Kuten, mennyt olet, ovat sinun
lapsesi tulleet.
Sigfrid mestarin lepoa häiritsi uusi pärevalkea, joka tuvassa
sytytettiin. Hänen unissaan se muuttui Jupiterin loistoksi ja
ajatellen tuota tähtien kuningasta, hän näissä viehättävissä
aatelmissaan taas nukkui. Kun hän ennen päivän koittoa heräsi,
näki hän hämmästyksekseen torpan emännän hoitelemassa kahta
vastasyntynyttä lasta, jotka tämä oli pessyt, kapaloinnut sekä
huolellisesti pannut maata vanhaan koppaan villojen päälle.
Hän katseli vaimoa ääneti hetken aikaa. Tämä nuori nainen oli
ollut hänen rippilapsensa, ja vieläpä parhaitakin. Hän osasi
katekismuksensa paremmin kuin kukaan muu ja Jumala tiesi mistä
hän oli oppinut tuon siihen aikaan hänen vertaistensa joukossa
erittäin harvinaisen kirjoitustaidonkin. Hän seisoi siinä rohkeana
ja neuvokkaana kotikutoisessa harmaassa nutussaan ja raitaisessa
villahameessaan; mestari näki miten hän, kun oli lapset hoitanut,
teki takkaan valkean ja asetti tulelle padan, jossa hän keitti
nauriita miehellensä, tämä kun jo oli metsässä puita kotia vetämässä.
Sigfrid mestari luki aamurukouksensa, nousi ja katseli kopassa
makaavia lapsia, kuten vanhus elämänsä ehtoolla katselee elämän
aamua. Siinä oli kaksi kauniinmuotoista lasta, mutta niin surkean
vähäistä, että melkein olisivat mahtuneet torpparin puukenkiin, jotka
lattialla vuoteen vieressä olivat.
"Mistähän Dordei nuot herranlahjat on saanut?" kysyi pastori. "Eihän
ne omiakaan saata olla?"
"Eihän olisi varaa", kuului vastaus. "Minulla on ennestään jo kaksi.
Tommu on nyt kolmannella vuodella ja Sigfrida seitsemän viikon vanha.
Hän on saanut nimensä teidän nimenne mukaan, mestari, ja saa nyt
jakaa ruokansa näille raukoille. Mitäpä minä useammista välittäisin,
enkä ainakaan kahdesta yhtä haavaa."
"Ovatko nuot tuolla kopassa kaksoisia? Ja mitenkä Dordei on ne
saanut? Minä en nähnyt niitä eilen."
"Niin, mitäpä hänkin, tuo raukka tuolla, tänne joutui kylmään
talvi-yöhön kuolemaan? Mutta sehän ymmärtääkseni oli Herran sallimus,
ja minun kai täytyy siis huolta pitää pienokaisista siksi, että joku
heitä armahtaa. Arvoisa mestari tuli aivan kuin olisi teitä oltu
hakemassa heitä ristimään."
"Mitä Dordei sanoo? Onko heidän äitinsä kuollut?"
"Jumal' armahtakoon, on. Täällä hän makaa."
Ja Dordei osotti sormellaan syrjäistä nurkkaa kangaspuitten takana,
jota hän nyt päresoitollaan valaisi. Sigfrid mestari astui lähemmäksi
ja näki valkean valossa naisen ruumiin makaavan oikosenaan oljilla.
Tämä oli se kerjääjä, joka oli saanut torpassa yösijan.
Tuota vanhaa pastoria käytettiin yhtä paljo lääkärinä kuin
sielunpaimenena ja ennustajana. Hän tarttui naisen käteen, tarkasteli
valtasuonta, nosti vähän silmälautasia ja hänelle selveni, että tuo
elonkipinä oli lähtenyt pois tämän maailman kurjuudesta, johon se ei
enään koskaan palajaisi. Niin hiljaa, niin ääneti oli se lähtenyt,
että näistä seitsemästä, jotka huoneessa makasivat, oli ainoastaan
emäntä viimeisen huokauksen kuullut.
Se oli varmaankin tapahtunut aivan äsken, tuskin tuntikaan oli siitä
kulunut, sillä kuollut oli aivan lämmin vielä.
"Mutta miksikä ei minua herätetty ajoissa, jolloin vielä ehkä
olisin voinut auttaa?" kysyi nyt tämä vanha lääkäri, tuskastuneena
semmoisesta välinpitämättömyydestä.
Kyyneleet alkoivat vieriä Dordein poskille.
"Arvoisa mestarihan tietää, että tämä on naisväen työtä. Se kävi niin
pian; minun täytyi ottaa lapset hoitooni ja kun taas katsoin häneen,
oli Jumala jo omansa korjannut."
"Kuka hän oli? Mistä hän tuli?"
"Kysykää tuulelta, joka yöllä kasken ylitse puhaltaa, mistä se tulee
ja kuhunka se menee! Ulkopitäjäläinen hän oli, sen verta tiedän,
ja kielimurteensa oli ulkomaalaista. Kerjäläisiä olemme nähneet
yllin kyllin; tuskin tässä päivää kuluu, ett'ei niitä tule yksi
tahi useita. Hän, raukka ei ollut kuten ne muut, paitsi että hän
oli kurjempi kuin kukaan heistä. Hän koputti ovellemme vähää ennen
kuin mestari tuli. Se oli niin arka koputus; luulin lapsen siellä
olevan. Sitten hän tuli sisään ikään kuin unissaan, astui muutaman
horjuvan askeleen ja vaipui oljille kangaspuitten taa. Ei hän syönyt,
eikä maksanut vaivaa kysyä häneltä niitäkään. Ainoa, mistä selkoa
sain, oli, että ratsastajat olivat maantiellä pimeässä hänen kumoon
ratsastaneet."
Tullimies Lydik Larsson, joka vihdoin oli herännyt, kuuli nuo
viimeiset sanat ja virkkoi unisena, että se oli aivan Aake herran
ratsastajain tapaista.
Torppari tuli sisään, ja koputti lumen raskaista hylkeen-nahkasista
saappaistaan. Kuten melkein kaikki silloiset Suomen täysi-ikäiset
miehet, oli myöskin Tuomas Kask ollut sotapalveluksessa ja Evert
Horn'in päällikkyyden alla sodassa venäläisiä vastaan kadottanut
toisen käsivartensa. Onneksi kuitenkin se oli vasen käsivarsi. Hän
toi tiedon, että herrat tuolla Uuskylän talossa olivat pois lähdössä.
Neuvottelu pidettiin, ja Sigfrid mestari lupasi ristiä nuot
vastasyntyneet.
"Sepä on kristillinen velvollisuuteni", tuumasi hän, "mutta jotakin
herrojen myöskin tulee tehdä. He ovat olleet syynä tuon köyhän äidin
turmioon, ja mitä eivät enään saata palkita hänelle, sen tulee heidän
palkita hänen lapsillensa. Minä menen Uuskylään kutsumaan heitä tänne
kummiksi."
Se oli sanottu sana, ja liikutetussa mielentilassa tuon väkivaltaisen
teon takia läksi vanhus heti matkalle.
Päivä koitti, mutta tupa oli vielä pimeä siitä yksinkertaisesta
syystä, että sen ainoa ikkunaruutu oli rikki ja rohtimilla tukittu.
Dordei oli vaivoin joutunut siivoamaan suuremman osan oljista
lattialta sekä puhdistamaan Tommun nokista nenää, kun herrat astuivat
sisään ja kaksi palveliaa heidän muassaan, jotka ottivat hoitoonsa
heidän viittansa ja hansikkansa. Tullimies ja Sigfrid mestari
saattoivat nyt takkavalkean loisteessa tarkemmin katsella noita
mahtavia miehiä, jotka siihen aikaan olivat maansa uljaimpia, toinen
rauhassa ja toinen sodassa.
Molemmat olivat parhaassa iässään, herra Juho Kurki
kolmekymmentäkuusi ja herra Aake Tott ainoastaan
kaksikymmentäkahdeksan vuotias. Molemmat olivat matkatamineissa,
jonka vuoksi ei tuosta tutusta Kustaan-aikaisesta puvusta nyt
saattanut nähdä muuta, kuin lyhyet polussaappaat sekä leveälieriset
hatut. Mutta matkapuvussakin oli hovimiehen ja sotilaan välillä
nähtävä erotus. Kurki oli paremmin lyhyt- kuin pitkävartaloinen,
hänen kasvonsa piirteet olivat hienot ja älykkäät ja niin ylhäinen
hän oli, että, kun hänen luonaan käytiin kunniatervehdyksillä
Turun linnassa, sanottiin sitä "hovissa käynniksi." Hänen pitkä
tukkansa oli huolellisesti pantu jakaukselle; hänen säämyskäisessä
liivitakissaan oli talvis-aikaan kärpän-nahkainen sisusta ja sen
soljet olivat kullasta; hänen vyöstään riippui venetsialainen
tikari, jonka kahvan-nupissa oli suuri safiiri. Tott oli häntä
melkein päätänsä pitempi, roteva ruumiiltaan ja käsivarret sekä
sääret tavattoman pitkiä, hän oli aivan ikään kuin varta vasten
luotu hevosen selässä istumaan; seisaallaan hän huonosti hoivasi
pituuttaan, ja näytti kokoon vaipuvan. Tällä haavaa oli hänellä
lyhyeksi leikattu tukka, jota oli mukavampi pitää teräskypärän alla,
mutta myöhemmin on hänestä tehty kuva, jossa hänellä on pitkä,
ruskea, huolettomasti riippuva tukka. Matkoilla ja sotakentällä hän
yhtä vähän oli hoitanut pitkiä viiksiänsä ja takkuista leukapartaansa
kuin likaisia hansikoitansa ja saappaitansa. Hänen korkea otsansa
ja kasvojen säännölliset piirteet, jotka hänen äitinsä oli perinyt
kauniilta vanhemmiltaan, oli pojassa muodostunut teräväksi ja
tuimaksi, tuota terävyyttä vielä lisäsi kapea leuka ja kokoon
puserretut huulet, laihuus ja niuristelemisen tapa, joka hänellä oli
sekä leikkiä puhuessaan että suuttuessaan. Hän ei ensinkään ollut
kammariherra, vaikka tämä virka kerran oli ollut hänen toimenaan;
hän oli niin kokonaan noita tuimia ratsumiehiä, joita kuningas ensin
ja sitten saksalaiset nimittivät "Hakkapäälleiksi", että hänen
hajasäärinen käyntinsäkin osotti hänellä olevan suurempaa tottumusta
satulassa kuin hovin saleissa.
Aake herra malttamattomuudessaan saapasteli sisään linnanpäällikön
edellä, kursailematta hänen suurempaa virallista arvoansa, mikä
epäkunnioitus toisissa oloissa ehkä olisi rauhanliiton rikkonut
kahden suurvallan välillä. Hän potkaisi Tommua, joka oli sattunut
hänen tielleen, sekä osotti selvään, että hänellä oli kiire, pappi
saattoi lukea isämeidän ja sitten siunata lapset, tuumi hän, ja siinä
se asia sitten olisi ollut.
"Koska korkea-arvoinen Sigfrid mestari on meitä kutsumuksellaan
kunnioittanut", lisäsi linnanpäällikkö kohteliaasti, "tahdomme
kastekaavan sanoja kuunnella loppuun asti, siinä toivossa, ettei hän
pahaksensa pane kiirettämme."
"Varmaankaan", vastasi Sigfrid mestari, "nämät jalot herrat eivät
ole tulleet armollisesti läsnäolemaan minun vähäpätöisen henkilöni
vuoksi, vaan kristillisestä armahtavaisuudesta maailman kurjia
kohtaan. Ei yksikään lakastunut lehti talvikinoksessa ole enemmän
avuton kuin nämät köyhät lapset, joittenka tuntemattoman äidin
ratsumiehet eilen illalla maantiellä kumoon ratsastivat, ja joka
siitä syystä kadotti henkensä silloin, kun hän lapset elämään
synnytti."
"Mitä ämmien loruja tämä on?" ärjäsi Aake herra rypistäen
kulmakarvojaan.
"Se suu, joka tämän on puhunut, on iäksi vaiennut", lausui pastori
levollisesti, "mutta kunnioitusta osotetaan kuitenkin kuolevan
sanoille. Suvaitsevatko jalot herrat todistajina olla läsnä,
niin minä lapset kastan ja koetan tehdä sen niin lyhyesti kuin
velvollisuuteni suinkin sietää. Nuot ovat kaksoisia, poika ja tyttö.
Dordei, kanna ensin poika esiin!"
Sigfrid mestari ei tarvinnut mitään käsikirjaa, sen hän osasi ulkoa.
Herrat astuivat paikoilleen torpanväen ja tullimiehen rinnalle.
Lapset kastettiin muutamilla pontevilla sanoilla.
"Minä kastan sinun _Ben-Oni_, tuskan poika, rukoillen Jumalaa, että
isäsi sinua kerran nimittäisi _Ben-Jamin'iksi_, onnen pojaksi. [1
Moseksen kirj. 35:18.] Minä kastan sinun, _Hagar_, sillä sinä olet
muukalainen täällä maan päällä, nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen.
Aamen."
Herrat seisoivat maltillisina. Hovimiehen ja sotilaankin sydämmiin
nuot pienet, kauniit, turvattomat, tylyyn maailmaan viskatut lapset
tekivät vaikutuksen. Aake herra, joka siihen aikaan oli naimaton ja
lapseton, ei olisi tuhlannut pienintä ajatustakaan kapalolapsiin,
noin arvottomiin esineihin. Mutta miksikä juuri hänen hevostensa ja
ratsumiestensä, kentiesi vielä hänen oman ruskean virkkunsa piti
riistämän näiltä turvattomilta heidän ainoan tukensa? Vaan kukapa
käski maankuljeksian juoksemaan pimeässä hevosen jalkoihin? Mutta kun
tuo nyt juuri oli näitten lasten köyhä äiti...
Aake herra mötisi jotakin viiksiensä takana.
"Minä otan pojan omakseni ja teen hänestä kelpo sotamiehen. Hoitakaa
häntä siksi, että hän saa sääret, joilla voi satulaan kiivetä sekä
lähettäkää hän sitten minun luokseni! Tässä teille on ruokarahoja!"
Näin sanoen pisti hän likaisen nahkakukkaron hämmästyneen Dordein
käsiin.
"Ja minä", sanoi Juho herra, joka tahtoi olla yhtä runsasvarainen,
"minä tahdon tytöstä pitää huolta. Tässä annan edeltäkäsin maksun
ensimmäisistä vuosista ja sitten, jos elän, saan nähdä mitä saatan
tehdä hänen hyväkseen." Juho herran lahja ei ollutkaan mikään
nahkakukkaro, vaan hieno silkkikukkaro, jonka hän laski Dordein
käteen.
"Jos elän!"... Rauhan mies, joka suurimmalla varovaisuudella hoiti
terveyttänsä, ajatteli ihmis-elämän katoavaisuutta, mutta sotilas,
joka oli valmis minä päivänä hyvään henkensä uhraamaan niin helposti,
kuin hän jonkun redun olisi luotaan viskannut, _hän_ ei sitä
ajatellut. Kurki eli kuudenkymmenenkahden vuoden vanhaksi ja Tott
neljänkymmenenkahden.
Sigfrid mestari kiitti lasten puolesta syvällä kunnianosotuksella.
"Jumala palkitkoon näitä jaloja herroja heidän armeliaisuudestaan
ja antakoon heidän saada iloa näistä lapsista! Minä piirrän
näitten jalojen herrojen muistiksi heidän armolliset lupauksensa
ristitodistukseen."
Matkalle oli kiirettä. Herrat palasivat rekiensä luo, saamatta edes
sitä kupillista kahvia, jota meidän aikanamme köyhinkin torppa olisi
voinut vieraanvaraksi tarjota tällaisessa tilaisuudessa. Mennessään
ulos, sanoi tullimestari Lauri Palikka herralleen, ritarille:
"Näkikö hänen armonsa tuota kuollutta?"
"En", vastasi Aake herra välinpitämättömästi.
"Minä näin hänen, ja olen nähnyt hänen kerta ennen elävänä
hienommassa muodossa, mutta en vain muista missä."
"Sinä joit liiaksi olutta eilen illalla, Palikka."
"En sitä usko, teidän armonne."
Kun herrat olivat menneet, osotti tullimies Lydik Larsson myöskin
vuorostaan halua jalomielisyyteen.
"Mahtavat herrat", sanoi hän "ajattelevat vain sitä, mikä lähinnä
silmäin edessä on. Mitäpä he huolisivat siitä, miten kuollut maahan
saadaan! Tässä, ihmishyvät, annan teille kaksi taaleria, joten
saatte hänelle kristilliset hautajaiset. Joskin tuo ihminen on ollut
mustalainen, niin se ei minuun koske, hänen tulee saada kristilliset
maahanpaniaiset."
Tullimiehen kömpelö, tähän asti vaiti ollut ajaja, käsitti yhden
sanan, joka oli pitkän kaiun saava, hän esitti, että mustalainen
haudattaisiin hevoshakaan.
"Pidä suusi!"? vastasi hänen isäntänsä. "Mitä se meihin koskee, josko
hän on ollut musta taikka ruusunpunainen? Ehkäpä hänellä on luonaan
jotakin, joka saattaisi olla hyödyksi lapsille?"
Tullimies kumartui alaspäin, kohden tuota nuorta kuollutta naista ja
veti hänen hiuksistaan hienosti, liljan muotoon tehdyn hopeaneulan.
Siinä oli vieras merkki. Hän tarttui vasempaan käteen ja huomautti,
että kuolleen käsivarren alipuolella oli poltettu sininen merkki,
joka oli käärmeen ympäröimän sauvan näköinen. Sitten veti hän tuon
laihtuneen käden sormesta helposti pois sormuksen. "Sigfrid mestari",
huudahti hän hämmästyneenä. "Tämä on jalokivi-sormus! Enkö minä sitä
sanonut, että hän on mustalainen? Hän on varastanut sormuksen."
Sigfrid mestari meni tuvan rikkinäisen akkunan luo, piti sormusta
päivän valossa ja katseli sitä.
"Niin", sanoi hän, "tällä sormuksella on erinomainen muoto. Siihen
on juotettu kolme jalokiveä. Minä vertaisin niitä noihin kolmeen
tähteen, jotka nimitetään Kalevan miekaksi."
"Ne ovat siis hyvin kalliita?"
"En usko, että meistä kumpikaan saattaisi niitä lunastaa. Tämä sormus
on jotakin ilmaiseva. Minä panen sekä sen että neulan lapsia varten
sinettiin."
Vielä kerran tämä vanha tiedemies seisoi ajatuksiinsa vaipuneena
kerjääjänaisen kalpean ruumiin ääressä. Hän näki nyt selvemmin
kuolleen armaat kasvot, kun päivän säde laskeutui niihin, siinä
kun hän lepäsi oljilla. Hän oli varmaankin vielä aivan nuori,
melkeinpä lapsi; hän ei näyttänyt olevan kahtakymmentä vuottakaan.
Tuskin hänessä saattoi havaita mitään kärsimisen jälkiä, joll'ei
juuri huulissa, jotka olivat kangistuneet puolittain katkeraan ja
puolittain surulliseen hymyyn, ikään kuin osottaen, että tässä
elämän puhtaimmat tunteet ja toiveet olivat pettyneet. Kuka hän oli?
Mistä hän tuli? Turhia kysymyksiä! Kuolema oli suudelmallaan vienyt
vastauksen hänen iäksi suljetuilta huuliltaan.
Sigfrid mestari kumartui kuolleen ylitse ja pyyhki pois uhkeat mustat
hiukset hänen valkealta otsaltaan. Hän huomasi nyt, että hieno pitsi
pistäysi esiin kuolleen karkean villaisen nutun alta. Hän ei siis
ollut se, jolta hän näytti.
"Tuntematon, onneton ja Jumalan edessä kentiesi viaton, kukas
oletkin, petetyt ovat sinun elämäsi ja onnesi toiveet. Valossa
ja riemussa olet maailmaan tullut, pimeydessä ja murheessa olet
maailmasta lähtenyt. Herra tuomitsee. Elämäsi arvoitus on kerran
selviävä. Kuten lähtenyt olet, ovat sinun lapsesi tulleet; kuten sinä
tullut olet, heidän lähtönsä kerran olkoon!"
Hevoset olivat valjaissa. Matkustavaiset sanoivat jäähyväiset torpan
vieraanvaraisille asukkaille.
"Holhokaatte näitä pienokaisia siksi, että laillinen holhoja
määrätään!" varoitti mestari. "Minä siksi tallennan heidän
kastetodistuksensa ja omaisuutensa. Antakaa kuolleesta tehdä kiitos
kirkossa, mutta älkää pitäkö kiirettä hänen maahanpanemisellaan,
sillä ehkäpä häntä kysyttäisiin vielä. Minä kirjoitan kirkkoherralle;
tämän naisen pitää pääsemän siunattuun maahan, hän ei ole mikään
mustalainen."
"Noh, mestari", lausui Lydik Larsson, kun taas reessä istuivat, "te
sanoitte eilen, että viime yö oli kummallinen yö. Mitä nyt sanotte
yön lapsista?"
"Minä sanon, että Hän, joka johtaa aavan meren aallot, johdattaa
yhtä ihmeellisesti ihmisten tiet. Tähdet ilmoittavat alun ja joskus
myöskin kulun, mutta loppu on Herran. Varmaankin vaarallinen on tämän
yön juuri, mutta Herra kasvin antaa. Rukoile noitten lasten puolesta,
Lydik, sillä he sitä tarvitsevat! Minun aikani on määrätty, minä en
tulevan talven lunta näe."
Maantien-mutkassa, jossa Kaskaksen torppa katosi näitten
matkustavaisten näkyvistä, katsoi Sigfrid mestari vielä kerran
taaksensa ja rukoili: _"Advigila Domine!"_ Ja lisäsi sitten vielä,
katsoessaan herrojen reenjälkiä, jotka lumessa näkyivät: _Advigilate,
domini_!