Sisältö: Heinäaseiden korjaus. Heinänteko. Atrioiminen. Pieleksen
teko. Paimenten päästäjät. Lippolan Juhanan ja Niemelän Kaisan
keskustelu. Mehiläispesä. Mehiläisten lumoaminen.
-- Koska ensi torstaina on apostolien jakopäivä, silloin on
aloitettava heinänteko, niin kuin vanhuudestaan on tapana ollut,
siksi saatte varustella siihen tarvittavat työaseet reilaan;
ukko-Lauri käyköön kysymässä sepältä milloin hän joutaa meille
viikatteita takomaan, sanoi Niemelän isäntä pereelleen eräänä
maanantaiaamuna murkinaa syödessä.
Heti murkinan perästä kävi ukko-Lauri sepän puheille ja sieltä
palattuaan hän kertoi sepän luvanneen pajavuoron huomenna.
Rekikatoksen orsilta ottivat pojat haravat esille ja katselivat,
olivatko ne reilassa. Katkenneiden piitten sijaan pantiin uudet piit
kuivatusta pihlajasta. Uusien haravain selkäimet tehtiin tuoreesta
koivusta, johon poltinoralla kaivettiin piitten reiät. Piitten päihin
tehtiin pienet nuput, jotka pistettiin tervassa ja sitten iskettiin
reikään paikoilleen. Haapapuusta valmistettiin haravain varret.
Punamulta- ja tervasekoituksella voideltiin haravain selkäimet.
Seuraavana päivänä käski Mauno-setä poikia noutamaan romuhuoneen
ylisiltä viikatteet tupaan, jossa niitä vanhemmat miehet
tarkastelivat, mitä oli pajaan vietävä ja mitä kotona korjattava.
Pajaan vietävät purettiin niteistään ja sidottiin tuohella yhteen.
Paksuimmat viikatteet kallittiin (taottiin hienommaksi) ja karaistiin
uudestaan; hienompia viikatteita joko karaistiin tahi tahkottiin.
Uusia viikatteita tehtiin tarpeen mukaan. Jokaisessa viikatteessa
piti olla säppi. Mauno-setä vei viikatteet pajaan ja Yrjö kantoi
sinne sysisäkin perästä. Ruoka-aikana tuli seppä Niemelään syömään ja
juomaan.
Mauno-setä ja ukko-Lauri olivat varustaneet koko joukon uusia
viikatteen varsia, sekä yksi- että kaksipolvisia. Niitä
nuoremmat miehet valmistelivat ja silittelivät lasipalasilla ja
kangaskortteilla. Tuomisilla niveillä nidottiin viikatteen terä
varteen. Vanhemmat miehet muistuttivat nuoremmille, jotta viikatteen
kärjen pitää oleman varren polven ja ponnen kanssa yhtä suuntaa
ja etän pitää oleman kolmasosa terän pituudesta. -- Että-nimellä
kutsuttiin sitä pituutta joka on viikatteen kammin ja kärjen välillä,
kun varren ponnesta mitataan korkeutta. -- Jos että on enempi tahi
vähempi, niin se ei ole kunnollisesti varressa. Jos että tulee
enempi, niin viikate haukkaa liian paljon, jos taas että on liian
vähän, niin se haukkaa liian vähän.
Seuraavana aamuna läksi Niemelän työkuntoinen perhe heinäntekoon
Kuunjoen niitylle, ainoastaan emännät, paimenet ja lapset jätettiin
kotiin. Emännät laskivat maitoa laskut täyteen, panivat leivät,
silakat (suolakalat) ja voiaskin säkkiin, sierat ja kovasimet pani
Mauno-setä tuohikonttiin ja otti sen olallensa. Miehet ottivat
maitolaskut ja naiset kantoivat eväspussia. Tytöt panivat käsityönsä
nyytille, jotka he kantoivat käsivarressaan, ja käsissään heillä
oli neulominen, jota he kävellessään tekivät. Toiset naiset tekivät
joko virsua tahi tohvelia tiellä kävellessään. Ne vaimot, joilla oli
imeviä lapsia, kantoivat niitä selässään palttinaisessa hurstissa,
jonka yli hurstut oli levitetty. Ne miehet, joilla ei ollut eväiden
kantamista, kantoivat työaseita.
Työmaalle päästyään naiset sitoivat lastensa hurstit aidakseen,
jonka toinen pää pistettiin heinäladon seinän rakoon ja toinen pää
haarukkaiseen puuhun, joka kiinnitettiin maahan. Maitolaskut ja
evässäkit laskettiin ladon pohjoispuolelle seinän viereen. Likoiksi
tuodut lapset tuudittivat pienokaisten hursteja.
Sitten istausi työväki heinäladon eteen. Mauno-setä otti hihialtaan
ladon seinän alta ja käski Kaisan noutaa sillä vettä joesta. Sen
saatuaan alkoivat miehet hioa viikatteita ensin sieralla ja sitten
kovasimella. Naiset tekivät sillä aikaa käsitöitä. Oman viikatteensa
teräväksi saatuaan kokosi Mauno-setä vasemmalla kädellään hiuksensa
päälaellensa ja otti oikeaan käteensä viikatteen, jolla hän leikkasi
hiuksensa poikki. Se oli merkki, että nyt oli heinän niitto
aloitettava.
Yrjö niitti eellimmäisenä halki koko suuren niityn. Kahden puolen
hänen jälkiänsä seurasivat toiset. Mari-täti piti niittäessään
jalkansa niin hajallaan, että hänen ylispaitansa oli pingoituksessa
niin kuin purje. Tälle toiset nauroivat ja ilkamoivat.
Ensimmäinen päivä täytyi kokonaan niittää, kun ei ollut luokoa
vedettävänä. Iltarupeamalla vedettiin aamullinen luoko karheille ja
tehtiin ruoille. Nuorempi väki reki rakoja, joita vanhemmat kantoivat
ladon läheisyyteen. Kun luoko oli rukoloilla sanoi Mauno-setä:
-- Mikä on raolla, se on reellä, vaan karheella on kahden jako.
Ensimmäisenä heinäntekopäivänä, kun alettiin murkinalle käydä,
kävi Mauno-setä lehdossa kiskomassa tuohilevyjä ja teki suuresta
levystä ruokaropeen ja pienemmistä levyistä teki jokainen itselleen
lipin. Naiset tekivät ropeeseen leipämurekkeita, möllyä, jonka
päälle kaadettiin laskusta maitoa ja jota lipillä syötiin. Sitten
syötiin silakka maidon kanssa ja vihdoin voileipää suilliseksi
(päällysruuaksi). Muutamat miehistä söivät hatut päässä, ja muutamat
paljain päin. Hatun asemesta oli toisilla tuohinauha sidottuna
pään ympäri, jottei tuuli saanut pörhötellä hiuksia silmille.
Ladon ovi oli syödessä pöytänä, jonka ympärillä heinäväki istui
nurmella. Aterian päätyttyä korjattiin eväät säkkiin ja tuohiset
astiat korjattiin siimekkeeseen, jottei auringon paiste saanut
tuohia käpristellä. Päivänpaisteella kun syötiin maitoa ja leipää,
viskattiin pieni leipäpala maitoastiaan, jottei "päivä laula maitoa".
Kun syömään ruvetessa maitoa laskusta kaadettiin joko ropeeseen
tahi kappaan, niin kierrettiin veitsellä kolme kertaa myötäpäivään
maitoastian ympäri ja loitsittiin:
Teen, teen taikaa,
panen kempill aitaa,
ilman kempin keksimättä,
kampiaisen katsomatta.
Älä kemppi kiepsahtele,
hytykäinen hyppäele
tämän aitasen ylitse,
tämän aitasen alatse,
lennä leino lehtomaille,
räpäköite rahkasoille,
älä ropehen romahda,
älä kappaseen kavahda.
Sitten pistettiin veitsi joko kapan vanteeseen tahi ropeen lutaan.
Ne heinät, jotka eivät latoon mahtuneet, pantiin pielekseen, jonka
pohjalle alusvaajain väliin levitettiin lehdeksiä. Jokaiseen korvaan
(puuväliin) pantiin tavallisesti kaksikymmentä rukoa (saattoa). Tuet
laitettiin pieleksen kupeisiin kaatumisen varalle ja tuuliaiset
vitsakset pieleksen päälle.
Eräänä kauniina päivänä, kun heinäkuun aurinko täydellä loistollaan
paistoi viheriöitsevälle maanpinnalle, istui Niemelän heinäväki
Kuunjoen niityllä ladon kupeella siimeksessä murkinalla. Syötyään
he turvistuivat yksi toisensa perästä makaamaan, ken latoon, ken
ulkopuolelle. Pojat koettelivat hiukan aikaa hauskoja juttuja
haastella, vaan pianpa hekin vaipuivat unen suloiseen helmaan. Tytöt
ruuan korjattuaan istausivat ladon taakse ompelemaan.
-- Kaisa, kehtaatko sinä kasapaidoiksesi laittaa tekokaulukset, juuri
kuin makkarakaulukset eivät välttäisi? kysyi Anni istuessaan.
-- Minä teen kaikki aivan säntiileen; en viitsi huonoa työtä
katsella, vastasi Kaisa.
-- Tee sitten niin kuin tahdot, mutta minä käyn köllälleni, eikä
minulla mitään kiirua ole, kun en vielä tänä syksynä toivikiksi tule,
sanoi Anni ja kävi makaamaan.
Kun Kaisa oli vähän aikaa siinä istunut, hiipi latoa lähellä olevasta
varvikosta Lippolan Juhana esille, tuli Kaisan luoksen ja teki hyvää
päivää kuiskaamalla. Kuiskaamalla vastasi Kaisa tervehdykseen ja
kysäisi:
-- Mistä ihmeeltä sinä tähän sirahdit?
-- Minä istuin tuossa lehdikossa koko sen ajan kun te syödä letusitte
ja odottelin siksi, kunnes teidän väki vaipui unen valtaan, ja sitten
hiivin esille, vastasi Juhana. Kuulehan Kaisa kulta! minä kävin tällä
viikolla Viipurissa ja toin tuomisia sinulle, vaan en tiedä missä ja
milloin minä saisin tilaisuuden ne sinulle antaa.
-- Anna nyt, pyysi Kaisa.
-- En osannut ottaa niitä kerralleni, kun en varmaan tiennyt teidän
täällä olevan, vaan tulin kumminkin ikävissäni tänne tarkastamaan,
oletteko vielä täällä vai ette, vastasi Juhana.
Saatuaan neuvon ensi sunnuntaina, kun Kaisa ja Anni aikoivat paimenia
päästää, toinen lammas- ja toinen lehmipaimenia, tulla Hepoharjulle
mielitiettyänsä tapaamaan Juhana poistui samalle ilmansuunnalle,
josta oli tullutkin.
Seuraavana sunnuntaiaamuna ani varhain menivät Niemelän tytöt
paimeneen, niin kuin olivat viikon varrella luvanneet. Kaisa seurasi
lehmäkarjaa mäkilöillä, vaan Anni oleskeli lampainensa nuorilla
alavilla ahoilla. Kaisa poimi mäkien rinteiltä kypsiä mansikoita ison
ropeellisen, jotka hän vei Hepoharjulle ja kätki sinne tuuhean männyn
juurelle. Vielä hän kerkesi poimia sipullisen kotiin viedäkseen. Anni
sai myöskin pienen supullisen suurella ahkeruudella kootuksi. Yhdessä
sitten tultiin kotiin.
-- Tuossakos sinun marjasi ovatkin kaikki, kysäisi Anni, nähdessään
Kaisan sipun.
-- Onhan näitä tässäkin, vastasi Kaisa eikä tehnyt sen enempää selkoa.
-- Et usko, Kaisa hyvä, miten ikävää on lammasten paimentaminen,
valitteli Anni. Kun kuulin lehmäpaimenien mäkilöillä huhuilevan, niin
oikein minua tuskautti näiden läkkisilmäin orjallinen silmälläpito,
jota vastoin hevos- ja lehmäpaimenet ovat niin kuin vapaat.
Ikävissäni juohtui mieleeni vanha runo ja minä lauloin:
Hihoh, hohoh, hevospaimen,
liilon, loilon, lehmäpaimen,
lippo lappo lammaspaimen,
vaivainen vasikanpaimen,
lapsenlikka vaivaisempi.
Murkinalta, kun eläimet menivät metsään, seurasivat paimenet perästä.
Lammaspaimenet syöttelivät lampaitansa nuorilla ahoilla, vaan
lehmäpaimenet oleskelivat mäillä lehmäin kellon kuuluvilla.
Kaisa erkani toisista paimenista ja meni Hepoharjulle, niin kuin
oli Lippolan Juhanalle luvannut. Siellä hän istui mättäälle, otti
virsikirjan eväspussistaan ja alkoi ääneensä lukea päivän epistolaa
ja evankeliumia.
Juhana, joka jo aikaa ennen oli saapunut määräpaikalle, katseli salaa
tuuhean puunjuurelta ihanaa neitoa siksi, kunnes tämä oli lopettanut
lukunsa. Sitten hän astui esille ja teki hyvää päivää.
Hauskan hetken rakastuneet tässä saivat viettää, mutta se loppui,
kuten tällaiset tilaisuudet tavallisestikin, ennen aikojaan; he
ennättivät kuitenkin lausua toisilleen huoliaan, kun pelkäsivät että
Kaisan suku panisi heidän liittoansa vastaan. Mutta kun toisten
paimenten ääni alkoi kuulua ensin edempänä ja sitten likempänä, Kaisa
sanoi hätäisesti:
-- Ai, ai, ne ovat toiset paimenet, jotka etsivät minua. Pakene hyvä
Juhana sukkelaan, ne ovat jo kohtsillään täällä. Muista nyt minua ja
älä unhota, mitä olet luvannut.
Juhana puristi armaansa kättä jäähyväisiksi ja lausui:
En mä sua, Kaisa kulta,
taida koskaan unhottaa,
enkä toisten tyttöin päälle
taida koskaan katsahtaa.
Sinussa mun sydämeni
kiinni riippuu ainiaan,
sinuapa ainoata
minä aina rakastan.
Sillä puhein otti Juhana marjaropeensa, jonka Kaisa oli hänelle
varustanut, ja kiiruhti kotiinsa. Pian olivat toiset paimenet Kaisan
luona ja sanoivat:
-- Me olemme sinua etsineet niinkuin tinaa tuhkasta; ja sinä oletkin
täällä aivan yksinäsi.
-- Niin, tännehän sitä minun piti tulla, kun lehmäni tulivat tänne.
Olisihan tuo vähän häpeätä, jos ei näin iso paimen saisi iltasella
lehmiä kotiin, vastasi Kaisa.
-- Kotiinhan mekin aiomme saada lehmämme, vaikka emme niiden hännän
juuressa koko päivää kyki, vastasivat toiset paimenet.
Siihen loppui nuhteleminen. Sitten pakinoitiin minkä mitäkin ja
välistä huhuiltiin ja kuunneltiin lehmien kelloja.
Illansuussa ajettiin karja kotiin. Kotimäen rinteellä tulivat kylän
pojat vastaan katsomaan oliko paimenilla marjoja. Muutamilla oli
vähän ja niistä he antoivat pojille.
Eräänä päivänä, kun Niemelän heinäväki oli kotiniityllä heinää
lyömässä (niittämässä), sattui Sohvi löytämään mehiläispesän eräästä
mättäästä. Hän ilmoitti heti löytönsä toisille heinän tekijöille. Kun
Mari-täti sai sen kuulla, hän sanoi:
-- Älkää pöyhöttäkö mehiläispesää, ennen kuin minä joudun lumoamaan
mehiläiset, muuten ne purevat teidät.
Sen sanottuaan hän tuli ja kiersi viikatteella yhdeksän kertaa
mehiläispesän ympäri ja loitsi:
Mehiläinen mesilintu,
simasiipi, suu hunaja,
joka kukissa kuherrat,
heinän päissä heiluelet:
anna mulle antimesi
pesästäsi pienoisesta.
Älä nyt nouse korkealle,
älä polvia ylemmä.
Tunge turpehen nenäsi,
paina pääsi mättähäsen.
Pure puuta, pure maata,
pistä pieniä kiviä,
älä ihmisen ihoa,
hipeätä hievahuta!
Heitä viitahan vihasi,
haon alle haikeasi,
kanervahan katkerasi,
korpehen kovat panosi,
suomutahan muut mujusi,
kaskeksehen kannuksesi.
Jos on tahtoa tapella,
aikomusta ammuskella:
tokkiloikaa toisianne,
kihlajakaa keskenänne;
vaan ei vaivaista minua,
emon kantamaa kavetta,
äidin tuomoa tytärtä.
Sitten Mari-täti kohotti viikatteella mätästä ja veti sieltä esille
mehiläispesän. Mehiläisistä joku lensi pois, vaan useimmat jäivät
pesäpaikalleen surajamaan. Saaliinsa Mari-täti vei ladon luokse,
jonne koko heinäväki kokoontui. Mari-täti jakeli naisille ja pojille
hunajaleipää ja mesikannusia sikäli kuin niitä ylettyi. Suurella
halulla niitä nautittiin ja ihmeteltiin Mari-tädin taitoa, joka osasi
niin lumota mehiläiset, etteivät ne purreet, vaikka heiltä pesä pois
otettiin.