Kokouspyhä

Sisältö: Kirkolle meno. Kaupanteko. Ryyppymiehet. Tyttöjen

kannattaminen. Tuomisten antaminen. Väkijoukon tulva. Kirkkojen

suojeluspyhät: Kirkkopyhät. Tuppijuhla. Tamppaaminen.

Kokoussunnuntai. Kihupyhä. Atrioitseminen. Paluumatka.

Kokouspyhän edellisenä sunnuntai-iltana kokoontui Niemelän kylään,

jossa oli paljon tyttöjä, iso joukko vieraan kylän poikia käskemään

Niemelän tyttöjä menemään kokouspyhänä kirkkoon luvaten kannattaa

heitä hevosensa selässä. Nuoriso olisi tainnut mielellään pistää

tanssiksikin, jos olisi heidän valtansa ollut, mutta kun he tiesivät

ettei kesällä ollut tapana tanssia muulloin kuin juhannuskokolla,

niin ei auttanut muuta kuin täytyi tyytyä olemaan tanssitta ja

mukaantua esi-isien tapoihin.

Kokouspyhän lauantaina päivällisen jälkeen ei nuori väki Niemelässä

enää mennyt ulkotöille, vaan varusteleisi juhlalle lähtemään. Tytöt

panivat päällensä parasta,

valkehinta varrellensa,

läksivät matkaan jo keski-iltoin aikana ja pojat saunan kylvettyään

olivat jo matkahommassa, vaikka eivät saaneet lähteneeksi ennenkuin

vähän jälkeen puolenyön. He satuloitsivat hevosensa, panivat kalkalot

(kulkuset) suitsiin hevosten korvallisten kohdalle ja niin läksivät

matkaan.

Tyttöjen matkueeseen yhdistyi tiellä muitakin matkalaisia. Vanhemmat

ihmiset ja ne, joilla oli jotain kaupattavaa, ajoivat hevosilla

ja kärryillä, vaan nuorempi väki ja tytöt varsinkin astuivat

jalkaisin. Kymmenen virstan päähän kirkolta hävisivät tytöt yöksi

maantienlaidassa olevaan taloon. Siinä he illan kuluessa katselivat

etämatkaisten kulkua kirkolle, kuinka naiset astuivat selässä

palttinaiset hurstit, joissa he pienokaisiaan kantoivat. Hurstin yli

oli hurstut levitetty, jottei päivä päässyt paahtamaan pienokaisten

hienoa ihoa. Hurstuesta oli myös jonkinlaista suojaa sateella. Se

toimitti siis sekä nykyajan päivän- että sateenvarjon ammattia.

Sydänmaalaiset, joilla ei ollut kärriteitä kotiin, kulkivat ratsain

ja kuljettivat eväänsä ynnä muut rihkamansa satulan koljossa.

Suurempia kapineita veti hevonen perässään ristiin asetetuilla

seipäillä, jotka toimittivat kärrin ammattia. Nämä kaikki riensivät

kirkolle yöksi ja ottivat yösijansa joko pitäjäntuvassa, pappilan

perheentuvassa tahi kirkon läheisissä naapuritaloissa.

Jo lauantai-iltana tehtiin kirkolla kaikenlaisia kauppoja:

vaihdettiin, ostettiin ja myytiin hevosia, ostettiin kaikenlaisia

käsitöitä niin kuin satuloita, piiskoja, viikatteita, sirppejä,

keritsimiä, vöylisiä, kulkusia, lehmäin ja lammasten kelloja,

vehnäspullia, piittinää, katajaolutta ym. tavaraa. Kirkkotarhan

ulkopuolella oli kaupan paloviinaa, joka myöskin kulki kaupaksi.

Ne jotka kirkolla olivat yötä, järjestelivät jo varhain

sunnuntaiaamuna tavaroitaan ja sijoittelivat niitä enin huomattaville

paikoille. Oluttynnyreitä (puolikoita) asetettiin kirkkotarhan aidan

viereen. Rinkeli-, räänikkä- (renikka-), kauruska- ja vehnäskorit

asetettiin niin taroisalle paikalle, että yleisö ne pian huomasi.

Kellotapulin viereen varustausivat piittinän kauppiaat ja vähän

ulompana oli muita rihkamakauppiaita. Ulompana lepikossa olivat

viinan kauppiaat. Äidit ripustivat pienokaistensa hurstit kirkon

ympärillä kasvavain puiden oksiin, jättivät lapsosensa suurempain

veljien, sisarten tahi mummojen tuuditettavaksi ja menivät itse joko

kaupuksiansa tekemään tahi tuttaviansa ja sukulaisiansa tapaamaan.

Myös ne, jotka sunnuntaiaamuna kirkolle saapuivat, tulivat

tavallisesti niin varhain, että ennättivät kauppoja tehdä ennen

jumalanpalveluksen alkamista, sillä jumalanpalveluksen aikana ei

saanut mitään kauppaa tehdä.

Miehet tavattuansa sukulaisensa tahi tuttavansa tarjoilivat

toisilleen taskumateistaan, puhelivat ilmasta, vuodentulosta,

kesätöistä ynnä muista asioistaan sekä tekivät kaupuksensa. Ne, jotka

olivat viinaanmenevät, hakivat viinankauppiaat, ostivat, ryyppivät

ja viipyivät viinankauppiaan lekkerin tienoilla eivätkä muusta

välittäneet. Vähitellen kokoontui samaan tapaan taipuvia kosolta

yhteen, ja siinä ryyppimisen ohessa tupakoitiin ja puheltiin niitä,

näitä ajan ratoksi. Nämä olivat tavallisesti vanhempaa miesväkeä,

jotka viinan tykönä viipyivät, mutta nuoria ei niissä koskaan ollut;

sillä silloin oli tapana olla

nuoret miehet naimattomat

vielä viinan juomattomat.

Ei silloin nähty nuoria viinan villissä eivätkä vanhemmatkaan

ryypätessään toraa ja tappelua nostaneet, vaan keskustelivat

lystillisistä tapahtumista, joka tavallisesti herätti naurua. Suitti

väliin niinkin tapahtua, että joku kärkkäämpi luikkasi niin ahneesti

että täytyi levätä, ennen kuin liikkeelle pääsi, mutta useimmat

pitivät "suussa siemenen määrän". Vaan jos joku harppasi niin ololta,

ettei kirkkoon kyennyt tahi etteivät tolpat kannattaneet toisten

kanssa kotia lähteä, sitä kerrottiin sitten suurena ihmeenä monet

ajat perästä päin.

Kohta sen jälkeen, kun Niemelän tytöt olivat sunnuntaiaamuna

lähteneet yöpaikastaan ja alkaneet astua maantietä, tuli joukko

poikia ajaen uljailla ratsuillaan. Nähtyään tytöt pojat pysäyttivät

hevosensa vähäksi aikaa ja tuumivat kuka poika minkin tytön ottaa,

ettei tulisi mitään häiriötä. Sitten he ajoivat tyttöjen luo, jolloin

Lippolan Juhana pidätti hevosensa maantien puolessa olevan kiven

kohdalle ja sanoi Niemelän Kaisalle:

Kiepsahas Kaisa kivelle,

käy taakseni tarakkaan,

sitte kulemme yhdessä

niin kuin pari harakkaa!

Pian Kaisa nousi kivelle. Juhana pitäen toisella kädellään hevostansa

suitsen räimistä kiinni ojensi toisen kätensä Kaisalle, johon Kaisa

tarttui, astaisi jalkansa Juhanan jalalle ja niin nousta heilahti

Juhanan taakse hevosen selkään, johon kävi yksipuolesti istumaan,

kieraisi käsivartensa Juhanan vyötäisten ympäri, ja sitten alettiin

ajaa. Samalla tavalla ottivat toiset pojat kukin sen tytön, jonka oli

yhteisessä neuvottelussa päättänyt ottaa. Tolja, joka erinäisestä

syystä oli jäänyt jäljelle toisten arttelista (joukosta), tuli

myöhempään ja luuli erästä vieraan kylän tyttöä, jota hän ei

takaapäin tuntenut, Mäkelän Liisaksi, ja käski hänen nousta kivelle.

Tyttö seurasi käskyä ja nousi kivelle. Mutta Tolja nähtyään ettei se

Liisa ollutkaan, vaan oli musta ja ruma kuni herneen hirvitys, sanoi:

-- Jää tyttöparka kivelle, ehkä siinä valkenisit tulevan vuoden

kokouspyhäksi, ja ajoi sillä pois jättäen tytön kivelle. Tytölle

tietysti kävi häpeäksi moinen pilkanteko, ja nolona ajoi Toljakin

toisten poikain luo, jossa nämä nauraa viiristelivät Toljan

pettymykselle.

Heti kun Kaisa oli istautunut Juhanan tarakkaan, kysäisi Juhana

kuulumiset, johon Kaisa vastasi:

-- Hyvinhän minulle kuuluu, vaikka eivät sentään kaikki asiat ole

niin hyvin, kuin minä ne soisin olevan. Kuulehan rakas Juhana!

Hamasta siitä ajasta alkain, kun minä kävin rippikoulussa, on

meillä joka pyhäilta käynyt vieraan kylän poikia, joita minä en

tunne puoliakaan. No niistä ei sen enempää, vaan viime sunnuntaina

kertoi Mari-täti kirkosta tultuaan, että rikkaan Junnolan emäntä oli

haastanut hänelle, jotta hänen poikansa aikoo tänä syksynä kosioida

minua.

-- No se ei haittaa mitään, jos hän ja vaikka vielä kaikkikin pojat

sinua kosioisivat; onhan se sinulle sitä suurempi kunnia, mitä

enemmän sulhasia käypi. Minunhan sinä kumminkin olet, vastasi Juhana.

-- Niin kyllä, sinun minä olen, se on ollut aina minun ajatukseni

ja siksi minä en soisi kenenkään muiden minua kosioivan, vastasi

Kaisa. Mutta minua pelottaa, että jos se Junnolan rahjus tulee minua

kosioimaan, ajaa isäni minut menemään väkisenkin hänelle. Isästäni

näet on Junnolan tila paras koko seurakunnassa ja talo on rikkain

koko paikkakunnalle.

-- Ei rahalla rakkautta osteta, Kaisa kulta, lohdutti Juhana. Jos

vain meillä on rakkautta, niin kyllä Jumalalla on rikkautta. Ja jotka

Hän on yhteen sovittanut, niitä eivät saa ihmiset erottaa. Sinä olet

minun ja minä olen sinun, eikä meitä erota muu kuin kuolema. Jos

Jumala on meidän puolellamme, kuka voipi silloin meitä vastustaa?

Tiettävästi ei kukaan. Ja paitsi sitä, niin enhän minäkään mikään

köyhä enkä naukumaijan poika ole.

-- Et kyllä olekaan, vaan et niin rikaskaan kuin Junnola on. Minä

luotan Jumalaan ja sinuun, vastasi Kaisa surullisena.

-- Saat luottaa huoletta, minä en sinua heitä, vakuutti Juhana.

-- Kuulehan hyvä Juhana! Tänään se Junnolan Martti, joka ei minua

tunne, kuuluu varustaivan minua katsoman, vaan minä aion mennä

kirkkoon perälle parvea, ettei hän minua näe, ja niin teen hänelle

kiusaa, sanoi Kaisa.

-- Nyt et sinä Kaisa kulta älyä oikein, vastasi Juhana. Jos Martti ei

näe sinua, niin hän ei voi kuvitella mielessään, kummoinen sinä olet.

Mutta jos hän näkee sinun ihanat kasvosi, hän syttyy kuin tuleen ja

sitten kun ei hän sinua saa, niin se on vasta kiusaus. Kävele vain

kultaseni reippaasti muiden tyttöjen kanssa, ja katso suoraan Marttia

silmiin, niin se vaikuttaa tehokkaammasti häneen.

-- Olkoon niin, minä teen sinun neuvosi mukaan, virkkoi Kaisa. Oli se

nyt sentään hyvä, että saimme yhdessä puhua. Minun sydämestäni putosi

niin kuin kylmä kivi, kun sain vakuutuksen sinun rakkaudestasi.

Minä puolestani en voi sinua unhottaa milloinkaan. On niin hauskaa

kun taas saimme puhella keskenämme. Sitten perin kun viime talvena

kylänluvuissa emme ole saaneet puhua keskenämme. -- Hyvästi nyt armas

kultaseni! Toiset tytöt näkyvät jo laskeutuvan hevosten selästä ja

minun täytyy joutua heidän parveensa.

-- Hyvästi rakas Kaisa! sanoi Juhana, pidätti hevosensa ja laski

hempukkansa varovasti alas maantielle. Vielä lempeä silmäys, ja Kaisa

katosi toisten tyttöjen joukkoon.

Pojat alkoivat ajaa eteenpäin täyttä ravia ja tavattuaan tuttavia

tyttöjä he pyysivät edellä kerrotulla tavalla heitä tarakkaansa.

Virstan tahi pari ajettuansa tytön kanssa he laskivat tytön astumaan.

Tytöt puolestaan olivat valmiit nousemaan toisten poikain tarakkaan.

Sitä suurempi kunnia oli tytölle, mitä useamman pojan tarakassa sai

ratsastaa. Siitä sitten ajan pitkään puheltiin ja tehtiin toisilleen

selkoa, kuka ja kenen poika oli kutakin tyttöä kannattanut, pitämättä

ollenkaan lukua, oliko kannattaja mieluinen tahi ei. Mutta varsin

ylpeydellä mainitsivat tytöt niiden poikain nimet, joista he enin

pitivät. Halpa-arvoisten poikain kannattamisesta virkkoi pönäkkä

tyttö tavallisesti:

-- Olinhan minä laus (muka) hänen tarakassaan, tahi:

-- Kannattihan sekin poika puittos minua.

Kirkonmäellä tytöt, varsinkin tuttavat ja saman kylän tytöt, kävellä

hersuivat yhdessä joukossa, ja tavallisesti oli heillä joku nuorikko

johtajana. Heillä ei näyttänyt olevan juuri muuta tekemistä kuin

katsella rahvaan ja varsinkin poikain liikkeitä. Samalla tavalla

kävelivät tuttavat ja saman kylän pojatkin. Kun pojat ja tytöt

sattuivat yhteen, niin he ensin tehtyään hyvän päivän alkoivat pyytää

toisiltaan tuomisia. Siinä sitten tehtiin selkoa ja tingittiin,

kumpaistenko vuoro nyt on olla antajana, joko poikain tahi tyttöjen,

ja muisteltiin tarkoin, kumpaisetko viime vuonna olivat anojina ja

kumpaiset antajina. Vihdoin, kun asiasta päästiin perille, antoivat

ne, joiden vuoro oli antaa. Mutta tavallisesti kävi niin, että vaikka

tytöt panivat alkuun namusten antamisen, niin pojat ne kumminkin

enemmän antoivat.

-- Jos te näytätte näppiänne, niin me keikautamme keppiämme, oli

pojilla tapana sanoa ja niin se enemmiten tapahtuikin. Tyttöjen

vähäisiin antamiin vastasivat pojat runsaalla mitalla. Tällä tavoin

useat, varsinkin komeimmat ja varakkaampain tyttäret, saivat tuomisia

niin paljon, että kotiin tultuaan tekivät niistä vehnäsmöllyä

(mureketta) varistetun maidon sekaan, jota sitten suurena herkkuna

nautittiin, vieläpä annettiin toisillekin naisille ja lapsille syödä.

Junnolan Martti tuli toisten Junnolan poikain kanssa Niemelän

tyttöjen luo ja alkoi pyytää tytöiltä tuomisia. Toiset tytöt

antoivat, mutta Kaisa ei antanut Martille, vaikka toisille pojille

antoi. Se harmitti Marttia. Kun Martti toisten poikain keralla

jakeli toisille tytöille, niin Kaisa otti muilta pojilta, vaan kun

hän huomasi, että Martti aikoo hänelle tarjota, hän kääntyi selin

Marttiin. Martti seisoi siinä vähän aikaa nolona. Vihdoin hän nykäisi

Kaisaa ja tarjoten tuomisia sanoi:

-- Maksaako teikäläisen ottaa meikäläiseltä tuomisia?

-- Enhän minä ole velkapää teiltä tuomisia ottamaan, kun en

antanutkaan, vastasi Kaisa pönäkästi.

-- Ei tässä nyt ole kysymystä velan maksamisesta eikä velaksi

antamisesta, vaan jos lahjana tahtoisit ottaa, kun Martti niin

halukkaasti tarjoaa, sanoi Riikosen Olli.

Niemelän Sohvi, joka seisoi Kaisan vieressä, nykäisi Kaisaa, joka

vihdoin otti Martin tuomiset, mutta ei pistänyt sitä nyyttiinsä,

niin kuin toisten poikain antimia, mutta piti ne kädessään. Junnolan

poikain poistuttua antoi Kaisa Martin tuomiset sivu kulkevalle

koiralle.

-- Voi sinua kunnotonta tyttöä, kun koiralle annoit Martin tuomiset.

Olisit ne ennen antanut minulle, sanoi Sohvi nuhdellen Kaisaa.

-- Sitä vajaa vielä tässä olet, että Junnolan Marttiin rakastuisit.

Etkös tiedä, että Junnolaiset ovat suuria noitia, ja kuka tietää

mitä konstia Martti on tehnyt; ei hän turhan vuoksi minulle niin

tuomisiansa tyrkyttänyt, vaikka aivan selvästi näki, etten minä hänen

tuomisistaan välitä, vastasi Kaisa.

-- Etpäs sinä pelännyt Lippolan Juhanan noitumista, kun hänen

antamansa tuomiset söit paikalla, kun vain sait näppiisi, sanoi

Mäkelän Vappu.

-- Eiväthän Lippolaiset olekaan noitia ja sen vähemmin Juhana; kyllä

sen tietävät kaikki ihmiset, vastasi Kaisa.

-- Eihän Kaisan tarvitse pelätä Lippolan Juhanan rakastuttamista;

onhan hän ilmankin jo Juhanaan rakastunut silmittömästi. Eihän koko

maailmassa ole Kaisan mielestä kukaan niin hyvä kuin Lippolan Juhana,

sanoi Lahtelan Liisa vähän närkästyneenä.

-- Eikä olekaan, vastasi Kaisa sellaisella äänenpainolla, josta

leikki oli kaukana.

Kirkkomäellä kihajivat ihmiset niinkuin muuraiset pesässään. Muutamat

miehet, jotka tahtoivat loitompaa silmäillä väen kihinää, menivät

laina-aitan kummulle katselemaan, kuinka ihmisiä juhlapuvuissa

riensi kirkolle ja ennen tulleet joko kävelivät, tekivät kauppoja

tahi muuten puhelivat, sillä aikaa kun uutta väkeä ajoi maantietä

myöten kelloissa ja kulkusissa kirkolle. Niiden joukossa,

jotka aittakummulta väkijoukkoa katselivat, oli pitäjän vanha

koulumestarikin, joka tarinoitsi vanhain miesten kanssa.

-- Eikö koulumestari tietäisi kertoa, mistä kokouspyhät ovat saaneet

alkunsa ja minkä tähden niitä vietetään? kysyi Mustakulkkulan Jermo.

-- Totta kaiketi minun tulee sen verran entisyyttä tietää, kun olen

seurakunnan opettaja. Jos vain haluttaa teidän kuulla, niin minä

kerron asian aivan alusta, vastasi koulumestari:

Ukot siirtyivät lähemmä ja koulumestari alkoi kertoa:

-- Niin kuin tiedetään, ovat useimmat meidän vanhat kirkkomme

rakennetut katolilaisen uskon aikana, jolloin oli tapana uusi kirkko

pyhittää jollekin entiselle pyhimykselle, jota siten pidettiin kirkon

suojeluspyhimyksenä eli haltiana. Niinpä esim. Jääsken kirkko oli

pyhitetty Pyhälle Pietarille, josta syystä tuonnoiseen aikaan ja

ehkäpä vielä näinäkin aikoina jotkut vanhat kutsuivatkin Jääsken

kirkkoa Pietarin kirkoksi. Antrean kirkko oli pyhitetty Pyhälle

Andreakselle, josta syystä ruotsalaiset vielä nytkin sanovat Sanct

Andrae socken. Ruokolahden ja Johanneksen kirkot oli pyhitetty

Pyhälle Johannekselle, joista edellinen P. Johannes Kastajalle,

vaan jälkimmäistä en varmaan tiedä, oliko se nimitetty Kastaja vai

Apostoli Johannekselle, sen vain tiedän että sen nimi oli yhteen

aikaan Kakki. Rautjärven kirkko oli pyhitetty Neitsyt Marialle,

Sakkolan P. Mikaelille ja Muolaa Pyhälle ristille.

Kun senaikuisen kansan uskon mukaan oli oma haltiansa metsällä,

vedellä, karjalla, maalla, kartanolla ym., niin kansa uskoi, että

kirkollakin oli oma haltiansa. Siis se pyhimys, jolle kirkko oli

pyhitetty, oli kirkon haltia. Niin muodoin olivat kirkonhaltiat joko

mies- tahi naispuolisia, sen mukaan aina, kumpainenko sukupuoli

oli sen suojeluspyhimyksenä. -- Varmuudella en tiedä, kuka Ilmein

kirkolla lienee ollut suojeluspyhimyksenä, mutta sen haltiana kuuluu

olleen vanha piika. Sen on muka moni poppamies nähnyt! --

Kaikkien niiden monien pyhien joukossa, joita katolinen kirkko

vuosittain viettää, on kirkkopyhä myöskin suuressa arvossa. Sitä

vietetään aina sinä päivänä, milloin kunkin kirkon suojeluspyhän

nimipäivä sattuu olemaan almakkaan (almanakkaan) tahi kirkkoisien

kirjoihin merkittynä, pitämättä lukua, sattuuko vietettävä kirkkopyhä

sunnuntaiksi tahi arkioksi. Niin kuin jo mainitsin, ovat useimmat

meidän vanhat kirkkomme rakennetut katolisen uskonnon aikana ja

siitä syystä niissä vietettiin kirkkopyhiäkin. Niinpä esim. Jääsken

kirkkopyhä oli Pietarin päivänä 29. p. kesäkuuta, Ruokolahden

juhannuksena 24. p. samaa kuuta, Rautjärven Maarian etsikkopäivänä

2. p. heinäkuuta ja Antrean P. Andreaksen päivänä 30. p. marraskuuta

jne. Niissä seurakunnissa, joissa kirkkopyhää vietettiin

kesäiseen aikaan, oli kirkko koristettu koivuilla, lehdeksillä ja

köynnöksillä. Papit toimittivat jumalanpalveluksen juhlapuvussa.

Kirkkopyhää pidettiin niin suurena juhlana, että sinne kokoontui

omasta seurakunnasta ken vain kynnelle kykeni sekä vieraistakin

seurakunnista paljon kansaa.

Siihen aikaan, kun kansaa oli vähemmän, maa harvempaan asuttu ja

tiet ja kulkuneuvot olivat huonommat, joten kansalla oli harvemmin

tilaisuutta yhteen kokoontua, niin ne harvat tilaisuudet, jotka

antoivat aihetta kansan kokoutumiselle, käytettiin hyväksi ja

kirkollisen hartauden edessä toimitettiin myös maallisia asioita.

Niinpä kirkkopyhinäkin, jos ne eivät vain sattuneet sunnuntaiksi,

toimitettiin yhtä ja toista kaupantekoa, vaihdettiin hevosia,

ostettiin ja myytiin maantuotteita, käsiteoksia, makeisia ym.

Ettei tällaisissa tilaisuuksissa lemmen seikkojakaan unehutettu, oli

aivan luonnollista; sillä niin hyvin meno- kuin tulomatkoilla sekä

itse juhla-aikanakin yhtyivät pojat ja tytöt yhteen seuraan, jossa

usein lempi nousi liehumaan, kunnia kukoistamaan.

Entiseen aikaan kuuluivat kirkkopyhät olleen kosioimispyhien aika.

-- Tarkempien tietojen mukaan on Pärttylin päivä ollut tamppaamisen

päivä eli tuppijuhla, sillä silloin aloitettiin naimiskaupat.

-- Silloin tyttö käveli jonkun nuorikon, kaason, kanssa ympäri

kirkkomäkeä. Tytöllä oli vyö vyöllä, ja siinä oli selän takana tuppi.

Kävellessä hyräili kaaso kuuluvalla äänellä:

Tyttö on tupelle tullut,

neito varrelle valunut:

ken tahtoo, niin tampatkoon.

Muutamat kaasot hyräilivät:

Ken tahtoo tampata,

täll tytöll on tyhjä tuppi.

Poikamies, joka tyttöä mieli morsiamekseen, pisti uuden tammipäisen

veitsen tytön tyhjään tuppeen. Kaaso oli varoillaan ja katsoi kuka

tamppaaja oli. Jos sulhanen oli mielen mukainen, niin annettiin

veitsen olla tupessa, jos ei ollut mieleinen, niin kaaso korjasi

veitsen, joten tuppi jäi uudelleen tyhjäksi, tampattavaksi, ja

toinen sulho sai tampata. Kotiin päästyä pisti kaaso veitsen tuvan

oven sisäpuoliseen kamanaan. Viikon varrella jonakin yönä kävi

tamppaajapoika tytön oven kamaan tarkastamassa. Jos hän huomasi

siinä veitsensä, hän otti sen sukkelaan pois ja meni kotiinsa. Jos

taasen ei veitsi ollut oven kamanassa, niin poika tiesi asiansa

onnistuvan ja meni siis rohkealla mielellä lemmittynsä huoneeseen,

jossa tuumittiin asiaan kuuluvista seikoista. Tästä tamppaamisesta

on kirkkopyhä saanut nimen tuppijuhla. Tämä suitti olla käytännössä

kaukaisessa muinaisuudessa; sillä eivät nykyisistä ihmisistä

vanhimmatkaan enää muista tuppijuhlaa, vaan se on ainoastaan

historiallisena kertomuksena kulkenut polvesta polveen. Sitä siis ei

ole tällä yhdeksännellätoista vuosisadalla vietetty.

Vihdoin Lutherin opin kansaan juurruttua jätettiin kirkkopyhien

vietto kokonaan pois. Mutta mitkä tavat kerran kansaan perehtyvät

ja saavat niin sanotun kansallisleiman, eivät ne hevillä kansan

muistista katoa, eikä kansa ota niistä kohta luopuakseen. Niin

on näiden kirkkopyhienkin laita. Kun kansa ei enää arkena saanut

juhlilla käydä, niin se alkoi kulkea kirkkopyhän jälkeisenä

sunnuntaina, niin kuin se tänä päivänäkin tekee. Ja kun kirkkopyhää

ei enää vietetä, näitä pyhiä kutsutaan nyt kokouspyhiksi tahi

kokoussunnuntaiksi, jolloin kansaa kokoontuu ei ainoastaan omasta

mutta myös naapuriseurakunnista. Ja kun he sitten yhdessä joukossa

kihisevät, niin sanotaan myös paikoin tätä pyhää kihupyhäksi.

Kun koulumestari oli tämän kertonut, alettiin läpätä. Ensimmäisen

läppäyksen kuultuaan nostivat miehet lakkiaan, naiset lyykistivät

(notkistivat polviaan) ja siunasivat. Maalliset touhut ja toimet

pysäytettiin ja ostokset pantiin kasaan. Sitten kansa riensi Herran

huoneeseen, jossa pidettiin jumalanpalvelus.

Kirkosta päästyä tehtiin vielä loput kaupoista. Ennen kuin

pitkämatkaiset lähtivät vaivalloiselle kotimatkalle, he söivät

päivällisaterian yhdessä sukulaistensa ja ystäväinsä kanssa.

Kirkkoaidan viereen levitettiin hurstut tai useampikin, aina sen

mukaan miten paljon atrioitsevia oli. Hurstuen päälle asetettiin

ruoka, jona tavallisesti oli ruis- ja ohraleipää, piirakkaita,

lehtikakkaroita (lehekkäitä), suolaa, kalaa ja voita. Kostukkeeksi

ostettiin kirkkomäeltä joko katajamarja- taikka mallasolutta, jota

tuohisista ropeista nautittiin. Pöytänä samoin kuin istuimenakin oli

viheriä nurmi. Aterialle käydessään heittivät miehet lakit päästään.

Kun kaikki olivat istautuneet ruuan ääreen ja hiljaisuudessa

toimittaneet ruokasiunauksensa, jakeli isäntämies tahi hänen

sijaisensa vanhemmille miehille suurusta (ruokaryyppyjä) ja emäntä

tarjoeli vanhemmille naisille punaista eli siirapilla sekoitettua

viinaa. Poikamiehille ja nuoremmille naisille ei tarjottu ollenkaan

ruokaryyppyjä. Aterian päätyttyä lähetti kukin hiljaisuudessa kädet

ristissä kiitoksensa kaikkein lahjain antajalle. Ruualta noustua

kiitettiin isäntää ja emäntää.

Sitten jätettiin jäähyväiset sukulaisille ja tuttaville, koottiin

kampsut ja lähdettiin taivaltamaan kotiin, ken hevosella, ken

jalkaisin, ken veneellä, jokainen sillä tavalla kuin oli tullutkin

tahi miten vain paraiten soveltui. Paluumatkalla pojat kannattivat

tyttöjä tarakassaan samoin kuin kirkolle mennessäkin. Tievarsilla

olevien kylien kotoväki varustausi katsomaan kirkkomiehiä. Heitä

halutti nähdä kuka poika ketäkin tyttöä kannatti. Kun jahtivoudin

emäntä näki poikansa tarakassa koulumestarin piian, hän sanoi:

-- Kyllä on kaunis, mutta on halpa.

Sunnuntai-iltapuoli kului kertomalla päivän tapauksia, ja mitä

kaikkea kirkkomiehet olivat joko nähneet tahi kuulleet, sen he

kertoivat kotoväelle.