Niilo. Leena.
_Leena_ (Niiloa huomaamatta). Hyvin ikävään toimitukseen lähetti isäni
minut. Minä vapisen kuin haavan lehti. Mitä tuo vieras herra ajatelnee,
kun kuulee, että minä tahdon puhua hänen kanssansa. Saas nähdä,
näinköhän voinen häneltä salata sitä, joka jo kauvan aikaa on minun
sydäntäni vaivannut? Tahdonpa tavata jonkun palvelijan ja lähettää
hänen kutsumaan herra Heimoa ulos. Mitä hän ajatelnee knn näkee, että
se olen minä, joka tahdon häntä puhutella. (Mennessänsä kohtaa hän
Niilon.) Jumalani se on hän!
_Niilo_. Minuako niin peljästytte?
_Leena_. En, päinvastoin minä haen teitä.
_Niilo_. Te tahdotte puhutella minua? Mikä lämmin tuuli on tuon onnen
minulle saavuttanut?
_Leena_. Minulla olisi vähäinen rukous teille tehtävänä.
_Niilo_. Rukous? Sitä on jo siunaus seurannut, sillä ettehän te
suinkaan voi vaatia minulta mahdotonta.
_Leena_. Kaukaa siitä. Mitä minä vaadin, on teidän helppo täyttää.
_Niilo_. Kuinka onnellinen olenkin, kun saan kunnian tehdä teille
jonkun hyvän työn. Waan velka velasta, sarka sarasta! Tietäkäätte, että
minullakin on rukous teille tehtävänä, rukous, joka pn asuskellut jo
kauvan aikaa huulillani ja jonka te voitte täyttää, eikä kukaan muu.
_Leena_. Saanko kuulla mikä se on?
_Niilo_. Olkaa niin hyvä ja ilmoittakaa te ensin salaisuutenne, sitten
vasta minä minun.
_Leena_. Minä niin ujoksun; se on semmoinen kummallinen asia.
_Niilo_. Luuletteko, etten minä myös ujoksu? Kummallinen ei se ole;
minusta ei se kumminkaan siltä näytä.
_Leena_. Sanokaa te ensin asianne, ehkä se antaa minulle rohkeutta
sanomaan omani.
_Niilo_. No olkoon menneeksi.
(Sävel: Ei taivahan alla ja avaralla).
1.
Mit', ystävä kulta,
Nyt kuulet multa,
Silmäin on sulle sen kertoneet.
Lemmen jos voimaa tunnet sa,
Tiedät mit' tahdon sanoa ma.
2.
Kun lintuset kuiskaa
Ja tuulet huiskaa,
Korvasi luontoon kallista,
Niin sinä kuulet laulelon,
Jossa mun salaisuuteni on.
_Leena_.
3.
Mit', ystävä kulta,
Nyt kuulen sulta,
Silmäs on mulle sen kertoneet,
Lemmen jos voimaa tunnet sa,
Arvaat mit' tahdon vastata ma.
4.
Kun lintuset kuiskaa
Ja tuulet huiskaa,
Korvasi luontoon kallista,
Niin sinä kuulet laulelon,
Jossa mun vastaukseni on.
_Molemmat_.
5.
Oi, ystävä kulta,
Mä minkä sulta
Kuulen nyt suureks riemukseni,
Mieleni sit' on kuvaillut,
Sydämen' usein uneksinut.
6.
Kun ilma se raikkui
Ja taivas kaikkui,
Sun salasuutes kuulin ma.
Kun sitä kysyin lehdolt', oi!
Wastuuksi rastaan säveli soi.
7.
Mut, ystävä kulta!
Kun mä nyt sulta
Itseltäs vastuun kuulla sain,
Paljoa kauniimmalta soi:
Mä sua lemmin, kultani oi!
_Niilo_. Leena kultani! Oi kuinka kauvan sydämeni on hartaasti kaihonut
tätä hetkeä! Waan minä en ole uskaltanut edes toivoakaan sen
lähestyvän. Se kylmyys, jonka sinä minua kohden näytit, se
vastenmielisyys, jonka luulin sinussa minua kohden huomanneeni...
_Leena_. Minä luulin, että te tahdoitte vaan pilkata minua. Minusta oli
se niin ihmeellistä, että te niin usein tulitte puotiin ja ostitte niin
hirveän monta hattua.
_Niilo_. Minä tiedän sen; minä käytin itseäni hullusti.
_Leena_. Ei, en minä sitä tahdo sanoa. Mutta minä luulin, että te
olitte rikas herra, joka ei rahalle arvoa antanut, kunhan vaan samassa
sai tehdä pilkkaa köyhästä tyttö raukasta, vaan minun sydämeni sanoi
minulle, ettei minusta olisi yhtäkaikki, jos te lähtisitte pois yhtä
odottamatta kuin tulittekin.
_Niilo_. Minä lähtisin luotasi pois! En koskaan, Leena kultani!
Todistaakseni sydämeni rehellisyyttä, tahdon vannoa sinulle, etten enää
matkusta Wenäjälle, niinkuin aikomukseni oli. Minä palaan Helsinkiin
pyytämään setäni suostumusta avioliittoomme ja tulen sitten jälleen
tänne paikalla takaisin.
_Leena_. Aiotteko te todellakin tehdä niinkuin sanoitte?
_Niilo_. Pyhimmällä valalla voin sen vahvistaa! Mutta kutsu minua
sinuksi, ja anna liittomme merkiksi minulle muisku.
_Leena_. Mitä te nyt mietitte! Tässä keskellä julkista katua! Koko
meidän kaupunkimme saisi siitä puheen-ainetta moneksi kuukaudeksi.
_Niilo_. Sinä olet oikeassa. Lupaa minulle sitten vaan, että kutsut
minua sinuksi.
_Leena_. Jos vaan en herättäisi muissa mitään luuloa. Ja hyvästi nyt
joksikin ajaksi.
(Tahtoo mennä.)
_Niilo_. Leena, odotahan vähän! Olihan sinulla jotakin asiaa minulle.
_Leena_. Herra Jumala! se on totta! Minä unhotin koko asian. Se on
teidän syynne, te olette saattaneet pääni pyörryksiin.
_Niilo_. Minä tahdon sovittaa rikokseni suutelemalla tuhatta kertaa
teidän käsiänne.
_Leena_. Jumala valjelkoon! Ei se käy laatuun. En minä tohdi tässä
kauvemmin seista. Siis pari sanaa yhtä hyvää kuin pari sataa. Tuo
vieras komersiraati, joka asuu kestikievarissa, tahtoo ostaa valkeaa
hattua isältäni; mutta kun hän on myynyt teille viimeisen, mikä hänellä
oli, niin pyytää hän, että te olisitte niin hyvä ja antaisitte sen
hänelle takaisin; hän tekee teille uuden, tahi antaa teille takaisin
rahanne. Käypikö laatuun? Teettehän te sen minun tähden? Ja jos te
olette oikein kohtelias, niin tulettehan itse tuomaan se takaisin, että
minä saisin samassa nähdä teitä. Luulenpa, että minulla vieläkin olisi
yhtä ja toista sanomista teille. Hyvästi! Ei teidän tarvitse vastata
minulle, sillä minä en tahdo kuulla kieltävää vastausta huuliltanne.
(Menee.)
_Niilo_ (yksinään). Saakuri vieköön! Hänen ensimäistä pyyntöänsä en ole
mahtava täyttämään! Tuo kirottu hattu! nyt se on toisten kanssa
panttina isännälläni. Mikä hiisi saattoi minut tuohon panttaustuumaan!
Waan mistä minä voin tietää?.... Aha, keksinpä kuitenkin keinon. Minä
tahdon noudattaa Heikin neuvoa. Herra Wasili Petrovitsa saattaneehan
toki lainata minulle pari sataa markkaa. Minä tahdon mennä sisälle
hänen luoksensa -- vaan ei, ei se laatuun käy; hän istuu
päivällispöydän ääressä. Minä kirjoitan hänelle pari sanaa ja lähetän
jonkun viemään kirjeeni hänelle.
(Ottaa taskustansa paperia, käypi pöydän ääreen
istumaan ja kirjoittaa.)