Advigila, Domine.
Lukija, sinä joka tartut ovenripaan, mennäksesi ulos pimeään yöhön,
miksikä et jää lämpimään, valoisaan kotiisi? Vielä on aikaa. Vielä
lamppu palaa, vielä tuli liedessä paukkuu, vielä koti sinulle
avaa turvallisen, rakkaan, uskollisen helmansa! Älä lähde ulos
tuntemattomaan yöhön! Sinä et tiedä mitä, tahi kuka sinun vastaasi
siellä tulee. Täällä on juuresi, täällä se lyhyt hetki, jossa elät.
Yö tuolla ulkona on pimeys, jonka lävitse emme näe, on muinaisuus
ja tulevaisuus, jonka välillä ihmiselämän katoava kipinä loistaa ja
sammuu...
Sinä lähdet? Et tahdo mennä kauas, tahdot seisahtua portaitten
viereen, sinä tahdot laskea aluksesi ankkuriin nyky-ajan tunnettuun
satamaan ja antaa sen liikkua vain niin pitkälle, kuin venhenuora
ulottuu. No mene siis, minä tahdon seurata sinua toisen pimeyden
lävitse joka vie muinaisuuteen; -- sen toisen pimeyden lävitse joka
vie tulevaisuuteen, johdattakoon sinua Jumala lempeine tähtineen.
Huomaa, että menneen ajan historialle on annettu nimi: "ein rückwärts
gekehrter Profet."
Tuo ensimmäinen pimeys on valtava ja nielaisee maailman. Talvi-yö
peittää kaikki, kuten teräksellinen kilpi. Mutta teräskin saattaa
kiiltää, ja vähitellen, kun silmäsi terät suurenevat, havaitset
taivaan ja maan välillä rivin haahmoviivoja.
Edessäsi on äärettömiä varjojen ympäröimiä jääkenttiä. Varjot saavat
selvemmät muodot: jäälakeutta, joka äsken näytti loppumattomalta,
piirittää metsät ja manteret kahdelta puolen. Pian havaitset niiden
somat polvekkeet, jotka pehmeänä, selvänä kehyksenä ympäröivät tuon
valkoisen taulun.
Missä on pimeys? Sitä ei enään ole olemassa, lukemattomat vapisevat
nuolet, lumen, ilman ja tuon loistavan kaarroksen valopilkut, joka
maailmaa ympäröitsee, ovat sen lävitse ampuneet. Oi nuot äänettömät,
levolliset tuikkaavat tähdet, jotka todistavat luomisen suuruutta
ja Luojan kaikkivaltiaisuutta, nehän kauan aikaa luultiin olevan
olemassa vain maailman yön valona! "Mutta kun näen taivaat, Herra,
sinun kättesi työt, kuun ja tähdet, jotkas valmistit, mitä on ihminen
ettäs häntä ajattelet ja ihmisen poika, ettäs häntä etsiskelet?"
* * * * *
Valkoisella jäälakeudella mutkistelee hienona, tuskin näkyväisenä
piirtona ajotie. Lumen heijastaessa saattaa siinä nähdä tumman
pilkun, joka tarkemmin tarkastellessa havaitaan olevan leveä,
kahden hevosen vetämä ajoreki. Paitsi ajajaa, on reessä kaksi
lammasnahkaisiin turkkeihin verhottua miestä. Pakkanen on kova ja
lähenisi varmaankin elohopean jäätymäkohtaa, jos lämpömittari jo
siihen aikaan olisi ollut keksittynä. Matkustajien korville nostetut
turkinkaulukset ovat, kuten hevosten harjatkin, ihan härmäisiä. Lumi
narisee teräksisien reen-anturain alla. Jääkenttä näyttää olevan,
kuten taivaskin, tähtösiä täynnä.
No nyt siis seisomme menneisyyden tanterella ja tunnemme sen ajan
pääpiirteet. Me olemme asettuneet Uudellemaalle Karjan pitäjään ja
näemme edessämme jäätyneen järven. Aikakausi on Kustaa II Aadolfin.
Reessä istuvat miehet ovat Suomen ensimmäinen tiedemies, tuo kiitetty
Tammisaaren pastori Sigfrid Forsius sekä Helsingin tullimies Lydik
Larsson, jonka nimi sattumuksesta on joutunut jäämään aikakirjoihin.
Molemmat ovat matkalla viimeksimainitusta kaupungista Tammisaareen.
Tullimies, hyvätietoinen, hyvin verhottu ja puhelias
neljänkymmen-vuotias mies, jonka leuassa oli suuri luomi, veti
kireämmälle mittavaa matkavyötänsä ja sanoi pitkälle, laihalle,
seitsenkymmen-vuotiaalle matkatoverilleen, joka kehnonpuolisessa
turkissaan näkyi vilusta värisevän:
"Pistäykää vällyjen sisään, Sigfrid mestari, te kuolette viluun!
Meillä on vielä puoli penikulmaa Uuskylän taloon, enkä minä tahdo
omalle tunnolleni taakaksi sitä, että olisin kyydinnyt noin oppinutta
miestä, kuin te olette, kankeaksi jäätyneenä Tammisaaren."
"Ei haita", vastasi toinen. "Köyhä elonkipinä kestää kyllä niin
kauan, kuin Jumala puhaltaa tuohon sammuvaan hiillokseen. Minulla on
tässä parempaa seuraa, kuin teidän lämpöisen vällynne alla."
"Sepä minulle suureksi kunniaksi, Sigfrid mestari", sanoi tullimies,
"onhan se minun kunniani, että te tahdotte istua reessäni, minun
kun kuitenkin täytyi tätä tietä matkustaa. Te olette arvoisa mies,
te, mutta minä vain oppimaton ruununpalvelia, joka ansaitsen
jokapäiväisen leipäni suolasta ja sillistä, ellen satu saamaan
hollantilaisen palttinakankaita takavarikkoon. Uskokaa pois, ettei
hän minua helposti petä. Ja jos niinkin olisi, että mies ja hevonen
sotaan tarvittaisiin, koska minulla on kuninkaallisen majesteetin
kirjat Tuurholmaan, niin kyllä minun Antti Hackspet'ini on näyttänyt
venäläisille mistä David olutta osti. Mutta totelkaa nyt neuvoani,
menkää vällyjen alle, sillä sielu tässä pöpöräksi jäätyy tämmöisessä
koiran ilmassa... Katsokaa, tuossa lensi tähti! Ihmiset sanovat sen
tietävän suoja-ilmoja, mutta sen te paremmin ymmärrätte."
Tuo oppinut mies ei pitänyt vastausta tarpeellisena. Hän yhä
lakkaamatta katseli tähtikirkasta taivaankantta, joka tässä kuivassa,
läpihohtavassa talvi-ilmassa näytti räiskyvän ja säkenöivän. Näkö-ala
jään ylitse oli niin lavea, kuin hän suinkin toivoa saattoi, mutta
tie mutkaili ja vaati häntä välistä kääntymään, kun hän tahtoi pitää
silmällä niitä tähtiryhmiä, jotka viimeksi olivat joutuneet hänen
tarkan huomionsa alaisiksi. Vihdoin katkasi hän äänettömyyden ja
huudahti melkeinpä hämmästyneenä:
_"Advigila, Domine, hae noet e nascentibus!"_
"Mitä sanoitte?" kysyi Lydik Larsson uteliaasti. "En häpeäkseni minä
tullijärjelläni tuota käsitä, minä en latinaa ymmärrä enemmän kuin
koira."
"Minä sanon", vastasi Sigfrid mestari: "Herra, kaitse niitä lapsia,
jotka syntyvät tänä yönä! Heille on suuret lahjat annettu ja he
loistavat kuin kynttilät, mutta joutuvat suuriin kiusauksiin ja
saattavat sammua pimeyteen."
"Senkö te saatatte lukea tähdistä?" kysyi tullimies
teeskentelemättömällä kummastuksella.
"Ihminen päättää, Jumala säätää. Täällä näemme puolittain kuten
peilissä tapauksessa, mutta koska täydellinen tulee, sitte vajaa
lakkaa. Siinä hetkessä kun ihminen maailmaan syntyy, on hän maailman
järjestyksen alainen, eikä löydy mitään niin suurta eikä mitään niin
pientä, joka ei ole siihen liitetty. Mikä siis maailman järjestys
sinä hetkenä on, se on sen ihmisen juuri eli _ingenium_, joka silloin
syntyy. Mutta se juuri kasvaa eri tavalla maailman erilaisissa
ilmoissa, joita Herra johdattaa, ja niin versoo samasta juuresta
erilaisia puita, jotka kuitenkin ovat samaa lajia. Tähtiä tulee pitää
aurinkokellona, jonka mukaan maailma kulkunsa asettaa, vaikka aurinko
ei asetu kellon, vaan kello auringon mukaan."
"Mitähän kummallista se sitte lieneekään, joka nyt taivaalla
vallitsee?"
"Tänä yönä Jupiter hallitsee niin ihmeellisellä voimalla, että se
harvoin ennen on tapahtunut, ja sepä tavallisesti ennustaa suuria
lahjoja. Vaan hänen takanaan näkyy Saturnus, johon ei ole uskomista
ja minä luulen, että hän vie häviöön sen, joka muuten olisi kunniaan
kohoavaa. Mikä yhtäläistä on, käy hänen valossaan erilaiseksi ja
monet vaarat ovat tulossa, kuitenkin ilmaantuvat ne enemmiten
mielen muuttelevaisuudessa. Olemme Joulukuussa ja aurinko kulkee
Joutsimiehen merkistä Kauriin merkkiin. Joutsimiehen lapset ovat
hyvänlaatuiset, mutta Kauriin lapsilla on makeasti puhuva kieli,
lupaavat paljon, jota eivät teekkään ja ylistävät itseään sekä
etsivät enemmän ihmisten kiitosta kuin Jumalan. Siis, mikä nyt syntyy
on mahtavaa, vaan ei pysyvää laatua, kosk'ei se paremmin kuulu
Joutsimiehelle kuin Kauriillekaan. Pankaa tämä mieleenne, Lydik,
koska te luultavasti elätte kauemmin kuin minä."
Tullimies, joka samati kuin koko hänen aikakautensa, uskoi tähtien
vaikutuksiin, aikoi juuri uudestaan kysyä jotakin yön salaisuuksista,
kun tien polvekkeessa kaksi rekeä näkyi tulevan heitä vastaan, ajaen
hurjaa vauhtia. Ensimmäisessä, raskaaksi sälytetyssä reessä, istui
lyhytläntä mies, puolalainen nahkatakki päässä ja huimasi kaikin
voimin piiskallaan vaahtoisia hevosiansa. Toisessa reessä eräs nainen
ja kyytimies vaivoin saattoivat seurata ensimmäisen jälkiä.
"Puoli tietä kruunun virkamiehille!" huusi tullimies mahtavasti,
samalla kun hänen ajajansa tuskin ennätti väistyä sivulle päin
hankeen.
"Hol' dich der Teufel!" vastasi mies, hurjasti viuhtoen piiskaansa,
ja oli muutamassa silmänräpäyksessä seuroilleen kadonnut näkyvistä.
"Hevosvarkaita!" mötisi tullimies harmistuneena. "Minä en koskaan
enään huoli silakkaa suolata, ellei tuolla omenasaksalla ollut
jotakin tekemättä kruunun ja nimismiehen kanssa."
Pian tuli hän vielä selvemmin havaitsemaan, miten vaaralliset
maantiet olivat. Ajaja ajoi nyt jäältä kapealle talvitielle, joka
vähän matkan päästä yhtyi siihen valtamaantiehen, mikä Karjan ja
Pohjan kautta vie Tammisaareen.
Viimeksimainitulla, kinosten soukistamalla tiellä oli syntynyt hirveä
melu. Kaksitoista ratsastajaa lännestä päin, oli tullut toista vertaa
suurempaa joukkoa vastaan, joka idästä päin tuli reessä matkustaen,
eikä kumpikaan joukko tahtonut antaa tietä toisillensa. Malttamatoin
äreä komentosana kuului ratsastajien puolelta: "Viskatkaa ne siat
hankeen ja paiskatkaa kumoon heidän rekensä!"
Silmänräpäyksessä etummainen ratsastaja ratsasti kumoon etummaisen
reen hevoset, ja toiset seurasivat nopeasti hänen esimerkkiänsä.
Hirveä meteli syntyi. Hämmästyneet reessä istujat olivat toista
vertaa lukuisammat kuin ratsastajat, mutta havaitsivat itsensä
äkki-arvaamatta hankeen heitetyksi, hevoset, ajokalut ja ihmiset
toinen toistensa alla. Metsässä kaikuivat huudot ja uhkaukset. Kuu,
joka juuri oli noussut, hopeoitti kuusien latvat ja laski epävarman
loisteensa tämän avuttoman sekamelskan ylitse.
Tuon rekijonon takimmaiset matkustajat olivat sillä välin ennättäneet
asettaa rekensä poikkipuolin tietä ja muodostivat siten tiensulun,
joka esti ratsastajia pääsemästä edemmäksi. Pakolaisia, jotka
koettivat pelastua kahakasta, tuli vastaan tullimiestä, jonka oli
täytynyt seisattua vähän matkan päähän noista taistelevista.
"Palatkaamme takaisin, Lydik, palatkaamme takaisin, nuot ovat
rosvoja!" huudahti rauhaa rakastava Sigfrid.
Tullimies, joka kruunun varalle piti hevosta ja miestä, tunsi itsensä
oikein urholliseksi.
"Olisi minun Antti Hackspet'ini täällä, niin kyllä minä noille
yöhuijareille opettaisin mitä _mores_ ovat, mötisi hän taas,
itsekseen ylpeillen siitä, että hän kuitenkin osasi yhden sanan
latinaa, siis enemmän kuin koira. Joll'ei Kirkniemen Aake herra tätä
nykyä olisi puolalaisten niskassa, niin minä vaikka vedolle menisin
siitä, että hän tuolla maantiellä elämöitsee, eikä kukaan muu. Ei se
mies tietä anna, vaikka kuninkaan iso-äiti vastaan tulisi."
Tuskin tämä oli sanottu, ennenkuin nuori, solakka mies, jonka lakissa
oli kultareunus ja turkissa majavannahkainen kaulus, viskasi itsensä
huolettomasti tullimiehen rekeen, huutaen:
"Aja, talonpoika, aja!"
"Huuti, mies!" ärjäsi rohkea tullimies. "Mikähän raukka tekin olette,
joka jäniksen jalkoja käytätte silloin, kun teidän tulisi puolustaa
itseänne maantien sissejä vastaan? Eikö teitä ole kolme yhtä vastaan?"
"Venäläiset meidän päällemme hyökkäävät, heitä on kaksi tahi
kolmesataa miestä!" valitti pakolainen. "Hänen armonsa,
linnanpäällikkö, on matkalla Turkuun ja vihollinen on tullut maahan,
ottaaksensa häntä koko seurueinensa vangiksi."
"Venäläiset? Onko hän hulluna? Sillä taholla meillä on ollut rauha
jo yhdeksän vuotta, ja jos tulevatkin, niin eivät he ainakaan
lännestä päin tule, sen jo pässinpääkin käsittää. Jos tuo on hänen
armonsa, linnanpäällikkö, niin varokaa kaulaanne, mies, jos karkaatte
palveluksestanne. Minä tunnen Juho herran: hänen rikkautensa riittää
kyllä, vaikka pukisikin kaikki tyhjäntoimittajansa majavan-nahkaan,
ja opissa ei häntä etevämpää ole tässä maassa muuta kuin yksi.
Ottakaa lakki päästänne, tässä istuu hän, joka on opissa etevin!
Mutta Juho herra on ollut ratsumestari, mies! Hän hirtättää
karkulaisen porttinsa pylvääseen, sellainen on sotilaan tapa... Nytpä
melu maantiellä hiljenee; mahtanevatko erota sovinnolla?"
Odottamaton äänettömyys vallitsi tuossa äsken meluavassa joukossa.
Syynä siihen oli, että ratsastajain päällikkö äkki-arvaamatta seisoi
katsellen silmästä silmään tuttua miestä, ja säätyveljeä, jota ei
ollut hyvä loukata -- tämä oli kuninkaan uskottu mies, entinen Suomen
aatelislipuston ratsumestari, nykyään Turun linnan päälliköksi
nimitetty herra Juho Knuutinpoika Kurki.
"Tekö tässä olettekin, sukulaiseni?" huudahti ratsastajien
päällikkö äänellä, joka osotti sekä harmia että hämmästystä. Se oli
Eerik kuninkaan tyttären poika ja saattoi vaivoin hillitä kuumaa
Vaasavertansa kiehahtamasta.
"Olinpa varma siitä, ett'ei tässä kukaan muu kuin Aake Tott
saattanut tuolla tavoin syöstä rauhallisten matkustajien kimppuun",
virkkoi linnan päällikkö yhtä harmistuneella äänellä. Hän ei
erehtynytkään, sillä siinä oli todellakin Kustaa II Aadolfin kiitetty
"lumiaura", joka tässä syöksi talvikinosten välissä eteenpäin. Hänen
ilmestymisensä täällä johtui siitä, että hän talvikortteereista
Puolassa oli lähetetty pestaamaan sotajoukolle uuden komppanian hänen
kiitettyjä suomalaisia ratsastajiansa.
"Jos joku toinen, kuin te, olisi tässä ollut", sanoi Aake herra,
"niin hän päällään seisoisi tuolla lumikinoksessa, oppiakseen
erottamaan aatelismiestä talonpojasta."
"Ja jos joku toinen kuin te, tässä olisi ollut", vastasi Juho
herra, "olisi hän huomenna Turun linnantornissa saanut oppia, ett'ei
maantie-rauhaa rikkoa saa."
Aake herra pyyhkieli härmää tuiman-näköisistä viiksistään, kiroili
pimeyttä sekä osotti vihdoin olevansa sovintoon taipuvainen, sillä
hän esitti, että riita sovittaisiin pois runsasvaraisen pöydän
ääressä Kirkniemessä, johon oli tuskin penikuorman matka ja jossa
hänen tallimestarinsa Lauri Palikka saattoi tarjota heille Hispanian
viiniä suojelus-aineeksi talvikylmää vastaan.
Juho herra, joka katsoi parhaaksi olla kuninkaan suosikin
syrjähtämisiä mielessä pitämättä, tuumi, että nyt olisi myöhäistä
lähteä Kirkniemeen. Hän oli tilannut yösian Uuskylän talossa, joka
ei ollut tästä kaukana, ja jos Aake herra hänen kunniakseen tahtoi
häntä seurata sinne yöksi, niin saattoi hän vakuuttaa, että hänen
hovimestarinsa Antonius Pape tarjoisi sellaista Unkarin viiniä, jonka
lämmittävä voima varmaankin oli yhtä suuri kuin hispanian viinin.
Sovinto tehtiin ja selkäänsaamiset pidettiin hyvänään. Hevoset ja
reet asetettiin paikoilleen yhdistetyin käsivoimin; mutta ei ollut
tuuppauksista eikä haukuntasanoista puutetta. Karkaajat palasivat;
hovimestari Antonius Pape kiipesi häpeissään tullimiehen reestä ja
sai käskyn toimittaa pidot sellaiset, kuin tilaisuus myönsi. Pian
tämä lukuisa seura oli saapunut kortteeriinsa Uuskylän taloon,
herrat, aateliseuroineen tuvassa, viinipikarien ääressä, sekä
palvelijat oluthaarikkojensa ääressä avarassa, tätä tilaisuutta
varten lämmitetyssä riihessä. Kaikki oli leirikannalla; rouvia tahi
naispalvelijoita ei ollenkaan näkynyt matkueessa.
Tullimiehellä ja hänen seuralaisellaan ei tässä nyt ollut
valitsemisen varaa, vaan täytyi heidän etsiä itselleen yösijaa
lähellä olevassa Kaskaksen torpassa. Tännekkin jo oli yövieraaksi
otettu vastaan eräs kulkeva kerjäläisnainen. Oljet lattialla
tarjosivat vieraanvaraisen vuoteen kaikille, ja ainoa sänky jätettiin
kaikkialla tunnetulle ja kunniassa pidetylle Tammisaaren pastorille.
Mutta eipä edes väsymys eikä vilu saattanut himmentää mestarin
silmissä hänen rakkaita tähtiänsä, vielä kauan hän istui liehuvan
pärevalkean loisteessa, syvästi miettivällä katseella tarkastellen
valjennutta tähtikarttaa, jota hän aina kuljetti mukanaan ja johon
hän nyt harppimitalla merkitsi niitten kiertotähtien asemaa, mitkä
tänä yönä taivaalla olivat hänen huomiotansa herättäneet. Nukkuvien
hiljaisiin hengähdys-ääniin sekaantui vielä hänen kuiskaava
rukouksensa: _Advigila Domine!_ Ja kartan alasyrjään oli hän
piirtänyt muistiin päiväluvun: Joulukuun 7-8 1626.