Vulgata.
1. Talviyö.
2. Yön lapset.
3. Satulaton ratsastaja.
4. Karjan pappilassa.
5. Tuurholma.
6. Cannabis.
7. Salaliitto ja tapaaminen.
8. Kreivin aikaan.
9. Wittstockin muisto.
10. Uiva lastu.
11. Olkirasia.
12. Turun akademia.
13. Toinen lastu.
14. Ruotsalainen Leonidas.
15. Neunburgin viimeinen päivä.
16. Kullattu Ruben.
17. Keisarin edessä.
18. Seikkailuja Böhmissä.
19. Tunnettu.
20. Tappelun edellä.
21. Toinen tappelu Breitenfeldin luona.
22. Tähti.
Vulgata.
Tuskin neljääkymmentä vuotta enempää on kulunut siitä, kuin
oppikoulut Suomessa olivat melkein yksinomaan papiksi pyrkiviä
varten. Latina kuohui ylinnä ja sen pohjasakona oli kreikka
ja heprea. Ylempien luokkien tuli kääntää Uuden testamentin
alkukirjoitukset kreikasta ruotsiksi, ja latinaksi, jos oikein
oppineeksi tahdottiin. Ja mikäpä hyöty oppilailla tästä oli?
Raamattua, tuota kirjojen parasta, he eivät suinkaan oppineet
rakastamaan, se päin vastoin kävi heille rasittavaksi läksyksi. Ei
tutkita elämän tärkeimpiä totuuksia käsipampun uhalla. Kreikkalaisen
Uuden testamentin laita oli sama kuin koulujen pakollisen
kirkonkäynnin; onneton se, joka ei jumalanpalveluksen loputtua
taitanut kouluhuoneessa kertoa saarnan sisällystä! Kun se onnellinen
aika koitti, jolloin poika koulutomusta vapaaksi pääsi, niin hän
huokeasti huoaten ajatteli: Jumalan kiitos, ett'ei minun enään
tarvitse kirkkoon mennä!
Kun pitkittä mutkitta suorastaan käänsi kreikkaa latinaksi, niin
siinäpä opin-näyte, joka esi-isille kelpasi! Vaan koska tämä tehtävä
toisinaan oli sangen vaikea, kävin minä toivehikkaassa 13 vuoden
iässäni erittäin iloiseksi, kun eräänä päivänä satuin löytämään
unohdukseen joutuneen hyllyn romujen joukosta vanhan latinankielisen
raamatun. Sepä vasta aarre! Ei hätäpäivää enään! Siinähän nyt oli
käännös.
Minä rupesin tutkimaan tätä kallis-arvoista kirjaa. Se ei
ulkomuodoltaan ollut juuri miellyttävä: keltaisenharmaa,
vuosikausien kuluttama. Vanhoine puukansineen, nahkaselkineen sekä
messinkiheloineen ja hakoineen se varmaankin painoi puoli leiviskää.
Kummallisia koristeita oli sen kansiin leikattu: Moses ja kymmenet
käskyt, David harppuineen, Neitsyt Maria polkien maapallon ympäri
kiertelevän käärmeen päätä. [Katolilainen kirkko on väärentänyt 1
Mos. 3:15 sillä tavoin, että se on vaimo eikä vaimon siemen, jonka
sanotaan polkevan käärmeen päätä.] Kannet olivat aikoinaan olleet
korukannet, mutta se aika ei ollut eilispäivänä, sillä tuossa
puhtaana säilyneessä nimilehdessä näkyi selvästi painettuna: _Lugduni
Batavorum_ (Leyden) _anno Domini_ MDLXX (1570).
Tämä oli siis tuo oikea-uskoinen roomalais-katolilainen raamattu
ainoassa hyväksytyssä latinalaisessa asussaan, _versio vulgata_,
tahi kuten sitä tavallisesti kutsuttiin, _vulgata_, tuo yhteinen,
vaikka raamattua ei yleensä muut saaneet lukea, kuin kartinaalit,
papit ja munkit. Koulupoikakin saattoi käsittää, että tämä latina,
jota käytettiin vuonna 400 jälkeen Kristuksen ei ollut Ciceron,
ei likimainkaan, mutta vähäpä siitä, tämä oppineitten kieli piti
koulussa sujuman kääntäessä, kuten vesi virrassa; siis täytyi vain
rohkeasti sanat suusta löperrellä.
Pian havaitsin, ett'eivät kannet ainoastaan, vaan myöskin painos oli
aikoinaan ollut korupainos. Nimilehden kirjoitukset sekä lukujen
alkukirjaimet olivat kauniisti koristettuja. Tekstiin oli sovitettu
lähes 200 puupiirrosta, joista toiset olivat vähempää, toiset
suurempaa kokoa. Tässä näki jotenkin karkeita maalauksia, ilman
varjoja, ilman perspektiiviä, jotka kuvailivat raamatun tärkeimpiä
henkilöitä ja tapauksia luomisen ajasta, (jota kuvaillessa taide
parka tavallisesti ymmälle joutuu), aina uuteen Jerusalemiin
Johanneksen ilmestyskirjassa, joka aine on yhtä suurena taiteiliain
vastuksena. Parahiten oli piirtäjä onnistunut kuvatessaan Vanhaa
testamenttia, joka olikin saanut runsaamman kuvaston osakseen,
vaan Uusi testamentti, sehän vielä meidänkin aikoina on piirtäjän
kuvauskynälle kiittämätön ala. Sen päähenkilö on liian pyhä, tuosta
näkyvästä esityksestä haihtuu henki pois. Eipä Gustave Dorekaan ole
onnistunut saamaan mitään aikaan Paavalin epistoloista. Sitä paitse
ei taiteiliakaan voi elävästi nähtäviin saattaa enempää, kuin mitä
hän itse on kokenut, ja mikä pyhää on, sitä pitää puhtain käsin
koskea. Raamatun kuvaaminen on kuten urkujen sävelet, ne eivät
soinnu, jos niitä käytetään maallisiin tarkoituksiin.
Tämä kirja varmaankin oli ollut monen käden käyttämänä. Kansien
sisäpuoli sekä tuo nimilehden edellä oleva kellastunut lehtirepale
olivat melkein täynnä sen omistajien tahi lukijain nimiä. Useimmissa
oli _us_ päätteenä, mutta muutamat kuitenkin loppuivat vähemmän
klassillisesti. Nimilehden keskustassa oli suurilla kankeilla
kirjaimilla piirretty vuosiluku 1642, ja sen ylipuolella nähtiin
kuninkaallinen nimileima, kruunattu yhteenliitetty C. R. Mitäpä
se lienee merkinnyt? Minua ei ensinkään haluttanut tuohon tuhlata
mitään arveluita. Lehtien kapeisiin reunustoihin oli paikka paikoin
tehty kirjoitusmusteella latinankielisiä muistutuksia, jotka olivat
vanhuudesta valjenneet. Useimmat koskivat tekstin tahi toisintojen
selityksiä.
Parahiten nuot lukuisat kuvat minua miellyttivät. Näissä
sievistämättömissä karkeissa muodoissa oli jotakin viehättävää
semmoisen mielikuvitukselle, jonka taidevaatimukset eivät vielä
suuria olleet. Goliat ja David, noita Endorissa, Makkabealaisten
sodat, -- mitkä voitot ja kuvaukset! Taistelukenttä täynnä luita,
jotka Herran sanasta Hesekielille saivat ruumiin ja hengen, --
Ilmestyskirjan lasimeri tulipatsailleen ja patsaan yläpuolella
aurinko, jota taivaankaari ympäröitsi, -- seitsemän sinettiä ja
seitsemän pasunaa, -- siinähän aineksia, joista valveillakin saattoi
uneksia!
Ilmestyskirjan 6:nnessa luvussa oli kuvattuna kuuden ensimäisen
sinetin avaaminen. Valkoisen hevosen ratsastajan jäljessä näkyi
sitä seuraavat kolme ratsastajaa, mustan hevosen ja hiirenkarvaisen
hevosen ratsastajat hyökkäsivät tuhoa tuottavana maailmalle. Ruskean
hevosen ratsastaja minusta hirvittävimmältä näytti. Minä katsoin
tekstiin ja luin:
_"Ja ruskia orhi meni ulos; ja sille, joka sen päällä istui,
annettiin rauha maasta ottaa pois, että heidän piti keskenänsä toinen
toisensa tappamaan; ja hänelle oli suuri miekka annettu."_
Kolmentoista vuotias poika tirkisteli noita sanoja, mutta
ymmärsi ne vain puolittain. Hän ymmärsi, että tuo ruskea hevonen
merkitsi _sotaa_, mutta hän ei käsittänyt, että se saattoi olla
rangaistustuomiona. Mitenkä? Sota, joka kasvattaa sankareita ja
voittajia, sota, joka kansat uuvuksistaan herättää; sota, joka
on vapaan miehen jaloin ammatti ja uljain urhotyö; sota, joka
historian ihanimmat lehdet täyttää ja saattaa pikemmin kuin mikään
muu, ihmisnimen ikimuistettavaan maineeseen, olisiko siis tämä
jonakin kurituksena? Olisiko tämä verrattava kunniaa tuottamattomaan
nälkä- ja ruttokuolemaan? "Ottaa rauha maasta pois?" Pelkurien
rauha?... "Tappaa toisiansa?" Olisiko tämä sankarien elatuskeino?...
Ja tuntien itsessään parempaa urhoollisuutta, etevämpää tietoa
maailmanhistoriassa, sulki tuo koulun nuori latinan-oppinut mahtavan
ylenkatseellisesti kirjan jykevät puukannet kiinni.
* * * * *
Mene, ihmistekojen ja jumalallisten neuvojen parraton tuomari; elämä
on sinua opettava oikeammin tuomitsemaan. Tiedätkö mikä sota on?
Sota on inhimillinen intohimo järjestettynä joukkoihin. Sota on viha
ja murha. Sota on hätä ja kuolema. Sota on valhe ja petos. Sota on
voimallisemman ylpeys ja heikomman nöyryyttäminen. Sota pilkkaa
Jumalan ja tallaa ihmisten lakia. Väkivalta on sen lippu ja sen
tunnussana, yhtä valheellinen kuin jumalaton, on Napoleonin lauselma,
että Jumala on aina mukana siellä, missä lukuisimmat kanuunat ja
suurimmat pataljoonat ovat. Sota on pedoksi muuttunut ihminen. Sota
on törkeä itsekkäisyys, joka lukemattomat uhrit allensa polkee. Sota
kieltää kaikki sivistysmuodot ja käyttää väärin kaikki tieteet. Sota
on Kain nuijinensa ja kulkee aikakausien läpi todistuksena ihmisen
lankeemisesta.
Sinä, joka ylistelet sotaa, oletko nähnyt tappotannerta taistelun
riehuessa sekä sen tauottua? Oletko käynyt sotalasaretissa? Niin,
kuolleet ovat saaneet levon, mutta oletko lukenut raajarikkoiset
ja oletko kukkuralleen mitannut kurjuuteen jääneitten kyyneleitä?
Arvaatko, mitkä voimat ovat hukkaan menneet, ja kuinka paljo
on tuhlattu leipää, jota nälkäisiltä on riistetty? Hävitetyt
vainiot saattaa uudestaan kylvää, poltetut kaupungit ja kylät
uudestaan rakentaa, mutta _aikansa_ harventuneeseen sukupolveen on
sota laajalle polttanut kovan taantumisen ja tapain turmeluksen
polttohaavan.
Älä ylistele sotaa, hyväksy se siltä kannalta kuin Herra avio-eroa:
ihmisten kovuuden tähden! Sotaahan täytyy olla maailmassa niin kauan,
kuin ihmissydämmien itsekkäisyys nousee kapinaan toinen toistansa
vastaan, aseta toinen Cordillerien rinteille ja toinen Himalayan
laaksoihin, niin sota sittenkin on saava sijansa maailmanhistoriassa.
Mutta jos aseet poistetaan? Jos puolueettomia ollaan? Poista
intohimot, karkoita kunnian- ja vallanhalu, voitonhimo, kateus,
kärsimättömyys, ylpeys ja kaikkinaiset halut; täytä kymmenet käskyt
rakkauden lain mukaan ja puhu sitten puolueettomuudesta! Siihen asti
saattavat kansaoikeus ja rauhanliitot mahdollisesti vähentää, vaan
eivät koskaan lopettaa sodan kurjuutta. Ihanat iäisen rauhan unelmat,
halajava huokaus, joka aikakausien läpi on kulkenut aina ihmiskunnan
lapsuuden sadusta saakka, miksi pettyvät ne yhä uudestaan, miksi ne
aina verivirtoihin uppoavat? Siksipä, että profeetan ihana näky siitä
ajasta, jolloin lauma on laitumella leijonan parissa ja lapsi pistää
kätensä kyykäärmeen pesään, edellyttää, että "Herran tunto täyttää
kaiken maan, niinkuin vesi peittää meren." Saata meitä sinne, Henki,
joka maailmaa johdatat, niin iäinen rauha ei enään ole paljas satu!
Siihen saakka tee työtäsi, paljastettu miekka, jota ensi kerran
käytettiin paratiisin suljetuilla porteilla; tee tehtäväsi vitsana
ja kurittajana! Ja kun sinua käytetään puolustamaan iäisyysmietelmää
tahi suurta aatetta, joka vie meitä lähemmäksi lopullista
päämaaliamme, niin muista, että sinua käytetään sodan vastustajana
eikä sen oikeuttamisen todisteena! Muista, että sinussakin on
viattomasti vuodatetun veren pilkkuja ja paina nöyrästi kärkesi sen
_"rauhan"_ edessä, jota sinäkin vasten tahtoasi olet taistelussa
loukannut.
Ruskean hevosen ratsastaja yhä edelleen ratsastaa. Hevosen kaviot
tallaavat maan ruohon, sen sieraimet korskuvat tulta sinertävän
meren ylitse. Aina se on satuloittuna, aina varustettuna. Väliin se
vauhtinsa hiljentää, ohjat riippuvat höllänä, ratsastaja näyttää
nukkuvan, kuten Hunni ratsunsa selässä. Mutta eipä hän nukukkaan,
hän vain levähtää vähän, hioaksensa miekkaansa sekä paremmin
kiinittääksensä satulahihnansa. Nykyhetkessä on hän yöt päivät
varustettuna, ja paremmin kuin koskaan ennen, sekä odottaa vain
ilmoitusmerkkiä jostakin kaukaisesta paikasta idässä. Miksikä hän
istuisi ratsun seljässä, joll'ei taistelemista varten? Ja jonakin
päivänä, aivan aavistamatta kuuluu torven toitotus, kannukset
painetaan ratsun kylkeen, hävittäjä lähenee ja tuossa tuokiossa
on hän meidät saavuttanut. Pois tuo kaunisteleva puhe ihmiskunnan
edistymisestä, sivistyksen aikakaudesta, vapaudesta, tasa-arvosta,
veljeydestä! Pois kaikki päivän huvitusten, elämän mukavuuksien ja
hehkuvien puolueitten pienet puuhat! Tuo hurmaava valssi taukoaa,
viini vuotaa santaan, vaali-uurna kukistuu kumoon, puhuja-istuimet
horjuvat, kirjapainot kahlehditaan, tykistöt laativat lakia. Ruskean
hevosen ratsastaja on ainoana tuomarina, ja hänen lakinsa on _vae
victis_!
Tämä kaikki joksikin aikaa. Sota, joka kaikki syö, joka kieltää
kaiken muun, paitsi voiman, ei saata olla ilman polttopuita. Sen
täytyy jälleen rakentaa, jälleen kylvää, saadaksensa jälleen koota
uusia voimia. Kansoissa on jäntevyyttä, he parantavat aukot,
rakentavat uudestaan ja rupeavat uudestaan hengittämään, ellei veri
ole heistä jo kuiviin vuotanut. Ruskean ratsun ratsastaja ajaa ohjat
höllällä, mutta varustelee itseänsä tulevaan kilpa-ajoon. Hän käyttää
sitä aikaa, jota rauhaksi sanotaan, mutta joka vain onkin aselepo,
nylkeäksensä kansaa sotajoukkojen varustamisella. Hän tahtoo sen
tuoreemmat vesat, ei häntä tyydytä vanha työkalu. Hän tahtoo määränsä
nuoria miehiä, jotka ovat elämänsä parhaassa iässä. Hän tahtoo
määräpisarat työmiehen hikeä, äitien ja pariskuntien kyyneleitä. Hän
tahtoo korkomääränsä kansojen säästörahoista. Hän tahtoo määränsä
olentoja, saadaksensa niillä hävittää toisia olentoja. Ruskean
hevosen ratsastaja on unohtavinaan, että, jos kansalainen on olemassa
valtiota varten, niin valtiokin on ihmiskuntaa varten.
Näin ratsastaa hän yhä edelleen ajassa, hyvin tietäen, että hän
ratsastaessaan joka askeleelta joutuu lähemmäksi omaa häviötänsä.
Ratsun juostua ohjat hellitetään, ohjain hellittyä taas ratsastetaan.
Paljon uutta ja parempaa ehkä versoo hevosen kavioin alta; onhan
myrskylläkin tehtävänsä ilman puhdistajana. Mutta myrsky kuuluu
ainoastaan olemisen vaihtelun-alaisiin alempiin ilmakerroksiin.
Korkeammissa on tyventä.
Sodalla ei ole yhtään muuta järjellistä päämaalia kuin kieltää
itseänsä. Ruskean hevosen ohjaaja ratsastaa kohden aikojen loppua,
jolloin taistelunkaan poikki taitetaan, kaikki sodat myrskyilleen
ja verisine vaatteineen tulessa poltetaan eikä mikään kansa enään
miekkaa nosta toista vastaan.