Sisältö: Paimeneen lähtö. Suuruspala. Karjamaat. Paimenet ja
palkkapaimenet. Murkinan aika. Lehmien lypsäminen. Soittokoneet.
Lehmäin nimien merkitys. Karhun litku. Vispilänteko.
Keppihevoset. Leppätötöt. Virsunteko. Marja-aika. Pallonlyönti.
Veitsisillä olo. Keilinlyönti. Sirkanlyönti. Hyppäyspuut.
Napakiikku. Metsänpeitto. Susi laumassa. Suden vihojen luku.
Kivimaja. Taivaankaari. Lepenälauta. Ampuminen. Ansat. Katitsa.
Syyssyöttömaat. Hevospaimenet.
Keväällä kun karja laskettiin ulos, ei viivytty paimenessa kuin vähän
aikaa; sillä tyhjässä metsässä eivät lehmät kestäneet koko päivää,
vaan tulivat kotiin. Sikäli kuin ruohoa karttui, viipyi karjakin
paremmin laitumella. Vihdoin täysiruohon maahan tultua eläimet
kävivät metsässä kahdesti päivässä, nimittäin aamu- ja iltapuolella.
Jo varhain aamusilla, auringon nousun jälkeen, havautti emäntä
paimenet lypsämästä tultuansa ja toi suuruspalaksi nuorta (rieska-)
maitoa ja voileipää. Maidon sekaan emäntä tavallisesti ripisteli
suoloja, jota paimenet moittivat sanoen:
-- Ei tätä voi mikään syödä; niinhän tämä on kuin mitä kuittia ikään.
Mutta kun emännät eivät luopuneet totutusta tavastaan, niin jotkut
paimenet pyysivät jamakkamaitoa, joka ei ollut lämmintä eikä
maistunut kuitilta, vaikka siihenkin emäntä pani suoloja sekaan.
Tuo varhain nouseminen oli monelle, etenkin uneliaammalle lapselle,
sangen raskas; sillä siihen aikaan se vasta uni oli makeimmillaan,
josta syystä ei lusikka tahtonut kädessä kestää eikä se suuruspalaa
syödessä aina kuppiin osunutkaan, vaan meni kupin viereen, kun uni
tahtoi väkisinkin vaivuttaa. Muutamat eivät voineet ensinkään syödä
suuruspalaa kotona, vaan ottivat evääkseen voileipää, jonka vasta
metsässä söivät, kun uni häikkeni.
Suuruksen syötyään kotona paimenet kenkivät eli panivat tuohivirsut
hattarojen kanssa jalkaansa, ottivat vaatteet yllensä ja niin sitä
mennä nyrsytettiin karjan perästä. Lehmäpaimenet ajoivat lehmiä
edellä ja sitten lammaspaimenet kävivät katraansa perässä ja vihdoin
vasikkapaimenet, missä talossa ei vasikkahakaa ollut, seurasivat
jälkimmäisinä.
Kunakin päivänä kävi karja eri laitumella: aamupuolilla kotoa
lähempänä vaan iltapuolilla edempänä, usein monien virstain päässä
salomailla. Jos eri laitumia ei joka päivälle riittänyt, käytiin
pari kertaa viikossa samalla karjamaalla, kumminkin niin, että pari
päivää oli väliä, ennen kuin toisen kerran samalle laitumelle karja
ajettiin, jotta ruoho ennätti sillä aikaa kasvaa.
Missä talossa ei lapsia riittänyt paimeneksi, otettiin kylästä
paimen. Se tavallisesti tuotiin jo keväillä aikaisin, ennen lumen
lähtöä, ja pidettiin myöhään syksyllä talveen asti. Jos paimentyttö
oli vauraampi, hän sai murkinan aikoina ja iltasilla autella emäntää
kotoisissa askareissa. Muutamissa taloissa, joihin sattui vauraampi
tyttöpaimen, käytettiin häntä kiireen työn aikana työssäkin, jolloin
joku vanhempi nainen, joka ei enää ollut työkykyinen, toimitti sillä
aikaa paimenen ammattia. Tätä paimen perästäpäin valitti:
Paimeneksi palkattiin,
vaan työlle työnnettiin
ja paimenen palkkasi maksettiin.
Tapahtuipa usein niinkin, että joku vanha nainen, joka ei enää
kyennyt muuta työtä tekemään, kävi koko kesän paimenessa. Usein
myös kun paimenia ei ollut kotona eikä tahdottu tahi ei sattunut
saamaan kylästä paimenta, annettiin lehmät naapuripaimenen
hoidettaviksi ja paimenpalkkaa tavallisesti maksettiin riuna (10
kopeekkaa) emälehmästä, hiehosta ja härästä puolta vähemmän. Myös
lampaat annettiin vierasten paimenten hoidettavaksi usein toiseen
kyläänkin varsinkin sukulaisille, ja niistä maksettiin viisi
kopeekkaa emälampaasta, vaan vuonista ei mitään maksettu. Siihen
vielä annettiin lammaspaimenille villoja palkan päälliseksi, jota
lehmäpaimenelle ei annettu. Tuomisiksi annettiin iso rukiinen leipä,
voiaski, so. askillinen voita, ja joskus lammaskäpälä. Nämä antimet
annettiin silloin kun paimenen haltuun jätettiin elukat. Myös kesän
kuluessa annettiin joskus paimenhauskut (tuomiset). Kesävillaa
kerittäissä annettiin lammaspaimenelle villapalkka.
Aamupuolella ajettiin karja kotiin murkinalle noin kello 9 aikana.
Auringon paisteella mittasivat paimenet askeleillansa kuohasensa
(varjokuvansa), vaan pilvisäällä tiedettiin päivän olevan murkinoissa
silloin, kun lehmät lakkasivat syömästä ja alkoivat märehtiä joko
seisoallaan tahi makuuasennossa. Samaan aikaan kun karja ajettiin
kotiin, tuli työväkikin murkinalle. Murkinan syötyään kävi työväki
lepäämään ja paimenet menivät joko uimaan tahi leikkimään.
Kun murkinan aikaa oli pidetty noin pari tuntia tahi vähän enemmän,
menivät emännät ja niiden keralla toiset naiset lehmiä lypsämään.
Paimenet kutsuttiin otelemaan (poistamaan) lehmistä paarmoja ja
kärpäsiä tuoreilla koivunlehvillä. Lypsäessään emännät lauloivat:
Heruttelen herttaistani,
mairittelen marjaistani.
Heru, heru, lehmäseni,
anna maito mielelläsi!
Täss on maitoset maruet,
tässä uhkuvat utarat.
Avaja sä maitoammet,
maitoreiät remahuta!
Juoksuttele joutusasti
maito mieliksi minulle,
pereen suuren syötäväksi,
lasten pienten juotavaksi.
Sitten paimenet ajoivat karjansa metsään samassa järjestyksessä kuin
aamullakin. Illalla ajettiin karja kotiin ennen auringon laskua.
Kun koko kylän karja kulki jonossa kotiin, niin katsoivat paimenet
minkä karvallinen lehmä kulki eellimmäisenä, sellainen muka oli
huomispäivän ilma. Valkea lehmä merkitsi päiväpaistetta, punainen
poutaa, kirjava pilvistä ja musta sadetta.
Paimenilla oli keralla paimentorvi (luikku), joka oli tehty
haapapuusta potaattinuijan muotoiseksi, ainoastaan vähän pitemmäksi.
Se oli halaistu keskeltä kahtia, sisus koverrettu ontoksi ja sitten
liitetty yhteen hienolla tuohella, joka oli kääritty koko luikun
ympäri. Tällä paimenet soittaa toitottelivat silloin tällöin, johon
naapurikyläin paimenet tavallisesti vastasivat. Toitotuksella oli
tarkoituksensa karkoittaa susia ynnä muita metsänpetoja, joita
entiseen aikaan liikkui kosolta metsissä, varsinkin salomailla.
Oli paimenilla toinenkin soittokone, nimittäin pajupilli (huilu),
jonka he tekivät suorasta pajusta siten, että kiertämällä ottivat
sisuksen pois. Yläpäähän tehtiin erityinen läppä, josta pilliin
puhaltamalla soitettiin. Keskelle kaivettiin tavallisesti neljä
reikää, joita sormilla vuoron perään läpytettiin. Täten soittokone
antoi erilaisen äänen eri reikiä läpyttämällä. Soittokoneen alapäähän
sijoitettiin härän sarvi, jotta kone antoi suuremman ja kauniimman
äänen.
Eräänä päivänä olivat kaikki Niemelän kylän paimenet Kalmasen
kalliolla koossa. Yrjö-Mari, joka Perätalosta oli paimenena, istui
myöskin siinä toisten paimenten kanssa. Hän oli vanha leskiämmä, ja
kun hänessä ei ollut enää muun työn tekijää, hän kävi paimenessa.
Hänellä ei ollut muuta päällysvaatetta kuin "ristlappi", joten
hän saattoi keveästi liikkua, kun hän vielä oli jaloiltaan nopsa.
Hän kertoi nuorille paimenille monta satua, opetti heille paljon
arvoituksia, sananlaskuja ym., joita paimenet mielellään kuuntelivat.
Toiset paimenet rakastivat tätä vanhaa, yksisilmäistä toveriansa niin
kuin äitiä, ja Yrjö-Mari taas puolestaan oli herttainen toisille
paimenille.
-- Onko mitään erinäisiä syitä lehmille nimiä annettaissa, vai
ruvetaanko niitä vain kutsumaan sillä nimellä mikä milloinkin mieleen
juolahtaa? kysyi Mäkelän Matti Yrjö-Marilta istahtaen hänen viereensä.
-- Eivät lapseni lehmien nimet ole satunnaisia, vaan niillä on oma
merkityksensä, vastasi Yrjö-Mari. Sanotaanhan, että karvaa myöten
on koiralla nimi; samaten on lehmilläkin. Aivan valkealla lehmällä
on nimenä Vallikki. Jos valkeassa lehmässä on joitakuita punaisia
pilkkuja, niin kutsutaan sitä Kaunikiksi. Musta lehmä, jossa on joku
valkea pilkku, on Mustikki, vaan aivan sysimusta, jossa ei ole yhtään
valkeaa karvaa, on Hiilikki. Harmaakarvainen on Harmikki, punainen
Punikki, ruskea Rusko ja puurakka on Muurikki. Jos lehmällä on kapea
valkea juova pitkin selkää, sen nimi on Juonikki, vaan jos se juova
on leveä, se on Kyyttö. Kun valkea poikkijuova on lehmän ympäri,
niin on lehmän nimi Vyötikki. Valkeapäinen lehmä on Kukkanen. Jos
yksikarvaisella lehmällä on valkea pilkku otsassa niin nimitetään
sitä Tähikiksi. Jos valkea juova kulkee pitkin lehmän päätä, silloin
sille annetaan nimeksi Laukki. Kirjavapäisen lehmän nimi on Riimukki.
Kun valkea risti on lehmän selässä, on lehmä Ristikki. Valkean
ja mustan kirjava on Kirjo, vaan punaisen ja valkean kirjava on
Rannikki. Oikein pienikirjavainen on Sorikki ja papumus eli täplikäs
on Täplikki. Lyhytrakenteinen punainen tai valkea lehmä on Omena ja
muuten pienikasvuinen on Pienikki.
-- Mutta jos talossa on kaksi tahi useampi samankarvainen lehmä, niin
mitenkäs ne sitten erotetaan, kysyi Matti.
-- Ne erotetaan siten, että viimeksi syntyneitä kutsutaan sen ajan
mukaan, milloin ne ovat syntyneet, vastasi Yrjö-Mari. Esimerkiksi
aamulla syntynyt on Aimikki, päivällä syntynyt on Päistikki
ja illalla syntynyt Illakki. Tuo meidän Suntikki on syntynyt
sunnuntaina. Lukkarin muori, joka on vähän herraslehteä olevinaan,
antoi samana päivänä syntyneelle lehmällensä nimeksi Sunteri.
Maanantaina syntynyt lehmä on Maanikki, tiistaina syntynyt Tiisto,
keskiviikkona Kesto, torstaina Torstikki, perjantaina Perjo ja
lauantaina Laukko.
Jos viikon nimelliset lehmät on jo entuudestaan karjassa, niin
annetaan jälkeen syntyneille lehmille nimi sen vuodenajan mukaan,
milloin ne ovat syntyneet. Esimerkiksi teidän Joulikki on syntynyt
jouluna. Matinpäivänä syntynyt on Marikki, laskiaisena syntynyt
Lastikki, maariana Mairikki, virposunnuntaina syntynyt on Virvikki,
pääsiäisenä Päästikki, helatorstaina Tuorikki, helluntaina Heluna ja
juhannuksena Juhlikki. Pyhäinmiestenpäivänä tahi muina välipyhinä
syntynyt on Pyhikki.
Kerran sattui meidän lehmä poikimaan kesällä metsään, niin vasikalle
annettiin nimeksi Metsikki. Lautamiehen lehmän vasikka kun löydettiin
lehdosta, niin annettiin sille nimeksi Lehikki. Mattilan Tuomikki
on syntynyt tuomen kukinta-aikana. Lehtipuiden paljaina ollessa
syntyneelle vasikalle annetaan nimeksi Varvikki.
Välistä annetaan lehmille nimiä muistakin syistä. Meillä kun on yksi
lehmä oikein hermeä (pehmeä) lypsää, niin sille annettiin nimeksi
Hermikki, vaikka sillä vasikkuudesta oli toinen nimi. Teidän Jouhikin
nimi johtuu sen pitkästä, jouhevasta hännästä. Tässä tuonnoin oli
Lahtelassa oikein leikkisä ja lystikäs vasikka; sille annettiin
nimeksi Lystikki. Lautamiehen emäntä antoi lempivasikalleen nimen
Lemmikki. Meille kun yhtenä vuonna ostettiin vasikka, niin sille
annettiin nimeksi Ostikki.
Eräänä päivänä tulivat toiset paimenet Yrjö-Marin luokse ja kertoivat
nähneensä korven laidassa, mäenrinteen tuhkahiekassa suuret elävän
jäljet, joita he eivät tunteneet, lienevätkö ne olleet karhun vai
suden jäljet, mutta suuret loppanat ne vain olivat. Yrjö-Mari pyysi
saattamaan itseään jälkien luo, jonne tultuaan hän tunnusteli jälkiä
ja sanoi:
-- Nämä ovat karhun jäljet. Onko kellä paimenella hajallista virsua
vasemmassa jalassa? Antakoon sen minulle.
Eräs paimen päästi virsuranin jalastaan ja antoi sen Yrjö-Marille,
joka katseli jälkiä. Vihdoin hän otti veitsen tupestaan, piirsi
maata jäljen ympäri veitsellä ja käänsi karhun jäljen alassuin, teki
tuluksista tulen, sytytti virsuranin palamaan karhun jäljen päällä ja
loitsi:
Otsoseni, ainoseni,
mesikämmen kaunoseni!
Tehkäämme sulat sovinnot,
raketkaamme rajarauhat
siksi ilmaksi ijäksi,
kuuksi kullan valkeaksi,
jottet sorra sorkkasäärtä,
kaada maidon kantajata
tänä suurena suvena,
luojan lämminnä kesänä:
kun sä kuulet karjakellon,
tahi torven toitotoksen:
lyöte maata mättähälle
nukahtamaan nurmikolle.
Tunge korvasi kulohon,
paina pääsi mättähäsen,
tahi korpehen kokeos,
saaos sammalhuonehesen.
mene toiselle tolalle,
muille kummuille kahahda,
jottei kuulu karjan kellot
eikä paimenten pakinat.
Otsonen metsän omena,
mesikämmen kaunokainen!
en sua kiellä kiertämästä
enkä käymästä epeä;
kiellän kielin koskemasta,
suin ruma rupeemasta,
hampahien hatrimasta,
kämmenien kaappomasta!
Karhuseni, kaunoseni,
korven ainoa asuja!
Käyös kaarten karjamaita,
piilten piimäkankahia,
kierten kellojen remua,
ääntä paimenten paeten!
Konsa on karja kankahalla,
sinä suolle suoritaite;
kun karja solahtaa suolle,
silloin korpehen kokeos;
karjan käydessä mäkeä
astu sie mäen alatse:
karjan astuissa alatse
mene sie mäkeä myöten;
karjan astuissa aholla
viere sinä viidakkoa,
karjan viidakkoa vierren
sinä astuos aholla!
Kule kullaisna käkenä,
hopeaisna kyyhkyläisnä!
siirry siikana sivuitse,
veteleite veen kalana,
viere villakuontalona
kule pellavaskupona!
Kätke kynnet karvoihisi,
hampahat ikenihisi,
jottei karja kammostuisi,
pieni vilja pillastuisi!
Anna rauha raavahille,
sorkkasäärille sovinto,
käydä karjan kaunihisti
soreasti sorkutella
poikki soita, poikki maita,
halki korven kankahia,
ettet koske konsanaka,
rupea rumanakana!
Otsoseni, omenani,
metsän kuuluisa kuningas!
Muista muinainen valasi
tuolla Tuonelan joella,
Kynsikoskella kovalla,
Luojan polvien edessä,
jalkain juuressa Jumalan:
lupa sulle annettihin
kolme kertoa kesässä
käydä karjan kuuluvilla,
tiukujen tirinämailla,
vaan eipäs tuo sitä suvaittu
eikä annettu lupoa
ruveta rumille töille,
paatua pahantekohon!
Jos sulle viha tulisi,
hampahat haluttelisi:
viskaa viitahan vihasi,
honkihin pahat halusi!
hakkoa lahoa puuta,
kaada koivunpökkelöitä,
vääntele vesihakoja,
määhki marjamättähiä!
Kun tulevi ruuan tarvis,
syödä mielesi tekevi:
syö'ös sieniä metsästä
murra muurahaiskekoja,
juuria punaisen putken,
metsolan mesipaloja,
ilman ruokaruohoittani,
minun henkiheinittäni!
Metsolan metinen amme
hapata hihittelevi
kultaisella kunnahalla,
hopeaisella mäellä:
siin on syödä syötähänkin,
sekä juoda juolahankin;
eikä syöden syömät puutu,
juoden juomiset vähene.
Niin teemme nyt ikisovinnot,
ikirauhat raketkaamme
eleäksemme ehosti
kaiken kesää kaunihisti,
maat on meillä yhtehiset
evähät erinomaiset.
Josp on tullet näille maille,
sattunet saloille näille:
täällä aina ammutahan,
pyssyn kanssa pauketahan.
Jos ei ampujat kotona:
on meillä osaavat vaimot,
emännät erinomaiset,
jotka tiesi turmelevat,
matkasi pahoin panevat.
Vaan jos tahtonet tapella,
eleä sodan tavalla:
tapelkaamme talvikaudet,
lumiajat luiskatkaamme!
Suven tullen, suon sulaen,
lätäkköjen lämmitessä:
ellös tänne tulkokana
karjan kullan kuuluville.
Jos mä otsona olisin,
mesikämmentä kävisin,
en mä tuossa noin asuisi
aina akkojen jaloissa.
Onpa maata muuallakin,
tarhoa taaempanakin
juosta miehen joutilahan,
virattoman viiletellä,
käydä halki kämmenpääsi,
poikki pohkealihasi,
sinisen salon sisässä,
korven kuulun kainalossa.
Käpy on kangas käydäksesi
hiekka helkytelläksesi
merenranta juostaksesi
Pohjan pitkähän perähän,
Lapinmaahan lauhkeahan:
siell on onni ollaksesi,
armas aikaellaksesi,
käydä kengittä kesällä,
syksyisillä syylingittä
suurimmilla suonselillä,
levehillä liettehillä.
Kun et tuonne mennekänä
etkä oikeittain osanne:
ota juoni juostaksesi,
polku poimetellaksesi
tuonne Tuonelan saloille,
tahi Kalman kankahille:
siellä on suohut sorkutella,
kanervikot kaalaella,
siell on kirjos siellä karjos,
siellä muita mullikoita
rautasissa rahkehissa,
kymmenissä kytkyvissä,
siellä laihatkin lihovat,
lihaviksi luutkin saavat.
Lepy lehto, kostu korpi,
taivu ainoinen Tapio!
Anna rauha raavahille,
sorkkasäärille sovinto
tänä suurena suvena,
Herran hellänä kesänä!
Kuippana metsän kuningas,
metsän hippa halliparta!
Korjaele koiriasi,
raivaele rakkiasi!
Pistä sieni sieramehen,
toisehen omenamarja,
jottei henki haisahtele,
tuuhahtele karjan tuoksu!
Silmät silkillä sitele,
korvat kääri käärehellä,
jottei kuule kulkevia,
ei näe käveleviä!
Kun ei tuosta kyllin liene,
ei vielä kovin varonne:
kiellä poies poikoasi,
epeä äpärettäsi!
Saata pois saloilta näiltä,
näiltä mailta matkohinsa,
kapehilta karjamailta,
levehiltä liepehiltä!
Kätke koirasi kolohon,
rakkis rautakahlehisin,
kultaisihin kytkyvihin,
hihnoihin hopeaisihin,
jottei piiloa pitäisi,
häpehiä hämmentäisi!
Oi Ukko ylijumala,
Kaikkivalta, taivon taatto!
Kuule kultaiset sanani,
hopeaiset lauselmani!
Kun kuulet toden tulevan,
pakkopäivät päälle käyvän:
muuta muuksi lehmäseni,
karnahuta karjaseni,
kiviksi minun omani,
kantoloiksi kaunoseni
karhun maata kulkiessa,
vantturan vaeltaessa!
Paina panta pihlajainen
ympäri nenän nykerän!
Kun ei pihlaja pitäne,
niin se vaskesta valata!
Jos ei vaski vahva liene,
panka rautainen rakenna!
Vaan jos raudan ratkaisnehe,
vielä mene he vioille:
syökse kultainen korento
leukaluusta leukaluuhun,
päät on päättele lujasti,
katkoa kovasti kiinni,
ettei liiku liiat leuat,
harvat hampahat hajoa,
kun ei raudoin ratkottane,
teräksillä temmoittane,
veitsillä veristettäne,
kirvehellä kiskottane.
Keväällä niin pian kuin kuori alkoi puusta irtaantua, leikkelivät
paimenet noin kolmen korttelin pituisia koivun oksia, jotka he
koloivat (kuorivat) joko siten, että hampaillaan nylkivät kuoren,
tahi tekivät tulen, jossa he hautoivat (varistivat) varvat,
jotka sitten vispiläruohkalla ruohkattiin, joten kuoret helposti
irtaantuivat. -- Vispiläruohka oli koivusta tehty kepukka, jonka
toinen pää oli halaistu, jossa varpain kuoret irroitettiin ja toinen
pää maahan pystytettiin. -- Yksinäisestä koivun oksasta kierrettiin
panka, johon ladottiin viisi tahi kuusi lukemaa (lukema on 3 varpaa)
kolottuja varpoja tyvipuolelta. Sitten tehtiin nide pajusta, jolla
vispilät nidottiin. Noin tusina tahi parikin tusinaa vispilää tehtiin
kuhunkin taloon joka kevät. Vispiläin latvat sidottiin pajunkuorella
kiinni, tyvet tasoitettiin ja vispilät vietiin aitan parvelle tarpeen
varalle.
Pienille veikoilleen, jotka kotilapsina keppejä pitivät
puuhevosinaan, tekivät paimenet joko kirjavat tahi yksiväriset
kepit. Kirjavat kepit tehtiin siten, että veitsellä piirrettiin
pajun kuori kierteisesti, toinen välike kuorittiin ja toinen välike
jätettiin kuorimatta. Näin saatiin valkean- ja viheriänkirjava
keppihevonen. Punaisen- ja viheriänkirjavaksi tehtiin keppi siten,
että rätvänänjuuria ja lepänkuoria pureskeltiin suussa sekaisin ja
sillä voideltiin vasta kirjavaksi kuoritun kepin ihopinta. Jos keppi
tahdottiin punaisen- ja valkeankirjavaksi, niin se tehtiin edellä
kerrotulla tavalla, vaan jäljelle jäänyt kuori kun irroitettiin,
niin sen sija jäi valkeaksi. Punaiset kepit voideltiin kuorittuina
kokonaan rätvänänjuuri- ja lepänkuoriseoksella ja kepit kuivattiin
huolellisesti. Ruohonpäisiksi saatiin kepit, kun kuorittua kuivaa
keppiä hangattiin joko koivun tahi lepän lehdillä.
Ne vanhemmat poikapaimenet, jotka tahtoivat matkia vanhain miesten
tupakanpolttoa ja opetella tupakoitsijoiksi, tekivät itselleen
leppätötöt, joissa polttelivat sammalia, kuivatuita lepänlehtiä
ja nokolaisia. Leppätötöksi otettiin sileä, hoikka leppä, joka
keskuskohdalta jätettiin niin pitkäksi, kuinka korkeaksi leppätöttö
tehtiin, noin pari, kolme tuumaa. Sen molemmat puolet pykällettiin
yhtä paksuiksi ja sitten kiertämällä irroitettiin sisus. Pohja
tehtiin joko tuoreesta koivusta tahi lepästä. Kupeesen kaivettiin
reikä, johon pistettiin joko kuusamesta tahi höyspuusta tehty varsi.
Näin oli piippu valmis. Tiettävästi sitä ei uskallettu kotiin
viedä eikä näyttää aikaihmisille, vaan päivillä talletettiin sitä
taskussa ja yöksi se pistettiin joko pellon aidankynnen alle tahi
muuhun piilopaikkaan. Kun joku aika oli muita kasvuja poltettu ja
siihen harjaannuttu, niin otettiin salaa kotoa ukkomiesten tyllistä
tupakkaa, jota hakattiin ja poltettiin. Se tosin ensimmältä tuntui
niin katkeralta, että rupesi kiertämään sydäntä, pyörrytti ja
oksennutti, mutta vähitellen siihen totuttiin. Varovammat pojat
panivat ensimmältä vain vähän tupakkia muiden kasvien sekaan, ja kun
siihen tottuivat, lisäsivät enemmän, ja näin välttivät pyörtymisen;
mutta ahneemmat, jotka tahtoivat pikemmin oppia tupakanpolttajiksi,
saivat usein huutaa "yö" keskellä päivää.
Tuohen kiskomista ja virsun tekoa opettivat vanhemmat paimenet
nuoremmille. Virsua aloitettiin latoa kärjestä, johon pian voi
oppia, mutta kannan kääntäminen oli vaikeampi; korkea kanta oli
sentään helpompi kääntää, mutta matala kanta oli vaikeampi. Valmiit
virsut pantiin kahalle, kaksikymmentä paria kullekin kahalle.
Ahkera ja osaava paimen voi tehdä joko neljä, viisi, tahi kuusikin
kahaa kesässä tuohen iholla ollessa. Useasti, kun tuohia ei saatu
likiseudulta, menivät vauraammat paimenet salomaille tuohen
kiskontaan ja pienemmät paimenet sillä aikaa kaitsivat karjaa. Saalis
jaettiin tasan joka hengelle.
Marja-aikana tekivät paimenet tuohilevyistä ropeita, suppuja,
kontteja ja sippuja. Luvat tehtiin niihin tuoreesta koivusta. Kun
aamupuolikarjamaat olivat kivikkoahoja, niin niistä poimittiin
mansikkoja; iltapuolikarjamailta saatiin muita marjoja, niin
kuin messuja (mesimarjoja), vaapukoita (vattuja), mustikoita ja
soilta muuramia. Siellä täällä ojain varsilla kasvoi siestareita
eli ojakkeita (mustia viinamarjoja), mutta nämä eivät jokaiselle
kelvanneet syödä, kun ne muka olivat ankeita. Lillukoita eivät
paimenet uskaltaneet ottaa, kun ne muka olivat Hiitolaisen marjoja.
Riidenmarjoja kotilapset syödä lätsyttivät. Niin pian kuin puolat
(puolukat) tulivat puolikypsiksi, tekivät lapset niistä tirriä.
Kotilapset panivat puolukat joko kurriin (pieneen pataan) tahi
potikkaan (pieneen savipottiin, ruukkuun) ja vähän vettä päälle ja
pistivät sen uuniin hautumaan. Puolojen kypsyttyä ne otettiin uunista
ja nautittiin. Paimenet taasen laittoivat tirriä sillä tavoin, että
he nuotiossa varistivat paasikiven, jonka päällä puolat kypsytettiin,
ja sitten ne syötiin joko paljaaltaan tahi leivän kanssa. Kypsistä
puoloista samoin kuin mansikoista ja mustikoistakin tehtiin räättiä
(hillaa) sillä tavoin, että marjat jossakin astiassa lissottiin
(hienonnettiin) ja pilkuttiin pieniä leipäpaloja sekaan sekä
kaadettiin joko jamakkaa tahi nuorta maitoa seokseen aina sen mukaan,
miten makeaksi ruoka laitettiin, ja sitten se syötiin lusikalla.
Kun kaikilla karjamailla ei kasvanut puoloja, menivät vauraammat
paimenet niitä poimimaan toisista paikoista, missä niitä kasvoi.
Pienemmät paimenet kaitsivat sillä aikaa karjaa. Kannalmuksen
saatuaan palasivat marjamiehet toisten paimenten luokse, jossa
marjat jaettiin tasan jokaiselle paimenelle. Osuutensa kukin paimen
pani omaan marjapussiinsa ja kantoi kotiinsa, jossa ne pantiin
säästöön marjatiinuihin tahi suuriin saaveihin. Raaoista karpaloista
keitettiin marjavettä, joka jäähtyneenä kaadettiin puolatiinuun.
Näin säilyivät puolat talven varalle pilaantumatta. Talvella niistä
keitettiin marjapuuroa tahi niitä hillottiin räätiksi ja pantiin
kaurajauhoja sekaan ja syötiin herkkuna. Myös söivät lapset joskus
sillänsäkin kylmäneitä puoloja. Marjavettä pidettiin harvinaisena
herkkuna.
Kesän pitkinä päivinä, kun aika milloin alkoi käydä ikäväksi, pitivät
paimenet monenlaisia leikkejä. Niistä mainitsemme tuon voimia
virkistävän ja vilkkaan pallonlyönnin.
Ensin tehtiin pallouirut, so. kaivettiin noin korttelin syvä kuoppa,
josta tehtiin niin monta pientä ojaa, kuin tarve vaati, noin sylen
pituudelta eri suunnille, ja kunkin ojan päähän kaivettiin pienet
kuopat. Jokainen leikkitoveri varusti itselleen riihivartan muotoiset
kepit. Sitten otettiin iso pallo (palli), joka oli tehty lepän
marasta (visasta), ja se heitettiin ulkopuolelle pallouirua. Toiset
leikkitoverit pistivät keppinsä omaan ojan päässä olevaan kuoppaansa
ja yksi kävi pallonajajaksi. Hän löi palloa kepillään ja pyysi sitä
suureen kuoppaan, jota toiset kepeillään akkiloivat (varjelivat).
Pallonajaja piti varalla, että jos kuka nosti keppinsä kuopasta
palloa lyödäkseen, niin hän suikkasi (pisti) oman keppinsä sen
kuoppaan. Jos se onnistui, kuopan varjelija sai käydä pallonajajaksi
ja ajaja pääsi kuopan varjelijaksi. Sama oli laki, jos pallo
sattui jonkun kuoppaan. Jos taasen pallonajaja sai pallon suureen
kuoppaan, niin täytyi sen käydä pallonajajaksi, jonka kohdalta pallo
meni suureen kuoppaan. Mutta jos pallo kirposi (poukahti) ilmassa
suureen kuoppaan, niin sitten heitettiin arpaa, kuka sitten tuli
pallonajajaksi. Näin pitkitettiin leikkiä niin kauan kuin halutti ja
aikaa riitti.
Toinen leikki oli veitsisillä olo. Se piiri maata, jossa veitsisiliä
oloa leikittiin, pehmitettiin kuohkeaksi. Piirin ympärille istausivat
leikkitoverit. Ensimmäiseksi viskattiin veitsi nyrkiltä (kulakalta)
siten, että veitsen kärkipuoli asetettiin peukalon puolelle ja sitten
viskata heilahutettiin se määrättyyn kohtaan. Jos kuka sai sillä
tavalla kolme kertaa yhtä perää veitsen pystyyn, niin hän oli sen
tempun suorittanut ja antoi veitsen viereisellensä leikkitoverille,
mutta niin pian, kuin veitsi ei osunut pystyyn, piti se antaa
seuraavalle. Kuinka monta kertaa veitsi meni pystyyn maahan, ne
kerrat luettiin viskaajalle hyväksi. Toisessa tempussa asetettiin
veitsi kourankupuun kärki ylöspäin, josta sitä viskattiin maahan
pystyyn. Kolmanneksi otettiin veitsi kärjestä kiinni ja viskattiin
pyöräyttämällä maahan. Neljänneksi pudotettiin veitsi kädestä maahan
kärki alaspäin. Tätä sanottiin tiputtamiseksi. Viidenneksi asetettiin
veitsi sakarisormen haaraan kärki ylöspäin ja siitä se viskattiin
määräpaikkaansa. Kuudennessa tempussa otettiin veitsi oikeaan
käteen, vasemmalla kädellä otettiin oikean korvan lehdestä kiinni
ja niin viskattiin veitsi oikealla kädellä vasemman käsikoukun läpi
määräpaikkaansa. Jokaisen täytyi suorittaa nämä temput kolme kertaa.
Joka sai ne ensimmäiseksi suorittaneeksi, se pääsi ensimmäiseksi
leikistä ja sikäli toisetkin. Mutta kuka jäi viimeiseksi ja siis
tappasi, sen täytyi vetää hampaillansa ylös vesikuoppaan istutettu
puikko rangaistukseksi kömpelyydestänsä.
Kolmas leikki oli keilinlyönti. Tehtiin yhdeksän palikkaa, joilla oli
eri nimensä ja eri arvonsa. Yksi oli kuningas, jonka arvoluku teki
kymmenen. Se oli muita pitempi ja sillä oli kaksi ympyräpyöryläistä
päässä. Kolme palikkaa oli sotamiehiä, joiden kunkin arvoluku
teki viisi, ja niillä kullakin oli yksi ympyräpyöryläinen päässä.
Viisi oli talonpoikaa, joiden kunkin arvoluku oli kolme, ja
ne olivat pyöreäpäisiä. Siis teki kaikkein palikkain yhteinen
arvoluku neljäkymmentä. Palikat asetettiin ympyrään, niin kauas
toisistaan, että viskattava pallo mahtui välitse. Piirin keskelle
asetettiin kuningas. Leikkikumppalit heittivät (viskasivat)
vuoroin palloa piiriä kohti, ja niin monta miestä (palikkaa) kuin
kukin sai kaatumaan, niin monta arvonumeroa hän sai hyväkseen.
Kuka ensimmäiseksi sai luvun neljäkymmentä, se pääsi voittajaksi,
ja kuka jäi viimeiseksi, se tappasi. Ken sai yhdellä lyönnillä
kaatumaan kolme miestä, sen sanottiin saaneen sian selän, joka teki
kaksikymmentä. Jos kaatuneiden joukossa oli kuningas, niin luku teki
kolmekymmentä. Joka sai kaksi sianselkää, se voitti pelin pitämättä
lukua, minkä arvoiset miehet olivat.
Neljäs leikki oli sirkanlyönti. Paimenet tekivät kukin itselleen
noin kyynärän pituiset kepit. Sitten tehtiin noin korttelin
pituinen kepukka. Sen nimi oli sirkka ja se oli yhteinen kaikille.
Aukealle kedolle istutettiin pensas. Sen jälkeen asettausivat
kaikki leikkitoverit rinnakkain seisomaan ja vaurain heistä otti
käsivarrelleen kaikki kepit ynnä sirkan, jotka hän viskasi päänsä
yli taaksepäin. Kenen keppi yhtyi likimmäiseksi sirkkaa, se pääsi
sirkanlyöjäksi ja pensaan varjelijaksi. Hän kävi pensaan luokse,
ja toiset asettausivat vissin matkan päähän siitä vastustamaan
sauvoillansa, ettei sirkka saanut lentää kovin kauas. Sirkanlyöjä
asetti kepin kouraansa siten, että enin osa keppiä riippui kouran
alapuolella, ja kouran yläpuolella oli ainoastaan kepistä noin puolen
korttelin verran. Sitten hän sijoitti sirkan peukalon ja etusormen
päälle, josta hän nykäisi sirkan ilmaan ja löi sitä kepin alapäällä,
jotta se lensi toisten paimenten luokse. Nämä taas koettivat
kepeillänsä vastustaa sirkan lentoa. Kun sitten sirkka putosi maahan,
niin viskasivat rivissä seisojat sen vuoron perään takaisin kädellään
tarkoittaen että sirkka sattuisi joko pensaasen tahi sen varjelijaan,
joka sitä koetteli puolestaan kepillänsä varjella. Jos sirkka sattui
joko pensaasen tahi sen varjelijaan, tämän täytyi heti paikalla
luopua asemastaan ja tulla riviin seisomaan, ja se leikkitoveri, joka
sirkan sai sattumaan, pääsi sirkanlyöjäksi. Jos lyöjältä kirposi
sirkka rivissä seisojain ylitse, niin täytyi sen rivissä olijan
noutaa sirkka, jonka vuoro oli viskata. Jos viskaajalta sattui sirkka
menemään edemmä pensasta, sirkanlyöjä mittasi kepillään sirkan ja
pensaan välimatkan. Samaten hän teki, jos sirkka pysähtyi pensaan ja
rivissä seisojain välille tahi syrjään. Viisikymmentä kepin mittaa
saanut pääsi leikistä pois herrana. Toiset pitkittivät leikkiä siihen
asti, kun joku jäi viimeiseksi, jolle annettiin nimeksi hiivarutska,
ja sen nimen hän sai pitää siihen asti, kunnes joku toinen tappasi
leikissä ja tälle sitten siirtyi sama nimi.
Eräänä päivänä laittoivat paimenet hyppäyspuut. He iskivät erään
penkereen luokse kaksi oksittaista koivua noin sylen verran
toisistaan. Sitten he ottivat tuoreen virven ja asettivat sen
vaakasuoraan koivun oksain päälle ja alkoivat hyppiä virven päällitse
penkereen yläpuolelta. Ensin pidettiin virpi alempana ja nostettiin
sikäli korkeammalle, mikäli hyppimiseen harjaannuttiin. Muuten sai
jokainen tahtonsa ja kykynsä mukaan laittaa virven korkeammalle tahi
matalammalle. Ensin he hyppivät siinä paikallaan, vaan sitten he
juoksivat ulompaa ja leiskahtivat hyppäyspuun ylitse vuoron perään
kukin.
Napakiikun laittoivat paimenet siten, että istuttivat maahan pystyyn
patsaan, jonka yläpäähän he iskivät rautaisen navan. Sitten he
hankkivat pitkän laudan, jonka keskelle kaivoivat reiän, ja asettivat
laudan reiän napaan. Kiikkujat kävivät laudan päihin poikkipuolin
laamalleen vastapäätä toisiaan. Jalkain ponnistuksella saatettiin
lauta pyörimään navan ympäri. Se kun sai oikein vauhtiinsa, niin
ei tarvinnut kuin silloin tällöin jalalla potkaista, niin se
meni aika hoijakkaa ympäriinsä. Kun ensimmäinen pari oli saanut
tarpeekseen kiikkua (pyöriä), kävi toinen pari vuorostaan ja niin
aina vuoronperään, siksi kunnes jokainen sai kiikkuneeksi niin monta
kertaa kun vain halutti ja aika antoi.
Eräänä iltana, kun paimenet ajoivat karjansa kotiin, he huomasivat
kotimatkalla, että Niemelän Perjo-niminen hieho olikin poissa. Ei muu
neuvo auttanut, kuin täytyi Niemelän lehmäpaimenten mennä kadonnutta
etsimään ja toiset paimenet ottivat ajaakseen Niemelän lehmät kotiin.
Pimeään asti etsittyään täytyi paimenten palata tyhjin toimin
kotiinsa. Siellä arvelivat aikaihmiset jonkun tuhon hieholle tulleen,
kun se ei muka milloinkaan karjasta eronnut, vaan seurasi aina toisia
lehmiä. Jo varhain seuraavana aamuna laittoi emäntä neljä henkeä
kadonnutta hakemaan. He etsivät murkinalle saakka kaikki ne paikat,
joissa karja edellisenä päivänä oli oleskellut, mutta eivät mitään
löytäneet. Murkinalta läksivät vielä samat etsijät ottaen keralleen
lehmänkellon, jota soittelivat niissä paikoin, jossa luulivat Perjon
olevan, ja etsivät taasen uudestaan tarkkaan koko eilisen karjamaan
ja muita maita lisäksi, vaan eivät mitään löytäneet.
Päivällistä syödessä arveli Mauno-setä, että epäilemättä hieho oli
metsänpeitossa. Jos ukkometsä olisi sen peittänyt, niin se toki
antaisi Perjon syödä, vaan jos akkametsä sen oli peittänyt, niin ei
se rymä anna lehmäraukan syödäkään, vaan piinaa sitä nälällä. Siis ei
tässä muu auttaisi, kuin täytyisi lähteä Valaja-Mattia hakemaan, joka
sen päästäisi metsänpeitosta.
Yrjö laitettiin noutamaan Valaja-Mattia, joka tulikin keski-iltoin
aikana ja sanoi hiehon olevan vielä elossa, niin muka arpa oli
sanonut. Vierasta syötettiin ja juotettiin, jonka jälkeen hän pyysi
ja sai viinaa kupissa. Viina-astian hän asetti liedelle, kumartui sen
yli, sylkeä töppäsi kuppiin ja loitsi:
Nouse luonto liikkehelle,
hengen haltia havahdu,
luontoni kivenkovainen,
karva raudan karkiainen.
Nouse isoisän luonto,
isoäidin äkäluonto,
isoni, emoni luonto,
luonto valtavanhempani
oman luontoni lisäksi,
voimani väkitueksi.
Nouse niin kuin ennen nousit
minun nostatellessani:
silloin vuoret voina vuoti,
kalliot kananmunina,
simana salot siniset,
oluena umpilammet;
alahaiset maat yleni,
ylähäiset maat aleni,
tullessa Jumalan tunnin,
avun Herran auetessa,
tämän lapsen lausuessa,
uron pojan uhkatessa
kaikki Hiidet himmenivät,
katosivat maan katehet.
Sitten noita ryyppäsi viinan suuhunsa. Sen tehtyään hän pyysi ja
sai kourallisen suoloja rievussa. Hän asetti suolarievun lieteen,
kumartui itse sen yli, sylkäisi suoloihin ja loitsi:
Kun ei minussa miestä,
ukon pojassa urosta,
tämän päästön päästäjätä,
tämän pulman purkajata;
nouskohon norosta miehet,
miekkamiehet liettehestä,
jotk on viikon maassa maanneet,
kauan lehossa levänneet.
Nouskoot maasta maan urohot,
kaivoloista kalpamiehet,
jokiloista joutsimiehet!
Nouse metsä miehinesi,
korpi kaikki kansoinesi,
vuorenukko voiminesi,
vesihiisi hirmuinesi,
väkinesi veen emäntä,
veen vanhin valtoinesi!
Nouskoot neitoset norosta,
hienohelmat hettehestä
miehen ainoan avuksi,
pojan kuulun kumppaliksi,
jottei pysty noidan nuolet
eikä tietäjän teräkset
eikä velhon veitsiraudat
eikä ampujan asehet!
Sitten Mauno-setä otti noidan käskystä Perjon peräkkeen läävästä.
Noita otti käteensä loitsitut suolat ja niin he läksivät kylän
kujasia myöten menemään metsään. Mennessään noita ripisteli muutamia
suolarakeita kujasille ja loitsi itsekseen kateen sanat. Kujan suuhun
päästyään hän otti kääntöpääveitsen, jolla irroitti maasta lehmän
jäljen ja otti sen keralleen. Sitten he kulkivat sitä suuntaa, jonne
hieho oli hävinnyt. Metsässä noita haki sellaisen koivupensaan, jossa
kasvoi kolme puuta yksillä juurilla. Ne kaadettiin taivuttamalla
maahan ja latvojen päälle pantiin kolme kiveä, jotta ne pysyivät
taivutuksissa. Koivuista otti noita tuohia ja hilpeitä, jotka hän
pisti taskuunsa. Sitten tehtiin nuotio risuista koivun latvojen
päälle. Noita istausi haaralleen hajareisin koivujen päälle, viskasi
suoloja, lehmän peräkkeen ja lehmän jälkimullan tuleen ja loitsi:
Kuippana metsän kuningas,
metsän hippa, halliparta,
korpikuusien kokoinen,
suopetäjäin suurukainen!
Mikä sun päähäsi pölähti,
mikä iski mielehesi,
kun sä teit tuhoa työtä,
työtä ala-arvollista?
Ku käski pahalle työlle,
kenpä kehnolle kehotti?
Sanos suoraan nyt minulle,
virka visusti asia:
mihin joutui mun omani,
kuhun hiehoni hävisi?
Onko kiinni kahlehissa,
rautaisissa rahkehissa?
Vai on suossa sorkkinensa,
notkossa noroperässä?
Tahi kivilouhikossa
kahden kallion välissä?
Vai on murtoon murrettuna,
puunjuurihin pujottuna?
Jos sen kahlit kahleisihin:
katko auki kahlehensa!
Jos sen suohon sortaelit:
auta suosta soreasti!
Jos sen kahlit kalliohon:
niin kohota kalliosta!
Jos sen murtohon musersit:
murra murrokset muruiksi!
Jos ei tää lie sinun työsi,
lie Kuippanattaren kujeita;
käske hänen kiirehesti
panonsa peruuttamahan.
Aina miehet miehuulliset
akat aisoissa pitävät,
ettei ne tuhoja tuota
eikä rupea rumaksi.
Kuippanatar kunnon vaimo,
metsän ehtoisa emäntä!
Jos oot väärin vääntänynnä
minun lehmäni lehossa,
pannut Kyytön kytkyeesen,
Perjon peräkkeen nenähän,
niin nyt suorin suorittele,
väännä väärät oikeaksi;
päästä Kyyttö kytkyestä,
Perjo peräkkeen nenästä,
ennen kuin tuho tuleepi
pakkopäivä päälle käypi.
Tapiotar tauna vaimo,
Mielikki metsän emäntä!
Ota vitsa viidakosta,
koivu korven notkelmasta,
jolla Perjon pelästytät,
ajat lehmäni lehosta.
Saata sarvista uralle,
tielle korvista kohenna.
Josp on tieltä poikkeaisi,
tiepuolehen putkahtaisi:
pane kaksi kämmentäsi
kahden puolen kaiteheksi.
Saattele salopoluilla,
taluttele tietä myöten
kyläkunnan kuulematta,
kierosilmän keksimättä
miehen etsivän etehen,
aina käyvän askelille.
Jos ei metsä miehinensä
eikä lehto lapsinensa
tästä seikasta selitä,
päästä tästä pälkehestä,
viel on muuta muistetahan,
toiset keinot keksitähän:
luottaumme Luojahamme,
turvaamme Jumalahamme!
Tuolta aina armot käyvät,
avut todella tulevat
ylisestä taivosesta,
ylimmäisen pilven päältä,
joss on auki armon aitta,
turva totinen varana.
Oi Ukko ylinen Luoja,
taatto taivahan napainen!
Tule tänne tarvittaissa,
käy tänne kutsuttaessa
puuttehien purkajaksi,
päättehien päästäjäksi!
Ota suusta surman suitset,
kaulasta manalan kahleet,
tuonen ohjat olkapäistä,
pirun valjaat vartelolta
hätähisen huutaessa,
pakkohisen parkuessa.
Tuo tänne tulinen miekka,
säkehinen säilä kanna,
jolla katkot Lemmon kahleet,
pirun pintehet hajoitat,
päästät vaarasta vasikan,
lehmän Louhen kytkyestä,
kylän liioista limoista,
naisten naarojen sanoista,
katehien kainalosta,
vihansuovan sormenpäästä.
Hillo Hitto hartioista,
painele pahoa miestä,
jotta Hitto himmastuisi,
perkeleetkin peljästyisi,
katoaisi maan katehet,
pahansuovat maahan sortuis,
jottei tohtis toisen kerran
tuotella tätä tuhoa.
Valkean sammuttua noita otti kolme hiiltä ja pisti ne taskuunsa.
Kivet hän vieretti edemmä, jotta koivut saivat taipua paikoilleen
pystyyn. Sitten he hakivat pienen yksinäisen näreen, josta noita
leikkasi latvan ensimmäistä kerkkää myöten ja pisti sen taskuunsa.
Näre nyhdettiin juurinensa maasta ja sijoitettiin seisomaan samalle
paikalle, latva maata vasten ja tyvi ylöspäin. Sen tehtyään
hakivat miehet kaksitoista kiveä joista he panivat kolme kullekin
ilmansuunnalle. Sitten noita käski Mauno-sedän seisoa pohjoispuolella
ja itse hän oli itäpuolella, nosti kätensä ylös ja rukoili:
Ylemmäksi huokoamme
pääni päälle taivosehen:
tule Luoja turvakseni,
taivon taatto tuekseni!
Seiso seinänä edessä,
asu aitana takana,
ettei pysty noidan nuolet
eikä tietäjän teräkset!
Paljon on maassa tietäjiä,
maan povessa mahtajia:
noitia joka norolla,
katehia kaikin paikoin,
velhoja joka veräjä,
joka aita arpojia.
Varjele vakainen Luoja,
turvaa totinen Jumala
naisten naarojen sanoista,
miesten mielijuohtehista!
Ole ainoisna apuna,
vakaisena vartiana
katehia kaatamassa,
vastuksia voittamassa!
Nämä temput tehtyänsä miehet palasivat takaisin Niemelään, jonne
päästyä noita viskasi koivun hilpeet, hiilet ja näreen latvan läävään
lausuen:
Koituos Perjo kotiisi,
saavu salvoksen sisähän,
isäntäsi iltaselle,
emäntäsi aamuselle,
muun pereesi murkinalle.
Sillä aikaa kuin Mauno-setä ja Valaja-Matti olivat metsässä, kävi
Lippolan paimentyttö Niemelässä ilmoittamassa, että heidän härkänsä
keralla tuli sinne eilen illalla vieras hieho. Sen johdosta laittoi
Niemelän emäntä Annin ja Kaisan Lippolaan katsomaan, olisiko se
heidän hiehonsa, ja tuomaan se kotiin, jos omakseen tuntisivat.
Illallisen perästä tulivatkin Niemelän tytöt hiehon keralla kotiin.
Hieho ei siis ollutkaan metsänpeitossa, niin kuin luultiin.
Saatuansa ruokaa ja juomaa sekä sen perästä palkkansa läksi
Valaja-Matti talosta ja luki kiitoksia lähteissään.
Uutisen rinnassa olivat metsän pedot tavallista kiihkeämmät ja
raivokkaammat. Sen tiesivät paimenet entuudestaan ja siksipä he
pitivätkin karjaansa tarkemmin silmällä; lammaspaimenet koettivat
erittäin tarkkaan kaita laumaansa. Joka kerran, kun he jonkun lehdon
läpi ajoivat lammaskatraan (lauman), he lukivat lampaansa, olivatko
ne kaikki vai oliko joku poissa.
Eräänä päivänä, kun lammaspaimenet olivat veitsisillä ja lampaat
söivät lehdon laidassa toisessa päässä ahoa, tulla pölähti yhtäkkiä
susi lehdosta lammaslaumaan. Joku paimenista huomasi sen ja sanoi:
-- Kas, mitäs lampaat noin ryöppyävät (juoksevat), eiköhän liene
hukka katraassa?
Paikalla nousta kehahtivat kaikki paimenet ja juoksivat laumaan päin.
Koirat, jotka olivat loikoneet paimenten luona, juoksivat vikevästi
lammasten luokse. Juostessansa näkivät paimenet suden kaappaavan
yhden vuonan ja pakenevan sen kanssa metsään. Paimenet hokivat
(huusivat) "hoisoi, soi!" minkä jaksoivat ja koirat juoksivat lehtoon
suden perästä. Heti paimenet kokosivat lampaat yhteen ja lukivat
kukin omansa. Niemelän lampaista oli Papurin vuona poissa.
Kun paimenet olivat tointuneet ensi hämmästyksestään, he näkivät
koirain taluttavan vuonaa lammasten luokse. Paimenet menivät vastaan
ja katselivat vuonaa tarkoin, oliko se haavoittunut. Kaulassa
havaittiin olevan hampaan jälkihaava. Pari paimenta läksi saattamaan
vuonaa kotiin. Pian kuulivat paimenet Tinnon paimenten hokevan
hoihottavan, josta he arvasivat suden siellä olevan. Vähän ajan
perästä kuului Savon paimenten hokeminen, ja kohta sen perästä
hokivat Kiiskisen paimenet.
-- Nyt se hukka juoksee yhden kylän katraasta toisen kylän
katraaseen. Se viertää niinkuin kaskea, sanoivat paimenet.
-- Vasta kun näette hukan tulevan lammasten tahi lehmien luo, niin
tarkastakaapa, onko sillä suu selällään; silloin ei se saa mitään.
Sillä istuu silloin Hittolainen selässä ja on pannut raudat hukan
suuhun, niin se ei voi ottaa mitään. Tosin ihmiset eivät Hittolaista
näe, mutta vanhat ovat kertoneet niin olevan. Vaan jos hukalla on suu
ummessa, niin silloin se ottaa minkä vaan tapajaa, kertoi Yrjö-Mari
toisille paimenille.
Niemelässä ensin hämmästyttiin ja sitten iloittiin koirain
uskollisuudesta ja varmuudesta, kun ne saivat vuonan pelastetuksi.
Isäntä meni itse seppää kutsumaan lukemaan suden vihoja. Kun seppä
tuli ja katseli vuonan haavaa, hän käski sitä haudella keitetyillä
sudensammalilla kylmiltään. Sitten hän pyysi tuimaa (suolatonta)
voita, jonka saatuaan hän ensin sylkeä töppäsi voihin ja sitten
loitsi:
Susi surma, mulkosilmä,
harvahammas, jouhikuono,
Viron hurtta, villahäntä,
korven koira, maan pakana,
luun syöjä, lihan purija,
veren uudelta vetäjä!
Ku käski pahalle työlle,
kenpä kehnolle kehotti?
Ei sua käskenyt emosi
eikä valtavanhempasi
syödä lampahan lihoa,
viatonta verta juoda;
vaan hän käski kaunihisti
eleä ehon hyvästi
eikä syödä syyttömiä,
haaskata viattomia.
Kun nyt teit tuhoa työtä,
katkoit kalman karvallista;
tule siis työsi tuntemahan,
pahasi parantamahan,
ennen kuin sanon emolle,
virkan valtavanhemmalle.
Enemp on emolla työtä,
vaiva suuri vanhemmalla,
kun poika pahoin tekevi,
lapsi tyhmin turmelevi.
Vie nyt pois vihasi tästä
keltaisihin keuhkoihisi,
makeaisin maksoihisi,
saata sappesi sisälle,
alle haikuhammastesi,
muuta viinaksi vihasi,
maidoksi pahat makusi!
Hautelemisen perästä voideltiin vuonan haavaa tuimalla voilla, ja kun
sitä tehtiin viikon päivät, niin vuona parani.
Kesän pitkinä päivinä rakensivat paimenet kivistä majan, tekivät
siihen ovi- ja akkunareiät ja kattoivat sen tuohilevyillä. Siinä he
oleskelivat syksysateilla suojassa.
Eräänä päivänä, kun paimenet olivat Pietolassa paimenessa, näkyi
sateen jälkeen taivaankaari. Yrjö-Mari selitti toisille paimenille,
että kaaren toisessa päässä on musta lehmä ja toisessa musta härkä.
Ne juovat jostakin joesta, järvestä tahi lähteestä vettä, joka kaarta
myöten juoksee pilviin. Nyt näyttää kaaren toinen pää juovan vettä
Suojärvestä ja toinen Ilmetjoesta. Tämän kuultuaan läksivät Perätalon
Pärtty ja Mäkelän Pekka Suojärvelle, jonne tuli parin virstan matka,
katsomaan kaaren päässä olevan mustan lehmän juomista. Sinne tultuaan
he havaitsivat, ettei kaaren pää ollutkaan Suojärvessä, vaan se
näytti olevan Myllyjoessa, jonne tuli matkaa neljä virstaa. Kun ilta
alkoi olla käsissä, eivät paimenet joutaneet sinne asti menemään,
vaan palasivat karjansa luokse. Vähän noloina pojat olivat, kun ei
matka onnistunut. Vähän aikaa kaarta katseltuaan lauloivat kaikki
paimenet:
Kaari, kaari, katoa pois:
seppä tulee sirpin kanssa,
lyöpi kaaren kaulan poikki.
Kohta sen jälkeen katosikin kaari paimenten näkyvistä.
Syksypuolella kun paimenet alkoivat käydä ylipäiväisissä, tekivät
poikapaimenet haavasta itselleen lepenälaudan, jonka yläreunaan
kaivettiin pienet reiät, joihin pujotettiin nuora, toinen pää toiseen
ja toinen toiseen reikään. Sitten pantiin nuora kaulaan, joten lauta
tuli rinnan kohdalle. Lepenälautaan lyötiin kahdella palikalla ja
se antoi kumean äänen. Sen tarkoitus oli karkoittaa metsän petoja
karjamailta.
Syksypuolella tekivät paimenet joka päivä nuotion (valkean)
metsään, ja paistoivat potaatteja. Myös nuotion hiilillä
ammuskelivat paimenet. Nuotiosta otettiin tulinen hiili, sylkäistiin
maaperäkivelle tahi kalliolle, laskettiin hiili siihen ja iskettiin
hiileen pyöreällä kivellä. Se paukahti kuin pyssy. Mitä kovempaa
puuta hiili oli, sitä kovemman paukun se antoi. Ampumista varten
poltettiin valkeassa koivu- ja katajapuita, kun niiden hiilet
paukkuivat kovasti. Ampumisen tarkoituksena oli karkoittaa
metsänpetoja.
Syksyllä, kun metsähalmeet alkoivat orastaa, laittelivat paimenet
satimia, joilla pyytelivät lintuja. Takat tahi ansat tehtiin hevosen
kaulajouhista, silmukkapäiset. Peräkkeeksi punottiin liinan kuituja.
Peräkkeestä sidottiin ansa orasmetsähalmeen aidan kynsipuuhun ja
takka laitettiin surmansilmukalle aidankynnen alle rakoon. Nyt
kun lintu, joko teeri, metsäkana tahi pyy, joskus metsokin, läksi
menemään aidan alitse orasta syömään ja pisti päänsä, niin se
takertui takkaan. Siinä se raukka sitten rehmi siksi, kunnes takka
kuristi sen kuoliaksi. Usein kettu tahi joku petolintu lopetti kurjan
päivät ja söi koko saaliin suuhunsa. Aamusilla, kun paimenet tulivat
pyydyksiään kokemaan, he tapasivat linnun asemesta höyhenet. Jos
paimenpoika tapasi linnun elävänä takassaan, niin hän taittoi sen
selän vääntämällä, joten lintu pikemmin kuoli.
Myös pyysivät lintuja sekä paimenet että muut nuoret pojat
katitsoilla, jotka tehtiin metsähalmeesen. Katitsapuiksi otettiin
noin puolentoista tahi parinkin sylen pituisia suoria riukuja, jotka
pystytettiin maahan ympyräiseksi tarhaksi. Yläpuolelta, joka oli
liehka, sidottiin kierretyillä vitsaksilla puut toisiinsa kiinni,
etteivät ne päässeet hajoilemaan. Keskelle katitsaa pystytettiin
vahva riuku ja sen poikkipuolin asetettiin nuorasta keskosistaan
riippumaan kartikka. Katitsan tyvipuolelle tehtiin läppä, joka
tukittiin risuilla. Riu'un päähän asetettiin kauralyhde. Kun lintu
tuli syömään lyhteestä jyviä ja istausi kartikalle, niin se kartikan
pää, johon lintu tahtoi istahtaa, keikahti alaspäin ja lintu pudota
puksahti soukan katitsan pohjaan, josta sen oli mahdoton nousta
lentoon, vaan se räpäköitsi siinä siksi, kunnes nääntyi ja kuoli.
Katitsan omistaja pisti läpästä kätensä katitsaan ja otti saaliinsa
pois ja tukitsi jälleen läpän. Sillä tavoin saatiin katitsasta
monenlaisia lintuja. Niin hyvin katitsalla kuin muullakin tavalla
pyydetyt linnut vietiin kaupunkiin tahi myytiin linturaassaleille,
jotka ne kuljettivat herkkusuiden nautittavaksi.
Syksyllä myöhempään, kun kesätyöt olivat päätöksessä, kävivät
aikaihmiset paimenessa pienempäin paimenten edestä. Heinänteon
perästä, kun äpäre niityillä kasvoi, käytettiin karjaa siellä,
etenkin pyhäpäivinä. Saloniityt syötettiin ensin, ja sitten
myöhempään lähempänä olevat niityt. Samoin käytettiin karjaa
metsähalmeissa viljanleikkuun jälkeen ennen syyskyntöä.
Kun syyskynnöt ja muut kesäajot oli lopetettu, veivät nuoret miehet
hevosensa salossa olevaan metsähalmeoraasen syömään ja lihomaan. Jos
oli useampia halmeita salossa, miehet panivat viikkokauden eväät
mukaansa hevosia paimentamaan lähteissään. Hevospaimenet viettivät
päivänsä joko majassa tahi kokossa tehden pienempiä käsitöitä ja
tarvekaluja. Varsinkin he kiskoivat parkkikiskoisia tuohia, joista
tekivät tuohikontteja, vakkoja, seulikansia, tohveleita, virsuja ym.
Mutta yön aikana täytyi polttaa nuotiota koko yö ulkona ja pitää
hevosista vaari, sillä metsänpedot, karhut ja sudet olivat rohkeammat
yön aikana kuin päivällä hevosten kimppuun käymään.