Niilo. Heikki.
_Niilo_ (pannessaan kirjeen kiinni ja päällekirjoitusta
kirjoittaessaan). Kas niin, nyt se on tehty! Tämä varmaankin hyvin
onnistaa. (Näkee Heikin, karahtaa seisaalleen ja syleilee häntä.) Oi
Heikkiseni! Heikki kulta! Sinun neuvosi on verraton. Minä olen
kirjoittanut Petrovitsalle, pyytäen häneltä rahaa lainaksi.
_Heikki_. No, katsopa nyt, eihän minun neuvoni niin hullumainen
ollutkaan! Ensin sinä suutuit, vaan nyt huomaat itse, että...
_Niilo_. Mutta silloin en minä tietänytkään mitä nyt tiedän.
_Heikki_. Mitä sinä tiedät?
_Niilo_. En mitään! en mitään!
_Heikki_. En tahdokaan tietää, kunhan vaan pääsisimme täältä hiiden
luolasta pois. Ja että tämä toivoni tulisi välemmin täytetyksi, niin
anna minun itseni viedä tuo kirje Petrovitsalle.
_Niilo_. Jos tahdot, niin vie vaan.
(Menee ravintolaan.)
_Heikki_ (yksinään). Ensin ei minnn neuvoni kelvannut, ja sitten
jälkeenpäin noudatetaan sitä kiitollisuudella; mutta eipä ihme, sillä
niinhän aina on laita _confratrea musarum alumni'en_ välillä. Waan
mitäpä tuosta; olenhan Niilon ystävä ja sentähden koetan vaikka
hampaineen hänet pulasta päästää. Sen vuoksihan olen myöskin ottanut
viedäkseni tämä kirje Petrovitsalle, vaikkei Suomalaisen ylioppilaan
sopisi partasuilta mennä rahaa anomaan. Waan ettei tuo muukalainen eikä
muutkaan huomaisi, että olen _ornatissimus, doctissimus, philosofiae
studiosissimus juvenis_ Suomenmaan yliopistossa, niin pukeun rengin
vaatteisin. Sen minä teenkin.
(Menee.)