen kuullut, että noitten lasten sanotaan olevan mustalaislapsia.
Vaan koska lapsi on tyttö, niin hänen halunsa oikeaan käsitykseen
ei ole muuta kuin käärmeen petos paratiisissa hyvän- ja pahantiedon
puun ääressä. Muistattehan, että minä keväällä saarnasin
syntiinlankeemuksesta. Eikö hän häpeä, tuommoinen köyhä raukka, ja
vieläpä lisäksi tyttö, kun tahtoo oppia raamatun oikeaa tolkkua.
Antakaa hänelle vitsaa eikä kirjoja! Mitä hänen tarvitsee tietää?
Opettakaa häntä lehmiä hoitamaan, leipää leipomaan ja lattiaa
pesemään, siinä on hänelle kylliksi oppia."
"Mutta, arvoisa isä, sen hän kaikki osaa paremmin kuin kukaan muu
hänen ikäisensä!" väitti Dordei muori itkusilmin. "Hän on niin
taitava nyt jo ja niin ahkera askareissa, että mitä hän lukee, sen
hän tekee salaa väliaikoina ja pyhinä. Arvoisa isä tekisi nyt vain
hyvin ja lainaisi hänelle jonkun kristillisen postillan, josta ei
arvoisa isä enään tahdo saarnata; sehän, Jumala auttakoon, ei saata
olla pahasta."
Pietari Tavia katseli tuota luvunhaluista tyttöä, joka seisoi siinä
punastuneena ja ujoudesta silmät alaspäin luotuna huomioonsa ottaen
joka epäsuopean sanan, jonka pappi sanoi.
"Vai niin", sanoi hän, "sinäkö olet lukenut koko raamatun? No,
sanoppas nyt minulle, mikä se oli, jota Israelin kansa kutsui
_riemuvuodeksi_?"
"Kolmannen Moseksen kirjan 25 luvussa, 11 värsyssä on kirjoitettuna:
'Sillä se viideskymmenes vuosi on teidän riemuvuotenne'."
Kirkkoherra aukasi raamattunsa, sillä hän ei muistanut värsyä, ja
havaitsi vastauksen oikeaksi. Tämä arvoisa mies räpäytti silmiään,
jatkaen:
"No koska sinulla on hyvä muisti, niin kerroppas myöskin, mitkä
juutalaiset kotiin palasivat Serubabelin kanssa Babelin vankeudesta?"
"Se löytyy Nehemian kirjan 7 luvussa, 7 värsystä aina 64:teen
värsyyn: Jesua, Nehemia, Asaria, Raamia, Nahamani, Mordechai, Bilsan,
Misperet, Bigvai, Nehum, Baana..."
"So, soh, kyllä riittää! Huomaan että osaat jotenkin hyvin. Tämä
on, lapsi rakas, hyvä muisti, mutta se ei vielä hetikään ole hyvä
käsitys."
"Arvoisa isä puhuu aivan oikein", sanoi Dordei, "sitähän minäkin olen
sanonut hänelle. Mutta hän silloin vastaa, että hän juuri sentähden
tahtoo oppia käsittämään."
Nyt kirkkoherran maltillisuus meni menojaan.
"Ja minä olen sanonut, että sellainen halu naisilla ei ole muuta
kuin paholaisen juonia. Naisen tulee palvella, ja olla miehellensä
alammainen sekä kasvattaa lapsiansa kurissa ja nuhteessa. Naisten
tulee olla Saarana eikä Eevana. Muistakaa se, hyvästi!"
Dordei läksi suruissaan tyhjin toimin. Ovella seisoi tullimies, ja
kuiskasi hänelle:
"Odota minua veräjällä, minä tahdon kanssanne puhua!"
Lydik Larsson toi esiin asiansa, jota varten hän pappilaan oli
tullut. Hän sai kuulla pitkiä puheita huonoista ajoista, sodasta ja
katovuosista. Mutta Karjan pitäjään oli siunattu hyviä humalistoja,
ja kaksikymmentä säkkiä täytettiin tullimiehen varalle. Koko tämä
seutu myi humaloita, ja Tammisaaressa oli niitten parhaat markkinat.
Veräjällä Dordei ja tyttö odottivat. Tullimies oli hänen tuntenut,
kuullut keskustelun, sekä havainnut sydämmessään jonkunlaisen tunteen
täyttämättömästä velvollisuudesta, kun hän muisti, että hänkin oli
ollut noitten mahtavien herrojen muassa yön lasten kummina. Siihen
aikaan ei vielä tuota ystävän palvelusta turvattomia kohtaan otettu
niin helpolta kannalta, kuin meidän päivinämme.
Hän sai nyt kuulla lasten lyhyen elämänhistorian. Se päivä jolloin
Piili ryöstettiin ja Bennu katosi, oli ollut merkillinen päivä
torpanväen yksitoikkoisessa elämässä. Sitte kuin voudin rengit
Uuskylässä olivat kertoneet miten olivat pakolaisia takaa ajaneet,
oli Tuomas Kask vanhimman poikansa parissa lähtenyt Kirkniemeen
pyytääksensä takaisin poikaa ja hevosta. Hän olisi yhtä hyvin
saattanut kiveltä oikeutta anoa. Sekä kodissa että sen ulkopuolella
eli Aake herra aina kuten sotakentällä ja sotakentällä otetaan
saalis, siellä ei ole vetoomisen varaa. Vähällä oli, ettei torppari
saanut vastausta tallimestarin ratsuruoskasta, ennenkuin havaittiin,
että hän oli palvellut ratsastajana Eevert Hornin väessä, ja Horn
oli sekä Torsten Stålhandsken että Aake Tottin ja kaikkien mestari.
Luopua Piilistä, siitä ei puhettakaan; kuningas itse, jos olisi
elänyt vielä (tässä Aake herra teki kumarruksen totutun tavan mukaan)
ei olisi rohjennut koskea hevoseen, joka seisoi Kirkniemen tallissa;
mutta koska Tuomas Kask oli ollut Eevert Hornin ratsastaja, tuli
hänen saada Piilin sijasta valita paras työhevonen tallista.
"Kuinka monta kuormahevosta meillä on, Lauri Palikka?"
"Ne eivät kuulu minuun, teidän armonne; vouti hoitaa tuota
maanviljelys-roskaa. Sen tiedän, että täällä Kirkniemellä on meillä
kolmekymmentäkuusi hevosta ratsasjoukkoa varten varustettuna, sekä
kaksikymmentäneljä Lavilassa ja kaksikymmentäneljä Ekolsundissa."
"Hyvä, Palikka. Anna tämän miehen tässä saada kuormahevonen,
patillinen tahi patiton. Pojan minä pidän; hän saapi opettaa
Piiliä ratsuksi, olen antanut asettaa lyhyet jalustimet hänen
säippärä-sääriänsä varten. Onpa hän minun kummipoikani! Ja onpa hän
jo opettanut Klaus poikaani kiipeämään olallensa ja siitä satulaan."
Dordei huokasi, kun hän tullimiehelle kertoi tuon tärkeän tapahtuman,
jolloin hänen Tuomaansa sai vanhan, hylätyn, tylsäkavioisen
ratsuhevosen Piilin sijasta.
"Poika parka on nyt Aake herran. Rajuluontoinen hän oli ennen
ja virmapäiseksi hän Kirkniemellä tulee noitten jumalattomien
ratsastajien parissa. Tuomaan oli paha mieli Piilistä, mutta hän
olisi vielä lisäksi antanut hiirakonkin, jos Aake herra olisi antanut
hänen pitää Bennun."
Tullimies kuunteli maltillisesti tuota pitkää kertomusta sekä kysyi
sitten, mitä Dordei nyt aikoi tehdä Hagarin suhteen.
"Sitä mitä köyhät ihmiset tekevät vielä köyhempien suhteen, he
tekevät työtä henkensä ja kehnon ruoan edestä. Vilua ei hänen
tarvitse kärsiä ja, jos jonkun täytyy nälkää nähdä, niin minä sen
teen."
"Tyttö tahtoo lukea?"
Dordei lykkäsi oikean kämmenensä vasempata vasten ylenkatseellisella
liikkeellä.
"Kuulittehan mitä arvoisa isä sanoi. Mitä tytönräppänä tekee raamatun
oikealla käsittämisellä? Mitä hänen tarvitsee tietää?"
"Saattaapa kyllä olla perää noissa sanoissa, Dordei, koska
suuri-oppiset kirjat ovat miesväkeä varten kirjoitetut. Mutta Hagar
ei ole kuten muut lapset. Kuulinhan itse mitenkä hän arvoisalle
isälle vastasi niin, että hiukset pystyyn nousivat. Arvoisan isän
täytyi mahtinsa vuoksi näyttäytyä tyveneltä, vaikka minä kyllä
huomasin hänen säpsähtävän."
"Noh, mitä sitten? Paljon vettä järveen sataa, kova päivän paiste
kalliota kuumentaa. Rahaa sitä olla täytyy, ennenkuin oppia saa, ja
sen lisäksi, mitähän minä siihen voin, että Hagar on tyttölapsi?
Hän saa piikana palvella Uuskylässä. Ehkäpä hänestä tulee kuten
minustakin on tullut torpparin vaimo. Kuumentakaa kalliota!"
"Tiedättekö, Dordei, mitä Sigfrid mestari sanoi sinä yönä, jolloin
nuot lapset maailmaan syntyivät? Hän sanoi, että sen yön lapset
syntyvät suurilahjaisina. Se ennustus näyttää Hagarissa käyvän
toteen. Siinä ei ole mitään kalliota, kuten sanotte, siinäpä
hedelmällisin pelto, mikä milloinkaan on odottanut auraa ja
siemenjyvää. Lähettäkää tyttö kouluun!"
Taaskin Dordei teki liikkeen kämmenellään.
"Kouluun? Mustalaislapsi kouluun! Olette ehkä kuullut, että lapsista
on sitä mainittu. Tiedänkö minä sen? Jumala sen tietää. Ihmeellistä
se oli. Ehkäpä äiti on ollut köyhäin ihmisten lapsia, kuten
muutkin, mutta joutunut konnan pariin... Kouluun! Missä tiedätte
koulun löytyvän tyttölapsia varten? Ei häntä varten ole muuta kuin
katekismus ja lukukinkeri."
Tämä väite oli aivan tosi. Koko Suomen maassa ei löytynyt, paitsi
lukkarien kouluja, joita oli katekismusta ja sisälukua varten, muuta
kuin viisi oppikoulua ja ne kaikki poikia varten. Monta monituista
vuotta Hagarin ja Dordein aikojen jälkeen ei isänmaalla ollut muuta
vastausta antaa tietoja janoavalle naiselle, kuin tuo ikivanha,
kolkonkova, järkähtämätön: mitä _hänen_ tarvitsee tietää?
Siinä nyt Lydik Larssonkin seisoi samati vastausta vailla. Hän
katseli tuota yhdentoista vuotiasta tyttöä, joka istui ojanreunalla
maantien varrella ja nyppieli rikki pienen pääskynkukan, joka
aitavieressä oli kasvanut. Tyttö tutkieli juurta, vartta, lehtiä ja
kukanterää niin tarkasti, ikään kuin hän olisi tahtonut käsittää,
millä tavoin se oli kokoon kyhätty. Häntä olisi sopinut sanoa
kauniiksi lapseksi -- hänellä oli viisaat, ruskeat silmät, hienot
kasvon piirteet, mustat, kahteen pitkään palmikkoon kammatut hiukset
-- joll'ei hänen ohut hameensa olisi ollut kovin kapea ja hänen
paljaat käsivartensa niin mustalaismaisen ruskeat. Tullimies tunsi
taas oudon tunteen toimimies-sydämmessään. Hän oli leski, lapseton
ja rikas. Entä jos hän ottaisi tämän köyhän, turvattoman, ja
tavattomilla lahjoilla varustetun tytön omakseen? Olipa hänkin yön
lasten kummina ollut.
Mutta Lydik Larsson oli varovainen mies; häntä ei haluttanut ostaa
porsasta säkissä.
"Dordei", sanoi hän, "sanokaa minulle suoraan, mitä tytöstä pidätte!
Minä en tarkoita hänen käsitys-lahjojansa, vaan hänen sydänlaatuaan.
Minkälainen hän on?"
Dordei teki sellaisen yksinkertaisen liikkeen, joka hänen säädyssään
on tapana; hän niisti itseään sormiinsa, tirkisteli sukkelamaisesti
kysyjään ja vastasi:
"Semmoinen kuin ihmiset tavallisesti ovat."
"Mitä sillä tarkoitatte? Onko hänellä pahoja tapoja? Onko hän
kovaluontoinen, tottelematon, ynseä? Valehteleeko hän, Dordei?
Onko hän viekas? Onko hän työssään laiska? En voi uskoa että hän
näpistelee?"
Dordei nauroi.
"Näyttääkö hän siltä kuin näpistelisi? Jos hän saisi luvan antaa
pois kuluneen kenkänsä, taikka paikatun hameensa, niin hän ne
päältään riisuisi, kun näkisi toisen käyvän vaatteitta. Valehdella...
laiskotella? Missäpä hän sitä olisi oppinut? Ei meidän tuvassa
suinkaan. Tottelemaan hän on oppinut siitä asti kun kontata osasi,
mutta vaivaa se minulle on tuottanut. Toisin ajoin on hän kankeampi
kuin puukenkäni ja taas toisin ajoin pehmeämpi kuin pellavatutti.
Vitsa, niin, se on Hagarille ja Bennulle pahempi kuin tulikuuma
rauta. Sitä teidän sopisi nähdä! Kun luuta oksansa saa antaa toisia
lapsia varten, silloin Hagar ulvoo, ikään kuin hänen oma nahkansa
kirvelisi. Nähkääs, minä tunnen hänen temppunsa. Minä sanon: 'Nyt
sinun täytyy tehdä se taikka se niin hyvin, ettei sitä kukaan muu
niin hyvin tee.' Ja eikö vain hän sitä tee? Tekee maar hän sen! Tyttö
riepu pitää muka kiitoksesta, hänkin. Luonto hänellä vaihtelee, mutta
suurellaista kaikki pitää olla, ei riepunuket Hagarille kelpaa.
Vuorten pitää olla mitä korkeimpia ja korujen mitä hienoimpia, vaikka
ne sitten olisivat niityltä tuotuja kiiltomatoja tahi piikivistä
kiskottua katinkultaa."
"Kaikesta siitä päättäen, mitä sanotte, Dordei, on tyttö vallaton
sekä teille haitaksi. Minä tuumaan, että olisitte iloinen, jos joku
raukan ottaisi teiltä?"
"Ottaa hänet minulta? _Yksi_ sen voisi tehdä, ja se on hänen känsä,
jos hän elää, mutta jos hän tulee, niin varokoon selkäänsä luudan
varrelta. Ottaa Hagar minulta? Kuka sitten toimittaisi minun
askareeni ja voisi hillitä vallattomia lapsiani? Viime kesänä oli
Bennu saanut lapset mukaansa suohon muuramia poimimaan. Ensiksi hän
vaipui korviaan myöten, sitten Sigfridan piti häntä auttaman ja
vaipui kainaloihin asti. Tommu, joka ei parempaa neuvoa tietänyt,
juoksi kotia aina virstan päähän apua hakemaan. Kukapa heitä sieltä
auttoi? Hagar. Hän laahasi sinne kaatuneen koivun. Mitäpä _ne kaksi_
hukkuisivat! Niihin ei pysty tuli eikä vesi... Ottaa _hänen_ minulta!"
"Mitä sanotte, Dordei, jos tekisin ehdotuksen? Olenhan tytön
risti-isä, minä otan Hagarin muutamaksi viikoksi mukaani Tuurholmaan,
vaatetan hänen uuteen paitaan, hameeseen, nuttuun ja kenkiin,
toimitan hänelle ne kirjat, joita te turhaan olette pyytänyt lainata
arvoisalta isältä, sekä tuon hänet takaisin pyhäinpäiväksi, kun minun
jälleen täytyy kulkea tätä tietä torppanne ohitse."
Dordei katseli häntä epäluuloisesti suurilla mustasukkaisilla
silmillä.
"Vai niin, te tahdotte ottaa häntä, te? Tiedättekö, että Tuomas on
lapsen laillinen holhoja."
"Mutta saattehan tytön takaisin. Jos hänen pidätte niin rakkaana,
kuin sanotte, Dordei, niin teidän tulee suoda lapselle sitä, että hän
vähän saa katsella ympärillensä. Ajatelkaapas: vaatteita ja kirjoja!"
Niin, vaatteet ja kirjat, nämät kaksi todistuskeinoa vihdoin
ratkaisivat asian. Vastahakoisesti Dordei antoi suostumuksensa ja
kahdella ehdolla: alhainen puku ja kristilliset kirjat! Dordeilla oli
hämärä aavistus siitä, ettei kaikki, mikä löytyi painettuna, ollut
hyväksi. Ja Hagar seurasi uteliain lapsensilmin uutta holhojaansa
vieraisille Tuurholmaan.