Ja tuollainen nulikka lähetetään matkaan!
Tullimies Lydik Larsson oli väittänyt, että nuot arvoisat herrat,
jotka Joulukuussa 1626 kävivät Kaskaksen torpassa, eivät nähneet
enempää kuin mitä silmäin edessä oli. Tullimieskin saattaa erehtyä,
varsinkin, kun hän monen mielestä juuri on petettäväksi luotu,
mutta tällä kertaa hän kuitenkin oli arvannut oikein. Herrat, Juho
Knuutinpoika Kurki sekä Aake Henrikinpoika Tott eivät joutuneet
ajattelemaan maantieltä tulleita köyhiä lapsia, heillä kuin oli
tärkeämpiäkin tehtäviä. Juho herra oli Turun linnasta muuttanut
päälliköksi Wiipurin linnaan ja sieltä taas Turkuun hovioikeuden
presidentiksi. Sen lisäksi hän jo toisella jalallaan seisoi
valtaneuvoksena Tukholmassa sekä kantoi eurooppalaista sotaa
hartioillaan. Aake herrasta oli tullut kenraali, valtaneuvos ja
vihdoin sotamarsalkka. Hän oli väsynyt auraamasta tietä Puolan ja
Saksan kautta Ruotsin sotajoukolle, ja eli nyt ruhtinaallisessa
loistossa Ekolsundissa lähellä Enköpingiä Ruotsissa, mutta oli
välimiten karhunajossa Suomessa Kirkniemessä ja Lavilassa.
Yön lapset kasvoivat huomaamattomina torpassa, tasaten
kasvattivanhimpainsa köyhänpuolisen elannon. Dordei oli
säännöllisesti joka toinen vuosi lahjoittanut miehelleen tulevaisen
rengin tahi piian: hänellähän ei ollut varaa lahjoittaa miehelleen
kahta yhtä haavaa. Tästä säästäväisyydestä huolimatta oli torppa
kuitenkin hyvin varustettu, sillä kun nyt kymmenen vuotta jälkeen
edellä kerrottuja tapauksia taaskin näemme sen turvekaton, on
siellä jo seitsemän omaa lasta ja kasvattien kanssa yhdeksän. Tällä
lukuisalla joukolla oli hyvä ruokahalu sekä yhtä ihmetyttävä voima
pian saada läpiä pieniin välttämättömän tarpeellisiin vaatteihinsa,
jotka kesä-aikana olivat aivan vaatimattomat: silloin heitä verhosi
ainoastaan karkea paita, mutta talvis-aikana tarvittiin heille
koko joukko lisävaatteita, jotta tarkenivat olla ulkotyössä, pojat
jäniksiä pyytämässä ja tytöt äitiänsä auttamassa navetassa ja
kaivolla.
Kaikki kävi jotenkin hyvin päinsä niin kauan, kuin herrojen
elatus-rahat kilisivät nahka- ja silkkikukkaroissa. Olihan niistä
pantu ensi varaksi säästöön Kustaa II Aadolfin uuden kauniin Raamatun
hintakin, jota raamattua nyt luettiin aamuin illoin. Mutta oli
jo aikoja kulunut siitä, kuin nahkakukkarossa kilinää kuului ja
silkkinen, sehän oli tyhjänä koreuksena vain, herrat olivat kaukana
eivätkä olleet antaneet mitään tietoja itsestään. Missä siis Sigfrid
mestari oli, lasten ensimmäinen ystävä ja auttaja? Hän oli jo 1627
lähtenyt tästä pimeästä mailmasta loistavien tähtiensä luo, kuten hän
oli ennustanut. Ei kukaan muu tahtonut vaivata itseään hoitamalla
kahta mustalais-lasta, joittenka syntyperästä tahi sukulaisista ei
saatu pienintäkään tietoa, ja siis oli Tuomas Kask määrätty lasten
lailliseksi hoitajaksi.
Torppa oli viljava ja Tuomas Kask teki yhdellä kädellään niin
ahkeraan työtä, että hän jo ensi vuosina piti kahta hevosta tallissa
ja vaimo lypsi navetassa neljää lehmää. Mutta sitte tuli sota, suuri
sota! Pienet sodat 1617 vuoden jälkeen tyytyivät puoleen laihoon ja
puoleen mies-voimaan. Tuo suuri sota vaati enemmän, näytti siltä kuin
se olisi tahtonut kaikki, vaikka se ei saanut; se kiinnitti itsensä,
kuten verimato työmiehen jalkaan, se imi hänen ytimensä eikä saanut
koskaan kyllänsä. Ruskean hevosen ratsastaja ratsasteli läpi maailman
verisessä sotapuvussa ja tyhjensi torpparin viljalaarin, sitte kuin
hän ensin oli tyhjentänyt talonpojan ladon, verottoman tilanhaltian
tallit, porvarin taskut sekä papin kymmenykset. Kaskaksen torppa
kuului Uuskylän alueesen, ja Uuskylä sattui olemaan niitä harvoja
perintötiloja näillä seuduilla, joissa suurin osa oli veronvapaata.
Perintötilallinen oli vapaa maan-omistaja, mutta sen vapautensa sai
hän kalliisti maksaa, sillä hänen hartioillaan oli raskahin taakka.
Niinpä tapahtui eräänä päivänä syyskesästä, vuonna 1636, kun kaikki
anastettiin Saksassa kärsittyjen tappioitten korvaamiseksi, että
kruununvouti kahden miehen kanssa tuli Uuskylän taloon vaatimaan
viljavaroja, joita tarvittiin uuden sotaväestön varustamista varten,
sekä hevosia kuormastoa ja ratsuväkeä varten.
Tuomas Kaskilla oli nuori kotikasvuinen neljännellä vuodella oleva
Piili niminen orhi, uljas eläin, joka pidettiin seudun parhaana
juoksiana ja herätti monessa kateutta. Uuskylän isäntä kestitsi
voutia sekä pisti hänen käteensä pari taalaria ja osotti häntä
Kaskaksen torppaan.
Siellä tehtiin pikainen takavarikko. Piili anastettiin kuittia
vastaan, jolla siihen aikaan ei ollut mitään arvoa sekä vietiin
Uuskylään, lähetettäväksi sieltä muitten hevosten muassa Lohjalle
tarkastuspaikkaan.
Mutta Piili oli ollut aina onnellisesta varsa-ajastaan asti
kymmenvuotiaan Bennun suosikki, tuon pojan, jolle Sigfrid mestari oli
antanut nimen Ben-Oni, tuskan poika. Nuo kaksi olivat eroamattomia.
Bennulle oli uskottu Piilin hoito, hän sai yksin sitä ruokkia ja
juottaa; Bennu oli ollut ensimmäinen ratsastaja Piilin selässä,
niin aikaiselta kuin se jaksoi kantaa hänen kevyttä olentoaan, ja
Piili totteli heti Bennun vihellystä. Poika tuli aivan onnettomaksi,
kun hän ansojaan virittämästä metsästä palasi ja havaitsi Piilin
ryöstetyksi pois.
Kasvattivanhemmat neuvottelivat keskenään Piilistä ja lapsista.
Dordei sanoi: "Minä soisin että me pääsisimme Bennusta, tuosta
onnettomuuden pojasta. Sinä Tuomas pidät häntä omia lapsiasi
parempana, annat hänen tehdä kaikkea, mitä häntä haluttaa. Katsoppas
vain, kuinka kiukkuinen hän nytkin taas on! Muista minun sanani,
Bennu on mustalaislapsi, hän on tuottava onnettomuutta torppaamme!"
Tuomas vastasi:
"Jos hän on mustalaislapsi, niin on Hagar myöskin, mutta häntä sinä
et antaisi pois, vaikka saisit kaksikymmentä mullikkaa sijaan."
"Älä puhu Hagarista! Hän on onnenlapsi, jonka vertaista saat hakea
kolmesta pitäjästä. Hänpä lukee kirjastakin jo paremmin kuin minä, ja
eikö vain hän ole vikkelin ompeluksissa ja kaikissa kotiaskareissa?
Eikö hän hillitse Sigfrida tyttöä ja kaikkia muitakin paremmin kuin
sinä ja minä? Mihinkä minä näitten lapsieni kanssa joutuisin, joll'ei
minulla Hagaria olisi? Jos meillä ei ole vara elättää häitä kaikkia,
niin lähettäkäämme Bennu Kirkniemeen, koska Aake herra on luvannut
meille, että sen saamme tehdä, mutta Hagarin me pidämme. Luulenpa,
ett'ei Juho herra häntä muista paremmin, kuin hänen jahtikoiransa
muistaa sitä puolukkaa, jonka päälle se astui menneenä vuonna
ollessaan kettuja ajamassa metsässä."
"Vai niin", sanoi Tuomas sävyisesti, "onko nyt se aika tullut,
että mekin rupeamme kinaamaan? Pidä Hagar, minä pidän Bennun!
Olkoon menneeksi, että hän on vallaton, olkoon niin, että hän tekee
tyhmyyksiä, mutta sen sanon, että kyllä siinä pojassa poikaa on,
luota sinä sotamiehen sanaan! Piili? Niin, ota hännästä kiinni!;
Bennu sitä eläintä suree ikään kuin se olisi ollut hänen oma
koiranpentunsa. Tuon minä ymmärrän. Katso, miten poika vihoissaan
ruoskii kaivonsankoa pähkinävitsallaan, ikään kuin hänellä olisi
voudin leveä selkä edessään! Semmoista ruutia pojassa! Minä en
tahtoisi olla voudin sijassa, jos _hän_ olisi kaivon-ämpäri."
Tässä puheena olevat esineet, nuo molemmat kasvattilapset, seisoivat
kaivolla ja torpan omat perilliset heidän ympärillään. Piilin ryöstö
oli päivän suuri tapahtuma, ja Bennu, joka tallin tyhjää hinkaloa
vasten oli purkanut ensimmäiset vihansa puuskaukset, seisoi nyt
pihalla, mielettömästi ruoskien kaikkea, mitä eteen sattui, ja siinä
osui nyt olemaan hänen edessään kaivonsanko. Hän näytti urhealta,
tuo pieni tuittupää, joka oli hoikka kuten pihlajan vesa, notkea
kuin orava, silmät säihkyvät, ruskeat, tukka musta, posket hehkuvat,
ja koko poikanen parahiten verrattava rakettiin, jolla ei ole
ollut voimaa nousta korkeuteen, vaan tyhjentää räiskyvät säkenensä
viheriään ruohostoon.
Tommu, joka oli kolme vuotta vanhempi ja Bennua päätään pitempi,
uskalsi nauraa. Silmänräpäyksessä juoksi Bennu häntä vastaan ja alkoi
pähkinävitsallaan läimähyttää kasvattiveljeään sekä päähän että
selkään.
Sigfrida rupesi itkemään. Hagar juoksi väliin sekä otti vastaan ne
letkaukset, jotka Tommulle olivat aiotut.
"Oletko sinä mies, sinä, joka lyöt viattomia? Lyö voutia!" Ja
sisar katsoi veljeänsä suurilla silmillään, jotka olivat yhtä
tummanruskeat, yhtä säihkyvät kuin veljenkin. Nämät kymmenvuotiset
olivat niin yhden-näköiset, että ainoastaan sukupuolen erilaisen
vaatetuksen takia heitä toisistaan erotti. He olivat kaksi kaunista
marjaa yhden oksan kasvattamia, kaksi köyhää nummen kukkaa yhden
juuren versottamia. Kentiesi sisar oli kämmenen verran pitempi, ja
hänen varma käytöksensä ilmaisi aikaisin kehittyneitä sielunlahjoja.
"Vouti?" matki Bennu.
"Niin", vastasi Hagar. "Hän on hevosineen Uuskylässä."
Bennu mietti hetkisen, halasi sitten Tommua ja kuiskasi nyyhkyttäen:
"anna anteeksi!" sekä lähti patikoitsemaan niin kiireesti kuin hänen
keveät jalkansa myöden antoivat, -- avojaloin, avopäin, yllään
ainoastaan se vaate, jota paitsi, paitaa lukuun ottamatta, nuoren
kymmenvuotiaan miehen ei kelpoon sovi olla edes metsässä, josta Bennu
tullut oli.
Lapset katsoivat ihmeissään hänen jälkeensä.
"Minä menen mukaan!" huusi Tommu, vaikka hänen poskessaan vielä oli
punainen naarmu, jonka hän oli saanut pähkinävitsasta. "Bennu juoksee
Uuskylään antamaan voudille selkään."
Hagar seurasi häntä.
Oli ainoastaan muutama kivenheitto Uuskylään. Kun Bennu läheni taloa,
näki hän, että hevoset olivat ha'assa laitumella, sillä välin kuin
vouti lepäsi. Bennu muutti tuumansa. Hän laski kaksi sormea suullensa
ja vihelsi pari kertaa. Kun ensimmäinen vihellys kaikui, nosti Piili
korskean päänsä ja kuunteli. Toisen vihellyksen kuuluessa se täyttä
laukkaa lähti ha'an läpi sekä aidan ylitse, ja ennätti vähemmässä
kuin kolmessa minuutissa iloisesti korskuen, Bennun viereen. Poika
käsitti, että pikainen pako oli Piilin ainoa pelastuskeino, sama
sitten minnekkä mentäisiin; hän kiipesi kiven päälle ja istui
samassa, silmät ilosta loistaen, suosikkinsa seljässä. Hän ratsasti
maantielle ja se oli ratsastus niin hyvä kuin jonkun muunkin, ilman
lakkia ja kenkiä, ilman suitsia, ohjia, satulaa ja kannuksia. Tämä
oli jotakin vielä parempaa kuin huvi, se oli voittoa, se oli kunniaa!
Hagar ja Tommu näkivät tuon pienen ratsastajan kiitävän maantietä
pitkin länteen päin. Muutama hetki sen perästä näkivät he voudin
miesten kiireesti ratsastavan samaa tietä ja ne olivat paremmassa
varustuksessa ja sen lisäksi oli heillä aseet.
"Ne ottavat hänen, ne lyövät hänen kuoliaaksi!" huusi Tommu sekä
juoksi vanhempainsa luo, vaarasta ilmoitusta viemään.
"Ei kukaan Piiliä ennätä!" lohdutteli häntä Hagar, yhtä ihastuneena
kuin veljensä, ja supisti kokoon huulensa melkein sellaiseen
vihellykseen kuin Bennunkin.
Mitenkä nyt tuo jahti olisi päättynyt, vaikka Piili olikin liukas,
on epätietoista, kun sekä hevonen että ratsastaja ilman päämaalia
tekivät ensimmäisen pienen matkansa maailmaan. Mutta Bennu ei kauaksi
ennättänyt, ennen kuin häntä tuli maantiellä lännestä päin vastaan
lukuisa joukko vaunuja ja ratsastajia hitaassa kulussa. Bennu
taputteli Pilliänsä kaulalle, -- ainoa keino millä sitä saatti ohjata
-- ja ratsasti huimaa vauhtia maantien sivulla olevaan kaskeen. Yksi
hyppäys, ja Piili kompastui etujaloillaan kantoon; sen miehekäs
ratsastaja luisui hevosen kaulan ylitse alas kaskeen.
Joukko tuolla maantiellä kuuli jonkun komentosanan ja seisattui.
"Mikä nasikka se on, joka tuollaisen hevosen kantoihin turmioon
ratsastaa?"
Tämä puhuja taaskin ei ollut mikään vähä-arvoisempi henkilö, kuin
sotamarsalkka, herra Aake Tott, joka oli tullut noille tavallisille
jahtimatkoille Kirkniemeen. Vuodet ja haavat olivat vihdoin vaatineet
tätä voimallista miestä vaunuissa ajamaan pitemmillä matkoilla.
Mutta paitsi urhoollista ratsastajaa sekä osavaa miekanlyöntiä, ei
Aake herra koko mailmassa tietänyt mitään ihailtavampaa kuin uljaan
juoksian, sellaisen, kuin Bennun Piili.
Poika tuotiin esiin, punaisena ratsastuksestaan, vaan rohkeana ja
ynseänä. Hän luuli, että voudin väki oli saanut hänen kiinni. Aake
herra antoi tuoda esiin hevosen, joka kaikeksi onneksi havaittiin
olevan vikaantumaton.
"Hyvät herrat", sanoi suosiollisesti sotamarsalkka aatelisille
herroilleen, "onko kukaan nähnyt uljaampaa lapaa taikka kauniimpaa
polventaivetta? Älkää puhuko puolalaisten juoksiain hienoista
sääristä; kontio vieköön, ne eivät kestä sitä, mitä nuot käpälät
kestävät! Mitä lajia luulette sen olleen, jolla minä Grebinissä
ratsastin? Suomen rotua, hyvät herrani, aivan ihan kuin tuo tuossa.
Stålhandske ei ratsastanut paremmalla Breitenfeldissä. Tuosta
talonpoikais-konista jotakin tehdä saattaa, sen täytyy tulla
omakseni."
"Se on minun", vastasi pikku Bennu.
Aake herra katseellaan mittasi poikaa kiireestä kantapäähän, eikä se
väli ollutkaan pitkä.
"Sinun? Ja tuollainen nulikka lähetetään matkaan, pilaamaan tämmöistä
hevosta! Mitäpä, nasikka? Ratsastatko sinä ilman satulaa ja suitsia?"
Sotamarsalkka nauroi niin, ett'ei hän sillä lailla ollut nauranut
sitte, kuin hän viimeksi Isolanin kroatien parissa oli käynyt.
Bennu jäi sanattomaksi kuullessaan tuollaisen jättiläisnaurun. Hän
tirkisteli uteliaasti ja ihmetellen noita uljaita satulavarustuksia.
"Sinusta Lauri Palikka saattaa tehdä hyvän ratsastajan, jahka olet
saanut sääret tarpeeksi pitkät", jatkoi sotamarsalkka suopeammalla
äänellä ja ravisteli poikaa sillä tavoin, että Bennun pienet hartiat
rutisivat. "Sinä saat seurata mukana Kirkniemeen sekä ruveta
Klaus poikani tallimestariksi. Hevosen minä anastan kuten piru
Wallensteinin."
"Piili on isäni ja minun hevonen", kirkasi Bennu, joka taas joutui
intoihinsa kuullessaan tämän uhkauksen. "Vouti ryösti meiltä Piilin!"
Pojan tuota sanoessa oli voudin rengit saavuttaneet matkustajat ja
kutsuttiin sotamarsalkan luo. He kertoivat koko tapauksen: Hevonen
oli Kaskaksen torpasta.
"Hyvä", sanoi Aake herra. "Se on kruunun ja minä otan sen." Ei siihen
aikaan pitkiä puheita torpparin hevosesta pidetty.
Matkaa jatkettiin, ja Bennu sai ratsastaa Pillillä, jota eräs
ratsastaja talutti päitsimistä.
Kun Kaskaksen torpan ohi kuljettiin, sanoi Lauri Palikka herralleen:
"Tässä se oli, kuin teidän armonne kymmenen vuotta takaperin seisoi
kummina mustalaislapsille."
Aake herra oli jo aikaa unohtanut tuon vähäpätöisen tapahtuman. Hän
ei nytkään olisi sitä huomioonsa ottanut, ellei hän olisi muistanut
herra Juho Kurkea, jonka kanssa hän monasti oli riitaantunut.
"Mustalaislapset?" matki hän. "Kysyppä pojalta tuolta, kuinka vanha
hän on."
"Yhdeksän vuotta", ilmoitti tallimestari.
"Sopii aivan. Kymmenennellä vuodella. Kyllä sen huomasin noista
korpin-ikkunoista. Mutta ratsastajakykyä siinä nulikassa on, olkoon
hän vain minun kummipoikani."
"Se oli siellä, kuin minä sen kuolleen näin, hänen äitinsä, jonka
kerran ennenkin olin nähnyt", uskalsi tallimestari lisätä, suosikin
tavallisella rohkeudella. "Nyt muistan, missä hänen olen nähnyt. Se
oli sen edellisenä talvena, Marienburgissa, kohta Wallhofin tappelun
jälkeen, jossa teidän armonne yhdellä ainoalla lyönnillä halkasi
puolalaisen, rynnäkkökypärästä satulapuuhun asti. Kuningas-vainajan
täytyi lähteä Tukholmaan ja siellä pidettiin kestiä ennen hänen
lähtöänsä. Sinne tuli mahtavia rouvia ja röökinöitä Riiasta. Yksi oli
aivan nuori ja ihana silmistään, hän loisti kuten auringonpaiste,
sillä hänellä oli kalliita kiviä hiuksista vyöttimeen asti. Teidän
armonne, se oli tuo kuollut tuolla torpassa... se oli kerjääjänainen!"
Aake herra nauroi.
"Tuota tuommoista sinun sopii kertoa kumppaneillesi sateisena
syys-yönä, kun varus-asemassa taivas-alla istutte pullonne ääressä.
Kuinka monta pikaria sinä tyhjensit kuninkaan kestissä kumppaniesi
kanssa?"
"Kaksi", vastasi Lauri Palikka levollisesti ja matkaa jatkettiin
Kirkniemeen.