AINA. Kuka konna sellaista puhui?
REETA. Minäkö niitä kaikkia muistaisin, jotka sitä virttä visersivät.
Olipa siellä Kokkosella tavallisuuden mukaan puoti täynnä väkeä ja
puotikamarissa miehiä kynnykseen saakka olutpullojen ympärillä. Aina
siellä onkin sellaista elämää kuin markkinoilla aivan. -- Vieläkö olet
suuttunut minuun, Taavi?
TAAVI. Mistä syystä olisin suuttunut?
REETA. Oletko unhottanut riitamme viime kerran tavatessamme tointoisemme
Mähälässä sinä samana iltana, jolloin löit Pertin kuoliaaksi?
TAAVI. Ahaa -- nyt muistan! Tuo riita silmiesi väristä. Pilaahan se vaan
olikin -- ainakin minun puoleltani. Mutta taisinpa todella silloin sinut
suututtaa, Reeta?
REETA. Eihän tuo suuttumukseni niinkään vaarallista laatua ollut. Mitä
vielä! Äkästyy sitä tyttönä usein, mutta seuraavana päivänä on kaikki
mielen karvaus unhotettu.
TAAVI. Kaisakin oli sillä kertaa hyvin äkeissään minuun.
REETA. Niinpä oli, mutta kaiketi on hänkin suuttumuksensa aikoja sitten
unhottanut. Saanko sanoa hänelle terveisiä sinulta? Odotan häntä meille
tänään naapuripitäjästä.
TAAVI. Naapuripitäjästä? Mitä hän siellä?
ARO. Taavi kai ei tiedäkkään, että Kaisa on emäntänä Vasaraisten
Nikkilässä.
AINA. Emme ole tulleet sitä kirjeissämme maininneeksi.
TAAVI. Kaikkipa te olettekin miehen saaneet! Hyvä onni on teillä tosiaan
ollut! Kukapa sellaista olisi uskonut! Oikeinpa ihmettelen!
REETA. Soo-oh! Vai ihmettelet sitä. Me emme kai olisi sellaista onnea
ansainneet! -- niin kehnot olimme sinun silmissäsi. Ihmettele vaan --
kylläpä siinä onkin aihetta ihmettelyyn, että saimme niin tykkänänsä
kunnon miehet miehiksi, oikein kelpo miehet, jotka eivät liioin ole
olleet kruunun kourissa ja joita ei rauhallisten pitäjäläisten tarvitse
pelätä niinkuin erästä toista, joka moniaita vuosia lukkojen takana on
valtion rasvaista lihalientä särpinyt!
TAAVI. Suutuithan -- enhän tarkoittanut sinua loukata!
REETA. Tarkoitit taikka olit tarkoittamatta -- se on minulle yhtä! --
Enpä tuosta kovin suuttunutkaan -- vaan nyt pitää minun lähteä. Kaisa
voipi minä hetkenä tahansa saapua sinne kotia. Juuri hänen tähtensä
läksinkin liikkeelle, kun sattui kotona sokuri olemaan niin lopussa,
ett'ei olisi vieraiden varalle riittänyt.
AINA. Tarjoaisinpa mielelläni sinulle jotakin suunavausta.
REETA. Älä huoli. Hevosenikin jo tulee levottomaksi tuolla pihalla.
Jääkää hyvästi! _(Menee peräovesta.)_
Neljäs kohtaus.
TAAVI, ARO ja AINA.
TAAVI. Reeta ei ole luonnettansa muuttanut.
AINA. Sellainen ilkeä parjaaja!
ARO. Vähät me hänestä! -- _(Ottaa kaapin päältä tupakkalaatikon ja kaksi
piippua.)_ -- Paneppas tupakkaa piippuun, Taavi! Polttaessa tupakkaa
kaikki pienet harmit sievästi haihtuvat, mukavasti menevät menoansa
tupruavien savupilvien kerällä. -- Kas tässä on vanha
sunnuntai-piippusi.
TAAVI. Minä en polta tupakkaa.
ARO. Vai etkö tupakkaakaan polta!
TAAVI. En. Tuli ja leimaus! Siitäpä vasta pidettiinkin tarkkaa huolta,
ett'eivät vangit tupakkaa käyttäisi! Mutta vaikka tulikin ankara
rangaistus sen osaksi, jolta tupakkaa löydettiin, niin sitä kuitenkin
salaa suurissa määrin tuotiin vankilaan. Minä en kuitenkaan milloinkaan
antautunut tuollaiseen salakauppaan. Alussa kyllä oli vaikea tulla
tupakatta toimeen, mutta vähitellen siihenkin tottui, ja kun nyt kerta
olen tottunut olemaan tupakatta, niin en aio toista kertaa antautua sen
orjaksi.
ARO. Tarkemmin asiaa mietittyäni täytyy minun myöntää, että siinä teet
viisaasti. Hulluhan olisit, jos tuollaiseen orjuuteen uudestaan
antautuisit siitä kerran päästyäsi, sillä kyllä tupakkakin tavallaan voi
orjuuttaa, sen omasta kokemuksestani tiedän. _(Sytyttää piippunsa ja
polttaa.)_
AINA. Ikävä ettei Taavi juo kahvia! Minulla on kahvipannu paraikaa
tulella. Keitin sitä Aron varaksi. Kun päivän on ollut niin raskaassa
työssä kuin Aro, niin on kahvitilkka kotia saavuttua tarpeeseen.
ARO. Vai että keitit kahvia yksinomaan minun varakseni. Sinun ei itse
ensinkään ole tapana sitä juoda.
AINA. Omaksi varakseni tietysti myös... Taavi hyvin kyllä tietää sen,
että jo tyttönä olin aika kahviratti enkä sen koommin sitte ole tätä
huonoa tapaani parantanut.
TAAVI. Säästä kahvisi siksi kunnes Jaakkola saapuu tänne.
AINA. Lautamieskö?
TAAVI. Älähän nyt siitä säikähdy! Tapasin hänet junassa; hän tuli
Tampereelta. Kun minulla on muuan tehtävä, joka vaatii hänen
läsnäoloaan, niin käskin hänet tänne.
AINA. Pelkään niin noita kruununmiehiä!
TAAVI _(katsellen ympäri tupaa)._ -- Onhan täällä kaikki samannäköistä
kuin täältä lähtiessäni... Voisinpa uneksia että olen ollut poissa yhden
päivän vain taikka korkeintaan kaksi.
AINA. Olemme säilyttäneet kaikki samassa kunnossa.
TAAVI. Tuo nojatuolikin on vanhalla paikallaan. Siitä vaan puuttuu...
ARO. Vuoden vielä jos vanhus olisi voinut elää, niin olisi nähnyt tämän
ilopäivän. Kylläpä hän hartaasti sitä toivoi, sydämellisesti rukoili,
mutta...
TAAVI _(keskeyttäen)._ -- Minulle ei suotu sitä onnea, että olisin
saanut häntä tavata... _(Pyyhkii takkinsa hihalla silmiään)._ -- Rakas
äiti vainaa! Paljon olisi minulla nyt sinulle sanottavaa. Tiedänpä
kuitenkin sinulle antamani lupaukset pitäneeni. Niiden rikkominen ei
kalva omaatuntoani.
ARO. Onhan se sinulle lohdutukseksi.
TAAVI. Se onkin ainoa lohdutukseni. -- Mutta kaipaanpa täällä muuanta
toistakin. Missä on poikanne?
AINA _(Arolle, syrjään)._ -- Enkö tiennyt, että hän pikku Taavia
muistaisi!
ARO. Poika pahanen nukkuu kehdossaan kamarissa. Eipä tuo paitaressu
tiedä, että kaima setä on saapunut kotia.
TAAVI. Lähtäänpäs häntä katsomaan. Pitäähän ennen kaikkea talon
_isäntämiestä_ tervehtiä.
_(Taavi ja Aro menevät kamariin.)_
Viides kohtaus.
AINA ja KALLEN-LEENA.
AINA. Talon _isäntämiestä_. Mitä kummaa hän sillä tarkoitti? Hän sanoi
sen niin merkillisellä äänenpainolla.
KALLEN-LEENA _(tulee kiiruhtain peräovesta)._ -- Hyvää iltaa, Aina!
Tottako on, että Taavi on tullut kotia? Kun äsken pikimältään pistäydyin
ratavahdin Maijan luo ... pitihän ilmoittaa hänelle, että huomenna on
jarruri-Liisan syntymäpäivä ... hän täyttää nyt viisikolmatta... Liisa
on antanut miehensä tuoda vehnäiset Vaasasta saakka ... niin kertoi
Maija että Taavi oli saapunut junassa. En ollut uskoa korviani ... niin
hämmästyneeksi ja iloiseksi tulin. Vaikka minulla onkin tärkeitä ja
kiireellisiä toimia tänä iltana toimitettavina, päätin kuitenkin tulla
tänne itse näkemään ja kuulemaan... Onko toden totta, että Taavi on
tullut kotia?
ANNA. Onhan se totta.
KALLEN-LEENA _(istuu nojatuoliin)._ -- Herranen aika -- vai on se
kuitenkin totta! -- Minkä näköinen hän nyt on? Oliko kylläkin kalpea?
Ehkä on on saanut kärsiä nälkää siellä Kakolassa, poika parka? Herranen
aika sentään, että hän vihdoin taas on kotona! -- Mutta missä hän nyt
sitte on? Joko läksi kylään? Ihmeellistä, ett'ei tullut vastaani! -- Kas
kuinka erinomaisen kaunis lipas! _(Nousee ottamaan lipasta ja istuu
senjälkeen taas nojatuoliin.)_ -- Ihmeen hieno! Tämän toi Taavi varmaan
mukanansa? Ehkä hän on sen itse tehnytkin?
AINA. Kyllä kai hän sen lienee tuonut mukanansa.
KALLEN-LEENA. Onko hän sen itse tehnytkin? Katsoppas vaan kuinka hienon
hieno se on! Sieviä elfenluun kappaleita uurrettu ylt'ympäri ja simpukan
kuorta. Kummallista! Olisiko hän itse tuon tehnyt?
AINA. Sitä en tiedä ... mutta lipas on todellakin hieno.
KALLEN-LEENA. Kukapa muu sen olisi tehnyt. Mikäpäs niin hyväpäiselle
miehelle kuin Taaville olisikaan mahdotonta! Varmaan on hän sen itse
tekaissut.
_(Taavi ja Aro tulevat kamarista.)_
Kuudes kohtaus.
Entiset, TAAVI ja ARO.
ARO _(Taaville)._ Siitä ei tule mitään! Jättäisitkö hyvän talosi...
KALLEN-LEENA. Tuossapa olet! Terve, Taavi! Herranen aika -- olethan ihan
kaltaisesi!
TAAVI. Kuinkapa muuten... Miten jaksat sinä päiviäsi Kallen-Leena?
KALLEN-LEENA. Kiitos kysymyksestäsi -- ainahan tuo jollakin tavoin käy
mukiin vanhan ihmisen astella hautaa kohti ... vaikka huonous ja sairaus
toisinaan rasittavat. Olet toden totta päivänselvästi ihan kaltaisesi.
Vähän totisemman näköinen vaan -- ei muuta muutosta.
TAAVI. Eipähän mies parhaassa ijässään muutamien vuosien kuluessa paljon
muutukaan.
KALLEN-LEENA. Niinhän se on. Muutamia vuosia siitä vaan onkin kulunut,
kun läksit kotoa. Lyhyt on tuo aika katsottuna taaksepäin, vaikka se
sitä tallustellessa on tuntunut kylläkin pitkäksi. Ja nyt olet taas
vapaa mies! Onpa tuo oikein hauskaa, vaikka jarrurin Liisa sitä
ihmetteli.
TAAVI. Miksikä hän sitä ihmetteli?
KALLEN-LEENA. Tuo Liisa hupakko nyt puhuukin mitä vaan sylki kulloinkin
sattuu tuomaan suuhun, sen kaikki tietävät. Näethän, näin sanoi Liisa:
»Jo pääsi Kuusniemen Taavikin Kakolasta ja saapui kotia. Kylläpä tähän
aikaan kelpaa ihmisiä murhata. Pannaan vaan muutamaksi vuodeksi kruunun
leipään ja sitte pääsevät vapaiksi. Ennen aikaan heiltä lyötiin oikea
käsi poikki, sitte mestattiin ja teilattiin ja pantiin pää tolppaan
irvistelemään -- kaikille kristityille ihmisille varoitukseksi.» --
Sellaista se jarrurin Liisa lörpötteli, senkin mokoma!
TAAVI _(joka hillityllä tuskalla on kuunnellut Kallen-Leenan sanoja,
pyyhkäisten otsaansa, syrjään)._ Haa! -- Siinäkö taas ollaan!
KALLEN-LEENA. Sitte maantiellä tapasin Voipalankin.
TAAVI. Hän on kai yhtä ylpeä kuin ennenkin?
KALLEN-LEENA. Tietysti. Mikäpäs noiden rikkaiden ylpeyttä voisi
lannistaa? Tuskinpa kuolemakaan! Kuultuaan, että olet kotona, tuli ukko
vähän hämilleen. Arveli, että kyllä nyt saavat olla varoillansa ne,
jotka sinua ennen ovat loukanneet, että kyllä Taavi nyt kostaa. Jos ei
juuri hengeltä ottaisikaan, niin kaiketi vihoissaan polttaa heiltä talot
ja tavarat. -- »Oltuansa kuusi vuotta paljaiden rosvojen joukossa, on
varmaan itse ehtinyt tulla oikein päärosvoksi! -- sellaisella
loppusäikeellä höysti puheensa.
AINA. Kuuleppas Kallen-Leena, pelkäänpä että lapsi tuolla kamarissa
herää ja rupee itkemään. Tekisit minulle suuren palveluksen, jos
ottaisit istuaksesi muutaman hetken hänen kehtonsa luona siksi että itse
ehdin tulla ... kun ensin olen saanut kahvit keitetyiksi. Tahtoisinpa
sinulle tarjota kupillisen kahvia tervetuliaisiksi. Oletko, Leena kulta,
siksi avulias minua kohtaan? Sinun tarvitsee vaan vähän liikutella
kehtoa, jos lapsi rupee levottomaksi.
KALLEN-LEENA. Mielelläni teen sinulle mieliksi.
AINA. Niin tule sitte, Leena kulta!
_(Aina ja Kallen-Leena menevät kamariin.)_
Seitsemäs kohtaus.
TAAVI, ARO ja myöhemmin AINA.
ARO. Kuten äsken sanoin -- eihän siitä tule mitään sinun matkastas.
TAAVI. Kyllä päätökseni on luja.
ARO. Mutta se sellainen päätös on kaikkea järjellistä perustetta vailla.
AINA _(tulee kamarista)._ Jumalan kiitos, että sain tuon pahan
suupaltin poistumaan täältä. -- Mistä keskustelette?
ARO. Arvaappas kummallisinta!
AINA. En osaa arvata.
ARO. No, sanonhan sen sitte. Taavi tässä väittää, että hän lähtee
Amerikkaan!
AINA. Amerikkaanko?
TAAVI. Sinne lähden.
AINA. Entäs talosi, jonka Aro raatamalla päivät yöt on saanut parempaan
kuntoon kuin se milloinkaan on ollut? Kuusniemen peltoja pidetään
paikkakunnan parhaimpina: laiho niissä on kuin seinää vaan.
ARO. Kaikki velatkin -- kuten tiedät oli talossa pieni kiinnityslaina --
ovat maksetut viimeiseen penniin ja onhan minulla sinun varaksesi
kaapissani toista tuhatta markkaa säästöäkin.
TAAVI. Talon jätän teille siksi kunnes pikku poikanne, jolle sen olen
testamentannut, tulee täysi-ikäiseksi.
AINA. Sinä jaarittelet joutavia, Taavi! Mitä sinulta puuttuisi kotona?
Olemme laittaneet porstuanperäisen kamarin kuntoon sinua varten. Mutta
jos mieluummin tahdot asua äiti-vainajan kamarissa, niin me muutamme
sinne.
ARO. Kyllä täällä kaikki hyvin toimeen tullaan, kun vaan sopu ja
sovinto asuvat talossa.
TAAVI. Miks'ei tultaisi. Sitä en ollenkaan epäilekään. -- Mutta minun ei
käy elää kotiseuduilla ... minun täytyy lähteä... Kuulittehan äsken mitä
Reeta ja Kallen-Leena kertoivat, tietääksenne mitä ihmiset täällä
sanovat minusta. En jaksa kuunnella sellaista.
AINA. Vielähän puhut! Pitäisikö sinun huolia siitä mitä Reeta,
jarrurin-Liisa ja heidän vertaisensa puhuvat.
TAAVI. Eivät yksin Reeta, jarrurin-Liisa ja heidän vertaisensa sellaista
puhu. Tullessani asemalta tänne tirkistelivät ihmiset, mitkä ikkunoista
ja ovista, mitkä nurkkain takaa minuun niinkuin kummitukseen ihan ja sen
ohessa irvistelivät ja kiikottivat ja kaakottivat ikäänkuin munissaan
olevat kanat. Vaikkapa puhuivat hillityllä äänellä, kuulin kumminkin
tarpeeksi ymmärtääkseni mitä minusta arvelivat.
ARO. Tuollaisesta ei pidä olla milläänsäkään! Nyt ensin jos jotakin
lavertelevatkin, niin kylläpä pian taukoovat siitä puhumasta.
TAAVI. Vähän sinä tunnet ihmisiä, Aro. Eivätpä taukoo. He eivät
milloinkaan unhottaisi, että Pertti sai surmansa minun käteni kautta.
Kuolemaani saakka he katselisivat minuun toisilla silmillä kuin muihin
ihmisiin... Sellaista en jaksaisi kärsiä. Minun täytyy lähteä pois
kotiseuduiltani nyt heti.
AINA. Kuinka toki hennotkaan meitä jättää! Minun tulisi sinua niin
kovin ikävä.
TAAVI. Oletpa jo tottunut tuohon kaipuuseen, Aina. -- Päätökseeni on
myös vaikuttanut sekin seikka, että olen kokonaan vieraantunut
maatöistä. Ei minusta ole talon isännäksi! Vankilassa olen kaiken aikaa
harjoitellut puusepän työtä ja olenkin saavuttanut siinä niin suuren
kätevyyden, että minulle viime vuosina uskottiin hienoimmat puusepän
työt. _(Ottaa lippaan pöydältä.)_ -- Tämän lippaankin olen itse tehnyt.
ARO. Oikeinpa mestariteos! Moisella kätevyydellä voisit ansaita rahoja
vaikka missä maassa tahansa!
TAAVI. Niinpä itsekin olen tuumaillut. Eikä Amerikassa työnansiota
puuttune. --
_(Jaakkola ja Källön Pekka tulevat peräovesta. Pekka, joka on päissään,
nojautuu Jaakkolan käsivarteen.)_
Kahdeksas kohtaus.
Entiset ja tulleet.
PEKKA. Hei -- jaa huu, aurinko ja kuu! -- sanoi Yrjölän Jusu kun ojan
pohjaan keikahti. Tee... ee... erveisiä meiltä ja pa... pappilasta!
ARO _(Jaakkolalle)._ -- Onpa teillä oikein hauska matkakumppali!
JAAKKOLA _(Arolle)._ -- Vähällä oli lyödä itsensä kuoliaaksi
kaatuessaan maantielle. Täytyihän raukkaa auttaa.
PEKKA. Hy.. hy.. hyvää iltaa, Taavi! Sanoinko Pertin Taavi? Hi! hi! hi!
O.. o.. olipa o.. oikein hyvä, että a.. annoit tuolle Paakkolan Pe..
pertti lu.. lurjukselle puukostasi o.. oikein kuka käski!
JAAKKOLA. Pidä kitasi, Pekka, ja asetu siivosti istumaan rahille.
PEKKA. Mi.. minäkö pitäisin ki.. kitani? Tiedä huu.. uutia! Olen tänään
rii.. riidellyt provastinkin kanssa. Olisittepa vaan olleet kuu..
uulemassa. Saipa pro.. ovasti siinä kuulla jumalat ja p--leet. Mutta nyt
sinun pitää aa.. antaa minulle ryyppy tervetuliaisiksi, Taavi!
ARO _(tarttuen Pekan käsivarteen)._ -- Kaikki talon viinat ovat
porstuakamarissa. Mennäänpäs sinne.
PEKKA. Sa.. sama se. Tule mu.. muassa, Pertin Taavi! Hi! hi! hi!
_(Aro ja Källön Pekka, Aron taluttamana, menevät peräovesta.)_
Yhdeksäs kohtaus.
TAAVI, AINA ja JAAKKOLA. Myöhemmin ARO.
JAAKKOLA. Älkää olko suuttuneina minuun, hyvät ystävät, siitä, että tuo
Pekka paha tuli mukanani tänne. Tapasin hänet tiellä lähellä pappilaa,
enkä mistään hinnasta päässyt hänestä. Intti vaan, että hänen kaikin
mokomin pitää tulla Kuusniemeen.
TAAVI. Ymmärtää sen -- mitäpä juopuneelle voipi. _(Syrjään.)_ Pertin
Taaviksi minua täällä yleisesti kutsuttanee, koska sen nimityksen
asemalta tullessanikin kuulin kuiskattavan.
AINA. Olkaa hyvä ja istukaa, lautamies!
JAAKKOLA. Kiitos vaan. _(Istuu nojatuoliin.)_ -- Vaaditaanpa
kärsivällisyyttä siltä vaimolta, jonka täytyy olla tekemisissä
tuollaisen miehen kanssa kuin Pekka on!
AINA. Sanokaa muuta.
JAAKKOLA. Vielä hän vaimoineen joutuu pois talolta, jos tuollaista
elämää pitkälle jatkaa. Suuremmatkin tavarat kuin Källön vähemmälläkin
mässäämisellä hupenevat. Ja jospa hän kerta pääsee Voipalan tavaroihin
käsiksi, niin kyllä hän nekin juo suuhunsa.
AINA. Elli parka!
TAAVI _(syrjään)._ -- Niin parka.
JAAKKOLA. Kyllä vaan hänellä on seitsemän päivää viikossa -- se on
varma. Oikeinpa täytyy ihmetellä sitä huolta, jota hän kuitenkin pitää
tuosta juoppo miehestään.
AINA. Olette oikeassa. Sitä täytyy todellakin ihmetellä... -- Enkä ole
koskaan kuullut Ellin kovaa onneansa valittavan.
JAAKKOLA. Eipä hän valita. Koettaapi päinvastoin jos jollakin tavalla
peitellä hänen vikojansa. Ja sen hän tekee, vaikka Pekan toisinaan
juovuspäissään sanotaan olevan niin pahan häntä vastaan, että lyö häntä.
TAAVI _(syrjään)._ -- Haa! -- Lyö häntä.
AINA. Se on kauheata! Tokko Voipalan vanhemmat tietävät, että Pekka
sillä tavoin käyttäikse Elliä vastaan?
JAAKKOLA. Tuskinpa tietävät. Elli koettaa sitä salata vanhemmiltaan
kuten muiltakin. Jos kuitenkin huhun kautta ovat saaneet siitä vihiä,
sitä ei voi tietää. Ainakin teeskentelevät tietämättömiksi.
_(Aro tulee.)_
TAAVI. Et toki miehelle antanut viinaa?
ARO. Kaikeksi onneksi nukkui kohta kun sain hänet sänkyyn. Nyt kuorsaa
kuin hevonen.
TAAVI. Hyvä että nukkui.
ARO. Olipa se kumma, että niin sievä ja jalo tyttö kuin Voipalan Elli
suostui menemään Källön Pekalle vaimoksi!
JAAKKOLA. Eipä hän hevin suostunut! Kinasipa kolmatta vuotta
vanhempainsa tahtoa vastaan. Mutta vihdoin eräänä päivänä -- olin
silloin sattumalta Voipalassa -- kun Pekka ja Voipalan vanhemmat taas
kilvoin ahdistelivat häntä Källöön miniäksi, kuulin Ellin hermostuneena
vastaavan: »Niin, olkoon sitte menneeksi, koska ei sitä kirjettä, jota
kuukausia olen odottanut, ollenkaan tulekkaan!»